Front matter (continued 2)

»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa, 'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»

Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin, sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen samoojan kädestä.

Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa, odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.

Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!

Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva! Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa pallona pyörivät.

Lokakuun 31 p.

Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.

Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan todellisuuteen.

Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet kasaantuivat koulumme taivaalle.

Maanantaina myrsky puhkesi.

Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin, tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille »lepäämään».

»Miksi Irma ei pane kynää pois kädestään?»

»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautui Irma.

»Irmalla on neljä mustekynää ja kuusi lyijykynää», ilmoitti Irman vierustoveri.

»Mistä Irma on niin paljon kyniä saanut?»

»Mä ostin Armilta. Armilta ovat toisetkin niitä ostaneet.»

Armi Myllykoski puhdisti innokkaasti kynäänsä eikä ollut juttua kuulevinaankaan. Hän on köyhän rajasuutarin lapsi eikä tiettävästi omista rahaa pennin neljännestä. Aloin aavistella pahoja. Luokka istui korvat pystyssä.

»Mistä Armi on niin paljon kyniä saanut?»

Tyttö nosti rehellisesti silmänsä opettajaan.

»Ostin puorista.»

»Mistä Armi rahat sai?»

»Mitä se opettajattarehen kuuluu, mistä mä rahat olen saanut!»

Hämmästyin ja repäisin vaatteeni (nenäliinan).

»Tässä tapauksessa se kuuluu. Minä vaadin sinua sanomaan, mistä olet saanut rahat kyniin!»

Tyttö katsoi vain röyhkeästi silmiini, mutta sanaakaan en saanut hänen suustaan. Toiset lapset todistivat, että hän oli myynyt kyniä viidelläkymmenellä pennillä kappaleen vaikka kuinka monta, ja kumeja oli häneltä saanut parin kahdellakymmenelläviidellä pennillä.

Sain nähdä muutamia kyniä ja kumeja. Ne olivat samaa lajia, joita koulun puolesta lapsille annettiin.

Lausuin huomioni ääneen.

»Mä en ole niitä varastanut! Mä ostin ne Seppälän puorista!» kirkaisi tyttö.

Välitunnilla soitin Seppälään. Armi Myllykoski ei ollut sieltä ostanut yhtään kynää eikä kumia liioin.

»Mä ostin ne kaupungin Seppälästä», puolustautui tyttö edelleen.

»Ei Armi ole ikinä kaupungissa käynyt», ilmoittivat toiset lapset.

»Kävinpäs! Mikkelinäkin kävin!»

»Älä valehtele! Mikkelinä olit meillä koko päivän kerjuulla», ilmoitti eräs tyttö.

»Enpäs ollut!»

Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.

Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi, ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli. Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.

Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja lähetetään kasvatuslaitokseen.

Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.

Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui haavasta kuin tapinreiästä.

Käännyin heti ja juoksin soittamaan lääkäriä.

»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi», kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin tohtorille opettajan työhuoneessa.

»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.

Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.

»Tällä kerralla onnettomuus tapahtui herra isänne hyvinkasvatetussa luokassa», sanoin matalalla äänellä. Kun olen oikein vihainen, niin ääneni painuu käheäksi. Sekin muistoja kotioloista. Äitipuoli kiljuu kuin klaneetti suuttuessaan. Olen tietysti kehittänyt itseni siinäkin hänen vastakohdakseen. Samasta syystä painoin ovenkin hiljaa kiinni. Juoksin luokkaani, ettei siellä syntyisi enempiä roivioita.

Lääkäri määräsi minut sänkyyn iltapäiväksi. En totellut määräystä. Parempi upottautua työhön kuin antaa ajatusten repiä sängyssä sielua.

Ohhoo! Ohdakkeista on opettajan tie!

Marraskuun 16 p.

Matoipas vain marraskuukin puoleen yllättävittä seikkailuitta. Lapset ovat taasen olleet ensiluokkaisen kilttejä edesmenneen kynä ja kumikaupan jälkeen. Särkynyt ikkunaruutu on vaihdettu eheään, ja särkynyt nenäkin alkaa olla taas niistettävässä kunnossa.

Herrasväki Iippo on suhtautunut meihin sangen lojaalisesti. Onpa rouva suvainnut vastata armollisesti tervehdykseenikin. Tämä suosion osoitus ei kuitenkaan tule ansiotta. Eei! Olen sen rehellisellä ja uhrautuvalla työlläni ansainnut.

Tässä talossa on, kuten monessa muussakin talossa, eräs pieni ja halpa, mutta silti sangen tärkeä huone. Siitä saakka, kun kerran toinen opettaja tuli kouluun, ei sen huoneen puhdistuksesta ole kukaan välittänyt. Mutta kun se oli yhteinen laitos, ei kukaan ojentanut kättään sen ainoata epäkohtaa korjaamaan. Minä, poikkeus säännöstä, vastarannan kiiski, katsoin voivani luopua perityistä tavoista tässäkin kohden ja hankkia pienen palan uhrautuvaisuuden kaunista piirrettä syntisen luontoni lievitykseksi.

Suureksi pettymyksekseni täytyy kuitenkin mainita, että niin mielellään kuin rouvamme kertookin naapureille pienimmätkin syntiset piirteeni, hän on tämän jalon uhrautuvaisuusnäytteeni jättänyt kokonaan kylän tietoon saattamatta. Itse taasen olen liian vaatimaton pröystäilläkseni hyveilläni.

Tuon pienen mutta tärkeän huoneen historiassa on tämä tapaus kuitenkin niin merkillinen, että mielelläni omistan sille sivun kirjokantisessa päiväkirjassani.

Elämä on yleensä kuivaa.

Marraskuun 19 p.

Berglund on kihloissa!

Se on niin totta kuin amen kirkossa.

Lauantai iltana mies hävisi Latomerestä ja tuli tänä aamuna takaisin, vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus. Minä sen ensiksi hoksasin aamiaispöydässä.

»Oletko sinä mennyt kihloihin?»

»Olen.» Lyhyesti ja kuivasti, hapan hymy huulilla.

Onnitteleva hymyni kangistui ällistykseksi. Nyt ei Berglund ollut sutkassaan. Noin hapan ei sulhasmiehen sopinut olla.

»Näytäpäs sormustasi, että osaamme uskoa! Voithan syöttää meille pajuköyttä.»

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja paiskasi sen eteeni lautaselle niin, että se kauan aikaa pyöri siinä, törmäsi perunaan ja kaatui kastikkeeseen.

Puhdistin sen nenäliinallani ja kurkistin sisään.

Kersti 14/11 23.

»No?» äännähti Rauha, joka myös tutki sormusta.

»Totta! Onnellinen Kersti! Ja voi meitä!» huokasin kujeillen.

Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies hän otti onnittelumme vastaan.

»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin sulhasen poistuttua.

Rauha pudisti päätään.

»Onnelliselta hän ei ainakaan näyttänyt.»

Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta.

Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin nälkiytynyt susi.

Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.

Ei puhuta siitä!

On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.

Joulukuun 1 p.

Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.

»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»

Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.

Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut. Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki. Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin haaksirikosta.

»Kuka perrr…?»

Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen. Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin alakertaan.

»Liisa! Sinäkö se oletkin!»

»Hellitä, hyvä mies, kyntesi niskastani! Vannon, etten olisi tullut teitä säikyttelemään, jos olisin osannut aavistaakaan sinulla tämänlaisen kohtauksen olevan.»

Sormet kirposivat niskastani. Tein täyskäännöksen ja lähdin livistämään omille mailleni. Niin nopeasti en kuitenkaan ehtinyt poistua, etten olisi nähnyt neiti Iippoa, kun hän vetäytyi syrjään eteisen oviaukosta tulvahtavan valojuovan kohdalta.

Olin parhaillaan Rauhalle kertomassa seikkailuani, kun Berglund astui keittiööni ja katseli minua kuin puutarhuri omenavarasta.

»Joko olet ehtinyt selostaa loppuun?» kysyi hän kuin tuomari.

Jos minulla äsken olikin omenavarkaan tunne, niin tuo äänensävy sen pyyhkäisi kokonaan pois.

»En ole vielä ehtinyt näyttää kynsiesi jälkiä niskassani», vastasin purevasti. Tullapa vielä komentelemaan! Moinen roikale! On kihloissa ja toisia naisia halailee! Hyi!

»Näytä ne sitten! Sano vielä, ettet ennen ole tällaista roikaletta nähnyt! On kihloissa ja toista naista halailee pimeässä.»

»Häpeä!»

Hän tarttui kiinni ojennettuun käteeni ja katseli minua yhtä leimuavin silmin kuin minä häntä.

»Siinäkö kaikki?»

»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita, pettureita…!»

»Mitä vielä?»

Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi, mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.

Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi syrjään.

»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni roikaleen ansaitsevan.»

Tulin järkiini. Häpesin.

»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos olisi nähnyt raivostumiseni.

»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla tarinani.»

Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellen Berglundin kertomusta.

»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille. Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat, ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»

Vallitsi syvä hiljaisuus. Hiilet vain pesässä sihisivät sinertävän liekin kalvaessa niitä harmaaksi tuhkaksi.

Keittiön ovi narahti. Jollakin emännällä oli asiaa Rauhalle. He katosivat Rauhan huoneisiin.

»Miksi menit tekemään tuollaisen sitoumuksen?»

»Miksi! Pidin hänestä silloin.»

»Entä nyt?»

Hän kohautti hartioitaan.

»En.»

»Miksi sitten, herran tähden, menit kihloihin hänen kanssaan?»

»Lupaukseni ja velkani pakottivat minua. Sitäpaitsi se vanha hupsu pitää minusta kovasti.»

»Ja sinä pidät toisesta.»

»Mistä sen tiedät?»

»No, hyväinen aika! Kaiken äskeisen jälkeen vielä kysyt!» »Sinä luulet, että pidän neiti Iiposta. Kaikkea vielä.»

»Miksi sitten…?»

»Etkö muista, kun kerran sanoin, että naisia on kahdenlaisia, toisten kanssa mennään naimisiin, toisia halataan. Neiti Iippo on jälkimmäistä lajia. Hän ei ota pientä suukkoa niin vakavalta kannalta.»

»Hänhän aikoo tohtorille!»

»Paljon mahdollista.»

»Tietääkö morsiamesi, että sinä muita halailet?»

»Ei. Olisihan suorastaan kiven ripustamista kaulaansa, jos kaikki seikkailunsa kertoisi naiselle, josta saa vaimon. Parempi on uskotella olevansa viaton karitsa, kun on kerran niin hulluja, jotka sen uskovat.»

»Ei siis ole yhtään ainoata miestä, joka uskaltaisi olla rehellinen vaimolleen! Hirveätä!»

»Ehkä on, ehkä ei!»

»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua, hän vapauttaa sinut heti!»

»Entäs velka?»

»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät velat ja muut seikat haittaisi.»

Hän ei virkkanut mitään, tuijotti vain tuleen synkein silmin.

»Kehenkähän hän mahtaa olla rakastunut?» ajattelin.

»Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä»,

kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata oudon ilmeen hänen silmissään.

Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään istuu iltakaudet Rauhan majassa!

Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa? Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.

»Rohkea rokan syö» on tunnuslauseeni. Rykäisin kurkkuni selväksi.

»Onko hän antanut rukkaset?»

Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.

»En ole kosinutkaan.»

Suuni oli auki sekalaisista tunteista. Kieleni ei kyennyt kääntymään.

Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu. Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.

Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan, jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.

Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.

Joulukuun 4 p.

Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi parjaukseksi.

Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.

Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista. Aasimainen en aio kuitenkaan olla.

Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun». Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.

Berglund oli kuu, Rauhan kuu!

Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.

Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin hiukan epäsovussa olevaa veljeä.

Mutta kun epäilys oli herännyt, ei se vain niin ota kuollakseen.

»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.

Rehellisyys maan perii.

»Ajattelen sitä kuuta, johon olet rakastunut.»

Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.

Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä. Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.

Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan käsivarteen.

»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»

Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.

Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!

Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.

»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän tahdo.»

Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin. Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.

Joulukuun 13 p.

Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa. Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.

Minä makailin selälläni salini matolla enkä haaveillut, en kiusallakaan. Sensijaan tuumailin, missä viettäisin lähenevän jouluni. Syrjäajatukset olivat vanhoja ja kuluneita ongelmia elämänilon saippuakuplamaisuudesta, josta minullakin on omat, vaatimattomat kokemukseni.

Menen kotiin, jos tämä kupla lentää hajoamatta tuolin luo.

Präiskis! Se särkyi heti, ja kirveleviä pisaroita räiskähti silmääni.

Tädin luo, jos tämä säilyy.

Kupla lähti välkkyen lentämään tuolia kohden. Laskeutui kuitenkin liian lähelle jalkojani. Kohotin sääreni ja potkaisin sen rikki. Minulle ei ole mitään todellista halua lähteä Helsinkiin.

»Onkohan täällä neiti kotona?» kuului ovelta särisevä ääni, kun vielä jalkani oli koholla ilmassa.

Saippuakuppi kiiri tulisella kiireellä piiloon uunin syrjään. Virtaava puro lattialla osoitti sen tietä. Kuplanpuhaltaja kavahti yhtä kiireesti istumaan, pujahduttaen pillin lattialla viruvan tyynyn alle, ja vasta senjälkeen kääntyi tarkkaamaan, millainen mahtoi olla se haamu, joka niin kuulumattomasti oli hänen kynnykselleen ilmestynyt.

Rouva Kristiina Iippo, Taneli Iipon kristillinen aviopuoliso omassa luisevassa henkilöllisyydessään, seisoi ovipielieni kehystämänä.

Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos suuni olikin hetken aikaa auki ja silmäni älyttömät kuin syvästä unesta heränneen, sillä tämä oli kumma ja ihme. Olin odottanut haamua, aavetta, mutta rouva Iippoa en ollut valmistautunut tapaamaan.

Niin arvokkaasti kuin mahdollista nousin epävirallisesta asennostani ja toivotin harvinaisuuden tervetulleeksi majaani. Tämä oli rouvan toinen vierailu luonani.

Mitähän tärisyttävää lienen taas tehnyt? Kävin läpi kaikki viime päivien tapahtumat ja tulin siihen lopputulokseen, että olin käyttäytynyt aivan mallikelpoisesti enkä ollut mitenkään ja millään muotoa loukannut tai sortanut herrasväki Iipon oikeuksia tai kunniaa.

Arvokkaana kuin hallitseva kuningatar astui harvinainen vieras kuulumattomin askelin (tallukat jaloissa) huoneen poikki ja istuutui kuin tuomari lakipöydän taa, nojatuoliin.

Onpa jännittävää tietää, mikä hänet tänne toi! Sitten elokuun viimeisen päivän emme olleet vaihtaneet sanaakaan, lukuunottamatta toisille sanottuja, toisille tarkoitettuja pistäviä huomautuksia. Kasvojen poimuista päättelin, ettei tulossa ollut mikään ystävyysottelu.

»Minulla on neidille asiaa.»

Tietenkin! Sanoin noin vain mielessäni. Rouvalle nyökkäsin hartaana.

»Neiti on viime aikoina seurustellut paljon tohtori Korpisen kanssa.» Rouva katseli minua niin terävästi kuin olisi halunnut halkaista ja katsoa, miltä oikein sisältäpäin näytin.

»Jonkin verran», vastasin jäykästi. En halunnut lainkaan rouvaa rippi-isäkseni.

»Tohtori käy täällä pari kertaa viikossa.»

»Eihän se mikään salaisuus ole. Hänhän käy kuoronharjoituksissa kuten monet muutkin.»

»Ei tohtori ole ennen käynyt kuoroissa.»

»Sitä hauskempaa, että hän nyt tuli.»

»Älkää tekeytykö noin viattomaksi! Hän käy kuoronharjoituksissa teidän tähtenne.»

»Niinkö todellakin! Onko hän sen sanonut rouvalle?»

