NÄLKÄTALVENA

Katovuoden kuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Porissa, Satakunnan Kirjapainossa, 1895.

1.

Omista pelloista ei oltu saatu muuta kuin olkia ja ruumenia. Perunamaa oli, mutta siitäkin oli kesällinen halla pilannut lehdet ja varret, ett'eivät enää versoneet, jäivät pieniksi kuin mustikat ja niitäkin tuli kovin vähä. Nauriin kylvöä oli vähä pirtin takana, vaan senkin olivat lapset repineet taimina ylös.

Muuta kylvöä ei ollut.

Oljet oli jo syksyllä täytynyt myydä ja ostaa jauhoja. Mitä perunoita oli, oli jo syksyllä syöty, kun ei ollut mitään muuta keittämistä. Kulunut kesä oli ollut huono kesä-lauttahommissa olevillekin. Lauttoja oli varsin vähän kuljetettu ja palkatkin olivat olleet entisiin verraten huononlaiset. Ja kosken-soutua, jossa kaikkein runsain rahantulo oli, ei ollut paljoa. Sillä vesi oli noussut korkealle ja esti lauttoja laskemasta koskia alas. Lauttahommissa olevilla mökkiläisillä oli ollut huono kesä. Ja syksyllä sitten tuli se mainio pakkanen ja vei kaikki viljan; arimpiin paikkoihin ei jättänyt mitään.

Ja semmoisessa hallan-arassa loukossa oli heidänkin mökkinsä, oli kylän takana, jossa etempänä oli laaja ja usvainen suo, hallan kotikylä.

Heillä oli peltoa siinä mökin ympärillä kelpo lailla, että hyvinä viljavuosina tuli leipää koko talveksi ja perunoita syödä ja jäi kyllin vielä siemeneksikin. Navetta oli ja kaksi lehmää sekä useita lampaita.

Hyvinä vuosina olivat siinä tavallisesti eläneet, kun lauttahommissa oli kesät oleskellut ja syksyisin lisää peltoa ojittanut. Vaan nyt oli ollut huono kesä lauttahommissa ja halla oli pelloilta vienyt syötävän.

Kova talvi oli tulossa Kumpulan torppaan. Jauhot olivat jo loppuneet toissapäivänä ja keittämistä ei ollut, kun potutkin olivat lopussa. Lampaita oli tapettu, kaksi omaksi tarpeeksi ja muut oli täytynyt antaa velasta Saarelan isännälle. Lehmät olivat vielä kumpikin navetassa, vaan nekin olivat jo Kurikan isännän nimessä. Kuluneena talvena oli jo täytynyt syödä velkaa. Eikä ollut tietoa antaisiko Kurikka enää lehmiään pitääkään. Luultavaa oli kuitenkin, että antoi, sillä hallan lisäksi oli tulvavesi vienyt paljon heiniä joen saarista ja rannoilta, että kaikilla oli jo liiaksikin karjaa.

Kumpulan Juho, torpan mies, makaili sängyssään ja imi tyhjää piippuaan. Lapset näyttivät alakuloisilta ja nälkäisiltä. Vaimo oli mennyt viereiseen Toikan torppaan leipää lainaamaan, että kun leivotaan, niin maksetaan takaisin. Syömistä ei näet ollut mitään. Mitä oljilla oli saatu, oli jo syöty. Kaksi lammasta oli tapettu ja lihat syöty. Lehmät olivat jo panttina, eikä pirtti enää ollut oma, oli velkana sekin. Ja vasta oli syksy käsissä. Kesän ansiota ei ollut jälellä penniäkään. Mitä oli rahaa saatu, oli ostettu kahvia ja nisujauhoja ja eletty pulskasti, ei ollut arvattu, että halla kaikki talven varat viepi.

Juho, joka tuossa sängyssään laiskana loikoi ja nukkumista teki, oli vielä nuori mies, terve ja vahva ja tukkimies mainio, että tukkitöissä kesällä ansaitsi komeat rahat. Vaan muuta työtä ei viitsinytkään tehdä. Taloissa ei ollut ollut töissä moneen vuoteen. Kun joku kävi tahtomassa, ei lähtenyt. Omalle vaimolleen toki kaivoi lisää ojia ja peltoja muokkaili.

Viimein tuli vaimo Toikan torpasta leipää lainaamasta. Hän oli vielä nuoren näköinen ja miellyttävä ja näytti iloiselta. Esiliinansa alle hän oli kätkenyt leivän, jonka oli lainaksi saanut. Pirttiin tultuaan piirittivät hänet lapset ja anoivat leipää.

— Äiti, äiti, taittakaa minullekin palanen.

Hän jakoi palasen kullekin ja pani lopun pöytälaatikkoon. Lapset istuivat loukkoon ja alkoivat tyytyväisinä jyrsiä kukin palastaan.

— Yhdenkö leivän sinä vain saitkin? kysyi Juho, joka toimitteli istumaan sängyssään.

— Ei ollut heilläkään leivottua, vastasi vaimo.

— Ei sillä pitkälle pääse, tuolla. Olisit ollut ottamatta, kun eivät enempää antaneet.

— Ei tästä sinulle liikenekään. Lapsi-rukille tämä menee juuri kaikki.

Mies lyöttäysi uudelleen maata ja vaimo alkoi siistiämään huonetta

— Köyhäinhoidon puoleen tästä täytyy kääntyä. Kuolema tässä muuten tulee, arveli Juho taas ja nousi istumaan.

— Ei kai ne meille anna apua nuorille ihmisille, vastasi vaimo.

— Täytyvät antaa. Ei saa nälkään tappaa ketään. Näin kovana vuonna, kun ei ole työtä, eikä ruokaa. Köyhäinhoidon täytyy elättää, ei auta.

— Kyllä tässä elettäisiin mekin vielä tuleva talvi, kun sinäkin olisit nyt syksyllä kulkenut töissä. Olisihan säästynyt ruoka kotona ja palkkaakin olisi karttunut. Minulla olisi työtä vaikka kuinka tekisin, olisi kehräämistä ja toista tuodaan. Olisi sitä sinullakin työtä, kun viitsisit tehdä. Onpahan muillakin mökin miehillä työtä. Toikan Iisakilla esimerkiksi.

— Mitäs Toikan Iisakista! hän onkin seppä-mies, ansaitsee monta markkaa päivässä näin syksylläkin.

— Ja Oravalan Aappo ja monta muuta. Jätkämiehiä ne ovat nekin, niinkuin sinäkin, ompahan heilläkin työtä. Oravalan Aappokin on koko syksyn pohjannut ojia, koko syksyn, pappilassa ja ansainnut monta kymmentä markkaa.

Juho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin haukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä sen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi vaimo kuin itkun seasta.

— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin, kosk'et kärsi miestäsi.

— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä, joka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä…

— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli parempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!

Vaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.

— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.

— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho, nousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.

Miehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin tuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti niin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen aikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun leipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä sanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän oli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut monta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut muista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein nuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin osasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei tätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt, sillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää, hän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä jälellä kesän ansioista.

Kuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä ja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät loikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin virkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli aikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi ollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin, kun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt kaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön, vaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt edes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen miestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli tullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien puutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho ei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut kummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut häntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä heihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei tuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle. Puutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina kysyttiin, että onko Juho työssä… Ja hänen täytyi aina vastata, että eihän se…

Kyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja mietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät lisää.

— Pankaa maata nyt, ei äitillä ole enään, sanoi hän ja koki tyynnyttää heitä; vaan ne vikisivät vaan ja syliin halusivat. Niitä oli neljä, vanhin oli lähes kymmen vuotias ja nuorin jo kävellä toikkaroi, hakien pahan tekoa.

— Juho pidä sinä huolta tuosta Annasta, ettei se saa pahaa tehdä. Äiti alkaa kehräämään, sanoi hän vanhimmalle pojalle.

Yritteli sitten kehrätä, vaan ei tahtonut työ käydä Tuntui niin ikävälle. Huonekin tuntui kylmälle ja näytti kovin alastomalle. Tuli verranneeksi Toikan mökkiä heidän pirttiinsä. Toikassa oli kaksi sänkyä ja hyviä makuuvaatteita, monta tuolia ja pöytiä. Heillä ei ollut kuin yksi resunen sänky ja muutamia jakkaroita. Kello oli heillä ollut, mutta senkin oli täytynyt antaa muurarille, joka syksyllä korjasi muuria. Ei ollut muutakaan, jolla olisi maksanut. Ei heidänkään elämänsä tällaista olisi, jos Juho yrittäisi, hän kyllä oli puolestaan koettanut, oli öisinkin kehrännyt…

Saisi nämät pappilan rouvan villat kehrätyksi, saisi jauhoja, että pääsisi leipomaan…

Samalla aukeni ovi ja pappilan rouva astui sisälle. Hänellä oli iso mytty villoja kädessään ja vanhoja vaatteita toisessa. Vaimo alkoi hätäilemään ja pyhiskeli silmiään. Toimitteli rouvalle istuinta ja sanoi:

Lapset tässä ovat sotkeneet pirtinkin taas. Rouva sattui juuri parhaasen siivoon.

— Älä nyt ole milläsikään. Ei tässä teidän pirtissänne sentään haise niinkuin monessa muussa pirtissä… Niin, toin taas villojakin lisää sinulle kehrätä. On moni käynyt minulta kehräämistä tahtomassa, vaan ne eivät osaa kehrätä niinkuin minä tahdon, en ole antanut ja taitaapa olla hyvä sinullekin, että saat työtä, näin katovuonna varsinkin. Missä miehesi on?

— Mihin lie mennyt. Tuolla toisissa mökeissä se käypi.

— Minä eilen puhuttelin Toikan Helenaa ja kuulin, että teillä on suuri köyhyys. Kumma sinäkin, kun et komenna tuota miestä työhön, annat sen tässä syödä, mitä itse ahkeruudellasi vähän ansaitset. Syöhän se semmoinen iso vankka mies lapsilta ja sinulta kaikki…

— Minkäpä minä sille teen. Olen minä puhunut.

— Taitaa luulla, että köyhäinhoidosta apua saatte, vaan siinä pettyy. Nyt tuleekin, kuulimma, eri järjestys köyhille. Siitä on ollut jo kuntakokous. Laiskoille ei anneta apua ensinkään ja niiden, joille annetaan, täytyy tehdä työtä. Ilmaiseksi ei anneta muille kuin vaivaisille ja vanhoille. Nyt on tullut katovuosi koko Suomen maahan, muualle paljo pahempi kuin tänne. Tarvitsisi miehesikin ruveta vähän ajattelemaan asiaa. Teille kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle ei mitenkään voida apua antaa, kun ei ole lapsiakaan kuin nämät neljä. Niitä on monta joilla on paljo enemmän lapsia ja vaivaisia lisäksi, mutta ei heillekään anneta, elleivät työtä tee. — Tässä pitäjässä se onkin kummaa. Kesällä ne ovat nuo jätkämiehet niin herroja ja leveitä, ett'eivät vastaakaan, kun työhön pyytää, ja talvella ovat valmiit kerjäämään. Nuo "puulaakit" ne pilaavat täällä työväen ja nuo lauttahommat, lateli pappilan rouva.

— Olen minä sille sanonut ja kehottanut…

— Harvoin kai sitä niin laiskaa ja kelvotonta miestä onkaan, kuin se sinun miehesi. Toikan Helena sanoi, ettei viitsi puitakaan talvella hakata, että sinun pitää nekin hakata.

— Semmonenhan se on…

Rouva luetteli vielä pitkälti Juhon huonoja puolia ja vaimo kuunteli ääneti. Ei hän kyennyt puolustamaan miestään, eikä tahtonutkaan, sillä hän tunsi kaikki todeksi mitä rouva sanoi.

— Tässä minä toin lapsillesi vähän vanhoja vaatteita. Kun peset ja paikkaat, niin kestävät koko talven, sanoi rouva.

Vaimo alkoi kiittelemään.

— Minä sinusta vieläkin pidän, Henti, sinä olit hyvä piika meillä ollessasi ja jos olisit kuunnellut minua, niin et sinä tässä mökissä nyt taistelisi nälän kanssa, olisit aika talossa emäntä, sanoi rouva.

