Front matter (continued 2)

Nirvana ja Solmu Sortimo erkanivat tästä hälinästä lähtien kävelemään eri katua.

—. No, monsieur, oletteko tyytyväinen retkeen? kysyi Nirvana reippaasti.

— Retkeen olen tyytyväinen, vaan itseeni en, — vastasi Solmu Sortimo.

— Miksi niin?

— Siksi etten näy voivan tyydyttää muita… Olen kuhnailija, joka alati aijon… rakentelen tuulentupia — kaikki jääpi toteuttamatta. Palaan tältäkin retkeltämme yhtä kylmänä ja yhtä umpimielisenä kuin olin sille lähtiessänikin.

— Tiedättekös että minäkin edelliseltä huviretkeltä tultuamme olin aivan tyytymätön itseeni — ilmoitti Nirvana Napoleonovna. — Ensi kerta elämässäni niin tapahtui.

— Miksi olitte tyytymätön? — uteli Solmu Sortimo.

— Siksi että olin ottanut ensi askeleen…

— Millaisen ensi askeleen?

Nirvana ei heti vastannut.

— Muistatteko te, monsieur Karm, mistä te silloin kieltäysitte? sanoi hän sitten hiljaa.

— Muistan: te tarjositte minulle käsivartenne ja pyysitte että kävelisin kanssanne kainalokulussa? —

— Niin! ja te — kieltäysitte? En sitä olisi uskonut! Moisella kieltäymisellänne minua syvästi loukkasitte.

Ja tuo komea, kookas nainen näytti vieläkin sitä muistoansa närkästyvän.

— Mutta jos te, — vastasi Solmu Sortimo painokkaasti, — olisitte tiennyt, mistä syystä minä kieltäysin, niin te ette olisi hämmästynyt, vielä vähemmin loukkaantunut.

— Aina te vetoatte "syihinne". Jos teillä todellisia syitä olisi, miksi ette niitä sanoisi? Kaikki teillä vain on kuvittelua!

— Ei, hyvä ystävä, — puhui Solmu Sortimo hillitysti. Ette näytä minua ymmärtävän. Pieni asiahan seuraelämässä on tuo käsikynkässä kulkeminen, vaikka sitä sivistyneessä mailmassa niin tärkeänä pidetään. Mutta minulle se ehkä ei ole pieni asia. Silloin kun te pyysitte, en totisesti voinut… en tohtinut… itseni vuoksi… en sitä tässä saata tarkemmin sanoa… sopersi Solmu Sortimo.

Tuo terveyttä-uhkuva nainen loi häneen kirkkaat silmänsä.

— Miksi ette koskaan tahdo tuota ainaista syytänne minulle uskoa?

— Saatan sen uskoa, mutta syyttäkää silloin itseänne, jos jotakin ikävää välillemme tulee…

Mutta kuulematta häntä, sanoi toinen kiihkeästi:

— Milloin sanotte, milloin? Sittenkö vasta, kun täältä lähdette?

— Ennen jo sanon, jos tahdotte, mutta…

Puhe katkesi siihen, sillä he olivat jo tulleet kotiportille.

Solmu Sortimo sulkeutui kammioonsa, sytytti kynttilän ja alkoi kirjoittaa venäjäksi:

'Huviretkeltä tultua, kuutamoyönä…

'Narri se taas Teille kirjoittaa. Hän ei itse tiedä mitä kirjoittaa. Hän pelkää kirjoittavansa liikaa, pelkää myös liian vähän kirjoittavansa. Te muistutitte minulle kävelystä käsikainalossa. Tietäkää siis että minä monta kertaa tänpäiväisellä kävelyretkellä tahdoin korjata sen, mitä edellisellä kerralla en kyennyt tekemään syystä, jota te otaksuitte vain mielikuvitukseksi. Mutta minussa ei kuitenkaan ollut rohkeutta tälläkään kertaa. Miksikä ei? Ainoastaan siitä syystä että jos olisin kävellyt Teidän kanssanne noin likitysten, niin olisin ollut auttamattomasti Teihin rakastunut sentähden että minä tänä iltana olin niin kauheasti Teihin kiinnyksissä enkä ehkä olisi voinut olla Teille sitä tunnustamatta, vaan sitten kenties jo seuraavana päivänä olisin katunut. En sanoilla voi Teille selittää, millaiset tunteet milloinkin minussa liikkuvat istuessani Teidän vieressänne ja kuinka minun täytyy itseäni hillitä, jotta en (katsokaa peilistä seuraavia sanoja)

.näämelielys ätiet isiytyättieH

Mutta miksi niin tekisin, kun kuitenkin itsekseni olen päättänyt etten koskaan — ainoastaan venäjänkielen tähden, jota isänmaassani halveksitaan — mene venäjänkielisen naisen kanssa naimisiin! Vai olisiko minulla oikeutta nauttia rakkauden pyhiä hetkiä ja kuitenkin lopussa kaikki heittää? Sehän olisi iljettävää pettämistä…

Kello on kohta 1 yöllä. (Sitten seurasi tällainen huudahdus.) Oi ihmeellinen olento jumalattaren ulkomuotoinesi ja katseinesi, joka todistaa kuolematonta sielua! Minä tätä sielua himokkaasti rakastan silloin kun ei mikään inhimillinen vastus minua häiritse ja saan hetkeksi unhoittaa surulliset nuorukaisvuoteni ja ristiriitaisen nykyisyyteni. Mutta minä hillitsen itseni täysin nauttimasta onneani ja siksipä tämäkin ilta on aina pysyvä muistossani armaasti-synkkänä. Minä kärsin, sillä minä en uskalla enempää…'

Tämän kirjelipun saatuaan, sanoi Nirvana Napoleonovna Solmu Sortimolle:

— Minä uskon että se on totuudessa kirjoitettu. Ja vaikka ruusutarhan keskellä onkin kylmä hautakivi, niin kuitenkin: minä olen kiitollinen että yksi ihminen on minuakin edes paperilla rakastanut!

Hän lausui suruvoittoisesti sanat "paperilla rakastanut".

Mutta Solmu Sortimon selitykset eivät tähän loppuneet. Hän ei saanut sielunrauhaa ennenkuin oli laatinut kymmenkunnan arkkia käsittävän sielullisen selonteon siitä kummallisesta "syystä", jota toinen oli tahtonut välttämättä tietää ja jonka hän näihin asti oli naisilta huolellisesti salannut. Sen kirjoittaminen vieraalla kielellä vei häneltä viikonpäivän ajan.

* * * * *

Tämä tunnustus oli hyvin pitkä ja asiallinen, avomielinen ja sydämmestä lähtenyt. Kirjoittaja tunsi siihen vuodattavansa olemuksensa kaikkein vakavimman ja ehkä tärkeimmän osan.

Solmu Sortimo lähetti itse tutkistelmansa ystävälleen myöhään eräänä lauvantai-iltana, synkkien, lämpimien, pilvien peittäessä varjoon ihanan elokuun kuutamon. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, meni hän sitten Eidmannien luo, kutsuttuna sinne aamiaiselle.

Ensimmäisenä kohtasi hän Nirvanan. Hän koetti tutkia ystävättären kasvoista, mitä tämä oli tuntenut ja mitä ajatellut hänestä luettuaan hänen tunnustuksensa? Ei mitään hän huomannut! Ainoastaan sen hän oli keksivinään että kaikki, mitä ystävätär nyt puhui, irtausi ikäänkuin väkinäisesti hänen sielustaan. Hänen oma puheensa oli myös hätäistä ja usein hän vaikeni tai vastasi kuivakiskoisesti ja tylysti. Aamiaisesta ei hän paljoa maistellut — ei ollut nälkä. Mentiin sitten puutarhaan syömään omenia puista, jotka jo houkuttelevina punoittivat. Siellä tuli keskustelun alaiseksi yhteinen valokuvaajalle meno, josta joskus ennenkin oli puhetta ollut. Herra Karm teki nimikortilleen luettelon henkilöistä, jotka hänen mielestään saisivat tulla yhteiskuvaan, jolla oli oleva joku erikoinen merkitys. Siinä olivat kaikki muut paitsi Olinkka neiti. Molemmat sisaret huudahtivat yhtaikaa:

— Monsieur Karm, mitä tämä merkitsee? Tahallanneko olette jättänyt hänet mainitsematta?

Solmu Sortimo tunnusti sen tehneensä tahallaan. — Se on minun ehdotukseni, — sanoi hän. — Te tehkää kuten haluatte.

— Monsieur Karm, sanoi Nirvana nuhtelevalla äänellä. Miksi ette häntä tahdo mukaan? mitä hän teille on tehnyt?

— En sano mitään, — vastasi Solmu Sortimo jäykästi. — Sen ainoastaan ilmoitan ettei tämä minussa ole mikään hetken oikku.

Ja hän seisoi noiden aatelisneitien edessä uhkaavan ylpeänä, komeana ja kookkaana.

— Meillä, Olinkan sisarina, on oikeus tietää, niiksi te näin vainootte siskoamme! sanoi Nirvana vaativasti, lempeästi.

Solmu Sortimo lupasi antaa "selityksen" tästäkin asiasta, mutta paperilla. Ja meni asuntoonsa ja kirjoitti kummallekkin sisarelle eri lipun kätkien ne paperossikoteloonsa.

Sopimuksen mukaan menivät he sitten ulos kedolle. Herra Karm oli ainoa kavaljeeri kolmen naisen seurassa (kolmas oli joku vaatimaton vieras neiti). Perille tultua asettuivat he istumaan kahteen ryhmään niin että välillä olevat pensaat peittivät näkemästä ja kuulemasta toisiansa. Ensin oli Solmu Sortimon suoriutuminen Tatjanan kanssa. Hän ojensi paperossikotelonsa.

— Lukekaa ja antakaa minun hoitaa päivänvarjostintanne. Tahdon nähdä, miten hahmonne muuttuu lukiessanne.

Iloinen Tatjana neiti alkoi lukea, tietämättä oliko kysymyksessä pila vai tosi. Juuri oli hän päässyt nauramasta, mutta kohta herahtivat hänen silmänsä vesikiehteeseen. Hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi. Kesken lukemistansa hän kuitenkin ehätti hilpeästi kysymään:

— Kenelle se toinen lippu siellä kotelossa on — näyttäkääs?

