Front matter

NIRVANA

Lemmentarima

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

1.

Ihana kevät, ihmeitätekevä…

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan — ensimmäistä päivää ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa, jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta hänen korviinsa — eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää. Ei mitään hätää? — Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!…

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin… Vasta toukokuu menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa. Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä? Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen! Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi, näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa aitovierillä… sinipunervat, lumivalkoiset… On parhaillaan lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa. Vieno hämyhuntu laskeutuu maille… Kas tuossa hän astuu, Suomesta äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle. Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin? Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen nuorukainen, kuinka "luostarin kellot soivat" — hänestä se on kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki päässänsä… ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee korvaan illanihailijoiden kuiskeita… Katulavitsalla istuu nuori juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista välitä — Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon, joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei vielä osaa outoa kieltä.

— Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet! huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle saapunut… sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

— Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana, — selittää se nuori neiti. — Mutta te ette tullut?

— Ajoin kievariin yöksi… sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat, runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta, somasti häilähtävät…

— Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

— Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

— Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

— Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, — selitti vapaaherratar. — Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia syreeninterttuja.

— Olen kuullut — sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja ja niiden suloista tuoksua tunnustellen — että teillä siellä Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei pidetä sopimattomana.

— Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön… huomauttaa ylioppilas ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

— Niin, miksei, jos on mieluinen… naurahtaa vapaaherratar, joka on leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset — joista saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän perästä matkustaa pois — istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

— Halloo, täss'on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen löysi.

— Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

— Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja putosi pois.

— Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista tertuista. Toiset löysivät…

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!" huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

* * * * *

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita, suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen, kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät, toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana, kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana — niin kummalliselta kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani…"

— Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: — olkaa hyvä ja kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala, hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

— Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

— Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli: "Käyn, käyn — käskemättäkin."

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille, jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä, toivossa — helpommin kuin Suomessa — kerran keikahtaa upseereiksi. Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut menevänsä naimisiin opettajansa kanssa…

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin toisinaan oli alakuloinen…

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön. Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä juhlallisesti nimitettiin.

— Mitä te ajattelette? uteli hän. — Te haaveksitte?

— Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, — minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

— En! mamma on kieltänyt… vastasi Olga neiti stipendiaatin suureksi kummastukseksi.

— Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, — lausui suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: — Sellainen liikanainen ihminen olen minäkin.

— Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

— Minä juuri, — väitti toinen, — varsinkin tänä iltana olen sen entistä selvemmin taas tuntenut.

— Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. — Teillä ei sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette…

— Ei! jospa tietäisitte, neiti… Ette voi aavistaa, missä mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu vieläkin että menen kuolemaan…

— Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen neiti neuvottomana. — Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla syypää että tänä iltana olette surullinen?

— Te ette ole syypää synkkyyteeni, — vastasi suomalainen ylioppilas juhlallisesti, — eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin iltaruskoa riutuvan päivän valossa…

— Heretkää!

— Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden — sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

— Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. — Muut suomalaiset herrat, jotka meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, — lisäsi hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

— Hyvää yötä, neiti, — sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, — kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken lauloitte.

— Kuulkaas, monsieur Karm, — opetti Olga Napoleonovna, — kun nyt panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette saa. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa itsenne — Jeesukselle Kristukselle.

— Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista. Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

* * * * *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin… naimakiihko hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi: eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä, joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman sydämmesi pohjalla…

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt, uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar, syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin, sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. Sinuun, suomalaiseen nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo, ja lauhkeasti…ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä — kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi, varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa syvämietteisesti — Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen, joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella, joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat puolet — hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä, ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta, kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko hänen korkeassa vartalossaan — kuningatar hän oli, mutta kuningatar, joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa, mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli, sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen tunnelmaan… sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli, vaan jotakin aivan toista… Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa… Ne olivat rakkauden, sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan… Siinä satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

— — Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä, ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla arvuutusleikeillä: — kahdesta ratsastajasta, jotka löivät omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen, kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan — ja niin ihmeen lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa… Jo joutuu yö ja satakieli alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa… Mutta missä on Nirvana, ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

— Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, — onko teillä muita veljiä, jotka noin soittelevat?

— On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

— Soittavatko sisarenne?

— Eivät nekään soita.

— Ettekös olekkin nuorin kaikista?

— Nuorin olen.

— Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette nuorin.

— Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

— Näin sen jo päältäpäin, — vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna. — Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin muita lapsia…

— Kuinka te senkin…? Jospa se ei olekkaan totta…

— Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

— Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

— Vai ei ole totta… Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

— Te varmaan kirjoittelette runoja?

— Minä! Minäkö?… huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. — Kuinka te…? Onko — kukaan teille juorunnut että minä ensinkään…?

— Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän huomiota — niinkuin te — se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon…

— Tietäjätär te olette — tiedätte kaikki…! sopertaa nuorimies ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi…

— — "Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!" ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. "Romantillisuus ja rosvous täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi."

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa. Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies, parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken, joka ensimmäisenä herää — huuto ja parku — ryöväri luikkii taas matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa on — kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan takaisin kenraalittaren toista kenkää. — Mikä siveetön tapahtuma!

— Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

— Jei Bohu! vakuutti tämä ja jutteli lisää. — Koko talossa vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan — punainen paita päällä, patalakki takaraivolla — ei ole uskaltanut poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä…

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi, mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä — tässä talossa nimittäin tehtiin ahkerasti työtä — ja otti hänet vastaan lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

— Monsieur Karm! huusi hän. — Varokaa ettei teidän matkarahojanne ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut, vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

— Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät rosvoilta ja murhaajilta!

— Kyllä, kyllä, — vastasi suomalainen, — mutta uskooko neiti että rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

— Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella seisoen avopäin hänen vieressään.

— Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. — Jos en minä joka päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen kuvan ääressä rukoiltiin!

— Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette luteerilainen? huomautti suomalainen.

— Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se jumalanäidin kuva, joka on meidän kaupungissa, voi pelastaa vaikka mistä.

— Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui myös kurkistamaan sänkynsä alle — tämä lapsuuden heikkous häntä itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen tapaansa puutarhassa… Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla. Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut, mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin kummallisesti? Yö oli noiduttu — nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä. Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi — tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä. Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin — tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain jonkunlaisen hunnun.

— Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. — Arvatkaapas, montako pukua minulla riippuu komeroissani?

— No? sanoi suomalainen.

— Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

— Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

— Mitä se on — kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

— Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

"Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää", arvosteli itseksensä ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan. Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää että hänen laitansa oli "aivankuin Simsonin": senjälkeen kun hän kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat hiuksensa — jotka olivat ulottuneet polviin saakka — olivat hänen voimansa hävinneet.

— Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

— Ei sielun…

— Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi ylioppilas leikillisesti.

— Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

— — —

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

— Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

— Minä olin! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

— Kello 9?

— Ei — kello 10.

— Siinäpä se.

— Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen kello 10.

— Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin minua loukattiin!

— Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. — Te luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä kohtauksen kanssani!

— Miksi niin ajattelitte?

—… Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

— En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. — Jos olisin teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

— Miten niin?

— Olen siksi tulinen luonnoltani.

— Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

— Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, — sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

— Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut — ei enää, — vastaa Nirvana merkitsevästi.

— Miksei enää?

— Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt…

— Sitäpä en uskoisi?

— Niin se kuitenkin on…

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

— Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät — miehet tavallisesti… tietää suomalainen.

— Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi nauttineet, — sanoo Nirvana.

— Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

— Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

— Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

— Niin on useimpien laita, vastaa nainen. — Mitenkä nykyinen ympäristönne teihin vaikuttaa?

— En sano. Miksi kysytte?

— Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian puheeksi?

— Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

— Hiukanko vain?

— Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

— Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin paremmaksi.

— Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

— Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas Suomeen palattuanne —?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

— Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. — Te muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi. En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta oikeastaan tiedätte?

— Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa. Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän…

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

— Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

— En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii, on epänormaali.

— Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, — saneli toinen synkistyen. — Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin odotankin…

— On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

— Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat minusta…

— Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi — aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

— 30 —

— Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen pessimistin tapaan. — Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

— Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

— Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin epäonnistuneita… en ole niissä enää näköiseni.

— Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka silmänurkassaan.

— Suomesta lähtiessä…

— Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

— No, no… mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan. Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

— Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi hän.

— Miksikä ette?

— Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

— Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

— Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

— Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

— Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

— Riita kahtia, — sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia kansanlauluja, joista Nirvana piti.

— Näkemään asti, — sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

— Näkemään asti — moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni, monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?" noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut selittämään, oli hän lisännyt: "Minä näin mitä te ajattelitte eikä näköni pettänyt"… "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.

"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana väittänyt: "minä olen ensimmäinen".

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan, unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään. Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden, mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti, mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia. He — niin oli Nirvana kertonut — ajoivat uljaalla kolmivaljakolla vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin. Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli hän tänne jäänyt? — sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen, täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi? Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään, oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen helmoihinsa…?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.

2.

Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.

— Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?

— Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.

— Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan, rakastettava herra?

Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli hänestä sangen ikävä.

Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki, mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!

— Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra Karmille.

— Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto, — vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat hajut häntä suorastaan iljettivät.

Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän päällä — ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä, kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita, muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?

Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.

Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:

— Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden — porttojenne kanssa?

Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi toinen häikäilemättä:

— Helvetin hauskaa!

— Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.

Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:

— Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista — tässä pirun ikävässä — on hetkellistä huvia?

Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella" arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä seurassa takaisin kaupunkiin. "He eivät parempaa kaipaa!"

Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen ympärillään tuoksui puhtaalta.

— Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.

— Yöneilikka ja orjanruusun silmikko, — tiesi Solmu Sortimo, joka erikoisesti oli ottanut tutkiakseen sanakirjoista kasvien venäläiset nimitykset.

— Tiedättekö että siinäkin selvästi ilmenee teidän luonteenne, kun noin käytätte kukkia rinnassanne? hymyili ystävä.

— Olen aina pitänyt kukista… sopersi nuorimies.

— Te rakastatte pitää kukkia rinnassanne, — sanoi Nirvana, — ja teitä ne hyvin kaunistavatkin, mutta rakastatteko myös kukkien hoitoa ja kasvatusta?

— Ennen poikasena kastelin ryytimaata poutapäivinä.

— Ettekö ole istutellut?

— Olen joskus istuttanut puita, pihlajia… muisti Solmu Sortimo.

— Ja kaikkiko ovat juurtuneet?

— Eikös mitä — yksi kymmenestä.

He naurahtivat molemmat.

— Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.

— Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. — Istun, istun pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen, kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.

— Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: — Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille, sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön — aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.

— En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.

— Kohta on juhannus, — jatkoi Nirvana.

— Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan aarrehautojen päällä.

— Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos tulisitte rikkaaksi?

— Liiat lahjoittaisin köyhille.

— Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, — ahdisti Nirvana.

— Ainakin matkusteleisin, — puolusti toinen.

— Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi yhä Nirvana.

— Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo, selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.

— Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.

— Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!

Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen vakavalle vastaväitökselle.

Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida: "Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee — tuo, jolle enemmän kuin kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin? ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?…"

Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman, auringon, kuun ja tähdet… Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä, jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta ja lähtiessään koettanut suudella — Nirvana Napoleonovnaa! Tosin ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?… Kuinka salaisesti harmissaan mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle, hiiskua?…

Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle, neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan — Olinkka neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen, sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen, jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät väkevästi monenlaisia hajuvesiä.

— Minua iljettävät teidän hajuvetenne, — morkkasi ylioppilas Karm. — Nevan vettäkin mieluummin haistelen!

— Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.

— Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?

— Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen kavaljeerinsa hiuksia.

— Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.

— Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, mikä Suomen kansa oli ja missä se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka barbarisuuteen he itse olivat syypäät.

— Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.

— Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen korviinsa.

Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen kanssa, jota ei tuntenut.

Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse. Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa. Esitettiin hänellekkin — tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt juutalainen.

— Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?

— Kyllä siellä on minun soittokoneeni, — sanoi suomalainen vähän kylmästi.

— Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. — Kuinka sitä suomeksi sanotaan?

— Paimenluikku.

— Poimen? Sehän on kreikankieltä, — analyseerasi tohtori. — Ettekö opettaisi minutkin sitä soittamaan?

Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain kotitarpeeksi.

Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan, toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä, saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli häntä etsimään:

— Miksi ette virka mitään, te — suomalainen kivi?

— Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo loukkaantuneesti.

"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi" arvosteli hän itsekseen. "Leikillä hän sen tietenkin sanoo. Mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."

Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään: "Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi — juro juuraskanto olen!"

— Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti, joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.

— Ja kirjoittakaa Karl Karlovitshille että olisi hyvin, hyvin hauska saada kuulla hänen elämästään siellä uudessa paikassa ja lähettäkää hänelle tämä painettu jasmiinin kukkanen!

