NÄLKÄTALVENA (continued 2)

— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.

— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen. Lihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin tervaa, sanoi Helena.

— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa, joka jaksaisi leipämurun ansaita.

— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.

Iisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena oli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä taivas.

Kurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:

— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.

— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin kyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.

— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en helpota, puhui Kurikka kuin vihassa.

— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin nälkään ne kuitenkin kuolevat… Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja Saarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä vaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja paleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan, tiesi Helena yhä selittää.

— Ei kai ne lypsä mitään.

— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.

— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän vahinko se on, ei minun.

— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa semmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.

Kääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena tiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.

— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka kykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin, selitti Kurikka.

— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan ilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta tiesi Helena.

— Eilen illalla kuulutaan puita jaetun. En ole ollut siellä, vaikka valta kai minullakin olisi ollut sinne mennä. Mutta jakakoot kuinka parhaiten ymmärtävät, en huoli, puhui Kurikka.

— Kai ne tuolle Kumpulan Juhollekin antavat. Henti kuuluukin iloinneen, että ei tarvinnut Juhon lähteä talon työhön, kun nyt kruunu alkaa ruokkimaan, sanoi Helena taas.

— Totta kaiketi antavat, vaan jos minä olisin määräämässä, niin ei Kaaperin Kustiin yhtään puuta. Kuolkoot nälkään, kun eivät viitsi työtä tehdä — se olisi heille parhaiksi. Kuka käskee mässätä kesällä kaiken ansionsa ja talven tullen pitäsi piirin sitten laiskoja elättää. Jos minun vallassani olisi, niin ei kenellekään laiskalle apua. Saataisiin nähdä, että viime hädässä sentään ryhtyisivät työhön. Ja jos eivät yrittäisi, niin kuolkoot ja haudattakoot pystyyn, puhui Kurikka äkäisenä.

Lopulta sanoi hän sitten, ovella mennessään:

— Pidä sinä Iisakki tuota Kumpulan Juhoa silmällä, että jos hän öisin on liikkeellä.

— Eipä taida minulla tulla vahtia pidetyksi, arveli Iisakki vastaukseksi.

— Ne ovat kaikki samanlaisia nuo mökkiläiset, mutisi Kurikka mennessään.

Hän lähti nyt Kaaperin Kustin tuvalle, sinne hiukan taaemmaksi. Kustin tuvalta ei noussut savua eikä näkynyt valkeaa. Näytti kuin ei olisi vielä herättykään.

— Vieläköhän ne kelvottomat nyt nukkuvat, ajatteli Kurikka mennessään.

Tultuaan tuvalle, alkoi hän pitämään poliisitutkintoa ulkokausteella, että näkyisikö siellä heidän halkojaan. Vaan ei näkynyt puun tikkua minkäänlaista. Hän huomasi tallin puretuksi ja arvasi heti, että puun puutteessa oli täytynyt se polttaa. Kun joka sopen oli tarkastanut, kävi hän sisälle.

Huoneessa olikin pienessä läkkikiilussa tuli, vaikk'ei sitä ulos huomannut, akkunat kun olivat niin vahvan jään peittämänä.

Kumma kyllä, tuntui pirtti jotenkin lämpimälle, vaikka pakkanen oli. Kustin vaimo kutoi sukkaa kiilun ääressä uunin luona, Kusti ja poika makasivat. Kurikka silmäili huoneen joka loukkoon, mutta hän ei huomannut missään halkoja.

— Onpa teidän pirttinne siksikin lämmin, sanoi hän.

— Ei tämä kaikkein kylmin ole. Mihinkä sitä nyt ollaan matkassa näin aamuvarhaisella? äänteli Kusti sängystään.

— Ei tätä edemmäksi. Kun kävin Toikalla, niin ajattelin, että pistäyn sinuakin katsomassa kuinka niitä suksia sinulla valmistuu, tuumaili Kurikka.

Mutta Kusti arvasi vallan hyvin, missä tarkoituksessa Kurikka oli liikkeellä, oli arvannut jo ennen ja varustanut halot piiloon, jos osuisi millä hetkellä hyvänsä tulemaan. Ja tiesi myös Kurikka jo vanhastaan, ettei ollut helppo Kustin vehkeitten perille päästä.

— Teill' on vissiin jo pirtti lämminnyt, koska näin lämpimältä tuntuu, arveli hän noin niinkuin sivumennen.

— Jo on lämminnyt, täytyy aikaseen lämmittää, aamuksi jähtyy riivatun kylmäksi, puhui Kusti.

— Kuinka ne ihmisrukat lienevät tarjenneet näillä pakkasilla, surkeaa kai se muutamin paikoin on ollut Ja mistä sitä puutakaan on jaksanut saada, arveli Kurikka taas.

— Surkeaa on ollut, kovin on saanut paleltua ja olla kontassa koparat kaiket päivät. Pyhtilän isäntä sentään minulle on luvannut metsästään puita, että kun on tarjennut noutamaan, niin ei ole juuri palelluttu, vaan ei ole kaukana siitäkään, valitti Kusti.

— Eipä teillä kartanolla näkynyt yhtään halkoa, sanoi Kurikka siihen.

— Viimeiset poltettu tänä aamuna. Metsään pitäisi lähteä, kun tarkenisi, vastasi Kusti rohkeasti.

Arveli Kurikan isäntä, että turhaa olisi, jos enemmältä alkaisi tutkia ja morkata, siitä ei kumminkaan tulisi asiaan sen parempaa selvää. Ja päätti hän tällä kertaa jättää tutkimuksensa sikseen, vaan vahvasti sydämessä uhkasi, että hän tekee lopun Kustin vehkeistä.

Siitä kääntyi taas keskustelu armopuihin. Sillä niistä sitä enimmän puhuttiin koko pitäjässä, ettei muistettu pahkastakaan.

— Kuvernöörin ansiota kuuluu olevan kaikki, että köyhistä huolta pidetään, sanoi Kusti.

— Kyllähän kuvernööri on parastaan koettanut, myönsi Kurikkakin ja hommasi poislähtöä.

Kurikan mentyä arveli Kusti;

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, mitä se täällä kävi nuuskimassa.

— Joo, mutta hukkaanpa meni he, he, nauroi poikakin vuoteeltaan.

— Parahiksi ehti pesä päästä, ettei nähnyt halkoja, tuumasi vaimokin.

7.

Seuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne, joilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin tulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin kasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja kävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat Ja jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää, paljonko kukin saa.

Ja jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.

Kaaperin Kusti, joka piti tarkkaa vaaria asiain menosta, oli ollut jok'ikisessä kokouksessa, jossa armopuista oli puhe. Hän se oli nytkin matkassa, vaikka pakkanen oli, ja hän se toi sanomia takakatulaisillekin, että miten oli päätetty. Muut eivät olleet saaneet kuullakaan koko asiasta, että milloin saadaan tietää, paljonko kukin saa. Ja kovin oli reippaalla tuulella Kusti, tullessaan kylältä.

Kumpulaan hän ensiksi poikkesi.

Juho arvasi heti, että tuopi Kusti sanomia.

— No miten kävi? kysyi hän heti.

— Hyvin kävi. Sata tukkia annettiin sinullekin, sanoi Kusti.

Juho ei mielissään osannut mitään vastata.

— Ja minulle annettiin kahdeksankymmentä, olisivat ne saaneet minullekin antaa sata puuta. Vaivanen mieshän minä olen ja vanha, ja vaimo on vähänäköinen ja kivulloinen, selitti Kusti, mutta nähtävästi oli hän hyvillään.

— Annettiinko Matille?

— Ei annettu Matille. Hän tulee toimeen muutenkin, siksi ei annettu.

— Elää se Matti niilläkin.

— Elää kuin poika.

— Myötäänsä ansaitsee nytkin halonhakkuulla.

— Joo. Ja Toikan Iisakille ei myöskään.

— Vielä hänelle, jolla on monta sataa markkaa pankissakin.

Niin siinä keskustelivat siitä, että kenelle oli annettu ja kenelle ei.

Mutta Juho muisti vielä kysyä:

— Annettiinko Suvitien Jaakolle?

— Ei annettu.

— Se oli väärin, ettei annettu. Jaakon olisi tarvinnut saada, vaikka on nuori mies. On pitänyt olla kolmena kesänä peräkkäin äkseeraamassa parhaan tienestin ajan. Ja joukollinen mies. Väärin oli, kun ei Jaakolle annettu, puhui Juho.

— Ei ole kuitenkaan annettu.

Kumpulasta siirtyi Kusti Toikalle. Ja heti kun ovesta pääsi sisälle, alkoi selvittämään minkä ennätti.

Iisakki ja Helena kuuntelivat suu auki.

Ja kun Kusti sitten oli merkillisimmät seikat armopuiden jakamisen suhteen selvittänyt, sanoi hän lopuksi:

— Ja kun minä niistä puista saan rahat, niin ostan kannun viinaa monesta aikaa.

Jaaritteli sitten vieläkin. Vaan Toikan väessä tekivät Kustin uutiset myrkyllisen vaikutuksen.

Helena alkoi ensin hokemaan:

— Vai sillä lailla niitä on annettu. Laiskoille annettu ja niille, jotka otsansa hiessä työtä tekevät, niille ei. Oliko sekin oikein, että Kumpulaan annettiin? Kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle? Olisi Juhokin työssä, kyllä tulisivat toimeen. Paljon paremmin Matti olisi tarvinnut. Vanhempi mieskin ja paljon lapsia. Vaan siltä se näyttää, että laiskoja puolletaan, ja niitä, jotka työllään kokevat elättää itseään, etteivät olisi piirin niskoilla, niitä sorretaan. Kyllä meillekin olisi saanut antaa. Samassa rajassa tässä oltaisiin mekin, kuin Kumpulassa ja monessa muussa mökissä, ellei tässä työtä tehtäisi ja yritettäisi.

— Mitäs teistä! Iisakki nikkarimies ja hyvissä varoissa olette, ette te tarvitse, sanoi Kusti väliin.

— Me emme syökään kaikkia ansioitamme naamaamme niinkuin moni muu, sanoi Helena äkäisenä ja katsoi Kustiin sillä silmällä, että sinä et ensinkään olisi tarvinnut mitään.

Kusti tiesi Helenan kovin suukoksi akaksi, joka uskalsi sanoa vasten naamaa mitä tahtoi ja huomattuaan, että Helena alkoi olla pahalla päällä, lähti hän pois ja meni kotiaan ilmoittamaan ilosanomaa sinnekin.

Mutta Kustin mentyä alkoi Helena taas paapottamaan:

— Ja tuolle Kustillekin antoivat. Semmoinen tienesti-mies on, ettei parempaa, ja nyt hyvin eläisivät tuolla suksien-teolla, vaan ei kuuluta enään viitsittävän niitäkään tehdä, kun ovat kuulleet, että kruunu alkaa heitä ruokkimaan.

Samalla osui siihen tulemaan Matin Kaisakin, tuli polkua pitkin kotoaan juoksujalkaa, Matin vanha turkki yllään.

— Istu sinäkin Kaisa, niin kuulet uutisia, sanoi Helena.

Kaisa istui ja tirkisteli kovin uteliaana.

Ja Helena alkoi selvittämään ja mainomaan ja ihmettelemään sitä vääryyttä. Ja hetken kuluttua puhkesi Kaisakin vihoissaan rähisemään ja haukkuivat he ja nimittelivät kaikki ihmiset. Sillä Kaisakin oli varmasti toivonut, että heillekin annetaan, vaikkeivät vielä olleet piirin apua tarvinneet.

— Vaan on siinä Kumpulan joukollakin vielä yksi pykälä ja se on pykälistä pahin, tiesi Helena.

— Sepä hyvä olisi, toivoi Kaisakin

— Kuuluu, näet, olevan määränä, että kaikkien, jotka armopuita saavat, pitää mennä metsään tukin hakkuusen. Siinä taitaa tulla Kumpulan Juholle ja Kaaperin Kustille paha pykälä.

— Kies'auta tuleekin. Olisi hauska tietää, millä Kumpulan Juhokin tarkenee, kun ei ole vaatetta, ei kenkiä.

— Entäs Kaaperin Kustilla! Rikkinäiset kengät näkyi nytkin olevan jalassa.

Ja sitten he yhdessä luettelivat Kumpulan Juhon ja Kaaperin Kustin pahoja puolia.

— Mutta se minusta kumma, oli kun ei Suvitien Jaakolle annettu. Makeaan olisivat hänelle armopuut menneet. Äkseerata kun on pitänyt monena kesänä, ei ole joutanut tienaamaakaan. Ja kivulloinen mies päälliseksi tuo Jaako. Ja kolme on lasta valmista, neljäs tulossa, tarpeesen olisi ollut, puhui Helena.

— Väärin on jaettu. Pitäisi kirjoittaa kuvernöörille ja valittaa, sanoi Kaisa.

— Jos minä kykenisin, niin heti kirjoittaisin, arveli Helena ja Iisakki siihen lisäsi:

— Kyllä niitä kirjoitusmiehiä on.

— Totisesti pitäisikin valittaa, ilman armoa, sanoi Kaisakin.

Tuli sitten puheeksi Kumpulan väki.

— Siinä herroiksi eletään tänä talvena. Lihaa keitetään kolmasti päivässä, vaikka ne sen vietävät kokevat sitä salaa tehdä, vaan onhan se nähty ja tiedetään, ett'ei siinä muulla elettäisi, sanoi Helena.

— Se Hentikin kun kieltää ja sanoo, että koiralle syötetään niitä konin lihoja, tokasi Kaisa väliin.