Hän tyyntyi kun sai tietää että toinen lippu oli sisarelle ja sisälsi samaa. Tatjana luki kyhäyksen loppuun.

— No? tiedusti toinen.

— Mutta eihän tässä ole sanottu syytä, miksi ette Olinkasta pidä! huudahti nyt Tatjana neiti.

— Varmaan on hän teille jotakin tehnyt tai sanonut. Näyttäkääs sitä toista lippua, jossa lienette tarkemmin selittänyt!?

Hän tahtoi väkisin ryöstää Solmu Karmin paperossikotelon. Hän rukoili ja teutaroi, mutta mikään ei auttanut. Samalla hän jo kerkesi livertämään Solmu Sortimolle elämänsä pääonnettomuudet: kolmesti oli hänkin jo ollut kihloissa!

— Mitä minä kuulen! sanoi Solmu Sortimo leveän-juhlallisesti. — Te?

— Ettekö sitä ole tietänyt!! kimahti Tatjana neiti mitä iloisimmalla äänellä aivankuin joku pieni tyttö kerskailee toiselle että hänelläpä on kerran ollut nukke, joka osasi puhua, tai että hänelläpä on ollut punainen hame, vaan että se on repeytynyt.

— Hoo? jatkoi Solmu Sortimo läpeensä hyvällä tuulella. — Kertokaas hiukkasen!

— Da-da-da-da-daa! liversi Tatjana silmät säihkyen päässä. — Ensin oli opettaja — sitten oli tehtailija — ja sitten oli tykkiväen-luutnantti.

— Mainiota! äänsi Solmu Sortimo. — Ja syyt, miksi kihlaukset purkautuivat, miilosti proosim! Ensinnäkin: herra opettaja?

— Oli kovin prostoi-ihminen, — selitteli Tatjana. — Lakkasi miellyttämästä.

— Kuinka surullista! säälitteli Solmu Sortimo. — Olitte siis itse vikapää että niin kävi. No, entäs herra tehtailija?

— Hänestä minä tykkäsin! tunnusti Tatjana. — Kaikki oli jo valmista häiksi. Vieraat oli kutsuttu, puvut ommeltu — äiti pani esteen, ei sallinutkaan!

— No kylläpäs oli! Vot kak! juhlaili Solmu Sortimo ja kirosi suomeksi.

— Niin! säesti Tatjana hiukan alentaen iloista ääntänsä. — Mamma oli silläkertaa kovin paha!

— Ja te, höpsänkenkä, tottelitte mammaanne? arvosteli suomalainen. — Mutta sanokaa minulle, rakastitteko te todella tuota tehtailijaa?

Tatjana ei tiennyt mitä sanoa, virkkoihan kumminkin:

— En tiedä. Hän oli hyvä!

— Ken rakastaa, se menee rakkaansa kanssa yhteen vaikka läpi seinän! opetti suomalainen. — Niin on nykymailman laki. Ei siinä kysytä mammojen valtakirjoja. Karataan yön pimeässä…

Tatjana hymähti. Se semmoinen peli oli hänestä mahdotonta sulatettavaa. Hän oli tottunut kiltisti alistumaan mammansa neuvojen alle, vaikka muuten oli luonnoltaan hurjakko.

— Ja sitten kolmas rakkauden apostolinne: herra upseeri? kysyi Solmu Sortimo.

— Ah kuinka kaunis univormu hänellä oli! innostui Tatjana muistelemaan. — Niitä nappeja, niitä olkalappuja, sitä ryhtiä! Mutta hänen sapeliansa minä hiukan pelkäsin…

— Noinko te vain häntä muistelette? nuhteli Solmu Sortimo. — Siinäkö kaikki?

— Niin, niin, kyllä hänkin oli hyvä mies. Kuinka minä hänestä pidin! Häät oli jo valmiina, hääpäivä määrätty…

— No? tiukensi toinen uteliaana, silmät suurina.

— Kuoli! ilmoitti Tatjana.

Hetken vaitiolo.

— Te suritte kai? kysyi Solmu Sortimo jotakin sanoakseen.

— Surin, surinpa hyvinkin, kuinkas muuten, oikein kovasti surinkin, öitä valvoin… sain keuhkokuumeen ja — kauheasti laihduin!

Solmu Sortimon ei tehnyt enää mieli laskea leikkiä.

— Minä, — lisäsi Tatjana äänellä, joka oli täynnä yksinkertaista hilpeyttä, olin sitä ennen kaksi kertaa lihavampi kuin nyt!

Hän nauraa hohotti täyttä kurkkua.

— Vai niin, — sanoi Solmu Sortimo.

— Niin, niin, niin onneton olen minä ollut rakkaudenhommissa, lopetti Tatjana. — Enkä enää koskaan, kuuletteko, en koskaan pyri naimisiin! vakuutti hän.

Toisen mielestä hän kuitenkin näytti paljonkin sitä vielä ajattelevan.

Parit vaihtuivat. Solmu Sortimo istuutui alas mättäälle ja katsoi ylös Nirvanaan, joka korkeana seisoi hänen edessään paperilippua lukien. Kuinka jalopiirteiset olivatkaan Nirvanan kasvot! Hän seisoi siinä liikkumattomana, pyhästi äänetönnä ja silmät vain seurasivat paperille kirjoitettuja rivejä. Sininen taivas mahtavana kaartui hänen yllänsä. Nirvana Napoleonovna luki lipusta seuraavaa:

'Kunnioitettava, rakastettava! Te tahdoitte taas tietää "syyn", tällä kertaa siihen, miksi en siskoanne Olinkkaa halua yhteiskuvaan. Kuulkaa siis rehellinen tunnustus: "Jumala" on rakkaalle siskollenne antanut sellaisen ulkomuodon ja sielun että se ainakin minulle on perin vastenmielinen. Koko hänen olemuksensa on iljettävintä mitä nuorelle miehelle olla voi: hänellä on hirveän rumat ja iljettävät silmät, ruma suu ja lerpattava leuka ja kasvojen hipiä kuin natautunut nauris; mutta enin vastenmielinen on hänen äänensä; se on sellainen yhtaikaa imelä ja hapan, muikea ja huikea, alati kuin itserakkaasti loukkaantunut tai omasta ylpeydestä närkästynyt niin että sitä kuullessa kauheasti hermostuu ja joutuu sellaiseen mielenkiukkuun että haluaisi lyödä sen äänen käyttäjää vasten — —. Äärimmilleen kohoaa tämä antipatia silloin, jos Hänen Rumuutensa suvaitsee laulaa rakkauden korkeita veisuja, sillä silloin vaaditaan vahvoja hermoja jottei tulisi sanotuksi: "pidätkö suusi kiinni sen tuhannen — —!" t.j.s. Ilmeisesti on tämä teidän siskonne itserakas, kun keneltäkään kysymättä ja kenenkään pyytämättä itsestään rupeaa laulaa vonguttamaan kaikkien kuullen ikäänkuin olisi varma suloisesta vaikutelmasta ympäristöönsä. Vielä on minulle hänessä tympäisevää se että hän suvaitsee suosia kaikenmoisia juoruja ja uutisia etenkin lemmenasioista sekä juoksee niitä emännälleni ruikuttamassa puolenyön aikaan läpi ikkunan, aivankuin tahallaan aina asettaen reittinsä juuri minun makuuhuoneeni ikkunan alitse, vaikka muitakin polkuja löytyy. Ja sitten: taivahan talikynttilät noita hänen kaikkia huudahduksiaan ja turhaanlausumisiaan sekä noita pään ja niskan vääntelyitä, jos hän sattuu näkemään jotakin, joka häntä "miellyttää": "kuinka hirveästi hän muka rakastaa, kuinka intohimoisesti hän muka rakastaa!" — esimerkiksi likalammikon pintaa, joka muka on "hurmaavan kaunista" tai ruohikkoa, missä lehmät ja porsaat juuri ovat sorkkailleet! Ja sitten nuot hänen jokapäiväiset tunnepurkauksensa: ei muka voi koko yönä ummistaa silmiänsä, koska on kuutamo, vaan tahtoo "ainoastaan ulos katsoa" ja "haaveksia" tai "hirveästi itkeä", "itkeä sydämmensä pohjasta"… Niin juuri: itkeä! Jokainen hänen juttunsa loppuu näet sanoilla: "ja minun teki mieleni itkeä!" tai: "ja minä itkin niin-niin kauheasti!" ja toisista kertoessa: "herra Ivan Ivanovitsh oli niin liikutettu lähtiessänsä että purskahti itkuun asemalla ja itki hirrrmuisesti… ja kaikki muutkin hirrrveästi itkivät!"

No niin, semmoisen vaikutuksen on minuun teidän Olinkka-siskonne aikaa-sitten tehnyt. Itsekkin sitä ihmettelen. Toisinaan aivankuin vihaan häntä enkä millään mokomin halua kanssaan sanaakaan vaihtaa, pysyköön niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Ja olkoon kuinka "hyvä tyttö" tahansa — minulle hän on sietämätön. En voi, en voi! Antakoon Jumala anteeksi, mutta en voi häntä kunnioittaa enkä olla hänelle mieltäni osoittamatta.

Kummallista tosiaan että Te, Nirvana, nainen jalo-otsainen, korkeavartaloinen, sielultanne lempeänsointuva kuin Aeolin harppu, ryhdiltänne kuni itse Olympon jumalatar, että Te olette hänen sisarensa? Siinä on luonto rakentanut äärettömän ristiriidan, vetänyt selvittämättömän solmun…'

Alla oli nimimerkki "Durak" sekä lisäys "kiireesti kirjoitettu".

Näin kuului tuo ilkeä kirjelippu.

— Mitäs nyt minusta ajattelette? kysyi hän, kavaljeeri, hiukan värähtävin huulin, sillä hänen sydämmensä oli viimeiseltä ruvennut levottomasti sykkimään ja henkeä salpasi.

— Jumalankiitos että hän ei ollut vikapää! — huoahti Nirvana Napoleonovna nostaen suuret silmänsä paperista ja tähdäten ne rauhallisesti ystäväänsä. — Minä luulin että Olinkka jotenkin oli teitä kohtaan käyttäytynyt niin että olitte häneen loukkaantunut. Ettei hän teitä miellytä ja että hänellä on sellainen ulkomuoto, se on eri asia — luonto on hänelle sellaisen antanut. Kuitenkin on se merkillistä ettei hän teitä viehätä! Te, monsieur Karm, olette ensimmäinen, joka ette tähän tyttöön ole mieltynyt, — kaikki täällä olleet suomalaiset ovat paljon hänestä pitäneet. Vuosikausia on hän ollut muiden herrain lemmikki.