— Kyllä, kyllä kai, — sanoi Solmu Sortimo.

— Teettehän sen, rakastettava herra Karm? ja Tatjana neiti puristi lämpimästi "välittäjän" kättä ja katsoi hilpeästi silmiin.

— Kyllä, kyllä… mutisi toinen ja läksi — —

— Minä olen unissakävelijä, lunaatikko, — puheli hän kolme päivää myöhemmin tavatessaan Nirvana Napoleonovnan.

— Voidaan parantaa, — neuvoi ystävä, — levittäkää kylmään veteen kastettu lakana vuoteenne viereen lattialle, niin heräätte ettekä pääse edemmäksi.

— En ole sellainen unissakävijä. Minä kävelen unissa sekä päivät että yöt, tälläkin hetkellä olen unikävelyllä teidän luonanne.

— Hoo, te laskette leikkiä, armollinen herra?

— Unissakävelijä olen! väitti Solmu Sortimo. — Unissa nytkin puhun ja unissa vielä näen uusia unia, unta unen sisään, unta on kaikki alusta loppuun ja milloin unestani herään, en tiedä — tokko ikinä…

Semmoiset olivat tuon Suomesta kotoisin olevan nuorenmiehen puhelut kevätkuulla vieraassa maassa, naisten seurassa.

— — —

Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi — tämä pieni vanha rosvokaupunki, joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin Pietarin ja Moskovan seuduilta.

Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan myöden vihertävällä vedellä.

Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa ja kuhinaa — vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä — se sekaantui imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin… Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! —?

Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.

Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut pahasti.

— Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.

— Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.

— Olette kadottanut — kyllä tiedän — olette kadottanut sielunne hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi…

Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.

Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan. Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin. Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi laulajatar-naisen siellä yksikseen — polvilleen langenneena pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli jotakin sanoa — jotakin ivaavaa — mutta ei hän mitään sanonut. Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu suomalaiselle niin on rakas… "No, nämät nyt ovat pikku-asioita" ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.

— Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet! Ovatko tuttuja? Luetelkaa!

Solmu Sortimo luettelee:

— Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia, aurankukkia… siellä on angervakin, mielikukkani…

Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät. Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen, ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua

"ah voi voi kun en miestä saa…",

jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.

— Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui Irina Grosnaja kiekkuen vankkurien päällä.

— Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili Solmu Sortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.

Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä, kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella, ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää… Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa… Vieras maa, vieras kansa? — tosin se ei hänelle ole kotimaan vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin, mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä kiikuttaa — houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet, tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja… Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" — tai haukkuu minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja — kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun — nuoren ihmisen. Solmu Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle, joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai, nje panimai — yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia, mitä hänelle siellä annettiin — viskusoppaa se taisi olla, josta hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" — ja hän viuhtoi voimainsa takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi… Niin, hän muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!…

— Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.

— En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?

Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:

— Missä muualla olette oleskellut?

Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. — Ja meri vaihtaa joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin valkoinen, milloin punainen tai musta.

— Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa omalle vallattomuudelleen.

— Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen repäisevään tapaansa.

— Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans éducation! huudahti Irina Ivanovna.

— Niin, minä en solkkaa ranskaa, — ivasi toinen.

Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti. Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi:

— Tuleeko minun herralleni hiukan ikävä? Ahaa? ja nauroi makeasti niinkuin näyttelijä vain voi nauraa. Sitten hän lisäsi:

— Teidän liikkumattomilla kasvoillanne ei tällä hetkellä huomaa minkäänlaista tunteenilmausta.

— Ettekö näe että minulla on naamari päälläni? sanoi Solmu Sortimo.

Soitto asemasillalla oli jo kajahtanut toistamiseen. Kuului naisten suuteluita. Irina Ivanovna ojensi kätensä Solmu Sortimolle ja sanoi vienosti:

— Älkää muistelko minusta pahoja. Au revoir!

— Hyvästi!

Juna vihelsi ja läksi jyristen, mutta Solmu Sortimo kiepsautti valkoista lakkiansa kylmänä, virallisena, päältäpäin tylynä…

3.

Nirvana Napoleonovnan kanssa oli hyvä olla, oi kuinka hyvä! — Niin rauhallista ja syvänhenkevää ja hellää ja puhdasta! Nirvana Napoleonovnan kanssa ei aika koskaan tuntunut kuluvan hukkaan. Kaikki muu saattoi hukkaan haihtua, vaan ei lentävä hetki Nirvanan seurassa. Ihmeellinen oli Nirvanan vaikutus Solmu Sortimon sieluun.

He istuivat illalla puutarhassa. Raitis tuuli puhalteli, joskus helähti sisavan sirkutus aivan läheltä.

— Minusta tuntuu kuin olisin elänyt jo vuosisatoja ennen jossakin… taivaankappaleessa… en tiedä missä… tähdessä… puhelee Solmu Sortimo.

Nirvana miettii hetken ja sanoo sitten lempeästi, opettavaisesti kuni lapselle:

— Tiedättehän että on olemassa ihmisiä, jotka niin uskovat. Uskovat esimerkiksi että kaukaisessa muinaisuudessa on ollut kaksi sielua, jotka täydellisesti ovat sointuneet yhteen. He ovat eläneet aikansa, kuolleet ja kadonneet maan päältä — eipäs! he eivät ole kuolleetkaan todellisuudessa, ainoastaan heidän ruumiinsa on kuollut. Jonkun ajan perästä ilmestyvät samat sielut samoine ominaisuuksineen eri henkilöihin, kentiesi eri kansoihinkin, toinen sielu saa sijansa esimerkiksi saksalaisessa, toinen venäläisessä — täten on selitettävissä, miksi toisesta kansallisuudesta voi löytää esimerkiksi ikuisen elämänkumppaninsa.

— Uskotteko sellaista sielunvaellusoppia? kysyy Solmu Sortimo innostuneesti.

— Niin, olen taipuvainen uskomaan sentähden että kokemuksessakin olen siihen vivahtavia asioita nähnyt…

— Se on viehättävä oppi, — sanoo Solmu Sortimo, — mutta kukaan ei voi todistaa, onko se oikeaa vai järjetöntä.

Ja hän lisää ajatuksissaan: "Miksikä Nirvana noin puhuu? Miksikä hän on niin syvällisen ja hienonkärsivän näköinen kuvitellessaan kahta sielua, jotka voivat löytyä eri kansallisuuksista? Tarkoittaako hän…?"

Mutta hän ei rohkea loppuun ajatella.