— Kuka sen silloin tiesi, että Juho niin toimeton on…

— Johan minä sinulle sanoin. Olihan niitä monta, jotka silloin jo tiesivät, että Juho on laiskanluontoinen mies. Saarelan isäntäkin sanoi, ettei hän ole ikänänsä niin laiskaa työmiestä pitänyt. Eikähän tuo ole viitsinyt talon töitä tehdäkään, siellähän se on kaiket kesät ollut lauttahommissa, jossa saa vähällä vaivalla hyvän palkan. Sanoinhan minä, vaan sinä et uskonut.

— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin. Sinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja tämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne usko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut parempaan… sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan luotit muka rakkauteesi… pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.

Hentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva niitä entisiä aikoja muistutti.

— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?

— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?

— Ei ole, on kaikki lopussa.

— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies kötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.

Rouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin, kulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt hevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan eikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan pihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin valmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi. Arveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja kiitellen käskemisestä astui huoneisiin.

Emäntä otti ensin puheeksi:

— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä tämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja ole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne loppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?

— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras kehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?

— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin Kumpulan Juho… nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin pannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo söivät lehmänsä panttiin meille.

— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!

— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.

— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui tuon laiskan kanssa.

— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä tulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja toimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.

— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?

— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin kovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin isäntä karskeintui hänelle… Oli niin peräti laiska, esti muidenkin työnteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.

Isäntäkin samassa tuli kamariin.

Haastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan isäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä tarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin kelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:

— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä paremmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä, ovat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset laittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.

Rouva oli aivan samaa mieltä.

— Sillä ikävää se sentään on meilläkin talollisilla ruveta elättämään kokonaisia perheitä, joissa jo on aikaihmisiä lapsia, näin kovana vuonna kuin tämä. Ja onhan se kaikille tunnettu minkälaista köyhä kansa täällä on. Kesät oleskelevat lauttatöissä, ansaitsevat hyvin ja syövät mitä parasta. Talveksi ei muisteta mitään jättää. Ja kesällä ei saa työmiestä paljo millään hinnalla, vaan talvella ovat he valmiit apua tahtomaan. Pitäisi tänä talvena näyttää niille mitä muksu maksaa, että saisivat oppia toistaiseksi, selvitti Kurikan isäntä.

Rouva oli samaa ajatellut ja kuullut monen muun puhuvan samalla tavalla. Pakisivat sitten vielä tuokion ja rouva läksi, ajoi menemään pappilaan päin hyvää kyytiä lihavalla ruunalla.

2.

Syksy oli muuttunut kylmemmäksi; jo näytti talvi tulevan. Joki oli jäässä, että hevosilla yli kuljettiin, vaan maa oli paljas ja routanen. Maatöihin ei kyetty ja metsään ei päästy, kun ei lunta ollut. Ne, joilla oli heiniä joen saarissa, vedättivät niitä kotio, varkaiden käsistä pois ja helpotukseksi talviajoille.

Huonoa vuotta huusivat kaikki, nälkää ja kallista aikaa. Posti toi kahdesti viikossa uutisia muilta paikkakunnilta hätääkärsivistä ja nälästä. Nälkääntyneille koottiin ropoja ympäri maata, maaherra ryhtyi tehokkaisiin toimiin hädän lieventämiseksi. Kruunu lupasi metsää leiväksi ja tervaskantoja polttopuiksi ja jäkäliä leivän lisäksi. Sanomalehdissä luettiin kamaloita uutisia hätääkärsivistä, tietoja tuli ja meni ja hommaa ja huolta oli kaikilla virkamiehillä ja kunnan esimiehillä etupäässä.

Huhuja kulki kylältä mökkeihin kylän laitaan, kulki monenlaisia hyviä uutisia, valheita suurimmaksi osaksi. Hätä alkoikin olla vieraana useammassa mökissä. Ne, joilla ei ollut entisiä säästöjä, saivat kärsiä ja kilvoitella. Taloihin ei otettu päiväläisiä, sillä kukin koetti saada työnsä tehdyksi niin vähällä väellä kuin suinkin.

Kumpulassa oli hätää myydäkin.

Henti oli kehräämällä saanut ansaituksi sen verran, että leipää oli vähän kullekin ja kun lehmistä saatiin maitoa vähän, elettiin toki, vaikka niukasti kullekin riitti. Vaan nyt olivat jo molemmat lehmät huonojen rehujen takia menneet umpeen, ettei ollut niistäkään enää apua. Ja karjan-annin saanti kylältäkin oli lujassa, sillä karjaa oli täytynyt vähentää ja ne, jotka olivat elossa, lypsivät tilkan vaan huonojen rehujen takia. Juho oli muka alkanut sairastamaan. Makasi nyt kaiket päivät ja rintaansa valitti. Hentin täytyi hoitaa lehmät ja lapset, hakata puut ja Juhoakin väliin vaalia. Jauhot olivat taaskin kaikki ja leipää ei ollut palastakaan. Henti oli käynyt aamulla Toikassa leipää lainaamassa, vaan sielläkään ei oltu annettu, kun ei koskaan tuotu takaisin. Hänellä oli pian kehrättynä pappilan rouvan villat ja kun kaikki saisi kehrätyksi, lähtisi heti pappilaan, että saisi jauhoja…

Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, sydänalassa tuntui niin pahalle ja ellosteli, vaan hän polki rukkia, että ratas pyöri kuin vimmattu ja lankaa karttui rullalle, että silmä erotti. Iltapuoleen sai hän kaikki kehrätyksi.

— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun Henti toimitti matkaan.

— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden sirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.

— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi hän, langat käärittynä mustaan pussiin.

Ilma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja kylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä olivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen pikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla vyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani ruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja kainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä tulemaan tallista ja sanoi:

— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.

— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen Joulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa tulevaan kesään, pyysi Henti.

— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin karskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.

Henti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun toinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan painoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista. Jos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja menisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki pitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt oikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä oli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran armahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä olisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi yrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin ei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne olivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä huolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa, niinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.

Hän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli varakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle johtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen ja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka siitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu ja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja pellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän silloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin se nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli toivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän arvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli vankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta pitkin tietä palelluksissa ja nälässä…

Ja yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei olisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut niin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan, kestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka mitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut kunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin siitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän onni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa. Olisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti… Kuinka erilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa juuri…

Hän oli tullut Järvelän kohdalle. Sieltä loistivat ystävälliset valot häntä kohtaan ja isännän kamarista näkyi jalkalampun kirkas valo. Hän näki tielle asti, että isäntä istui pöydän luona kirjoitellen. Tuli yht'äkkiä semmonen palava halu päästä puhumaan tuolle tutulle miehelle… oli jo kääntymäisillään Järvelän pihaan… Vaan samassa juolahti mieleen se, ettei ollut sitten hää-illan puhutellut Järvelän isäntää, eikä usein nähnytkään. Isäntä oli kuin välttänyt häntä ja hän pyörähti pois ja käveli kiireesti pappilaan päin. Mutta kun tulevaa talvea yltyi ajattelemaan, huomasi selvään, että Järvelän isännän puoleen piti lopultakin kääntyä apua pyytämään. Järvelä oli kunnan esimies ja köyhäin hoitaja, hänelle piti mennä valittamaan ja apua pyytämään… Vaan mitenkähän uskaltaisi mennä tuon miehen luo, joka oli näinä kymmenenä vuotena niin paljon vanhennut, muuttunut vakaseksi ja kylmäksi! Ehkä oli hänellä yhtä kylmä sydän kuin silmien katsekin näytti olevan hänelle, Hentille varsinkin… Siellä taisi olla tuon kylmän kuoren alla palamassa kamala rovio, joka kerran puhkeaa, sillä hän ei ehkä milloinkaan voi unhoittaa, että hän oli Hentiä rakastanut, tarjonnut hyvää ja mukavaa, vaan Henti ei ollut suostunut, oli luullut rakkauden Juhoa kohtaan olevan niin lujan…

Henti oli saapunut pappilan luo. Taipaleella oli miettinyt ollutta ja olevaa elämäänsä niin, ettei ollut kylmästäkään mitään muistanut, vaan nyt alkoi vasta tuntua: koko ruumista värisytti ja jalkoja paleli.

Hän jätti pyttynsä kyökin kuistiin, vaan langat vei muassaan sisälle. Oli niin valoisaa ja somaa täällä sisällä. Piiat siinä hääräsivät; toinen hommaili kahvin keittoa. Henti istahti oven suuhun tuolille ja kysyi rouvaa. Piiat naureskelivat ja jakelivat leikkiä, eivät näyttäneet ymmärtävän, että oli kova talvi tulossa…

Rouva oli saapunut kyökkiin ja tarkasteli Hentin kehräämiä lankoja. Hyvin kehrätyltä sanoi olevan.

— Kylmä siellä taitaa olla, koska sinä olet noin vilussa, sanoi hän ja tarkasteli Hentiä.

— Kylmä on ilma.

Rouva oli alkanut tarkastamaan Hentin pukua ja sanoi piikojen puoleen kääntyen:

— Kuka olisi luullut, että meidän sievä ja hyvä Henti tuollaisissa rääsyissä kulkee. Ottakaa te vaaria ja esimerkkiä Hentistä, ettette pidä niin kiirettä naimisiin kuin hän. — Kyllä tuohon autuuteen ehtii, ja hän osotteli Hentiä piioille. Ne katsoivat hymyssä suin, näytti kuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä rouva sanoi.

Henti istui tuolilla, silmät allapäin eikä virkkanut mitään.

Vaan rouva yhä tarkasteli hänen pukuaan, kenkiä, kaikkia…

— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä tulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.

Henti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan sydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki, koperoi ja selvitteli… Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita köyhillä olevankaan!

Kahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui nälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki mennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan Henti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä kotona ollut.

— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen? tiedusteli rouva.

— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi jonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.

— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti rouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä kehräyksistä.

— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.

Rouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä, kauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus ollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui naimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän miestään.

Rouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.

— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa, raukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.

Vaan Henti muisti lapsiaan kotona ja tyhjää pyttyään kuistissa ja kuiskuttelemalla, etteivät piiat kuulisi, sanoi hän rouvalle:

— Ajattelin minä pyytää pikkusen piimää pyttyyni lapsille. Sitä ei saa mistään.

— Ei minultakaan hyvä ihminen liikene, on niin paljon kärttäjiä, että tahtovat kuiville viedä, vastasi rouva.

Ei Henti sen enempää kärttänytkään, otti pussinsa ja aikoi lähteä, vaan samalla ilmaantui kirkkoherrakin kyökin ovelle ja sanoi:

— Kuules vaimo! sano sille miehellesi, että minulla olisi halkojen hakkuuta… Olen tässä odotellut, että eikö tule kukaan tarjolle tämmöisenäkään vuonna, vaan mitäs tyhjää. Ei ole vielä todellista hätää mökkiläisillä, koska eivät alenna itseään sen vertaa, että työtä kävisivät kysymässä.

Henti lupasi sanoa.

— Olen kuullut, että laiskuuttaan se miehesi makaa, niinkuin moni muukin lurjus tällä paikkakunnalla, sanoi hän lisäksi.

Henti sanoi hyvästin ja läksi. Mennessään sieppasi hän tyhjän pyttynsä kyökin kuistista ja meni juoksu-jalkaa poikki pihan tielle.

Tielle tultua alkoi mietityttää se, että mistä saisi vähäkään särvintä — lapsillekaan. Tänä iltana ei enään ehtisi leipoa leipää, vaan keittäisi puuroa, piimän kanssa se maistuisi hyvälle.

Hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelan emäntä oli aina ollut armelias hänelle, vaikka heillä oli Saarelaan velkaa vielä melkein sata markkaa siitä pirtistä. Ei oltu kyetty maksamaan kuin korko vuosittain ja tämän vuoden korko oli vielä maksamatta. Jouluna olikin vasta määrä maksaa. Hän poikkesi Saarelaan, ajoi asiansa ja pyysi. Saarelan emäntä, armelias ihminen, antoi, antoi pytyn täyteen sakeaa piimää.

Kohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä, pytty toisessa.

Juho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan tulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.

— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.

— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti ja näytti.

— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta rukoillut.

— No älähän huoli… keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee, lohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä hommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.

— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen puoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.

— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla sattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.

Toikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti oli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua pitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo oli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä ja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja lapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan, että alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän sentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä haissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.

