SISÄLLYS: (continued 3)

Suomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena Yhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi luonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut kansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen vakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin yrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin suuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim. italialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen tulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin kolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten kuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin samanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara "dollarin tavottelu", joka on amerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta kaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa, kestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös yleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu, että meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin tapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen amerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään kuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän ulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet pitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä Amerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja harrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin "vanhan maan". Se ensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa sellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen suomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä maahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.

Suomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina 1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin takana silloin olivat "kultaiset". Nykyään on siellä jo lukuisia suuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja henkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta, Suomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin valtioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty jumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi, joita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia kirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta erillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin suuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat suomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet "veljeysseuroja", joihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia julkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin kustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset suomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin takaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen edistys vielä on alkuasteillaan.

Lyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa meidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin valtioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole perustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he parhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa, enimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen ruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. "Massassa", kuten suomalaiset valtiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa Bostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta "Kiipinniemeltä" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen kirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti edistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja kutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat julkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen kirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita. Suuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset "lankamyllyissä", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin valtion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa kohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin tunnettuja suomalaisasutuksia.

Vinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia haararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee kaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen, tässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas tukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla, laudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla, kivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen tuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina käänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden graniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja Mississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin korkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita, mutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja valtiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen ja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä soppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu — missä sudet ja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista harmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä ajalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan. Vaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka onneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa liikkuessaan.

Tämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on kuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen kivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat vallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat työntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla kuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen. Keskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan ja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin taikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin petroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on maailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan- ja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti viiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein ehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa kokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea ja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia esikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja lasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes ulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia. Tuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien tehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu metallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla. Hirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat kankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren pohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja tuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen lieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.

Suomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa, jotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei heitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut saaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee melkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden mukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot ovat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.

Pittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin kaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa sijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden rautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia höyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä kaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin. S:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka kaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös kuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas jättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan. Suunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava virta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin lähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten jälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman hedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien miljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin kasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri valtioiden välillä.

Keväisin paisuu tämä jättiläisvirta järveksi, joka siunauksestaan ottaa silloin aimo veron ihmisiltä. Valtainen, ruskeansamea vesipaljous puhkoo silloin usein uomansa äkillisiä käänteitä ja muodostelee oikoteitä niiden kapeiden kannasten poikki. Siten aiheutuneita haittoja on helppo kuvailla mielessään. Tuollaisessa mutkassa sijainnut kaupunki saattaa yhtäkkiä joutua penikulman päähän rannasta. Toisessa on asukkailla milloin hyvänsä hukkumisen vaara tarjolla tulvan aikana. Rautatiesilta voi aavistamattomasti joutua riippumaan kuivan maan yli, samalla kun virta on kappaleen matkan päässä pyyhkäissyt tieltään ratavallin kiskoineen. Insinööreillä on paljon vaivaa oikullisen kevättulvan torjumisessa kaikin inhimillisin apukeinoin, ja kuitenkin tuottaa Mississippi joka vuosi kamalaa tuhoa ja aiheuttaa rantojen omistajille suuria vahinkoja esim. hukuttamalla karjaa.

S:t Louisissa asuu melkoinen määrä suomalaisia m.m. palvelustyttöinä, mutta yleensä on suomalaisasutus kaikissa etelävaltioissa hyvin hajallista; viime aikoina on kuitenkin Alabamaan saatu siirtymään yhä runsaammin maanmiehiämme maanviljelijöiksi. Varsinainen suomalaisvyöhyke ulottuu Yhdysvalloissa Massachusettsin, New Yorkin ja Pennsylvanian valtioiden kohdalta idässä aina yhtä leveänä Washingtonin, Oregonin ja Kalifornian valtioihin Tyynenmeren rannikolle. Pennsylvanian läntinen rajanaapuri Ohio — koko unionin huomattavimpia — on jo varhain suonut vakinaisia asuinsijoja suomalaisille, etenkin Erie-järven rannalla, missä ennen muita Ashtabula Harbor on hyvinkin suomalainen kaupunki; kansalaisemme saavat siellä elantonsa etupäässä suuremmoisista lastaustöistä. Seurakunnalliset olot ja yhdistysriennot ovat niillä tienoin hyvin edistyneet suomalaisten keskuudessa.

Pennsylvanian rajan yli länteen päin Ohion ja Indianan valtioiden halki kiitäessämme näemme sekä pohjoisessa että etelässä mittaamattomia lakeuksia, joilla viljellään maissia, vehnää, kauraa ja tupakkaa. Maissivainiot ovat kuitenkin tavallisimpia, ja korkeakortisina ja paksutähkäisinä ne näyttävät varsin juhlallisilta. Indianassa on vain pieniä suomalaispaikkoja, eikä suuria Illinoisissakaan, jonne joudumme pitkin Michigan-järven rantaa, sinisen ulapan jäädessä pohjoispuolelle, ja piankin päädymme Chicagoon, amerikalaisen jättiläisedistyksen perikuvalliseen näytteeseen.

Chicagossa on maailman suurimmat teräs- ja rautamarkkinat. Pohjoispuolella sijaitsevien järvien ympäristöllä on suunnattomia tukkimetsiä, ja puutavarakaupassakin on Chicago maapallon ensimäinen kaupunki. Kuuluisia ovat niinikään sikäläiset suuret teurastuslaitokset, joihin vuosittain viedään miljoonia nautaeläimiä, sikoja ja lampaita. Suuremmoinen onkin Chicagon liha- ja viljakauppa. Entiseen aikaan oli tällä paikalla pieni intiaanikylä; nyt on Chicagossa runsaasti kaksi miljoonaa asukasta, ja se on maailman viides kaupunki. Liikevaihto nousee neljääntoista miljaardiin markkaan vuodessa. Mutta kaupungin varjopuolista mainittakoon, että Chicago ei tyydy vähempään kuin seitsemääntuhanteen kapakkaan ja maksaa kuusisataa miljoonaa markkaa vuosittain oluesta ja väkijuomista. Elämä onkin kuin rosvopesässä, kaupungin hallinto on viheliäinen, eikä turvallisuus kaduilla ole kehuttava. Mutta paljon tehdään kansanvalistuksenkin hyväksi. Kaupungissa on kansanpuistoja, kisakenttiä ja kirjastoja, vieläpä lastenkirjastojakin, joissa kuhisee lueskelevia pienokaisia.

Lähinnä Tukholmaa on Chicago suurin ruotsalainen kaupunki; ruotsalaisilla on siellä omia esikaupunkikortteleita, missä ei kuule kaduilla puhuttavan muuta kuin ruotsia. Se on skandinavialaisten siirtolaisten varsinainen keskus. Mutta suomalaiset eivät ole tässäkään suurkaupungissa ottaneet viihtyäkseen. Hajallaan asuu heitä siellä kuitenkin melkoinen joukko, hyvissä varoissakin. Sensijaan on Illinoisin pikkukaupungeissa monia tunnettuja suomalaissiirtoloita, joissa henkiset riennot menestyvät.

16. Suuressa Lännessä.

Idän valtioista olemme siirtyneet Lännen puolelle. Kulkutiet koskettavat Kanadaa, jonka suunnattomista havupuumetsistä sadat höyrylaivat kuljettavat puutavaraa Chicagoon. Kanada on Intian jälkeen Britannian kallisarvoisin siirtomaa. Ihmisistä ei se kylläkään ole rikas: asukkaita on ainoastaan 5.400.000, vaikka se on alaltaan yhtä suuri kuin koko Europa ja kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Idästä länteen leviää maa niin pitkälti, että se on mitaltaan neljännes maapallon ympäryksestä, mutta vaikka varsinkin pohjoiset, kylmät osat ovat harvaan asuttuja, ovat sen luonnolliset rikkaudet tavattomana tulolähteenä. Vainiot, vuoret, metsät ja vesi suovat suuremmoisen sadon. Yksistään viljaa lähetetään Kanadasta 750 milj. markan arvosta vuodessa.

Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla on Erie-järven itäpäässä muuan maailman ihmeitä ja Pohjois-Amerikan kuuluisin nähtävyys. Erie-järvi laskee Ontarioon, joka on sata metriä alempana, ja jokseenkin puolitiessä näiden järvien välillä syöksyy vesipaljous äkillisen kynnyksen yli ja sinkoutuu pauhaten syvyyteen. Tämä 900 metriä leveä kynnys on valtainen kalkkikivikerros, jonka alla vuorilaji on hauraampaa liuskakiveä. Liuskakiven hivuminen tapahtuu nopeammin kuin kovan kalkkikiven, joka senvuoksi riippuu kuin ulkonevana pöydänsyrjänä. Kun altakovertuminen on kehittynyt niin pitkälle, että kalkkikivi ei enää kykene kestämään vesipaljouden painoa, murtuu tuolloin tällöin lohkareita irti kalkkikivireunasta ja sortuu huumaavalla pauhulla syvyyteen. Siten hivuttaa putous aikojen kuluessa kynnystä, ja Niagara siirtyy senvuoksi ylöspäin Erie-järveä kohti. Mutta kilometrin taipaleeseen lasketaan sentään kuluvan kaksikymmentätuhatta vuotta.

Kosken jumu kuuluu kuuden penikulman päähän, ja lähemmäksi tullessaan näkee suuria hyrskepilviä kohoavan kuilusta, joka on viisikymmentä metriä putouksen kynnyksen alapuolella. Suuremmoisuudessa voittaa Niagaran ainoastaan Viktoria-putous Sambesissa. Ihminen tuntee itsensä vähäpätöiseksi ja ahdistuneeksi, kun uskaltautuu kosken ylä- ja alapuolelle rakennetuille silloille katselemaan, miten nuo kahdeksantuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa äänettömästi kuin öljy soluvat kynnyksen yli, seuraavassa silmänräpäyksessä musertuakseen hyrskeeksi ja vaahdoksi ukkosenkaltaisella jyrinällä. Monet uskalikot ovat menettäneet henkensä yrittäessään laskea alas Niagaraa, mutta kerran on se onnistunut eräälle, joka teki matkan vankassa pieluksilla sisustetussa tynnyrissä. Nuorallatanssija Blondin teki aikoinaan ihmeellisiä matkoja Niagaran poikki teräslankaköydellä, joka oli pingotettu rannasta rantaan.

Niagaran alapuolella virtaa vesi Ontarioon vastapäätä Torontoa, Kanadan isointa kaupunkia. Sitte juoksee se pois järven koilliskolkasta, muodostaen kiemurtelevia vesiteitä "Tuhanneksi saareksi" nimitetyssä saarisikermässä. S:t Lorenso-nimisenä jatkuu senjälkeen virta milloin kaitana ja koskisena, milloin suvannoiksi laajeten. Suuren Montrealin kaupungin kohdalla alkaa sen tyyni alijuoksu, ja Quebecin alapuolella levenee virta kuin metsästäjän torveksi. Se jäätyy joka vuosi, ja jää on paikotellen niin vahvaa, että sille voidaan asettaa rautatiekiskoja raskaiden tavarajunien kuljettamiseksi. Mutta keväisin, jäidenlähdön aikana, on virran naapuruus vaarallinen, ja toisinaan pusertuu suuria jäävuoria Montrealin alavampien osien yli. — Edellä on mainittu Kanadan kolme tärkeintä kaupunkia, mutta siirtomaan pääkaupungin kunnia-aseman on saanut pikku Ottawa.