— En minä ole käynyt koko pöksässä, vaan nämä lapset ovat kehuneet, että Kumpulassa syödään lihaa ja kahvia keitetään hi, hi, hi, nauroi Helena ilkeästi.

— Niin kuulutaan tehtävän, niin ovat meidänkin lapset sanoneet, todisti Kaisakin.

— Ja kyllä minä nyt hyvin ymmärrän, minkätähden Kumpulaan on armopuita annettu, sanoi Helena taas, ilkeästi hymyillen.

— No miksi? kysyi Kaisa uteliaana.

— Sitä kun on kaunis ja on isäntäin tuttava, niin…

— Jaa, jaa, minä tiedän… kyllä ymmärrän yskän.

Ja he alkoivat nyt yhdessä haukkumaan Hentiä. Omasta päätään sepitti Helena juttuja, toisen toistaan rumemman.

— Sanotaan sitä niinkin, että se vanhin poika, Juho, ettei se taida olla niin vissi, vaikka sen isä olisikin isäntämiehiä.

Senkin keksi Helena itse, sitä ei Kaisa ollut kuullutkaan, vaan vastasi kuitenkin:

— Minä hyvin uskon… se on se Henti ollut kaiken aikaa niin kevytmielinen.

— Ja Kaaperin Kusti siihen asiaan taitaisi jotakin tietää, vaan armopuut ne tukkivat suun, sanoi Helena taas omasta päästään.

Kaisa ihmetteli ja väänteli päätään.

Mutta Kumpulassa oli hauska sinä päivänä. Juho oli kuin enkeli. Hän puhutteli Hentiäkin kuin rakkainta morsiantaan, syötti koiralle mitä käteensä sai ja lapsia hypytti sylissään.

— Kyllä sinä sentään olet melkein lapsellinen täydeksi mieheksi, sanoi Henti leikinsekaisesti hänelle.

— Niin, niin, nyt pitää olla iloinen. Kruunu ei anna poikainsa kuolla nälkään. Se pitää huolen meistä kaikista — lapsista ja sinustakin Henti ja sinusta myöskin Kutti-parka, lateli Juho.

Hentin täytyi vasten tahtoaan hymyillä Juhon tuumille. Vaan Juho innostui ja yritti jo kerran innossaan suutelemaankin Hentiä, vaan Henti väisti, sylkäsi ja sanoi:

— Viitsit tuoda naamaasi! Koira nuoleskellut kaiken päivää.

Vaan ei Juho ollut siitä millänsäkään, hyväili vaan koiraansa ja lapsia.

Illalla läksi hän porvariin. Oli aikomus semmoinen, että pyytäisi porvarilta niiden armopuiden nojalla lainaksi jauhoja ja vähä suoloja, Totta kai antaisi, kun tiesi, että hänellekin oli armopuita annettu.

Ja hän lähti.

Tullessaan oli hänellä monta leiviskää selviä ruisjauhoja säkissä ja kappa suoloja pussissa. Hän aatelikin kovin leveästi ja näytti peräti hyvin voivalle miehelle. Mutta mennessään erään mökin sivu kuuli hän sanottavan:

— Tuo Kumpulan Juhopa se on hirmuisesti lihonnut ja on punanen kuin kukko.

Ja toinen ääni siihen vastasi:

— Konin lihaa kun on syönyt koko talven, niin täytyy lihota.

Vaan Juho asteli menemään herroiksi sivutse, ei ollut kuulevinaankaan.

— Te saatte siellä kärvistellä nälässä, mutta minä keitän ja syön lihaa kuin poika, ajatteli hän ja oli oikein hyvillään, että oli hoksannut ottaa sen Saarelan ruunan lihat. Kuolema olisi muuten tullut, sillä piiri ei olisi tainnut paljoa auttaa.

Sinä iltana leivottiin Kumpulassa ruisleipää ja lihavelliä keitettiin,

— Hätä ei ole tämän näköinen, arveli Juho syödessään ja söikin, että orret naskuivat.

* * * * *

Mutta Toikan Helena eli kuin vaivan sijassa. Kihelmöitsi ja pahaa teki sydän-alassa ja mieli teki saada purkaa palava sisustansa jollekin oikein voimallisella tavalla. Hän mietti ja mietti, että millä keinoin saisi toimitetuksi asiat niin, että Kaaperin Kustilta ja Kumpulalta otettaisiin annetut armopuut pois. Viimein hoksasi hän hyvän keinon mielestään. Hän puki ylleen ja aikoi lähteä liikkeelle.

— Mihin sinä nyt lähdet, kysyi Iisakki.

— Käväsen kylässä, vastasi Helena ja meni.

Hän käveli nopeasti sivu Kumpulan maantielle päin. Henti osui olemaan pihalla, mutta Helena ei ollut häntä näkevinään, käveli sivu aika vauhtia.

Tielle tultua lähti hän Järvelään päin ja meni, että vinkui.

Ja Järvelään hän poikkesi.

Pirtissäkin oli paljon väkeä ja isännän kamarissa, jonka ovi oli auki. Helena meni istumaan lähelle isännän kamarin ovea ja kuunteli tarkkaan mitä keskusteltiin. Armopuista kuului olevan kysymys. Oli arveluja isäntäin kesken siitä, että oliko mahtanut tulla oikein jaetuksi eli sen mukaan kuin kruunu oli määrännyt. Välistä syntyi kova kiista, kun toiset väittivät vastaan, että ei sille ja sille, vaan sille ja sille.

Tuli puhe takakatulaisistakin. Helena oli pelkkänä korvana ja kumartui lähemmäksi oven reikää.

— Se minusta kumma oli, kun ei Matille annettu, sanoi joku joukosta.

— No siinä katsottiin sitä, että Matti tulee muutenkin toimeen, kuului Järvelä sanovan.

— Ja Kaaperin Kustille ei olisi tarvinnut ensinkään antaa, ruokkii siinä mökissään lisäksi sitä laiskaa poikaansa Ja nytkin tienaisi paljon, kun viitsisi suksia tehdä, mutta kuuluu heittäneen sen suksenteonkin, kun oli kuullut, että hänkin armopuita saapi, sanoi taas sama ääni.

— Tekeekö hänkin suksia? kysyi Järvelä.

— Tekeepä tietenkin. Vallesmanni kuuluu vielä hyvin pitävänkin Mustin tekemistä suksista ja maksaa hyvän hinnan. Mitä semmoinen mies armopuilla tekee? Käyttää vaan saaliinsa kahviin ja muuhun tarpeettomaan nautintoon? selitti taas se sama ääni.

— Se muuttaa asian. Minä puolestani en olisi suostunut ensinkään antamaan Kustille, vaan toiset ne halusivat, sanoi Järvelä.

Vaan nyt ei Helena enään malttanut pitää suutaan kiinni.

— Viinaa aikoikin Kaaperin Kusti ostaa, kun rahat saapi käteensä, sanoi hän lujasti, että isännän kamarissa olijat hyvin kuulivat.

Kaikki kääntyivät oveen päin, josta ääni kuului ja Järvelä kysyi:

— Kuka sen on kuullut?

Helena nousi seisomaan ja astui yli kynnyksen.

— Meillähän tuo on istunut kaiken päivää ja liehunut, kuinka hän ostaa viinaa ja kahvia ja juo kuin poika ja kyllä kai sille miehelle samoin kuin pojallekin viina kelpaa, selitti Helena haltioissaan.

— Vai niin. Mutta armopuita ei anneta viinan ja kahvin ostoon, ne annetaan välttämättömimpiin elämän tarpeisiin ja sitäpaitsi niiden hintaa ei jaeta rahoina, vaan jauhoina, sanoi Järvelä.

— En tiedä, vaan kyllä Kustilla konsteja on. Vaihettaa jauhot kahviin, on hän ennenkin niin tehnyt, pani Helena siihen.

Isäntäin kesken syntyi nyt kiivas keskustelu, jota Helena kuunteli melkein henkeä vetämättä. Ja päätökseksi tuli, ettei Kustille anneta, että otetaan pois luvatut armopuut.

— Nyt se tuli listan mukaan, sanoi Helenakin mielissään.

Sitten tuli puhe Kumpulan väestä.

— Matti olisi paljon paremmin ansainnut armopuita kuin Kumpulan väki. Mies parka on nytkin kaiket pakkaset hakannut halkoja, mutta mitä on tehnyt Kumpulan Juho? On maannut kuin ahkio sängyssään koko syksyn ja talven. Ei viitsi, että puita hakkaisi. Vaimon pitää niitäkin ressata metsästä ja hakata, alkoi Helena henkeä vetämättä selittämään.

Mutta Saarelan isäntä otti puolustaakseen Kumpulan Juhoa ja sanoi:

— Laiska mies se on Juho, sen täytyy myöntää, mutta tänä talvena on sairastanut, vaimokin on kivulloinen ja monta on pientä lasta. Ellei anneta Juholle, niin piiriin tulee koko joukko. Kumma että ovat tähän asti eläneet, mutta ei kai ole kuolema kaukana ollut.

— Niillä vaan onkin hätä. Hevosen lihaa keitetään kolmasti päivässä, Juhokin on lihonnut, että on kuin mikäkin patruuni, sanoi Helena taas.

— Syökööt muutkin hevosen lihaa. Juho on kuitenkin tyhmyydessään paljoa viisaampi muita; hän keittää rasvaiset keitokset siitä, jonka muut ylenkatseellisesti hylkäävät, sanoi Saarela siihen.

— Kyllä kai niille konin liha kelpaa, taitavatko he kumpikaan olla niin hyvää lähtöä, etteivät olisi tottuneet. Juhon isä söi aikanaan kaikki maailman varsat. Hentin äiti kantaa vieläkin mistä sattuu saamaan kuolleita vasikoita, ja syö niitä sanoi Helena pistelevästi.

— Mutta se on asia, joka ei kuulu tähän, sanoi Järvelä.

Helenan teki mieli sanoa Järvelälle jotakin sinnepäin, että tiedetään ne asiat, tiedetään että jouluksi on lähetetty kahvia, ja muita asioita oli myöskin saatu kuulla Hentistä ja Järvelästä. Oli jo kielellä tulossa myrkyllinen lause, vaan kun sattui katsomaan Järvelää silmiin, pakenikin rohkeus, ettei uskaltanut ääntää mitään.

Ja Helena läksi, sanomatta hyvästiä.

— Kuuluu olevan aika juoru-kello tuo Toikan Helena, sanoi Saarela.

— Saattaa niin olla, arveli Järveläkin.

Mutta sitten alkoi isäntäin kesken jälleen keskustelu ja äskeiset asiat unohtuivat.

* * * * *

Kotia mennessään kaiveli Helenan sydämessä. Olisi saanut aikaan, ett'ei Kumpulaan olisi armopuita annettu, niin sitten olisi ollut hyvä olla.

Mutta iloitsi hän kuitenkin siitä, että edes Kaaperin Kustilta oli armopuut otettu pois ja taipaleella poikkesi hän moneen mökkiin sanomaan, että Kustilta oli armopuut otettu pois.

Mutta Kaaperin Kusti oli poikaa vielä vanhanakin.

Hänellä oli jonkunmoinen hämärä aavistus, ettei niiden armopuiden kanssa lopulta hyvin käy ja hän päätti heti ryhtyä toimeen, että edes jotakin saapi. Hän oli kuullut, että muuan ison puulaakin patruuni, joka asui toisessa kylässä, oli luvannut antaa köyhille jo etukäteen jauhoja y.m. armopuista, joita hänen oli aikomus huutaa sitten huutokaupassa, kun puut myytiin. Sillä se oli jo päätetty, että puut myydään lumpassa enimmän tarjoavalle ja rahoilla ostetaan jauhoja sekä ne sitten jaetaan köyhille.

Kusti oli saanut sen kuulla ja hän päätti lähteä patruunilta pyytämään syömistä. Hevosen sai hän lainata Kölsän Jannelta ja niin hän lähti jo samana iltana.

Tiellä kohtasi hän Järvelän rengin, joka oli menossa pappilaan isännän asialle. Renki kertoi heti, että oli päätetty, ettei Kustille annetakaan armopuita. Ja sitä ei renki jättänyt mainitsematta, että Toikan Helena oli käynyt Järvelässä ja haukkunut Kustia, muun muassa sanonut senkin, että Kusti oli aikonut ostaa viinaa, jahka rahat saisi käteensä.

— Vietävän akkaa kun on valehdellut, mutta muistetaan toiste, sanoi Kusti, mutta enempää hän ei puhunut koko asiasta.

Pappilan tykönä kysyi renki:

— Mihin se Kusti nyt on matkassa hevosella?

— Oli aikomus käydä tuolla kirkon takana vaimoni sisarta meille noutamassa, valehteli Kosti.

Renki poikkesi pappilaan, mutta Kusti jatkoi matkaansa, löi vanhaa konia selkään, että naukui ja kirosi synkästi koko maailmaa Ja enimmän Toikan Helenaa.

— Minulla on ollutkin aavistus, ettei tässä hyvin käy, ajatteli hän.

Mutta lohdutti kuitenkin itseään, että patruuni, jonka tiedettiin olevan hyväsydämisen, uskoo häntä ja antaa… ottakoon sitten maksun vaikka kissan hännästä.

Niin ajatteli Kusti ja ajoi menemään.

Iltahämärässä seuraavana päivänä hän palasi ja oli hyvällä tuulella. Hän oli ryypännytkin melkolailla, koska piti kovaa ääntä ja ruoski hevosta. Reessä oli hänellä 100 kilon säkki jauhoja, iso pussillinen ryyniä ja toinen kahvia ja sokuria. Ja taskussa halli viinaa.