»Älkää viisastelko! Te tiedätte, että tohtori on kihloissa meidän Esterin kanssa, tai melkein kihloissa. Kihlaus julkaistaan jouluna.»

»Sepä hauskaa!»

»Neiti ymmärtää, ettei minun tyttäreni seurustele kenenkään mieshenkilön kanssa muuten kuin tositarkoituksella, eikä mikään mies uskalla lähestyä minun tytärtäni muuten kuin kunniallisin aikein.»

Jos rouva olisi voinut heittää yhden ainoan silmäyksen sieluuni, olisi hänen liikuttava äidinuskonsa tyttäreen sortunut, ja sortuminen olisi ollut suuri. (Kuvittelen Hangon majakan molskahdusta Itämereen.)

Vaikenin. Rouva Iipon ja minun ajatukseni neiti Iiposta eivät olisi kuitenkaan sopineet yhteen. Rouva henkäisi syvään. Hän näytti odottavan minulta joitakin sanoja, mutta kun niitä ei kuulunut, ei hän vähään aikaan tiennyt, miten jatkaa juttua.

»Jos neidillä on joitakin aikeita tohtoriin nähden, niin on parasta jättää ne!»

»Minulla ei ole mitään aikeita häneen nähden, hyvä rouva.»

»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen sulhasen kanssa.»

Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.

»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini, ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»

Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.

Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin» ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.

Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.

Joulukuun 15 p.

Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.

Mikäkö on suuri salaisuuteni? Ei suinkaan mahatauti.

Tohtori Korpinen on vakavasti rakastunut minuun.

»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä naamallasi.

»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa rukkasilla.»

»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä murtumattomaksi?»

Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!

Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia minutkin sai nauramaan.

Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja säilytät tietoja.

Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava. Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.

Emännällä on kaksi tytärtä. Molemmat komeita ja isänsä näköisiä.

Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia» ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.

Jokos kelpaa nauru?

Eikä siinä vielä kaikki.

Ei Vuokko Hosio vielä vanhanpiian höperö ole: Hän on ikäiseni, pari päivää nuorempi vain. Tärkeä seikka sekin kilpailussa.

Nuorempi tytär, Taimi, on minulle tuntematon suuruus. Hän on Helsingin Musiikkiopistossa katsomassa, kuinka saisi parhaiten hävitetyksi Hosion talon tuloja ja pääomia.

Tänään osoitettiin minulle se kunnia, että minut kutsuttiin iltakahville Hosion hienosti kalustettuun neitsytkammioon.

Ensin katseltiin neidin johdolla valokuvat. Kaikki entiset »flammat» osoitettiin tarkasti sekä kerrottiin pieni kasku tutustumisesta, erosta y.m. senkaltaisesta. Ehtiihän niitä yhdeksän vuoden kouluajalla jo saadakin ison kokoelman, kun vain pitää sen pääharrastuksenaan. Olihan niitä sellaisia neitosia minunkin kouluaikanani, ja oli monta, jotka olivat saaneet suurempiakin ennätyksiä. Vuokko oli ehtinyt vasta kahteenkymmeneenkuuteen (26), mikäli voin valokuvista päätellä, tohtori Korpisen vielä kaupanpäällisiksi.

Rakas kirjani voi uskoa, että todella tunsin itseni vasta-alkajaksi.

Sitten tuli neiti Iippo päiväjärjestykseen. Neiti Vuokko kuvasi hänet kovaksi miesmetsästäjäksi, joka oli jättänyt kesken lukunsakin pyydystääkseen tohtoria. Toivottavasti hän saa pitkän nenän koko hommastaan! Tohtori oli Vuokolle ivaillen kertonut opettajan neidistä. Ei kukaan kunnon mies huoli vaimokseen sellaista, joka on hyvä kaikkien kanssa. Täälläkin hän on seurustellut joka pojan kanssa. Yksin Osuuskaupan tiskimieskin hänelle kelpasi. Mitä sitten Helsingissä!

Päiväkirjani ymmärtää, että kerron vain tässä pääpiirteet neiti Vuokon yksinpuhelusta. Minä en sanonut juuta enkä jaata. Toivottavasti hän ei sittenkään pane juttua minun suuhuni, kun tarjoaa selostuksen vierailustani »ystävälleen» Esterille.

»Kattila pataa soimaa, musta kylki kummallakin», on yksi äitipuoleni viljelemistä sananlaskuista. Minäkin hengessäni kertasin sen.

Kahvia juotaessa tarjottiin minulle leivän kerällä kaikkien toisten Latomeren tyttöjen virheet ja heikkoudet. Rauha oli ainoa, joka »unohtui», ja läsnäolevista ei myöskään puhuttu mitään.

Kesken kaiken tuli isäntä käskemään minua puhelimeen.

Se oli tietenkin tuo siunattu tohtori, joka kysyi, miksi helkkarissa olin juossut tieheni jo toisena iltana perätysten, kun hän oli tullut tapaamaan. Ilmoitin rauhallisesti, ettei hänen pitäisi tulla tapaamaankaan, ellen kipeästi tarvitsisi lääkärin apua.

»Mitä helkkaria tämä tietää?»

»Halloo! Odottakaa vähän!»

Käskin neiti Vuokon puhelimeen. Kuin lintu lehahtaa oksalle liehuvalle, niin Vuokko kapsahti istumaan pöydän reunalle, ja pitkä liverrys alkoi.

Nauraen heittäydyin neitsytkammion hyllyvälle sohvalle kirjavaan kukkas- ja perhosmaailmaan. Emäntä painoi oven kiinni, jottei tyttären liverrys kuuluisi luvattomille korville, ja vaipui sitten käsitöineen nojatuoliin.

»Opettajatarhan on seurustellut tohtorin kanssa.»

»Hyvin vähän.»

»Meidän Vuokko seurusteli hänen kanssaan koko viime talven. Taitavat nyt pian mennä jo kihloihinkin, näin meidän kesken sanottuna.»

Ei pitäisi koskaan noin suuria totuuksia lausua pienettä esipuheetta. Se voi olla vaarallista. En kylläkään halvausta saanut, mutta röhönauru oli väkisinkin päästä. Millainen don Juan tämä meidän rakas tohtorimme onkaan!

Saatuani suurimman naurun niellyksi uskalsin kohottaa katseeni emäntään, joka silmillään ahmi ilmeitäni ja näytti tekevän niistä omia oikeita päätelmiään.

»Milloin kihlaus julkaistaan?» Ääneni vapisi pidätetystä naurusta. Emäntä käsitti sen antamansa kovan kolauksen seuraukseksi.

»Vuokolla ei ole tapana jutella asioitaan. Jouluna sen piti tapahtua, mutta eihän sitä tiedä. Kylällä juttelevat, että tohtori muka muitakin katselee.»

Otaksuin, että »muitakin» olin minä, mutta ettei emännän reiru pohjalaisluonne kehdannut sitä sanoa. Päätin armahtaa tyttärensä puolesta hätäilevää emäntää. Olihan hän kelpo eukko, vaikka pitikin miehensä kurissa.

»Rouva Iippo kertoi, että hänen tyttärensä menee kihloihin jouluna tohtorin kanssa.»

»On sillä rouvalla hyvät luulot tyttärestään! Mutta kyllä minä tiedän, millainen kapine…!» ja niin saivat rouva ja neiti Iippo uuden ryöpyn. Luultavasti heidän korvansa soivat kuin puhelinkeskus aseman kello markkinapäivän aattona.

Illalla myöhään neiti Vuokko saatteli minua kotiin.

»Tietääkö opettajatar, mitä kylällä puhutaan?»

»En.»

»Sanovat teistä tulevan tohtorinnan.»

Nyt en enää pidättänyt riemuani. Nauroin ilmoille koko illan ilon. Neiti Vuokko taisi luulla minua hulluksi, mutta en voinut muuta, istuin hangessa ja tirskuin.

»Kuulkaahan, neiti!» sain vaivoin sanotuksi. »Älkää te vain uskoko tuota juttua! Tohtori ei ole niin hullu, että naisi meikäläisen, eikä meikäläinen ole niin narri taas, että uskoo muutaman kävelyretken, vierailun ja kohteliaisuuden tarkoittavan avioliittoa.»

Sanotaan naurun pidentävän ikää. Tämän jälkeen minä elän varmaan 150 vuoden vanhaksi, ja ellen siihen mennessä saa miestä, olen todellinen vanhapiika, ikäneito.

Joulukuun 23 p.

Täällä me istuskelemme vanhassa, tutussa parvekekamarissamme päiväkirjani ja minä. Latomeri on kaukainen muistoja ilkeä uni. Ikkunani alitse porhaltaa juna. Luistinradalla, joka sekin on ikkunani alla, meluavat poikaviikarit. Kasinon tornit ja parvekkeet uinuvat talviuntaan.

Tuntuu somalta olla jälleen vanhassa, rakkaassa koulukaupungissaan. Ystävät kyselevät kuulumisia, tuttavat tervehtivät herttaisin hymyin. Olen jälleen ihminen enkä opettaja, jonka esiintymistä kaikki silmät viiruillen arvostelevat.

»Rakas lapsi», sanoi eno, »sinulle ei näytä opettaminen olevan terveellistä. Olethan pienentynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Keväällä solut sormuksen läpi.»

Ei auttanut vastaansotiminen, vaan täytyi alistua lääkärin tarkastukseen. Terve olin, terve kuin pukki.

»Hanki lapselle paikka pankkiin, Alfred!» ehdotti täti.

Torjuin tarjouksen. Inhoan numeroita. Mieluummin rupean piiaksi.

»Kuule, eno, sinä voit puolustaa minua saamaan paikan täkäläisessä kansakoulussa. Olen varma, että hoidossasi rupean jälleen kukoistamaan kuin lamainen koni.»

Ei ole lainkaan hauskaa joutua omaistensa reposteltavaksi. Koetin pitää puoliani kuudelta taholta tähdättyä pommistusta vastaan.

»Tyttö on rakastunut», ilmoitti Lassi-serkku, seitsemäsluokkalainen, kylmäverisesti, »siinä syy ruokahalun puutteeseen».

»Hän punastuu, hän punastuu», kiljuivat Hemmo ja Jouko, iänikuiset kiusanhenget.

»Kuka on se onnellinen, joka on käynyt vaaralliseksi ruokahalullesi?» kiusoitteli Lassi.

»Parhaat tässä nyt rupeavat toisen sydämenasioita tutkimaan! Tule, Liisa! Kerron sinulle Helsingin kuulumisia.»

Jumala Jussia siunatkoon, kun vapahti minut kidutuspaalusta!

Syyttäen väsymystä pääsin eroon herttaisesta Jussistakin. Mainittakoon tässä vain vilaukselta, että Jussin viime kesäinen rakkaus on kuollut ja kuopattu. Jussin sydän on musta kuin riihen seinä. Tyttö oli ollut uskoton.

Raskas on omakin sydämeni, raskas kuin lyijykuula. Pelkään, ettei se jaksa pysyä paikallaan, vaan pudota molskahtaa maahan. Viime viikon tapaukset ne sydäntäni raskauttavat. Olen monesti nipistellyt itseäni päästäkseni varmuuteen, että olen todellakin hereillä enkä näe pahaa unta.

Tämä on neljäs päivä siitä, kun kapistin Latomeren lumen kalosseistani ja pyryssä ja pakkasessa tulin Mörskään, nousin junaan.

Sormet kontassa, nenä jäässä istuuduin penkille. Suljin silmäni, ja ensimmäiset joulukynttilät syttyivät sielussani. Kotiin, Savoon, kotiin, Savoon, jyskyttivät vaunut.

Avasin silmäni. Joku oli uskaltanut tarttua lämpimällä kädellään kohmeisiin sormiini.

»Hyvää iltaa, neiti Harju!»

»Tohtori! Mistä te tänne tipahditte?»

»Kaupungista, hyvä neiti. Olinpa vielä niin isällinen, että ostin teillekin matkalipun koulukaupunkiinne.»

»Mistä tiesitte matkani määrän?»

»Berglund sanoi. Kelpaako?»

»Tietysti. Paljonko aiotte nylkeä minulta tuosta paperilapusta?»

»Paljon, neiti kulta, hyvin paljon. Aion vaatia teitä jakamaan tämän kirotun tärinän kanssani Pieksämäelle asti.»

»Mitä, matkustatteko tekin pois rakkaasta Latomerestä?»

»Sisarellani on häät jouluna. Onnistuin saamaan sijaisen loppiaiseen saakka.»

»Nuoren ja kauniin sijaisen?»

»Nuoren kyllä, mutta kauneutta en osaa mennä kehumaan. Hän on sitäpaitsi kihloissa.»

»Olen kuullut, että tekin aiotte julkaista nyt jouluna kihlauksenne. Sydämellinen onnitteluni sen johdosta!»

»Minä — julkaista kihlaukseni!» ihmetteli sulhasmies.

»Kuka helkkarissa on sellaista jutellut?»

»Latomereläiset.»

»Te näytätte olevan heikäläisten luottamusmiehiä. Saisinko ehkä tietää morsiameni nimen?»

»Miksi ei! Oikeastaan niitä onkin kaksi, mikäli minulle on luotettavilta tahoilta kerrottu.»

»Kaksi! Yhä paranee! Keitä he ovat?»

»Kyllähän te taidatte ne itsekin tietää.»

»Toinen on tietenkin neiti Iippo. Olen joskus ollut vähän hänen kanssaan, ja paljonkos akat tarvitsevat saadessaan puhemyllynsä jauhamaan.»

»Taitaa olla jutussa perääkin. Mutta sen toisen morsiamen olemassaolo minua ihmetyttää. Hyvällekään ei anneta kahta.»

»Kuka hitto se sitten voisi olla?»

»Muistelkaapa hiukan viime talvea!»

»Hosion Vuokko! Ei suinkaan hän nyt niin hullu liene, että luulee minun hänet ottavan! Naiset ovat hassuja, kun luulevat jokaisen pienen hakkailun avioliittoon johtavan. Leikki on aina leikkiä.»

»Vaarallista leikkiä! Ette taida tietää, niin lääkäri kuin olettekin, että sydän on särkyvä kapine eikä lainkaan leikkikaluksi sopiva.»

»Iipon ja Hosion tapaisilla naisilla ei sydäntä olekaan, hyvä neiti, ei ainakaan särkyvää.»

Kolme lihavaa rouvaa ympäröi meidät seuraavalla asemalla. Keskustelumme siirtyi uusille urille. Nauroimme ja juttelimme mukavia. Lopulta alkoi uni ruveta kiusaamaan. Haapamäellä erosimme lihavista rouvista ja saimme matkaseuraksemme laihan ukon. Kyyristyin nurkkaani, nojasin pääni seinään ja nukuin.

Jonkin ajan kuluttua heräsin. Tuntui niin kiusalliselta. Vastapäätä oleva istuin oli tyhjä. Vanha herra oli haihtunut pois.

»Onko teidän paha? Nojatkaa minuun!»

Käsivarsi kiertyi ympärilleni. Olin heti täysin hereillä. Hypähdin vastakkaiselle istuimelle.

»Millainen lapsi te olettekaan!»

»Kiitos, mutta en tarvitse lääkärin apua.»

Hän kumartui minua kohden. Silmät säihkyivät kuin Hannibalin silmät, kun hän katseli Alppien huipulta Roomaa. En tiedä, punastuiko vai kalpeniko Rooma, mutta voittamattomana se ainakin pysyi. Jotakin tämäntapaista kohtausta olin odottanut. En siis kalvennut, en myöskään punastunut. Nostin vain pääni ylpeästi pystyyn ja katselin niin ivallisesti kuin suinkin osasin.

»Taisitte iskeä kirveenne kiveen, hyvä herra!»

Tällaista kohtelua ei rakas tohtorini näkynyt lainkaan odottaneen. Hän luuli halvan kansanvalistajan ilman muuta antautuvan, mutta erehtyi. Hän oikaisi selkänsä ja tuijotti minuun ihmeissään.