— Minun täytyy nyt mennä, — sanoo Nirvana Napoleonovna äkkiä kuni havahtuen, — mutta Tatjana mielellään läksisi teidän kanssanne iltakävelylle. Suostutteko?

Solmu Sortimo läksi emäntänsä ja Tatjanan kanssa kävelylle. Ilta oli jo myöhäinen. He kulkivat pitkin pienen nevan rantaa, jota nimitettiin "pikku Jokiseksi", mutta jonka saastaisempaa mätäpaikkaa Solmu Sortimo ei milloinkaan ollut nähnyt. "Kummallista ettei heidän aatelisnenänsä mitään tunne?" ajattelee suomalainen. Mutta Tatjana neiti viittoo kädellään jonnekkin ja huutelee haltioissaan: "katsokaa! katsokaa!" Ei hän suotta näin huutele tämä pienen kaupungin karsinassa kasvanut neiti, sillä ruusunpunainen kuu sieltä juhlallisesti kohoaa taivaanrannalle. Hetkenpäästä alkaa kuulua omituista ääntä alhaalta mätä-uomasta. Moista ei Solmu Sortimo ennen ollut sattunut kuulemaan.

— Mitä se on? kysyy hän.

— Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.

Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:

— Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin nämät venäläiset rapamahat!

— Älkää sanoko pahaa meidän sammakoistamme! vastustaa vapaaherratar. — Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti harhailee…

— Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.

— Monsieur Karm, — jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti. — Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä — miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?

— Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä…

Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi — hänen päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien möyrytessä.

Kas tällaisesta hän piti!…

Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt — nuorena tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.

"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta — hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset, pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"

Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.

— — —

Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori tänä päivänä suvaitsi vieraita.

Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt — sitä todistivat tämän merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku, kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.

Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana, lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin, ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.

— Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena, hymyilevänä.

— Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät ikinä kuihdu!

Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.

Että todella oli perhe-juhla, sitä myös todisti höyryävä pikimusta kahvi, jota aterialla suurista laseista juotiin Tatjanan leipomien paksujen vehnäkakkujen kanssa.

— Syökää, syökää ja juokaa! toimittaa Tatjana neiti väkisten työntäen leipomuksiaan Solmu Sortimon nenän alle ja kaataen uutta kahvia lasiin sekä alituisesti laskien leikkiä: — Jollette syö, niin kuolette!

— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä… koettaa Solmu Sortimo estellä.

Aamiaisen jälkeen riensivät kaikki läheiselle kedolle kukkia poimimaan ja nurmikolla hauskasti istumaan. Yksin Ifigenia neitikin, joka tuntemattomista syistä näihinasti oli pysynyt Solmu Sortimolta näkymättömissä, oli nyt mukana ja pyysi hennosti naurahtaen nojautua yhteisen kavaljeerin vankkaa selkää vastaan. Niin istuskeli tämä pikkukaupunkilainen seurue selkä selkää vasten kauniilla nurmikolla nauttien Jumalan luonnon ihanuudesta. Mikä hiljaisuus ympärillä, mikä rauha! Taivas niin haalea, laaja ruisvainio lainehti kuni meri vierellä, aurinko paistoi kuumasti maata syleillen, heleävärisiä perhosia leijaili surisevassa kukastossa… kesää se oli, se oli kesäinen päiväkulta! Ja kesää oli sekin, kun äkisti — ennenkuin kukaan huomasi — nousi ukkosen kuuro ja ajoi huvittelijat tuulen ja sateen pieksäminä takaisin huoneisiin. Koko päivän viipyi Solmu Sortimo tuossa rakkaaksi käyneessä naapuritalossa jutellen, soitellen, lukien, väitellen — syöden mansikoita, maistellen viiniä, juoden vuoroin suklaata, kahvia tai teetä. Ilta loppui yhteiseen kävelyyn hiljaisessa puutarhassa…

Vaan siellä syntymämaassa, Suomessa — siellä oli nyt juhannusaatto parhaillaan, siellä nyt loimahtelivat kokot räiskyttäen säkeniään valoisaa taivasta vastaan, siellä nyt heiluivat kylänkeinut ja helähtelivät helkavirret tuhansien järvien rannoilla ja virisivät suomalaisen sadun siniset liekit aarrehaudoilla…

Nirvanan syntymäpäivä ja suomalainen juhannusaatto!

Voi sinua Solmu Sortimo, missä sinä oletkaan ja missä mielesi haihattaa, kun et sinä sinne, kotimaahasi, tänä yönä halaja?…

* * * * *

Ja uuden hämyn laskeutuessa tuon venäläisen pikkukaupungin ylitse tapaamme hänet jälleen siellä istumassa ystäväinsä kera akkunalaudalla.

— Eilen tein teistä uuden havainnon, — äännähtää Nirvana, — olette hetken lapsi!

— Nytkö vasta sen huomaatte? vastaa nuorimies.

— Mutta se ei ole hyvä että sellainen olette, — arvostelee Nirvana.

— Mutta sanokaa, miksi juuri eilen tuon havainnon teitte?

— Sanon sitten kun te ensin sanotte, miksi muka olette syyllinen minun edessäni?

— Kas kuinka te kaiken muistatte. Sanon sen joskus toiste, lupaan. Halveksin itseäni… puheli nuorimies.

— Tekö muka itseänne halveksitte?! En usko että teillä on syitä itseänne halveksia. Te vain suurentelette.

— En suurentele.

— En usko! väittää myös Nirvana, lempeäntutkiva nainen.

— Kuulkaa! kuiskaa Solmu Sortimo: — jos sen sanoisin, niin katseenne minua kohtaan muuttuisi… ehkä en silloin tässä näin istuisikaan… ettekä te kanssani näin leikkien keskusteleisi…

— Älkää puhuko joutavia…

— Ei, Nirvana Napoleonovna, — väittää yhä Solmu Sortimo, — en minä pilaa laske, vaikka näin kuivasti viittailen… Hyvää yötä, minä siis odotan…

— Minä myös! Hyvää yötä, herra Karm.

Ikkunat suljettiin. Solmu Sortimo asteli yömajaansa.

4.

Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan — ja omaa elämäänsä miettimään. "Missä tahansa lienenkin, kaikkialla on osani onnettomuudessa kuihtua!" Sitä venäläisen runoilijan huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti Nirvana…?

Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat hohtivat suurina raakiloina.

Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu. Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! "Lienevätkö suolaiset kylvyt minulle liian väkevät?" ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja läksi majaansa.

Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu Sortimo syö hunajaa kuin mesikämmen — ja nauraa.

Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät. Solmu Sortimon ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia hiipovat… —

Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?

Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui Eidmannien koira-ressu "Ruska" kovin hermostuttavasti haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi, Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut — sillä hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!

Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana, Olinkka, vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka, tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!

Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla — Kristuksen kuvia — pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää ja surkeaa.

Miksi hän sinne kurkistikin?… Keskellä kaunista kesää!…

— — Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi päivä. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä Pyhän Pietarin kylää kohti — mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas jäivät joukosta.

— Me tulemme kohta, — huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa nurmikolle.

Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko luonto tuoksui väkevää elinvoimaa…

Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin, suudella häntä ja… oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea hänen lämmintä henkeäänkin?

Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli — mitä suurinta syntiä, mitä hirveintä rikoksellisuutta.

Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon ylevään naiseen. Suudella — ei! eihän hän koskaan vielä ollut suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.

— Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana viehkeästi.

— Oh! minä vain — eksisteeraan… nauroi Solmu Sortimo niin että kuopat tulivat poskiin.

— Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen naurukuoppia.

Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset, kuinka minua salaisesti kidutatte!"

Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.

Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli. Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko heidän hermojaan herpaisi.

Nousivat… itsensä voittaneina… uskoen tulevaisuuteen…

Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin kylään.

Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.

— Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana neiti. — Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.

— Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän keskellään säkki päässä, suitsu suussa. — Mistä tämä vieras herra on kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.

— Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan: — Hän on Suomesta!

— Vot, vot, — sanoi talonpoika. — Kuulen mie jo murteesta että herra on saksalainen.

— Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.

Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta — ja syöminen ja juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia, pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.

He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa harvakseen helkähteli käen kukunta.

Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"

Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista, joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.

— Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi suomalainen kärsimättömästi.

Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa, ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa hengityksensä huokui niin pahalle?… Ja vaikka toinen sydämmeltään lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi. Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!

Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa! —

Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi. Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen — hänen sielunsa sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen kuin kilisevä kultakulkunen — toisella sydän viileä ja puhdas kuin vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt, lumoava… ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä…

5.

Nirvana von Eidmann ja Solmu Sortimo Karm? Jumalanähköön, ovatko nämät kaksi siis aivan varmat jo toisistaan? Mitä ihmettä lieneekään Solmu Sortimo ystävälleen kirjoittanut, koskapa huviretken jälkeen saapi kuningattareltaan kirjeen… — kirjeenkö? ah, nyt ollaan sotkuisilla poluilla. Vain kivenheitto väliä ja kuitenkin turvaudutaan paperiin ja kynään? Näin kuuluu Nirvana Napoleonovnan ensimmäinen kirje Solmu Sortimolle:

'Herra Karm!

Miksi minä olisin Teihin tyytymätön? Miksi olisin Teihin suuttunut? Mistä syystä Teitä halveksisin? mikä sitä muka todistaa? Sairas mielikuvituksenne se vain panee Teidät minua loukkaamaan ja heittämään vasten silmiäni sanoja että Te minua halveksitte. Tiedättekös: tällä hetkellä Te muistutatte minulle epäjumalanpalvelijaa, joka, jos hänelle kaikki hyvin käy, kantaa epäjumalalleen kaikenmoisia uhrilahjoja, ja päinvastoin, jos hänelle joku asia jää onnistumatta, viskaa epäjumalan kunniapaikaltaan ja antaa sille ruoskaa! Te nuhtelette minua siitä että olette minua kunnioittanut, mutta olenko minä sitä koettanutkaan ansaita? Olen aina ollut luonnollinen, tuntuipa rinnassa hyvälle tai pahalle — sellainen olen ollut. Kunnioittaa? — se on liian heikko auringonsäde talvisena päivänä, se on liian ikävä — ei! kerran minä jo olin laskevinani parempaakin… mutta tämä jumalainen kipuna ei milloinkaan valaise Teidän sisäistä mailmaanne — sentähden että Te liiaksi rakastatte itseänne.

Ja kuinka Te rohkenette ajatella että kaikki Teille täytyy anteeksiantaa — ainoastaan sentähden että Teillä on surullinen kohtalo, vaikka se henkilö, jota Te verisesti loukkaatte, tällä kertaa kenties on sata vertaa enemmän kärsinyt kuin Te ja kantaa nyt raskasta ristiä unhottaen oman itsensä, jonka tähden ympärillä-olijat usein erehtyväisesti luulevat että hän on suutuksissaan tai tyytymätön seuraan ja muuta senkaltaista, joten marttyyri saa kestää ansaitsemattomia iskuja. En huoli enempää purkaa tätä karvaiden tunnelmaini tulvaa…

Ja jos me kaksi emme ole saaneet tarpeeksi vaihtaa sanoja, niin sanokaa, kuka on siihen syypää? Te olette muka aina niin kiinni töissänne ja jos minä kysyn, niin Te ette vastaa, vaan pakenette minua — no, sanokaa siis, sillä tottakai minullakin on oma itserakkauteni, vaikka ylipäänsä luotankin sananlaskuun: "ei väkisten lempeäksi tulla".

N. v. E.'

Herra Jumala, minkä ankaran rippisaarnan Solmu Sortimo saikaan! Eipä hän ikinä olisi uskonut että Nirvana von Eidmannin kädestä moista singahtaa! Eikä hän tiennyt olevansa niin syynalainen kuin naapurissa arvosteltiin. Oikeastaan ei hän ollut osannut ukkosilmaa aavistaakkaan.

Olipa siinä miettimistä koko yöksi, mistä kaikki tämä rankkasade oli aiheutunut.

Aamulla hän sitten rupesi sommittelemaan vastausta:

'Rakastettava Nirvana Napoleonovna!