— Moni poika ei huuda näin tammikuussa, huusi hän rahdin vetäjille, joita tuli tiellä vastaan.

— Huudatkohan helmikuussa vielä? kysyivät rahtimiehet.

— Joka kuussa, te lurjukset, vastasi Kusti.

Lähemmäksi kotoa tultuaan koetti hän pitää pienempää suuta, mutta mennessään Toikan sivu hän huusi, että kaikui:

— Täällä on viinaa, tahtooko Toikan akka ryyppyä Ja niin hän saapui omalle pirtilleen ilosena ja vikkelänä miehenä.

Kustin akka ja poika olivat vastaanottamassa. He olivat kuulleet, ettei Kustille armopuita annetakaan ja olivat levottomina vartoneet Kustin tuloa. Mutta nähtyänsä jauhosäkin ja kaksi muuta pussia tulivat hyvilleen ja ihmettelivät.

Oli siinä Kustilla selvittämistä, että miten hän patruunilta sai kuin saikin, sai puoli kannua viinaakin kun oikein kärtti ja kiusasi. Sen oli patruuni antanut lahjaksi, koska tiesi Kustin verrattomaksi tukkimieheksi.

— Ne täytyvät nyt antaa ne armopuut, ei auta. Mitäs ovat kerran luvanneet, sanoi akka.

— Eli maksakoon kunta patruunille, arveli poika

— Niin, maksakoon kuka hyvänsä Ei minulla ole varaa maksaa, sanoi Kustikin.

Ja heti alkoi Kustin silmäpuoli-akka kahvia keittämään ja onnellisina miehinä tekivät Kusti ja poikansa puolikuppisia pöydän luona.

Näin sai Kusti vikkelällä konstilla verrattomat ruokavarat.

8.

Muutamia viikkoja oli kulunut. Armopuut olivat myydyt huutokaupassa ja köyhille oli ostettu jauhoja. Mutta sitä vaikeroivat ja valittivat köyhät, että halpaan hintaan menivät, että enempi olisi pitänyt saada, vaan sitä ei voitu parantaa, täytyi tyytyä siihen.

Kumpulaan oli annettu yksi 100 kilon säkki jauhoja ja vasta annettaisiin lisää, sitten kun puulaaki maksaa kaikki. Kumpulassa oli siis syömistä mitä hyvänsä. Mutta oli aika käsissä, että tulisi lähteä tukin hakkuuseen niinkuin määrä oli, että työ-ansiota saataisiin. Siinä ilmaantui kuitenkin odottamattomia seikkoja, sillä ei ollut monta, joka olisi lähtenyt.

Kumpulan Juhoakin koettivat asianomaiset väkivetoon saada liikkeelle, mutta huonolla menestyksellä.

Kerran sai Juhon metsäherrakin käsiinsä.

— Täälläkö sinä lurvailet vielä! Etkö olekkaan mennyt tukkitöihin? kysyi hän vihaisesti Juholta.

— Miten minä herra kulta kykenen? Ei ole kenkiä kuin nämät paikkaset raajat, ei vaatetta minkäänlaista, jolla tarkenisi, selitti Juho.

— Joo, mutta se on suuri synti ja häpeä, että tuommoinen noin vankka ja verevä mies makaa laiskana, kun työtä on saatavissa.

— Ei sitä täällä oltaisi, jos olisi vaatteet, että tarkenisi, puhui Juho surkeasti.

— Etkö voi toimittaa itsellesi vaatetta ja maksaa kesällä, kun ansaitset.

— Mistäpä niitä saa ja kukapa se minullekin velkaa uskoo.

— Laita vaan itsesi työhön ja sillä hyvä, sanoi herra lopuksi ja lähti.

— Pyh… tuumaili Juho herran mentyä.

Samanlainen syy se oli monella muulla mökkiläisellä, nimittäin, ettei ollut kenkiä eikä vaatteita. Ja niillä, joilla ei ollut syytä, ne tekeytyivät sairaaksi ja heittivät muita mutkia. Harvat olivat ne, jotka lähtivät työhön kärttämättä ja muistutuksitta.

Mutta Matti, vaikk’ei ollut armopuitakaan saanut, läksi tukin hakkuusen. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, ja hänen kädessään oli kirves oikein päin, että äkkiä romahti petäjä pitkäkseen.

Mutta Kumpulan Juho kävi yhä laiskemmaksi. Olisi luullut, että hän nyt, kun sai syödä hyvää ruisleipää, alkaisi vähitellen työhön, varsinkin koska hän päältäkin päin näytti peräti hyvin voivalta ja terveeltä. Mutta ei, päinvastoin tuli hän yhä laiskemmaksi. Nyt kun pakkasetkaan eivät enään olleet niin suunnattomia, ei hän viitsinyt puun tikkua hakata. Henti sai toimittaa kaikki, Juho oli kuin ei häneen kuuluisi koko asia. Pirtti pysyi siis edelleen hyvin kolkkona ja ilma kovin epäterveellisenä. Nuorin lapsi, joka pitkin talvea oli kitunut, oli tullut yhä huonommaksi ja laihtunut luurangoksi. Kerran oli Henti käynyt pappilassa sille lääkkeitä noutamassa. Rouva oli häntä soimannut huolimattomuudesta ja sanonut, että lapsi oli vilustumisesta taudin saanut. Hän oli antanut rohtoja ja käskenyt niitä antaa lapselle sen ja sen verran päivässä.

Mutta niistä ei ollut näyttänyt olevan mitään apua, sillä lapsi huononi huononemistaan. Hoitoakin siltä raukalta puuttui. Sängyn loukossa sai maata heinillä, vähä ryysyjä peitteenä. Henti ei ehtinyt häntä paljo vaalimaan ja vanhemmat lapset eivät ymmärtäneet. Juho ei piitannut mitään. Kun Henti häntä pyyteli sairasta vaalimaan, sanoi Juho:

— Paranee kai se minutta, jos on paratakseen.

Aamuin ja illoin kun äiti viipyi navetassa ja isä useinkin oli kylässä tai nukkui, oli lapsella ikävä olla. Välisti pillahti itkuunkin ja huusi äitiä. Pikku-Juho silloin juoksi navettaan äitiä käskemään. Silloin oli aina rääkkymättä, kun sai olla äidin sylissä, mutta kun äiti poistui, alkoi uudestaan huutamaan.

— Voi kun sinä raukka kuolisitkin, huokaili Henti usein.

Lisäksi muulle heikkoudelle alkoivat lapsen silmät vettä valumaan, kävivät harmaiksi ja pieniksi. Siitä kävi Henti taas pappilassa ja selitti miten lapsen silmät olivat surkeat. Rouva oli hänelle ankara nuhteli kovin ja ilmoitti, että silmiin oli alkanut kasvamaan hine ja että lapsesta tulee auttamatta sokea, jos sattuu elämään.

Se oli surkea tieto, mutta Juhoon se ei vaikuttanut vähääkään.

Muutaman viikon kuluttua näyttivät lapsen silmät harmailta ja sekavilta ja sen voi selvästi huomata, ettei se nähnyt kuin nimeksi.

Silloin Henti usein öisin rukoili Jumalaa, että lapsi kuolisi, ettei jäisi sokeana elämään tähän kurjaan ja kylmään maailmaan. Mutta näytti kuin Jumala ei olisi kuullut hänen rukoustaan, sillä lapsi alkoi päivä päivältä virkistymään ja tuli virkummaksi. Matin Kaisa Kumpulassa joskus kävi, muut ihmiset eivät koskaan. Kaisa neuvoi yhtä ja toista sairaan lapsen silmävoiteeksi, mutta niistä ei näyttänyt olevan apua, melkein pikemmin vaan tuli sokeaksi.

— Olisi Jumalalla armoa, että kutsuisi pois tämän raukan, sanoi Matin Kaisa taas kerran, kun oli Kumpulassa käymässä.

— Sitä minäkin olen Jumalalta rukoillut, sanoi Hentikin.

— Minulla ne ovat ne kakarat terveitä kuin pukkia, vaikk'ei niitä ole tullut hoidetuksi hyvinkään häävisti. Kahdella nuorimmalla ei ole muuta vaatetta koko talvena ollut kuin pikkunen paita. Välisti ovat juosseet paitasillaan pakkaseenkin, vaan terveinä ovat pysyneet. Joutaisi niitä meiltäkin joku kuolemaan, puhui Kaisa Hentille.

— Teillä onkin lämmin pirtti ja se se on pääasia, vaan tämä meidän, joka on ollut kaiken talvea niin kauhean kylmä ja kostea. Siitä se pääsi ensin vilustumaan ja alkoi kitumaan, puhui Henti itkun seasta.

— Kyllä minunkin uskoni on semmoinen, arveli Kaisakin.

— Vähemmällä sairastamisella täältä moni lähtee kuin tämä raukka, joka on kaiken talvea kitunut, sanoi Henti.

— Sillä on Jumalalla monenlaiset tiet. Jumala tahtoo muistuttaa ihmistä. Ehkä on tämä sinullekin huomautukseksi, että kääntyisit Jumalan puoleen, hakisit lohdutusta Jesuksessa Kristuksessa, kurja, puhui Kaisa, itkun seasta.

— On tämä niinkuin virkumpi, kyllä se siitä virkistyy ja alkaa elämään, sanoi Henti.

Ja todella kävi niin, että lapsi virkistyi, ei kuollutkaan niinkuin toivottu oli.

Jumalan tiet ovat selittämättömät.

* * * * *

Kaaperin Kustissa oli ollut rentoa elämää siitä asti kun Kusti sai patruunilta ruokavaroja. Kahvipannu oli lakkaamatta lämpimillä ja ryynipuuroa syötiin. Mutta kun tavarat alkoivat pelottavaa kyytiä vähetä, alkoi Kusti ja poika suksien tekoon uudelleen. Ilmat olivatkin asettuneet, että tarkeni metsään suksipuita hakemaan.

Kylällä kerrottiin siitä paljon, kuinka rentoa elämää Kaaperin Kustissa pidettiin ja siitä lurjuksen työstä, jonka Kusti oli patruunille tehnyt. Mutta Kusti puolusti itseään sillä, että mitä lupasivat ensin armopuita ja sitten eivät antaneetkaan, maksakoon nyt kunta patruunille, häneltä ei patruuni saisi äyrin kuvaa.

— Tulisi tässä taas kevät ja kesä, toivoi Kusti eräänä päivänä, kun valmisteli suksia.

Silloin ei enään ollut kahvia ollenkaan ja jauhotkin olivat lopussa.

— Tulee tästä kesä vielä tämänkin talven perästä ja hyvä kesä tuleekin, paljon on tukkihommia, sanoi siihen poika.

— Kyllä kai hommia tulee ja jätkistä taitaa tulla puute, arveli Kusti.

— Kyllä sitä jätkän lihaa maailmassa on, tuumaili poika siihen.

Niin haasteli Kusti poikansa kanssa tulevasta keväästä höylätessään suksia. Viimein tuli siinä puhe Ameriikkaan menosta. Sillä Kustin poika oli kirjoittanut eräältä sukulaiseltaan "tikettiä" ja sukulainen oli luvannut lähettää.

— Saas nähdä tuleeko sieltä sitä tikettiä ja milloin tulee? arveli poika.

— Niin minun uskoni on, että tulee, tuumaili isä.

— Pois täältä pitää lähteä Ameriikkaan, sieltä sitä rahaa saapi, täällä ei sen vertaa saa kokoon, että kerran kelvollisesti saisi olla päissään, tuumaili poika.

— Sinne lähtisin minäkin, jos sinun ijälläsi olisin, mutta liian vanhaksi joutui ihminen, arveli Kusti.

— Kun tiketin saan, niin silloin poika matkaan. Tämä mies ei käy kruunu sinellissä eikä arvannostossa. Sieltä Amerikasta minä teille lähetän rahaa, ettei teidän täällä tarvitse nälkää nähdä. Jahka minä vaan piletin saisin, puhui poika.

— Mutta tänä kevännähän se sinulla on arvannosto, huomautti isä.

— Arvan minä käyn nostamassa, vaikka ykkönen tulisi, mutta sen perästä ei tätä poikaa nähdä missään komppaniassa, se on viljanen vissi.

— Suurta hulluutta se olisikin ruveta ilman edestä kokonaiseksi kolmeksi vuodeksi äkseeraamaan. Monta poikaa on mennyt Ameriikkaan juuri sen vuoksi ja toisia menee.

— Joo, ja toisia siirtyy pois tästä saakelin Suomesta, jossa nälkä ja pakkanen ahdistavat myötäänsä. Vaan Ameriikassa se on kesä aina, siellä sitä ihminen rahaa saapi.

— Ja kirjoita sinä sieltä, että miten siellä on hauska elämä, varotteli jo Kusti valmiiksi.

Niin siinä haastelivat aijotusta Ameriikka-matkasta, kun kylän lautamies tallusteli sisälle, renki vieraana miehenä.

Kusti arvasi heti, että haaste sillä lautamiehellä nyt on, koska vieraan miehen kanssa oli matkassa. Kusti ei ollut edeltäpäin arvannut lautamiehen tuloa ja siksi ei ehtinyt mennä piiloon, mutta jos olisi arvannut, kyllä olisi lautamies saanut panna kaikki konstinsa liikkeelle, ennenkuin olisi saanut Kustin haastetuksi.