Henti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi:

— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan Helenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.

— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin meillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset kumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat nikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin rahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin… Parempi palkkahan se semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille niinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.

Vaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli jo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui valmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää palan painoksi.

— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on puurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.

— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä minustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.

Nälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt kehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.

— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan emäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski sanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä…

— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää välisti, ettei tahdo henki kulkea.

— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun rintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole puuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa puutikkua noutaa…

No miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.

Ja Juho toimitteli sänkyyn. Henti kokoili mitä mitäkin repaletta lapsille vuoteeksi laattialle, sulki pellin ja alkoi asettaa lapsia levolle. Ne olivatkin nyt tyytyväisiä ja nukkuivat pian. Vaan häntä itseä valvotti hauvan ja mietitytti. Juhokin kuorsasi niinkuin henki olisi vaarassa. Kamalalle näytti hänestä tuleva talvi, jos pakkastalvi vielä tulisi. Kun ei ollut sitä puutakaan… Muut mökin miehet sentään laittoivat puita ja hakkasivat valmiiksi, mutta tuo… joka tuossa vieressä nukkui ja kuorsaili… tuo ei…

Sitä puun puutetta miettiessään hän viimein nukkui.

3.

Tuulen muassa oli alkanut tuoda luntakin ja tuli viimeinkin rekikeli, että kyläläiset kykenivät metsään puita noutamaan. Kiire olikin kaikilla, sillä lumeton syystalvi kun oli ollut, ei oltu kyetty metsäteille ja puun puute alkoi olla yleinen.

Vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea ja kovaa kurjuutta, vaikkei hätää vielä ollut kenelläkään ja mökkiläisilläkin oli työtä. Sanomalehdet, joita kylään oli useoita tilattu, kertoivat aina huonompaa ja huonompaa muualta Suomesta. Siellä ei ollut työtä eikä ruokaa ja kerrottiin jo muutamia nälkäänkin kuolleen.

Kumpulassa oli elämä käynyt yhä huonommaksi, puutteet ahdistivat joka kulmalta ja Juho yhä sairasti. Hentikin oli nälissään käynyt niin voimattomaksi ja heikoksi, ettei hankkinut jaksaa mitenkään lehmiä ja lapsia hoitaa. Kehräämisellä oli hän koettanut hankkia jauhoja, vaan nekin kun olivat katovuoden ohrista jauhetulta, olivat kovin pahoja, maistuivat virnaalle ja oljille ja tekivät lapset niin kipeiksi, ettei tervettä päivää. Valittivat vatsaansa alinomaa ja oksentelivat. Nyt ne olivat taas nekin kaunat loppuneet eikä ollut tietoa mistä saada lisää.

— Koeta käydä Kurikassa, jos saisit kesätyön päälle vähänkään rukisia jauhoja, esitteli Juho Hentille.

— Ei taida siitä tulla mitään. Toikan Helena sanoi tänä aamuna, että Kurikan isäntä oli aikonut käydä ottamassa lehmänsäkin pois, vastasi Henti.

— Niin, no siinä sinä nyt kuulet! semmoisia ne ovat nuo talolliset Vielä niille pitäisi ilman työtä tehdä semmoisille, arveli Juho.

— Köyhäin hoidosta minä lähtisin apua, vaan tuskin ne antavat. Niinhän tuo vakuutti pappilan rouva, etteivät anna meille…

— Olkoot antamatta…

— Mutta kuolema meille tässä tulee, etkö sinä sen vietävä sitä ymmärrä, sanoi Henti kiivaasti ja katsoi vihaisesti Juhoa, joka tuossa makasi terveen näköisenä ja poltteli tupakkaa. Ja siinä samassa tuli Kurikan isäntä sisälle Hän aikoi ottaa lehmänsä pois, elleivät he laittaisi takausta. Hän ei enään uskaltaisi niitten antaa olla, saattaisivat kuolla nälkään. Mutta jos he saisivat jonkun talon isännän takaamaan, niin lehmät saisivat tämän talven vielä olla.

— Tänä iltana pitää olla takaus meillä, muuten noudan lehmäni huomen-aamulla pois, sanoi hän lopuksi.

Juho ja Henti kuuntelivat äänettöminä ja Hentille ilmausi kyyneliä silmiin.

— Niinhän sinä olet terveen näköinen. Mikä sinua vaivaa? sanoi Kurikka sitten Juholle.

— Pistoksia on rinnassa ja väliin oksennuttaa verta, vastasi Juho.

Ei Kurikka sitä vastaan väittänyt, vaan sanoi:

— Pappilan rouva aikoi käydä tutkimassa sitä rintatautia.

Ja sitten hän läksi.

Juho ja Henti istuivat äänettöminä. Juho oli pahoillaan, että kun lehmät joutuvat pois, ei tule lantaa pelloille, joista kuitenkin oli hyvinä vuosina tullut koko talveksi leipää. Henti taas tiesi, että jos lehmät otettaisiin pois, ei lapsille olisi mitään syömistä, sillä leipä oli kovin pahan makuista ja mustaa.

— Eiköhän se Järvelän isäntä menisi takaukseen, että saisimme edes nuo lehmätkin pitää, arveli Juho.

— Parasta, että Kurikka ottaakin lehmänsä pois! Kun et sinä sen vertaa, että heiniä tuolta suolta noutaisit, vaan minun pitää nekin vetää, sanoi Henti.

Koeta nyt kuitenkin käydä Järvelän isännän puheilla. En minä usko, että hän sinulta kieltää. Hänhän on sinun vanha riiarisi.

— Pidä suusi kiinni siinä! Jos minä silloin sinut noin laiskaksi olisin tietänyt, en minä tässä mökissäsi nälkää näkisi, sanoi Henti kiivaasti.

— Ala nyt taas… Itsehän olet kehunut, että Järvelä sinua silloin…

Samalla kuului aisatiuun ääni pihalta.

— Pappilan rouva tulee, sanoi Henti hätäilevästi ja alkoi tulisesti siistiä huonetta. Juho oli seisonut laattialla, vaan nyt kun kuuli tiu'un äänen pötki sänkyyn pitkäkseen ja näytti sairaalle.

Villoja oli rouva tuomassa kehrättäväksi.

Oli niin kaitainen tie tänne, ettei hankkinut reki pysyä kohdallaan, arveli rouva läähättäen.

— Ei ole siitä hevosella vielä kuljettu… sanoi Juho sängystään.

— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa villoja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?

— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä muutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta…

— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun rinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.

Ja sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi peitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia… mutta samassa päästi hän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.

— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun paitani tuolle koljatille… Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka puutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.

Henti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.

— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän paikan päälle, neuvoi rouva.

Henti lupasi niin tehdä.

Rouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut kehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.

Juho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut olevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi:

— Tottakai sinä lähdet Järvelän isännän puheille?

— Pitäisi kai lähteä. Kuolema meille tulee, jos meiltä lehmät otetaan, kun on sen karjanannin saantikin niin lujassa, puhui Henti.

— Koeta saada jostakin vähän rukisia jauhoja, että saataisiin keittää rukista puuroa, arveli Juho.

— Särje sinä nyt puita sillä aikaa… jos minä sattuisin jauhoja saamaan, puheli Henti. Varotteli sitten lapsia, puki ylleen paremman nutun ja pesi kasvonsa. Juhon turkin köytti hän ylleen lämpimäkseen, otti pussin ja pytyn ja läksi matkaan.

Hän ei ollut käynyt Järvelässä koko kymmenenä vuonna, jona oli Juhon kanssa ollut naimisissa. Oikein tuntui kummalliselta sinne mennä ja pelotti ja epäilytti, että jos ei Järvelä rupeaisikaan takaamaan. Minkälaiseksi lienee muuttunut näinä vuosina, vaan hyväähän hänestä kylällä puhutaa, ja hyvä ja helläsydäminen oli silloin…

Hän oli tullut pihalle, jossa seisoi useita hevosia valjaissa. Vanha emäntä, Järvelän isännän äiti, osui kulkemaan poikki pihan.

— Onko kunnanesimies kotona? kysyi Henti arasti.

Vanha emäntä katsoi häneen niinkuin ei tuntisikaan, vaan sitten, kun näytti tuntevan, vastasi:

— Mitäs hänestä?

— Olisi ollut asiaa…

— Vai niin, vastasi vanha emäntä jäykästi ja meni navettaan.

Se oli ollut aina tuommoinen jäykkäsanainen ja kovaluontoinen nainen tuo Järvelän vanha emäntä, peräti visu ja työtyri emäntä. Nyt vielä kun hoiti poikansa taloutta, sanottiin hänen tulleen yhä jäykemmäksi ja visummaksi.

Hentiä oikein vihloi, mutta päätti kuitenkin koettaa…

Isännän huoneessa istui monta oman kylän isäntää ja syrjäkylästäkin joku.

— Kyllä niille pitää eri kuria tänä talvena näyttää, kuuli Henti jonkun sanovan.

Hän seisahtui oven pieleen ja seisoi kuin tuomittu. Ei ymmärtänyt miten esittää asiansa, kun lisäksi oli niin paljon vieraita.

— Minulla olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa, sai hän viimein sanotuksi.

Järvelä silmäsi häntä kummallisen kylmästi ja näytti niinkuin läpi haluaisi katsoa.

— Kuka sinä olet? kysyi hän sitten, kääntyen tuolissaan.

Henti tunsi kaiken verensä pakenevan sydämeen ja melkein pyörrytti.

— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän vaivalla sanotuksi.

— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.

Hentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata kuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan. Vaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja pyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he sitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku tulemalla ja ääni vapisi.

— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.

— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää kummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta vainiostakin, selitti Henti.

Järvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka siinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli paranemaan päin.

— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.

— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt talollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.

— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu kuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy. Siinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin toimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se meidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei, puhui Henti puolustuksekseen.

Järvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.

— Tässä on Kurikan isännälle kirje, sanoi hän ja antoi sen Hentille.

— Saammeko me sitten lehmämme vielä pitää? kysyi Henti.

— Kirjoitin minä siitä Kurikalle. Mutta onko teillä sitten heiniä niille talven poikki? Ellei heiniä ole, on parasta, että annatte lehmät Kurikan isännälle takaisin, sanoi Järvelä.

Henti selvitti, että heillä oli heiniä kumpasellekin lehmälle talveksi.

— Lupasin minä siinä kirjeessä vastata, etteivät lehmät joudu hukkaan, sanoi sitten Järvelä ja kääntyi toisaalle.

Henti kiitteli Järvelää, kiitteli moneen kertaan ja melkein itkussa silmin oli, niin tuntui hyvälle nyt. Sanoi sitten hyvästin ja läksi Kurikkaan päin joutuisasti kävelemään.

Mutta Järvelän isännän kamarissa keskustelivat isännät kovasta katovuodesta ja köyhäinhoidosta, joka tänä talvena tulee maksamaan kauheita summia varattomille talollisille.

— Nyt ei pitäisi antaa apua kenellekään laiskalle ja tuhlarille, että oppisivat työtä tekemään ja säästämään, esitteli muuan.

— Kyllä kai se joutuu tuokin Kumpulan Juho väkineen köyhäinhoidon elätettäväksi tänä talvena. Sille ei pitäisi antaa, vaikka kuolisi — semmoiselle heittiölle ja laiskalle, arveli toinen.

— Kyllä niitä on monta muuta samallaista kuin Kumpulan Juhokin, puolusti joku.

— No, liekö sentään niin synty-laiskaa ketään. Muut köyhät sentään tekevät talollisten työtäkin, vaan Kumpulan Juho ei milloinkaan, vaikka välistä on tarjottu hyvääkin palkkaa.

— Sairastaneenhan se kuuluukin nyt koko syksyn.

— Vielä mitä! Minä en usko koko hänen sairastamistaan. Terveen näköinenpä hän oli tässä viikolla, kun käveli tiellä. Eikö lie tahallaan heittäynyt kipeäksi.

— En minä usko sentään aivan joutavan sen hänen sairautensa olevan. Kurikkakin sanoi, että verta se Juho oksentelee ja rintaansa valittaa.

— No, jos tällä kertaa kipeä onkin, niin ei kai ennen ole ollut, ja yhtä laiska on ollut ennenkin.