— Ehkäpä on hän tänä kesänä muuttunut, — arveli Solmu Sortimo salaisesti hyvillään ettei sisaren tuomio ollut ankarampi.

— Sitä en luule, — sanoi Nirvana ja lisäsi sitten vaivihkaa kuiskaamalla: — Ja tiedättekö: te olette ensimmäinen kansastanne, joka on minuun ihastunut!

Solmu Sortimoa tämä tosiaan hämmästytti ja hän sanoi:

— Varmaan olette sitten tekin muuttunut?

Johon toinen vastasi:

— Kenties… Te, herra Karm, olette ensimmäinen, jonka kanssa olen antautunut avomielisempään puheluun…

Mutta ei sanaakaan Nirvana Napoleonovna maininnut siitä paksusta paperipinkasta, jonka Solmu Sortimo edellisenä iltana oli hänelle lähettänyt? Ei toinenkaan siitä mitään hiiskunut. "Eikö Nirvana ehkä vielä ollut sitä lukenut?"

8.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he taas liikkeellä, kävellen hiljakseen pitkin vihantia nurmikoita, halki kuhilailla kumpuavien ruisvainioiden, palaten pienestä kylästä, jonka omenatarhassa olivat viettäneet muutamia tunteja toisten seurassa. He olivat koko päivän pysytelleet yksissä yhtymättä muihin retkeilijöihin, jotka puolestansa myös jättivät heidät rauhaan. Ilta oli jo tullut, ilma viilennyt, aurinko teki laskuaan savunharmaisiin untuvapilviin punertavana heijastaen jo laimenneita säteitään kaukaa metsän reunasta nouseviin höyryihin — siellä virtasi verkalleen seudun ainoa, kosteutta uhoava joki.

Nirvana ja Solmu Sortimo olivat tänään paljon puhelleet keskenään, ja jälkimmäinen oli edelliseltä saanut tietää, kuinka hän, vanhin kotonaolevista naimattomista sisarista, yksikseen ylläpiti koko perhettä, sisaria ja äitiä — työllään, jonka koko onnistuminen ja järjestys riippui vain hänestä: sitä varten oli hän, Nirvana, kevättalven oleskellut Pietarissa kehittämässä taitoaan voidakseen opettaa sisarensakin avustamaan hänen töitään. Hän se oli perheen pää ja elinehto. Jos häntä ei olisi, ei perhekkään voisi päivästä päivään toimeentulla. Siitä syystä ei hän myöskään koskaan mene naimisiinkaan, että hänen velvollisuutensa on huoltapitää sisaristaan. Ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki sisaret joutuisivat naimisiin, voisi hänkin naimisiinmenoa ajatella, muussa tapauksessa ei. Tämän kaiken oli hän kertonut suomalaiselle ystävälleen suoralla, vilpittömällä kielellään, ja Solmu Sortimo oli sitä sekä kummastuksella että kunnioituksella — mutta myöskin surulla, miltei vihalla — kuunnellut, koskapa hän vasta nyt oikein havaitsi, mikä todella jalo ja itsensä-uhraava nainen hänen rinnallaan vaelsi. Mutta koska hänessä itsessään ei ollut tuollaista itsensäuhraamisen halua eikä velvollisuudentuntoa pyhittääkseen elämänsä toisten aineelliselle toimeentulolle, niin hän ei ollut voinut olla lausumatta tuolle naiselle mielikarvauden hetkellistä tunnetta, vaikka niin häntä rakastikin. Nirvana, tämän kuultuaan, oli yrittänyt pahastumaan ja muuttumaan murheelliseksi, mutta Solmu Sortimo oli ehtinyt asian sovittaa taas selittämällä, mikä hetken heittelemä hän oli sekä lisäämällä jotakin palavasta rakkaudestaan häneen. Niin olivat nuot puheet onnellisesti vaihdelleet, minkä ohessa Solmu Sortimo oli ystävälleen kertonut omista onnettomista suhteistaan omaisiinsa Suomessa. "Ja vaikka he minua rakastavatkin, niin ei minulla kuitenkaan heidän piirissään ole tosiystävää!" oli hän ilmaissut. Sitä henkeä ja sitä sielua, mitä hän läpi elämänsä etsi ja kaihosi, ei hän sieltä päin ollut löytänyt. Nirvana oli hänen avomielisiä puheitaan kuunnellut osanottavasti, sillointällöin tehden jonkun vakavan vastaväitteen. Sanallakaan ei kummaltakaan puolelta yhä oltu kajottu niihin asioihin, joista Solmu Sortimo tuonoin oli ystävälleen lähettänyt tukullisen itsetunnustuksia. He olivat kävelleet ääneti toistensa rinnalla, kun Nirvana Napoleonovna vihdoinkin virkkoi:

— Monsieur Karm, sanokaa minulle, mitä te minusta tuonoin halusitte tietää kirjoittaessanne että "uhri vaatii vasta-uhrin"? Mitä salaisuuksia luulette minulla olevan?

Solmu Sortimo ensin hämmästyi ystävänsä suusanallista puhetta asioista, jotka hänen mielestään olivat arkoja. Hänet tapasi jonkunlainen häpeän puuska että oli naiselle tehnyt kenties kokonaan sopimattoman ja aiheettoman ehdotuksen tunnustuskirjansa lopussa.

— En tiedä… sopersi hän. — Minä luulin että jokaisella naisellakin…?

Nirvana Napoleonovna ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan, vaan virkkoi vakaisena:

— Olkaa hyvä: auttakaa minua sanomaan itsellenne jotakin. On niin vaikeata itse alkaa ja keksiä. Kentiesi voin vastata, jos teette kysymyksiä.

— Enhän minä… millaisia kysymyksiä?… sokelsi nuorimies kuni pettyneenä toiveissaan ja alakuloisena jatkaen: Te ette ole koskaan minulle itsestänne mitään kertonut eivätkä muutkaan Teistä ole minulle mitään puhuneet…

Hän huomasi liukuvansa kokonaan toiselle ladulle, mutta lisäsi yhtäkkiä:

— Oletteko Te, Nirvana, koskaan ollut kihloissa?

Ja odotti kysymykseensä myöntävää vastausta, sillä hänestä tuntui luonnolliselta että Nirvana Napoleonovna, jos kukaan, oli ollut kihloissa omanmaalaistensa kanssa: tuollainen jalomuotoinen, lempeä, kookas ja ryhdikäs jalosukuinen neiti. Sentähden hän säpsähti, kun sai vastauksen:

— En, en koskaan.

Nirvana lausui sen lujalla, varmalla, hieman surunsekaisella äänellä: — En, en koskaan!

— Ja minä kun luulin…!

— Neljätoista naimistarjousta on minulle tehty… ilmoitti Nirvana.

Epämääräiset aavistukset valtasivat hämmästyneen nuorenmiehen.

— Neljätoista — ettekä kertaakaan kihloissa! huudahti hän. — Miten se on ymmärrettävä?

— Se on ymmärrettävä yksinkertaisesti siten ettei kukaan noista neljästätoista ole minua miellyttänyt, — sanoi Nirvana arvokkaasti ja ikäänkuin hieman kohauttaen olkapäitään.

Solmu Sortimo ei tiennyt mitä sanoa. Hänen päässään kierteli kummallisia kysymyksiä.

— Onko siitä kauvankin? sokelsi hän vihdoin.

— Mistä niin? Ah, arvaan mitä tarkoitatte. Kahdestoista, kolmastoista ja neljästoista kosinta tehtiin viime kesänä… Kaikki kolme olivat hyviä tarjouksia, kuten sanotaan, — lisäsi hän.

— Ettekö itse koskaan ole…?

— En! keskeytti Nirvana arvaten toisen ajatukset. — En ketään ole rakastanut edes salaa. Ei kukaan tähän asti ole minua kiinnittänyt…

— Jollen teitä tuntisi, puhkesi Solmu Sortimo puhumaan, — sanoisin teitä kauheaksi ihmiseksi, luonnottomaksi naiseksi, mutta nyt sanon: olette kadehdittavan onnellinen! Te ette itse arvaa, kuinka paljon olette säästänyt sillä ettette ole syttynyt! Kaikki nuo tunteenkuohut, kaikki nuo tuliset kärsimykset olette välttänyt…

— Ei, elkää sanoko niin, — keskeytti Nirvana, — päinvastoin on tämä ollut minun onnettomuuteni. Useimmilla naisilla on muistoja, suloisenkatkeria, niiltä päiviltä, jolloin ovat lempineet ja rakkautta haaveilleet… joskohta pettyneet — minulla niitä ei ole sellaisia muisteloita, minulla on niiden sijalla tyhjä paikka rinnassa… Tuntuisi toisinaan niin hyvältä, jos olisi sellaisia muistoja takana!

"Nyt hän niitä saa!" ajatteli Solmu Sortimo sielussaan ja katsoi Nirvanan silmiin syvällä kunnioituksella, katsoi niihin leimahtavalla lemmellä, hellän himon koko hehkulla… hän tahtoi suudella noita silmiä, raueta hillitsemättömään itkuun: osanotosta, säälistä, rakkaudesta omasta turvattomuudesta…

Mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja kysyi:

— Onkohan kukaan noista teidän kosijoistanne tullut onnettomaksi teidän tähtenne? Uskotteko kenenkään heistä teihin syvemmin kiintyneen?

— Uskon ja tiedän… vastasi Nirvana. — Eräs, joka oli minulta saanut rukkaset, ei koskaan enää tehnyt muille tarjouksia eikä mennyt naimisiin.

— Ja teitä ei vähääkään liikuta heidän kohtalonsa? ahdisti Solmu Sortimo.

— Liikuttaa kyllä, mutta minun on ollut mahdoton heitä auttaa. Hän, josta mainitsin, teki tarjouksensa kolme eri kertaa, monen vuoden kuluessa…

— Kuka se oli? kysyi Solmu Sortimo.