»Suokaa anteeksi, mutta minä vihaan hakkailua, inhoan sitä. Seurustelen muuten mielelläni kanssanne, mutta jos kerrankin vielä rupeatte tuijottamaan äskeisellä tavalla, niin tuttavuutemme on lopussa.»

»Varjelkoon, millainen äkäpussi te olette! Ettekö anna minulle minkäänlaisia vapauksia?»

»Kyllä. Saatte sanoa Liisa, jos teitä haluttaa.»

»Kiitos! Hauku minua Einoksi!»

»Jyväskylä! Juna seisoo 18 minuuttia. Suolahden matkustajat muuttavat junaa. Ravintola.»

Iloisempana kuin pitkiin aikoihin saapastelin tohtorini kanssa ravintolaan ja söin kuin rättiläinen.

Vaunuun palatessani tapasin erään luokkatoverini, joka oli asemalla veljeään vastassa. Pakisin hänen kanssaan junan lähtöön asti.

Juna oli jo liikkeellä, kun laulunpätkää hyräillen lähestyin paikkaani. Sitten maailma keikahti pari kertaa silmissäni. Sain onneksi kiinni penkin laidasta, etten kaatunut.

Paikallani istui se, jota vähimmin olin odottanut tapaavani ja enimmän toivonut näkeväni, Martti Roine.

Oli siunattu asia, että molemmat herrat olivat innokkaassa keskustelussa. Vetäydyin huomaamatta pois ja vaivuin seuraavalle penkille. Läähätin.

»Voiko neiti pahoin?» kysyi joku rouva vierelläni.

Koetin hymyillä.

»Pieni pahoinvointi vain. Pian se menee ohi.»

Haukuin itseni pataluhaksi. Ei, tällainen jänishousu en saisi olla. Hänellä ei saa olla harmainta aavistustakaan iskemästään haavasta. Lujitin luontoni ja lähdin paikalleni.

»Liisa, saanko luvan esitellä vanhan koulutoverini…?»

»Kiitos, ei huoli! Maisteri ja minä olemme vanhat tuttavat. Kai maisteri minut vielä tuntee?»

Pistelipä maisteriakin sentään paha omatunto! Kalpeaksi meni pakkasen punaama poski, ja selvä hämminki loisti silmistä. Hetken se hämminki kylläkin kesti. Hän tervehti kylmästi, niin kylmästi kuin napatuuli valaanpyytäjää jäämerellä. Silmää räpäyttämättä hän tuijotti keskelle silmäteränkehääni, mikä ei ollut lainkaan hauskaa. Iloinen yllätysilmeeni oli vähällä vaihtua surkeaan silmienräpytykseen ja suupielien nytkähdyksiin. Omituisia nuo miehet! Hetken ajan luulin todellakin itseäni syylliseksi kylmenneihin väleihimme.

»Neitiä ei ole niinkään helppo unohtaa», murahti hän äreällä äänellä. Vedin pois käteni hänen rautapihdistään ja istuuduin tohtorin viereen.

Voi, hyvä Luoja, millaisessa piikkitynnyrissä sain istua! Naura, lörpöttele, ole iloinen kuin leivo, vaikka tuska järsi sydäntä kuin nälkäinen hiiri leivänkuorta. Toivoin Pieksämäkeä, sillä siellä jäisin yksin. Juna mateli! Katala!

Johdin puheen kouluasioihin, jotta sain maisterinkin ottamaan osaa keskusteluun. Siinä sain nyt kuulla, että hän aikoo kevätlukukaudeksi siirtyä Helsinkiin ja väitellä itsensä tohtoriksi! Väitöskirja oli jo melkein valmis.

Hän muuttaa pois koulukaupungista! En saa enää edes nähdä häntä! Eron kaikki kauhut kiemurtelivat sydämessäni. Purin hammasta. Älä luulekaan, tuijottava silmä, että suren!

Mitä kirottua hän koetti hakea minusta? Ehkä rakkautta itserakkautensa tyydytykseksi? Tämä tyttö näytti, että »ei kannata surra Naantalin köyhyyttä, kun Turku on rikas».

Käännyin Korpiseen päin. Hakkailu, jonka tunti sitten olin julistanut pannaan ja kirkonkiroukseen, rehoitti välillämme, häpeä sanoa, minun aloittamanani. Olisin hakkaillut sillä hetkellä vaikka mustalaista, saatikka sitten Korpista, jolta sain leimuavia silmäyksiä vaivojeni palkaksi. Mitäpä ei ihminen tekisi peittääkseen loukattuja tunteitaan!

Maisteri osti sanomalehden ja syventyi siihen. Tunsin olevani hänelle ilmaa. Melkein vihasin häntä sillä hetkellä ja Korpista vihasin vieläkin enemmän.

Vihdoin viimein juna saapui Pieksämäelle.

Korpinen erkani ensin matkaseurasta. Jäin kahdenkesken maisterin kanssa pariksi minuutiksi. Äänettömänä hän saatteli minut vaununi portaille.

»Hyvästi, neiti!»

»Hyvästi, maisteri!»

Hän heilautti lakkiaan ja lähti kävelemään junaansa kohden. Seisoin vaunun portailla. Pää pystyssä hän kulki eikä edes yhtä haihtuvaa kertaa kääntänyt päätään ja katsonut minuun.

Pettyneenä menin penkilleni. Kiersin takin ympärilleni ja annoin tunteilleni vallan, voiman ja kunnian.

Vuoden viimeisenä päivänä.

Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän. Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi. Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon hautaan, kummulle istutin piikkipensaan. En tahdo mennä haudalle itkemään. Jos joskus menisin, niin pensas repisi, tulisin järkiini.

»Tässä lepää ainoa rakkauteni.»

Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.

1 T: Uud. v.p. 1924.

Aloittakaamme unella tämä uusi vuosi!

Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni auki.

»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa», ilmoitti junailija.

Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.

»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen. Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti ja lähden juoksemaan.

Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista. Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.

Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.

Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat petettyjä, hylättyjä morsiamia.

Äkkiä kuului parahdus, joka vähitellen muuttuu satojen kielikellojen huomaavaksi kaakatukseksi. Kirjoitusotsainen kuningatar on pudonnut. Tuossa hän käveleekin jonkun harmaapäisen herran kanssa. He nousevat erääseen autoon, jonka takana on kirjoitus »avioliiton auto».

Tartun rohkeasti ensimmäiseen portaaseen.

»Seis!» kajahtaa huuto takanani. Ahaa! Kyöpelissäkin on vahtimestari.

»Neidillä täytyy olla selitys otsaansa kirjoitettuna, kun kiipeää ylös.»

»Kiipeän huvikseni.»

»Ajatelkaa tarkoin! Se on yksinäinen tie.»

»Kirjoittakaa otsaani vain!»

Vahtimestari tarttuu talttaan ja moukariin.

»Mitä? Noillako aiotte moukaroida kirjoituksen otsaani?»

»Niin. Vähän kerrassaan vain.»

Tyrkkään ukkoa rintaan ja lähden kapuamaan ylös omistuskirjoituksetta.

Ukko parkaisee. Joku lähtee heti perässäni kiipeämään. Ukko tietenkin. Menen edellä huimaa vauhtia. Mutta vaikka menen sellaista kyytiä, että portaat vilkkavat, en pääse paljoakaan kohoamaan.

Nyt se tarttuu kantapäähäni. Puristan käteni tiukasti astimen ympärille. Kenkä luiskahtaa jalastani.

»Liisa, Liisa! Tule heti alas!»

Korpinenhan se on.

»Hellitä heti jalkani irti, tai potkaisen!»

»Katso, kuka sinua tuolla alhaalla odottaa!»

Kiukkuinen vahtimestari, kukas muu. Käännyn kuitenkin ja vilkaisen alas.

»Ah! Riemu värisyttää ruumistani. Siellä on Martti, oma Marttini, rukoilevana, lempivänä! Käteni vapisevat, luiskahtavat irti! Putoan! Ah!

Alhaalla avautuu syli.

Kuumat, värisyttävät suudelmat polttavat huuliani…!

Heräsin. Ylt'ympäri pimeätä. Taivaalla loisti yksinäinen tähti.

Tyyny oli lujasti sylissäni. Halailin sitä molemmin käsin. Tyynyn kulma oli suussani.

Ah, proosa! Ah, runous!

Tammikuun 10 p.

Eilen astuin jälleen Mörskän pysäkille höyryävästä junasta. Lunta on täälläkin vallan hirvittävästi.

Puhalsin paksuna höyrynä ummehtuneen kaasun pois keuhkoistani ja täytin ne jälleen puhtaalla pakkasilmalla.

»Terve, Liisa!»

»Terve, Eino! Mihin olet matkalla? Hyppää ravakasti junaan, jos et halua jäljestä juosta!»

»Olen tullut sinua noutamaan.»

Hämmästyin.

»Se on todellakin tarpeeton kunnianosoitus. Mistä ongit ilmoille tuloni?»

»Homin emäntä kävi tänään hammasta vedättämässä. Hän valitteli, ettei saa miestä, joka uskaltaisi tällaisella pakkasella lähteä opettajatarta asemalta hakemaan. Silloin tarjouduin jalomielisesti avuksi.»

Hän kääri minut turkkeihin ja vällyihin, joita reki oli puolillaan minua varten. Kyllä nyt Latomeren neidit ja ämmät saavat jutun aihetta. Tietysti tämä matka taasen lasketaan viettelykykyni hävyttömään laskuun.

»Sinä et näytä olevan lainkaan hyvällä tuulella tyttöseni.»

»Ensinnäkin en ole tyttösesi, hyvä herra!»

Vallaton nauru kaikui korvani juuresta.

»Älä kohota tuota hemmetin kaulusta niin pystyyn! Haluan nähdä suloiset kasvosi, pikku äkäpussi.»

Kiukku kihahti mielessäni.

»Keneksi sinä oikein luulet minua, kun uskallat tuolla tavalla puhua?»

»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean ikävä.»

Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista ääntään.

»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta hoitaa ohjia molemmin käsin.»

Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.

»Onko tarkoituksesi palelluttaa minut jääkalikaksi?»

»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti irti ja lausui muuttuneella äänellä:

»Älä syö! Älä ainakaan elävältä!»

»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista. Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta? Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo niiden runsautta!»

Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä minkä kavioista lähti.

Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa. (Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)

Pari huimasti mentyä kilometriä lauhdutti Korpisen mielen.

»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»

Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!

»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin ohjaksiin.

Ihmeissään hän tuijotti minuun.

»Mitä nyt?»

»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän jälkeen.»

Hän tuli äkkiä juhlallisen vakavaksi.

»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua. Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä. Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa, joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea. Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi! Olkaamme tovereita ja ystäviä!»

Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin omani.

»Olemmeko nyt oikein sovussa?»

»Olemme.»

»Pyyhihän silmäsi, 'oekee immeine', muuten niissä on kohta yhtä pitkät jääpuikot kuin räystäissä kevättalvella!»

Nauroimme. Tuli oikein helppo olo, kun tämä asia järjestyi näin hyvin. Loppumatka sujui kuin tanssi.

Koululla olivat rouva ja neiti nenä kiinni ikkunassa, kun ajaa karautimme pihaan. Hirveä, selkäpiitä karmiva harmi kuvastui molempien silmissä.

»Siinä se viettelijä on!» ajattelivat he taivuttaen niskaansa tuskin huomattavaan nyökkäykseen, ja sekin tarkoitti tohtoria.

»Meillä on ollut hirveän ikävä sinua», toitotti Berglund kaivaessaan minua ylös nahkojen sisästä.

»Sinähän olet loma-aikana ruvennut puhumaan kuninkaallisesti. Vai oletko jo naimisissa?»

Riemuiten näytettiin vasenta kättä. Sormus oli poissa.

»On hauskaa, että olet tullut järkiisi.»

»Kiitos sinulle.»

Keskellä pihaa, kaiken kansan nähden, tuo kihlauksensa purkanut mies syleili minua turkkeineni.

»Herran tähden! Hillitse itsesi, mies!» huusin hätäytyneenä.

Kyytipoikani muistutti myrskynmerkkiä allakan nurkassa, mutta Berglund oli ruumiillistunut riemu.

»Menehän huoneisiisi. Rauha odottaa siellä kahvipannuineen! Tohtori, olkaa hyvä ja seuratkaa neitiä! Minä huolehdin tavaroista ja hevosesta.»

Lensin turkkeineni asunnolleni. Merkeistä päättäen oli kuu pudonnut Rauhan syliin.

Olin tarttumaisillani oven kädensijaan, kun käsi laskeutui olalleni ja synkät silmät mittelivät olemustani.

»Mikä on hätänä?»

»Sinunko tähtesi Berglund on purkanut kihlauksensa?» »Mitä hullua? Eihän toki!»

»Hän syleili sinua.»

»Hän nosti minut reestä eikä syleillyt. Äläkä rutista olkapäätäni jauhoksi!»

Samassa tyrkättiin ovi sisältäpäin auki, ja kynnyksellä seisoi onnesta paistava Rauha.

»Terve, Rauha!» huusin iloisena ja pyöräytin häntä kelpo tavalla ympäri. Mieleni teki sulkea hänet syliini, mutta isiltä perityt tapani eivät mukautuneet moiseen herrasväelle kuuluvaan hempeilyyn. Totesin vain, että on suloista tavata ystäviä ja tovereina.

Rauha hymyili salaperäistä hymyään kuin neitsyt Maria enkelin ilmestyksen jälkeen. Halusin tarttua tohtoria niskasta ja heittää hänet luokkina ulos saadakseni rauhassa pitää poliisikuulustelun toisten sydämenasioista. Toista tuntia hän istui meillä minun kiusallani.

Tuskin ovi ehti kunnolleen sulkeutua tohtorin jälkeen, kun Berglund tempasi Rauhan syliinsä ja ilmoitti juhlallisesti kihlauksensa.

»Loppiaisena se jo tapahtui, mutta säästimme julkaisemisen siksi, kunnes tulit kotia. Halusimme nähdä ystävälliset kasvosi ensimmäisenä onnittelijana.»

Kuten ylläolevasta näkyy, olen onnistuneesti kumonnut vanhan viisauden: »kun on akka puhemiehenä, niin on piru konttimiehenä». Mutta minä en olekaan akka, vaan neitsyt.

Maailma halkeaa halusta tietää, kuinka minun onnistui purkaa entinen kihlaus ja rakentaa tilalle uusi. Sille en hiisku sanaakaan osallisuudestani koko hommaan. Saavat luulla sen syntyneen itsestään.

Tosiasiana kuitenkin pysyy, että minä yhtenä pyryiltana ennen joulua otin leipävartaan ja uhkasin sillä kuuta sanoen:

»Jos et nyt vain putoa Rauhan syliin, joka ei itse uskalla sinua tulla pudottamaan, niin otan ison tervasudin ja tervaan koko kuun.»

Tämä on »kuun» ja minun kahdenkeskinen asia, eikä Rauha saa sitä koskaan tietää.

Minä hyväksyn joissakin kohdin isä Loyolan opin: »tarkoitus pyhittää keinot».

Helmikuun 4 p.

Minulla on niin ihmeen hellä sydän. Surulla ja suurella karvaudella täytyy vain todeta, että itse olen ainoa, joka sen huomaitsen.

Meillä on joudutettu häitä oikein amerikkalaisella kiireellä. Ompelukone on rätissyt kuin kuularuisku. Pyyheliinat, lakanat, tyynyliinat y.m. morsiuskapiot valmistuivat vinkuvalla vauhdilla. Olen istunut Rauhan apuna niin tarkkaan, että rakas varaventtiilini on aivan unohtunut. Sulhasenkin taivutin apulaiseksi. Hän piirteli nimiä liinavaatteisiin. Ja kuka vain uskalsi pistää nokkansa ovestamme sisään, hänet me heti varustimme neulalla ja langalla.