— Eihän siinä Juhossa tosin puolustamista ole. Minusta oli kumma, että Järvelä meni takaamaan niitä lehmiä. Sattuu niin, että ne kuolevat ja saa sitten Kurikalle maksaa lehmät.

— Kehuihan se vaimo heillä olevan heiniä. Kun saavat ne lehmänsä pitää, niin eivät tule sitten köyhäinhoidon niskoille. Koko kylän parasta minä aina pyydän, sanoi Järvelä vähän jäykästi, ja siihen se asia jäi sillä kertaa.

— Mutta sitten tuli puheeksi ne muut mökkiläiset ja torpparit sillä samalla mäellä, jossa Kumpulakin oli. Oli nimittäin mukava mäenselkä kylän takana, jossa oli useita mökkiä ja jota kutsuttiin kylän kesken takakaduksi.

— Siellä on vaikka minkälaista väkeä siellä takakadulla. Toikan Iisakin kun erottaa, niin samallaista joukkoa ovat kaikki muut, alkoi eräs puhumaan.

— Vireä mies se on sentään Mattikin. Semmonen lapsilauma kuin Matilla on… eikä ole Matti vielä koskaan pyytänyt köyhäinapua, vaikka sellaisellehan sitä mielellään antaisikin, joka kokee tehdä ja joukkoaan elättää. Matkassa pitää olla sen, joka kymmenestä kynnestä semmosen joukon elättää, puhui Järvelä vakavasti.

Toiset myönsivät niin olevan ja päättivät yksimielisesti tänä talvena auttaa Mattia.

— Nytkin on kaiken syksyn hakannut halkoja, vaikka ei ole oikein tervekään ollut, sanoi taas Järvelä.

— Kyllähän Matti vireä mies on myönsivät toisetkin.

Tuli sitten puhe Kaaperin Kustista, joka hänkin asui siellä takakadulla. Hän oli jo ikämies ja aikamies poika hänellä oli. Sekä isä että poika kulkivat kaiket suvet lauttahommassa, ansaitsivat hyvin, sillä he olivat taitavia tukkimiehiä kumpikin. Mutta he joivat ja söivät kesällä mitä parasta ja eukko kotona keitti väkevää kahvia melkein lakkaamatta, ja kun syksyssä oltiin, oli puhdas hyvä käsissä. Nälkää saivat sitten kahvin himoinen eukko samoinkuin lurjus isä ja laiska poika.

— Se Kaaperin Kustin pirtillinen… siinä se on vasta aikanen pirtillinen, sanoi Järvelä.

— Paras antaa niiden tänä talvena vähä kärvistellä, että oppivat toisten säästämään, esittelivät muut.

— Sehän niille taitaisi paras olla, arveli Järveläkin.

Mutta nyt alkoivat isännät haastella kovasta katovuodesta. Järvelä luki sanomalehdestä kuulumisia muilta paikkakunnilta ja siitä mihin keinoihin oli ryhdytty hädän lieventämiseksi. Arvelivat isännät sinne ja tänne ja lopuksi tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän kuntaansa toki ollut niin ankara halla kohdannut.

* * * * *

Henti oli sillä välin jo ehtinyt Kurikkaa lähelle Hän päätti jo mennessään viedä Järvelältä saamansa lapun Kurikan isännälle, että saisi varmuuden, saavatko he pitää lehmänsä.

Toikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.

— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan lehmiäni pois, sanoi Kurikka.

— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi Henti ja ojensi sen Kurikalle.

Isäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:

— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.

Toikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti korviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:

— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää…

— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin… no saatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan menevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.

Henti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille istumaan.

— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja tuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä ne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut. Vaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä leipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole varaa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.

Kurikan emäntä, Toikan Helenan paras ystävä ja samanlainen juorukello kuin Helenakin, alkoi hänkin haukkua Hentiä ja soimata jos joksikin. Ja Helena kertoi Kurikan emännällekin sen uutisen, että Juholla oli ollut pappilan rouvan antama paita yllään kun rouva oli käynyt tutkimassa sitä Juhon rintaa, jota se valittaa myötäänsä. Yhdessä sitten nauroivat sille asialle.

— Saa nähdä miten siinä tämä talvi eletään, kyllä se hyvin huonolta näyttää, sanoi Helena.

— Onko niillä heiniä molemmille lehmille? kysyi Kurikan isäntä.

— Tyhjää niillä on. Saarelan suolla moniaita pieniä aumoja ja niihinkin on satanut, että nekin vähäset ovat huonoja. Olkensa ovat jo syksyllä myyneet, vai vaihtaneetko lienevät jauhojen kanssa, selitti Helena.

— Kumma, että se Järveläkin menee takaamaan… kumma.

— Vanhaa rakkautta sillä on vielä Hentille, nauroi Helena.

— Niinhän niillä kuuluu olevan, lisäsi Kurikan emäntäkin.

Jaarittelivat sitten vielä pitkän aikaa. Enimmäkseen haukkuivat mökkiläisiä ja sitä kummailivat, että millä ne kaikki talven elävät.

4.

Joulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea merkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla, ja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat oppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut sukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet lisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä uskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei pakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin. Sillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä ja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta paikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi vasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli opettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin, joihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin olisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki kirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään kuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon kirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien ruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.

Järvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi ja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi hallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä, karjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä kevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka otsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä kuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu ja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai ruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen hevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin osotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä. Ei siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois, vaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.

Kylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun syys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut hevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja kiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä, ennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä taka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät, jotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa suuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin laiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä kehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin Kaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.

Elämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi olla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita kuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa jauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla kaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti suurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa, välisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa vähäksi, mutta Matti sanoi:

— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.

Nälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut kuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska pitkä poika.

Toikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin akka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan Helena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei lainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä ja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna viekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja usein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville ja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun tienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun pois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei ilmaantunut koko talvena.

— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada, sanoi Matti eukolleen.

Kaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut, että kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut mitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten päivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan pirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle. Matin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin. Siitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon. Jaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin muuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä. Nälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa, niin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli, sillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven aikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita valmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut. Koko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita ja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki olikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että pää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki otsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä hampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin kovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin kanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho sai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin kielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa. Ja vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä tuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja alastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä kunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei ollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista hän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi sokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai Toikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä hupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa viisautta.

— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi tappaa tuo koirakin syömästä… tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti Juholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.

— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun hyvänsä, vaikka Järvelänkin … kas noin… no vielä kerta… noin… Kutti poikaa he, he, sanoi Juho.

— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa ruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään. Sentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina kuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.

— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan. Siellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.

— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään… hyi.

— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja kylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän lihastakin… lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä… jumal'auta… Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin elatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.

— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.

— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli vie mitä tahtovat… Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat päivät, arveli Juho.

Juho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään, kun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi kipeän nälän vaivaavan vatsaansa.

— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää… kovin minua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.

— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän jäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin vähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut jostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et sinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit. Enhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai tuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa, sanoi Henti kärsimättömästä.

Juho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.

— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan, jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut… Ei ne sentään vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä… siitä se on huutanut ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.

— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan rouva, lohdutti Juho.

— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.

Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata. Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti. Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin… Toikalla sitä kyllä oli elämistä… kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut, kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska elämä…

Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi… He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään… ei että puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin rikkaa ristiin… kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa kaiken viikon… Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan… Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut leipäpalastakaan… mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut lapsilleen…

Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa, olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta, ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa ampuvan… illalla jo saataisiin syödä velliä…

Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko, olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö saisi jostakin puoltakaan kappaa…

Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta, niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut. Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin, vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän kevääseen eletään… ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen, johon tuuli tuntui sisällekin… Tai jos olisi edes puita, halkoja pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita… mahdotontahan semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä… Hän muisti, kuinka Matti nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea… ei… Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton… ja jaksoi ja saattoi nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä…

Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin nukkui.

* * * * *

Kun Henti aamulla heräsi, olivat lapset jo pystyssä kaikin. Nuorin lapsi itki ja siitä Hentikin heräsi. Juho vaan vieläkin nukkui. Hän nousi ylös, pani piisiin valkean ja asetti lapsiaan. Pikku Juho jo kykeni hoitamaan nuorinta, joka oli heikko ja vaivainen. Hän varotteli heitä kaikkia olemaan siivosti ja läksi navettaan. Lapsetkin asettuivat, kun hän lupasi antaa maitoa navetasta palatessaan.

Ulkona oli kipakka pakkanen, lumi narisi jalkain alla ja vitisi. Henti meni juosten navettaan, joka sekin tuntui kylmälle. Molemmat lehmät olivat jo nousseet ylös ja ammuivat hänelle. Toinen niistä jo oli kantanut, vaan lypsi kovin vähän kun heiniä oli vähän ja nekin sänkkä-niityltä. Laihat olivatkin kumpikin lehmä, se varsinkin, joka vielä oli poikimatta. Nälkä niillä taisi olla, koska niin armottomasti ammuivat, että korviin koski. Henti nouti niille heiniä, antoi mitä oli antamista ja lämmitti vettä juomaksi.

Sitten alkoi hän lypsämään ja lypsäessään hän hyräili:

Lypsä kaunis lehmäseni, Oma kallis kalli-pääni! Laske maitoosi makeaa Täpö täyteen kiuluseni!

Mutta vähän lypsi lehmä, ei tullut kiulu täyteen, vaikka ei ollut kuin viikko poikimisesta kulunut.

— Kyllä se lypsäisi, kun olisi sille hyviä heiniä antaa ja joskus jauhoja juomaan, sanoi Henti, noustuaan lypsämästä, toimitti muutkin navettatyöt ja läksi pirttiin.

Juhokin oli kohonnut pönkilleen ja hoiti tulta piisissä.

— Äiti, äiti… maitoa, huusivat lapset yhteen ääneen.

— Käy nyt, hyvä ihminen, Toikalla pyytämässä lainaksi yhtä leipää, kun on maitoakin, pyysi Juho.

— En, vaikka tulisi kuolema tälle paikalle, sanoi Henti kiivaasti.

— Miks'et? Ovathan ne ennenkin antaneet, kysyi Juho.

— Siksi, että se on se Toikan Helena niin hävitön ihminen… että mitähän se Järveläkin sanoo, jos saisi kuulia ne juorut, joita Helena on levitellyt ympäri kylää, sanoi Henti vieläkin kiivaasti.

— Pyh. Ei kannata pitää vaaria akkojen puheista… minä lähden itse, koska et sinä kehtaa, sanoi Juho.

— Mene veikkonen. Taitaa sinulla tässä olla niin kiireellisiä toimia, ett'et jouda, sanoi Henti pisteliäästä ja jakoi lapsille maitoa.

— Anna häntä, kelvoton, minullekin ryyppynen sitä maitoa, äläkä särvätä sikiöille kaikkia, rämisi Juho siihen äreästi.

Henti kaatoi pieneen puukuppiin tilkan maitoa ja ojenti Juholle.

— Tämän verranko?… sanoi Juho.

— Ei kai se kaikki sinulle liikene. Heinätkin ovat taas kaikki, huomen-aamulla ei taida olla maitoa lehmäparalla vähääkään. Lähde nyt Juho kulta sinä tänäpäivänä suolle heinään, pyyteli Henti.

— Kun antanet sitä maitoa vähä lisää, niin lähden.

— Tuoss' on sitten. Annan oman osani, vaikken ole mitään kaulani läpi pannut.

Saatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti hyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli siihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho raaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.

— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.

— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata liikkeelle.

— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa, varotti Henti.

— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.

— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on sinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.

Sanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.

— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi akkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli menemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.

— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.

Hän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä tehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti, että pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin pirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta kertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään huolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä Matin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan akkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen menoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan heille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena katsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat ja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt kun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden? Sitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi jalkojensa palelevan.

— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui Matin tuvalle.

Mattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa näkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.

— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.

— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo lämmittelemään.

Kaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä tähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.

— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.

— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen niin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi, selitti Matti tyytyväisen näköisenä.

— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset ohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne vaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.

— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta, mutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta pappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten palkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin tarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä parempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä minä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei olisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi rukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin minunkin pisti nokkaan… Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä halonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään… niin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani, minulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin läksin, puheli Matti.

— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.