Eilen illalla myöhään luin kirjeenne. Minkä vaikutelman se teki, on vaikea kuvata. Sanon vain että sydämmessäni kovasti säikähdin: Mitä olikaan tapahtunut? Nirvana Napoleonovna, tahdotteko kuulla ja uskoa minua? Sillä minä vakuutan teille että taaskin tämä kirottu venäjän_kieli_ on ollut syypäänä kaikkeen. Minä näet en kirjoittanut teille että nyt muka "halveksin teitä" — Jumala varjelkoon — vaan kirjoitin teille että jos te halveksisitte minua, niin minäkin teitä halveksisin, mutta tiedättekö, miksi näinkään kirjoitin? En vähintäkään tahtonut teitä loukata, en vähintäkään "heittää vasten silmiänne syytössanoja", vaan nuot sanat johtuivat satunnaisesta kuvittelusta ja se oli olevinaan runollinen lausumatapa, jossa sanaleikki sai ylivallan. Ettekö usko minua? Uskallan vielä lisätä että päästin nuot sanat ilman mitään syvällisempää syytä, sillä sinä hetkenä tunsin sielussani että vaikkakin te minua todella halveksisitte, minä puolestani en kykeneisi sitä tekemään, vaan ainoastaan surisin että olisin kadottanut sellaisen sielun ystävyyden ja luottamuksen, jonka tuttavuus kanssani koko elämääni nähden merkitsee paljon. Mutta nythän tiedän ettette minua "halveksinut" ja että kaikki otaksumani olivat ainoastaan "sairaan mielikuvitukseni" hedelmiä, kuten oikein lausutte kirjeessänne, joka minua suuresti viehättää, vaikka en vielä sen jokaista lausumaa ymmärrä. Totta on että te aina olette ollut luonnollinen koskaan koettamatta "ansaita kunnioitustani", tämän minä täydellisesti uskon tietäen että olette sielultanne ylimyksellinen — ette ainoastaan ulkomuodoltanne. Niin, te ette ole koettanut ansaita minun kunnioitustani, — minun, oudon maan ihmisen, mutta kuitenkin te huomaamattanne olette ansainnut minun täyden "kunnioitukseni". Tällä minä en tahdo imarrella enkä loukata. Olenhan jo ennen teille sanonut että olette ensimmäinen nainen, jossa olen löytänyt epätavallisen, epäjokapäiväisen sielun, ja sellaisen hyvyyden ja sellaisen hellyyden että se jo nousee liki täydellisyyttä. Jospa tietäisitte, millaisen vaikutelman te joka-päivä minuun teitte niinä ensimmäisinä viikkoina, kun täällä olin! Te, Te alati olitte mielikuvituksessani, kaipuulla odottelin illan tuloa saadakseni yhä uudestaan nähdä teidän jalot ja säveät kasvonne ja kuulla teidän minulle sulosointuista ääntänne! En koskaan unohda noita iltoja, vaikka olenkin hetkien lapsi. Olen kiitellyt kohtaloa ja vieläkin kiitän että se kerran minullekkin soi tuttavuuden sellaisen, joka vaikuttaa parantavasti koko olentooni. Monta kertaa teistä olen kirjoitellut isänmaahani, kertoen omaisilleni, kuinka te olette hyvä ja kuinka te ihmeellisesti tunnette ihmisiä… Oi jospa minulla ajoissa olisi ollut sellainen kasvattajatar kuin Te, niin olisin tällä hetkellä kokonaan toinen olento! — näin minä usein itsekseni olen ajatellut ja vieläkin ajattelen. Ja minä uskon että Te paljon olette kärsinyt, todella paljon enemmän kuin minä, vaikka kärsimyksemme lienevät erilaiset. Te sanotte että minun kunnioitukseni on vain "heikko auringonsäde talvisena päivänä ja liian ikävä" ja että te kerran jo "parempaakin" toivoitte, ja jotakin hyvin surullista sekä teille itsellenne että minulle piilee noissa sanoissanne "jumalaisesta kipinästä", joka ei osakseni voi tulla sentähden että muka "liiaksi rakastan itseäni". Mitä tuo vertauksenne merkitsee, en varmasti tiedä. Minulla on voimakas fantasia. Tällä hetkellä kaikuvat hätäkellot kaupungilta, jossa riehuu tulipalo, täytyy lopettaa. Jumalan tähden, Nirvana Napoleonovna, antakaa minulle anteeksi — en ole niin paha kuin ajattelitte. Teidän ystävyytenne on minulle täällä tärkeämpi kaikkien muiden ystävyyttä, miltä sitten lienenkin teistä näyttänyt ja kuinka toisin teistä edespäinkin tullenee näyttämään — sentähden että minussa kiistelee kaksi sielua.

Kunnioittaen jään

siksi mikä olen.

P.S. Jos vastaatte, niin vastatkaa vain lyhyesti: oletteko vielä vihainen minulle vai ette?'

Koko päivän odotteli kirjeenlähettäjä vastauslippua uskaltamatta mieskohtaisesti mennä naapuriinsa. Vihdoin illan pimetessä saapui vastaus:

'Varjelkoon Teitä taivaan Jumala, kallis Solmu Sortimo.

Entinen Nirvana.'

Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.

* * * * *

Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen, herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von Eidmannien koko perheeseen.

Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa ihmisen mielikuvitukseen.

Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha, jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen kirjoitelman:

"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani — sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta, jolle Nirvana vei kukkia.

Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello 7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.

— Missä olette ollut, monsieur Karm?

— Aamuruskon mailla… satujen saarilla… valkeuden valtakunnassa… pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa vastaanottamaan.

Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta, vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti, mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee yli äärettömien vainioiden…

— Te olette uneksija! arveli myllärin rouva.

He heittivät väliaikaiset hyvästit Wolkenfeldeille ja läksivät kolmisin jatkamaan retkeänsä toisen saksalaisen myllärin kartanoa kohden, jonne sanottiin olevan matkaa kuusi virstaa. He vaelsivat jalkaisin halki noiden lainehtivien vainioiden ja tuoksuvien heinikkojen ihanassa helteessä tuontuostakin pysähtyen kukkasia keräilemään tai heinäsuovissa lepäilemään. Ei ainoatakaan muuta ihmistä näkynyt äärettömällä niityllä. Ja kun Tatjana kerran riensi heistä edelle ja Nirvana ja Solmu Sortimo jäivät kahdenkesken kukkanurmelle istumaan sekä katsahtivat toisiansa silmiin, niin tämä suvensuloisen lakeuden rajaton vapaus, jossa he huomasivat olevansa yksin, heitä kumpaakin säpsähdytti, pyhästi vavahdutti ja pani heidän sydänhermonsa väräjämään. Ja he heittivät pingoitetun katseen läpi kullanhohtavan, auteressa savuavan ilman… ikäänkuin salaa rukoillen apua, jotta näkisivät ihmisiä…

— Kuinka kuuma! äännähti Nirvana kääntäen kasvonsa poispäin toveristaan ja viuhtoen silkkisellä nenäliinallaan. Sitten hän sanoi herra Karmille, joka siinä lepäsi ikäänkuin läähätystään pidätellen vatsallaan nurmikolla: — Hyvä ystävä Solmu Sortimo, menkää te tavoittamaan Tanjaa ja antakaa minun jäädä vähän yksikseni! Tarvitsen… oikoa sukkiani.