Berglundilla oli kova kiire päästä nakertamaan yhtä leipää Rauhan kanssa. Tyttö vastusteli. Kapiot muka olivat esteenä. Silloin työnnyin esille hyvine sydämineni ja tarjosin apuani.

Ei missään tunne itseään niin tarpeettomaksi kuin istuessaan kahden rakastavan seurassa. Aluksi koetin istua hienotunteisesti selin, mutta huomasin, että olin ainoa, joka työskenteli. Se ei ollut taaskaan tarkoitukseni. Käänsin naamani, ja työt jatkuivat. Ei ollut myöskään käytännöllistä syventyä työhönsä liian tarkkaan, sillä kun äkkiä kohotit katsantosi, huomasit työtoveriesi paistavan särkiä.

Ei auttanut muu kuin täytyi ruveta paratiisia vartioivaksi lohikäärmeeksi. Koetin olla jalomielinen lohikäärme. Pujahdin näet kesken töitä tunniksi tai pariksi nieleksimään raitista ilmaa. Palatessani asetin sukseni mahdollisimman kovalla kolinalla eteisen nurkkaan, etten missään nimessä tulisi yllätyksenä huoneeseen. Luonnollisesti olin morsiusparin mielestä liian vähän ulkona. Kohtuus parasta, ajattelin järkevänä.

Eilen loppuivat nämä kolme piinaviikkoa. Oli aikakin. Vanhanpiian »planttujen» ei ole terveellistä paistatella lähimmäisiensä rakkausvalkean loimussa. Se vie rauhan mielestä ja näyttää yöllä ylösnousseita vainajia.

Kevättä kynttelistä.

Rauhalle ja Berglundille se ainakin alkoi. Rovasti Jahah pulleine vatsoineen pyöräytti muutamassa minuutissa neiti Tuomikoskesta rouva Berglundin. Vieraita oli kovasti, ja lahjoja tuli paljon. Kahvia tarjoiltiin koululla, ja illalla pyörähtelivät nuoret mielensä hyvikkeeksi nuorisoseuran talolla.

Rovasti kunnioitti taas minua tilastollisella keskustelulla, häätilaisuuteen soveltuvalla avioero- ja syntyväisyystilastolla. Ei kukaan rakastanut minua niin paljon, että olisi vapahtanut minut. Epätoivoissani johdin keskustelun uusille urille. Koppasin aiheen talven lumesta. Ah, että teinkin sen! Kukaan ei ollut minulle kertonut, että pyöreä ja harmaa rovasti Jahah mittailee sademääriä ja lähettää niistä tietonsa Helsingin herroille.

Vilkaisin ympärilleni. Koko maailma oli jättänyt meidät kahden. Tohtorikin istui molempien kihlaamattomien morsiamiensa välissä eikä pienimmälläkään eleellä aikonut tulla auttamaan minua eroon hengellisestä seurastani. Ruustinna Jahah parka! Varmaankin koko avioliittosi on ollut yhtä ainoata tilastoa!

Niin meni minulta koko hääilo.

Tänään on koululla lupa. Nuori pari kuhertelee rauhassa. Yksin istun kuin talitiainen jäisellä varvulla. Ei missään siinnä pienintäkään rasvannokaretta. Omaa kaulaani sahasin, kun tämän avioliiton puuhasin. Nyt ei ole minulla edes Rauhaa seurana.

Helmikuun 17 p.

En seurustele Korpisen kanssa. Tai hän ei seurustele minun kanssani. Suuttui kai, kun en ruvennut kanssaan kurttiseerailemaan. Parasta olikin. Juorukellot eivät ainakaan silloin kohdallani kilise. Neiti Iippo loistaa jälleen kuin pyrstötähti, ja neiti Hosio saa osansa hänkin. Molemmat neidit ovat ilmisodassa keskenään. Mammat syöttävät ja juottavat kilvan tohtoria. Saa nähdä, kumpi lyhyemmän tikun vetää.

Minun elämäni on tylsää. Mäenlasku on paras huvitukseni. Täytyy kuitenkin hiihtää viisi kilometriä, ennenkuin saa kunnollisen mäen sujauttaa. Toista on kotona Savossa! Siellä ei tarvitse hakea mäkiä.

Hiihdin tänäänkin mäelle. Kekrivuoreksi sitä paikkakuntalaiset sanovat. Sen huipulla kasvaa muutamia kuusia. Hiihdin erään juurelle ja kapusin kuuseen, taittamaan käpyoksia maljakkoihini.

Olin juuri ehtinyt pudottaa ensimmäiset oksat, kun kuulin puhetta metsän puolelta vuorta. Siirsin sinne silmäni. Tohtori ja neiti Iippo siellä hiihtelivät ylös rinnettä. Kun he ehtivät kuuseni kohdalle, iski Korpinen sauvansa hankeen, ja ensimmäinen näytös alkoi. Valitan kelloni kotiin unohtumista. Olisi ollut sangen kiintoisaa tietää, kuinka pitkiä suudelmia voidaan kymmenen asteen pakkasessa vaihtaa.

Pieni tuulenpuuska pudotti erään oksalle jääneen kävyn suksilleni. Pieni kolahdus. Hätkähtäen erkanivat suutelijat. Molemmat käännähtivät sinnepäin, mistä risahdus kuului.

»Sukset!» huudahti neiti Iippo.

»Puussa on joku. Kuka perhanahan se lienee?»

Korpinen hiihti lähelle.

»Liisa, mitä hittoa sinä siellä teet?»

»Hyvää päivää, hyvä herrasväki!» vastasin tohtorin epäritarilliseen tervehdykseen ja aloin taitella käpyjä. »Olen kävystämässä, kuten näette.»

»Tule heti alas, junkkari! Putoat ja taitat vielä niskasi.»

»Oma mun niskani!» Hellitin toisen käteni irti kiusatakseni, mutta kohmeinen käsi ei jaksanutkaan kannattaa koko ruumiin painoa. Lipesin. Alaoksista sain vasta niin lujasti kiinni, että vauhti heikkeni. Tulin hyppäämällä lopun matkan ja vajosin hankeen kainaloitani myöten.

»Olipa hauskaa, että satuitte tulemaan. Olisin muuten voinut jäädä hankeen», naureskelin Korpisen vetäessä minua ylös kinoksesta.

»Vielä viisastelet, mokomakin villikissa! Vitsaa tarvitsisit, että oppisit liikkumaan siellä, missä sinunkaltaistesi tulee liikkua.» Tohtori parka näytti todella säikähtäneen.

Kopistelin enintä lunta pois vaatteistani ja kokosin oksat kainalooni. Korpinen torui kuin äitipuoli. Neiti Iippo lisäsi purevia säestyksiään.

»Hyvästi! Kiitoksia avustanne! Hauskaa jatkoa!» huusin nauraen ja lähdin kiitämään huimaa vauhtia rinnettä alas oksat kainalossani.

»Millainen rohkea rasavilli!» kuulin Korpisen sanovan Iipolle.

Mäen alla vilkaisin taakseni. Neiti tahtoi näyttää, ettei hän ollut miestä huonompi. Mutta tuskin hän oli päässyt puoleen, kun horjahti ja pyllähti suinpäin lumeen. Sukset karkasivat mäen alle. Harmistunut kavaljeeri sai noutaa sukset ja viedä ne neidille.

Naureskellen hiihdin kotiin.

Maaliskuun 3 p.

Naapurin Maija sanoi, että kun syö laskiaista vastaan yhdeksän suolaista silakkaa, niin yöllä tulee tuleva aviomies juottamaan.

Paistoin 18 silakkaa. Yhdeksän vein Maijalle, että hän voisi ne niellä kenenkään tietämättä.

Itse istun tässä silakkakuppi vierelläni. Vesilasi on valmiina myös pöydällä. Saa nyt nähdä, kuka tulee juottamaan.

Maaliskuun 4 p.

Aamulla anivarhain.

Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan, vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.

Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta tulee vanhapiika.

Maaliskuun 24 p.

Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa, että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä hakemaan.

Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta hyödyllistä!

Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en. Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.

Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja tunnonvaivoja.

No niin. Nyt palaamme järjestykseen.

Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa, etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.

Neiti Iippo ja Hosio sulivat jälleen ystäviksi.

»Kuinka savolainen osaa näytellä pohjalaistyttöä! Mahdotonta! Jo tuli kappaleesta pannukakku, oikea prötti!»

Mutta Homin Maija ja minä praatasimme iltakaudet takan reunalla reirua pohjalaasta, ja emäntäkin myönsi, että kyllä opettajatar sellaanen flikka on, joka oppii vaikka lentämähän.

Korpinen on käyttäytynyt minua kohtaan hyvin toverillisesti. Hän pitää toki sanansa. Olemme käyneet muutaman kerran yhdessä hiihtämässä. Minusta ei kylläkään ole vastaavaa nautintoa kuin neiti Iiposta, mutta kavaljeerini on säästynyt muista turhista vaivoista. Kestän suksillani sekä ylä- että alamäessä.

Koko kylä seurasi kieli pitkällä hiihtoretkiämme. Syksylliset juorut heräsivät henkiin, ja se seikka, että näyttelimme rakastavaisia »Pohjalaisissa», puhalsi ne ilmiliekkiin.

Kunpa he vain olisivat kuulleet puheemme, niin pitkän nenän olisivat saaneet, kaksimetrisen makkaran!

Eilen sitten oli se suuri esiintyminen. Ensi-ilta. Koko edellisen yön nukuin kuin juoksevan sian selässä. Tarkemmin sanoen en nukkunut ensinkään. Aamupäivä meni harjoituksissa. Kesken meiningin haettiin tohtori-Jussi pitäjälle synnytykseen. Ajatelkaapas, jos illalla joku pikku ihminen tarvitsee lääkärin apua tullessaan näyttelemään elämän suuria »Pohjalaisia», silloin vasta tulee pienestä »Pohjalaisista» oikea prötti! Berglund oli vara-Jussina. Hän luki kirjasta. Kenraaliharjoitus meni onnistuneesti penkin alle. Olin niin onneton.

Tuli ilta. Juhlapukuista yleisöä tunkeutui sali täyteen. Naapuripitäjästäkin kuului tulleen vieraita. Näyttämöllä oli hulina ja hälinä. Miehet pukeutuivat näyttämöllä, naiset pienessä pukuhuoneessa. Apteekkarin rouva maalasi, ja neiti Iippo arvosteli.

Olimme jo kaikki valmiiksi laitettuja, kun »Jussi» tuli pukuhuoneeseen.

»Mutta Liisa! Mikä ihmeen karvakuontalo sinulla on päässäsi?» olivat hänen ensimmäiset sanansa.

»Peruukki se on, Jussi kulta.»

Hän tarttui siihen ja heitti sen nurkkaan.

»Omat hiuksesi ovat tuhat kertaa kauniimmat», jupisi hän.

»Eino!» huomautti neiti Iippo kuivasti. »Ei suinkaan neiti Harju voi ilman peruukkia esiintyä.»

»Miksi ei? Tuollaista tuulenpesää hän ei ainakaan pane päähänsä ja pilaa koko kappaletta.»

»Paremmin sentään tuo 'tuulenpesäkin' Pohjalaisten Liisalle sopii kuin neidin oma polkkatukka. Koeta muistaa, että tämä on näyttelemistä!»

»Peruukki on todellakin ruma», myönsi apteekerska. »Luulin taloudenhoitajan hankkineen kauniimman.»

»Täällä on toinen peruukki», huuteli joku, ja hetken päästä roikkui pitkä palmikko niskassani.

»Koulun Ester sen kätki pukukaapin konttiin, mutta satuin näkemään hänen hommansa», kuiskasi Homin Maija, joka körttiröijyssä röhehti Hilapielen Hetana.

Nyt en ollut sillä tuulella, että olisin ruvennut suutahtelemaan. Olisin voinut vaikka syleillä sitäkin naista, joka vei minulta Mar… Seis! Ei sinnepäin, kynä!

Kello kilahti kolmannen kerran. Liikaväki valui näyttämöltä pois. Kolisten kohosi esirippu.

Ensimmäinen näytös meni kommelluksitta. Toisessa näytöksessä Kaisa kaasi pesupunkkansa sisällyksen lattialle, niin että Harrin piha muuttui vesilammikoksi. Väliajalla täytyi hakea luuttu ja pyyhkiä koko piha. Kuiskaaja-paran uudet housut tahriutuivat. Kolmas näytös meni loistavasti. Yleisö oli vallan haltioissaan. Villitys tarttui meihinkin. Kolme kertaa yleisö kutsui Jussin ja Liisan nähtäväkseen.

»Neiti Harju! Missä opettajatar on? — Jassoo. Mutta tehän vasta taiteilija olette! Kuulkaapa, näyttämö teidän työmaanne on eikä luokka.» Apteekkari oli aivan innostunut selittämään minulle kykyjäni.

»Näyttelihän Jussikin hyvin», huomautin.

»Nojaa! Rakastelu meni aivan mallikelpoisesti. Kuulkaahan, neiti! Miksi ette ole antautunut näyttelijättäreksi? Uskokaa minua, teillä on siihen kaikki edellytykset!»

Tuo kaikki oli palsamia itserakkaudelleni. Kokoilin tavaroitani kiitoslaulujen kaikuessa korvissani. Olin taivaallisen iloinen. Mutta taivaallisesta ilosta tulee tavallisesti heitetyksi armotta kovalle kamaralle.

Olin aikeissa mennä hakemaan nenäliinaa takkini taskusta, kun kuulin näyttämön pimeästä nurkasta kuisketta.

»Minua aivan syljetti. Viitsivätkin kaikkien nähden rakastella. Tohtori aivan ahmi silmillään opettajattaren. Näitkö, millä riemulla hän koppasi hänet syliinsä?»

»Näinhän toki. Tiedätkö?» Hyvin salaperäisellä äänellä: »Koulun Ester olisi jo varmasti tohtorin kanssa naimisissa, jos opettajatar ei olisi tullut väliin. Mutta mustasukkainen kuuluu opettajatarkin olevan Esterille. Korkean kuusen latvasta oli hypännyt maahan, kun oli tavannut tohtorin Esterin kanssa hiihtelemässä. Ester itse kertoi.»

»Se on niitä Esterin juttuja!»

»Itse hän on mustasukkainen. Minä kuulin, kun pankinjohtaja pyysi tohtoria Jussiksi, niin tämä lupasi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että opettajattarelle annetaan Liisan osa. Herrat eivät tienneet minun olevan kuulomatkan päässä. 'Taitaa olla ylpeä tyttö?' kysyi johtaja. 'Ylpeä kuin synti ja kiukkuinen', virkkoi tohtori, 'mutta olen päättänyt valloittaa hänet. Saatpa nähdä, miten mainiosti hän jo halailee minua Pohjalaisissa.'»

»Mainiostihan se kävi. Ovat tainneet hiihtoretkillä ottaa ylimääräisiä harjoituksia, sillä kömpelösti se olisi yhteisharjoitusten perusteella käynyt.»

»Entäs sitten? Mitä vielä?» kysyin astuen neitosten pariin, jotka kävivät säälittävän noloiksi. Postineiti toipui ensiksi.

»Puhuimme vähän sinusta.»

»Kyllä kuulin. Sallikaa minun myöskin sanoa jokin sana puolestani. Te luulette minun ryöstävän teiltä tohtorinne. Turha luulo. Minä en huoli hänestä, vaikka tarjoaisitte hänet kultalautasella voissa paistettuna.»

Käänsin selkäni ja menin takkini luo. Puin sen ylleni. Parasta oli lähteä kotiin.

»Liisa!» kuulin tohtorin kutsuvan nimeäni. Neitoset vaihtoivat silmäyksiä. En ollut kutsua kuulevinanikaan.

»Liisa, sinähän lupasit jäädä tanssimaan!»

