SISÄLLYS: (continued 2)

Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä. Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun. Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa, mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin. Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle, jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin. Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään. Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä omiensa joukkoon.

Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena; muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.

Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille, arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.

Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista, vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa. Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat loukkuun kokemaan durraa — missä on jotakin herkullista tarjolla, siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.

Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut. Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä. Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.

Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun; vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23 paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa, mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.

Simpanssia olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma virtahepo. Entisinä aikoina tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.

Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä, nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen, silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot. Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä täysikasvuista miestä.

Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa ja hengittää mahdollisimman hiljaa.

Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin. Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.

Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.

Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.

Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan, jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.

Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.

Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan. Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila- ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.

Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon. Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin silpoutunut.

Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan kömpimään ylös vedestä.

Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.

10. Leijona.

Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.

Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan. Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin, joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa kumpaisellekin suunnalle.

Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa. Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet hirveään tuijotukseen.

Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista. Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.

Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa loitompana — taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.

Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä. Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti kallioisella pohjalla.

Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä, pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja. Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.

Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen metrin päässä.

Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona, joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään. Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet, paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.

On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.

Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se saaliineensa pimeään.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.

Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä. Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja — pyssy ei ota tulta!

Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava, jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä. Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä. Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.

Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa. Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo, tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista. Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.

Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.

Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja — ei ainoastaan leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien, kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa. Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon yläpuolelta.

Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle. Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle lepäämään.

Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan. Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään. Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen seuraan.

Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan, joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas, pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.

11. David Livingstone.

Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä hyväksi.

Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon. Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.

Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen. Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin. Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.

Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.

Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan, joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti; koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle. Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt sovintoon naapuriensa — boerien — kanssa, jotka vihasivat häntä orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui, alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli sunnuntaisin tyhjillään.

Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.

Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla, että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin. Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön. Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa telmimisestä hänen omassa järvessään.

Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti, että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa päällikköä kuin likeistä ystävää.

Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa, kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän. Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia, saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle, joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.

Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä, pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin, mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa, huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet tuuleen.

He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa poltellen ja raamattuansa lueskellen.

Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä. Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.

Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle. Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin suuresti, että hän heti poistui paikalta.

Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan, länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat, heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli. Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.

Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä, mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla puhuttavan.

Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin. Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli, että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen Afrikan aarniometsiin.

Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen laivaan.

Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen, mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän vieraanaan.

Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.

Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä. Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen. Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on siitä tehtävästä suoriutunut.

Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden 1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika, joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.

Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.

Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he: "Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin, ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan. Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli, saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä. Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan" portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.

Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa, riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.

V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa, monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle, estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee kokoelmia.

Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi. Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja. Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.

Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan. He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille, missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.

Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia, Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa. Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut posti.

Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin, joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.

Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan. Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti heille kaikki.

12. Henry Stanley.

Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa. Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä, ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle. Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista, joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti niissä metsissä.

Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään. Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä aarniometsäinsä vankina.

Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea, ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen, toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi yksinäni; kaksi gorillaa — se ja minä — ei varmaankaan saisi milloinkaan olla rauhassa."

Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.

Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia, joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään, täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.

Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin lokakuulla.

Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet, mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa, oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana. Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut lähetyssaarnaajan kuolleen.

Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin minä."

Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.

Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet. Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan. "Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät." "Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."

He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi, että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä — mutta ottakaa selko Livingstonesta!"

Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150 metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin, ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu. Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin kulkenut Afrikan keskiosan poikki.

Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa. Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa, purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita, ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat he sitte toisistaan.

Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli suorittanut loistavan urotyön.

Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta. Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut milloinkaan tehnyt.

Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista. Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana, mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.

Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin! Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.

Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi. Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa, jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa, vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja, kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä, telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella retkellä.

Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla. Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.

Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä, kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä, sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki muutkin.

Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen päin Atlantin rannikolle — tai sortua taipaleelle.

Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli 154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista. Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja, ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.

Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut. Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa. Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle vilahdustakaan.

Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä. Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä. Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.

Äänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous ohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba tiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka lukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet puhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut. Stanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet turhaan kiistelivät keskenään.

Teltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli asemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin vaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä. Mutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä, tarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta veneitä.

Väkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti tekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank Pocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka olivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa jälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli purjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset vakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun edessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia koskia.

Retkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät sitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti kilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien keskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha kanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin vesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui karavaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.

Kerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti muuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn nuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta etäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle. Telttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia asetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja meteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: "Olkaa valmiita, ne tulevat!" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä vallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia sotalaulujaan.

Villi-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja ruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä kerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia ja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.

Uusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään asutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä he taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat pitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla seipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.

Mutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi virralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti Stanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin korkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa kanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi kanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana vartioimaan asetettujen soutajien haltuun.

Villit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella, nolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit olivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki, esittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen joukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet kolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat he maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.

Tällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa, sillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä tuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine laumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella oli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä sielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko laivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.

Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.

Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta. Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.

Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan, mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia kohti.

Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi, ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää, ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.

Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.

Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu, korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.

Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita, kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.

Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina, ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin, joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä; levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja seurasivat päällikön kanoottia.

Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan, hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren lähetyssaarnaajan nimen.

Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille. Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin. Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä. Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella, mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas, ei tullut takaisin.

Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en uskalla". — "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies poissa.

Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.

Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse, ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin löytänyt Livingstonen.

Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus: "Henry Morton-Stanley — Bula Matadi — 1841-1904 —" ja viimeksi se sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä — "Afrika".

13. Sahara.

Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja, Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki. Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.

Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".

Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.

Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne, ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään kuviteltavissa olevaa.

Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista, Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta, Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.

Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella. Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.

Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla, kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä, aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan sateen pisaraa.

Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin, karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.

Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.

Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme. Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa. Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen, samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä, jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta vuosituhansien.

Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.

Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum". Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena, tekee tuloaan.

Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea. Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen. Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen. Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä, jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".

Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä, vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.

Illan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme mielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään maata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia mehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena aavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle keltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen rajattomat päiväpaisteiset lakeudet.

Jos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana matkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu esiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria suureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti muuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan aavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi. Graniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä auringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on nimenä "hammada". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten raunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän erotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua kuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee. Öisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä laskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta laajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia, sirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat kulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä muureina ja torneina hävityksen keskeltä.

Jos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan. Sielläkin on edessämme vuoriseutuja ja "hammada", hieta-aavikkoja ja keitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien pieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka peittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua, ja muita he sanovat "kärpässuiksi". He ovat vantteria, tummaihoisia; rotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on ryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän asumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi. Suuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on myöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on terottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä, viisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja; he eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he halki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja karavaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia matkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa sydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet elämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa palmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla on ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä päivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja yhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo, joka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on lukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole orjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän ylpeyttänsä ja uljuuttansa.

Aavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja kasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja. Muutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman vettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta. Kameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on myöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä itseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien asemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä herättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa viikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat siemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta. Jotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina, harmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin työntävät vihreitä versoja.

"Vadi" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa sellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on kasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus kauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja antilopit tapaavat niistä laitumensa.

Selittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja suuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa kaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on hän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat purot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät taaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee etelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan aaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä yhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit käyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on keltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen telttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi hänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot. Syynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä häämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla vallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin rohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.

Tällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti vuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin johtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän ranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja ruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli lähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan soveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi pohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti matkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän varuillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset kartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan ennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka olivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall, Schweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat jo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa; jotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä Ranskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että hän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään Sudaniin asti.

Silloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan kimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman ahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania yritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja tuhottiin. — Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon kuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.

Ratsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin, Libyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon, "Äärimäiseen länteen", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa nimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin niemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan. Näyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi alusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja omistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta Tripolin.

Marokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja tuttavia Pohjolasta — muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä lenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme herttaiset räystäspääskysemme.