Englantilainen valta on Pohjois-Amerikassa ikäänkuin pingotettu kahden kultakaivoksen väliin. Äärimäisessä idässä on New Foundland, jonka matalikoille kylmä napavirta tuo vuosittain suunnattomat määrät hylkeitä, turskia, lohia, silliä ja hummereita; pyynnissä työskentelee runsaasti viisikymmentätuhatta kalastajaa. Lännen etäisimmällä kulmalla taasen on Klondike itään Alaskan maakunnasta, joka jo aikaisemmin tuotti tavattomia rikkauksia turkiksilla, hylkeenpyynnillä ja lohenkalastuksella, mutta tuli vähitellen yhä huomatummaksi maan poveenkin kätketyistä aarteista. Aivan sanoin kuvaamaton on se kiihko, joka valtasi koko Pohjois-Amerikan ja ulottui kauvas muuallekin, kun "Excelsior"-laiva heinäkuussa v. 1897 toi Seattleen Tyynenmeren rannikolle ensimäisen kultalastin Klondikesta! Oli löytynyt erinomaisen rikas uusi kulta-alue, ja muutamia suomalaisiakin oli niiden miekkosten joukossa, jotka selkä köyryssä kantoivat kultahietasäkkinsä laivasta maihin, alueen ensimäisinä penkojina. Ihmiset syöksyivät Jukon-virran varsille ihan päättöminä, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, tuhansittain sortuen säännöttömien yhteiskuntien rosvoelämään ja Pohjolan ylen ankaran talven hirveihin kärsimyksiin; pakkanen painuu usein 55 asteeseen. Maan kamara on ainiaan jäässä; kullan etsimiseksi on sitä sulatettava nuotioilla. Vähitellen ovat olot järjestyneet, kulta-alueille on kohonnut komeita kaupunkeja, ja vuotuinen kullantuotanto on noussut puoleenkintoista sataan miljoonaan. Maanmiehiämme on runsaasti työskennellyt kullanetsijöinä sikäläisessä jylhässä luonnossa, sitkeydellään keräten suuriakin omaisuuksia. Kanadassa on paljon suomalaisia, työskennellen Canadian Pacific-radan töissä, kulta-, vaski-, kivihiili- y.m. kaivoksissa, metsätöissä ja maanviljelijöinä. Kauniilla Vancouverin saarella Tyynessä valtameressä ovat Nanaimo ja Wellington huomattavia suomalaisten asuttamia kivihiilikaivos-kaupunkeja; Vancouverin ja edellämainitun Seattlen kaupungin välillä on Malcolm-saari, joka muutamia vuosia takaperin herätti omituista huomiota Suomesta käsin perustettuna sosialistisena "Malkosaaren" siirtolana. Keskellä Länsi-Kanadan aavoja preirioita on New Finlandin (Uuden Suomen) maanviljelys-asutus; Kanadan hallitus edistääkin maanviljelijäin lisääntymistä erittäin suotuisilla ehdoilla. Idempänä ovat etupäässä pohjanmaalaiset kansoittaneet Copper Cliffin vaskikaivos-kaupunkia. Mutta maanmiehiämme asuu pitkin koko Kanadaa, lukeutuen Yhdysvaltain suomalaisiin, mistään valtiollisesta rajasta välittämättä.

Yhdysvaltain varsinaiset suomalaisvaltiot sijaitsevat pohjoisvaltioiden keskellä — Michigan ja Minnesota. Edellisessä ovat rauta- ja vaskikaivannot, jälkimäisessä rautakaivannot ja maanviljelys etupäässä kiinnittäneet kansalaisiamme. Laajin suomalaisalue Michiganissa on valtion pohjoiseen pistäytyvä Superior-järven saartama niemimaa; sen jatkoa on suomalaisten keskuudessa kuuluisa "Kuparisaari", joka on maailman huomattavimpia raudan ja vasken tuottajia. Siellä ovat Amerikan suomalaisten suurimmat ja vanhimmat pesäpaikat. Calumetin ja Hancockin kaupungeissa suomalaiset elelevät miltei kuin kotimaassaan; heitä on kumpaisessakin enemmän kuin keskulaisessa Suomen kaupungissa. Liikemaailma on siellä suureksi osaksi suomalaisten käsissä, ja paljon on heitä kaikenlaisissa viroissakin sekä muissa luottamustoimissa. Sekä Kuparisaarella että muualla Michiganissa on runsaasti suomalaisia yhdyskuntia. Uusimpia näistä on Kaleva, jossa nykyään ilmestyy Yhdysvaltain johtava suomalainen sanomalehti.

Länteen kulkiessamme on ennen Minnesotaa edessämme pieni Wisconsin, missä suomalaisilla on m.m. Uuden Suomen ja Uuden Savon hiljaiset maanviljelyspaikat hallussaan. Minnesota on aivan erityisesti miellyttänyt kaikkiakin skandinavialaisia, ja nämä ovat paljon vaikuttaneet valtion hallinnossakin. Suomalaisten suuri lukumäärä on myös saanut aikaan, että maanmiehemme ovat vähitellen kohonneet yhä huomattavammaksi ainekseksi Minnesotassa. Valtiossa on nykyään seutuja, joita samotessaan helposti luulisi olevansa Suomessa, kun asukkaat ovat säilyttäneet kaikki kotoiset tapansa. Sellaista tienoota on New York Millsin ympäristö. Tässä kauppalassa ilmestyy Yhdysvaltain suomalaisten vanhin sanomalehti. Paikkakunta on niin supi suomalaista, että toiskielisetkin oppivat suomea. Postimestari saattaa olla nimeltään Otto Osto tai Etulieri ja puhua selvää Kuusamon murretta, mutta syntyään ovat Austin ja Ed O'Leary irlantilaisia. Eräällä toisella suurella suomalaisseudulla, Hannassa Wyomingin valtiossa, oli "Iso-Kalle Härmästä" — neekeri; häntä surtiin kuin omaa kansalaista suomalaisten keskuudessa, kun hän noin 100 suomalaisen kanssa sai surmansa kaivosräjähdyksessä — jollaiset tapaukset alituiseen uhkaavat tätä kansalaisillamme yleistä ammattia.

Minnesotassa ovat myöskin metsätyöt yleisenä tulolähteenä ja etenkin rautakaivokset. Valtion koillisosa on mitä rikkainta rauta-ainetta, jolle on äkkiä kohonnut monia suuria kaupunkeja suomalaisten pesäpaikoiksi, kuten Virginia ja Ely. Cokato ja Nurmijärvi ovat New York Millsin ympäristön lisäksi varakasta ja väkirikasta suomalaista maanviljelysaluetta. Tässä valtiossa ovat meidän suurmiehemmekin edustettuina nimillään: Lönnrot, Runeberg ja Dopelius (sic!) ovat edistyviä kauppaloita. Viimeksimainitun nimen oikokirjotus muistuttaa erästä kummallista dakotalaista nimeä: kuka aavistaisi, että Snoma Etelä-Dakotassa on aiottu kuulumaan Suomi, vaikka pääpostihallitus Washingtonissa luki anojain käsialan väärin! Minnesotan länsipuolella leviävät Pohjois- ja Etelä-Dakotan ruohoaavikot, jotka Montanan valtiossa — lännempänä — muuttuvat kunnaiseksi maisemaksi. Täällä menestyivät aikoinaan parhaiten biisonihärkien eli puhvelien miljoonalaumat. Nyt on tämä voimakas elukka hävinnyt sukupuuttoon, lukuunottamatta joitakuita pieniä suojeltuja laumoja Yellowstonen kansallispuistossa ja Texasissa. Maan alkuperäisinä asukkaina ovat ne hävinneet valkoihoisten tieltä, niinkuin intiaanit ovat espanjalaisten löytöretkeilijäin päivistä asti vähentyneet viidestä miljoonasta 270.000:een. Pohjois-Dakotan maanviljelyspaikoista ovat monet suomalaisia, jotkut nimeltäänkin, kuten Pelto ja Savo. Etelä-Dakotassa ja siihen rajottuvassa Wyomingin valtiossa on Mustien Kumpujen vuoristo, jonka kaupungeissa on suuria ja edistyneitä suomalaisia siirtokuntia, kuten Lead ja Terraville. Niiden kaivoksista saadaan mitä moninaisimpia metalleja. Montana, Pohjois-Dakotan länsipuolella, on Yhdysvaltain vaskirikkain valtio; kultaa ja hopeaa saadaan sieltä myös runsaasti, jotapaitsi kivihiilikerrokset ovat mitä tuottoisimpia. Monia huomattavia asutuksia on tässäkin valtiossa, johtuen sikäläisen kultakuumeen ensi päivistäkin asti. Viime aikoina on pieni Idahon valtio Montanan länsipuolella tullut tunnetuksi samanlaisena kaivosalueena ja koonnut maanmiehiämme moniksi uusiksi siirtokunniksi.

Wyomingin valtion kulmasta Montanan etelärajalla on Yellowstonen kansallispuisto erotettu neliömäiseksi rauhotetuksi alueeksi, joka tarjoaa monia Amerikan ihmeellisimpiä nähtävyyksiä. Siitä on kirjotettu kokonaisia teoksia. Siellä on nelisentuhatta kuumaa lähdettä ja satakunta geisiriä, kiehuvaa suihkulähdettä, laakson syvemmissä osissa Kalliovuorten harjanteiden välillä. Muuan niistä syöksee vetensä lähes sadan metrin korkeuteen, toisen suihku kohoaa täsmälleen tunnin väliajoin. Puistossa on monia muita luonnonihmeitä, ja sen rauhotettujen eläinten joukossa on majavakin saanut turvapaikan.

Kalliovuoristo kohoaa länteen tultaessa näkyviin vaaleansinisenä seinänä, joka mitä mahtavampana vuoristojonona jatkuu Pohjois-Amerikan pohjoisosasta Etelä-Amerikan alimpaan kärkeen asti, jälkimäisessä Andien nimellä. Sen länsipuolelle jää peräti hedelmällinen kaistale Tyynenmeren rannikkoa, Yhdysvaltain valtioista Kalifornia, Oregon ja Washington. Ensiksimainitussa kasvaa Sierra Nevadan rinteillä kaksi havupuulajia, joita sanotaan mammutpuiksi, syystä että ne ovat kasvikunnan jättiläisiä, niinkuin mammutit olivat eläinkunnan. Muuan tällainen jättiläinen oli 144 metriä korkea ja tyveltään 35 metriä ympärimitaten. Nämä puut saavuttavat monen tuhannen vuoden iän, mutta lopullinen häviö uhkaa jo niitäkin; ne ovat viimeisiä jäännöksiä menneestä kehityskaudesta.