— Hän kuoli vuosi sitten, keväällä…

— Oliko se sama, jonka haudalle te, retkellämme saksalaisten siirtolaisten luo, veitte ruusuja? Vaistoni sanoo…

— Sama se oli, — sanoi Nirvana. — Hänen elämänsä oli hyvin onnetonta. Muistan hänet tunteneeni lapsuudessani sekä tavanneeni joskus myöhemminkin. Hän teki tarjouksensa minulle muiden välityksellä, itse ei rohjennut, oli kovin kaino mies… Minun kävi häntä suuresti sääliksi, sillä hän oli hyvin hyvä ja sivistynyt nuori mies.

— Saksalainen?

— Saksalainen hän oli, valmistautui meriupseeriksi ja oli sangen etevä. Sairastui nuorella iällään ja kuoli.

— Ja te ette voinut…?

— Minä en voinut…!

He vaikenivat molemmat ja antoivat katseidensa harhailla taivaanrannalla, jolta aurinko jo oli kokonaan kadonnut. Helakka ruskon häivä vain kohtasi silmää. Tummenevassa elokuun illassa oli jotain niin kovin murheellista ja avutonta. Solmu Sortimo ei voinut olla ajattelematta sen nuoren miehen hautaa, jolla ei ollut onnea koskaan saada vastarakkautta ja joka varmaan siitä syystä oli riutunut ja kesken kuollut.

— Kuinka elämän kohtalot sentään ovat surullisia ja kuinka meidän nuortenkin suhteissa paljon on ristiriitaisuuksia, joita ei voi selvittää! saneli hän.

— Niin, niin, — myönsi Nirvana syvään huoahtaen.

Kotvan aikaa kävelivät he toistensa rinnalla vaitiollen. Solmu Sortimo tunsi Nirvanaa kohtaan tänä iltana voimakasta myötätuntoisuutta, tahtoi ottaa häntä kädestä, kainalosta… ja tiesi että toinen siitä suuresti ilostuisi, semminkin koska sanoi olevansa väsynyt kävelystä. Tuo käsikädessä-kulkeminen kuohui hänessä nyt ihan himona… mutta hän ei tyydyttänyt sitä himoa, antoi sen vain kalvaa, sillä hän pelkäsi kuten aina itseänsä. "Mikä naurettava raukka minä olen!" sanoi hänen omatuntonsa. "Mikä nahjus, joka laiminlyö kaikki autuaat hetket!" "Sekä itselleni että hänelle voisin luoda iki-ihanan iltahetken — enkä kuitenkaan luo." "Jos olisin terveempi… vaan hän ei sitä ymmärrä…"

Solmu Sortimo muisti yhtäkkiä jotakin, ja nyt se häneltä irtausi tuo kysymys:

— Halveksitteko minua luettuanne "Syyn"?

— En, ystävä hyvä, teitä halveksi, — virkkoi nainen matalalla äänellä. — Mutta sellaisesta asiasta, josta te kirjoititte, en milloinkaan ennen ole kuullut. Luulen että te olette erehtynyt, monsieur Karm!

— Minäkö erehtynyt? huudahti Solmu Sortimo äkillisen epätoivon valtaamana. — Minäkö erehtynyt, epäilette te? Jokainen sana siinä oli totta, surullista, onnetonta totta…

— Mutta ettekö kuitenkin liioittele? — Te viskaatte koko nykyisen sielunelämänne, kaikki sydäntunteenne, kaikki ajatuksenne, kaikki puheenne, koko käytöksenne yksistään tuon yhden ainoan asian syyksi… Tuon salaperäisen ominaisuutenne tähden te ette muka voinut tarjota minulle käsivarttanne silloin kun pyysin!…

— Ihminen on henkiruumiillinen olento, — sanoi Solmu Sortimo. — Mutta te, Nirvana Napoleonovna, ette näy ymmärtäneen selitystäni vähän-vähääkään. Ette edes pääasiaa. Siin' oli!

Hän vaikeni. Toinenkaan ei mitään sanonut. Miksei hän mitään sanonut? Oi Jumala! Miksei tuo nainen tahtonutkaan olla vilpitön? Jos ei hän ymmärtänyt, niin miksei hän kysynyt? Olisihan hän, miehenpuoli, vastannut —. Oh, kirjeessä hän sen jo oli tehnyt kyllin selvästi. Eikä Nirvana ollut ymmärtänyt rahtuakaan! Ei rahtuakaan! Nirvana, joka kaiken muun ymmärsi kirkkaalla järjellään, ei tällaista ymmärtänyt?… Solmu Sortimoa jo kadutti ja harmitti että oli uskonut salaisuutensa hänelle. Oikeassa oli hän ollut ettei se kannattanut…

He saapuivat kaupunkiin, erkanivat kumpikin asuntoonsa, mutta tapasivat vielä pimeässä toisensa kävellen yhdessä ympäri puutarhaa ja lausuen toinentoiselleen kiitokset kävelyretkestä, jota kumpikin sanoi pitävänsä "onnistuneena". Ja hyvää-yötä lausuessaan toivottivat toisilleen pikaista jälleennäkemistä.

Sitten vasta hiipi Solmu Sortimo makuukammioonsa ja oli yksin. Hän tunsi sydämmensä lainehtivan kukkuroillaan tunteita, hän oli liikutuksissa, kuumeessa ja rakkauden huumeessa. Nirvana, Nirvana oli koko hänen mielikuvituksensa valloittanut! Hän aikoi kirjoittaa jotakin, mutta ei voinut, riisuutui äkkiä ja peittäytyi vuoteeseen. Käänteli itseään levottomasti vuoteessaan tuontuostakin puoliääneen huoaten. Kun vihdoin nukahti, niin näki unta jostakin murhasta… aivan aiheettomasti jostakin murhasta.

Seuraavana aamuna alkoi hän kirjoittaa venäjänkielellä seuraavanlaista tunteenpurkausta:

'Nirvana!

Viimeinen ajatukseni illalla ennenkuin nukahdin, olitte Te, ensimmäinen, kun aamulla kavahdin, olitte Te. Teidän avomieliset kertomuksenne elämästänne, vaikka lyhyet, tekivät minuun vaikutelman syvän, syvän ja kummallisen: ikäänkuin olisin Teitä säälinyt, ikäänkuin surrut Teidän epätavallista kohtaloanne, Teidän päätöstänne elämänne velvollisuuksista. Siinä kohtalossanne oli jotakin hyvin jaloa, hyvin kunnioitettavaa, mutta surullista. Tämä siinä oli surullista: koko teidän olemuksenne — Teidän sielunne, Teidän ruumiinne on ristiriidassa Teidän jalon päätöksenne suhteen, Teidän pyhän velvollisuutenne suhteen. Tätä minä mietiskelin sekä illalla että herättyäni, ja minulla ovat sellaiset tuskat siitä että luulottelen sairastavani pelkästä rakkaudesta, mitä kummallisimmasta rakkaudesta! ja tuntuu kuin kuolisin, jos en… oi ettekö sitä ymmärrä!… Minä elän nyt sellaisia sieluntiloja, jolloin rakastettuni kanssa voisin heittäytyä huimaavilta vuorilta kuilujen syvyyksiin tuntematta kuolemanpelkoa… hourivassa lemmessäni! Sellainen sieluntila oli minulla tuonoin, ja Te, Te olitte se, jonka kanssa voimakas mielikuvitus leikkien lenteli…

Se sieluntila lie nyt hiukan laimennut arkisen päivän noustessa, totutun valon viiltäessä yli tämän jokapäiväisen mailman, mutta sisällinen ääni yhä soittaa sielussani: Nirvana, Nirvana, kuningattareni, miksemme mekin voisi — Miksemme mekin voisi —?'

* * * * *

Solmu Sortimon lemmentunteet, jotka näihin asti olivat lirisseet pieninä puroina sillointällöin peittyen synkän metsän hämärään tai salaa luikerrellen tiheiden pensasten alitse, olivat nyt paisuneet joeksi, jossa on sekä koskia että putouksia, sekä kylmänsyviä suvantoja, joissa virran juoksua tuskin huomaa, että pyörteitä, jotka ouruavat pohjamudasta saakka, taikka pitkiä kostekohtia, joissa vesi pyörtää takaisin pinnallaan vaahdon kuolaa ja kimmeltäviä kuplia kuljetellen. Se oli kaikissa tapauksissa kymi, joka vaelsi vissiä päämäärää kohden, elämän merkillistä, suurta, käsittämätöntä merta kohden.

* * * * *

"Oi mikä ikävä, oi mikä kipu lausua nuo säädylliset jäähyväiset ja yksin palata yömajaansa! Tahtoisi toki kääntyä takaisin, tahtoisi toki saavuttaa hänet vielä kerran, tarttua häntä armahinta kädestä, kietoa käsivartensa lujasti hänen uumilleen ja kuiskaten sopottaa hänen korvaansa, mikä lohdutus hän miespololle on tai olla voisi! Mutta tuo julma portti on jo lupsahtanut kiinni, nuot tuhmat seinät, nuo tunnottomat ikkunat eivät aukene — häntä, armahinta ei enää kohdata sovi…"

* * * * *

"Kuinka kummallista se sentään on, miten paljon vaatteus naisella vaikuttaa! Jos hän tänään olisi ollut toisessa pukimessa, niin en tällä hetkellä hänestä niin tuntea voisi kuin nyt tunnen! Mutta miksi minä, mielipuoli, en taaskaan totellut kultaista sydäntäni, joka käski minun painamaan pääni hänen pyhiä rintakumpujaan vastaan? Minä olisin siinä maannut kuin lapsi, piilossa pahalta mailmalta ja synniltä!…"

* * * * *

"Minä unta näin että Sinä, minun Nirvanani, olit nunna ja minä, ikuinen rakkauden narri, kuljeskelin ympäri luostarin muureja Sinua kohdatakseni. Ja ikäänkuin Sinäkin tuntenut olisit että minä Sinua kohdata halajan. Aivan oli pimeä, kun Sinä vihdoin näyttäydyit hunnussasi ja me puhelimme kuiskaamalla. Mutta Sinä pusersit itkua… Miksi oi kuningattareni suruharsoinen, sinä itkua pusersit? Miksi?"

* * * * *

"Luulen lempiväni, uskon rakastavani — mistä tämä usva ympärilläni? Missä ja milloin löytänen sen pyhän, joka hautaan asti säilyy? Milloin tuntenen täydellisesti itseni?"