— Kovinhan se on maailmassa kiinni siksi kun on papin vaimo, myönsi Hentikin.

— Paljon minä olen maailmassa työtä tehnyt ihmisille, vaan en koskaan ole tavannut niin hävytöntä palkan maksajaa kuin pappilan rouva. Jos vaan tällä päällä pysynen, ei nähdä tätä miestä pappilassa työssä… sanon minä sen verran, puhui Matti taas.

— Kyllä kai sinulla on työtä muuallakin… Nytkin on moneen paikkaan käyty hakemassa halkoja hakkaamaan, sanoi Kaisakin ylpeästi ja katsoi Hentiin, että tuommoinen se minulla on mies.

Kaisa oli keittänyt puuron valmiiksi, pani sitä puukuppeihin ja käski Matin syömään.

— Tule sinäkin Henti maistamaan rukista puuroa, käski hän sitten Hentiäkin.

Hentiä ei tarvinnutkaan kahdesti käskeä. Hänellä oli niin nälkä ja teki niin mieli, ettei ollut voinut pysyä yhdessä kohdin niin kauvan, että puuro valmistui.

— Kylläpä on hyvää puuroa, sanoi Henti syödessään.

He söivät sitten kaikin äänettöminä, lapset vaan riitelivät ja sotkivat kasvonsa ja vaatteensa puuroon.

— Olkaa tappelematta, sanoi Kaisa, mutta ei viitsinyt nousta pyyhkimään heidän puuroisia kasvojaan.

Henti oli saanut ensimmäisen nälän puuskan tyydytetyksi. Tuntui olo jo paljoa paremmalle.

— Kävitkö Toikalla tullessasi? kysyi Kaisa.

— En käynyt, enkä taida heti käydäkään, vastasi Henti.

— Se on se Helena niin kummallinen ihminen. Se haukkuu kaikkia ihmisiä ja lappaa niitä juorujaan ja tekee selvää muiden elämästä, sanoi Kaisa.

— Semmonenhan se on. Ei hänen oma elämänsäkään, jos huhuissa on perää, ole niin rapea. Puhutaanhan hänestä vaikka mitä. Luulee kai muutkin semmoiseksi kuin itsekin, puhui Henti.

— Pappilan rouvan kanssa ne nyt ovat kuin rakkaimmat sisaret… Helena kutoo nytkin rouvalle mattoja… He sopivatkin oikein yhteen, pappilan rouva ja Helena, molemmat samallaisia juorukelloja, arveli Kaisa.

— Kyllä kai muut ihmiset ovat päivillä heidän hampaissaan, lisäsi Henti.

— On se koko papin rouva, arveli Mattikin ja nousi syömästä.

— Kasti Jumala! kiitteli Henti.

Matti hommasi tupakkaa piippuunsa ja alkoi haastelemaan:

— Halonhakkuuseen tästä pitää lähteä. Ei tässä mökissä kauan kontillaan pysyttäisi, jos en minä tässä olisi matkassa. Olen minä ajatellut pyytää teidän Juhoa kumppaniksi. Ikävänlainen siellä on metsässä aivan yksin. Mutta kun me Juhon kanssa yhdessä lähtisimme, niin alkaisi halkoja tulla. Harvalta mieheltä se puu niin kaatuu kuin siltä Juholta.

— Kun sen saisikin liikkeelle, sanoi Henti.

— Olen minä tänäpäivänä aikonut käydä häntä puhuttelemassa. Johan hän alkaa olla tavallisessa terveydessä, arveli Matti.

— Kyllä kai se terveyden puolesta sinne kykenee. Koe nyt Matti sitä viekoitella matkaan. Se olisi niin kovin, kovin hyvä, että… sanoi Henti.

— Kyllä minä käyn tässä, lupasi Matti.

Henti kiitti vielä kerran puurosta ja läksi. Hän juoksi aika kyytiä sivu Toikan, ei vilkaissut akkunaankaan ja sitten polkua pitkin kotio. Hän oli niin hyvillään, ettei muistanut, koska olisi tuntenut itsensä niin iloiseksi. Sillä hän toivoi, ettei Juho viitsi kieltää, kun Matti pyytää, että kai kuitenkin häpeää sen verran, että lähtee. Hän kyllä koettaisi tulla toimeen yksinkin, haalata heiniä suolta ja näreiköstä puita. Parasta hän toivoi ja toivoi Juhon koteentuvan.

Puolenpäivän aikana Juho tulikin, koira perässään. Hän oli nähtävästi hyvällä tuulella ja ensiksi otti povestaan kolme ruisleipää, laski ne pöydälle ja sanoi:

— Leipää on ja lihaa on kohta sen verran kuin pappilassa.

Lapset huomasivat leivät ja alkoivat pyytämään:

— Isä, taittakaa palanen, isä.

Juho taittoi palasen jokaiselle, nuorimmallekin, ja pisti omaan suuhunsakin.

— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi leivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.

— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.

Henti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei sittenkuin kesällä.

— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen lihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen ihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.

— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen syön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille talollisille, sanoi Juho.

— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.

— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.

Hentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa syö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän vähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö, käy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan. Järvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki asiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä juurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei ollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.

— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista turkkia ylleen.

Henti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on tullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.

— Pitääpä ottaa kirves mukaan, että saan panna muutamia riekon ansoja suokorpeen, vaikka eihän sitä näy metsälintuakaan tänä talvena olevan niinkuin ennen, puhui Juho mahtavasti, ja ikäänkuin menisi hän tekemään mitä ihmeellisimmän ihmetyön astui hän leveänä ulos, kirves olalla.

— Mikähän sille nyt on tullut, kun se on noin virkkuna, ajatteli Henti.

Juhon mentyä tuli hetken kuluttua Mattikin.

— Juho meni suolle heinään, vaan kyllä hän pian palaa takaisin, sanoi Henti.

Matilla ei ollut kiirettä, hän päätti odottaa. Pani piippuunsa tupakkaa ja haasteli:

— Kyllä tämä talvi taitaa monelle olla kamala talvi, kun vielä ennustavat kovia pakkasiakin tulevan… kylmällepä tuntuu tämä teidänkin pirttinne. Meillä vaan on niin lämmin, että kun oikein lämmittää, niin vaikka silakka seinällä paistuu.

— Aikoi se Juhokin syksyllä tätä tampata ja haalata lisää kalua ullakkoon, vaan eihän siltä tule, vaikka aikoo ja aikoo, selitti Henti.

— Teillä sittenkin on vereksempi elämä, kun teillä on lehmä, aina siitä maitotilkan saapi. Mutta nyt kun on karjan anti niin lujassa, että vaikka puhtaan rahan maksaisi, ei saa, sanoi Matti.

— Niinhän se kuuluu olevan, tiesi Hentikin.

Siinä sitten puhelivat yhtä ja toista. Henti siinä koetti korjailla huonetta ja lasten pukujakin parannella.

Iltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä kelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa ja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen kapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan kumartamatta.

— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään, sanoi hän Matille.

— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä sen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan ollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata puhua mitään, puhui Matti.

— Mikäs hätä nyt on… Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.

Hetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän selitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja palkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä olemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.

Juho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa, sanoi Juho:

— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.

— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa, puolusti Matti.

— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä päivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole semmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.

Matti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen toistaan somempia.

Viimein Matti herkeni ja lähti pois.

— Minä tässä lähtisin itseäni palelluttamaan sydänmaalle, arveli hän Matin mentyä.

Hentin teki mieli alkaa häntä nuhtelemaan laiskuudesta, vaan tiesi jo vanhasta, ettei se mitään auta, ja hän oli vaiti.

— Tuo Mattikin on kummallinen, kun viitsii pyytääkään… sairasta miestä, kummaili Juho yhä.

— Minun täytyy lähteä jostakin hakemaan jauhoja, mutta kun nuo kengätkin ovat niin rikki, ettei niillä tarkene, sanoi Henti.

— Pane nämät minun kenkäni, kyllä tarkenen Saarelaan niillä sinun kengilläsi, kun panen lujasti heiniä, ehdotti Juho.

Ja he vaihtoivat kenkiä

— Nytkö sinä aijot sitä hevosen lihaa noutamaan? kysyi Henti.

— Nyt, nyt. Hae sinä vaan jauhoja, että saadaan panna velliksi, lihavelliksi tän'iltana. Käy Järvelässä jos et muualta saa. Sano Järvelälle, että heillä on iso edesvastaus, jos me kuolemme nälkään lapsinemme. Sano niin, jos ei muuten anna, neuvoi Juho.

Henti veti Juhon turkin ylleen ja solmisi huivin sen päälle. Lapset olivat jo nukkuneet muut paitsi pikku Juho. Henti varotti häntä pysymään hereillä siksi kunnes hän palaa. Poika lupasi. Juho jäi vielä kenkiä sovittelemaan jalkaansa, mutta Henti lähti.

Hän kulki minkä ennätti suoraan Järvelää kohden. Tielle näkyi jo isännän kamarista jalkalampun valo, totta kai isäntä oli kotona. Mutta luultavasti oli siellä taas joku istumassa ja pakisemassa, ettei saisi kahden kesken isännälle puhua ja kysyä.

Pihalle tultua näki hän kahden miehen tulevan rappusia alas. Ne olivat talon isäntiä toisesta kylästä.

— Eivätköhän ne opi sekä Kumpulussa että Kaaperin Kustissa ymmärtämään, mitä se merkitsee, että laiskana makaa ha ha, nauroi toinen isännistä.

— Totta kai oppivat, arveli toinenkin ja sitten menivät he hevosensa luo ja läksivät ajamaan.

Henti astui ylös rappusia ja meni pirttiin. Vanha muori kehräsi piisin luona. Henti kysyi isäntää, mutta muori oli kuuro. Henti kulki etemmäksi ja tirkisti isännän kamariin, joka oli pirtin vieressä.

— Kotona se on, sanoi muorikin nyt, kun huomasi, että Henti katsoi isännän kamariin.

Järvelä istui yksin kamarissaan kirjoitellen. Hentiin tuotti jotakin vastustamatonta pelkoa, kun näki tuon jäykän miehen jäykät kasvot ja kun muisti mitä isännät äsken pihalla puhuivat. Hän muisti kuitenkin nälkäisiä lapsiaan ja rohkaisi luontoaan ja astui isännän kamariin.

— Jaa, sanoi Järvelä, kun silmäsi häntä, otti piippunsa, sytytti tupakin ja huokasi.

Henti alkoi selvittämään Järvelälle Juhon toimesta ruveta hevosen lihaa syömään ja tiedusteli oliko se vahingollista, jos sitä söisi.

— Mistä miehesi saapi hevosen lihaa? kysyi Järvelä.

Henti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen nylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.

— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä

— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi Henti.

— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?

Henti kävi äänettömäksi.

— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito ruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia, jotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä vielä.

Järvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi jotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen pelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli teki pyytää jauhoja.

— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.

Henti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.

— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen jo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä kuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he eivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä talossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi ja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni… vai kuinka?

Viimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi katkeraa kaipausta ja pettymystä.

Hentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle silmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan rakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.

Ei hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta sanoi hän hyvästin ja meni.

Hentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi kirjoittamaan.

Kotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä, mutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.

Hän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei muistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja niin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki häntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa hevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän luontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä… mieltä minulta kääntää, ajatteli hän.

Kun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä hän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut kukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.

Nälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika kappaleen hevosen reittä kiehumaan.

— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille

— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.

— Saitko jauhoja…?

— En saanut… Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja hakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi Henti tuskaantuneesti.

— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä poikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin ja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia lihapaloja.

— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit tarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.

— Katsoppas kuinka rasvaista lientä… katsoppas, arveli Juho vaan.

— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas, sanoi Henti pisteliäästi.

— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade… sinä nyt muka… Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa vieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta roskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin hyvää sukua.

Henti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.

— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa pöydälle, että päästään maata, komensi Juho.

Vähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä parkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä oli ja mitä tuli.

Juho ja lapset söivät lihaa niin makeasti, että Hentinkin alkoi mieli tehdä.

— Maista sinäkin, kehoitti Juho.

Henti maistoi ja lopuksi söi nälkään aikalailla.

— Ei ole enään hätää. Nälkä se on, joka tekee toran perheesen, arveli Juho syötyään ja paneusi levolle.

5.