Mutta nyt ei auttanut enään piiloon meno, täytyi tyytyä ja olla olevinaan levollisena. Ja Kusti olikin kuin ei muistaisikaan, että se oli lautamies, joka pirtissä renkinsä kanssa istui.

Eikä lautamies näyttänyt olevan hopussa haastamaan, siinä jaaritteli vaan yhtä ja toista ja ihmetteli Kustin suksien tekoa.

— Nämä tämän puolen sukset ovat niin kysytyltä siellä etelässä, että niitä ostettaisiin vaikka kuinka paljon, sanoi lautamies.

— Niinhän ne kuuluvat olevan. Kaikkia ne herrat hoksaavat, kun sen hiihtokilpailunkin, sanoi Kustikin.

— Se kuuluu nyt olevan niin mallissa Oulussakin, että kaikki hiihtävät, röökynätkin.

— Niinhän se kuuluu olevan.

Ja parasta aikaa kun juttelivat siitä hiihtourheilusta, niin lautamies kesken kaikkea sanoi:

— Kurikan isäntä haastattaa sinua halkojen, aidaksien ja metsän varkaudesta. Käräjät alkavat ensi maaliskuun 13 päivänä Riemulan kestikievarissa tässä kylässä.

— Vai niin, mutta ei tainnut sattua. Luulenpa että on Kurikalla vaikeanlainen näyttää todeksi, että minä olisin häneltä mitään varastanut, sanoi Kusti ja pysyi vallan levollisena.

Poikakin pysyi niin rauhallisen näköisenä, niin kuin asia ei ensinkään koskisi häntä.

— Tämä on ankara asia ja minä vaadin Kurikan edesvastaukseen kunnianloukkauksesta, kun tässä käräjille tullaan, uhkaili Kusti.

— Niin, en minä tiedä, minä olen tehnyt velvollisuuteni ja muu ei kuulu minulle.

— Ei ei, mutta se ei ole niin helppo asia, että soimata lähimmäistään varkaaksi, se pitää myös näyttää toteen, sanoi Kusti mahtavasti.

— Kehui se Kurikka, että hän voipi todeksi todistaa, että sinä olet halkoja heidän halko-vajastaan öisin ottanut.

— No, se nähdään sitten käräjillä, sanoi Kusti ja hän näytti niin levolliselta, että lautamieskin arveli Kustin viattomaksi.

Mutta lautamiehen mentyä oltiin kauvan aikaa äänettöminä.

— Olisiko kukaan nähnyt? arveli poika.

— Sitä en usko, siksi olen ollut varovainen, tuumaili isä.

— Antaa sitten Kurikan koettaa.

— Niin tehköön. Minä hyvin tiedän, kuka hänen aitaansa polttaa, mutta minä en puhu mitään, sanoi Kusti.

— Saa nähdä keitä kaikkia hän haastattaa vieraiksimiehiksi.

— Luultavasti Kumpulasta, Toikalta ja kenties Matin Kaisankin, mutta ne eivät mitään tiedä.

Mutta levottomana Kaaperin Kustissa kuitenkin oltiin, varsinkin äiti ja poika. Kusti ei niinkään. Häntä oli ennenkin syytetty oikeudessa näpistelemisestä, mutta hän oli pelastunut kuin poika ja niin toivoi nytkin pelastuvansa. Mutta eivät he kenellekään kertoneet, että he olivat haastetut.

Eräänä päivänä, kun käräjät jo olivat lähellä, tuli Kurikan isäntä Kaaperin Kustiin. Hän oli luullut, että Kusti, tuntien syyllisyytensä, tulee puheille, tunnustaa rikollisuutensa ja rukoilee anteeksi. Mutta Kurikka odotti turhaan. Kusti ei tullut. Hän päätti itse lähteä käymään Kustin puheilla.

— Tunnustaisit varastaneesi halkoja ja polttaneesi aitaa, jättäisin minä asian sikseen, sanoi hän Kastille.

— Viheliäinen lie sinun halkojasi tai aitaasi polttanut, sanoi Kusti ylpeästi.

— Sinä siis haluat, että minun pitää vetää oikeuden eteen sinut… tästä tulee kallis juttu sinulle, Kusti, uhkaili Kurikka.

— Anna tulla vaan.

— Minulla on vieraita miehiä, jotka ovat nähneet. Kanne tulee täydellisesti toteen näytetyksi.

— Ann' tulla vaan, tämä mies ei hätäile.

— No koetamme! sanoi Kurikka ja lähti pois.

— Mistähän siepannet todistajat? huusi Kusti hänelle.

Sinä iltana oli lautamies taas renkinsä kanssa liikkeellä.

Hän oli haastamassa todistajia juttuun.

Ensiksi poikkesi hän Kumpulaan.

Juho valmisteli lintu-häkkiä. Henti hoiti sairasta lastaan.

Juho lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä hänellä ei ollut puhdas omatunto.

Lautamies haastoi heidät todistajiksi.

— Ja siihen asiaan minä en tiedä mitään, sanoi Juho ja päästi helpotuksen huokauksen.

— En tiedä minäkään, sanoi Hentikin,

— Oikeudessa se kuullaan, sanoi lautamies, yritti lähtemään, mutta kysyi:

— Onkohan se tuo Matti kotona?

— Ei ole, siellä on vieläkin tukinhakkuussa.

Ja lautamies meni Toikalle, haastoi Iisakin ja Helenankin todistajiksi.

— Minä en mitään tiedä, sanoi Iisakki, mutta Helena hymyili salaperäisesti.

Ja lautamies siirtyi siitä Matille, haastoi Kaisankin samaan juttuun.

— Mistä minä tietäisin, joka en ole käynyt koko talvena kuin yhden kerran Kustin tuvalla, sanoi Kaisa.

Samana iltana kävi lautamies vielä haastamassa Suvitien Jaakon vaimoneen ja erään ruoti-ukon, Pitkäksi Pekaksi kutsuttu.

Mutta Kusti sai myöskin kuulla keitä oli haastettu todistajiksi ja hän rupesi hiukan pelkäämään asiaa.

Saadakseen jotakin lohdutusta omalletunnolleen läksi hän käymään Kumpulassa ja päätti urkkia Kumpulan väeltä tietoja. Sen hän jo edeltäpäin arvasi, ettei Kumpulan väki mitään tiennyt, ja jos tietäisivät, silloin sopisi hänen antaa Juhon aidaksien ja ladon parsien varkaus ilmi.

Otti siis asian puheeksi.

— Hukkaan se yritys menee, se on vissi. Eikä sitä Kurikka ole tehnytkään kuin pelottaakseen sinua. Olisi se tähänkin kuulunut, jos joku olisi nähnyt sinut liikkeellä. Mene vapaasti oikeuteen, ei Kurikka voi näyttää kannettaan todeksi, lohdutti häntä Juho.

— Varma minä siitä olen, etteivät ne vieraatmiehet mitään tiedä. Mutta tuo Toikan Helena, joka on minun vihamieheni, se saattaa todistaa mitä tahtoo, sanoi Kusti.

— Sinä jääväät Helenan. Hän on sinun vihamiehesi, hän ei kelpaa todistamaan, tiesi Juho sanoa.

— Juuri niin. En ollut huomatakaan, sanoi Kustikin hyvillään.

— Mitähän varten se Kurikka Pitkän Pekankin on haastattanut? kysyi Juho.

— En ymmärrä. Lystiksensä luultavasti. Pekka ei ole nähnyt minua koko talvena. Kerran on käynyt meillä, mutta silloinkaan minä en ole ollut kotona, vastasi Kusti.

— Vapaasti sinä saat mennä käräjille, Kurikka saa pitkän nokan.

— Niin on minunkin uskoni.

Ja paljoa helpommalla tunnolla lähti Kusti kotiaan päin kävelemään.

Mutta mennessään Toikan sivu, osui Helena olemaan pihalla

— Taitaapa sinulle tulla tilinteko talvellisista vehkeistäsi, sanoi Helena.

— Älä huoli koko asiasta sinä, vastasi Kusti.

— Minä olen myöskin haastettu vieraaksimieheksi ja kuka tietää, Kusti, mitä täällä tiedetään, arveli Helena.

— Mitähän sinäkin tietänet, vanha portto, sanoi Kusti vihasena.

— Sinä portto olet ja sinun sukusi sen vietävän länki-sääri, haukkui Helena vastaan.

— Ähä, koskipa sinuun, sinä häntyri. Muistatko mitä sinä Korte-Salmon kanssa hommasit, kun Iisakki oli metsäkylässä höyläämässä? sanoi Kusti taas vuorostaan ja läksi kotiaan päin.

Helena koetti huutaa hänelle jotakin hävitöntä jälkeen, mutta Kusti ei enään kuullut.

9.

Käräjät olivat kuin suuret juhlat tai markkinat. Käräjätaloon kokoontui kylän joutilas väki tupakoimaan ja juttuja kuulemaan. Oli niin hauskaa ja mukavaa isossa väkijoukossa, jossa väiteltiin, selitettiin, kirottiin ja pauhattiin monella lailla. Pihalla ja nurkkain takana seisoi miehiä ja vaimoja kuiskutellen ja hartaasti haastellen. Siellä joko asianomainen antoi neuvojaan todistajalle tai hieroivat asianomaiset sovintoa asiastaan, joka alkujaan oli ollut peräti pieni. Väen-tuvassa taas oli hauskaa yllin kyllin. Sieltä sai lakkaamatta ostaa kuumaa kahvia, vankkoja vehnäspullia ja monenlaista muuta hyvyyttä. Lakkaamatta keitettiin uutta kahvia ja lakkaamatta istui pitkän pöydän luona kahvinjuojia. Ja väittelyä ja selvityksiä, kehumista ja naurua kuului joka nurkasta.

Niin oli siellä hauskaa.

Ja toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolen, istui oikeus. Oikeuden porstuaan koetettiin pakkaantua, että saisi tietää mitä siellä sisällä keskusteltiin. Ja ne, joiden onnistui päästä ovea lähelle, ne kuulivat suunnille mitä oikeudessa sanottiin, kuulivat tuomarin karjuvan ja asianomaisten valehtelevan vastaan. Oli siis oven takana erinomaisen hauskaa, varsinkin silloin kun joku mieltä jännittävä asia oli käsiteltävänä. Kyläläiset olivatkin hyvät ottamaan selkoa minä päivänä se ja sekin merkillinen asia oli tutkittavana. Semmoisia asioita olivat varsinkin rikos- ja murhajutut. Äpärälasten hoitoa koskevia ja vähäisiä tappelusjuttuja kuunneltiin myöskin hartaudella ja sellaisina päivinä oli käräjätalossa väkeä kuin markkinoilla.

Kurikan isännän nostama kanne Kaaperin Kustia vastaan oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota, koska kukin oli vallan utelias tietämään, miten Kusti asiasta selkenisi. Tiesivät nimittäin kaikki ihmiset, että Kusti oli näpistelijä ja usea olisi sydämestään suonut, että Kusti kerrankin saisi sopivan muistutuksen lurjuksen töistään.

Oli siis koko kylällä tietona minä päivänä Kustin asia oli oikeuden tutkittavana. Ja aamulla jo paljoa ennen kun oikeus oli istunut, alkoi väkeä kokoontumaan käräjäpaikalle. Uteliaisuus veti sinne semmoisiakin, jotka jättivät työnsä siksi päiväksi ja, nauttien hauskaa vapautta, seivästelivät pihalla ja tuvassa.

Olivat myös saapuneet molemmat asianomaiset itse ja kaikki haastetut vieraatmiehet.

Kumpulan Juho oli saanut lainata Matin vanhat vaatteet ja Toikan Iisakilta oli hän saanut kengät. Henti oli saanut Matin Kaisalta hameen ja röijyn ja Kustin eukolta huivin. He istuivat molemmin penkillä väen tuvassa, äänettöminä kuunnellen jaarituksia.

Toikan Helena istui perimmäisessä sängyssä ja rähisi ja selvitti kovin. Iisakki oli ostanut sikarin ja, istuen aivan oven suussa, askarteli hän savuja henkeensä ja oli ääneti.

Matin Kaisa haasteli kahvinkeittäjän kanssa, suussaan iso, ryöhyävä piippu.

Mutta penkillä sivuakkunan luona istui Kaaperin Kusti ja kovin oli hän viattoman ja viisaan näköinen. Väliin alkoi hän syyttömyyttään ilmituomaan ja vannoi ei kertaakaan Kurikalta puita varastaneensa. Ihmetellen ja suu auki häntä kuunneltiin ja paljon sai Kusti puolustajia. Kustin vieressä istui hänen poikansa, joka hänkin oli tullut kuuntelemaan asiain menoa, mutta Kustin vaimoa ei näkynyt. Ja yleisenä keskusteluaineena oli nyt Kustin asia. Monelle haaralle sitä arveltiin ja kova oli rähinä ja väittely, koska kukin tahtoi ilmaista käsityksensä asiasta…

Mutta porstuassa haasteli Kurikan isäntä lautamiehen kanssa, haasteli sipittäen etteivät muut kuulisi. Ja näkyi lautamies usein pudistavan päätään vastaukseksi.

Oli jo useita asioita käsitelty, mutta Kurikan asiaa ei vielä oltu huudettu.

— Taitaapa vasta jälkeen puolenpäivän ottaa Kurikan asian, arveltiin.

— Siitäpä kohta näyttää.

Mutta samalla kuului vanhan rättärin jymeä ääni huutavan:

— Talokas Heikki Kurikka ja mäkitupalainen Kustaa Hyttinen…

Vilkas liike syntyi väkijoukossa pirtissä.