* * * * *

Mitä Sinulle olen tehnyt, oi Nirvana, että näin minulle haastelet? Peiliä vasten asetan Sinun salaperäisen kirjelippusi ja luen siitä seuraavat sanat: "Te saatatte minut levottomaksi, tästälähtien ei minulla ole oleva hetkeäkään rauhaa! Olen haudannut onneni!"… Oi Jumala, minäkö taas syypää olen? Sekö onnen haudata voi etten Sinulle käsivarttani ojentanut, minä kelvoton ritari, kun tuonne näkötorniin eilen kiipesimme? Syy syntiini oli tälläkertaa se että Sinä, rakkahin, satuit olemaan puettuna siihen harmajaan mantteliin, jota en mitenkään sietää voi. Anna anteeksi kallis, olen liian heikko, enkä ole hovissa kasvatettu. Älä unhoita, millainen epänormaali olento minä olen!

* * * * *

Sinä et ole vielä koskaan selvästi sanonut, missä määrin Sinä minua rakastat? Kuinka voin minä siis sen tietää, oi Nirvana?

* * * * *

Sinä kävit minun kammiossani, ah Nirvana, ja olet pyhittänyt minun nuorenmiehen-huoneeni! Sinä katselit kaikki minun kuvani ja kyselit, keitä ne olivat. Mutta en Sinulle näyttänyt sitä kuvaa, joka sydämmessäni piilee. Sinä ihmeellinen, olet käynnilläsi tuulahuttanut minun matalan majani korkealakiseksi temppeliksi!

* * * * *

Ah, unta, unta olen taas Sinusta nähnyt, rakkahin, sellaista unta että Sinä olit minun isänmaassani. Me olimme seisovinamme Imatran rannalla ja hopeaiset aallot loiskivat hurjanhilpeästi allamme ja linnut lauloivat ja oli kevät kirkas ja me olimme kahden. Silloin näin minä sinut, oi Nirvana, kuni väkevässä virrassa kylpijän, sellaisena kuin Jumala sinut oli luonut! Minä näin Sinut ja vapisin! Sinä olit puhdas ja pyhä ja valkoinen kuin joutsen ja Sinun rintasi kummut olivat suloisemmat nähdä kuin taivaallinen autuus, ja pelastuksen uho niistä huokui… Oi Nirvana, Sinä olit unessakin puhdas, mutta minä, minä en sitä untani kestänyt, vaan heräsin huikaisevaan huumeeseen ja luulin hulluksi tulevani… sillä minä en ole koskaan — kuuletko: en koskaan — Pyhä, pyhä on minulle naisen lempi ja naisen ruumis minulle pyhä, pyhä on minulle se suudelma, jonka Jumala on ihmiselle opettanut, vaan jota minä, kokematon, en tunne.

* * * * *

Näin kirjoittaa Nirvana, minun kuningattareni: "Miksi Sinä, Solmu Sortimo, olet niin kummallinen? Kun minä Sinun kanssasi kävelen, niin Sinä olet minulle kylmä ja epäkohtelias ja usein minä palaan retkiltämme pettyneenä ja haavoitettuna, enkä voi muistaa yhtään sanaa, mikä minua hyväileisi. Ja silloin ei minulla ole muuta neuvoa kuin turvautua Sinun kirjeisiisi, Sinun kultaisiin sanoihisi paperilla ja niistä ammentaa lohdutusta! Kaksi kesäistä päivää minä Sinun kanssasi onnellinen olin ja tunsin että Sinä kuuluit yksinomaa minulle, ja minä olin ylen onnellinen koko olemuksessani että Sinä olit niin hyvä ja suloinen! Mutta sitten Sinä muutuit käytöksessäsi ja minä tulin onnettomaksi ja aloin ajatella kaikkea uudestaan. Sinä Solmu Sortimo, haluat omistaa elävän patsaan, joka Sinua tottelee ja joskus Sinulle antaa hyvän neuvon ja murheen hetkenä Sinua auttaa, mutta oman sydämen halajoimisesta — ei hiiskaustakaan! Ja vielä Sinä Solmu Sortimo viskaat minulle lapsellisenyksinkertaisen kysymyksen: missä määrin minä Sinua muka rakastan? Niin tiedä siis että kaikki nyt on epätoivoa ja että minä en Sinua ollenkaan ymmärrä!"

* * * * *

"Ja näin vastaa hän, jalon Nirvanan huono ritari: Olen syvästi syyllinen edessäsi, armas! Minä unhoitan usein että olen naisen seurassa, kun olen Sinun seurassasi. Minä vihaan kohteliaisuutta siksi että se minusta näyttää tappavan todellisen ihmisen ja nostavan kunniaan apinan. Mutta en minä vihaa helliä sanoja, vaikka ne minussa niin lujasti istuvat. Tuhansittain lempeitä lausumia on leikkinyt huulillani, mutta raaka ujous on ne alati vanginnut ja vain paperin päällä olen kehdannut itseni paljastaa. Miksi minä tällainen olen: likeltä paha, mutta kaukaa hyvä — likeltä katkera, kaukaa suloinen, sitä on minun turha selittää? Tuhansista vaikuttimista se riippuu. Voisi ehkä olla päinvastoinkin… Mutta sano minulle, Nirvana, olitko sinä kokonaan onnellinen noina kahtenakaan päivänä, joista puhut? Etkö sinä kaivannut mitään enempää, mitään lämpöisempää, mitään autuaallisempaa, mitään tyydyttävämpää? Etkö sinä Nirvana olekkaan koskaan haaveillut jumalien kultaista juomamaljaa ja nektaria, josta runoilijat laulavat! Sano: etkö?…"

* * * * *

"Lemmi mua, oi lemmi mua! Sua vailla mailm' on armoton, Sua vailla päivyt valoton, Sua vailla sielu sortuvi Ja sydän kuoloon murtuvi, Sun kanssas sydän autuas — Lemmi siis, ah lemmi mua!"

Sellaisena sinua lemmin, Nirvana, jollaisena istut kotonasi vaaleansinisessä kesäpuvussasi — jossa Sinut ensi kerran näin, silloin kun lemmenkipinä sielussani virisi — sellaisena Sinua lemmin, kun Sinä istut työhösi kiintyneenä, uhkeasta ulkomuodostasi itse vähintäkään tietämättä. Taikka sellaisena Sinua lemmin, kun istut siinä tummassa puvussasi, joka ei Sinun jumalaisen kaunista vartaloasi salaa… sellaisena Sinua rakastan, kun istut vapaana ja miettiväisenä ja kirkasotsaisena ja tervejärkisenä ja lempeästi katselet ympärillesi ja olet kaikkien ystävä ja kaikkien yläpuolella…

* * * * *

"En minä Sinua nuhtele, Nirvana, että Sinä paljon vähemmin kuin minä olet avannut sydäntäsi ja purkanut tunteidesi kerää, en minä Sinua siitä nuhtele. Sillä Sinä olet puheissasi ollut minua kohtaan paljon hellempi kuin minä Sinua, Sinä olet aina ollut hyvä sanoissasi, joita et paperille kirjoita. Sinä olet likeltä armas, mutta kaukaa arvostelevainen — emmekö me kaksi siis yhteen sovi — emmekö?"

* * * * *

"Älä kysy minun ensi lempeäni, sillä se on aikoja sitten sammunut ja Sinä olet korkeampi muita ja Sinun läheisyydessäsi himmenevät kaikki entiset liekit kuni pienet kynttilät sähkön valossa. Sinä Nirvana olet kuni palava pilvenpatsas minun matkatemppelini, minun pyhän tabernaakkelini yläpuolella — yöllä kun lakeus huokaa ja huuhkajat huutelevat korvessa. Itse Jumala on Sinut minun johdattajakseni asettanut…"

* * * * *

"Minä olen ajatuksissani mennyt naimisiin Sinun kanssasi ja me olemme matkustaneet pois, jonnekkin uuteen isänmaahan, joka on meille molemmille uusi, ja me olemme alkaneet elää yhdessä ja tulleet onnellisiksi…"

9.

Syyskuu jo alkoi, oli kylmä kuutamoilta. Nirvana ja Solmu Sortimo olivat kävelyllä. Nirvanaa vilusti. Mutta hän ei voinut kävellä niin nopeasti kuin toinen tahtoi. Solmu Sortimo kosketti Nirvanan kättä, jonka tämä ojensi tunnusteltavaksi. Käsi oli jääkylmä…

Käsi oli jääkylmä!

Hänen vartalonsakin näytti nyt niin kankealta, mustaan syysnuttuun puettuna. "Voi!" ajatteli Solmu Sortimo: "mitä olen tehnyt? — uskotellut häntä että niin pyhästi, niin syvästi häntä rakastan ja tällaisia hetkiä? Tällaisia hetkiä! Kylmä käsi, väsyvä käynti — voi minua! voi häntä: hän on elänyt nuoruutensa kukoistuksen ohi, hän on minulle liian vanha? En voikkaan häntä rakastaa…"

— Meillä on ollut paljon yhteisiä haaveita, — sanoi Nirvana hiljaa, heidän keskustellessaan jostakin.

Solmu Sortimo ei sillä hetkellä tuntenut ystäväänsä kohtaan myötätunnetta ja jäi vaiti. Vihdoin kysyi hän melkeinpä ivallisella äänellä:

— Millaisia sitten?…

Nirvana ei mitään vastannut, ei selittänyt sen enempää eikä toinenkaan kysymystään uudistanut.

Kuutamoyö oli niin kylmä, niin kylmä… Ja Solmu Sortimon sydämmessä asui myös pirullinen kylmyys. Hän tunsi tällä silmänräpäyksellä Nirvanaa kohtaan ikäänkuin sääliä, mutta rakkaus oli poissa. Hän rakasti enemmän itseänsä, kelvoton, tunsi sen itsekkin ja kysyi kauhistuneena mielessänsä: "näinkö on elämä onnetonta?"

Tällaisia kylmiä, mustia, liikkumattomia suvannoita oli Solmu Sortimon rakkauden joessa.

Sitten virta jo taas liikahti, uoma tuntui.

— Lapsuudessani minä usein näin unta että voin lentää, — sanoo Nirvana jonakin toisena iltana. — Hiljaa, hiljaa kohosin ylös ilmoihin ja läksin liitelemään vapaasti avaruudessa. Ja sieluni oli täynnä ihanaa, valoisaa tunnetta.