Hyvin tiukalle otti eläminen Kaaperin Kustissakin. Ei ollut paljon minkäänlaista, johon olisi voinut päin kääntyä syöntiä varten. Joka konstia oli koetettu. Oli koetettu saada lainaksi ja velaksi, mutta kun talollisilla oli jo edellisiltä vuosilta kokemus minkämoinen velanmaksuja Kaaperin Kusti oli, ei kukaan uskaltanut antaa. Ja kesän tienestit olivat loppuneet.

Oli siis hyvin laihat eineet Kustissa

Jotakin oli keksittävä, sillä nälkä ja pakkanen ahdistivat.

Muina talvina olivat he pyytäneet lintuja ja jäneksiä ja eläneet niillä, vaan nyt ei ollut asiaa metsään, sillä lintuja ei näkynyt yhtään ja jäneksiäkin kovin vähän.

Töitä olisi ollut, vaan ei olisi viitsinyt tehdä, olisi pitänyt saada suunnattomat palkat ennenkuin Kusti poikineen olisi liikkeelle lähtenyt. Kusti oli tekomies, että pystyi nikkaroimaan yhtä ja toista pirtissäkin. Kapustoita ja lusikoita oli mainio tekemään ja suksentekijä oli verraton.

Suksia oli Kusti nytkin tehnyt poikineen useoita pareja, mutta ei ollut saanut vielä niitä myydyksi. Mutta eräänä päivänä saapui pelastava enkeli Kustin pirtille. Tuli näet pitäjän nuori vallesmanni ja osti kaikki sukset Kostilta sekä maksoi hyvän hinnan.

Mutta ei loppunut ilo siihenkään.

Vallesmanni näet tilasi Kustilta suksia niin paljon kuin ehtii tehdä.

— Mitä vallesmanni niin paljoilla suksia tekee? kysyi Kusti

— Niitä lähetetään ympäri Suomen maata ja ulkomaillekin, selitti nimismies.

— Ovathan ne niissä sanomalehdistä lukeneet, että sukset ovat tulleet hyvään huutoon siellä hiihtokilpailussa, arveli Kusti.

— Niin ovat, ja varsinkin tämän puolen sukset. Koettakaa tehdä kelvollisia suksia, etteivät löydä vikoja, kehotti nimismies.

— No minä se juuri olenkin suksien tekijä, tuskin niitä muualla tehdään semmoisiakaan, kehui Kusti.

— Niin minä olen kuullutkin, myönsi nimismies, sanoi hyvästit ja meni.

— Nuori mies tuo vallesmanni, arveli Kusti.

— Nuorelta näyttää, arveli akkakin.

— Mutta sen perästä alkoi Kaaperin Kustissa taas reilu elämä.

Kahvia juotiin, että sitä tuli sillekin ajalle, jona eli täytynyt paastota. Ja muutenkin parani elämä kaikin puolin.

Kusti ja poikansa olivatkin tulleet vallan virkuiksi ja työtätekeviksi. Kusti höyläsi suksia ja poika kulki metsässä hakien suksipuita. Ja kun vireästi olivat matkassa, saivat he hyvänkin päiväpalkan. Ja vallesmanni kävi tuon tuostakin uusia suksia tilaamassa.

Kumpulan Juhollekin koittivat hauskat ja huolettomat päivät. Syötyään vankan keitoksen aamusilla, lähti hän tavalliselle kyläretkelleen muihin mökkeihin.

Nyt oli Kaaperin-Kustissakin hauska oleskella ja katsella kun Kusti höyläsi suksia, painoi, voiteli ja paistoi. Vaan Juho ei milloinkaan pysynyt istumassa tultuaan Kustin pirtille. Heti toimitteli hän sänkyyn pitkäkseen, poltteli pahalta löyhkäävää tupakkia ja puri piipun periä. Siinä hän makaili seljällään ja katseli Kustin työtä. Väliin lausui jonkun sanan ja näytti niin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Mutta tieto oli levinnyt ympäri kylää, että Kumpulassa hevosen lihaa syötiin, vaikka Juho luuli sen salaisuutena pysyvän. Ja paljon ilvettä ja roskasia juttuja kuului kylältä siitä, vaan Kumpulassa ei niistä jutuista tietty mitään.

Ja siksi Juhokin niin täyteläisenä ja hyvillään makaili päiväkaudet muissa mökeissä, panematta rikkaa ristiin.

Kaaperin Kusti, suuri konna, alkoi häneltä noin kautta rantain kyselemään, että kuinka se ruuan saalis oli hyvä Ja eräänä päivänä, kun taaskin loikoi sängyssä, loikoi ja haukotteli, arveli Kusti:

— Kovin liha taitaa raukaista, he he.

— Ei sitä ole meillä itse toki syöty, koira ne on syönyt ne lihat, sanoi Juho.

— Vaan ullakossahan sinulla kuuluvat ne lihat olevan, tiesi Kusti yhä.

— Eivät ole, siellä ovat olleet pirtin alla, puolusti Juho.

— No, valhetta ne myöskin puhuvat, sanoi Kustikin Juhon puoleen.

Vaan ei Juho pannut pahakseen Kustin tuumia, kulki samaten kuin ennenkin Kustin hommaa katsomassa ja söi hevosen lihaa niinkuin oli alottanutkin.

* * * * *

Siinä ennen Joulua kävivät ilmat yhä kolkommiksi ja kiskoi öisin paukkuvia pakkasia. Alkoi jo muutamissa mökeissä hätyyttelemään eläjiä. Kaaperin Kustillakin oli niin kylmä pirtti, että vesi jäätyi sangossa. Eikä se kumma ollutkaan, kun puuta ei viitsitty hankkia, vaikka kaksi miestä oli talossa. Hädin tuskin saatiin sen verran, että leipää paistettiin, vaan uupua tahtoivat silloinkin. Vaan kun pakkanen yhä kiihtyi, niin jopa otti Kustin poikineen liikkeelle, täytyi lähteä metsään puun hakuun. Ja Kusti oli niitä miehiä, jotka eivät arastele mennä kenen metsäpalstaan hyvänsä. Ja hyvin ymmärrettävää on, ettei sitä kauvas viitsitty mennä, kun läheltäkin sai. Varastivat siis kenen palstasta sattui ja toivat kuorman kotio. Talolliset koettivat Kustin vehkeitä pitää silmälläkin, vaan aina hänen onnistui tuhansilla valheilla ja koukuilla päästä pälkähästä.

Kamala ja kolkko oli Kumpulankin pirtti, melkein kylmempi kuin Kustin. Juho ei viitsinyt käydä metsässä puun nounnissa kertaakaan, vaan Henti-paran täytyi näreiköstä sylissään ressata kaiken polttopuun, navettaankin.

Pirtti olikin niin kylmä, että lapset tahtoivat paleltua. Sinisinä ja kangistuksissa kompuroivat sängyssä ja vikisivät. Ja nuorin lapsi oli alkanut sairastamaankin. Vikisi ja rääkkyi, että surkeaa oli kuulla. Hentinkin terveys alkoi huonota. Hän tunsi usein kauheaa pahoinvointia — ja väliin vilutti, että hampaat helisivät suussa. Välisti hän voivotteli ja pyysi Juhonkin auttamaan häntä, noutamaan edes puita ja pienentämään niitä. Vaan Juho ei ollut millänsäkään. Saatuaan maarunsa täyteen makaili hän tyytyväisenä, parempia aikoja vartoen. Eikä hän viitsinyt yrittää mitään työtä, ei että olisi puhteella jonkun lusikan tehnyt, vaikka lusikkapuita oli tuonut kuivamaan. Ainoa, joka häntä huvitti, oli koira. Ja toisinaan sattui, kun osui jostakin saamaan sanomalehtipaperia, että hän innostui leikkaamaan paperihevosia. Hän saikin niistä melko sieviä, ettei olisi uskonut niin kömpelön miehen tekosiksi. Niitä kuvia hän sitten asetti akkunaan ja seinille liistaroitsi. Ihmetteli itsekin suurta kykyään ja lahjoitti jalomielisesti niitä muihinkin mökkeihin. Niitä oli Kaaperin Kustissa, loikalla ja Matilla ja monessa muussa mökissä. Semmoista työtä Juho teki.

Toikan pirtti oli valoisa ja lämmin, että huvikseen siellä oli. Eikä siinä pirtissä oltu laiskana. Iisakki höyläsi varhain aamusta iltahiljaseen. Usein käveli Kumpulan Juhokin Toikalle lämmittelemään. Oli hauska siellä haukotella, kun oli lämmintä ja valoa.

Lämmin oli Matin pirttikin, vaikka oli jo hyvin vanha. Vaan Matti varustikin pöksäänsä joka syksy, ettei pakkanen päässyt joka seinänraosta sisälle niinkuin Kumpulassa teki. Matilla oli siis lämmintä yllin kyllin, vaikka muutoin tahtoi olla huononlainen siivo huoneessa, varsinkin paha haju.

Matille Kumpulan Hentikin usein juoksi lämmittelemään. Toikalla Henti ei enään käynyt. Oli kuullut kaikki roskaset jutut, joita Helena hänestä oli pitkin kylää levitellyt, ja niin sydämestään pahentunut Helenalle, että ennen päätti kärsiä minkälaisia vaivoja hyvänsä, ennenkuin menisi mitään pyytämään Toikan Helenalta.

Hentille ei ollut vielä kukaan pistätellyt hevosen lihan syönnistä, vaikk'ei hän juuri ollut muita tavannutkaan kuin Matin Kaisan. Henti luuli, ettei sitä kylällä vielä tiedettykään. Mutta eräänä iltana, kun Henti meni Matille, otti Kaisa puheeksi asian.

— Tuo Toikan Helena, joka kaikki tietää, se tässä kävi eilen. Sanoi teillä syötävän Saarelan vanhan ruunan lihoja. Minä sen luin mahdottomaksi, mutta Helena kovasti vakuutti niin olevan. Päätin kysyä sinulta, että onko asiassa perää, puhui Kaisa.

Henti istui äänettömänä, ei puhunut sinne eikä tänne.

Mutta Kaisa jatkoi:

— Vaikka eihän sitä ihminen tiedä mitä vielä syöpi, ennenkuin täältä surun laaksosta pois kutsutaan.

Hentikin huokasi syvään ja sanoi:

— Onhan se ne lihat Juho Saarelasta noutanut ja syöttänyt koirille.

— Sanoinhan minä Helenalle, etteivät kai ne sitä lihaa itse syö, oli Kaisakin uskovinaan.

— Koirat sitä ovat syöneet, vakuutti Henti vieläkin, mutta samalla tuli hänelle kova kiire kotia ja sanomatta hyvästiä hän läksi. Mutta mennessään Toikan sivu, huusivat Toikan lapset portailta:

— Saarelan ruunan lihaako teillä syödään!

Henti katsahti jälkeensä, vaan ei virkannut lapsille mitään.

— Äitinsä kai heidät oli siihen neuvonut, ajatteli hän

Tultuaan kotia oli Juho keittämässä.

Henti pillahti katkeraan itkuun ja alkoi sadatella Juhoa.

— Ole sinä syömättä, minä ja lapset vaan syömme, lohdutti hän Hentiä.

Juho ei enään kulkenut kylässä niin usein kuin ennen. Häntä oli kamalasti pilkattu Kaaperin Kustissa ja Toikalla, ettei haluttanut enään mennä niihin mökkeihin makailemaan.

— Osaisit edes suksia tehdä niinkuin Kaaperin Kusti, joka ansaitsee niin paljon, sanoi Henti.

— Se vaan onkin ansiota! Hakea ensin suksipuita metsistä monta päivää. Ei se niin hyvää ole kuin luulet, puolusti Juho.

— Vaan hyvinpähän elävät Kustissa, juovat kahviakin, sakeaa kuin tervaa, sanoi Henti.

— No, eletäänhän tässä mekin, arveli Juho ja silmäsi lihakeittoon.

Jouluaattona pantiin pikku-Juho ympäri kylää joulu-kostia kerjäämään. Äidin kengät sovitettiin jalkaan ja isän pikku-turkki köytettiin ylle Ja isonlaisen kelkan sai hän peräänsä.

— Käy joka talossa, neuvoivat häntä isä ja äiti.

Pikku Juho läksi ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun kerran pääsi vapauteen. Hän olikin ikäisekseen tavattoman vikkelä ja kookas.