»Lupasin, mutta nyt peruutan puheeni. Menen kotiin lepäilemään. Hyvästi! Pidä hauskaa!»

»Odotahan! Pitääkö sinun nyt noin rynnätä? Tanssi edes kerran kanssani!»

»En kertaakaan. Hyvää yötä!»

»Odota! Tulen saattamaan sinua.»

»Kiitos. En kaipaa saattajaa.»

»Tulen kaikessa tapauksessa.»

»Et tule, sillä minä määrään itse sellaiset asiat. Nämä neidit tässä kaipaavat seuraasi kipeämmin kuin minä. Luovutan sinut heille. Terve!»

Tämän päivän olen loikonut leposohvalla Rauhan ja Berglundin vastuksina (heidän on jo sopiva aika lopettaa kuherruskuukautensa) ja lukenut »Genovevaa». Oskari on sen hiljattain hankkinut. Lapsena ollessani se oli lempikirjani. Luin sitä silloin useasti ja aina itkeä tihertelin. Kirjan kieli oli kurjaa. Piikojen ja renkien tahraiset kädet olivat sen lehdet värjänneet ruskeiksi. Vielä tänäänkin tunnen sen omaperäisen tuoksun. Tyrmän hajua silloin. Nyt ehkä sanoisin sitä navetan hajuksi. Romanttinen mieli muuttuu. Tämä uusi »Genoveva» siloisine kielineen ja vielä siloisempine papereineen ei enää tehnyt mieltäni murheelliseksi, saatikka saanut kyyneliä kierimään. Välillä laulaa hujahuttelin:

»Ah sä rakas Augustin, Augustin…»

Maaliskuun 25 p., Maarianpäivänä.

Hirveä pyry ja lumisade. Toivottavasti emme hautaudu kinoksiin aivan kokonaan.

Kahdesti olen jo lapioinut tänään tien koulurakennukseen. Olen näet muuttanut nuorelle parille ruokamieheksi.

Korpinen kävi myrskystä huolimatta luonani kirkonaikana ja sai hyvin kylmän vastaanoton.

»Kaikenlaisessa ilmassa viitsitkin lähteä kävelylle.»

»Oma syysi. Näin jo sunnuntai-iltana joutuneeni epäsuosioon ja kiiruhdin kysymään, miten olin sen ansainnut.»

»Kysy sitten!»

»Näytät olevan nytkin vielä pahalla tuulella.»

»Se pukee minua.»

»Häiritsenkö ehkä sinua?»

»Häiritset. Koetan tässä juuri keksiä keinoa, miten saisin sinut lähtemään nopeimmin tiehesi.»

»Avaa ovi ja potkaise ulos. Se on nopein keino.»

»Mutta ei varmin. Jos olisinkin voimakas, tekisin sen heti.»

»Koeta! Ehkä voitat.»

»Hyvä herra, näytät pitävän tätä juttelua leikkinä, mutta se on totta. En halua seurustella kanssasi.»

Hän seisoi yhdellä harppauksella edessäni.

»Et halua! Olenko loukannut jollakin tavalla sopimustamme?»

»Et, mutta kylässä juorutaan meistä kuitenkin.»

»Mitä ne juoruavat meistä?»

»Kyllä sinä sen voit arvata.»

»Ettäkö minä olen rakastunut sinuun?»

»Niin, ja…»

»Mutta lapsi kulta, tottahan se on. Käsitäthän, etteivät nuori mies ja suloinen, nuori tyttö voi seurustella tovereina, vaan rakkaus syttyy pakostakin heidän välilleen.»

»Minä voin seurustella. Mutta minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä et voi, ja pysyä erossa seurastasi. Nyt sen teen. Meidän hiihtoretkemme ja seurustelumme loppuvat tähän.»

»Mutta jos minä sanonkin: ei! Entä sitten! En ole mikään yliluonnollinen olento, joka jaksaa olla toveri sinunkaltaisesi tytön kanssa. Ei, tahdon syleillä! Tahdon suudella! Tahdon sinut omakseni, en jaksa olla enää ilman sinua…» j.n.e., en jaksa muistaakaan, mitä kaikkea hän höpisi.

Niin äkkiä, etten mitenkään ehtinyt peräytyä, hän koppasi minut syliinsä.

En ole eläissäni ollut niin lähellä toista. Hän puristi kätensä ympärilleni kuin mustekala lonkeronsa. Henki aivan salpautui. Näin myös, että minulta aiottiin ryöstää suudelmia, joiden pituuteen olin saanut jo syrjästä käsin tutustua.

Miehet ovat petoja, ryöväreitä! Tuollainenko »joka naisen rakastaja» veisi ensimmäisen suudelman huuliltani, suudelman, jonka olin kuvitellut sadoin hellin haavein.

Vihasin, vihasin, vihasin!

Taistelutta en tahtonut kuitenkaan antautua. Puren, jos muu ei auta. Painoin pääni alas hänen rintaansa vasten. Hän luuli sitä antautumisen merkiksi ja päästi toisen kätensä irti kohottaakseen päätäni. Siinä silmänräpäyksessä lävähytin häntä korvalle kaikin voimin.

Hänen järjettömät sanansa tyrehtyivät. Pääsin irti. Peräydyin valmiina antamaan uuden ja paremman korvatillikan.

Katselimme toisiamme. Huomasimme nyt, ensikerran, ettemme olleetkaan sellaisia, millaisina olimme pitäneet toisiamme. Uusi tuttavuus sai meidät seisomaan silmäkkäin pitkän ajan. Pitkä se aika oli varmasti, vaikka en voikaan sitä sekunnilleen määritellä, kun täytyi pitää silmällä vihollisen liikkeitä. Tohtori näytti muuttuneenkin suolapatsaaksi.

Vihdoin hän liikahti. Jännitin lihakseni uuteen iskuun.

»Olet oikeassa. Minä en ole tarpeeksi arvokas ystäväksesi. Suo anteeksi, jos voit!» Hän kumarsi ja marssi tiehensä.

Oliko hänen äänessään todellakin kunnioitusta, vai oliko lause vain teeskentelyä, siitä en ole varma.

Katselin hänen jälkeensä, kun hän kahlasi paksussa nietoksessa kotiinsa.

Omaksi ihmeekseni en ole hänelle lainkaan vihainen. Säälittää, poikaparka. Mutta on jo hänenkin aika oppia ymmärtämään, etteivät kaikki naiset ole yhteen muottiin valettuja ja että hänkään ei vastustamaton ole.

Huhtikuun 5 p.

Latomereläiset ovat ilahduttaneet minua verolla. Se oli aivan odottamaton ilo. Olinhan vielä viime vuonna tuhlaamassa kallista isänperintöä, nyt on minua rangaistu siitä 120 äyrillä. Hohhoo! Huomaan olevani rikas ja äveriäs. Paljonko lienee äyrin hinta? Etten vain joudu ulosmitattavaksi kimpsuineni, kampsuineni!

Berglundilta verotus vei koko kylpyilon. Hänellä on 135 äyriä ja hänen rouvallaan 60. Summa = 195 äyriä.

»Ei sinun kannata olla noin kärttyinen. Itsehän ilmoitit tulosi. Ota minusta kaunis esimerkki! Minä olen iloinen, vaikka verottivatkin minua toisen omaisuuden hävittämisestä.» Koetin lieventää isännän mörrituulta.

»Eivät minua omat veroni harmitakaan, sillä minua on verotettu liiankin oikein. Mutta nuo isännät minua harmittavat. Ajattelepa esim. Majatalon isäntää. Kuinka monta äyriä luulet hänellä olevan?»

»Odotapas! Hänellä on majatalo, auto, neljä hevosta, kymmenkunta lehmää, kanala, suuret pellot, oma työväki y.m. maallista hyvää kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta alkaen. Kun minulla on sata äyriä, niin täytyy hänellä olla neljäsataa, sillä ei hän ole toki sen enempää voinut jutkauttaa.»

Berglund naurahti happamesti.

»Niinkö rikkaaksi hänet arvioit! Eiväthän sen poloisen tulot ole kovinkaan suuret, hänellä on 92 äyriä.»

»Uneksit tai olet kuullut väärin.»

»En tee kumpaakaan. Tulin muutama minuutti sitten puodista, jossa mainittu isäntä juuri valitti verotaakan suuruutta ja syytti muun muassa meitä opettajia, jotka kunnan elätteinä kohotamme veroäyrejä. Saat uskoa, että tukin ukon suun. Laskin suunnilleen hänen tulonsa ja näytin suuren ihmisjoukon kuullen, miten monesta tuhannesta hän on myynyt kunniansa ja omantuntonsa. Ukko luikki pihalle ja hävisi.»

Kyllä maanukot osaavat puolensa pitää niin täällä kuin muuallakin. On Harjulan rustitilan isäntäkin monesti jymäyttänyt »kunniansa ja omantuntonsa» kautta kunnan isiä, vaikkakaan ei aivan noin häpeemättömästi. Mutta hänen tyttärestään on polvi muuttunut. Mukisematta maksan veroni. Isäkulta saa lähettää (äitirouvalta salaa) minulle tuhatlappusen. Omilla rahoillani en aio veroja maksaa. Ja yhden tuhannen arvosta isä kuitenkin jutkauttaa verottajia. Annan hänelle näin tilaisuuden sovittaa syntikuormaansa.

Huhtikuun 12 p.

Tapasin kaupassa postineidin. Ylitsekuohuvan kohteliaana hän laahasi minut asuntoonsa.

»Sinua tapaa nykyisin niin harvoin, että täytyy takertua kiinni kynsin hampain kerran tavattuaan», ilmoitti hän siirappimaisesti.

Käsikynkkää kävelimme kuin hyvätkin ystävät. Neidin kieli liikkui rasvattuna. Olinpa oikein utelias näkemään, mitä tietoja hän minulta aikoi onkia. Ystävämme postineiti on karjalainen, oikea viipuritar, ja sen kyllä huomaa hänen kielensä liikkeistä.

Alkajaisiksi tuli referaatti apteekkarinrouvan puvusta, joka oli viime viikolla saapunut suoraan Pariisista. Tuhatviisisataa oli komeus maksanut. Neiti tiesi rahat pennilleen, sillä olivathan ne kulkeneet hänen käsiensä kautta. Hirveä hinta yhdestä puvusta! Eikä mistään kotoisin koko komeus. Sellaisen puvun saa Suomesta viidelläsadalla.

Kahvin kiehuessa selostettiin häät Salomäenloukolla. Siellä oli ollut kamalasti pöhnäisiä. Aholan Franskin oli ollut niin juovuksissa, että hevosella oli ajanut suoraan tupaan. Ei luulisi rikkaan talon isännän kehtaavan tuolla tavalla esiintyä. Puukotkin olivat vilahdelleet. Kankalon Ottoa oli aina keuhkoihin asti viileksitty. Lyöjistä ei ole tietoa. Taisivat taasen antaa »sakin hivutusta», koska kuuluu miehessä olevan toistakymmentä puukonjälkeä. Korpinen oli antanut ensiavun, sitten se vietiin kaupungin sairaalaan. Hengissä kuuluu vielä olevan, mutta eloon jäänti on epävarmaa.

Tohtorin taloudenhoitaja kävi myös äskettäin postissa. Tohtorin vasen korva kuuluu olevan kipeä. Oli täytynyt käydä kaupungissa hakemassa apua virkaveljeltä.

(Oliko korvapuustini todellakin niin kova!)

»Tohtori on tainnut lopettaa seurustelunsa sinun kanssasi?»

(Tätä kysymystä olin jo odottanut 1 t. 23 min.)

»En ole nähnyt häntä kertaakaan Maarianpäivän jälkeen», vastasin totuudenmukaisesti.

»Ketähän hän nyt oikein ruvennee friiaamaan?»

»Varo vain, ettei iske silmiänsä sinuun!»

Tämä lause avasi minulle ovet postineidin sydämeen. Tutustuin sekä entisiin että nykyisiin sulhasiin. Kaikkia hän oli kohdellut jäätävän kylmästi. Olipa Korpinenkin (!) häntä mielistellyt, mutta hän oli järkevä nuori (32-vuotias) tyttö, joka oli sanonut kielastelijalle: »Tiedä huutia!» Ikäviähän ne yksinäiset hetket ovat (paljonpuhuva huokaus), mutta työn touhussa ja muinaisia muistellessa ne kumminkin kuluvat.

»Mitä sinä teet iltaisin, kun asunnostasi loistaa tuli joka ilta myöhään yöhön?»

»Kirjoittelen», vastasin edelleenkin totuuden mukaan.

Rakas päiväkirjani! Olen keksinyt uuden huvittelumuodon. Minä kirjoitan romaania! En tietystikään aio kirjailijaksi. Varjelkoon! Näyttämöä varten tunnen syntyneeni. Toistaiseksi se ala on kuitenkin suljettu minulta. Mutta mielikuvituksessani se on auki, ja voittokulkuani mitättömästä opettajattaresta maailmankuuluksi näyttämötähdeksi romaanissani kuvailenkin. Ah, mikä nautinto sitä on kirjoittaa! Ei ole ihme, jos sen ääressä ilta kuluu ja yö aamuksi avautuu.

»Kirjoittelet?» Postineidin ääni värähti epäuskoisesti. »Ei suinkaan vihkojen korjaus voi kestää puoleen yöhön!»

»Ei. Sitäpaitsi en vihkojen korjausta nimitä juuri kirjoittelemiseksi, vaikka usein saisikin ne kyllä uudestaan kirjoittaa, jos mielisi saada ne kunnollisesti korjatuiksi.»

»Mutta harvoinhan sinä kirjeitäkin lähetät?»

»Kirjoittelen huvikseni.»

Luultavasti ei emäntäni uskonut sanojani, koska epäilevä hymy väreili hänen kasvoillaan. Olkoon uskomatta! Totta se kuitenkin on. Nousin lähteäkseni.

»Mihin sinulla on tuollainen kiire?»

»Kiire! Voiko puhua kiireestä, kun on istunut talossa kolme tuntia?»

»Eihän sinulle vain tule vieraita illaksi?»

»Ei. Mutta meillä on kylpy tänä iltana.»

»Kuule, tiedätkö mitään Berglundin ensimmäisestä morsiamesta?»

»Tiedätkös sinä?»

»Tiedän. Hän kuuluu olleen vanha eukko. Aivan sopiva Berglundin äidiksi, mutta rikas. Ajatteles, että kylässä luultiin hänen purkaneen kihlauksensa sinun tähtesi! Ällistys oli yleinen, kun hän naikin Tuomikosken.»

»Se olikin tarpeellinen ällistys tälle rikkiviisaalle paikkakunnalle. Hyvästi!»

Juoksin oikotietä kirkon kautta koululle. En mielelläni kulje illalla hautausmaan ohitse. Sielussani on salaperäinen kammo sitä paikkaa kohtaan. Tuntuu kuin kuolleet potkisivat paksun multapeitteen pois päältään, laskisivat irvistelevät leukansa kiviaidalle ja sähisisivät: »Tällaiseksi sinäkin kerran tulet.» Nyt oli kuitenkin vielä hämärä ja rohkeuteni ei ollut mennyt mailleen yhtaikaa auringon kanssa.

»Liisa!»

»Uijee!» kiljahdin vastaan, huulinpa todellakin, että vainaja jo minua huhuili aidan takaa. Valmistauduin kiitämään kaikin voimin käpälämäkeen, kun huomasin mustan miehen lähestyvän keskikäytävää pitkin.

»Ethän vain liene pelästynyt?» kuulin tutun äänen kysyvän. Pysähdyin. Korpinenhan se oli.

»Vähältä piti, etten pelästynyt. En todellakaan osannut aavistaa, että olet ruvennut kuolleitten kanssa seurustelemaan.»

»Kävin haudankaivajan sairasta lasta katsomassa. Päätin kulkea lyhyintä tietä. Minua eivät vainajat pelolta.»