Solmu Sortimo ei vastaa äreästi. Hän vastaa:

— Lapsuudessani minäkin uneksin osaavani lentää. Monen vuoden kuluessa uudistui sielussani sama uni: kuinka ilman siipiä, yksinomaa tahdon ja uskon ihmevoimalla kohosin ilmoihin ja siellä liitelin. Ja suloinen tunne täytti minunkin rintani. Usein minä valveillanikin, kun ei ketään ollut näkemässä, koettelin, enkö todellisuudessakin noin voisi lentää. Minä asetuin keskelle pihaa, loin silmäni kiinteästi päin taivasta ja pinnistin tahtoani ja uskoin seuraavalla silmänräpäyksellä kohoavani ylös maasta… Tietenkään se ei onnistunut ja ainoa tulos oli että tavallisesti suistuin kuperkeikkaa pihamaalle. Joskus kiipesin halkovajan katolle ja heittäysin käsiäni huitoen ilmaan. Sillä tavoin pääsinkin kappaleen matkaa, varsinkin jos sattui olemaan kova tuuli, mutta maahan moksahtaminen ei tuntunut hauskalta.

Nirvana nauraa. Mieliala on herttainen ja tyyni.

Kolmannella kertaa on keskustelu tällainen:

— Sanokaa minulle neiti von Eidmann, ylpeilettekö te aatelisnimellänne?

Nirvana vastaa:

— En ole koskaan sillä ylpeillyt. Olen aina etsinyt ihmistä. Jos köyhä talonpoika on osoittanut ystävyyttään ja tarjonnut auttavan, joskohta likaisen kätensä, en ole sitä halveksinut. Sydämmen aateliudelle olen aina tottunut arvon antamaan. Mikäli ihminen on sivistynyt, sikäli on hän ylhäinen ja jalo.

— Suloista kuulla tätä teidän suustanne! huudahtaa suomalainen ylioppilas. — Te kelpaisitte vaikka romaanin aiheeksi…

— Se kunnia on minulle jo tapahtunut, — ilmaisee Nirvana naurahtaen. — Kreivi Sonnenschein on minusta kirjoittanut.

— Mitä hän on kirjoittanut?

— Sitä en tiedä, sillä niin vähän utelias olen ollut, etten ole hankkinut koko tekelettä.

— Miltä ajalta se on? kysyy Solmu Sortimo uteliaana.

— Kenties 7 vuotta takaisinpäin, minä en tuntenut kreivi Sonnenscheiniä; hän oli kuullut minusta muilta.

— Mitä hän oli kuullut?

— Hyviä asioita vain. Kerran kun puistossa kävelin, tunsin että joku minua tutki istuen penkillä ja kirjoitellen. Kreivi Sonnenscheiuilla oli näet tapana aina kirjoitella tässä puistossa.

— Semmoistako se vain olikin! sanoo Solmu Sortimo. — Mikä on kirjan nimi?

— En ole nähnyt enkä muista, olen vain muilta kuullut, — vastaa toinen välinpitämättömästi.

"Millainenhan hän mahtoi olla silloin" ajattelee Solmu Sortimo: "Nirvana kukkaisiällään?"

* * * * *

Näiden kahden ihmisen lemmen virrassa uiskenteli runsaasti papereita. Kevättulva kuljettaa aina mukanaan paljon kaikenlaista liikatavaraa. Solmu Sortimo se noita papereita tuohon virtaan viskeli tuntien jonkunlaista nautintoa nähdessään, kuinka virta niitä vei — vei, aina lopuksi huutaen ystävää toiselta rannalta niitä kiinni ottamaan. Nirvana ongiskeli kirjeet tarkoin lemmen vedestä ja tutki tyystin niiden singahtelevan sisällön, mikäli sanoista veden jäljiltä selvän sai. Ja sitten tietenkin täytyi hänenkin kirjoittaa ja heittää lippu toisensa perään lemmen virtaan, josta Solmu Sortimo ne toisinaan vyötäryksiään myöten kaahlaamalla sai taiteensa pelastetuksi.

Alinomaista touhua ja juoksua ja pulikoimista lemmen virran vaiheilla se oli! Kuinka monta kaihonkääröä tai lemmenlippua salaiset pyörteet ja häränsilmät nielivät tai virran väylä ahmasi, ilman että kumpikaan rakastavaisista niitä kiinni sai, sitä ei koskaan liene laskettu muualla kuin Rakkauden Jumalan kansliassa.

Seuratkaamme hiukan tätä Nirvanan ja Solmu Sortimon lippuleikkiä kevättulvan aikana.

Kas, tuossa uiskentelee taas sininen lippu virran pinnalla, ja Solmu Sortimo huutaa toiselta rannalta:

— Nirvana — hoi! Ne kolme lippua, jotka äsken käsistäsi pääsivät, eivät olleetkaan kovin tärkeitä, mutta kas tämä on tärkeä, hyvin tärkeä. Pyydystä se kaikinmokomin kiinni!

Nirvana pyydystämään. Hän hypähtää rantakivelle niin että pitkä palmikko leiskahtaa, ja kurottaa valkoisen kätensä, mutta sininen lippu liukuu ohitse ja hän on luiskahtamaisillaan sekaan. Vihdoin saa hän sen kiinni viheriäisestä niemekkeestä, mutta kastelemalla jalkansa ja hameensa liepeet.

Kun Solmu Sortimo toiselta rannalta näkee että Nirvana pitelee kädessään sinistä lippua, niin hän kainostuen juoksee pensaikkoon, aivankuin jänis piilottaen päänsä. Nirvana lukee:

"Armas Nirvana, sano minulle rehellisesti, onko Sinulla joskus minun seurassani ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisit sallinut minun itseäsi suudella ja silmänräpäyksen ajan tuntea onnea, unhoittaen ympärillä-olevan ja kaiken surullisen tässä murheen laaksossa? Sano: Onko ollut?"

Nirvana hehkuu kuin tulessa ja silmänsä loistavat: "Mikä viaton lapsi hän on, kun tuollaista kyseleekin!" ajattelee hän. Ja tempaa povestaan tulipunaisen lipun ja kirjoittaa siihen nopeasti jotakin, valkoista koivun runkoa vasten. Ja viskaa lipun voimakkaasti virtaan ja huutaa samalla:

— Au! au! monsieur! ottakaa kiinni!

Solmu Sortimo syöksyy esiin piilostaan ja tavottelee tulipunaista lippua, joka juhlallisesti liukuu melkein keskellä jokea. Hän juoksee pitkin rantaa, katkaisee tavattomalla voimalla nuoren solakan koivun ja haroo liukuvaa lippua. Ei sittenkään ulotu! — Rakas Nirvana! huutaa hän silloin: — Juokse hiukan syrjään, minun täytyy riisua liiat vaatteet…

Niin onkii hän lipun, tulipunaisen lipun, ja läähättäen ja ihanasti väristen kevätvirran kylvystä lukee paperista kaksi sanaa:

"On ollut!"

Kaksi lyhyttä sanaa vain, mutta ne merkitsevät paljon — oi! ne merkitsevät melkein kaikkea tärkeintä…

Nirvana tulee esiin koivikon takaa ja ystävykset katsovat toisiaan silmästä silmään. Mutta joki on heidän välillään — ja tulva yhä paisuu. Lemmen valtava, pyhä ja peloittava kymi on heidän välillään!

Ja taas lennähtää lippu virtaan ja se on tälläkertaa tulenkeltainen lippu. Nirvana lukee kummalliset sanat:

"Onko Sinulla, rakkakin, milloinkaan polttavia himoja, onko Sinulla milloinkaan taisteluita himojen kanssa?"

Nainen miettii hetkisen — ja sanoo: "En ymmärrä häntä oikein". Mutta sitten viskaa hän valkoisen lipun virtaan, josta Solmu Sortimo sen onkii ja lukee vastauksen:

"Minun haaveeni ovat aina puhtaat ja ylevät ja ihanat"…

Ja niin lennähtää lippu lipun perästä lemmen väkevään virtaan, joka milloin antaa, milloin nielee kuljetettavansa. Kaikki mitä auringon ja maan välillä väikkyy inhimillistä haavetta, kaikki niissä lipuissa pohditaan ja tulisessa kiireessä tunnustellaan.

Tuossa lennähtää jo yhdestoista lippu Solmu Sortimon kädestä:

"Luuletko että meistä voisi tulla onnellinen aviopari? Vaan jos onnettomuus koituisi, kummankohan puolelta se alkaisi? Tai mikä erityisesti voisi olla siihen syynä?"

Jalo Nirvana vastaa:

"Minun puoleltani ei koskaan voisi tapahtua ensimmäistä askelta onnettomuuteen. Minä voisin olla ystävä ja sisar — sanalla sanoen: rakentaisin maallisen paradiisin, mutta jumalavarjelkoon, jos toinen minut pettäisi! Silloin ei armahdusta olisi enkä hetkeäkään viipyisi saman katon alla… Mutta — myös anteeksiantaa minä voin ja rukoilemaan kykenen hänen onnensa puolesta, joka minut onnettomaksi olisi tehnyt…"

Taas lentää lippu, kolmastoista lippu, niitä tulee kuin kimalaisia keosta.

"Oi Nirvana, Nirvana! Kun kohtalo kohta meidät eroittaa emmekä enää voi toisiamme kohdata — kuinka Sinä sitten minua muistelet? Sinä saat uusia tuttavuuksia ja jonkun ajan kuluttua ainoastaan sattuma muistoani koskettaa. Sinä silloin muistat että oli täällä kerran muukalainen, eriskummallinen nuorukainen, josta Sinä ajattelit parempaa kuin mielestäsi ansaitsikaan. Viiden vuoden mentyä Sinä ehkä kokonaan unhoitat sisällisen tuttavuutesi hänen kanssaan? Kymmenen vuoden kuluttua on hän Sinun sielustasi jäljettömiin haihtunut, henkisesti ja ruumiillisesti kuollut. Niinkö kurja on sallima? Niinkö?"