Mennessään tiellä tapasi hän muitakin joulu-kostin kerjääjiä. Mutta Matin-Kallen kanssa he lyöttäysivät yhteen seuraan. Vankat kun olivat molemmin, hätyyttivät he muut eri haaralle.

— Koninlihaahan teillä syödään, huusivat ne muut suutuksissaan pikku-Juholle.

Mutta Juho ja Kalle menivät. Päättivät mennä kylän päähän ja sieltä alkaa. Pappila oli ensimmäinen talo kylän päässä. Sinne siis ensiksi menivät.

Rouva osuikin olemaan kyökissä. Pojat seisahtuivat oven suuhun, eivätkä poloset hoksanneet ottaa lakkia päästään.

— Lakki pois päästä, neuvoi rouva.

Pojat tottelivat ja panivat lakin suunsa eteen.

— Kenen tuo toinen poika on? kysyi rouva.

— Se on Matin Kalle, vastasi Juho.

Pappikin osui tulemaan kyökin ovelle.

— En bra nätt gosse, han liknar alldeles sin mor, sanoi rouva papille.

Pappikin katseli mielihyväliä Juhoa, joka näytti terveeltä ja iloiselta, ja varsinkin olivat silmät erinomaisen kauniit.

— Mitä äiti ja isä nyt tekevät, kysyi pappi Juholta.

— Ei isä tee mitään, keittää lihaa, vastasi Juho vilpittömästi.

Rouva ja pappi puhuivat ruotsia keskenään.

— Mistä teillä sitä lihaa niin on keittää, kysyi rouva taas Juholta.

— On sitä ullakossa vielä paljon.

— Entä onko leipää, kysyi rouva taas.

— Ei ole leipää vähääkään, ei ole ollut koko talvena yhtään palasta, ilmoitti Juho ja lisäsi:

— Isä ja äiti pyysivät, että rouva antaisi leipää tai jauhoja joulu-kostiksi.

— Ja meidän äiti pyysi lihaa, ei ole ollut koko talvena murustakaan, pyyteli Matin Kalle.

— No mitä sinun isäsi tekee? kysyi rouva taas Matin Kalleltakin.

— Halkoja hakkaa Kuoppalan korvessa ja äiti kehrää, selitti Kalle.

Vieläkin kyseli rouva, tutki ja uteli kovin tarkoin yksityiset seikatkin. Vaan sittenkun mielestään oli saanut tarpeeksi tietoja, asettui ja läksi pojille antamaan joulu-kostia.

Juholle hän antoi kaksi ruisleipää ja Kallelle lihakappaleen. Pojat kiittelivät niinkuin heitä oli neuvottu, panivat saaliinsa pusseihin kelkkoihinsa ja kiiruhtivat tielle.

Joka talon he kävivät ja useasta heille annettiinkin, mutta vielä useammasta saivat lähteä tyhjin käsin, Juho varsinkin. Kallelle kaikki antoivat, vaan Juholle ei. Sanottiin, että isäsi on niin laiska mies, ei kannata antaa, tehköön työtä.

Useassa talossa Juho itkikin, vaan talosta lähdettyä lohdutti Kalle häntä ja antoi osan saaliistansa Juhollekin.

Niin saapuivat Järveläänkin.

Järvelän vanhalta emännältä he ensin pyysivät, vaan eukko uhkasi heitä luudan varrella. Mutta kotona oli poikia jo opetettu ja ilmoitettu, ettei säpsähtää, jos Järvelän vanha muori heitä sattuisi hätistelemään.

Ja eukko hätistelikin, kyyditsi pojat kujasta ulos, vaan pojat eivät menneetkään matkoihinsa. He odottivat nurkan suojassa, että eukko meni poikki pihan navettaan ja hilpasivat sitten sisälle, suoraan isännän kamariin.

He sanoivat asiansa.

Matin Kallen Järvelän isäntä tunsi, vaan Kumpulan Juhoa hän ei ollut koskaan nähnyt.

— Kenen sinä olet poika? kysyi hän ystävällisesti Juholta, joka seisoi siinä niin tanakan ja komean näköisenä.

Juho ilmoitti.

Jonkunmoinen raskas tunne kohosi Järvelän rinnassa ja puhkesi pitkään huokaukseen. Ja semmoinen tunne yhtäkkiä valloitti sydämen, että teki mieli ottaa tuo repaleisiin köytetty poika syliinsä ja suudella häntä.

— No tulkaa tänne, sanoi hän samalla ja meni ulos.

Hän antoi heille runsaanlaisesti monenlaista syötävää ja lopuksi ojensi hän Juholle pienen pussin ja sanoi:

— Vie tämä äidillesi.

Mutta matkalla teki poikain mieli katsoa mitä pussissa oli. Juho ensin kyllä vastusti, vaan Kalle kortti ja kehoitti ja viimein sai Juhonkin suostumaan.

He pysähtyivät tielle ja Juho kai voi säkistään kaikenlaisten ruoka-aineitten seasta pussin, jonka Järvelän isäntä oli käskenyt äidille viedä. Pojat aukasivat sen ja ihastuivat, sillä päällimmäisenä oli iso sokerikappale. Alempana oli pieniä papuja, joita he eivät tunteneet, mutta sokerista he haukkasivat ison palasen kumpikin.

Sitten jatkoivat matkaansa taas, kävivät vieläkin taloissa ja yhä lisääntyi kuorma kelkkaan.

Lopulta saapuivat kotia. Juho poikkesi Kumpulaan kelkkoineen, mutta Kalle ponnisteli kapeaa polkua Toikalle ja siitä sivu kotiaan päin.

Sanomaton riemu tuli Kumpulaan Juhon tultua. Siinä äiti ja isä ja kaikki lapset olivat polvillaan säkin ympärillä, syöden leipää ja ihmetellen.

— Entä tämä pussi, mistä tämän sait ja mitä tässä on, sanoi Henti, kun huomasi pussin.

— Sen lähetti Järvelän isäntä ja käski antaa teille, ilmoitti Juho.

Henti silmäsi pussiin ja alkoi itkemään.

— No mikä nyt? kysyi isä-Juho ja meni hänkin katsomaan pussin sisältöä.

— Turkanen… puhtaita kahvia! Jumal'auta saakin joulukahvit monesta aikaa… jo tänä iltana, sanoi hän hyvillään.

— Voi, voi sitä miestä, sanoi Henti.

— Ole hyvilläsi siinä, äläkä tursua, koska saat kohta kuuman kupillisen kahvia. Pahako sekin, että ihmiset sinua muistavat, porisi Juho ja väänsi leipää suun täydeltä.

— Järvelästä minä tämän limpun sain, ilmoitti pikku-Juho.

— Anna tänne lapseni, se pannaan talteen ja syödään vasta huomenna, sanoi Henti.

— Anna vähä maistaa, pyysi isä-Juho.

— Onhan siinä muuta ruisleipää, säästetään tämä jouluksi, sanoi Henti.

Sinä iltana tuntui olevan hauskempi Kumpulassakin. Lapsetkin iloitsivat ja hyppelivät. Mutta Henti pysyi vakavana ja miettivänä. Illempänä hommattiin kahvia, jota ei oltu saatu sitten menneen kesän maistaakaan.

Iloa oli Matin pirtilläkin, kun Kalle saaliineen saapui.

— Täällä on iso säkillinen, äiti, tulkaa auttamaan, sanoi Kalle jo ovelle tullessaan.

Äiti riensi ja haalasi säkin pirttiin.

Toikan Helenakin osui silloin olemaan Matilla, varta vasten kai lie uteliaisuudesta tullutkin.

— Oletpa sinä saanut jos minkälaista, ihmetteli Kaisa.

— Lihaakin noin paljon, ihmetteli Toikan Helenakin.

— On, ja leipää monenlaista. Pitääkin panna tässä lihaa kiehumaan, että on keitto valmis siksi kun isä tulee, arveli Kaisa hyvillään.

Kallelta kyseltiin tarkkaan, mitä hän mistäkin talosta oli saanut.

— Tuon lihapalan sain pappilasta ja tämän isomman Järvelästä, selitti Kalle.

— Vähäpä pappilan rouva raski antaa, sanoi Kaisa

— Monta on tahtojaa siitä talosta, puolusti Toikan Helena.

— Niin vainkin.

— Saiko Kumpulan Juho yhtä paljon kuin sinäkin? alkoi Helena udella.

— Ei saanut…

Kalle ei uskaltanut ilmoittaa, että hän oli jakanut saaliistaan Kumpulan Juholle, pelkäsi äidin suuttuvan.

— Vai ei saanut… sepä kumma! Saiko Järvelästä lihaa noin ison palasen? tiedusteli Helena taas.

— Sai, ja isäntä antoi vielä pussin, jossa oli sokeria iso kappale ja semmoisia pieniä papuja pohjalla, selitti Kalle.

— Vai niin. Sitä vanhaa rakkautta, sanoi Toikan Helena ja nauraa virnisti kuin mokoma.

Kaisaakin vähän hymyilytti.

Vaan Toikan Helena oli kuullut taas soman uutisen ja hyvillään läksi hän kotiaan.

* * * * *

Joulu-aamuna oli hirvittävä pakkanen.

Kirkkoon ei näkynyt menevän yhtään ihmistä. Ei kuulunut aisatiukujen eikä kulkusten hauskaa helinää. Ilma oli kirkas ja pohjasesta puhalteli pureva tuuli. Metsä oli Valkosen huuran peitossa ja huoneen nurkissa pakkanen paukkui ja räiski.

Toikan Helena oli varustautunut kirkkoon. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, vaan ei ollut köyhemmällä väellä yrittämistäkään. Mennessään Kumpulan sivu johtui hänelle mieleen poiketa sisälle katsomaan, että olisi sitten selvittämistä pappilan rouvalle. Jo ulkona huomasi hän, ettei ollut puun tikkua rappusten edessä ja tämmöinen tulipalo-pakkanen.

— Ovat tänne tainneet jo kuolla ja paleltua koko joukko, ajatteli hän, kun meni sisälle.

Lapset ja Juho makasivat vielä. Henti istui piisin luona ja keitti kahvia. Helenan sisälle tullessa ryntäsi pakkas-ilmaa oven täydeltä jo ennestään kylmään pirttiin.

— Hohhoh… jopa teillä on kylmä pirtti, alkoi Helena.

Siihen ei vastattu mitään.

— Lähdin katsomaan, että jos täältä joku lähtee joulukirkkoon, arveli hän sitten.

Ei siihenkään vastattu.

— Kahvin keitossapa sinä täällä olet, arveli hän sitten ja meni lähemmäksi Hentiä.

— Saatiin tässä jouluksi, sanoi Henti.

— Porvarissa onkin nyt erinomaisia kahvia. Toiset kehnompaa lajia, toiset verrattoman väkeviä ja hyviä. Ne paremmat ovat sittenkin antosammat ottaa, vaikka kalliimpiakin ovat. Kumpaa lajia sinä otit? kysyi Helena ja tähtäili Hentiä silmiin, että mitä tuo nyt osaa valehdella.

Vaan Henti ei ollut kuulevinaan koko kysymystä, paranti vaan tulta ja rykäsi kerran.

— Tässäpä ollaan ylpeitä ja vähäpuheisia, sanoi Helena, nousi ylös ja meni.

— Mitähän tuo nyt täällä kävi nuuskimassa, arveli Henti, Helenan mentyä.

— Taisi kadehtia, kun näki sinut kahvinkeitossa, arveli Juhokin sängystään.

Henti oli saanut kahvin valmiiksi. Hän tarjosi miehelleen ja antoi tilkan lapsillekin.

— Ala sinä nyt hommaamaan pirttiin lämmintä, minä menen navettaan. On niin pakkanen, että navetassa oli lanta kylmettynyt ja seinät ja laattia kuurassa. Ellei ala heti lauhtumaan, niin kyllä kai ne nuo lehmä-rukat kylmettyvät, puheli Henti.

— Ei taida sitten kannattaa nousta tänäpänä ylös ollenkaan… jos polvilleen nousisi, tuumaili Juho.

— Sinulla on aina sinun tuumasi, sanoi Henti, köytti ryysyjä ylleen ja meni navettaan.