Meillä oli pari sataa metriä yhteistä matkaa. Keskustelumme koski sairasta lasta, joka oli oppilaani. Viimeistä tapaamistamme emme sanallakaan kosketelleet.

Olimme juuri saapuneet tienhaaraan, kun opettajan Seliina juoksi vastaamme kuin vainoojien takaa-ajamana.

»Mikä nyt on hätänä?» kysyin.

»Ei mikään. On vain vähän asiaa postiin.»

Postiin! Tietysti hän kertoo »postikellolle», keitä oli tavannut hautausmaan nurkalla. Kertokoon!

Huhtikuun 14 p.

»Ketäpä profeetoista teidän isänne eivät olisi vainonneet.»

Tunnen itseni vainotuksi. Koko ikäni olenkin saanut olla vainottuna. Siitä on äitirouva pitänyt kiitettävää huolta. Nyt, kun olen päässyt hänestä sopivan välimatkan päähän, alkaa ulkomaailma ruveta pommittamaan. Eilen paukahti pahin. Tottumattoman se olisi suistanut tolkultaan, koskapahan meikäläisenkin parkittu rauha tuli järkytetyksi pohjiaan myöten.

Jos eilen olisin tavannut sellaisen ihmisen, joka olisi uskaltanut suunsa avata maailman ihanuudesta ja luomakunnan kruunun ylevyydestä, niin olisin armotta nujertanut niskat häneltä.

No niin. Onhan sitä tässä jo tarpeeksi alkulausetta tämän päivän tekstiin. Nyt asiaan!

Eilen oli palmusunnuntai. Olimme jo aikoja sitten päättäneet Berglundien kanssa lähteä Salomäenloukolta »palmuja» noutamaan. Lauantaina satuin siitä Korpisellekin mainitsemaan. Hän pyysi päästä mukaan. En hennonut kieltää, kun poikaparka näytti olevan niin onneton sen Maariana sattuneen kohtauksen tähden.

Menin lauantaina yöksi Berglundille, että heräisimme ajoissa. Vähää ennen viittä kirmasin omiin huoneisiini pukeutumaan hiihtopukuun. Pihalla tapasin Korpisen. Käskin hänet sisään. Kymmenen minuutin kuluttua olin kuitenkin valmis, ja me tulimme yhdessä kartanolle. Samalla hetkellä meni Iipon palvelijatar pihan poikki navettaan. Oveni kilahti lukkoon, ja me lähdimme.

Kirkonkellot moukuivat jumalanpalveluksen alkaneeksi kotiin tullessamme. Jokainen meni hiukan väsähtäneenä omille mailleen.

Heittäydyin sohvalleni ja päätin uinahtaa suurimman väsymyksen pois. En viitsinyt panna edes oviani lukkoon. Kukaan ei luultavasti vaivautuisi ryöstöretkelle luokseni. Unta ei tarvinnut herutella. Se tärppäsi heti kiinni.

* * * * *

Heräsin. Joku kosketti hiljaa olkapäähäni. Katsahdin unisin silmin häiritsijää. Pappi! Itse pyöreä, harmaa rovasti Jahah täydessä papillisessa prameudessaan. Koska minulla ei ollut kuollutta haudattavaksi, ei lasta kastettavaksi, ei miestä vihittäväksi, luulin näkeväni unta.

»Pappi on pahaksi unessa», mutisin ja aioin jatkaa muitta mutkitta untani.

Kopistettiin uudestaan olkapäästäni, tällä kerralla kokolailla lujasti. Kavahdin istumaan. Tukahduttaen haukotukseni ihmettelyyn virkoin:

»Rovasti!»

»Jahah! Niin, minä itse», vastattiin virallisella äänellä. No, siitä olin jo tullut itsekin vakuutetuksi. Haamun alla eivät juuri lattiapalkit narise.

»Minulla on tärkeätä asiaa neidille», jatkoi rovasti kuin olisi lukenut: »Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret…»

Tärkeätä asiaa? Senhän jo näki päältäpäinkin. Mutta mitä? Ehkä alkusoitto pakanajuhlaan? Silittelin pörröistä päätäni hiukan sileämmäksi, etten muistuttaisi liiaksi syntistä naista, ja tunsin olevani suostuvainen alkusoittoon pakanaraukkain hyväksi.

»Rovasti on hyvä ja istuu!»

»Kiitos, tunnen voivani lausua sanottavani paremmin näin seisoen. Neiti, minulla on ikävätä asiaa teille.»

Kokopaussi. Rovasti tuijotti minuun niin murheellisena, että sydäntäni kouristi kamalasti. Olisikohan kotona… kuollut… isä?

»Jumalan tähden. Onko isäni kuollut?»

»Jahah! Jospa se edes olisikin jotakin sellaista. Ei! Se on pahempaa.»

Pahempaa. Mitään pahempaa ei voi sattua. Rauhoituin.

»Sanottavani koskee teitä ja elämäänne.»

Elämääni! Tuo meni yli horisonttini.

»Te ette näytä muistavan, että teillä on vastuunalainen tehtävä lasten kasvattajana. Tästä olen tullut neidille huomauttamaan. Ymmärrättekö?»

»En, en yhtään!»

Nyt näkyi taasen olevan rovastin vuoro tuijottaa. Sitten hän ryhtyi narisuttamaan lattiaani mahtavin askelin sekä saarnasi mauttomasta suolasta ja kasvattajan esimerkillisestä elämästä.

»Herra rovasti», keskeytin kärsimättömästi, »tuon kaiken tiedän, joten on turha jatkaa sitä! Te näytätte haluavan muistuttaa minua jostakin. Olkaa hyvä ja sanokaa se kiemurtelematta! Tällaisessa jännityksessä olo ei ole terveellistä.»

Rovasti pysähtyi.

»Te tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»

»Sitä en tiedä.»

Vihan puna kohosi rovastin pyöreille kasvoille.

»Jahah! Te, te kehtaatte sanoa sen! Ajatelkaa viime yötänne! Miten sen vietitte?»

»Nukkumalla, kuinkas muuten!» Aloin epäillä rovastin järkeä. Olikohan ukko parka tulossa sekapäiseksi?

»Nukkumalla! Jahah! Voitteko kieltää, että tänä aamuna kello viisi eräs nuori mies poistui asunnostanne? Jahah!»

Suuni jäi auki. Tarkka heittäjä olisi sinne voinut onnistuneesti heittää kokonaisen kananmunan.

Rovasti haltioitui ja tuli täyteen pyhää kiivautta.

Hänen korviinsa oli jo kauan kantautunut yhtä ja toista elämäni juoksusta. Mutta hänen mielestään oli minullakin oikeus kunniallisilla keinoilla »kiinnittää itseeni erään nuoren miehen huomio». Koko kylä hoikki ihmeissään tulesta, joka läpi yön loisti huoneistani, ja »nuori mies» oli matkoilla melkein joka ilta tullen vasta myöhään kotiin. Nyt oli tullut asian oikea laita ilmi. Edellisenä iltana oli nähty parin hiiviskelevän hautausmaan luona vaikka muutama minuutti sitten oli eräälle neidille vakuutettu seurustelun olevan kokonaan lopussa. Hän, rovasti, oli taistellut koko täälläoloaikansa talonpoikien kesken yleistä yöjalanjuoksua vastaan. Nyt oli sivistyneistön keskuudessa annettu sille uutta vauhtia.

Mykistyneenä kuuntelin rovastin purkautumista. Mutta yöjalka sai sisuni leimahtamaan. Varmaankin silmäni iskivät tulta, koska rovasti peräytyi ja ojensi kätensä minua kohden, kuin peläten päällekarkausta.

»Seis! Odottakaa! Te ette pappinakaan saa tulla tuollaisia puhumaan. Hankin vieraitamiehiä kuuntelemaan.»

Juoksin ulos kuin heikkopäinen. Panin oveni lukkoon, ettei saalis karkaisi, ja kirmasin hakemaan Berglundeja.

»Tulkaa luokseni!» kiljaisin ovelta ja lähdin juoksemaan takaisin ja Rauha ja Oskari kintereilläni, minkä kintuistaan irti saivat.

»Mikä on hätänä?» läähätti Oskari ja kumarsi ihmetellen rovastille.

Hengitin syvään ja koetin hillitä itseni. En aikonut sentään käyttäytyä kuin kiukustunut pyykkimuija.

»Minä tässä vain virkani puolesta lausuin muutamia opetuksia ja ohjeita tälle nuorelle neidille», virkkoi rovasti tervehtien Rauhaa muina miehinä.

»Rovasti väittää luonani käyvän miehiä. Viime yönäkin oli tohtori Korpinen ollut vieraissa. Tänä aamuna kello viisi on hänen nähty poistuvan asunnostani», sanoa moukautin suoraan.

Berglundin kasvoille kohosi puna. Harvoin nähty kiukku leimahti hänen silmissään.

»Mitä! Kuka sen on sanonut?»

Rovastin ihraleuka nytkähteli.

»Luotettavalta taholta sen kuulla sain.»

»Ja se luotettava taho on tietysti rouva Iippo. Eikö niin?»

»Nimiä ei mainita, hyvä opettaja!»

»Mutta nyt mainitaan, herra rovasti. Minä tiedän, että opettajan palvelija oli ainoa vieras ihminen, joka näki tohtorin tänä aamuna tulevan neidin asunnosta.»

»Jahah! Siinä se nyt on!» huudahti rovasti riemuiten. »Tunnustattehan te itsekin, että tohtori oli neidin asunnossa.»

»Odottakaa, rovasti! Älkää hätäilkö! Minä sanoin, että hän näki tohtorin tulevan, mutta minä ja vaimoni näimme hänen myös menevän, ja tiedämme tarkalleen, ettei hän siellä viipynyt kymmentä minuuttia kauemmin. Sitäpaitsi neiti Harju nukkui viime yönsä meillä eikä omassa asunnossaan.» Ja Berglund referoi rovastille Salomäenloukon retkemme yksityiskohtiaan myöten.

»Rovastin pitäisi kokeneena miehenä vähän harkita asioita, ennenkuin turhien parjausten johdosta lähtee liikkeelle aroissa asioissa.»

»Jahah, jahah! Mutta kuinka selitätte valvomisenne puoleen yöhön ja aamuunkin saakka?»

»Hyvin yksinkertaisesti. Minä en ole mikään suuri sankari, herra rovasti, ja kun joudun yksin nukkumaan, annan sähköjen palaa nähdäkseni paremmin möröt.»

Rovasti parka, kävi jo sääliksi häntä. Hän oli hutkinut viatonta hengen miekalla ja sanan säilällä. Ojensin hänelle sovinnollisena käteni, kun hän vedet silmissä pyyteli anteeksi. Mutta Iipon »paremmalle» puoliskolle en ikinä anna tätä anteeksi. (Tuskinpa hän sitä milloinkaan tulee pyytämäänkään.)

Saatuaan asiansa selviksi kanssani lyllersi rovasti Iipon puolelle. Toivottavasti rouva sai kaiken sen, minkä hän niin hyvin ansaitsee.

Kunpa vain ei Korpinen saisi korviinsa tätä kahausta!

Äitirouva oli oikeassa, kun hän aina vakuutti minulle: »Vielä se maailma sinuakin letkauttaa.»

Nyt se jo alkaa letkautella.

Huhtikuun 24 p.

Terveisiä Helsingistä! Vietin siellä pääsiäislomani pankinjohtaja Lahdenpohjan komeassa kodissa. Jussi-serkku teki uhrauksen ja jäi seurakseni pääkaupungin katuja mittelemään. Me olimmekin aina menossa. Minulla oli rahaa ja Jussilla aikaa. Kepeästi pääsinkin irti kahden kuukauden palkasta. Jussi tunnusti avomielisesti pitävänsä kaltaisistani tytöistä. Helsingin tyttäret kuuluivat olevan kamalia, vaativat ja vaativat miehen maksamaan puolestaan, vaikka hyvin tietävät, ettei lueskelijalla liiemmälti rahoja kukkarossa kolise. Minulla ei ollut varaa vaatia sellaista, sillä silloin olisin jäänyt ilman miehistä tukea.

Me huvittelimme oikein sydämen pohjasta. Iltaisin kuuluivat teatterit, oopperat ja elävätkuvat ohjelmistoomme, päivät istuimme kahviloissa tai ajelimme raitiovaunulla ympäri kaupunkia.

»Taidatte olla rakastuneita!» huudahti Irma-serkku tavatessaan meidät sattumalta raitiovaunussa lystäilemässä.

Vastauksemme oli maalaismainen nauru.

Kauhistuneena Irma katseli ympärilleen, ja puuterikerroksen alle levisi puna.

»Maalaisserkkuja huvittelemassa», kuiskasi hän seuralaiselleen, sotilashenkilölle. (Luultavasti vänrikki, koska yksi tähti oli kauluksessa.)

Maalaisserkut suuntasivat iloisimmat hymynsä hienoon kaupunkilaisserkkuun ja kavaljeeriin. Ja sitten tapahtui ihme. Vänrikki halusikin tutustua meihin, ja Irman täytyi esitellä meidät toisillemme.

»Majuri Fri.»

(Minun täytyy ehdottomasti syventyä tähtitieteeseen, mikäli se koskee upseerien kauluspiiriä.)

»Kansakoulunopettajatar, neiti Harju, ylioppilas Peuhkura.»

Irma halveksii sydämensä pohjasta kansaa ja kansanvalistajia ja antoi minulle nyt mielestään hyvänkin letkauksen. Päätin opettaa hänet kunnioittamaan itseäni. Majurit eivät näytä olevan lainkaan vaikeita valloitettavia. Muutamalla veikeällä silmäyksellä sain hänet valtoihini. Yhteinen raitiomatkamme päättyi sopimukseen mennä yhdessä teatteriin.

Nyt on sitten paras aika tutustuttaa päiväkirja Irma-serkkuun. Hän on todellakin tuntemisen arvoinen. Hän on täti ja setä Lahdenpohjan ainoasyntyinen lapsi, siksi hän on saanutkin kasvaa kuin kukka kämmenellä. Hän saa mitä ikinä haluaa, ja hän haluaa paljon. Toivottavasti ei sedän tarvitse tehdä hänen tähtensä pankkiryöstöä.

Harmikseen ja ikuiseksi ristikseen Irma on perinyt isältään työkirveellä tehdyn naamataulun. Mutta viehättävä vartalo, sulavat liikkeet (opiskellut plastiikkaa), pienet jalat ja hurmaavat kädet korvaavat kasvojen arkipäiväisyyden. Kissakaan ei niin huolellisesti hoida kynsiään kuin Irma.

Hän ei voi pyyhkiä tomuja huonekaluista pelosta, että kynsiin tulee »inhoittavia» naarmuja.

Mutta siitä aiotusta teatterimatkasta majurin kanssa nousi hirveä jupakka. Minun olisi pitänyt ostaa uusi puku sitä varten.

»Ei minulla ole enää rahaa sellaiseen.»

»Mutta tuo pukusihan aivan haisee opettajalle», sanoi Irma nenä sippurassa.

Pukuni oli uusi. Koulukaupunkini paras ompelija on sen tehnyt, eivätkä edes latomereläiset olleet sitä nähneet ylläni.

»Jos tässä joku haisee opettajalle, niin se olen minä itse eikä puku.»

»Kyllä majuri kansan hajun tuntee. Kansanlapsiahan hänkin komentaa», pisti Jussi väliin.

»Minä en ainakaan lähde mukaan.»

»Pysy vain kotona. Me kyllä sanomme, että sait ilkeän päänsäryn», naljaili Jussi.

»Saat minulta lainaksi puvun», ehdotti Irma. Häntä ei haluttanut kotiinkaan jääminen.

»Ei, kiitos! Toisen höyhenillä en koreile!»

Pieni sanasotamme päättyi kuitenkin yhteiseen lähtöön.