Kalliovuoriston petoeläimistä on harmaakarhu isoin. Kovin vaarallinen ei sekään ole ja joka tapauksessa on se mainettansa parempi. Jos sen vain annetaan olla rauhassa, ei se tee vahinkoa ainoallekaan ihmiselle, ja ahdistettaessa se melkein aina pötkii pakoon. Mutta jos sitä haavotetaan lyhyeltä matkalta, voi se sydäntyä julmaan kostoon, ja se on kotiseutunsa voimakkain eläin. Se on meikäläistä mesikämmentä kookkaampi, saattaa kasvaa puolenkolmatta metrin mittaiseksi, mutta on muuten elämäntavoiltaan samanlainen.

Lounaisvaltioissa ja Meksikossa ovat peljättyjä petoeläimiä jaguaari ja puma, jotka ovat tavallisempia Etelä-Amerikassa. Niitä esiintyy metsänlaidoissa ja korkeassa preirieheinikossa, missä hurjat ratsastajat karauttavat niiden perään, pyydystävät niitä suopungeilla ja laahaavat hevostensa perässä, kunnes ne kuristuvat. Jaguaari elelee myös mielellään tiheiköissä virtojen rannoilla ja nevoilla. Se pysyttelee maassa, mutta ketterä ja rohkea puma ajaa saalistaan puissakin. Molemmat ovat verenhimoisia rosvoja, mutta jaguaari on isompi, väkevämpi ja villimpi. Se ei koskaan tule oikein kesyksi, synnynnäisestä salakavaluudestaan ei se pääse; puma sitävastoin on hyvinkin kesytettävissä.

Puma ei milloinkaan hätyyttele ihmistä, mutta jaguaaria tulee hänen varoa. Molemmat ovat paimenten vihollisia, mutta kun puma ei raatele lammasta isompia kotieläimiä, hyökkää jaguaari myöskin hevosen, muulin ja nautaeläimen kimppuun. Jaguaari metsästelee ainoastaan aamusarastuksessa tai iltahämärässä taikka kuutamolla, puma yksinomaan illalla ja yöllä. Edellinen on viekas ja kärsivällinen pyydystäjä. Se ryömii väijyksiin niinkuin kissa ja vaanii tiheikön kätköstä hellittämättömästi uhriaan. Ihmeteltävän notkeasti ja äänettömästi hiipii se yhä lähemmä, ja ollessaan varma menestyksestä tekee se hyppäyksensä, repäisee antilopilta, lampaalta tai vesisialta kurkun ja laahaa saaliinsa pensastoon. Hevosesta se ahmii minkä jaksaa ja poistuu sitte syrjäiseen paikkaan nukkumaan, palatakseen myöhemmin haaskalle.

Kalliovuoriston pääselänne kulkee Kalifornian itäpuolella Koloradon valtion läpi. Tämä valtio on ehdottomasti maailman kaikkein merkillisimpiä seutuja. Aivan ainoa laatuaan on Kolorado-virran suuremmoinen rotko-uoma eli canjon. Tämä virta, joka laskee vetensä Kalifornian lahteen, saa monia sivujokia Kalliovuorten saderikkailta vuoriseuduilta. Mutta kun kokoontunut joki Utahin valtiosta joutuu Arizonaan, juoksee se kuivan ja sadeköyhän ylätasangon halki, missä sen vesi on uurtautunut vuorikalkin läpi lähes kahden kilometrin syvyyteen. Kerrokset ovat vaakasuoraan päällekkäin, ja koko kerrostumasarja on paljastunut veden ikuisesti hivuttavan voiman avulla, jota sora ja vierinkivet ovat lisänneet. Tämä työ on jatkunut sen aikakauden alusta saakka, jota maapallon kehityshistoriassa nimitetään plioseni-ajaksi, ja siitä lasketaan kuluneen miljoonia vuosia. Ja kuitenkin on tämä ajanjakso, pliosenikaudesta meidän päiviimme, geologisesti puhuen vain mitätön askel verrattuna suurempien geologisten kehityskausien pituuteen. Tämä rotko-uoma on runsaasti kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja 7-18 kilometriä leveä. Katselijalle se esittää mitä ihmeellisimpiä näkyjä.

Koloradon valtio on kuuluisa myöskin kulta- ja hopealöytöjen historiassa. Sen ihana Alppiluonto sisältää satumaisia aarteita, kultakuume on tuon tuostakin riehahtanut siellä hurjiksi temmellyksiksi. Kansalaisiamme työskentelee Koloradon kaivoksissa hyvinkin paljon; heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Leadville — 11.000 jalkaa korkealla merenpinnasta — ja Telluride. Molemmilla seuduilla on heillä ollut omia kaivoksiakin.

Lopuksi päädymme Tyynenmeren rannikolle. Kalifornian pääkaupunki San Francisco on maailman kauneimpia kaupunkeja ja sijaitsee niemellä vuorten ympäröimän syvän ja tilavan vuonon äärellä. Sen hirveän maanjäristyksen jäljet, joka muutamia vuosia takaperin perinpohjin tuhosi kaupungin, ovat melkein hävinneet, ja uusia rautaisia ja kivisiä loistorakennuksia on noussut rauniokasoista. San Franciscolla on maailmankauppakaupunkina sama merkitys Tyynenmeren mittaamattomille vesiteille kuin New Yorkilla Atlantin. Kalifornian viinitarhat, hedelmäviljelykset ja ihanan lauha ilmanala tekevät valtiosta todellisen paratiisin. Sen asuttaminen sai kuitenkin alkunsa vasta viime vuosisadan puolivälissä heränneestä suuresta kultakuumeesta, joka keräsi sinne väkeä kaikilta maailman ääriltä. Kullansaanti on sittemmin suuresti vähentynyt, mutta hedelmällinen maaperä tuottaa yhä lisääntyviä rikkauksia viljelijöilleen, ja sankat aarniometsät kestävät vielä kauvan hakkuuta. Parhaita puutavaraliikkeessä ovat jättilaismoiset "punapuut", joiden kannoilla saattaa pitää pikku tanssiaisia. Suomalaisia työskentelee Kaliforniassa juuri etupäässä punapuumetsissä.

Kalifornian pohjoispuolella on Oregonin valtio hyvää viljelysseutua, mutta etenkin kuuluisa majesteetillisen Columbia-joen kalastuksesta. Valtio on erityinen laatuaan siinä suhteessa, että suomalaiset, jotka sinne kerran joutuvat, eivät siitä enää vieraannu; jos joskus Kalliovuorten itäpuolellekin siirtyvät, niin aina he pyrkivät takaisin. Columbian rannat ja lähellä sen suuta sijaitseva Astorian kalastajakaupunki tenhoavat suomalaista luonnetta; terve kalastuselämä joella ja suopean ilmanalan suosima maanviljelys ovat useimmilla rinnakkaisina elinkeinoina. Lännen olot ovat kauttaaltaan miellyttävämmät kuin itävaltioiden, eikä ihme, että siirtolainen pitkin manteretta seikkailtuaan ja lopuksi tänne päädyttyään tuntee tulleensa pysyväiseen satamaan. Astoriassa asuu kalastuskuukausina 6-7.000 kalastajaa, noin puolet suomalaisia; heillä on siellä supisuomalainen kaupunginosa, Uniontown, oma suuri lohikeittimö, joka perustettiin v. 1896 onnettoman kalastuslakon jälkeen, useita liikkeitä, komea kirkko, seuratalo, sanomalehti j.n.e.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja sammit olisivat hyvää tavaraa — halveksien viskataan muut kalalajit verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjottaa n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan "syömäkaloja", omaksi ruuaksi. Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja kalastajien välillä kalan hinnasta. Entisinä aikoina kalastajat ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä. Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s. Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan kalastajan alentumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion kivihiilikaivoksissa.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkiä. Nuotilla ja muilla vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen, joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä ansiosta, ja soutaja kolmannen osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen) verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä, että matka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli. Veneessä on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaita ja pitkiä, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35 jalkaa korkeita. Silmät ovat 8,5-10 tuumaa laajoja. Verkko lasketaan poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään; kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin virran suussa sijaitsevan matalikon hyökyihin tai muutoin tapaturmaisesti. On sattunut, että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmiä, sateisia ja myrskyisiä; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjotetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.

Columbian pohjoispuolella on Washingtonin valtio, sekin ilmanalaltaan niin suotuisa, että maanviljelystä voi harjottaa läpi talven. Suomalaisia työskentelee siellä kivihiilikaivoksissa, Carbonado pääpaikkana, sahoissa ja maanviljelyksessä. Viimeksimainittu elinkeino on tasaisesti tuottanut heille varallisuutta. Omituiselta tuntuu suomalaisesta matkailijasta, kun hän tuolla maapallon toisella puolella samoillessaan äkkiä jossakin lumihuippuisten jättiläisvuorten välisessä ihanassa laaksossa havaitsee herttaisen kylän, joka rakenteeltaan ehdottomasti muistuttaa kotimaata, ja lähemmäksi tullessaan kuulee suloisen suomenkielen sointuvan vastaansa.

Mutta nykyäänhän suomalais-asutus jo ulottuu Tyynenmeren ylikin, Sandwich-saarille ja Uuteen Seelantiin. Paljon on köyhä maamme, menettänyt raatajia, joille ei suinkaan kaikille ole osattu varata kunnollisia toimeen-tulon mahdollisuuksia täällä.

17. Etelä-Amerika.

Miljoonien vuosien mullistukset ovat olleet vähällä katkaista Pohjois- ja Etelä-Amerikan erilleen toisistaan, on jäänyt vain sadan metrin korkuinen kapea vuoristokannas niiden siteeksi, ja sitä ovat ihmiset parhaillaan puhkaisemassa, saatuaan luottamusta voimiinsa Afrikan ja Aasian erottamisesta. Vielä on osa siltaa murtamatta, ja kuivin jaloin siirrymme Etelä-Amerikaan juuri siltä kohdalta, missä Andien Kordillerit alkavat mahtavana jonona levittäytyä pitkin koko länsirannikkoa. Milloin nousevat niiden vuorijaksot kaksinkertaisina, milloin moninkertaisina riveinä kuin Tyyntämerta vastaan ylenneiksi linnotuksiksi, ja jaksojen välillä avautuu neljäntuhannen metrin korkeudessa ylätasankoja. Siellä kohoavat myös uuden maailman korkeimmat huiput: Argentinassa Aconcagua, kaikista korkeimpana, sammunut tulivuori, jota ikuinen lumi ja kimaltelevat jäätiköt kattavat; Boliviassa Sorata; Ecuadorissa sammunut Chimborazon tulivuori, jonka jääviitta muistuttaa marmorikupoolia, sekä lopuksi muuan maapallon kuuluisimpia vuoria, Cotopaxi, maailman kaikista vielä toimivista tulivuorista korkein. Sen keila on säännöllinen kuin Fujijaman huippu. Kraateri on seitsemänsataa metriä läpimitaten, ja sen kuusituhatta metriä korkealta reunalta valuu lumiviitta alas pitkin vuoren kupeita kuin jättiläismoisen meritähden sakarat. Kun espanjalaiset hyökkääjät lähes neljäsataa vuotta takaperin kukistivat täällä päin maailmaa kukoistaneet vapaat yhteiskunnat, oli Cotopaxilla raivoisa purkaus, ja uudempana aikana ovat europalaiset matkustajat nähneet, miten lumivaippa on sulanut pois kuin kuumentuneelta rautauunilta, samalla kun hehkuvan kraaterin ruskeanpunainen heijastus on valaissut hävitystä, jota ovat vuoren juurella tuottaneet kylissä ja laaksoissa sulausveden tulvat ja laavavirtojen valuminen.