"Enkö saa auttaa?" ajatteli toinen, mutta totteli nöyrästi, tuntien jo hyvin Eidmannien pyhät säädyllisyyslait ja ollen haluton niitä omasta alotteestaan rikkomaan. Ja tavotettuaan Tatjanan tunsi että oli parasta niinkuin oli ja ettei häntä, kokematonta, ujoa nuorukaista kukaan nainen vielä koskaan ollut mihinkään luvattomaan houkutellut. Ylevä, ylevä ja puhdas oli hänen ystävänsä Nirvana! Kuinka hän häntä kunnioittikaan, ihmeolentona ihailikaan! — —

Kultaiset, sakeat auteret vipajoivat nummella… Kas, nyt ne äkkiä ohenivat ja lakeuden reunasta tanssi vastaan vilpas tuuli, raittiisti hivellen kulkijain kuumia poskia.

— Vettä, vettä! huudahtivat kaikki kolme.

— Se on suuri järvi, Venäjättären silmä!

— Se on oikea ulappa, jossa aaltoja käymään mahtuu!

— Kuinka viileätä! Kuinka ihanaa!… En ikinä ennen ole nähnyt oikeata järveä! huudahteli Tatjana neiti lapsellisessa riemusta. Ja lisäsi sen, minkä todellinen venakko aina lisää, kun jotakin mieluista luonnossa keksii: — Kerrassaan hurmaavaa! Prosto prjeelestj!

Suuren järven ulappa siellä todellakin aukeni heidän edessään ja he lähestyivät aavikon reunaa, jolla kohosi mylläri Gartenranken kartano, kuni pieni linnoitus, korkeilla, valkoisilla kivimuureilla ympäröity.

Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut kalastajakylä…

Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!…

Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö, jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen: "Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin — ja tervettä, verevää kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"

Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan, joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.

Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi sorvailleet.

— On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, — sanoi Solmu Sortimo, — olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain elämään…

— Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta! myönsi Tatjana lämpimästi. — Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi päiviksi?

— Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, — sanoi Solmu Sortimo nousten ylös törmää Tatjanan jälissä.

Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen herraan tutkivia silmäyksiä.

— Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.

— Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä yhtaikaa.

Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat vielä raakoina puissaan.

Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.

— Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.

— Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että olitte näyn nähneet, — sanoi ystävä rauhallisesti. — Ette osaa mitään peittää.

— En tahdokkaan!

— Ja vaikka tahtoisittekin… Kaikki teistä läpikuultaa!

— Hoo, hoo… naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!

He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon hänelle oli tila laitettu.

"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.

Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.

Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin, kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.

— — —

Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.

Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.

Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen ulkonaisista satunnaisuuksista…

Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.

"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"

Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän päiväkirjaansa runonkin:

Ah kuinka mun ompi nyt ikävä, Ah kuinka on mieleni musta, Kun yksin rientävi elämä Ja ei ole lohdutusta…

On kullat toisilla kullakin, Ne illoilla kaksin kulkee, Ja varjossa vaahteran useakin Oman armaan syliinsä sulkee.

Vaan mulla ei kullasta muruakaan Sulolehtojen liepeillä laulaa, Mun haaveeni vaan unihoureissaan Vale-impyjä kärsien kaulaa…

Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.

6.

Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.

Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.

Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies, päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä — häntäkö varten, kukas tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta…

Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta, joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja — äänettömiä kaihon käskyjä.

"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa. Yks harppaus vaan — hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista kiveä ainoastaan ulkopuolisesti — sisäpuolelta ette ensinkään ole kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen. Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs… Huomenna kenties olen toinen kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen, ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta. Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu, ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!" Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee nuorenmiehen korvia. Yö on tullut — satakieli yksin jää lehdikkoon laulamaan…

— — —

Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta puutarhasta — kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja — kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö, mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla "niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen syytä.

— Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi, kun sanon että syytä on…

— Mutta mikä? ahdisti Nirvana.

— En saata suullisesti sitä teille sanoa, — vastasi toinen.

— Oletteko muille joskus sanonut?

— En.

— Ettekö voisi kirjoittaa?

— Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.

— Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?

— Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.

— Surkuttelen että niin on käynyt… sanoi Nirvana ja vaikeni hetkeksi miettimään, ja he kävelivät hiljaa bulevaardin puiden välissä.

— Te, herra Karm, vaaditte mailmalta liian paljon, — virkkoi vihdoin nainen. — Te haette kunniaa ja rakkautta kaikilta ettekä tyydy yhden henkilön kunnioitukseen ja rakkauteen. Olette kovin itserakas ja sangen ylpeä olento.

— Sitä olette ennenkin sanonut! väisti toinen. — Mutta minua ei tosiaankaan tyydytä yhden ainoan olennon niin-nimitetty rakkaus minuun. Jos nimittäin rakkautta on olemassakaan? Olen aina epäillyt, voiko ihmissielu olla niin itsekkäisyydestä vapaa että todella tahtoo auttaa toista ihmistä ja elää, se on: uhrautua toisen hyväksi. Ei ole sellaista jaloutta maan päällä, eivät yksilön kärsimykset toisia liikuta. Jos esimerkiksi minä nyt kuolisin, niin ei haudallani monikaan lausuisi todellisen kaipauksen tunteita. Ja olkoonpa että kuoltuani minusta hyvääkin sanottaisiin tai minut muka ymmärrettäisiin — mitäs sekään merkitsee? Tämä kaikki huomio tulisi liian myöhään. Miksen eläessäni saanut olla sellaisessa arvossa? Miksen eläessäni itse omin silmin saanut nähdä, omin korvin saanut kuulla, omin sydämmin saanut tuntea lähimmäisteni rakkautta ja osanottoa? Ei, tämän mailman meno on liian surullista…

— Te sekoitatte kaikki yhteen, te olette hirveä pessimisti ja — egoisti! keskeytti Nirvana.