Mutta Nirvana vastaa, näin hän vastaa ja lohduttaa:

"Minun ajatukseni ovat aina Sinun kanssasi! Sinä olet ollut minulle ainokainen ystävä, jota minä ymmärrän (vaikka et sellainen, jollaista haaveilin), Sinä yksin olet katsahtanut minun sisälliseen mailmaani! Jos uusia tuttavia tulee, niin tokko minä heidän kasvojaankaan erotan? Luulen että tästä lähtien minulle alkaa hirveä elämänjakso sen valoisan hetkisarjan jälkeen, mikä minullakin ollut on. Tosiaankin olen näihinasti tuntenut maan jalkaini alla, josta kiitän Sinua, suuresti kiitän Sinua näistä valoisista hetkistä, näistä onnellisista päivistä! Mutta pitemmälle en ajatella uskalla…"

Tämän jälkeen lensi Solmu Sortimon kädestä Lemmenvirran ylitse vielä yksi tulipunainen lippu, sisällöltään niin raikas ja avaratunteinen, niin puhdas ja jumalkipinäinen, niin lämmin ja paljon lupaava että taivas ja maa sen vastaanottajalta unhottui ja hetken hurmauksissa hän, Nirvana, — joka ei koskaan ennen ollut antanut lentävän sekunnin itseänsä lumota — kirjoittamatta edes vastausta, huudahti vastakkaiselta rannalta nämät huomattavat sanat:

"Eläköön rakkaus! Eläköön se ikuinen pyhä ilmiö, joka ei tunne eroitusta ei kielten, ei kansallisuuksien, ei uskontojen eikä tapojen välillä! Niin, kallis Solmu Sortimo, kuinka minä haluaisinkaan heittäytyä Sinun syleilyysi näiden viimeisten riviesi jälkeen, joista huokuu todellinen lempi. Oi miksi et siis olekkin tässä vierelläni, oma armas, kallis kultani?… Enempää en puhua voi, sillä sydämmeni on niin täynnä riemua ja työ minut kutsuu jo pois kohtauksesta. Sinun, Sinun, Sinun minä olen! Sinun Nirvanasi."

Mutta valtava kevätvirta oli yhä heidän välillään, tuo ihmeellinen joki, jota sanotaan Lemmenjoeksi ja Rakkauden kymiksi, vaan joka on niin peloittavan mahtava, niin jumalaisen väkevä, että aniharvat sen ihailijoista siitä ylitse uskaltatavat. Sillä henkensä kaupalla siitä Ihminen ylitse uipi, mutta roistot ja ryövärit sen poikki venheellä keveästi soutavat, mikä näyttää olevan vastoin Lemmenjumalien tahtoa.

10.

Aleksanteri Nevskin päivän iltana, jolloin pikkukaupungin koko rykmentti oli humalassa ja kaupungin naiset ikivanhojen säädyllisyyssääntöjen mukaan, puettuina hienoimpiin hetaleihinsa, kilvan riensivät herrojen upseerien toimeenpanemiin tanssiaisiin, nähtiin kaikkien kummastukseksi neiti Nirvana von Eidmannin ylpeänä ja ryhdikkäänä suomalaisen ystävänsä seurassa rientävän poispäin siitä paikasta, mihin koko kaupungin kerma ja sokuri täksi illaksi oli koottu.

— Mihin nuo purjehtivat? kysyivät ihmiset.

— He halveksivat meitä, — tiesivät toiset.

— Kuka on tuo kavaljeeri? utelivat muutamat.

— Virolainen koulupoika, — vastasivat toiset.

— Onko neiti Nirvana tullut aivan hulluksi?

— Hän on aina ollut vähän hullu!

— Tuommoiseen kuihkaleeseenko hän nyt vihdoin on rakastunut?

— Kesäkauden se sen kanssa on remunnut!

— Ovatkohan salakihloissa?

— Kunpa ei olisi pahempaa!

— Mutta entä on se joku rikas?

— Köyhä kuin kirkon rotta!

— Mutta hävytöntä se sentään on että tuntematon nulkki on lyönyt laudalta koko kaupungin virkamiehistön.

— Ja koko rykmentin!

— Pulska kenraalin tytär? Mikä mainio maatushka siitä meille olisi tullut. Porvarisrodun jalostaja…

— Sanokaas muuta! Ja luutnantin rouva?

— On hänellä toki ollut pohatoita tehtailijoitakin tarjona!

— Ja rikkaita ruhtinaita…

— Eikä ole kelvannut?

— Ei ole kelvannut!

— Mihinkä ne nyt katosivat?

— Rakkauden kaivoon!…

Näin puhelivat ihmiset.

Jo helähtivät torvet vienoihin valssin säveleihin ja lattiat alkoivat sihistä, palkit kumista, kannukset helistä, silkkiset hameet suloisesti hulmuta ja väkevä hajuvesien leyhkä tuulahteli hivelevästi ovissa tungeksivain sieraimiin. Välähteli lamppujen loisteessa kirkkaita nappeja, kultalankaisia paraati-epoletteja, välähteli kiiltonahkaisia upseerisaappaita, välähteli sapeleitakin ja rintaristejä. Vilahteli valkoisia avokauloja ja täyteläisiä kalvosimia, kultaisia ja luisia rannerenkaita ja tulipunaisten alushameiden liepeitä… Ja kuului kuiskauksia "kuinka erinomaista! kuinka hauskaa! ihan paratiisi maan päällä!"

Mutta kaukana tästä humusta vaelsi kaksi ihmistä, kaksi lempeä janoavaa ihmistä, jotka yhtenä hetkenä luulivat olevansa onnelliset, toisena hetkenä taas neuvottomina katselivat onnensa jumalatarta silmiin. Eivätkä kumpikaan tietäneet, mistä ihmisonni riippui. Eivätkä kumpikaan olleet kypsyneet siihen, johon elämän tuomari heitä vaati.

He luulivat olevansa yläpuolella tuota turhamaista joukkoa, joka hilpeänä kerääntyi tanssimaan puolihumalaisten upseerien kanssa, mutta rientäkäämme tutkimaan, millä korkeilla asioilla he itseänsä tänä syyskuun iltana huvittelivat. Korkeita asioita tosin lienee ollut, mutta korkeuksista he yhtäkkiä suistuivat mailman mataluuksiin ja tapahtui se seuraavalla tavalla.

Heidän oli sanominen hyvästit toisilleen. Herra Karmilla sattui olemaan käsissään hansikkaat, joita hienouksia hän tavallisesti ei käyttänyt, ja joku tuntematon voima pani hänet nyt tarjoamaan hansikkapäällistä kättä ystävälleen hyvästiksi. Nirvana von Eidmann ei sitä huolinut, vaan tehden hylkäävän liikkeen nykäsi jyrkästi takaisin jo ojennetun kätensä, jossa myös oli hansikas. Herra Karm katsahti ystäväänsä suoraan silmiin, jotka kirkkaan-ylpeinä kiilsivät tähtien valossa, ja sanaa sanomatta tarjosi toistamiseen hansikoidun kätensä, sillä hän ei tahtonut olla "etiketin orja", kuten hän itseksensä ajatteli. Nirvana yhä kieltäytyi jyrkästi. Silloin lausui Solmu Sortimo:

— Mademoiselle von Eidmann, miksi se halveksitte minussa sitä, mitä ette itsessänne halveksi? Miksi naiselle päinvastoin muka luetaan säädyllisyydeksi, kun hän hansikas-kädessä miestä kättelee?

— Naiselle on kerrassaan säädytöntä ottaa vastaan hansikoitua kättä miehenpuolelta, — vastasi Nirvana loukkaantuneesti. — Minä olen sivistynyt nainen, enkä suostu raakoihin tapoihin! lisäsi hän suuttuneena.

— Vanha laulu! väitti Solmu Sortimo. — Jos suoraan menemme tämän pikkuasian ytimeen, niin täytyy teidän tunnustaa että sydämmenne ei vähintäkään loukkaudu siitä että puristatte hansikoitua kättä. Eikös niin? Ainoastaan sentähden että muut ja muoti teille tämän ovat opettaneet, te tällä hetkellä kieltäydytte kättelemästä minua! Toisin sanoen: ainoastaan sentähden että olette elänyt ikäänkuin apinain parissa, tämä nyt teistä näyttää säädyttömältä!

Ja herra Karm polkasi vihastuneena jalkaansa kaikkea mailman muotihulluutta muistaessa.

Mutta "apina" sanan kuultuaan hänen Nirvanansa nähtävästi yhä enemmän loukkaantui, niin että vetäytyi portin sisäpuolelle. Solmu Sortimo oli kuitenkin jo ehtinyt nykäistä ohuen hansikkaan onnettomasta kädestään ja tarjosi sitä nyt paljaaltaan ystävälleen. Mutta Nirvana ei enää huolinut, vaan sanoi että kynnyksen ylitse kätteleminen oli kaikissa tapauksissa mahdotonta. Silloin Solmu Sortimo syöksähti portista sisään ja tarjosi taas kättään. Toinen yhä empi, mutta suostui vihdoin…

— Elkäämme toki riitautuko turhista, — sanoi Solmu Sortimo. Ja lyhyesti lisäsi: — Hyvää yötä!

Portti lupsahti kiinni.

Mutta kamariinsa tultuaan tunsi Solmu Sortimo selvästi että hänen ystäväänsä tämä vähäpätöinen sattuma taas oli vaikuttanut kovin koettelevasti ja tunsipa myös aavistuksen että moisista pikku-asioista vähitellen saattoi latoutua kylmä vuori, joka uhkasi auttamattomasti heidät toinen-toisestaan eroittaa. Pikku-asiat ne usein määräävät suunnan poluillemme elämän erämaan läpi!

"Mikseivät ihmiset mitään uskalla?" kysyi hän itseensä kaivautuen. "Minua huvittaa joskus uskaltaa, uskaltaa omaa itseäni varten! Vain koetellakseni, vain kehittääkseni itseäni…"

Yövuoteellaan viruen kynttilän ääressä sattuivat hänen silmänsä venäläisen laulukirjan erääseen runoon, jonka tunnelmaan hän tänä iltana luuli voivansa yhtyä:

"On sama mullen: kärsinkö vai nautin, Ma kärsimyksiin totuinhan jo ammoin, Oon valmis itkuhun ja nauruun, Siis sama mullen, aivan sama mullen!

On sama mullen: ystävyys tai viha, Ma kylän juoruihinkin totuin ammoin, He haukkukoot ja hymyin hammastelkoot, On sama mullen, mullen ihka sama!