Päiväntasaajan polttavan auringon alla kohoavat siis Andien jättiläiset ikuisen lumen ja sinihohteisten jääkenttien kattamina, ja jään jäähdyttämässä ilmassa tuolla ylhäällä luulisi pikemmin olevansa napaseudulla. Puita ei tosin ole noilla korkeilla harjanteilla, jotka näyttävät kohoavan suoraan Tyynenmeren syvyyksistä, mutta ilmanala on hyvä, ja maanviljelyksestä saavat ihmiset elantonsa. Vasta itäisillä rinteillä, joita runsaat sateet valelevat, käy kasvullisuus ylenpalttisen rikkaaksi, ja täällä joutuu vaeltaja troopilliseen aarniometsään. Täällä on kiinapuun kotimaa, täällä kukoistavat kämmekkäät korkeiden runkojen keskellä, ja koko metsä on kietoutunut köynnöskasvien lonkeroiseen verkkoon. Siten tapaamme Andeilta kaikki vyöhykkeet kuumista kylmiin, troopillisesta aarniometsästä karuihin ylänteihin asti, päiväntasaajan naapuruudesta korkeihin eteläisiin leveysasteisiin saakka.

Näiden vuorten maissa asui muinaisina aikoina mahtava ja lainkuuliainen kansa, joka oikeamielisten suosittujen kuninkaitten hallitsemana saavutti suuren vallan ja kehityksen. Johtavaan heimoon liittyi joitakuita lähellä asuvia kansoja, ja aikojen kuluessa kohosi heidän keskuudessaan kukoistukseen Etelä-Amerikan suurin mahti ja korkein sivistys. Tarun mukaan johti hallitseva kuningassuku alkunsa siltä seudulta, missä muutamat Andien korkeimmat huiput kuvastavat lumikenttiään Titicaca-järven pintaan. Kuninkaalla oli nimenä "inka", ja kun puhumme inka-valtakunnasta, tarkotamme vanhaa Perua, maata, jonka tulevaisuudenunelmat espanjalaiset tärvelivät ja tuhosivat.

Inkan valtakunta ulottui Kolumbiasta ja Ecuadorista pohjoisesta kauvas nykyiseen Chileen. Inkan valta oli rajaton, ja kuoleman jälkeen palveltiin häntä jumalallisena. Häntä ympäröitsi rikkaus ja loisto. Punainen päähine valkoisine ja mustine sulkineen oli hänen kuninkaallisen arvokkuutensa merkkinä. Hänen vierellään seisoi ylimäinen pappi, joka tutki ja julisti jumalien tahtoa.

Cuzcoon, intiaanein pyhään kaupunkiin, Titicaca-järven luoteispuolelle, oli inka-kansa pystyttänyt loistavia temppeleitä auringolle ja kuulle. Auringontemppelin suojamat oli silattu punaisimmalla kullalla, ja kullasta olivat sen päätykoristeet ja portitkin. Upeimmassa suojamassa palveltiin auringon kuvaa, kultalaattaa, jonka keskellä ympäröitsivät ihmiskasvoja säteet ja jalokivet. Toisessa suojamassa välkkyi kuunjumalattaren kuva hopeassa.

Aurinko ja kuu saivat siis suurinta jumalallista kunnioitusta osakseen. Mutta inka-kansa palveli myös sateenkaaren ja ukkosen jumalaa ja uskoi, että erityiset epäjumalat suojelivat heidän karjalaumojaan, asuntojaan, peltojaan ja kanaviaan. Kaulassaan he kantoivat taikakaluja, jotka varjelivat heitä vaaroilta ja väkivaltaiselta kuolemalta ja seurasivat vainajia hautaan.

Ruumiit ommeltiin kokoon taivutettuina nahkoihin tai mattoihin ja haudattiin asuinhuoneiden alle, ylhäisiä ylänköasukkaita myös erityisiin hautatorneihin. Rannikolla pantiin ruumiit vierinkiviluoliin, hiekkaharjuihin tai suuriin saviastioihin. Miehille pantiin mukaan heidän aseensa ja työkalunsa, naisille talouskapineensa ja käsityönsä ja lapsille heidän leikkikalunsa. Kuolleille uhrattiin kukkasia, hedelmiä ja laamaeläimiä. Kuolleet inka-ruhtinaat haudattiin auringontemppeliin ja heidän puolisonsa kuun suojamaan.

Talvi-päiväntasauksen aikaan vietettiin auringonjuhlaa, ja silloin esiintyi inka itse — ollen auringon poika — ylimäisenä pappina. Silloin sytytettiin alttarille auringon tuli, jota sitten vuoden läpeensä hoitivat auringonneitsyet. Näillä oli luostarinsa lähellä auringontemppeliä, kuninkaan linnaa ja aatelisten taloja. Heidän tehtäviinsä kuului myöskin valmistaa kallisarvoisia vaatteita papeille ja ruhtinaille, panna maissiolutta jumalienjuhliin ja viittojen jälkeen tai inkan vaihtuessa uhrautua jumalille.

Inka-kansan aikaisemmat vaiheet häipyvät satujen ja tarujen hämyyn. Paremmin tunnemme heidän hallitusmuotonsa ja yhteiskunnalliset olonsa, sillä espanjalaiset valloittajathan näkivät kaiken omin silmin. Yhteiskuntalaitos oli kommunistinen. Kaikki maa, pellot ja laitumet, oli jaettu kolmeen osaan, joista kaksi kolmannesta kuului inkalle ja papistolle ja kolmas kansalle. Kansan osalle kuuluvaa maanviljelystä valvoi hallituksen edusmies, jonka tuli huolehtia sadon oikeudenmukaisesta jaosta ja tarpeellisesta guanolannotuksesta, jota saatiin rannikon saarilta. Vaatteita ja kotieläimiä jaettiin myöskin valtion puolesta kansalle. Kaikki työt suoritettiin yhteisesti valtion hyödyksi; teitä ja siltoja rakennettiin, kaivoksissa aherrettiin, aseita taottiin, ja kaikkien asekuntoisten miesten tuli astua rintamaan, kun valtiota uhkasivat vihamieliset heimot. Verot suoritettiin eri maakuntain hallitustaloihin. Erinomaisen tarkkaa tiliä pidettiin kaikesta, mikä kuului hallitukselle, kuten ruokavaroista, vaatteista ja aseista. Pidettiin lukua kuolemantapauksista ja syntyneistä. Ei kukaan saanut muuttaa asuinpaikkaansa ilman lupaa, kukaan ei saanut antautua muuhun kuin isänsä ammattiin. Sotilaallinen järjestys vallitsi kaikkialla. Senvuoksi kykeni inka-kansa kukistamaan naapurinsa. Kaikki merkittiin muistiin — ja kuitenkaan ei tällä merkillisellä kansalla ollut kirjotustaitoa. Sensijaan käytettiin nuoraa, jonka erivärisillä solmuilla ja silmukoilla oli eri merkitys. Jos inka tahtoi toimittaa jonkun käskyn kaukaiseen maakuntaan, niin hän lähetti juoksijan mukana kimpun solmunuoraa. Vastaanottajan tarvitsi ainoastaan nähdä nuorat, ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Sotajoukkojen helpommaksi siirtämiseksi rakennuttivat inka-kuninkaat kaksi oivallista tietä, toisen ylämaihin, toisen rannikkoa pitkin. Ne yhtyivät Cuzcossa. Täydellä syyllä ovat europalaiset ihmetelleet näitä mahtavia laitoksia. Sotatiet olivat nimittäin kivettyjä ja muureilla ja lehtokujilla varustettuja. Määrättyjen matkojen päässä oli majataloja, joissa nopeajalkaiset sanansaattajat saivat yösijan. Paras tie johti Cuzcosta Quitoon. Kun inka itse oli matkalla, istui hän kultaisella valtaistuimella, jota maan korkeimmat herrat kantoivat paareilla.

Vielä tänä päivänä löytävät europalaiset tutkijat suuremmoisia muinaisjäännöksiä inka-kansan ajoilta. He olivat mestareita rakennustaiteen alalla. He eivät tunteneet holvirakennusmuotoa eivätkä tiilen ja muurisaven käyttöä. Ja kuitenkin ovat heidän temppelinsä ja linnotuksensa, heidän porttinsa, torninsa ja muurinsa rakennustaiteen mestariteoksia. Usein näkee tuskin liitoksia eri lohkareiden välillä, ja jotkut pääovet ovat hakattuja yhdestä ainoasta järkäleestä, jonka julkipuolelle on taiteellisesti ja omintakeisesti veistelty auringonjumalan kuvia ja kuvioita.

Yhtä korkealla oli inka-valtakunnan asukkaiden taitavuus savitavarain teossa. Metallityöntekijöinä heillä ei ollut vertaistaan koko etelä-amerikalaisella mantereella. He muovasivat nuijia ja kirveitä pronssista, astioita ja koristeita kullasta ja hopeasta. Heidän haudoistaan ovat uudenajan tutkijat löytäneet monta oivallista todistetta heidän korkeasta kehityksestään kutomataidon alalla. Kutoukseen käytettiin laamaeläimen, alpakan, vicunjan ja guanacon villaa. Vielä tänä päivänä ovat nämä kameelin läheiset sukulaiset peräti hyödyllisiä intiaaneille. Laamat ovat levinneet yli suurimman osan Andeja, ja koiraksia käytetään kameelin tavoin karavaanijuhtina sekä voimiensa mukaan sovellettujen kuormien kantajina. Laama on arka, tyhmä ja hiljainen, ja sen pää muistuttaa jonkun verran lammasta. Alpaka ei kanna kuormia, mutta sitä pidetään kotieläimenä lihan ja hienojen villojen vuoksi. Vicunjaa ja guanacoa ei käytetä ihmisen palvelukseen. Guanaco pysyttelee parhaastapäästä Patagonian heinäaroilla, missä sillä on eteläamerikalaisen kameelikurjen kohtalo: sortua intiaanien nuoliin.

Näiden eläinten villasta, kuten myös puuvillasta, kutoi inka-kansa vaatteensa. Tärkein vaatekappale oli miehillä lyhyt mekko ilman hihoja, naisilla pitempi mekko sekä uumilla vyö. Miehet pitivät tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja käyttivät mustaa nauhaa pään ympäri kierrettynä; nauhan päälle oli kiedottu suopunki eli lasso. Naisilla oli pitkä tukka. Jalkineina käytettiin sandaaleja; korvalehtiin työnnettiin liereät tulpat.