Teatterissa tarjottiin monenlaista nautittavaa. Mieluisin oli kuitenkin latomereläiseen komediaan kuuluva kohtaus, joka näyteltiin teatterin katsomossa toisella väliajalla.

Palatessamme lämpiöstä kiintyivät »haukansilmäni» takanani istuvaan samettipukuiseen naiseen. Hän tuntui niin tutulta ja kotoiselta. Toden totta, siinä istui kuin istuikin neiti Ester Iippo Latomerestä, kavaljeerina kaljupäinen herra. (Syrjäsilmäys majurin ja Jussin harjaksiin.) Vaikka en olekaan aristokraatti enkä juuri katso koiraa karvoihin, niin tällä kerralla seurani hiveli ylpeyttäni. Toivottavasti neiti Iippo oli paremmin selvillä armeijan arvoasteista kuin minä.

Mitä herttaisin (!) hymy huulillaan nyökkäsi neiti Iippo tervehdyksensä. Tervehdykseen vastasin, hymyyn en. Seuraavalla väliajalla hän tuli juttelemaan kanssani. Päätin lyhennellä hiukan vanhoja velkojani.

»Irma, täällä on vanhoja tuttaviasi!»

Irma mittaili aito helsingittären katseella hämmästynyttä neiti Iippoa.

»Sinä erehdyt, Liisa!» Hän aikoi muitta mutkitta seurata majuria ja Jussia. Takerruin hänen käsipuoleensa.

»Mutta Irma, kuinka olet noin muistamaton, tämä neitihän asui teillä viime talvena.»

»Liisa, tiedäthän, ettei meillä ole asunut koskaan ketään vieraita!» Neiti Lahdenpohja teki sellaisen käännöksen, että se olisi kelvannut hyvin kuningattarenkin käännökseksi.

Nyt tointui esteetikkokin.

»Mutta neiti, te erehdyitte.»

»En suinkaan. Tehän syksyllä puhuitte asuneenne pankinjohtaja Lahdenpohjan perheessä. Tämä neiti on Lahdenpohjan tytär. Olemme serkuksia. Terve tuloa katsomaan entistä ruokarouvaa ja ystävätärtä! Osoite on sama.»

Olin ilkeä, mutta suotakoon se minulle anteeksi. Pahemmin on kostettu pienempiäkin rikoksia.

* * * * *

Ei kestä kesä ei kukkaset nuo, pian lomakin lopahti.

(Runeberg, anteeksi!) Kukkaro tyhjänä, kimppu kieloja (majurin ikuiset jäähyväiset) kourassani kolistelin Latomerelle valtion isolla mustalla.

Huom.! Neiti Iippo ei tuntenut minua tänä aamuna, kun tulimme pihalla vastakkain. Mitähän satuja hän on mammalleen kertonut matkastaan? Ehkä tähän tapaan:

»Olin Lahdenpohjan neidin ja erään majurin kanssa teatterissa. Näkyi siellä opettajatarkin olevan erään kaljupäisen miehen seurassa…»

Toukokuun 2 p.

Penkit oli siirretty syrjään. Viulu ja piano koettivat voittaa puheensorinan ja tanssivien jalkojen töminän. Oli latomereläiset vapputanssiaiset.

Olin juuri tanssinut vimmatun, vanhanaikaisen polkan Berglundin kanssa ja istuin lähellä ikkunaa jäähdyttäytymässä, kun rikas Aholan Frans pyysi minua tanssiin. Katsoin hämmästyneenä miestä. Hän oli niin humalassa, että tuskin pysyi pystyssä. Hän oli jo kerran kaatunut tanssiessaan, mutta kukaan ei häntä juopumuksesta morkannut, olihan hän rikas Aholan Frans, ja tytöt olivat mielissään, kun saivat tanssia hänen kanssaan.

Olin suostuinaisillani hänen pyyntöönsä, kerran lattian ympäri ei olisi paljoa haitannut, mutta satuin samassa näkemään ilkeän hymyn tohtorin kanssa tanssivan neiti Iipon huulilla. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö tuo hymy tarkoittanut minua.

»Kiitos, en tanssi!»

Juopuneen silmät pullistuivat.

»Enkö muka ole tarpeeksi suuri herra?»

»Herra tai talonpoika, se on samat Mutta juopuneen kanssa en tanssi.» Nousin lähteäkseni.

»Tuosta saat satamarkkasen, mutta tanssia sinun täytyy kanssani. Aholan Frans ei ole vielä ikinä saanut naiselta rukkasia.»

»Kerta aina ensimmäinen. En tanssi kanssanne, vaikka antaisitte talonne ja tavaranne.»

»Häh!» kiljaisi juopunut niin, että sali kajahti. Ihmisiä kasaantui ympärillemme.

»Mikä siellä on? Kuka? Mitä?» utelivat tanssijat.

»Se lutka kieltäytyy tanssimasta kanssani. Luuletko, ettemme jälkiäsi tunne ja seikkailujasi tohtorin kanssa! Rovastikin on käynyt sinua siveyteen kehoittamassa. Hähähä. Kalpeaksipa oikein sävähti! Hik!»

Olin suunniltani häpeästä ja raivosta. Näin ympärilläni pelkkiä ivallisia ja vahingoniloisia kasvoja. Helvetissäkin lienee parempi olla! Kukaan ei edes liikahtanut tukkiakseen juopon suuta! Hänhän oli rikas Aholan Frans. Hän avasi taasen suunsa uuteen häväistystulvaan. Silloin kohotin käteni ja iskin herjaajaa päin suuta, niin että veri tirskahti huulista.

Kuului niin kaamea kirous, että vielä nytkin vapisen. Siinä tärisi r:iä metrittäni.

Naiset kiljahtivat. Näin välähdyksessä puukon irtoavan… Aholan tupesta. Lysähdin istumaan. Pelko herpaisi niin minut. Samassa hetkessä tarttui voimakas käsi puukkoa pitelevään käteen ja väänsi aseen pois.

»Nauta!» murisi Korpinen hampaittensa lomasta ja tuuppasi Aholaa niin, että tämä hoijahti seinää vastaan.

En tiedä, mitä sitten lienee tapahtunut Aholalle; nimismies ja Berglund näkyivät häärivän hänen kimpussaan.

»Lemmikkini, tule, vien sinut kotiin!» Korpinen kiersi kätensä ympärilleni. Se olikin tarpeellinen toimenpide, sillä jalkani vapisivat niin, etten ilman tukea olisi pysynytkään pystyssä.

Ihmiset väistyivät syrjään. Nyt olivat latomereläiset saaneet vuosiksi juorunaihetta. Välipä tällä! Tuntui niin hyvältä, kun oli olemassa edes joku, johon voi luottaa ja turvata.

Koko matkalla nuorisoseuran talolta koululle emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Portailla ojensin käteni jäähyväisiksi ja kiitokseksi.

»Ei», sanoi hän kummallisen tummalla äänellä, »nyt tulen luoksesi, vaikka onkin myöhä».

Hän tuli, riisui takkinsa, sytytti valot ja veti uutimet eteen. Istuin hervottomana ensimmäiselle tuolille. Koko sisäinen olemukseni oli jähmettynyt. Kaikki oli yhdentekevää. Hän toi lasilla kylmää vettä.

»Koeta juoda tämä!»

Otin lasin käteeni. Se vapisi niin, että vettä läikähti syliini. Hän otti lasin ja vei sen huulilleni. Toisella kädellään hän siveli hiuksiani.

Silloin purskahdin itkuun. Kaikki tuska ja häpeä, joka rovastin käynnistä saakka oli kasautunut sydämeeni, purkautui nyt kyynelinä.

Sain itkeä rauhassa.

»Liisa, onko totta, että rovasti on käynyt sinua… nuhtelemassa!» Hän istui rinnallani ja silitti rauhoittavasti kättäni.

»On.»

»Se vanha, tekopyhä aasi! Milloin hän kävi?»

»Johan siitä on pari, kolme viikkoa.»

»Miksi et kertonut sitä minulle?»

»Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut.»

»Tyttöparkani! Tästä lähtien he saavat vastata sanoistaan.»

»Ah, ei. En halua mitään oikeusjuttuja. Sukuni saisi sydänhalvauksen, jos se kuulisi, että kysyn kunniaani oikeuden kautta.»

»En tarkoitakaan oikeusjuttua, lapsi. Haluan saada oikeuden suojella sinua.»

Hänen uusi, outo äänensävynsä sai minut kohottamaan punaiset silmäni häneen.

»Liisa, tahdotko tulla vaimokseni?»

Hämmästyin niin, etten saanut kieltäni kääntymään. Hän tarttui molempiin käsiini ja katseli — ah, enhän osaa sitä sanoakaan.

»Olen käyttäytynyt sinua kohtaan anteeksiantamattoman huonosti. Mutta korvapuustisi selitti minulle monta asiaa. Tunsin rakastavani sinua toisin kuin ketään toista. En uskaltanut kuitenkaan tulla sitä sinulle sanomaan. Tiesin, ettet rakasta minua. En voinut myöskään seurustella kanssasi. Se olisi ollut itsensä käristämistä halstarilla. En jaksanut olla näkemättäkään sinua, siksi aina hiihdin illalla myöhään ikkunasi taakse. Et vetänyt uutimiasi tarpeeksi kiinni, raosta näin kasvosi, kun kumartuneena kirjoittelit. Tunsin elämäni olevan tyhjää ilman sinua. Päätin kuitenkin odottaa vielä, ennenkuin pyytäisin sinua vaimokseni. Tämäniltainen näytös suorastaan pakottaa minut puhumaan. Liisa… tulethan omakseni?»

(Kiusaaja sanoi vaimolle: »Ettette siitä kuole, vaan…»)

Ääni oli musiikkia, ja käsistä virtasi lamaannuttava hehku. Olisi tarvinnut vain sanoa: kyllä, ja nuo voimakkaat käsivarret olisivat kiertyneet ympärilleni. Minusta, mitättömästä ja parjatusta tytöstä, olisi tullut tohtorin morsian. Juoruämmät olisivat saaneet pitkän nenän ja tyttäret haljenneet kateudesta. Kaikiksi ajoiksi olisin päässyt parjauksesta, tulevaisuus olisi ollut turvattu, suku tyytyväinen… ja eräs nähnyt, etten ollut jäänyt häntä suremaan.

»Liisa, oma tyttöni, sano!» Hänen silmänsä olivat peloittavan lähellä.

»Ei! En voi, en voi, en!» Karkasin pystyyn kuin virma varsa. Nuo silmät eivät olleet hänen silmänsä eivätkä huulet hänen huulensa, ne olivat erään toisen, toisen, jonka luulin haudanneeni, mutta joka eli — niin, eli.

»Miksi et voi!»

»En rakasta sinua!»

Hän tarttui käsiini ja pakotti minut jälleen istumaan. Vapisin.

»Et rakasta nyt, mutta opit. Opetan sinut rakastamaan.»

»Turha on opettaa, olen jo sen taidon oppinut.» En yrittänytkään hallita ääneni katkeruutta. Vihasin rakkauttani, joka halveksittunakin kohottautui esteeksi.

Olkapäihini koski.

»Rakastatko toista?»

»Rakastan.»

»Ketä?»

»Salaisuus.»

»Rakastaako hän sinua?»

»Ei.»

»Herran tähden, sano sen naudan nimi, jonka tähden kadotan onneni!»

»Hän ei ole mikään nauta.»

»Sinä siis todella hylkäät minut?»

»En voi myydä itseäni, ja sitäpaitsi, et kai haluakaan itsellesi sellaista vaimoa, joka rakastaa toista miestä.»

Hän ei virkkanut mitään, avasi vain ikkunan ja tuijotti kevätöisille lakeuksille. Näin hänen selkänsä ja tunsin, että tuska repi hänenkin sydäntään, jos repi minunkin. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että hänenkaltaisensa mies pian unohtaa kipunsa. Ensi keväänä tai jo syksyllä hänellä on uusi. Miehet ovat miehiä, paremmatkin, joista ei sellaista voisi edes uskoakaan.

»Sinä rakastat Martti Roinetta. Eikö niin?»

Ei ole lainkaan hauskaa nähdä elämänsä suurinta salaisuutta kankaalle temmattuna. Väkisinkin siinä värähtää.

»Olen todellakin oikea hölmö, kun en sitä heti huomannut. Jouluna epäilin jotakin sellaista, sillä et ollut kaltaisesi hänen seurassaan. Sitten unohdin koko tapauksen ja luulin voivani lyödä hänet laudalta.»

Mitäpä osasin sanoa. Olin iloinen, kun näin hänen vihdoinkin menevän eteiseen ja pukevan päällysvaatteet ylleen.

»Kuule», juoksin hänen jäljestään, »lupaa, ettet kerro hänelle tätä».

»Miksi?»

»Kuolisin häpeästä, jos hän saa tietää, että minä…»

»Voinhan luvatakin.»

»Lupaa varmasti! Ah, en päästä sinua, ennenkuin lupaat varmasti.»

»Lupaan, etten sano!»

Sillä hetkellä hän koppasi minut syliinsä, ja ennenkuin ehdin purra tai potkaista, oli hän niellä minut kokonaan. Selviydyttyäni ällistyksestä huomasin olevani yksin.

Kosimiskohtaukset eivät ole hauskoja, eivät ainakaan näin verekseltään. (Vanhanapiikana kai muistelot niissä mielellään viivähtävät.)

Kaivoin esille raamattuni. Panin sen päälle kaksi sormeani ja vannoin, etten koskaan, en sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana rupea toisen naisen kiusalla enkä omaksi huvikseni liehittelemään miehiä.

Nyt olen aivan vakavissani. Amen.

Toukokuun 7 p.

Elämäni alkaa muistuttaa oikeata salapoliisiromaania. Elän aina jännityksessä: Mitähän tänään tapahtuu? Sittenpähän ei olekaan vaaraa ikävään kuolemisesta.

Tänään oli johtokunnan kokous, ja minua pyydettiin kunnioittamaan juhlaa läsnäolollani. Berglund kirosi sen kuullessaan.

»Käykö kateeksi?» naureskelin. Reippaasti kuin jääkäri tuleen marssin johtaja Iipon työhuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja puolillaan miehiä.

Istuuduin käskettynä.

»Tässä olisi neidille johtokunnantodistus.»

»Kiitos!» Otin todistuksen käteeni ja silmäilin. Käytös kiitettävä, opetus ja kurinpito välttävä, todistettiin siinä.

Hymyilin. Ei tämä juttu itkettänytkään. Olihan käytös sentään kiitettävä. Mutta mistähän he lienevät osanneet noin tyystin opetukseni ja kurinpitotaitoni arvostella, kun ei kukaan näistä herroista ollut minua minuuttiakaan kuunnellut?

Pistin paperin taskuuni.

»Turha vaiva teidän oli tätä todistusta kirjoittaa, en aio näet lainkaan muuttaa. Täällä teidän luonanne on niin hyvä olla.» (Minulla on jo pääsiäisestä lähtien ollut paikka koulukaupungissani tiedossa.)

»Mutta me toivomme, että neiti muuttaa», jyräytti eräs koulun isä.

Katselin häntä ihmetellen.

»Toivot ovat turhia. Olen koevuosilla enkä ole tehnyt virkavirhettä.»

»Mutta kylällä puhutaan…»

Oikaisin selkäni ja rupesin tuijottamaan ukkoa niin kuninkaallisesti kuin osasin. Tämä ei kestänyt sitä, vaan kääntyi silmäilemään sikariaan.

»Sitäpaitsi annoitte minulle niin huonon todistuksen, että katson parhaaksi jäädä tänne siihen asti, kunnes annatte paremman.» Käänsin selkäni ja menin tieheni.

Rauha pillahti itkemään, kun näki todistukseni, ja aviomies kiroili kuin savottalainen. Sain riippua kaikin voimin hänen takkinsa liepeissä, ettei hän rynnännyt häiritsemään ukkojen sadattelua röyhkeän käytökseni johdosta.