Kurikka paranteli kaulahuiviaan ja Kusti korjaili rintaansa, että ääni kulkisi.

Ja juoksujalassa lie menivät pihan toiselle puolelle käräjätupaan. Mutta heitä seurasivat kaikki todistajiksi haastetut sekä liuta poikia ja vanhempaa väkeä utelijaina kuuntelijoina. Mennessään pihan poikki kuiskasi Kurikka jotakin Kustin korvaan, mutta ei kuultu mitä Kurikka sanoi.

Oikeuden etehisessä koetti rättäri kyytitä liikaa väkeä pois, mutta huonolla menestyksellä.

Kun asialliset tuokion olivat olleet oikeudessa, käskettiin todistajat sisälle. Kusti koetti jäävätä Toikan Helenaa, mutta kun ei ollut tarpeeksi todistajia, että Helena oli Kustin vihamies, katsottiin Kustin jäävi-muistutus jonnin joutavaksi ja Helena sai todistaa.

Sitten vannoivat vieraatmiehet ja saivat astua ulos oikeudesta.

Ensiksi sai Kumpulan Juho todistaa.

Oikeuden oven takana oli kymmeniä korvia terotettuna, että mitä Juho nyt tietää todistaa.

Kauvan tutki häntä tuomari, tutki ja mutkitteli sinne tänne, vaan Juho ei sanonut tietävänsä mitään.

Mutta tuomari ei helpottanut vähällä. Hän tutki ja kyseli moneen ristiin, mutta Juho ei ilmaissut mitään, ei sitäkään sanonut, että hän kyllä monesti oli nähnyt halkoja Kaapelin Kustin pihalla, ei sanonut, vaikka tiesi.

Viimein sai Juho mennä.

Mutta oven takana oli kuultu kaikki.

Nyt tuli Hentin vuoro mennä todistamaan.

— Älä sekotakaan vaan asiaa, sanoi Juho hänelle.

Mutta Henti ei osannutkaan olla niin varovainen ja joutui hän monesti solmuun vastauksiensa tähden.

— Minä pyydän oikeuden kysymään todistajalta, eikö todistaja ole nähnyt halkoja poltettavan Kaaperin Kustissa? muistutti Kurikka.

Tuomarin kysymykseen vastasi Henti:

— Olen kyllä nähnyt, vaan minä en tiedä ovatko ne olleet Kustin omia tai varastettuja, vastasi Henti.

Vielä sittenkin uteli häntä tuomari, uteli moneen ristiin, mutta vihdoin sai hänkin mennä.

Nyt tuli Toikan Iisakin vuoro. Iisakki puhui suoraan ja empimättä ja kun hän oli sanonut järkähtämättä, ettei hän mitään tiennyt, päästi tuomari hänet pitemmittä mutkitta.

Nyt tuli Helenan vuoro. Oven takana terotettiin korvia yhä tarkemmiksi.

Helena alkoi selvittää ja porista, ettei tuomari ehtinyt seurata hänen puhettaan.

— Puhukaa harvempaan, että voin seurata, muistutti tuomari.

Mutta Helena laski tulemaan, sotki puuta heinää, mutta itse asiaan hänkään ei tiennyt mitään.

— Tietääkö todistaja onko vastaaja varastanut kantajalta halkoja tai polttanut aitoja? karjasi tuomari hänelle.

— On tietenkin. Mistä niitä halkoja muuten olisi Kustissa ollut? sanoi Helena.

— Todistaja ei tiedä ovatko ne halot, joita hän on meillä nähnyt, Kurikan halkovajasta otettu, muistutti Kusti.

— En minä sitä tiedäkään, vaan ei niitä kunniallisella tavalla ole saatu, sanoi taas Helena.

Ja taas hän alkoi sotkea ja selvittää monen vuoden vanhoja tapahtumia. Vihdoin tuomari hänelle vimmastui ja käski mennä herran nimeen.

Nyrpein nenin palasi Helena etehiseen ja kovin karvasteli sydämessä kun kuuli naurun tirskumista.

Matin Kaisa huudettiin nyt.

Kaisakaan ei tiennyt mitään.

Pitkää Pekkaa taas tutkittiin kauvan, mutta ei tiennyt mitään.

— Minä pyydän asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, jolloin hankin uusia todistajia. On monta, jotka ovat paikkakunnalta poissa, joita ei ole saatu haastetuksi, sanoi Kurikka.

— Parasta, että oikeus tekee päätöksen. Kantajalla ei ole kuin koiruus mielessä, eikä hän voi näyttää tyhjää asiaa milloinkaan, sanoi Kusti.

Mutta oikeus lykkäsi asian seuraaviin käräjiin, jolloin Kurikka saisi tuoda todistajia kanteensa toteennäyttämiseksi. Kusti määrättiin olemaan saapuvilla tuomisen uhalla.

Mutta kun asia oli päättynyt ja kaikki taas kokoontuneet väentupaan, alkoi siellä korvia särkevä poru ja huuto. Kusti ja Kurikka soimailivat toinen toistaan. Kurikka haukkui vieraitamiehiäkin, etteivät sanoneet mitä tiesivät ja Toikan Helena soimaili tuomaria, joka muka ei ollut ollut Helenalle mieliksi, vaan karjunut ja huutanut kuin huuhkain.

Kaaperin Kusti osti kahvia itselleen ja pojalleen sekä sikarit, jotka he mahtavasti sytyttivät palamaan. Kumpulan Juhollakin osui olemaan viiden pennin lantti ja hänkin osti sikarin.

— Minä sanoinkin heti Kurikalle, että et sinä sentään tyhjästä asiaa saa, vaikka rikaskin olet. Laki se on köyhänkin puolella, haasteli Kaaperin Kusti.

— Luuli, että hän haasteella pelottaa, sanoi poikakin.

— Ei ole asia vielä päättynyt, Kusti, kukaties mitä tulevissa käräjissä tiedetään, sanoi Kurikka siihen.

— Vaikka hakisit todistajia maailman ääristä, niin tyhjään raukeaa, sanoi Kusti.

— No koetetaan, uhkasi Kurikka.

— Koeta, koeta! pani Kusti vaan.

Pitkän aikaa jamasivat Kurikka ja Kusti, mutta lopulta joutui Kusti sanasille Toikan Helenan kansaa. Molemmin puolin laskettiin tulemaan mitä ryötimpiä soimauksia.

Ja väki heidän ympärillään kuunteli hartaasti ja nauroivat. Lopulta alkoi Kaaperin Kustin poikakin haukkumaan Helenaa ja nousi siitä tulta tuiskiva sanakiista, jossa kumpikin kuuli nimensä.

— Mitä sinäkin… Koko talven olet syönyt vanhempiesi kera patruunin jauhoja… nälkään olisit muuten kuollut. Ei kannata sinun puhua mitään… sinulla ei ole omia kenkiä edes jalassasi soimaili Helena, soimaili ja huusi.

— Eipä ole vaan sinulta käyty kenkiä lainaamassa, puolusti poika.

Mutta vaikka isä ja poika yhdessä olivat Helenaa vastaan, eivät he sittenkään riittäneet haukkumisessa. Sillä Helena paapotti niin sukkelaan, etteivät ehtineet puoliinkaan vastata. Ja kun väkijoukko siinä ympärillä vielä nauroi ja riemuitsi, innostui Helena yhä enemmän, ettei lopulta enään tiennyt mitä sanoi.

Mutta Kusti pitikin korvansa auki ja kun Helena hoksaamatta soimasi Kustia viiden kertaiseksi varkaaksi, huusi Kusti:

— Kuulittehan, hyvät ihmiset! Hän sanoi minun Saarelan kamarista varastaneen voita! Kuulittehan?

Joku väkijoukosta vastasi, että miks'ei, kyllä se kuultiin.

— Jaa, jaa Helena, siitä tulee sinun tehdä selvä tulevissa käräjissä, sanoi Kusti siihen Helenalle.

Helena ensin hämmästyi, vaan sanoi sitten rohkeasti:

— En minä sitä sanonut, että minä olen nähnyt sinun varastamassa, vaan niin on sanottu.

— Sinä sanoit suoraan, että minä olen varastanut ja sen sinun pitää näyttää toteen akka, sanoi Kusti ankarana.

— Enhän ole niin sanonut? kysyi Helena ja kääntyi väkijoukon puoleen siltä puollustusta saadakseen.

Mutta kaikki ne, jotka pitivät Kustin puolta, huusivat:

— Olet kyllä sanonut. Älä väitä!

Silloin Helena muuttui vaaleammaksi ja hänen notkea kielensä ei enään löpöttänyt niin sukkelaan kuin ennen.

Iisakki oli penkillä äänettömänä kuunnellut vaimonsa ja Kustin torailemista, nyt nousi hän ylös, tempasi Helenaa lujasti kädestä ja sanoi:

— Ala lähtemään täältä!

Ja niin he menivät, Helena varsin nolona.

— Taitaakin akka olla päivillä, kun Iisakki suuttuu, sanoi pitkän äänettömyyden perästä Kumpulan Juho.

Mutta väkijoukko alkoi nyt yksimielisesti kehottamaan Kaaperin Kustia, että haastaa Helenan käräjiin vastaamaan hävittömästä haukkumisestaan.

Ja Kusti innostui ja sanoi:

— Epäilemättä. Vaikka housut jalastani menisivät, niin minä näytän Toikan pruustinnalle mitä muksu markkinoilla maksaa.

— Niin juuri, Kusti. Opeta sitä kelvotonta haukkumaan ihmisiä, huudettiin Kustille monesta kurkusta.

— Opetanpa tietenkin, huusi Kusti.

Vaan myrsky ei hankkinut loppua ollenkaan, rähinää ja melua yhä riitti, koska kullakin oli ajassa varaa oleskella käräjätalossa.

Viimein lähtivät Kusti, poikansa ja Kumpulan Juho pois. Henti oli jo mennyt, heti kun pääsi oikeudesta.

Kusti oli jo polttanut loppuun sikarinsa, samoin poika, vaan Kumpulan Juho sammutti sikarinsa pään ja pani poskeensa ankaraksi mälliksi.

— Saisi se Helena aikalailla siitä soimaamisesta, arveli Juho taipaleella Kustille.

— Jaa… minä en heitä sitä asiaa vaikka housut jalastani menköön, uhkasi Kusti.

— Pahahan se on Helena suustaan, arveli Juho taas siihen.

— Kuinka hävittömästi se on haukkunut sitä sinunkin vaimoasi ympäri kylää, pappilassakin, sanoi Kusti.

— Haukkukoon.

— Sinä et taida tietääkään minkälaisia huhuja se on matkaan pannut?

— Olen minä niitä kuullut, mutta en minä niistä huoli, tuumaili Juho vaan.

— Sinä olet aikanen lehmä mieheksi. Jos minun vaimoani olisi niin soimannut niin… sanoi Kusti.

— Valettahan se on kuitenkin, niin mitä siitä alkaa käräjöimään.

Niin haastellen olivat he saapuneet kotoa lähelle. Tiellä tulla viuhkoi heitä vastaan kylän kauppias, aina hauska ja leikkisä mies.

— No, kuinka kävi, Kusti? Joko saatiin selville, että olet halkoja varastanut? kysyi hän leikillisesti Kustilta.

— Hyvin kävi. Plöröksi meni koko asia. Mitä kauppiaalle itselle kuuluu, tuumaili Kusti.

— No eipä erinomaista. Terveenä ollaan. Sanomalehdestä luin vastikään, että kaikille niille, jotka tänä talvena ovat hevosen lihaa syöneet, antaa kruunu ison palkinnon, sanoi hän, mutta suupielissä näkyi naurun ryppyjä, vaikka koettikin konna levollisena valehdella.

Kusti heti epäili asian todellisuutta, mutta Kumpulan Juho piti täytenä totena.

Ja kauppias jatkoi matkaansa.

— Jos asia niin on, niin sinua se taas Juho vetelee hyvin, sanoi Kusti.

Juho ei ihmeissään osannut mitään puhua.

— Olisi sen tiennyt, niin olisi pitänyt syödä konin lihaa koko talvi, arveli Kustin poika.

Mutta nyt olivat he saapuneet Kumpulan luo. Juho kääntyi mökilleen, mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa omalle pirtilleen.

— Mitä siellä niin kauvan viivyit? kysyi Henti Juholta.

— Oleskelin vaan. Mikä täällä on hätänä? puhui Juho rauhallisesti.

— Ei ole heiniä vähääkään, eikä puun tikkua, sanoi Henti ja puhui sitten itkun seasta:

— Täällä kävi taas Kurikkakin noista lehmistä haukkumassa. Ja kun näki, ettei ollut heiniä karvaakaan, uhkasi heti lähteä Järvelän puheille, että lehmät kuolevat. Ja kyllä kai ne kuolevatkin. Minä en jaksa lähteä suolle heinään. Ellet itse mene, niin kuolkoot. Minä olen niin kipeä taaskin.

— Syönythän sinä olet aamulla, mikä sinua vaivaa?

Juho osui olemaan virkummalla tuulella kuin Henti luulikaan. Syömättä lähti hän heinään suolle ja haasteli lähtiessään:

— Minulla se olisi taas hyvä asia, mutta enpä sano.

Ja niin hän meni.

Henti alkoi vaalimaan kipeää lastaan, jonka silmät nyt olivat aivan harmaat, ettei enään tuntenut äitiäänkään.

— Sokea siitä tuosta raukasta tuli, huokaili Henti.

Toiset lapset tahtoivat ruokaa.

Mutta vähässä olivat taaskin eväät. Ei ollut enään jauhoja ollenkaan, leipiä oli vielä joku. Hevosen lihakin oli loppunut.