Inka-kansa ei harjottanut ainoastaan karjanhoitoa; he olivat myöskin metsästäjiä ja kalastajia. He viljelivät perunoita ja monia muita juurikasveja sekä banaaneja, tupakkaa ja puuvillaa, ja he kylvivät maissinsa laajoille vainioille. Heillä oli amerikalaisen rodun kaikki tuntomerkit: lyhyt pääkallo, joka usein ulkonaisella väkivallalla puristettiin kokoon, teräväpiirteiset kasvot ja voimakas ruumiinrakenne.

Siten eleli inka-kansa rauhallisena kauneissa laaksoissaan ja aurinkoisilla ylätasangoillaan Andien Kordillereilla. Ja jos sotaiset naapuriheimot joskus häiritsivät sen rauhaa, kulki arpakapula solmukirjotuksin kautta maan ja valtakunnan, ja aseelliset miehet parveilivat sotateille. Mutta suuria vaaroja eivät inka-kuninkaat aavistelleet. Monien satojen vuosien kuluessa oli valta periytynyt isältä pojalle, eikä yksikään naapuri ollut kyllin voimakas vääntämään valtikkaa inka-kuninkaan kädestä. Silloin saapui espanjalaisen vallottajan, julman, raa'an ja petollisen Pizarron seikkailijajoukko uusien kultamaiden ahnaassa etsinnässä inka-kansan alueelle, juuri kun kuninkaanpojat Huaskar ja Atahualpa olivat keskenään riidassa vallasta. Viekkaasti käyttäen asemaa hyväkseen tuhosi Pizarro inka-kansan, osottamatta mitään ihmistuntoa tai armoa. Hän anasti saaliikseen määrättömästi kalleuksia ja hallitsi vastavallotettua valtakuntaa lähelle rannikkoa perustamastaan Liman kaupungista, joka sittemmin pysyi pitkät ajat espanjalaisen varakuninkaan asuinpaikkana. Nytkin on Lima Perun pääkaupunkina; siinä on puolitoistasataa tuhatta asukasta. Siellä on paljon kirkkoja, luostareita, suihkukaivoja ja komea tuomiokirkko. Callaon satamakaupungin hävitti melkein kokonaan v. 1746 maanjäristysaalto, joka hukutti asukkaat ja pyyhkäisi mereen rakennukset; mutta se on noussut uudestaan. — Pizarro, jonka juoniin tuhannet tuhoutuivat, joutui itse viimein salaliiton uhriksi, ja viime vuosisadalla vapauttivat kaikki Etelä-Amerikan valtiot itsensä Espanjan vihatusta ikeestä.

Kondori on Etelä-Amerikan lintujen kuningas ja koko maailman korppikotkain ensimäinen. Kummalliselta näyttää se harmaine päälakea peittävine harjoineen, lihaisine nokan ympärillä kasvavine lisäkkeineen ja paljaine kauloineen, jota ympäröi untuvapuuhka. Äänettömästi liitelee se yli Andien vuorijaksojen ja hämärän tullen laskeutuu alas kallionkielekkeelle ja kietoo mahtavien siipiensä mustan kauhtanan ruhonsa ympäri. Se on todellakin noita-akan näköinen, etenkin silloin kun se nokallaan raatelee ja repii mätänevän elukan sisälmyksiä. Mutta kunnioitusta herättävä ja majesteetillinen on se kohotessaan kohti aurinkoa. Huimaavissa korkeuksissa, missä ihmiselämä sammuu ohueen ilmaan, liitelee kondori yhtä kevyesti kuin laaksojen syvyyksissäkin. Se levittää siipensä, jotka ovat kuusi metriä kärjestä kärkeen mitaten ja kohoaa vielä useampia tuhansia metrejä maanpinnan yläpuolelle.

Se näkee Aconcaguan huipun häämöttävänä pilkkuna syvällä allansa. Se kuulee, kuinka Sorata-jäätikköjen sulauspurojen pauhu heikkenee ja kuoleutuu. Kun tulikuumia höyrypilviä syöksyy ylös Cotopaxin suppilosta, luulee se, että jokin kipeä paise on puhjennut maan kamarassa. Kuinka tarkoin se tunteekaan Andien Kordillerit! Se on viettänyt koko elämänsä niiden yläpuolella, ja sukulaisineen on se liidellyt Magellanin salmen ja Quiton ylänköjen väliä edes takaisin. Syvyydessä sen ilmateitten alapuolella ovat harmajat vuoret kuin moninkertaisina muureina. Se tuntee alastoman keltaisen erämaan rantamat Tyynenmeren puolella ja tulipunaisten porfyyrivuorten jyrkänteet Andien läntisellä juurella. Se tietää, että ainoastaan siellä, missä joet halkovat rantavyöhykettä, loihtiutuu maasta runsaat sadot riissiä, maissia, sokeriruokoja, oliveja ja viinirypäleitä. Ja se on huomannut, että laaksojen suulla vuorten suojassa viihtyy rehevä kasvullisuus: mimosa ja akasia, paju ja saksanpähkinä, tamarindi ja kumipuu. Onpa se myös nähnyt, että puuvillapensaskin kasvaa villinä joissakin laaksoissa.

Kuumana vuodenaikana, joulukuusta maaliskuuhun, säälittelee se Liman asukkaita, ja siitä tuntuu, että kaupunki paahtuu kuin paistinpannu auringon helteessä. Jos sillä olisi jotakin tekemistä Limassa, valitsisi se mieluummin viileän vuodenajan, kesäkuusta lokakuuhun. Ei, kiitän Andien kylmiä tuulia, ajattelee kondori ja liitelee pois Titicaca-järven tienoon hopeakaivosten yli.

Kondorin esi-isät näkivät intiaanien vapaan elämän harmaassa muinaisuudessa. Ne näkivät inka-kansan kuninkaiden kasvavan lapsista, koristautuvan mahtavuuden katoavaisiin otsasulkiin, kukoistavan, vanhentuvan ja kuolevan, viimein joutuakseen hautojen hiljaisuuteen auringonjumalan temppeliin. Mykkänä hämmästyksestä ja ihmettelystä kohosi kondori korkeammalle kuin milloinkaan, kun ensimäiset junat laahautuivat ylös vuorensoliin, jotka sijaitsivat 4.500 metriä merenpinnan yläpuolella. Eikä se voinut käsittää, miksi valkoiset miehet räjäyttelivät tunneleita läpi vuorten korkeammalla kuin on Mont Blancin huippu.

Kun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu sen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei mikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi maan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen lihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja valtaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet ovatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa painavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä kuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto syöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.

Siellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö yksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman avaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin tuulen huminan sulkapuvussaan.

Kondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri. Aivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja jääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat vihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä välähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran jättiläismoisten sivujokien kalvoon.

Aurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän kuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista ja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän läpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja Brasilia häipyy näkyvistä.

Silloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti vetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa penikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä Bolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.

Perussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa Andien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti. Rantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa hautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja käytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta vaahtoavana halki laakson.

Mutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla voimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous tunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja syöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan lepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi. Andien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä tapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään jälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.

Vuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas Maranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta Maranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon tiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai osalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen seikkailumatkallaan.

Gonzalo Pizarro palveli veljensä — vallottaja Franciscon — alaisena Perun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista kultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta kolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä neljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin juurelta Napo-joen alankomaalle.

Se oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi noilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain lohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen sateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain paksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä nevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat yrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.

Kun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti Pizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa etsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla kauhuillaan.

Eräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen alus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen miehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan vuolteen mukana.

Molemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä eikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret rantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät kourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.

Päivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota mitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Turhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen vihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta. Mutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja sovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran kalvossa.

Ei mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai ruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut intiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme, vanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa sulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään aguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä muutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani niiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

Vihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja metsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti aluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja kohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja kerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit puhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi kymmenessä päivässä. "Ahaa", ajatteli Orellana, "se on Pinzonin joki!"

Pitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli aluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen seuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat odottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.

Mieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin keskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei vaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat kaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon purjeita intiaanien heinävihkoista.

Kun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen vihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi elettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi juuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui Quitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista mukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli menehtynyt.

Mutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman kolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja pitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi troopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet. Hänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa, edessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin metsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia kuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla tietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.

Kymmenen päivän matkan jälkeen saavuttivat he "suuren veden", jossa Napo yhtyi Amatsoni-virtaan. Se sattui parhaillaan voimakkaasti tulvimaan, ja kun se on korkeimmillaan — kesä- ja heinäkuussa — on sen pinta kaksitoista metriä matalanveden yläpuolella. Alempana tasaantuu erotus yhä enemmän, sillä pohjoiset sivujoet tulevat päiväntasaajalta, missä sataa kaikkina vuodenaikoina, ja eteläiset tulvivat eri aikoina, riippuen niistä kaukana toisistaan sijaitsevista paikoista, missä niillä on lähteensä. Mutta ehtiäkseen Kordillerien juurelta suulle tarvitsee pääjoen tulvavesi kaksi kuukautta.

Espanjalaiset tunsivat joutuneensa äärettömälle järvelle. Missä ranta on alava, joutuu metsä penikulmien alalla veden valtaan, ja puut törröttävät vedessä. Silloin pakenevat villit eläimet turvallisemmille seuduille, ja jäljelle jää ainoastaan vesilintuja ja metsälintuja sekä sellaisia nelijalkaisia, jotka elävät koko ikänsä puissa. Nuo viisikymmentä miestä huomasivat, että nousuvesi ei milloinkaan ulottunut muutamille ranta-alueille. Ainoastaan niillä paikoin oli intiaaneilla majansa, kuten gummin kerääjillä vielä tänä päivänä.

Nousuveden taas aletessa nähtiin suunnattomia lohkareita lionnutta pehmeätä rantapengertä irtautuvan ja syöksyvän virtaan kannattaneensa jättiläispuiden painosta. Kelluvina saarina tempautui virran mukaan ryteikköä, juuria, multaa ja köynnöskasveja. Toisia ajautui matalikoille keskelle virtaa, toisia tarttui rantojen niemekkeihin, ja niitä vasten keräytyi uutta murrokkoa, kunnes kaikki sortui veden painosta ja keinui merta kohden. Täällä täytyi pitää silmät auki, sillä milloin hyvänsä saattoi törmätä pohjaantarttuneeseen puunrunkoon ja kellahtaa kumoon.

Syväntöjä oli myöskin, ja virran vauhti oli kolme neljännesmetriä sekunnissa. Ja usein oli hyötyä tuulesta. Metsän vaihtelevasta ulkomuodosta opittiin pian päättämään, missä sopi ja missä ei sopinut poiketa maihin. Missä lehtipuiden kuninkaalliset latvukset kohottivat aaltomaiset kaarensa palmujen yli, siellä tiesi tapaavansa kuivaa kamaraa. Mutta jos palmut kohottivat rehevän vehmaat viuhkansa yli matalamman lehtimetsän, tiedettiin rannan olevan tulvaveden peitossa.