»Tämä on Iipon työtä. Se lurjus, en paremmin sano, tekee aina kuten muija ja tytär määräävät. Tällaisella todistuksella et saa ikinä kunnollista paikkaa.»

»Älkää surko, hyvät ystävät, minulla on jo paikka!» Sitten kerroin heille kohtaukseni johtokunnan kanssa ja vannotin heitä pitämään omina tietomaan uuden paikkani. Hämmästytän vähän latomereläisiä.

Toukokuun 22 p.

Minä en tiedä, seisonko vai istunko, nukunko vai olenko hereillä, mutta niin iloinen ja onnellinen olen, että hihhei vaan!

Minä olen morsian!

M-o-r-s-i-a-n!

Se on aivan totta!

Ajatella! Eikö olekin hullua tulla morsiameksi kesken tutkintokiireiden?

Lapsille tapaus on onneksi. Onnellinen morsian ei voi edes tyhmintä idioottia jättää luokalle. Kaikki kyynelet säästykööt!

Olen avannut kaikki ikkunani ja soittanut, soittanut, soittanut. Eilisen ja tämän päivän olen vallan säteillyt.

»Neiti taitaa pian mennä kihloihin?» Rouva Iippo ei mitenkään malttanut olla sitä kysymättä.

»Pian ja varmasti!» liversin vastaan.

(Harras toivoni on, ettei neiti Iippo saisi halvausta, kun kuulee tämän järkyttävän uutisen.)

»Luultavasti tohtorin kanssa?»

»Varmasti tohtorin kanssa.»

»Toivottavasti ei toisen onnen murskaaminen häiritse onneanne.»

»Varmastikaan ei.»

Juoksin heti yläkertaan ja soitin kunnanlääkärille. (Berglundilla on nyt myös puhelin.)

»Halloo! Einoko? Kuule, älä tykkää pahaa, jos kansa sinua onnittelee! Kihlaus on tullut julki. En jaksanut mitenkään pitää sitä tarkkaan omina tietoinani. Ymmärrätkö? Terveiset vieraallesi! En halua tavata teitä tänä iltana. Numerot jäävät muuten antamatta, todistukset kirjoittamatta, huoneet koristamatta, käsityöt näytteille laittamatta. Hyvästi!»

Pilim! (Loppusoitto.)

Mutta rakas päiväkirjani, oma varaventtiilini, luuletko sinä, että minä olisin kihloissa Eino Korpisen kanssa?

Eeeeii!

Oma Marttini on tullut! Se sama kiukkuinen maisteri, joka kolme vuotta takaperin puuteroi nenäni liidulla. Hänestä on tullut tohtori, filosofian tohtori (puhuin totta rouva Iipolle), ja hän on minun, minun! Rakas päiväkirjani, et usko, kuinka hyvä hän on!

Olen niin työstä ja onnesta sekaisin, etten osaa enää kirjoittaa yhtään järkevää sanaa. Koetan kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen.

Karoliinan päivänä (Jumala siunatkoon kaikkia Liinoja, Karoliinoja ja pöytäliinoja!) eli toissa päivänä istuin korkeimmasta onnesta tietämättömänä ja vetelin punaisia koukkuja ja roikkia lasten oikeinkirjoitusvihkoihin. Eteisessäni kolisteli joku. Tietenkin Berglund, jota huvittaa välistä narrailla minua.

Naputus oveen.

»Joko sinä taasen olet siellä ilveilemässä? Tule sisään, mutta kauan et saa viipyä, sillä minulla on tulinen kiire!»

»Ehkä saan tarjota apuani!»

»Martti!»

En tiedä, ajattelinko, kuiskasinko, sanoinko vai huusinko niin. Mutta Martti siinä kynnyksellä seisoi. Seuraavasta puolituntisesta en voi mitään varmuudella kertoa. En muista. Ainoat tapahtumat, jotka sielussani siltä ajalta haamoittavat, ovat: tuolin kaatuminen noustessani ja vihkopakan ilmainen kyyti lattialle.

Kun vihdoin aloin tajuta tapahtumia ympärilläni, huomasin istuvani Martin polvella kuin mikäkin sylivauva.

»Mistä tiesit tänne tulla, ra…?»

»Eino kirjoitti. Sanoi minua naudaksi ja monella muulla senkaltaisella lempinimellä, kun annoin sinun kuihtua täällä rakkaudesta minuun.»

»Katsohan miestä, kun söi sanansa!»

»Et ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta. Sitäpaitsi, jos en olisi pitänyt sinusta, et olisi ikinä saanut tietoa hänen kavalluksestaan. Kuinka oletkaan suloinen, tyttöse…!»

Panin kämmeneni hänen suunsa eteen.

»Ei, nyt puhutaan vakavasti! Miksi et tullut luokseni, vaikka lupasit? Odotin sinua niin!»

»Sinä et antanut lupaa. Muistapa se!»

»Enkö antanut! Kirjoitinhan, mutta et vain tullut.»

»Kirjoitit? Minä en ole saanut sitä kirjettä.»

»Etkö?»

»En. Odotin ja odotin, mutta kun ei vastausta kuulunut, luulin, ettet väiltäkään minusta. Vaitiolosi selitti kaikki. Olin liian ylpeä vaatimaan muuta selitystä. Junassa sain lisää vahvisteita luuloihini. Et tiedä, tyttö, missä helvetissä minua käristelit sillä matkalla!»

En todellakaan ymmärrä, mihin ihmeeseen kirjeeni on joutunut. Tuollaisen hirveän väärinkäsityksen se sai aikaan. Kahden ihmisen elämänonni oli joutua konkurssiin postin huolimattomuuden tähden. Jos vielä kerran elämässäni joudun lähettämään noin tärkeitä kirjeitä, niin vakuutan ne, vaikka täytyisi kerjätä raha postimaksuihin.

Mutta mitäpä väliä nyt on enää kirjeillä. Kirjeeni hukkaaja saakoon anteeksiannon. Me olemme saaneet toisemme, ja sillä hyvä. Onnen puurovati on kukkuroillaan. Haluaisinpa nähdä tovereitteni kasvot, kun he sanomista näkevät kihlauksemme. »Ei olisi uskonut», huudahtavat he varmasti. »Mieshän oli kuin munkki.» Minä olenkin keskiaikainen ja pidän hirveästi munkeista.

Martti tahtoi, että olisimme heti julkaisseet kihlauksemme, mutta minä harasin vastaan.

»Olkaamme toki pari päivää salakihloissa! Se on niin jännittävää. Eihän meillä ole sormuksiakaan.»

Muutamat miehet ovat kovin itsepäisiä. Martti kuuluu niihin. Hän komentelee minua kuin konsanaan koulussa. Ei auttanut muu kuin täytyi eilen lähteä autolla kaupunkiin. Eino oli esiliinana. (Ei kuulunut olevan hauska virka.)

Nyt on minulla sormus taskussani. Sain siirretyksi julkaisun tutkintopäivään. Aion maksaa latomereläisille pahan hyvällä ja antaa heille hyvin ansaittuja letkauksia.

Minulla olisi tuhansia asioita ja ajatuksia kirjoitettavana. Elämän aurinko on yht'äkkiä ruvennut lämmittämään täydeltä terältä orpolastaan. Tunnen itseni siirretyksi Grönlannin jäätiköltä Sisiliaan, kukkivan appelsiinipuun alle. En ole enää yksin tallustamassa maailman rantamalla. Minulla on hän, jota rakastan ja joka rakastaa.

Mutta nyt minun täytyy viskata tämä kirja kädestäni, tai muuten lapset eivät saa huomenna todistuksia. Ne raukat elävät vielä siinä ajassa, jolloin todistus on kaikki kaikessa!

Toukokuun 26 p.

Viimeinen iltani Latomeressä. Tavarani on pakattu lähtökuntoon. Huoneissani vallitsee hävityksen kauhistus.

Martti lähti lauantaina. Huomenillalla tapaamme Haapamäellä ja menemme näyttäytymään sukulaisille. Omia sukulaisiani en pelkää, mutta Martin omaiset hiukan hirvittävät. Martin isä on lukkari. Olemme siis molemmat kirkollista alkujuurta. Sukulaisturneen jälkeen vietämme kesän Harjulan rustitilalla äitipuolen valppaan silmän alla. Elokuun alussa menemme naimisiin ja rakennamme pesän Helsinkiin. Martti pääsee silloin erääseen suureen liikkeeseen matemaatikoksi. Minun huolekseni jää talous ja paljon mahdolliset lapset. (Hyvästi taide ja näyttämö!)

Tämä oli siis minun ensimmäinen ja viimeinen virkavuoteni kansanvalistajana. (Jos jään leskeksi puolitusinaisen lapsilauman kanssa, niin silloin täytyy jälleen tarttua karttakeppiin.) Kun nyt seison sen päässä ja katselen sen mutkia, niin täytyy sanoa, että elämäni vaiherikkain vuosi on pyöritellyt itsensä muistoksi.

Alkunsa ja matkansa mukainen oli virkavuoteni loppukin. Kansaa oli kasautunut koululle kylän kaikilta kulmilta. Itse Iippokin ihmetteli joukon runsautta. Eivät ne ennen olleet noin tutkintoon rynnänneet. Tulivat tietenkin katsomaan kuulua opettajatarta, joka ei aikonut lähteä pois, vaikka johtokunta käski, ja joka oli uskaltanut iskeä silmänsä itse tohtoriin. Tuolla käytävässä tohtori nytkin oli. Lasten töitä muka tarkasteli. Eipäs hän viime vuonna ollut tutkinnossa. Mikähän lie tuo silmälasipää herra hänen kanssaan?

Molemmat tohtorit olivat kuulemassa opetustani.

»Sinähän opetat mainiosti», arvosteli sulhanen.

»Sinä olet jäävi sitä sanomaan.»

»Jos vain noin opetat tavallisuudessakin, niin saman tunnustuksen voi antaa kuka hyvänsä opetusta ymmärtävä henkilö.»

»Tottahan toki paremmin opetan, kun eivät kuuntelijat ole häiritsemässä. Tämän kylän isännillä on toinen käsitys taidostani.»

»Miten niin?»

Vedin esiin johtokunnantodistuksen.

»Ne pässinpäät!» pääsi Martilta sellaisella äänellä, että tunsin olevani koulutyttö ja laskeneeni kokeeni nollaan. Ukkoja hän sentään tällä kertaa tarkoitti. »Kuka heistä näin opetustaitosi arvosteli?»

»Kaikki yhteisesti. Opettaja Iippo etunenässä.»

»Se mies ei ymmärrä hiluistakaan opetuksesta!»

»Älä sano! Hän on niin etevä, että ulkonäöstäni voi päätellä, millainen opettaja olen.»

»Sinä revit tämän! Annat näytetunnin, johon ukkojen on tultava kuulemaan, ja heidän on annettava parempi todistus!»

»Etkö todellakaan huoli minua vaimoksesi ilman johtokunnan todistusta? Aion näet lahjoittaa tämän tänään takaisin.»

Kilmusilmäinen matematiikan maisteri katosi. Tempauduin irti ja juoksin koulun kansliaan, jossa johtokunta poltti sikarejaan.

»Tässä on arvoisalle johtokunnalle antamansa todistus takaisin. En tarvitse sitä.»

Iipon mursunviikset heilahtelivat hermostuneesti, ja johtokunta murisi.

»Neiti ei siis aio muuttaa?»

»Riemuitkaa! Minä muutan.»

Johtokunta henkäisi helpotuksesta, ja myhäily ilmestyi sauhuavan sikarin viereen.

»Mutta kuinka neiti saa paikan ilman todistusta?»

Vedin sormuksen taskustani ja näytin sitä.

»Minulla on jo paikka. Tarkempia tietoja saatte illalla viiden jälkeen, jolloin toivon näkeväni johtokunnan luonani kahvilla. Siis näkemiin!»

Jätin ukot haukkomaan ilmaa keuhkoihinsa ja juoksin ulos.

Korpinen käveli pihalla pää painuksissa. Menin hänen luokseen ja pujotin käteni hänen kainaloonsa. Rouva ja neiti Iippo näkyivät tirkistävän uutimien takaa.

»Miltä näytän?»

»Salamalta, kultaseni.»

»Olipa hyvä! Jos olisit sanonut minun näyttävän opettajattarelta, niin olisit saanut korvapuustin.»

»Eihän se olisi ollut ensimmäinen kerta.»

Ah niin. En tahdo lainkaan muistaa, että olen polkaissut rikki hänen sydämensä. Mutta hänellähän on hallussaan kaikki ropit ja tipat, käyttäköön niitä!

Jos aamupäivä oli elämisen arvoinen, oli iltapäivä sitäkin enemmän. Ystävät ja ei-ystävät riensivät kilvan opettajattaren jäähyväiskekkereihin, joista huhu tietysti oli kertonut muodostuvan kihlajaiset. Rouva ja neiti Iippo olivat mustissa. (Eivät he lähtöäni surreet, vaan kihlaustani.) Hosio ja muut neitoset loistivat sentään värikkäinä.

Ihmiset vilkuilivat sormiini. (Sormus oli taskussa.) Naiset sihisivät uteliaisuudesta. Itse tunsin olevani kuin vesi kiehuvassa kattilassa.

Rouvat olivat ottamassa kahvia, kun Korpinen tuli luokseni.

»Nyt heitän pommin», kuiskasi hän.

Kukapa ei sävähtäisi punaiseksi vähää ennen kihlausuutisensa räjähtämistä. Kaikkien silmät polttelivat meitä. Martti seisoi takanani muina miehinä.

Korpinen rykäisi. Sitten se veitikka piti pitkän puheen minulle. En muista läheskään kaikkea, mitä hän sanoi, mutta onnistuneesti hän letkautteli läsnäolevaa seurakuntaa ja etenkin naisväkeä.

»Ja nyt, kun rakastettu opettajattaremme muuttaa pois paikkakunnaltamme, missä häntä on niin erinomaisen hyvin ymmärretty, on hän antanut minun mieluisaksi velvollisuudekseni ilmoittaa, että hän on tänään mennyt kihloihin… (Järkyttävä tauko. Ei kukaan hengittänyt.). koulutoverini, filosofiantohtori Martti Roineen kanssa.»

Ooo! Ooo! Ooo!

En ole elämäni pitkinä päivinä ollut niin juhlittu. Kaikki olivat pelkkää päivänpaistetta ja siirappia. Rouva Iippo oli itse herttaisuus, ja kaikki neitoset syleilivät minua (kiitokseksi, kun jätin Korpisen heille).

Minua syljetti.

Viimeinen vieras oli Korpinen.

Hän oli valkea kuin kauluksensa. Poikaparka! Taisi olla liikaa rääkkäystä hänelle, kun palatessaan vieraitani saattamasta tapasi minut Martin sylistä.

Nyt on kaikki ohi. Lakeuksilla lepää kesäyön hämy. Käki kukkuu kirkkomaan koivikossa. Ladot ja aidat törröttävät yksitoikkoisessa harmaudessaan.

Varaventtiilini viimeinen sivuaukeama on edessäni.

Kukahan lienee se tyttö, joka ensi keväänä tähän aikaan tuijottaa öisiin latoihin. Toivon, ettei hän olisi palkkapaimen, ei nuori eikä kaunis!

Hyvää yötä, Pohjanmaa lakeuksinasi!

Toukokuun 31 p.

Martti on saanut vihdoinkin käsiinsä hukkuneen kirjeeni. Hänen äitimuorinsa oli sen pistänyt Martin pöydälle toisten kirjeiden joukkoon, mutta unohtanut lähettää sitten maailmalla kiertelevän poikansa jälkeen.

Tonkiessani tänään keskusteluni säestykseksi kirjepinkkaa sattui kirje käteeni.

Pyydän nöyrästi anteeksi postilaitokselta kaikki pahat ajatukseni sen huolimattomuudesta.