Henti taittoi palasen kullekin lapselle, taittoi itselleenkin murusen ja koetti suolan kanssa syödä, vaan sairaaksi kun tunsi itsensä, ei syönti tahtonut käydä.

Kun Juho palasi heinästä, toi hän tullessaan vankan sylillisen puita, joita oli kopsinut heinäin päälle korvesta.

— Näistä se tulee ilonen iltavalkea, sanoi hän kun kantoi puita pirttiin.

— Jumalan kiitos, että nämä ilmatkin alkavat lauhtumaan, sanoi Hentikin vähän paremmalla tuulella. ‘

— Kyllä tästä nyt keväimeen päästään, vaikka konttaamalla, arveli Juho.

— Saarelan emäntä on luvannut antaa kehräyksiä… aina sitä silläkin vähän saisi, kun tervennä pysyisi, sanoi Henti.

Illempana Juho sitten ilmoitti Hentille, mitä kruunu on luvannut niille, jotka hevosen lihaa ovat syöneet.

— Se nyt taitaa olla taas valetta, arveli Henti.

— Täysi tosi… kauppias minulle sanoi, että sanomalehdissä on niin ollut, sanoi Juho.

— En minä sitä voi uskoa, mutta hyvä olisi, jos tosi olisi.

* * * * *

Seuraavana päivänä kulki Juho mökistä mökkiin, talosta taloon selvittämässä, että kruunu on kaikille niille, jotka hevosen lihaa ovat tänä talvena syöneet ja syövät, luvannut suuren palkinnon. Sitä hän selvitti ja selvitti, vaikka hänelle naurettiin vasten silmiä. Lisäksi vielä kehui joka paikassa, etteivät muut saa palkintoa kuin hän, muut eivät ole syöneet kuin hän.

— Mutta ainahan sinä olet kieltänyt, ettet ole syönyt itse, vaan koirallesi syöttänyt, sanottiin hänelle.

— Minä saatan näyttää todeksi, että minä olen itse syönyt väkeni kanssa kaikki sen Saarelan ruunan lihat, sanoi Juho siihen.

— Onpa se hyvä, että nyt itse tunnustat.

— Paljon siinä olikin syömistä, hätä olisikin muuten ollut, arveli Juho.

Ja joka taloon, johon tuli, kehui hän, että paljon oli syömistä siinä Saarelan ruunassa.

Viimein päätti hän käydä Järvelässä tiedustelemassa, milloin palkinto tulee.

— Polonen mies! Kuka sinulle niin on sanonut, kysyi Järvelä häneltä.

— On sitä monikin kylällä puhunut.

— Mene nyt kotiasi, äläkä anna enään itseäsi pilkata. Joku konna on sinua kiusataksesi nostanut semmoisen huhun, sanoi Järvelä.

Juho ei mielinyt Järvelääkään uskoa, mutta kun Järvelä toistamiseen sanoi, uskoi hän lopulta ja palasi kovin nolona kotiaan päin. Mennessään mökkien sivu, huusivat hänelle jotkut:

— Joko sait palkintoja konin lihan syönnistä?

Mutta nolona ja vastaamatta käveli Juho kotiaan päin.

10.

Kumpulassa oli taaskin hätä. Hevosen liha oli loppunut ja armopuista saadut jauhot syötynä. Hentin oli onnistunut saada kehrättäviä ja siten vähän ansaitsi. Juhonkin oli täytynyt alkaa kovertelemaan kapustoita ja lusikoita, vaan ruman mallisia kun olivat, täytyi hänen ne myydä polkuhinnasta ja sittenkään ei niistä moni huolinut.

Oli siis Kumpulassa hyvin laihat keitokset ja Juhokin eleli päiväkaudet, ettei muuta kuin tupakkaa puri. Armopuista olisi ollut vielä saatavaa, vaan ei luvattu antaa ennenkuin keväämpänä. Mutta Juho kärsi nälkää kuin mies, ennen aikoi kaatua ja kuolla ennenkun lähtisi taloihin töihin.

Mattikin oli saapunut tukkimetsästä ja ansainnut aika hyvin. Aikahyvin kai oli ansainnut, koska oli kahvipannunkin tuonut piilosta, että Kaisakin sai kuuman kupin syntisen sydämensä vahvistukseksi.

Saarelan isäntä oli käynyt hakemassa Mattia sahaamaan lankkuja ja lautoja uuden pytinkinsä tarpeeksi. Matti oli luvannut alkaa jos Kumpulan Juho alkaa kumppaniksi, koska ei kukaan Matin mielestä ollut niin hyvä alta-sahaaja kuin Juho.

— Kun sen saisikin liikkeelle, arveli Saarela Matin puheesen.

— Eiköhän Juhollakin ala olla pakosta, arveli Matti.

Saarela lähti siis Kumpulaan ja esitteli asian Juholle.

— Paljonhan me Matin kanssa olemme sahanneet. Herralan uudessa pytingissäkin on kaikki laattialankut minun ja Matin sahaamia. Joshan yrittäisi. Huonot minulla on kengät.

— Saat minulta kengät lainaan, lupasi Saarela.

— No, kun kengät annatte, niin… lupasi Juho.

Mennessään Saarela ihmetteli, että Juho lupasi.

— Taitaa nälkä viimein käskeä, arveli hän.

Ihmetteli sitä Mattikin ja Henti kaikkein enimmän.

— Rahaa tarvitsee… kevät tulee ja linnut alkaa laulella, sanoi Juho Saarelan mentyä.

— Niin on ja tukkien kuletus alkaa ja sinulla ei ole kenkiä että kulotukseen kykenet, sanoi Henti.

— Ei ole hätää enään. Kuukauden päästä paistaa aurinko jo korkealta, maa käy täplikkääksi ja linnut laulelee. Loppuu viimein tämäkin talvi, loppuu perhana olkoon viimein, puheli Juho.

Seuraavana päivänä alkoivat he jo Matin kanssa sahaamisen ja reimasti kävi työ, sillä Juho oli kelpo työmies, kun laiskuudeltaan vaan sai valtaa.

* * * * *

Kaaperin Kustissakin elettiin tavallisesti, sillä suksista saivat he paljon rahaa. Ei ollut hätäpäivää.

Mutta arvannoston aika läheni ja tuli Kustin pojan lähteä arpaa nostamaan.

Kustin poika oli kookas mies, komeavartaloinen ja pulska muutenkin, ei ollut epäilemistäkään, ettei hän kelpaisi sotamieheksi.

— Koeta sanoa, että sinulla on rinta kipeä, sanoi Kusti lähtiessä pojalle.

— Ei niille taida auttaa mikään, vaan vissi se vaan on, ettei kanna tämä poika kruunun harmajaa takkia, puhui poika rennosti.

Itkusilmin sitten erkanivat. Suksilla poika lähti, sillä ei ollut vallan pitkä matka arvannostopaikalle.

Levottomalla mielellä oli Kusti koko ajan kun poika oli arvannostossa, ei saattanut öitänsäkään nukkua, vaan valvoi ja mietiskeli. Sitä hän enimmän pelkäsi, että jos ei Amerikasta tulokkaan tikettiä, että ainakin joutuu moneksi vuodeksi ilman edestä kruunua palvelemaan. Sitä hän mietti ja arveli ja epäili. Hän koetti väliin lohduttaa itseään sillä, että poikansa edes pääsee reserviin… vaan kovin ikävältä tuntui sekin.

Ja kovin levottomin mielin vartoi hän poikansa kotiintuloa ja akka teki itkua ja valitteli…

Mutta ennenkun poika ehtikään kotiaan tuli jo kulkevien matkassa tieto, että Kustin poika oli nostanut ensimmäisen arpanumeron. Ja kehuttu oli, että siitä miehestä tulee komea sotilas.

Kusti pillahti akkansa kanssa katkeraan itkuun;

Seuraavana päivänä tuli poikakin. Oli ryypännyt hyvänlaisesti, että oli hauskimmallaan humalassa.

— Helee, hyvää kuuluu, huusi hän jo ovella, että kaikui ja heti ensimmäiseksi tarjosi isälleenkin lasia, että ottaa ryyppy. Ja mielelläänhän Kustikin kipeään sydämeensä kumosi lohdutusta.

Selvitti poika sitten kuinka onnettomasti kävi hänelle. Mutta sitten hän iloisesti suori takkinsa povitaskusta kirjeen ja huusi:

— Hyvää kuuluu Amerikasta… tiketti tulee kohta… tässä on preivi.

Kusti akkaneen ihastui ikihyväksi.

— Mutta siitä Ameriikkaan menosta ei saa puhua sanaakaan, varotti Kusti.

— Eipä tietenkään, sanoi poikakin.

Alkoivat he sitten yhdessä tutkimaan kirjettä ja luvattiin siinä, että tiketti heti pannaan postiin.

— Heti kun vesi auki tulee, niin heti…ennen Juhannusta jo lähden, sanoi poika.

— Ehdit käydä tukkijoella matkarahoja ansaitsemassa, sanoi isä.

— Juuri niin… hyvin sopii. Katsotaanpa kantaako tämä poika kruunun harmajaa haaratakkia kahden kiven ja kannon välissä… he, he.

— He, he, nauroi isäkin.

Mutta kylällä ei tiedetty mitään mitä Kustin poika hommaa, ei oltu kuultu, että hänelle tiketti tulee. Vaan kaikille näytti olevan mieleen se, että poika oli ensimäisen numeron nostanut.

— Siellä sekin poika oppii huutia tietämään. Onkin kasvanut siinä pirtillä kuin metsän peto, vaan annappas kun kruunun kouriin joutuu, niin eiköhän eikene, sanottiin, ja sanottiin se pojalle itsellekin ja Kustille siitä usein mainittiin. Mutta Kusti poikineen piti Ameriikkaan menon salaisuutena, eivät hiiskuneet kenellekään mitään. Mutta joka kerta kun posti tuli, kävi poika kuulemassa oliko hänelle kirjettä.

Toikan Iisakille oli kevätpuoleen karttunut niin paljon höyläämistä, että melkein oli liiaksi. Ovia ja akkunoita tarvittiin ja usea oli Iisakkia käynyt kesäksi työhön hakemassa, mikä pytinkiä laudottamaan, mikä laattioita höyläämään. Nyt viimeiseksi oli tuotu kylän meijerihuoneen akkunan ja oven lankkuja ja niillä oli tulinen kiire, että Iisakki melkein yötä päivää höyläsi.

Helenallakin oli työtä. Pappilan rouva hätäili mattojaan ja Saarelan emännän kangas oli vielä kesken. Melkein joka viikko kävi rouva Toikalla kyselemässä ja katselemassa. Joskus hän poikkesi Kumpulaankin.

Taas eräänä päivänä ajaa renkotti Toikalle suuri säkillinen matontilkkuja matkassaan.

Kun ensin haastelivat muita asioita, kysyi rouva:

— Onko tuo Kumpulan Juho nytkään missään työssä?

Helena alkoi selvittää.

— Täytyi sen vetelyksen viimein lähteä liikkeelle kun koninliha ja armojauhot loppuivat. Kuolema olisikin tullut. Ennen kun meni Saarelaan sahaamaan, oli monta päivää, ettei ollut muuta kuin vettä. Mutta se onkin se Juho kummempi muita ihmisiä, se elää viikottain melkein Jumalan jyvättä ja taas kun pääsee syömään, niin syöpi, että hirvittää. Henti kuuluu kehräävän Saarelaan. Minä en ole koko talvena käynyt mokomassa läävässä. Vaan jo siinä oli surkeaa tässä kun pakkaset olivat… huh… karvaa nostaa kun ajattelee.

— Niinkö kylmä pirtti?

— Vesi jäätyi astiaan ja leivät olivat kylmettyneet pöytälaatikossa, kuulemma.

— Kummako sitten, että lapsi tuli sokeaksi.

— Kylläpä niitä vareksia siinä on, jos olisi yksi kuollutkin, ja toisia tulee, eikä taida olla kovin kaukana…

— Ne niitä sitten tekevätkin, niinkuin ne syödä kelpaisivat, sanoi rouvakin kylmästi.

— Olisi niitä jo heillekin ollut, köyhäinhoitoon kai ne lopulta joutuvat kaikki.

Ja vielä paljon muuta selvitti Helena, selvitti ja valehteli väliin. Ja rouva oli harras kuulija. Selvitti Helena muitakin kylän asioita ja kovasti haukkui Kaaperin Kustia, Kustin vaimoa ja poikaakin.

Viimein taas selkenivät puhumaan kankaankutomisesta.

— Henti olisi hyvä kankuri, vaan hänellähän ei ole kangaspuita, sanoi rouva.

— Ei tuo minusta ylönkään hyvä ole, arveli Helena.

— Tässä toissa vuonna kutoi minulle kangasta ja erinomaisen hyvää, puolusti rouva.

Helenallakin muuttui ääni kellossa.

— Olisihan se kankuri, vaan kun eivät sen vertaa saa kokoon, että kangaspuut toimittaisivat, sanoi hän.

Viimein rouva läksi ja mennessään poikkesi hän Kumpulaankin.

Henti oli kehräämässä ja lapset tomusivat laattialla. Nuorin istui sängyssä, äänetönnä jyrsien leipäpalasta.

— Poikkesin sinuakin katsomaan. Sokea siitä taisi tuosta lapsesta tulla? sanoi rouva tervehdykseksi.

— Sokeahan siitä tuli… Rouva on hyvä ja istuu.