Jos matka tuolla eksyttävällä virralla oli salavainoinen, niin uhkasivat espanjalaisia vielä suuremmassa määrin intiaanit, jotka tulivat meloen kanooteissaan ja ahdistivat aluksia myrkyllisillä nuolilla. Suoriutuakseen täytyi espanjalaisten karttaa rantoja niin paljon kuin mahdollista.

Toukokuun lopulla sivuuttivat he Rio Negron suun; pääjoki sai siinä valtaisen vedenlisän, sillä Rio Negro kerää virtansa Columbiasta, Venezuelasta ja Guyanasta sekä vesirikkailta Llanos-alueilta pohjoisesta. Tämä suuri haarajoki levenee viiteenkin penikulmaan asti siellä, missä on saaria sen vuolletta jakamassa.

Siellä pysähtyi Orellana useiksi viikoiksi ystävällisten intiaanien luo, joiden somat majat oli rakennettu puiden oksien alle. Alukset laitettiin hyvään kuntoon ja uusia ruokavaroja otettiin eväiksi: maissia, kanoja, kilpikonnia ja kaloja. Syötäviä kilpikonnia oli vilisemällä, ja intiaanit itse pyydystivät niitä ja keräilivät niiden munia. Ja kaloja oli yhtä runsaasti kuin monenlaisiakin — eikä ihmekään, kun Amatsoni-virran alueella elää kaksituhatta kalalajia.

Vähän sen jälkeen viilettivät espanjalaiset ohi Madeiran kahden ja puolen kilometrin levyisen suun; siinä tuli lisäys, joka ei ollut paljoakaan vähäisempi päävirran vesimäärää, sillä Madeiralla on lähteensä kaukana etelässä, tullen osaksi Perun ja Bolivian Kordillereilta, osaksi Brasilian ylämaasta.

Kuukauden toisensa jälkeen näki, minne vain katsoi, pelkkiä metsiä ja loputtomia vedenpintoja! Lämpö pysyy läpi vuoden samana; liiallinen ei se ole, harvoin nousten neljäänkymmeneen asteeseen, mutta ilman kosteus tekee sen painostavaksi ja näännyttäväksi. Ja kuitenkaan ei matka ollut yksitoikkoinen. Nojaillen mastoihin ja partaisiin tai veltosti liikutellen airoja voivat soturit ihailla delfiinien hyppyjä virrassa, alligaattorin nopeita nytkähdyksiä, kun se ajoi kaloja vedessä, tai lamantinin (eräs laji sireenieläimiä) kömpelöitä liikkeitä, kun se pureskeli ruohoa rantaäyräällä — suurena vaarana ankeriaan näköisille keuhkokaloille, joita oli sattunut nousemaan maalle. Kenties näkivät espanjalaiset toisinaan, kuinka intiaanit keveissä kanooteissa ahdistivat harppuuneilla lamantineja ja alligaattoreja, päästäkseen niiden lihaan käsiksi, ja ehkä pöyristytti matkamiehiä joskus Amatsoni-virran jättiläismäisten vesikäärmeiden näkeminen.

Ja virta vei heitä edelleen läpi loppumattoman aarniometsän, joka ulottuu Andien juurelta ja Madeiran lähteiltä Orinokon ja Amatsoni-virran suulle — tämän paksun, rehevän Selvas-maton, joka peittää koko Brasilian alankomaan kuohuvalla ylenpalttisella elollaan ja jota niin täydellisesti kostuttavat troopilliset sateet ja tulvivat virrat. Kaikki sade, mitä valuu Selvas-matolle ja Llanos-lakeuksille, hakee tiensä lukemattomien sivujokien kautta Amatsoni-virtaan ja juoksee mereen sen torvimaisesta suusta. Niin, virta metsineen on kuin suuri, villi, ehtymätön luonnon yltäkylläisyyden sarvi, jossa elämä versoo ja pulpahtelee — jossa mehuisa, tuotantovoimainen multa porehtii ja käypi — jossa vilisee eläimiä ja jossa on koppakuoriaisia ja perhosia lukuisammin kuin missään muualla maan päällä sekä verhottuina troopillisen alueen rehevimpään loistoon, — jossa ikivanhat puut huuhtoutuvat rannoilta virran vietäviksi, toisten maatuessa aarniometsän ummehtuneissa sokkeloissa — jossa maata alituiseen hedelmöittävät eläinten lanta ja raadot sekä kuolleet kasvit ja jossa alituiseen kasvaa uusia sukuja luonnon ehtymättömän valtakunnan haudoista.

Tekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja sisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua läpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat kietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa. Sisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten sivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä ammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka eivät ole vielä kuulleet, että Amerika on "löydetty", ja jotka voivat ylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.

Siellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden juurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu. Bamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen laidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla koivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla, ja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon laivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut kietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita kuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät ovat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori aukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä mielellämme — nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso vaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen maitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin katuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset hävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit työskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta herramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti matkoillaan.

Ja täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa viisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset lehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen pitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina vuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet riveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit jo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä eräänlaista juomaa nimeltä "chokolatl". Se oli karvasta, mutta sokeri ja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä suklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.

Vielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma — kahvi. Mutta kahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta, ja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta Abessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan. Nykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta. Ja koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa. Riittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä — ja entäs minkä verran siten sepitetään juorujuttuja!

Vaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta tämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi hedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta takaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti — mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat! Silloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui. Nykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.

Ja mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen savannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen pussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää vihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä leuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa kokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää kuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se uneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain puissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli laiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.

Ja sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on yöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä nisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se syö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.

Lehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on varjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat, kiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa terälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia koreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla kirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat suhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti kuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja pää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä ne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden nokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan kolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.

Nyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja hänen molempien laivojensa kävi.

Madeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka hänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli amatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus amatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean espanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.

Ja he kulkivat edelleen, virran päättymättä. Espanjalaiset nousivat maihin hankkiakseen elintarpeita. Retkeilyillään näkivät he suojaisissa, auringolle avautuvissa rantajärvissä veden pinnalla kellumassa kaikista kukkasista uljaimman, Victoria regian, joka kuuluu lumpeiden heimoon. Sen lehdet olivat kaksi metriä läpimitaten, ja kukat enemmän kuin kolmanneksen metriä. Kukka avautui ainoastaan kahtena iltana ja oli ensimäisenä valkoinen ja toisena purppuranpunainen. Kahden mahtavan sivujoen, Xingun ja Tapajozin, suun välisellä taipaleella näkivät espanjalaiset suurten heinäaavikkojen ulottuvan joelle asti. Hädin tuskin pelastuivat he pohjoisella rannalla ihmissyöjiltä. Ystävällisten intiaanien varoittamina olivat he varuillaan prorocalta, arvotukselliselta vesivyöryltä, joka on yhteydessä vuoroveden kanssa ja kahdesti kuussa syöksyy mereltä ylös virtaan, tuhoten tieltään kaikki. Ja niin saapuivat he viimein Amatsoni-joen pohjoiselle suuhaaralle.

Siinä varusti Orellana laivansa kannella ja lähti purjehtimaan avomerelle. Mutta vielä rannan kadottua näkyvistä purjehti hän savenkeltaisessa suolattomassa vedessä, ja vasta kaukana pohjoisessa saavutti hän sinisenvihreän meriveden. Sillä vielä viisikymmentä penikulmaa jokisuun ulkopuolella kelluu suolaton jokivesi suolaisen meren pinnalla.

Orellana oli viidessä kuukaudessa kulkenut neljäsataa penikulmaa pitkän taipaleen virran viidestäsadasta penikulmasta, kun hän nyt vihdoin kääntyi pohjoiseen pitkin Guyanan ja Venezuelan rannikkoa, pyrkiäkseen Länsi-Intiaan. Joulun aikaan laski hän ankkurinsa San Domingon rannikolle, ja hänen suurtyönsä oli suoritettu loppuun. Monet tutkimusmatkailijat — kuten ruotsalainen Erland Nordenskiöld, koillisväylän löytäjän poika — ovat vielä nykyvuosina tutkineet ennenkulkemattomia seutuja Etelä-Amerikassa ja kuvailleet sivistyneelle maailmalle sen intiaaniheimojen erikoista elämää.

18. Tyynenmeren saaria.

Etelää kohti kapenee Etelä-Amerika kapenemistaan, kunnes sen äärimäisenä ulkoilemana pistäytyy Eteläiseen Jäämereen Tulimaa. Sen erottaa mannermaasta salmi, joka on saanut säikkymättömän Magellanin nimen. Sen sisämaan aarniometsässä kasvaa talvivihreitä pyökkejä, ja siellä vallitsivat muinoin rajottamattomasti ona-heimon vaskenkarvaiset intiaanit. Niinkuin heidän veljiensä kaikkialla uudessa maailmassa täytyy heidänkin syrjäytyä valkoihoisten tieltä, ja he ovat tuomitut häviämään. He ovat olleet vain vieraina Tulimaan rannikoilla, ja heidän aikansa on ummessa. Heidän lukumääränsä on kutistunut vähiin. Mutta vielä tänä päivänä ovat he säilyttäneet heimon hyvät ominaisuudet; he ovat vahvarakenteisia, sotaisia ja rohkeita, he elävät sotajalalla ja kostosuhteissa naapureihinsa ja virittävät leirinuotionsa milloin metsään, milloin sisäjärven rannalle tai merenrannikolle.

Monet purjehtijat ovat päättäneet maallisen uransa Magellanin salmessa. Tämä kulkuväylä on vaarallinen ja huonossa huudossa rajuista tuulistaan, jotka äkkiä tuiskahtelevat salmen kohtisuorilta partailta alas. Turvallisempaa on pysytellä avoimella merellä ja kiertää Tulimaan saarten eteläpuolitse. Siellä Atlantin ja Tyynenmeren hyrskeet jumisuttavat yhteistä pauhuansa Kap Hornin äkkijyrkkiä kallioita vasten.

Kuka kuuntelee merten laulua, kuka katselee kuninkaallisen halveksivasti alas hyökyihin, kuka kummeksii, minkätähden hyrskeet ovat tuossa vuosituhansien ajan jyskytelleet portteja, jotka eivät koskaan avaudu? Mikä on tuo liitelijä, joka nytkin parhaillaan leijuu levitetyin siivin Kap Hornin yllä? Ei muu kuin albatrossi, isoin kaikista myrskylinnuista, rohkein ja väsymättömin kaikista ilmakehän siivekkäistä asujamista.