* * * * *

Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka yhdistää Välimeren Atlanttiin — se jyrkkä raja, joka erottaa mustien maanosan valkoisten maanosasta.

Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492, ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui Alhambran torneissa.

Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen merimies — Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia olisi ollut oikea nimi.

Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan, purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa, joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla, joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.

Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.

14. New York.

Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]

Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi. Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin, Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään — koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.

Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies, joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.

Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla. Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.

Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä. Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista; hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi. Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan joukkoon.

Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden mukavuutta.

Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan, toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla, puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti. Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin" perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin merkillistä keksintöä.

Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella. Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.

Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa. Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä, mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena. Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas, nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan, laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta vierailta.

Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin, jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä. Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa, "Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja, joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet, saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.

Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä, teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa. Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.

Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa — mikä riittäisi mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri. Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että rautateiden pitää korvata niitä.

Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta, ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta, leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä. Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän rautalaahkon salmen yli.

Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa — ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.

Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa; muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille. Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim. San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan. Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.

Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia. Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.

New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta. Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä. Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, — rautatiekuninkaat, teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä, leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja, kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.

Kannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat Hudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai oikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta takaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän päälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa katsellessaan ihmeteltäviä "pilvenhiipojia", joissa voi lukea kahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus johtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa rakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä mahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa toiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput. Kaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee luonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat asemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät jäljellekin ja kartuttavat "slummiväestöä", kuten kaikkein köyhimpiä nimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla paljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka, jota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten korkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat maahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on Yhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella haaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena. Keskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan tiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat välinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät sisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos jonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan sanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi istuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä, ammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he kerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön suojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos yöhön, ja he kiirehtivät "leipäriveihin", missä seisovat jonona tuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin kuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä syvemmälle kurjuuteen.

Peräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen amerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan siirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia kuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja valkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja valkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat mustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän sekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla, joka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja oikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten. Yhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin Washington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti "Valkoisessa talossa", siellä kokoontuu kongressi "Kapitoliumiin", siellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten ympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.

15. Suomalaiset Amerikassa.

Amerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista siirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin alkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään voimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten pohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset, ranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin ruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on lähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000 työmiestä — se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki — oli aikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.

Muuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä siirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II Aadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia kuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui samaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta kehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät retkikunnan laivat "Kalmar Nyckel" (Kalmarin avain) ja "Gripen" (Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui joukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden kunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja tulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen Paratiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat minkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät ruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen eivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen länsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen paaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin nimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen penikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat majavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.

Aluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset tahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä "värvääjiä" vuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja rangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan. Luultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia Värmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa sortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala oli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain, että "Uuden Ruotsin" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset naapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin vanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin siirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz rakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden Korsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta, ehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt ruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan tuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli hävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa kuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle, keräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja vallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan v. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin alamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja ensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen. Suomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä eihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta nyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan eivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.

Vielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset menettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan vallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa hollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa Delawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä heiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä harrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja vireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen äidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli suomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa maailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina muistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin Finland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet olivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut lisäaineksia kansallisuutensa tueksi.

Yhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut omistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan itsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington. Silti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin oloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus tuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva Afrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin kauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä rikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin huutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain valtioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja kielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin perustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei puuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi vuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä vuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä vuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo presidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista. Mutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin ainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan; myönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat ainekset.

Jo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli silloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi Ruotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden puolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja kanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin keksijä, joka rakentamallaan omituisella "Monitor" laivalla pelasti pohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin "Merrimacin" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan Yhdysvalloissa jokseenkin vähän — maihin karanneita merimiehiä ja joitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta muutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle joutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä asettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898 julistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston vapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti. Filippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen komppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia vapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa Yhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta "Maine"-laivasta alkaen, jonka räjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan syttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi tihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea kansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi, jolta kanuunankuula vei "Brooklyn"-laivassa pään.