— Sitä minä, että etkö saisi jostakin kangaspuita lainaan, saisit alkaa kutomaan puolivillasta minulle. Onpa Saarelan emännällä hienoja villoja.

— En tiedä. Mistäpä minä kangaspuut saisin? Niillä, joilla on, ne tarvitsevat itse, ei jouda keneltäkään lainaksi.

— Mutta onhan Matin Kaisallakin kangaspuut. Eikö hän lainaa?

— Kaisalla kyllä on kangaspuut, vaan hänkin on ottanut Kurikan emännältä puolivillasta kutoakseen.

— Koeta nyt kuitenkin saada lainaksi jostakin.

— Lintuhäkkiä vai mitä nämä ovat?

— Lintuhäkkiä ne ovat. Juho niitä iltasin tässä on tehnyt, selvitti Henti.

Rouva otti oikein käsiinsä katsellakseen niitä ja arveli:

— Eihän teillä nyt olekkaan punatulkkua, niinkuin ennen aina on ollut.

— Mennä kesänä kuoli sekin vanha, joka oli ollut häkissä jo neljättä vuotta, vaan eikö tuo Juho tänä kesänä pyytäne uutta?

— On se melkein lapsellinen mies, kun viitsii täänlaisten kanssa hommata ja pyytää varpusia… eihän se ole kuin pahaisten poikanulikkain tointa.

— Niinhän se on lapsellinen.

— No kuinka te nyt muuten tulette toimeen. Tehän kuulutte eläneen kuin herrat… on sanottu.

— Niin on menty päivästä toiseen, vaan ei se herraselämää ole ollut.

— Monella olisi tainnut olla kuoleman hätä, jolleivät armopuita olisi saaneet, samoin teilläkin. Vaan väärin oli, että teille annettiin sen miehesi vuoksi. Koko talvenhan se kuuluu tässä maanneen ja syöneen.

Henti ei siihen virkkanut mitään, antoi rukin pyöriä kahta tulisemmasti ja pisteli jo vihaksi rouvan muistutukset ja teki mieli sanoa, että ei vaan ole pappilasta isoja apuja saatu. Ja kun rouva yhä jankutti ja tiedusteli ja marisi kaikista asioista, puhkesi Hentin viha ilmi ja silloin se tuli mitä jo kauvan oli aikonut sanoa.

Rouva ensin hämmästyi, vaan sitten kiivastui hänkin ja lopuksi sanoi:

— Semmoiset ne ovat, kun niille koettaa hyvää, kiittämättömyyttä saa palkakseen. Ja ole nyt… äläkä käy enään pappilassa, mokoma lunttu, etköhän kadu vielä.

Ja niin rouva läksi.

Hentin teki niin pahaa rouvan mentyä. Katui, että oli kiivastunut, vaan tuntui niin katkeralta, kun rouva semmoisesta soimaili, eihän se ollut ihmisen omassa vallassa ja olihan niitä semmoisiakin, joilla oli vielä enemmän lapsia kuin heillä. Kaikkenaan se, vaan kun rouva vielä sekoittaa viattomia ihmisiä asiaan.

Kehrätessä hänelle taas muistui mieleen koko entinen elämä ja se, että miltähän mahtaisi tuntua, kun olisi kaikkia yllin kyllin, olisi iso karja navetassa ja ruokaa aitat täynnä ja mies, jota voisi rakastaa ja kunnioittaa.

* * * * *

Kun Juho sinä iltana palasi Saarelasta, oli hänellä iso kimppu rautalankaa kainalossaan.

— Mitä sinä noin paljolla rautalangalla teet? kysyi Henti.

— Koetappa arvata, minulla on tässä mukavat tuumat, vastasi Juho.

— Olisi ollut puolta parempi, kun olisit ostanut jotakin muuta. Ainoat pennisi luultavasti panit tuohon, nuhteli Henti.

— Tällä viikolla loppuu Saarelasta sahaaminen. Minä alan tässä tekemään oikein pulskeata lintuhäkkiä. Koko talven olen miettinyt, että minkälaisen tekisin, että se olisi vähä erinomaisempi kuin muilla. Nyt minä vasta olen hoksannut, luulenpa että sitä kummissaan katselee kukin, puheli Juho.

— Vaan milloin sinä meinaat alkaa hommaamaan kenkiä itsellesi, että tukin-uittoon kykenet.

— Kyllä minä siitäkin huolen pidän. Nyt kun saan Saarelasta tilin, niin ostan kengäkset ja varret. Pilkkatien Mikko on jo luvannut tehdä kengät, aikoi palkastaan ottaa linnun häkkineen, jahka tässä rupean lintuja saamaan.

— Nauravathan sinulle vareksetkin, kun viitsit noita varpusia pyytää ja niitten kanssa puuhata päiväkaudet.

— Naurakoot, minä en siitä paljoakaan välitä mitä ihmiset sanovat.

Parin päivän perästä loppuikin Saarelasta sahaaminen. Juhosta tuntui kuin vankeudesta olisi päässyt, kun työ loppui. Tilissä sai hän vielä sen verran rahaa, että kykeni ostamaan kengäkset ja varret ja vei ne heti Pilkkatien Mikolle tekeille.

Juholle koittivat nyt hauskat päivät. Erinomaisella innolla teki hän lintuhäkkiä, teki illoilla hiljaseen ja aamuilla varhain nousi ylös napertelemaan. Kummallinen häkki siitä näytti tulevankin, oli kuin risti-kirkko ja mainion iso, että kai mahtui varpusia sisälle.

— Tästä tulee kirkko-häkki. Siinä on lintusilla hauska olla, saavat kulkea rististä ristiin, aivan kuin suntio kulkee tässä meidän ristikirkossa, puhui hän tehdessään häkkiä.

Jokaiseen ristiin laittoi hän kaksipuoliset ovet ja keskelle häkkiä, kattoon, teki hän mainion kuvun, joka oli olevinaan kirkon katossa oleva pyöreä kupooli. Yhteen ristiin tuli sitten holvi, lukkarin penkki ja numerotaulu, jona oli olevinaan vanha kengän paikka, reunustettu valkosella nahalla. Sakaristo tehtiin myöskin ja ovi siihenkin. Kirkon penkkeinä oli olevinaan vartaat, joilla linnut saisivat hypellä. Saarnatuoli tehtiin keskelle kirkkoa ja siihen laitettiin linnuille ruoka- ja juomapaikka.

Juho oli niin huvitettu työstään, ettei hän muistanut nälkääkään ja kovin hitaasti valmistui häkki, näet, paljon enemmän karttui työtä kuin tavallisessa häkissä, mutta ihmeellisen ahkera oli Juho, että Hentinkin täytyi ihmetellä.

11.

Kaaperin Kustin poika oli saanut tiketin Ameriikasta. Vaikka sitä koetettiin pitää salassa, levisi siitä tieto nopeasti kuin kulovalkea ympäri kylän. Paljon oli muitakin Ameriikkaan aikovia ja yht'aikaa päätettiin lähteä. Kustin poika aikoi heti lähteä, kun palaa tukin-uitosta.

Asian kuultuaan läksi Kumpulan Juhokin käymään Kaaperin Kustissa. Jätti lintuhäkin valmistamisen kesken ja päätti levähtää.

Hyvin oltiinkin rausteliaalla tuulella Kustissa. Heti annettiin Juhollekin kahvia nisun kanssa ja Ameriikan hyvyydestä puheltiin.

— Sinne se olisi minunkin pitänyt päästä sinne Ameriikkaan, se olisi minun kotomaani, niin minusta tuntuu, tuumaili Juho.

— Nälkä ja ijankaikkinen puute täällä on Suomessa, ei täällä saa kelvollisia vaatteita ylleen, vaikka yöt päivät tekisi. Vaan näkeepä sen, että ne, jotka palaavat Ameriikasta, ovat kuin suuria herroja… Ja siellä kuuluu olevan jokapäiväinen ruoka puolta parempaa kuin herroilla täällä Suomessa, jutteli Kustin poika innossaan.

— Niinhän siellä kuuluu olevan, ihmetteli Juhokin.

— Voi kun joutuu ihminen näin vanhaksi, sinne olisin minäkin lähtenyt, surkutteli Kustikin.

— Milloin meinaat lähteä? kysyi Juho.

— No heti kun palaan tukin-uitosta, vastasi poika ja samassa lisäsi:

— Kun tästä lähtöpäivä tulee, niin tule sinäkin Juho tähän meille, minä tässä lähtöryypyksi laitan semmoista krettaa, jota ei kissa latki.

Haastelivat vieläkin Ameriikan hyvyydestä ja viimein palasi Juho kotiaan ja kummallisen kaipaavalta tuntui hänen mielensä.

* * * * *

Oli kulunut muutamia viikkoja. Kevät oli tullut, sulonen ja lämmin. Ei koskaan ollut Kumpulassa otettu kevättä niin suloisin tuntein vastaan kuin nyt, kauhean kylmän ja nälkäisen talven perästä. Ja joka paikassa tuntui kevät nyt keväältä ja oli kuin hyiset roudat, kärsimiset ja paleltumiset yht'äkkiä olisivat kadonneet sydämistä ja mieltä ilahutti auringon kultainen lämmin ja leudot etelätuulet.

Kevään kanssa palasivat laululinnutkin takaisin, palasivat vieläkin lauluillaan ilahuttamaan kylmiä sydämiä ja elämän viettiä tullessaan toivat. Pitkinä talvisina pakkas-iltoina oli moni jo ajatellut, että ne ovat kuolleet kaikki nuo ilon ja riemun saattajat, ett'eivät enään saavukaan tänne kauvas kylmään Pohjolaan, mutta ne palasivat vielä, tulivat samoin kuin ennenkin, istuivat katonharjalla, korkeissa kuusissa ja talon ympärillä laulelivat koivuissa.

Kumpulan Juhokin oli saanut valmiiksi merkillisen kirkko-häkkinsä. Tieto Juhon erinomaisesta häkistä oli levinnyt ympäri kylää ja kylän poikaset juoksivat kilvan katsomassa tuota kummallista kirkkohäkkiä, joka oli siinä vielä muista eroava, että siinä olivat vartaat rautalangasta eikä, niinkuin Juhon muissa häkeissä, pajun varvuista.

Varhain aamulla nousi Juho ylös ja alkoi siitä pirtin takaa metsiköstä pyytämään lintuja. Punatulkkua teki hänen mieli, sillä se oli paikkakunnalla rakastettu lintu korean värinsä ja äänensä vuoksi. Hän oli parina aamuna kuullut punatulkun viheltelevän metsässä lähellä ja innostunut kovin. Hän oli viheltänyt vastaan ja punatulkku oli vastannut.

Hän istui tai seisoi välistä tuntikaudet pihalla varhain aamusilla ja vihelti, vihelti lakkaamatta ja tarkasteli. Hänellä oli pyytöhäkki metsän reunalla ja häkissä viekoittelevana syöttinä pihlajamarjoja, mutta punatulkkuja ei näkynyt, eivätkä vastanneet hänen vihellykseensä.

Hän ryhtyi sitten pyytämään muita pieniä lintusia: hemposia, kivitaskuja, keltasirkkoja ynnä muita. Hän piristeli heinän kulmuja isoja päiviä pirtin taakse ja metsän reunaan, haki hevosen hännästä jouhia, joista valmisteli ansoja lautapalasiin. Ne lautapalaset hän sitten peitti kulumilla ja virneillä, että ansat jäivät näkyviin. Kinokset kun vielä olivat maassa, tulivat lintuset kernaasti pälvipaikkoihin ja tarttuivat arvaamatta ansoihin. Silloin Juho, pirtin akkunasta kun vahtaili, juoksi nopeasti päästämään saalistaan, joita välisti tarttui useampia yht'aikaa. Niitä hän sitten pani häkkeihin, nimittäin niihin, joissa oli puiset vartaat, kirkko-häkkiin ei hän raskinnut panna muita kuin punatulkkuja sitten kun niitä saisi. Häntä huvitti sanomattomasti varpusten räpäköiminen ja pelko häkeissä ja silloin oli ilo ylimmillään, kun häkeissä syntyi kiivas tappelu. Tuntikaudet hän niitä vahtaili, naureskeli ja tuumaili.

Kylän pikkupoikain paras ystävä oli Juho. He kulkivat Kumpulassa lintuja katsomassa ja innostuivat Juhon puheista He kärttivät kokoon rahaa, ostivat Juholta lintuja ja usein häkkiäkin. Siten sai Juho melkoisen hinnan häkeistään ja lintujen hinta vaihteli sen mukaan kuinka harvinainen lintu oli.

Juho päätti lähteä jonakin varhaisena aamuna kauvas suon taakse korkealle harjulle koettamaan jos siellä olisi punatulkkuja, mökin ympäristöllä kun ei näkynyt, ei kuulunut yhtään. Sieltä oli hän muinakin vuosina saanut, kun ei missään muualla ollut. Ja sen tiesi Juho jo vanhastaan, että kun kerran yhden saisi, kyllä sitten saisi muitakin.

Muutamana kauniina kevät-aamuna hän sitten varustausi aijotulle retkelle. Oli suvennut edellisinä päivinä ja nyt oli kylmännyt, että hanki kantoi metsässäkin. Oli hyvin varhainen. Muissa mökeissä nukuttiin vielä ja nukkumaan jäi Hentikin ja lapset. Aurinko teki nousuaan, näkyi soma rusko vuoren takaa, jota kohti Juho läksi häkkineen. Häkin oli hän pannut kelkkaan, jota veti perässään väännetystä vitsasta, joka juoksi olkapään yli ja kainalon alatse, tehden vetämistä varten sopivan silmukan.