— Jahka puhun loppuun. Te mainitsitte rakkaudesta ja otaksuitte että rakkaus kaikki parantaa. Mutta eihän kukaan tiedä mitä rakkaus onkaan. Toinen sanoo niin, toinen näin. Muistuu tässä mieleeni eräs Turgenjevin kertomus. Kirjevaihto naisen ja miehen välillä. Mies kirjoittaa m.m. näin: "Rakkaus ei ole mitään tunnetta, se on tauti, erityinen sielun ja ruumiin tila… se valtaa ihmisen kysymättä, äkkiä, vasten tahtoa… se on kuin kolera tai kuumetauti… Rakkaudessa on toinen toimiva henkilö — orja, toinen — valtias, eivätkä runoilijat suotta ruikuta kahleista, jotka rakkaus päälle laskee. Rakkaus on kahle vieläpä raskain kahle…"

— Kaikkea roskaa te luettekin muistiinne! huudahti Nirvana. — Turgenjev kirjoitti aina surullisesti ja synkästi rakkaudesta. Mutta tiedättekö miksi?

— Minun ei tarvitse tietää, miksi — tai millainen hänen oma elämänsä oli, — vastusti nuorimies.

— Tottakai teidän tarvitsee tietää, mistä hän sai aihetta näin kirjoittamaan! kumosi Nirvana tyyneesti. — Kuulkaa: Turgenjev eli sangen onnettomassa avioliitossa. Hän rakastui erääseen aivan nuoreen, 12-vuotiaaseen tyttöön… Ja…

— Mistä te sen tiedätte? väitti yhä toinen.

— Yksityisistä lähteistä… Mutta nyt tulemme kotiin. Lupaatteko, herra Karm, joskus toiste minulle sanoa tai kirjoittaa tuon syyn, jota nyt ette ilmaissut?

— Tahdon miettiä asiaa, — sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.

Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"

"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi tietänyt, kuinka toinen nukkui!!…

— — —

Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13 henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli, joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan, hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa, tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, — siitä kaikesta kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia, jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.

Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli pakko häntä kiittää retkestä.

Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten hänen tapansa oli:

"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain vastenmielistä — ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan. Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."

Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.

Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua. Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen, tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa — vaan omaa vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös, tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin, onnetonta joukkoa.

Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus, riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan — kaikkien ihmetykseksi — kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle, vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan, kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin. Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä, joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm — Irinankin suhteen — ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa sanottavaa.

Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.

Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann, vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa. He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään. Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi, joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti, ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.

Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita. Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan — ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa, Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän — virallisiin toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja, mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä — kaiken surkeuden jälkeen — julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä vastaan.

Yksinkertaista ja vaatimatonta oli nyt leskirouva Armendorfin elämä. Se oli siinä määrin yksinkertaista että hän itsekkin sitä häpesi salaamalla viikkokausia herra Karmilta, jonka joku entinen vuokralainen oli hänen luokseen suosittanut, ettei hänen kannattanut pitää edes omaa palvelijatarta. Itse valmisteli hän vuokralaisten päivällisaterian, joka useinkin epäonnistui, vieläpä korjasi näiden makuuhuoneet, ainoastaan sillointällöin käyttäen kodissaan äitinsä palvelijoita. Ei ollut kummasteltavaa että köyhtynyt rouva iloitsi joka-kerta kun hänen vuokralaisensa ilmoittivat menevänsä päivällisille muualle, tai yöllä palaten vieraista, tyytyivät illallisekseen lasilliseen puolijäähtynyttä teetä. Ainoastaan seuran vuoksi hän herrojansa ikävöitsi ja osasi todella hauskalla puhelulla useimmiten korvata ruokapöydän puutteellisuudet vieläpä epäsiisteydenkin, jonka ilmiön kanssa Venäjänmaan herrasväki suomalaisen käsityksen mukaan joskus on hyvänlainen tuttu, huolimatta varallisuussuhteistakaan.

Elämänsä kovasta kohtalosta välittämättä oli leskirouva Armendorf hyväntuulinen, melkeinpä iloluontoinen nainen, jota pikkukaupungin kaikki ilmiöt, tapahtumat ja juorut huvittivat. Ulkomuodoltaan oli hän hyvännäköinen, tervevärinen, valoisa-otsainen; ainoastaan siniharmaat silmänsä sillointällöin sairaloisesti kipristelivät, mutta se saattoi johtua romaanienkin luvusta, jota hän uutterasti harrasti, välittämättä siitä mikä kirja milloinkin hänen eteensä sattui. Hän oli miltei aina aamuröijysillään ja istui usein ruokapöydässä paljain käsivarsin, jotka hänellä olivat täyteläiset, vaikka eivät vuokralaisia miellyttäneetkään. Tukkansa piti hän korkeana kekona päälaella. Hänen kummassakin korvalehdessään kiilsi kultainen korvarengas, joita hän nähtävästi aikoi säilyttää kuolemaansa asti niistä rahapulassakaan luopumatta paremmin kuin vapaaherrattaren arvonimestään, jota hän ehdottomasti vaati itsestään käytettävän silloin kun hänestä muille puhuttiin tai hänelle kirje oli kirjoitettava. Arkielämässä salli hän itseään nimitettävän venäläiseen tapaan — Aleksandra Napoleonovnaksi.

7.

Elokuu oli menossa.

Pari viikkoa oli kaukaista ukkosenilmaa kestänyt Solmu Sortimon puolelta, mutta se oli loppunut onnellisesti pääsemättä lähestymään Nirvanaa siinä määrin että tämä sitä olisi eritoten huomannut. "Osaanpas minäkin jotakin salata", oli nuorimies ilotellen ajatellut. Taas palasivat he joltakin hälisevältä yhteiseltä huviretkeltä. Sää oli pehmoinen ja viehkeä. Puolikuu kumotti synkänsinisen pilvenlongan päällitse, sillointällöin ikäänkuin pudoten sen pimentoon. He olivat jo kaupungissa ja olivat kahden astuneet alas talonpojan kitisevästä vankkurista, jota laiska hevosluuska veti ja puolitollo tyttö ajoi. Toiset jatkoivat paluuta läpi kaupungin kurillaan pysytellen vankkurissa, — maisteri Långström valkolakki päässään istuen sevillä ja koettaen ruoskalla saada henkeä hevosparkaan. Tatjana ja Irina neiti kyyhöttivät hänen takanaan nauraen katketakseen tälle heidän mielestään verrattoman hauskalle kululle. Kummastuneina pysähtyivät vastaantulijat katselemaan herrasväen hilpeätä huvia. Kadulla vetelehtivä puolhumalainen talonpoika lisäsi vankkurissa istuvain mielialaa lausumalla sutkauksen "desjatij djenj devjatuju verstú", jonka maisteri Långström neitien vielä suuremmaksi ratoksi tulkitsi toistamiseen venäjäksi suomalaisella sutkauksella "niinkuin täi tervassa".