Se on joutsenen kokoinen, mutta kaula on lyhyt ja paksu, iso pää päättyy voimakkaaseen heleänkellertävään nokkaan, ja koko lintu on kauttaaltaan valkoinen, ainoastaan siipisulkiinsa on se saanut mustaa. Ne siivet kuuluvat luomakunnan ihmeisiin. Kun se käärii ne kokoon, kietoutuvat ne ruumiin ympärille ja näyttävät katoavan. Mutta kun se levittää ne, on kärkien väliä neljä metriä. Ne ovat pitkät ja kapeat, ohuet ja hienomuotoiset kuin säilänterät. Se käyttelee niitä hämmästyttävän varmasti ja on lennossa kestävämpi ja voimakkaampi kuin kaikki muut linnut. Mikään lintu ei lennä kauniimmin ja ylväämmin kuin albatrossi. Purjehtijan tavoin asettaa se siipensä tiukkaan vedetyin jaluksin ja risteilee viuhuvaa vauhtia ylös vastatuuleen. Tunnin toisensa jälkeen tarkatessaan sitä ankarimmassa myrskyssä tulee havainneeksi, että se ainoastaan joka seitsemäs minuutti tuskin huomattavasti liikahuttaa siipiänsä, mutta muuten pitää ne aivan alallaan. Tämä salaperäinen taito johtuu siitä tavasta, jolla se pitää siipiänsä pingotettuina, ja siitä kallistuksesta, jonka se antaa verrattomille "yksitasoilleen" rutiiniin ja tuulen suhteen. Ilmavirta hoitaa kaiken muun: kohoamisen ylös ilmaan ja etenemisen myötä- tai vastatuuleen. Tahtoessaan nousta merenpinnalta levittää se siipensä, kääntyy päin tuulta ja antaa sen kohottaa itsensä ylös. Sitte lipuu se soreissa kaarissa ja käänteissä tuulen näkymättömiä mäkiä ylös.

Albatrossin merkillisin piirre on kuitenkin sen rajaton vapaus. Se ei siedä mannerta ja pesii yksinäisillä saarilla; se kykenee hädin liikkumaan maalla, ja kävelemään pakotettuna taapertaa se huojuen ja kömpelösti kuin joutsen. Maan tomun kanssa tulee se kosketukseen ainoastaan pesällä, jossa naaras hautoo ainokaista munaansa valkoinen pää siiven alle kätkettynä. Muulloin ei albatrossi poikkea maihin. Elatuksensa pyytää se merestä, ja kolme neljäsosaa elämästään se viettää ilmassa. Siellä leijailee se yltympäri mereltä merelle, seuraten samaa laivaa viikkokaudenkin ilman lepoa tai unta. Atlantilla on se kuitenkin harvinaisempi kuin Tyynellämerellä, ja se karttaa päiväntasaajavyöhykkeen lämpöä.

Paljon ihmeellistä nähtävää on sen katseltavana ilmateiltään. Se näkee kaiken hyörinän isojen purjelaivain kannella ja oudoksuu mustien pilvien pöllyämistä höyrylaivojen savutorvista. Se tarkkailee kuuden metrin mittaisten merinorsujen kömpelöitä liikkeitä Etelä-Georgian saarten rantasomerolla Kap Hornin itäpuolella ja valasparvien karkeloa ulapan sylissä. Useasti seuraa se huomaavaisin katsein ihmisten taistelua näiden merijättiläisten kanssa, jolloin rohkeat pyyntimiehet alituiseen panevat henkensä mitä suurimpaan vaaraan ja kokonainen venekuntakin voi kerrallaan syöksyä tuhoon. Se kokee suurten valtamerten majesteetillisia säävaihdoksia ja näkee mitä suuremmoisimpia maisemia siroteltuina valtaisten ulappain mittaamattomille lakeuksille.

Ja tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin yläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se kaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin kuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata sitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko lukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine vuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet. Heti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi alas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan kohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot jalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu keveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet, kääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.

Laiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy Santiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa Aconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa merelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen penikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan pikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden ympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa tutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.

Toisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan luoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg, kun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo yhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän saaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän maihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja kilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.

Sensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on sellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden joukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset ajattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien valmistamista varten — heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa selkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot köynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja niihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka — niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa — oli eksynyt tänne aina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi sitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen, voimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin puuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi vielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta viimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen edustaja.

Eräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja yläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja vaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu ilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi Selkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta, vuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön laivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti, metsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa mieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri kirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun esikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko ihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin raakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen lannistumattomuuden perikuva.

Albatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka suunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman yksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se useita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät ihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja selittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain puolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme valkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan, sillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina asustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja vesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien kallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.

Edemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi vähäpätöisiä saaria, "Matalat saaret". Se on niiden nimenä meillä, mutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut niille, nimittävät niitä Paumotuksi eli "Saaripilveksi". Sepä ihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on 85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on tosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi on vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina pitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.

Monet ovat "Saaripilven" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala tuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien muodostamia, ja useimmat ovat "atolleja". Riuttaamuodostavat korallit ovat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät jakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa elävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.

Viihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa, kristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat aallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle kahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa merissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi. Viittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat ja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja leveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden rakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot murtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte vierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee kaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita kalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle. Aikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan päälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella. Vuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas näkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse riutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on kulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä havaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.

Riutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso "valliriutta", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa penikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita riuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu kasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa, jotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on atolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja "Saaripilvi" on maailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret näyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen keskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella saattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien atollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille. Mitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa isoimmillekin laivoille.

Monilla atolleilla kasvaa kookospalmuja, ja ainoastaan siellä, missä niitä on, ovat nuo rengassaaret asuttavia. Kuinka ihmeellisiltä ne näyttävätkään laivasta, joka lähestyy niitä! Näkee ainoastaan palmujen latvat taivaanrannan yläpuolella; itse saari on liian matala näkymään. Voisi luulla kulkevansa meren rajattoman Saharan keidasta kohti. Viimein esiintyy saaren kiinteä korallikamarakin. Renkaan ulkopuolella pauhaavat meren aallot, mutta laguuni päilyy kirkkaana kuin kuvastin korallien ja palmujen suojassa.

Seitsemäntuhatta polynesialaista alkuasukasta elää "Saaripilvessä", parisataa kullakin atollilla. He ansaitsevat toimeentulonsa helmillä ja perlamutilla ja vaihtavat itselleen europalaista rihkamaa ylen korkeihin hintoihin. Joillakuilla saarilla viljellään leipäpuita, ananaseja ja banaaneja. Alkuasukkaat ovat mitä oivallisimpia merimiehiä, ja he eivät olekaan mitään elinkautisia vankeja saarillaan. He käyttävät naisten kutomia mattoja purjeina ja peräriukuja, jotka auttavat veneiden tasapainoa, ja he kulkevat pelottomina saarelta toiselle. Ranska on kohottanut kolmivärisen lippunsa "Saaripilven" atolleille ja niiden lähimmille läntisille naapureille.

Seuratkaamme vielä albatrossin lentoa Seurasaarille. Ryhmän isoin, Tahiti, on kaikista Etelämeren saarista kaunein ja kuuluisin. Siellä näkee se taas tulivuoria, jotka ovat ammoin sammuneet, jylhän ihania kallioita, jotka kasvavat sankkaa metsää, läpipääsemättömiä saniais- ja heinätiheikköjä, ja pitkin rinteitä solisee vilkkaita puroja alas laguuneihin, joita erottavat merestä korallien mestarillisesti rakennetut aallonmurtajat. Rannalla kasvavat nuo ikuiset kookospalmut, jotka ovat yhtä erikoisia Etelämeren saarille kuin taatelipalmut vanhan maailman aavikkoseuduille. Täällä on mitä herttaisin ilmanala, lämmin, tasainen, troopillinen meri-ilmasto, jossa kesän ja talven erotuksena on ainoastaan pari astetta. Kaakkoispasaati puhaltelee kaiken vuotta. Myrskyt ovat harvinaisia, sataa parahiksi, ja kuumetaudeista ei ole tietoakaan.

Alkuasukkailla on iloinen ja valoisa elämänkatsomus. He koristelevat hiuksiaan kukkasseppeleillä, heidän käyntinsä on kevyttä ja vapaata, eivätkä he tunteneet mitään suruja, ennen kuin valkoihoiset tulivat tärvelemään heidän elämänsä ja vapautensa. Mutta valkoihoisten keskuudessa kirjoteltiin runoja ja satuja, joissa oli Tahiti näyttämönä, ja monien kirjailijain mielikuvituksessa muuttui saari maiseksi paratiisiksi.

Nyt kuolevat Tahitin nuoret miehet ja naiset, ja heidän tilalleen tulee kiinalaisia, europalaisia ja luoteisten saarten alkuasukkaita. Jäljelläolevat viljelevät kuitenkin vielä peltojaan ja kulkevat kalastuskanooteillaan rantalaguuneilla sekä keräävät kookospähkinät oikealla ajalla. Hiuksillaan kantavat he vielä kukkasseppeleitä — viimeisenä heijastuksena onnellisemmasta elelystä. Kyyhkyset kuhertelevat puissa, vihreät ja vaaleansiniset papukaijat kirkuvat vihlovasti. Hevoset, nautaeläimet, lampaat, vuohet ja siat kuuluvat uusiin tulokkaisiin; sisiliskoja, skorpioneja, kärpäsiä ja moskiitoja on suunnattomasti.

Reheviä puutarhoja ja viehättävää luontoa ei europalaisten ole onnistunut tärvellä. Ja fregattilintu, meren kotka, jonka pyrstösulilla Tahitin päälliköt muinoin koristelivat päälakiaan, yöpyy vielä nytkin rannan puihin ja etsii saaliinsa kaukaa ulapalta.

Albatrossin katse ei ole hiukan synkistymättä, kun se havaitsee fregattilinnun. Se näkee siinä kilpailijan. Niin laajoja matkoja ei fregattilintu tee kuin albatrossi; niin kauvas merelle se ei uskaltaudu, mutta se on erinomainen lentäjä ja esiintyy mitä häikäilemättömimpänä rosvona. Se seuraa delfiinejä ja petokaloja, riistääkseen niiltä saalista, ja muita lintuja pakottaa se julkeasti luovuttamaan sille ruuan juuri kun ovat sitä nielemässä. Kun kalastajat ovat ulkona verkkojaan kokemassa, viistää se niin läheltä venettä, että sitä voi hotaista airolla. Ja se on niin ihastunut heleihin ja räikeihin väreihin, että se ajattelematta syöksyy alas fregattien punaisiin viireihin, jotka liehuvat tuulessa, heiluen sinne ja tänne laivan vaaruessa. Se kohoaa huimaavaan korkeuteen kuten kotka, eikä mikään ihmisten kaukoputki vedä vertoja sen terävänäköisyydelle. Sieltä ylhäältä se näkee pienimmänkin kalan, joka leikkii veden kalvossa. Mieluimmin vaanii se lentokaloja ja sieppaa niitä ilmasta juuri kun ne levitetyin evin leijailevat aaltojen yläpuolella; myöskin pyytää se uppisukelluksilla niitä syvyyksistä. Saatuaan kalan kohoaa se ylös, ja jos kala on epämukavasti sen nokassa, laskee se sen irti, mutta sieppaa sen kiinni uudelleen ennen kuin se on ehtinyt veden pintaan; ja sen tempun se uudistaa kerran toisensa perästä, kunnes kala on vaivattomasti nielaistavissa.