Ilma tuntui purevalle ja vavistutti ja paleli. Hän tuli katsoneeksi puu-varoja ja näki, ettei ollut kuin muutamia pieniä sirpaleita rappusten päässä. Ja joulu oli ja huomennakin vielä oli sunnuntai… Täytyi hakata nyt jouluna puita taikka mennä pois, muuttaa Matin pirtille, paleltuminen ja kuolema muuten tulisi, epäilemättä…

Navetassa hän pillahti itkuun ja semmoinen kuuman raivokas ajatus paisutti sydäntä. Teki mieli ottaa se kirves-kalsu sieltä porrasten päästä ja lyödä sillä Juhoa, tuota laiskaa ja kelvotonta, joka ennen antoi lastensa ja vaimonsa paleltua, kuin viitsi puita hakata.

— En minäkään kaikkia jaksa… voi, voi kun saisi kuolla pois, huokasi hän.

Navetassa oli täysi talvi, oli kuuraa niin paksulta pilttuissa ja lattialla, että jäljet jäivät. Lanta oli kylmettynyt kuin timantti. Kun olisikin puita, joilla lämmittäisi, niin olisi tämä toki lämpimämpi, ajatteli hän.

Ja siinä tuli palellessa mieleen se, että Matin Kaisa oli toki onnellinen ihminen. Hänellä oli lämmin pirtti ja tavattoman pitkä pino kuivia halkoja pirtin päässä. Hätäkös hänellä Ja sekin juolahti mieleen, että mitäs jos jonakin yönä kävisi Matin tai Toikan pinolla ja ottaisi kelkkaan…?

Tultuaan taas navetasta pois alkoikin päivää tuntua, vaan pakkanen yhä kiihtyi.

Pirtin perässä oli iloinen valkea, joka levitti valoa ja lämmintä. Juho istui tulen ääressä.

Henti silmäsi uuniin ja huomasi, että siellä oli hakatuita aidaksia, jotka paloivat niin kovin hyvin, kuivia kun olivat. Hän aavisti, että Juho oli jonkun aidasta, sillä väliä kun hän oli navetassa, käynyt varastamassa. Yritti jo kysymään, mutta malttoikin mielensä. Oli niin sanomaton nautinto istua siihen tulen ääreen ja lämmitellä.

— Mitähän ne siinä Kaaperin Kastissakin polttavat, sanoi Juho.

— Kuka ties… onpa siinä aitoja likellä, vastasi Henti pistelevästi.

6.

Joulusta alkaen vasta alkoivat hirvittävät pakkaset. Pakkasten lisäksi liehtoi pureva pohjatuuli ja teki ulkona olemisen melkein mahdottomaksi. Harvat olivatkin liikkeellä, ne eivät ensinkään, joilla ei ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta usealla oli toki tarve metsään, sillä puuta ei ollut kasassa ja puita piti olla hirveät määrät, jos mieli tarjeta huoneessakin. Kaikille se oli kovaa koettelemista, niillekin, joilla oli hyvin varustetut huoneet. Köyhillä ja mökkiläisillä oli kaikkein kurjinta.

Ja pakkasta yhä riitti.

Alkoi kuulumaan kylältä monenlaista surkeutta ja valituksia. Melkein joka talossa olivat akkunat jäässä kuin kinokset ja pirtit kylmät. Vaan navetat olivat muutamissa taloissa kuin kellarit, että kumma oli, kun eivät lehmät kuolleet. Vähissä hengin ne kuitenkin elivät, vaan ehtyivät, etteivät lypsäneet kuin puolen entisestä. Kaikki ihmiset olivat kuin kangistuksissa ja muuta ei puhuttu kuin pakkasesta ja siitä mitä tuhoja se missäkin talossa oli tehnyt.

Pakkasten yhä kestäessä alkoi liikkua huhuja suurista tukkimääristä, joita kruunu antaa köyhälle kansalle kuluneena kesänä kohdanneen kadon takia. Huhut kävivät aina varmemmiksi ja viimein puhuttiin sitä täytenä totena. Se tieto lämmitti kaikkien ihmisten sydämiä, sillä köyhäinhoito rasitti kauheasti talollisia ja apua piti antaa nyt semmoisillekin, jotka eivät ennen olleet sitä tarvinneet.

Järvelälle siitä kai oli ensin tieto tullut. Sillä heti kun mökkiläiset saivat huhun kuulla, alkoi heitä kulkemaan Järvelässä aivan myötäänsä, tiedustelemassa asian todenperäisyyttä.

Siitä oli Järvelälle paljon vaivaa ja todellista huolta, sillä usea tahtoi jo etukäteen jotakin syömistä.

Mökeissä siellä takakadulla oli elämä alkanut käydä kuolemaksi, vaan kun saatiin tietää, että kruunu rupeaa auttamaan, levisi lämmin tunne kangistuneisiin sydämiin ja elämän toivo heräsi.

Kaaperin-Kusti sen sanoman toi Kumpulaan.

— Ei ollakaan enään talollisten varassa, lopetti hän kertomuksensa.

— Kukahan sinne kruunun kansliaan on käynyt sanomaan, että täällä hätä ja nälkä on? kysyi Juho.

— Sanomalehtiin ne ovat kirjoitelleet ja siitä on kruunun sydän heltynyt ja antanut kaikille köyhille, selitti Kaaperin Kusti.

— No jopa oli kumma… niin se Jumala varjelee, ettei tarvinnut hätääntyneenä ruveta ilmaiseksi taloissa työtä tekemään, siunasi Juho.

— Juuri niin. Jo minä olen sanonutkin, että eivät ne minua kumminkaan saa työhönsä, ja nälkään ei saa ketään tappaa… Kuuluu tämä meidän kuvernöörimme niin jalosti puolustaneen meitä, että tähänkin pitäjään annettiin.

— Hyvä mies. Mutta kuinka monta tukkia ne antavat kullekin? tiedusteli Juho taas.

— Minä olen sitä asiaa paljon tutkinut, ja niitä jaetaan sen mukaan kuin kukin on varoissa. Paremmin toimeentuleville annetaan vähemmän, mutta köyhille enemmän. Ensin jaetaan kullekin osansa ja sitten myydään kaikki tyskyssä puulaakiin ja rahat annetaan sitten köyhille.

— No voi turkanen! Vai rahat! Kai niitä karttuu…

— Juuri niin. Kuivat setelit. Kukin saa ostaa mitä tahtoo, siihen ei ole talon Jusseilla puhumista mitään.

— No se tuli aika maailmaan! Niinhän se onkin vanhain sana, että maa elättää maatessakin.

Ja Kusti ja Juho ihmettelivät, mainoivat ja kehuivat, ja siitä heillä oli kaikkein hauskin, kun tiesivät, ettei tarvitse tehdä työtä, että saa maata ja mässätä, kun muualla syödään petäjän kuorta kuin pukki.

— Mutta koskahan niitä jaetaan. Tarvitsisi olla silloin saapuvilla, etteivät ylön vähää antaisi, arveli Juho.

— Päivää en vielä varmaan tiedä, mutta piakkoin se tapahtuu. Ja kun kerta on kullekin osansa jaettu, niin silloin se alkaa elämä. Puulaakeista saa sitten sen nojalla jauhoja ja kahvia, että vilkkuu, selitti Kusti.

Ja siitä kesti puheen ainetta ja hauskalle tuntui.

— Ei kai niitä varakkaille anneta, semmoiselle kuin esimerkiksi Toikalle, arveli Juho.

— Ei anneta. Kuuluu olevan semmoinen määrä, että ei niille, jotka muutenkin toimeen tulevat, vaan semmoisille, joilla on paljon lapsia niinkuin sinullakin tässä ja taas tämmöisille vanhoille niinkuin minä — meille annetaan, selitti Kusti taas.

Kun olivat siinä aikansa ihmetelleet, läksi Kusti viimein kotiinsa.

Kumpulan Juho oli tullut niin hyvälle tuulelle, ettei vertaa, oli Hentillekin ystävällinen ja puheli:

— Näet sinä, ettei minun tarvinnut talon työhön mennä paleltumaan.

— Kohta me tässä palellumme omaan pirttiimme, sanoi Henti.

— Ei hätää vielä.

Juho oli joulusta saakka varastellut talollisten aitoja ja polttanut pirtin pesässä. Nyt kulki hän öisin suksilla niityillä, varasteli haasio-riukuja ja tolppia, ja kun osui tyhjälle heinäladolle, purki hän parret kelkkaansa. Sillä keinoin pysyivät sulina, vaikka vaikeaa oli sittenkin, sillä pirtti oli pakkasten yhä kestäessä niin jäähtynyt, että seinät olivat sisäpuoleltakin paksun kuuran peitossa. Lehmät olisivat epäilemättä kuolleet, mutta varastetuilla puilla pidettiin siinä sen verran lämmintä, että elivät. Muuta hyötyä niistä ei ollutkaan, sillä ne olivat ehtyneet umpi-nisään, ettei ollut tilkkaa kummallakaan.

Puiden puute oli kova muillakin mökkiläisillä, paitse Toikalla ja Matilla. Heillä oli pitkät pinot pirtin seinämillä.

Kaaperin Kustissakin hankittiin paleltua puoliväkisten. Vaatetta ei ollut, että olisi metsään tarjennut, ja kengät olivat kovin huonot sekä Kustilla että pojalla. Vaikka olivat ansainneet suksien teolla hyvänlaisesti, ei oltu äyriä pantu vaatteisiin, kaikki oli mennyt ruokaan ja kahviin. Suksipuutkin olivat loppuneet, eivätkä olleet tarjenneet uusia noutamaan.

Ja pakkanen yhä hätyytti.

Ennen oli Kaaperin Kusti talven aikana pitänyt hevosta ja oli hänellä vieläkin talli pirtin päässä. Mutta nyt täytyi tallin hajoittaa ja polttaa, jos ei halunnut välttämättömästi paleltua. Vaan pian oli tallikin poltettu ja taas oli hätä kädessä. Ei auttanut muu kuin öisin lähteä liikkeelle ja varastaa puita mistä sai. Ja Kusti olikin rohkea. Hän meni suoraa päätä ihmisten halkovajoihin, kokosi kelkkaansa halkoja minkä jaksoi vetää ja haalasi kotiaan. Sitä hommaa hän oli jo kauvan aikaa pitänyt.

Kurikasta oli Kusti monena yönä peräkkäin noutanut halkoja. Kurikassa alettiinkin huomata, että pino aleni liian pian ja epäili Kurikan isäntä heti Kaaperin Kustia, koska yleisesti tiedettiin Kusti pahaksi näpisteliäksi. Ja päätti hän käydä katsomassa mitä Kustissa poltettiin.

Ja kun taas seuraavana yönä oli halkoja kadonnut, läksi hän aamulla liikkeelle ja päätti tehdä lopun Kustin vehkeistä.

Mennessään poikkesi hän Kumpulaan.

Paksu ja mahtava savu nousi Kumpulastakin sekä pirtistä että navetasta.

— Mitähän ne tässäkin polttavat, ajatteli hän.

Sisälle tultua huomasi hän uunin luona ison kasan halkoja, jotka näyttivät ladon parsista tehdyiltä.

— Teilläpä puun viljaa on, sanoi hän Juholle.

— Kesällä kokosin joesta kulkevia lautoja ja minkä mitäkin, valehteli Juho.

— Vai niin. Kenenkä rannassa ne sinulla ovat? tiedusteli Kurikka.

— Tuoll' ovat rannassa, vastasi Juho.

Kurikka koetti kautta rantain ottaa selvää yhdestä ja toisesta pykälästä, mutta onnistumatta. Hän otti puheeksi Kaaperin Kostinkin, mutta Juho ei sanonut tietävänsä, mitä Kustissa poltettiin.

Niin sai Kurikka lähteä.

Mutta hänelle johtui mieleen Toikan Iisakki, aina rehellinen ja kunnon mies. Päätti käydä Iisakilta tiedustelemassa, että olisiko Iisakki ehkä nähnyt Kustia tai Kumpulan Juhoa liikkeellä.

— Minä en heistä niin paljoa välitä koko miehistä, että tietäisin missä he kulkevat tai mitä mökeissään polttavat. En ole käynyt kummassakaan koko talvena, sanoi Iisakki.

— Tuo Kumpulan Juho sanoi kesällä koonneensa vesiajolta kaikenlaista puunroskaa ja sanoi niitä polttavansa, sanoi Kurikka.

— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä, ettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.

— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.

— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan itsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho ei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä näreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä tarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.