On sama mullen! Sydämmeni lääke: Tuo lempi — unhoon sai jo ammoin, Mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan — On sama mullen kaikki, aivan sama!

Yks kaikki tuo! Ei hirvitä mua hauta! Ma kuolemaa jo ajattelin ammoin, Ei elo armaas oo, ei myöskään karmas — Tuo kaikki kerrassaan on sama mullen!"

— Sanokaa minulle, millaisessa mielentilassa te eilisiltana panitte maata? kysyi Solmu Sortimo seuraavana kauniina päivänä kun he olivat ulkona kedolla kävelemässä.

— Minä ajattelin teidän tuhmaa itsepäisyyttänne siinä hansikas-asiassa, — vastasi Nirvana hetken mietittyään.

— Ajattelitteko siis että olin tuhma?

— En, vaan että eilisiltainen käytöksenne oli tuhma.

Se oli suoraa puhetta.

He rupesivat keskustelemaan niinsanotusta etiketistä ja sen vaatimuksista. Ja kävi selville ettei Nirvana von Eidmann suinkaan ollut mikään sovinnaisuuksien orja muihin verraten; pikemmin päinvastoin: kuinka paljon olikaan hän aina antanut anteeksi ja kuinka paljon laiminlyönyt käytössääntöjen vaatimuksia — senhän kaikki tiesivät ja siitä syystä pitivät häntä naurettavana ja hymyilivät halveksien, varsinkin takaapäin. Mutta hän ei sentään suvainnut että laiminlyönti säädyllisyyttä vastaan menisi niin pitkälle että häntä jokainen sivistynyt ihminen saisi osotella sormellaan kadulla kulkiessa.

— Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.

— Niin, minua se huvittaa, — väitteli yhä toinen; — minua viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni kiinnittää — niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria — uskaltaminen rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.

— Mitä te sillä luulette voittavanne?

— Elkää sanoko! — sisälliselle minälleni on se kenties lopulliseksi voitoksi, vaikka siitä sodasta onkin itselleni paljon mieliharmia ja mielenkarvautta, samoin kuin niille, joita loukkaan…

Iltahämärissä kun Solmu Sortimo tuli naapuritaloon, ei Nirvana ensin ollut kotona. Sanottiin menneen puutarhaan kävelemään. Se olikin hyvin viisaasti keksitty tekosyy hänen omaisilleen: puutarhassa näet istui Nirvana Napoleonovna pöydän ääressä ja kirjoitteli vastauksia ystävänsä "kysymyksiin"; — sisällä olisi se ollut mahdotonta.

Vihdoin tuli hän sisään. Ja illanvietto alkoi. Heidän sieluissaan vallitsi taas täysi sovinto ja Solmu Sortimo tunsi jälleen lempensä tulen Nirvanan ääressä voimakkaasti palavan. Ja he vaihtoivat taas salaisesti keskenään uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia kirjoitellen niitä pienenpienille lipuille, vieläpä konvehtipapereille. Monsieur Karm sai siinä nyt vihdoinkin tietää jalon ystävänsä iänkin, jota tämä ei koskaan sitä ennen ollut varmasti hänelle sanonut ja jota hän itse nimitti "akan iäksi".

Myöhään illalla menivät he taas kävelemään. Syvässä, varjoisassa alleassa rapisteli joku olento puiden lomitse ja istuutui korkealla siintävälle sähkölangalle. Se oli iso yöpöllö, joka kirkkaassa kuutamossa suurin silmin pysähtyi hetkeksi katselemaan kävelijöitä ja jatkoi sitten matkaansa oudosti suhisten ja sähisten puistikossa. Nirvana oli säikähtänyt tätä luonnollista ilmiötä niin että vaistomaisesti tapaili toverinsa käsivartta.

— Elkää peljätkö, — sanoi kavaljeeri rauhallisesti.

— Minua niin peloittaa… se iskee vielä meihin!… sanoi Nirvana.

— Ei iske… onhan minulla sauva…

Solmu Sortimo ei voinut olla huomaamatta että Nirvanan ääni oli omituisen väräjävä.

He menivät edelleen.

— On kumma että tekin osaatte pelätä, — alkoi kavaljeeri. — Kun teidät päivällä näkee, luulisi ettette ensinkään kuulu siihen lajiin naisia, jotka heikkohermoisina kaikkea säikkyvät ja jotka pitävät sen naista kaunistavanakin että erityisissä tilaisuuksissa hermojansa näytetään.

— Niin… hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. — Minullakin kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.

— Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin pimeä ja paha omatunto, — sanoi kavaljeeri. — Silloin pelkään aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina… lisäsi hän puolittain leikillä.

— Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.

— Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on tappanut ainoastaan itsensä.

— Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:

— Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.

Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa äänensä lempeästi värisi… Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän Solmu Sortimon huoneeseen — tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli mukana — ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen maahan, jossa ei silkkimato kudo".

Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman valossa.

— Monsieur Karm?…

— Mitä, Nirvana —?

— Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?

— Mitä minä nyt soittaisin?

— Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta ja jonka olette minulle venäjäntänyt, — pyysi Nirvana lempeästi. — Ja laulakaa se sitten myös — te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala on teille antanut miellyttävän äänen…

Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä vuoroin hyräillä:

Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni, Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.

Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut, Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.

Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan, Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.

Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi — — — — — — —

Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa, värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja suomalaisia lauluja.

— Ääneni on sorruksissa, syytti hän.

Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat silmänsä tahtoivat salata…

11.

Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista, jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä totta on ja mikä valhetta.

Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee…

Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa seuraavanlaisen kirjeen:

Syyskuun 19 yöllä…

Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten" saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä pois tästä kirotusta mailmasta…

"Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot! Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni, hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa…

Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä… Jää hyvästi — aamulla minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi, tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet hengettömänä huoneestaan… Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään kumma… hän oli sellainen… sellainen juuri… en minäkään hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn… à la bacchanale! On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun, sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan niin rakasta kuin minun jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja kylmä kuin syvän kaivon kivi!…

Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun täytyy Sinun luotasi pois matkustaa. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku salaisimpia mielitekojasi — et Jumalallesikaan!

Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit, miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!

Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä? Mistä??

Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit niin suloisena ja tilaisuuksia oli! — tämä jo lohduttaisi minua: minä tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole, kuuletko — ja nyt on jo myöhäistä… Et Sinä itse tätä enää sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä odotan että Sinä itse…?

Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen, kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus? Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä puolelta alettuna onkin se paljon parempi — ainakin mitä minuun koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.

Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella…? Olisimme edes silmänräpäyksen onnelliset olleet — minä, minä erittäinkin!

Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi, älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää. Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni, unelmani vieraalla maalla!

Kaikki myöhäistä…

* * * * *

Syyskuun 20…

Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti vilu, ja minä olin myös hyvin uninen — ja kukapa, kukapa olisi huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka Sinä itse olit neulonut — kuinka suloista siihen kietoutua…

Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana? Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule: tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun — ne veivät siellä hautaan jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi. Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi… Sinä sen tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.

Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit, jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.

Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen, hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin. Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue, nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja — minä rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento, rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"

S.S.K.

Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:

Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en saata sanoa "Sinuksi" — meillä Venäjällä se on sopimatonta), herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut — luuletteko että minä voisin kestää Teidän kuolemanne? Te heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni nurin — eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin: nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen, mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte toista rakkautta. Ja millaista? — villien rakkautta, orjien rakkautta — ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta huulillani kuin tämä: että Te minua rakastaisitte…!

Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään. Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte, loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt… ja nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu…?

Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä tulisi onnellinen — miten tahansa se tapahtuisikaan!

Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!… minä luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus — — — — — — — — —

Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti Grosnij-perheen jälkeen.

* * * * *

Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy kaikki olevan mahdollista.

Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.

Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen herkkäunisia. Nirvana taas — hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.

12.

Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna, huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, sen hän on saanut Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" — ovatko myös ne löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt? Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin? Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? — "Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, siitä tosin irti päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen leimansa nuorukaisen sieluun, mutta — — — onhan korkeampiakin, ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden kivet, ja se on ihminen, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa! Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti tehdä?

Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa "säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää, täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä, ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!…

Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen, matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta…

Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi satulinnan neitsytkammariin — ja kas! hänenkin silmänsä loistivat tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin kun hän keväällä tänne saapui — minä, minä olen ne ilmehikkäiksi kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.

Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset — ne olivat nyt hyvät ja herttaiset nekin — mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.

Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen laakerimetsässä…

Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut. Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän tahtoi häntä suudella… ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi — eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?…

Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.

— Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.

Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!

"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"

Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He leikkivät viimeisen kerran lipuilla.

Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"

Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa sen merkiksi — eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo keskiyön aika.

Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!…

Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri. Pelkuri — niin pienessä asiassa? — Solmu Sortimo alkoi samana yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä, joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan… ja jossa hän taas sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut…

Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:

"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa… elämäni loppuun saakka… ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"

Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut voinut näin todellisesti rukoilla.

Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin…

"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten tämän pienessä puutarhassa viimeisessä rendez-vous'ssa, mutta toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin. Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu mustalaisromanssi:

Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti, Miksikä kasvosi kalpeat on? Vai erohetkenkö jäähyväistunne Sielusi nuoren raadellut on?

Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan, Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi! Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa, Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!

"En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy! Jo riemuni hetken viimeisen nään… Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen? Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"

Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.

Painoi silloin käden sydäntänsä vasten ja oli yksin — — —

Ja niin erkani ylioppilas Karm satakielten ja rosvojen satukaupungista sekä Venäjänmaan Nirvanasta, joka hänen nuoren sydämmensä oli ihmeelliseen tuleen sytyttänyt; ja kiljuen ja armottomasti vihellellen kuljettivat jyrisevät junat hänet takaisin isänmaahansa Suomeen —, pieneen, kummalliseen, pikkumaiseen, itsetyytyväiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen, niin rauhaiseen, puhdasilmaiseen, runsasruokaiseen Suomalaisten maahan, missä häntä ensimmäisinä iloisesti hämmästyttivät Helsingin hyvinpuetut naiset, jotka näyttivät kesänaikana ikäänkuin kaunistuneilta, vaikka yhä niin ylpeiltä ja kylmiltä ja niin vierailta… ja miltei vihaisilta…

Syksy oli tullut.