Albatrossi lohduttautuu pian fregattilinnun patustelusta ammatissaan ja jatkaa läntislentoaan Samoa-saaria kohti. Sinne on sillä melko taival avointa merta oikaistavana. Se miettii kaikkea ihmeellistä, mitä on kokenut tuhatpenikulmaisilla matkoillaan kaikilla maapallon merillä. Se on nähnyt meteorikiviä poksahtavan lumpeen avoimella valtamerellä, tiedonhaluisten ihmisten koskaan saamatta siitä aavistustakaan. Se on kuullut kumeata jymyä meren sylistä, kykenemättä käsittämään, että syvyydessä tapahtui tulivuorenpurkauksia yhtä salassa sen kuin ihmistenkin silmiltä. Se on nähnyt saaria muodostuvan ja taas häviävän, ennen kuin niitä on merkitty millekään merikortille, ja se on nähnyt vaarallisia kareja kohoavan ylös siitä missä vesi oli ennen syvää ja missä laivat mitään pahaa aavistamatta ovat menneet turmioon.

Mutta mitä syvyyksissä tapahtuu, sen tietävät ihmiset paremmin kuin se. Tosin eivät he ole uskaltautuneet kuuttakymmentä metriä syvemmälle, kun taasen kolmenkymmenen metrin syvyydessä voivat sukeltajat viipyä pari tuntia työskentelemässä siltarakennuksissa, uponneiden laivojen pelastamisessa ja sen sellaisessa. Sitä vastoin on valtameriä luodattu melkein kaikkialta ja otettu pohjanäytteitä lähes penikulmaa syvältä. Tiedetään, että valtamerten pohja on kaikkein suurimmalta osaltaan elimellisen liejun ja punaisen saven peittämää, ja että kasvielämä sammuu auringonvalon mukana jo kahden- tai kolmensadan metrin syvyydessä, kun sitävastoin eläinkunta ei tiedä mitään rajoja. Kaikkein syvimmissäkin paikoissa elää pieniä olioita, jotka eivät vähintäkään kärsi koko valtameren raskaasta painosta. Pohjaa kohti painuu alituisena sateena kalkkikuona myriadeista pikkuelävistä, jotka viihtyvät kaikkialla meressä. Niiden kuorista keräytyy mittaamattomien ajanjaksojen kuluessa valtaisia kerrostumia tuolla pilkkopimeässä syvyydessä, missä jotkut kalat ovat omavaloisia, toisten elävien oleskellessa ikuisessa sokeudessa ja läpitunkemattomassa yössä.

Kuinka usein onkaan tapahtunut, että pitkälle matkalle lähtenyt laiva ei ole milloinkaan saapunut määräpaikkaansa eikä milloinkaan palannut! Myöskin meren suurella taistelutantereella voi puhua haavottuneista, kuolleista ja kadonneista. Voidaan turhaan odottaa tietoja kuukausia ja vuosia. Albatrossi voisi selittää asian, sillä se näki, kun alus meni karille ja vajosi. Se ja sen esi-isät ovat nähneet paljon sellaista elämänsä päivinä. Sehän on seurannut lukemattomia laivoja edes takaisin.

Arvotuksellinen ja kaamea on vesipeittoinen maanpinta täällä viiden kilometrin syvyydessä. Loppumattomat lakeudet levittäytyvät kaikille tahoille. Penikulmittain on meren pohja tasainen kuin pöytä. Me ihmettelisimme tätä lohdutonta tasaisuutta, jos jättiläismoisen valonheittäjän hohteessa vaeltaisimme tuolla alhaalla. Vihdoin tulisimme seudulle, missä meren pohja kohoaisi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin ja jyrkemmin. Jos seuraisimme rinnettä ylöspäin läpi vesikerrosten, huomaisimme päivän alkavan valjeta, niinkuin aamun lähestyessä, ja me saavuttaisimme vesikerroksen, jonka läpi itse aurinkokin näkyisi. Sekin lisääntyisi valovoimaltaan. Syvyydessä, missä laiva pysyy tuomiopäivään asti, on vesi jääkylmää, tuskin enempää kuin puolitoista astetta lämmintä. Mutta minkä ylemmä tulemme, sikäli lämpömäärä kohoaa, aluksi hitaasti, sitten yhä joutuisammin, ja viimein on vesi haaleata, auringon paistaessa kirkkaasti läpi suolaisen kristallin ja alkaessamme tuntea aavistusta aallokon keinunnasta.

Täällä katseemme hurmaantuisi näyistä yhtä kauneista, mutta heleämmistä ja värikkäämmistä kuin maan kuivalla pinnalla. Me vaeltaisimme läpi reheväin tummanvihreiden, vaaleanvihreiden, keltaisten, punaisten ja lasikirkkaiden leväpuistojen ja samoaisimme hämyisiä ruskoleväkorpia. Toisinaan metsä harventuisi ja jättäisi vapaan näköalan läpi sinertävän veden, missä ihmeelliset kalat ajavat nuolennopeasti toisiaan. Meren pohjan pehmeän hiekan yläpuolella näkisimme leveitä, latuskaisia kaloja uiskentelevan lappeellaan, mutta meidän lähestyessämme ne painautuisivat pohjaa vasten ja tekisivät muutamia nopeita liikkeitä evillään, peittäytyäkseen hiekkaan ja piiloutuakseen vihollisen näkyvistä. — Siellä me näkisimme pääjalkaisia, noita pehmeitä nilviäisiä, joilla on pitkät liikkumis- ja tarttumisraajat. Ja kun me saapuisimme, pusertaisivat nuo hirviöt "mustepussistaan" mustaa nestettä, joka tekisi veden sameaksi niiden ympärillä ja kätkisi ne ahdistajiltaan. Silloin johtuisivat mieleemme ne eriskummalliset mustekalat, joista merimiehet kertoilevat, että ne ovat vaarallisia isoille laivoillekin. Mutta me emme hymyilisi niille kertomuksille, sillä meri kätkee kenties paljonkin sellaisia salaisuuksia, joita ihmiset eivät vielä tähän asti ole päässeet näkemään.

Jokaisella askeleellamme näkisimme me sienien ja korallisärkkien välissä kummallisia merisiiliä ja meritähtiä, komeita näkinkenkiä ja simpukoita. Ja kauvan viipyisimme erakkoäyriäisten seassa. Jos tarkastaisimme niitä lähemmin, niin huomaisimme niiden takaosan niin pehmeäksi ja paljaaksi, että eläimen sitä suojellakseen täytyy etsiä tyhjä näkinkenkä, jonka sisään se saa ryömityksi takaperosin. Ainoastaan kova eturuumis ja saksijalat pistävät esiin näkinkengän suusta, ja erakkoäyriäinen laahaa ryöstämäänsä suojusta mukanaan, mihin ikänä sen tie kulkee. Mutta kun äyriäinen kasvaa ja näkinkenkä käy liian ahtaaksi, menee viisas erakko toiseen, tilavampaan kuoreen. — Juhlallisin tuntein ja lumoutuneina tuosta ihalasta, satumaisesta, hiljaisesta elämästä alhaalla syvyyden sinivihreissä, milloin pimeissä, milloin päivän himmeästi valaisemissa vesiluolissa, me unohtaisimme todellisuuden ja uskoisimme kaiken olevan unta. Ainoastaan aaltojen solinan ja tuulten suhinan ajatteleminen saisi meidät eroamaan merenpohjasta ja sen ihanuuksista, palataksemme palmusaaren kamaralle.

19. Australian halki.

Yhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine kallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja vesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä rehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten, köynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee komeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.

Sokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden multapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita polynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti. Heillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista liitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin, voitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain. Säveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten häiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä Saksalle ja Pohjois-Amerikalle.

Samoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa kohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä, laajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä voi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja tulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena vitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä. Rannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset tärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos myrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin jättiläisviikatteella niitettyinä.

Samoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten kanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan, Amerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa sähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa. Me jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka ovat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka Uusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele tämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.

Mieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden Seelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta. Niiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on seitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo honkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta pienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista lähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin suihkukaivot.

Eteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin Skandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä pistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä ihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen jättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija Cookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine lammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa havupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin kunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja saniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren puolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.

Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan. Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen — sekin pelkkä juoksija, — saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia, joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.

Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.

Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.

Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita, missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki merestä mereen.

Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta. Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.

Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills. Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja kuormastoa.

Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi. Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania. Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin, mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.

Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä. Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen, Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa — mukanaan kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat — tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista, luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan 23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.

Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen, ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.

Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa. Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi, sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen, eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.

Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.

Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on lammaspaimenten kauhu.

Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä, tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi kyttyräselkäisiä.

Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.

Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki. Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän hänelle itselleen.

Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa. Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi, ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.

Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan. Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.

Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan, sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.

Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.

Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen puunrunkoon vain oli piirretty: Kaivakaa. Huhtik. 21 p. He kaivoivat ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.

Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään. Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" — pahaenteinen nimi.

Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita. Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".

Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille. Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.

Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.

Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes olen aivan kuollut… Jättäkää minut sitten hautaamatta minua". Seuraavana aamuna hän oli hengetön.

Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena. Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."

Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin, Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta, joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon "Epätoivon vuoren" juurella.

20. Etelänavalle.

Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun, sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin korkeuteen.

Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta, jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät eri kohtiin napa-aluetta.

Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld "Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.

Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä, ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.

Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa. Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen. Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli, rusentuen pirstaleiksi.

Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai arvotus ratkaisunsa — nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.

Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet. Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä, ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.

Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia. Sen näimme Burken matkalla Australian halki — jolloin retkeläisillä oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin" pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä, sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin "Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.

Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.

Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.

Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen, missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.

Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott, joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen "Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta. Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9. p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä, täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.

Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli 82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.

Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23. p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" — se oli apulaivan nimi — palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton, Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.

Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan entisen johtajansa työtä.

Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908. Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia, söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.

Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän matkansa.

Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat, sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".

Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa. Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden, jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.

Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.

Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle. Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä, noiden neljän miehen vetäessä toista.

Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään. Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?

Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän, jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla, ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan, niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.

Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse, missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan, oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!

Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä. Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu tienviitaksi.

Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.

Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle. Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti, mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.

Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.

Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla. Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.

Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön; arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.

Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä omalla ja toverien hengellä.

Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän varustausi aina mitä seikkaperäisimmin — kenties sentään liiaksikin ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v. 1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle etelää kohti kuin mahdollista.

Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia, jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle. Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14 päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen ehtinyt jo kuukautta ennemmin — hän oli harjottanut miehensä nopeampaan kulkuun.

Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua. Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans. Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa viimeisetkin voimansa — kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.

Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät paikkansa — yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta! Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen etelänaparetken järkyttävän päättymisen.

Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä; muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan 17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.

Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien historiaan.

21. Suuren retkikunnan kohtalo.

Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla. Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri, jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.

1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää, s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.

John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua, ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa, mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän tutkiminen.

Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli, epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan pääjohtaja.

Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala, kuolleiden valtakunta — ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan. Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu napamerillä.

Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.

Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista. Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.

Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa. Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä "Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi. Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän alapuolensa ylöspäin.

Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän, "Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa. He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi, että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita ja tynnyreitä.