Ja koira tietysti seurasi mukana.

Hän jo mennessään vihotteli, että eikö kuuluisi vastausta, vaan ei kuulunut. Suolle tultuaan hän silmäili heiniään ja huomasi, että aumojen kupeilla olivat jänekset pitäneet lystiä, koska olivat polkeneet heiniä ja pilanneet pahoin. Siitä läksi hän oikasemaan suoraan vuorta kohti, joka oli suoraan idässä. Hankea myöten olikin hauska ja mukava kulkea, sai mennä minkä puun välitse tahtoi, joka paikasta oli yhtä hyvä.

Auringon noustessa oli hän jo perillä.

Paistoi lämpimästi ja alkoi kuulumaan lintujen laulua…

Mutta erääseen paikkaan vuoren kupeella, jossa muiden puiden joukossa myöskin kasvoi pihlajia, teki Juho kuusen havuista mukavan vuoteen päivän rintaan. Hän viritti sitten pyytöhäkkinsä ja alkoi makuultaan viheltelemään. Uskollinen Kutti makasi jalkain juuressa haukotellen. Tästä samasta paikasta oli hän usein ennenkin saanut punatulkkuja, sillä tässä niitä oli, tässä kun oli pihlajamarjoja, joka on punatulkkujen mieliruokaa. Kauvan hän vihelteli ja terotti korviaan eikö kuuluisi vastausta, mutta ei kuulunut.

— Niitä näyttääkin tänä vuonna olevan kovin vähän, ajatteli hän, vaan jatkoi yhä viheltämistään.

Viimein kuitenkin, kun eivät hänen huulensa väsyneet, vaan yhä pysyivät mujussa, kuului punatulkkujen kimakoita vihellyksiä vastaukseksi. Ja niitä kuului monta.

Hän köykistyi yhä matalammaksi, veti koiraansa selkänsä taakse eikä uskaltanut värähtää, hiljaa ja miellyttävästi vaan koetti vihellellä.

Nyt olivat linnut jo näkösällä, istuivat lähellä pyytöhäkkiä pihlajassa, vaan eivät huomanneet Juhoa. Niitä oli neljä urosta ja kaksi naarasta. Urokset näyttivät niin peijakkaan sieviltä siinä kun pihlajassa istuivat ja hiljakseen viheltivät. Juhon sydäntä vavistutti, kun ajatteli, että jos lentävät pois ja hän ei saakaan.

Vaan kaksi urosta samassa lensi pyytöhäkin luo, toinen, nähtyään hyviä pihlajamarjoja häkissä, hyppäsi kauhoon ja samalla hetkellä laukesi häkin yläkansi kiinni. Toiset siitä pelästyivät ja lensivät matkoihinsa.

Mutta ilosta haljeta oli Juho ja suu tyytyväisessä vihellyksessä otti hän linnun pyytöhäkin yläkerrasta ja pani alakertaan.

— Oletpa komea lintu, noin punasta rintaa en muista nähneenäkään, puhutteli Juho lintua, joka räpäköitti ja pelkäsi ahtaassa häkissä.

Hän koetti uudelleen alkaa viheltelemään, että saisi vielä toisenkin, vaan vaikka hän hartaasti ja lakkaamatta vihelteli monta tuntia, ei kuulunut mitään. Häkissä oleva lintu räpäköitti ja melusi. Jos olisi se alkanut viheltämään, kyllä kai olisivat toisetkin palanneet takaisin. Hänen täytyi siis, vaikka vastenmielisesti, palata kotio, mutta mielissään oli hän sentään, kun yhdenkin oli saanut ja kuvaili jo sitä hauskaa, kun hän sen panee kirkkohäkkiin.

Suolla tapasi hän Kaaperin Kustin poikineen, jotka olivat käyneet kaukana saloilla honkametsässä ja vetivät he kelkoissaan hirvittävän isoja honkia. Etempää kylän metsätieltä kuului kulkusten ääniä. Metsämiehet palasivat puun nounnista.

— Tänä kevännä ne tulivat hyvät hongat, sanoi Kusti.

— Ei ole pitkiin aikoihin ollut tämmöisiä honkia, vakuutti Juhokin.

— Saitpa punatulkun… tuolla salonkin vaaran hännällä näkyi olevan paljon noita, sanoi poika.

— Vai oli siellä. Siellä ne sitten ovatkin, täällä ei ole näkynyt kuin joku, sanoi Juho.

Mutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa ja seurasi heitä Juho, kelkassaan räpäköivä lintu.

Tultuaan kotia oli Juho mitä parhaimmalla tuulella. Hän toimitti heti uuden lintunsa kirkkohäkkiin ja katseli sen liikkeitä koko päivän. Iltapuoleen kokoontui kylän poikiakin taas Kumpulaan ihmettelemään lintua ja häkkiä. Usea heistä jo tinkasi Juholta valmiiksi punatulkun, mikä urospuolen, mikä naaraan.

— Jos tämä lintu vaan oikein alkaa laulamaan, niin pian niitä saadaan, vaikka vähä niitä näyttää tänä kevännä olevan. Vaan jos tästä semmonenkin laulamaan tulisi kuin se entinen oli meillä, niin… Katsokaa, jopa se rupeaa tykkäämään häkistään… noin… nyt hyppäsi saarnatuoliin… nyt menisi sakaristoon, vaan on ovi kiinni… nyt… nyt… jopa meni lukkarin penkkiin… alkaa vissiin veisaamaan… jo kosketti nenällään numerotaulua he, he, he, puheli Juho pojille.

Pojat ihmettelivät ja mainoivat.

Siitä pitäen kävivät pojat joka päivä Kumpulassa katsomassa, kun Juho pyyti punatulkkuja ja yhä nikkaroi lintuhäkkejä. Siellä oli niin hauskaa ja mukavaa, sillä Juho osasi tuumailla niin lapsellisesti ja leikillisesti, että poikia huvitti. Tuli poikasia toisista kylistäkin, ostivat Juholta punatulkkuja ja häkinkin. Monen teki mieli sitä kirkkohäkkiä, mutta ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi irti saanut.

Siten piti Juhokin pientä ansiota.

Koko hangen ajan hän pyyteli lintuja. Nousi varhain aamusilla ja meni pitkät matkat metsään pyytämään. Hän oli niin innostunut toimeensa, ettei hän muistanut nälkäänsäkään. Päiväkaudet eli hän, ettei muuta vaatinut kuin tupakkaa, jota hän puri ja poltti. Vaikka ei olisi ollut syömistäkään, jos olisi tahtonutkin. Hädin tuskin sai Henti lapsille leipää ja itselleen vähä. Juho ei saanut kuin silloin tällöin. Miten lie hänessä henkikään pysynyt.

Lopulta karttui hänelle kirkkohäkki puolilleen punatulkkuja ja niitä hän ruokki ja vaali päiväkaudet. Niille hän hymyili ja puheli kuin parhaille ystävilleen. Hän keräsi niille sokerimuruja ja vehnäspalasia ja muita herkkuja mitä sai. Ne kesyyntyivätkin niin pian, ettei olisi uskonut, ottivat hänen sormiensa välistä sokerimuruja ja pihlajamarjoja. Muuan punatulkku, joka oli muita isompi ja punasempi, oli olevinaan rovasti kirkossa. Sillä olikin paksuin nokka ja se enimmäkseen oleskelikin saarnatuolissa, joskus kävi sakaristossakin. Muuan taas, joka oli paras laulamaan, oli olevinaan lukkari. Se oli paljoa hoikempi kuin rovasti, sillä oli nopeat liikkeet ja se lauloi niin kauniisti, vihelteli ja rallitti, että mielellään kuunteli. Muutamalta punatulkulta olivat toiset tappelussa kynsineet höyhenet päälaelta melkein paljaaksi, se oli olevinaan suntio ja se torkkuikin melkein aina oviloukossa, eikä näyttänyt välittävän mistään.

Muut olivat sitten olevinaan seurakuntaa. Sunnuntaisin pitivät ne täydelliset kirkonmenot, Juhon mielestä.

Sillä rovasti oleskeli enimmäkseen saarnatuolissa ja päästeli äreitä ääniä, istui paksun näköisenä, pää melkein höyhenien sisässä. Mutta lukkari liehui paikasta toiseen, hyppeli ja lauloi ja vihelti. Suntio useinkin istui jossakin häkin loukossa, silmät puoliummessa ja päälaki paljaana.

Seurakunta silloin tavallisesti hyräili orsilla ja harva häiritsi kirkonmenoja.

Juho katseli niitä ja tuumaili, että mitä ne kulloinkin tekivät, kun liikahtivat tai lauloivat. Tunnittain istui hän häkin vieressä ja naureskeli, ihmetteli ja oli hyvillään.

Eräänä päivänä tuli Pilkkatien Mikko Kumpulaan, muassaan Juhon uudet tukinuitto-kengät.

— Onpa sinulla täällä lintuja… voi viisikymmentä, kun on häkki täynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja tarkastelemaan.

— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta kymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.

— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat… anna sinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan… Tuossapa on yksi, jolla ei ole höyheniä päälaella ollenkaan.

— Se on suntio.

Ja Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin pitävät kirkonmenoja.

Mikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:

— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.

— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan, sen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin apulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.

— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli Mikko vieläkin.

Mutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen Mikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.

— Kas nyt… nyt olet siellä yksinäsi ja laula sinä nyt, että Mikolta korvat särkyvät, laula niinkuin olet kirkossakin veisannut, toivotti Juho.

Sai siis Mikko kengänteko-palkastaan häkin ja linnun.

— Ja muista sinä joka aamu päästää se pesemään pöydälle… siitä se pitää, neuvoi Juho.

— Sinä höpiset niin paljon, että tekisi mieli luulla, ettet ole enään täydellä päällä… Ei se muina keväiminä noin paljoa ole höpissyt kuin nyt, puhkesi Henti sanomaan, sillä häntä hävetti Juho, Mikon vuoksi.

— Ole sinä vaiti ja veisaa, sanoi Juho.

Mutta Mikko läksi tyytyväisenä saaliineen kotiaan, varovasti häkkiä kantaen.

Juho alkoi tarkastamaan uusia kenkiään. Koetteli jalkaansa ja veti varret suoriksi.

— Mistä saat voidetta noihin kenkiisi? kysyi Henti.

— Onhan minulla vielä hevosen rasvaa paljon, sanoi Juho ja alkoi hommata kenkäin voitelemista.

12.

Hangen aika oli loppunut ja punatulkun ja varpusten pyyntö samoin. Sillä maan paljastuessa loittonivat varpuset ja punatulkut, ettei kuulunut lauluakaan kun silloin tällöin, sivulentäessään laulelivat.

Alkoi tekemään kesää.

Päivät muuttuivat sumuisiksi ja eteläinen tuuli puhalteli valtavasti. Väliin satoi vettä, väliin lumiräntää. Paksut kinokset alkoivat kulua, hupenivat hupenemistaan ja katosivat vainioilta kaikki tyyni. Purot alkoivat juosta ja maantie kävi paljaaksi. Metsissä vielä oli vähän kinoksia, mutta sulamisen alussa nekin ja kaikki ojat tahi sivut toivat vettä alas rinteiltä ja harjanteilta jokilaaksoon ja kuljettivat ojia myöten valtavaan jokeen.

Mutta joen pinta oli vielä liikkumaton ja valkoinen, kuin talvellakin, sitä katti vielä kyynäriä paksu jää, joka näytti itsepäisesti pysyvän viimeiseen asti ankaran talven muistona.

Metsä, joet ja purot alkoivat olla tulvillaan, tukin-uiton aika alkoi olla käsissä.

Kaikissa tukkimiehissä heräsi entinen halu päästä tukinuittoon ansaitsemaan. Oli kuin olisivat olleet uusia ihmisiä kaikki jätkät. Kun vettä satoi ja ojat juoksivat, heräsi tienestin halu ja kaikki muu unohtui. Sinne piti päästä puulaakin hommiin isoja palkkoja saamaan.

Takakadultakin aikoivat kaikki muut tukinuittoon paitsi Toikan Iisakki, joka ei ennenkään koskaan ollut siellä käynyt. Tuli siis kiirettä ja hommaa, sillä paljon tiedettiin olevan tukinuittoa. Kenkiä ja vaatteita varustettiin matkaa varten ja se, jolla laukku oli, se sitä voiteli ja paikkaili ja oli hommassa.

Kumpulan Juhokin oli muuttunut kuin eri mieheksi taas. Hän oli myynyt kirkkohäkkinsä ja muut linnut paitse lukkaria, joka lakkaamatta rallatti ja vihelti. Hän oli saanut uudet housut ja paremman liivin häkin ja lintujen hinnalla sekä villaröijyn velaksi Kapula-Maijalta. Sai siis sen verran, että kykeni tukkijoelle, kun uudet kengätkin olivat. Ne olikin hän voidellut konin rasvalla päältä ja sisältä moneen monituiseen kertaan.

Laukkua ei ollut, mutta muilla takakatulaisilla oli ja se vähän karvasteli Juhoa. Sillä sitä, jolla ei ollut laukkua seljässä, sitä pilkattiin ja kutsuttiin varekseksi.

— Voi p—le kuitenkin, kun minulla ei ole laukkua, sanoi hän Hentille.

— Olisit jotakin yrittänyt, että olisit saanut laukun niinkuin muutkin. Olipahan Kaaperin Kustilla ja pojallaan uudet laukut kumpasellakin. Ja Matti näkyi myöskin olevan laukkuaan voitelemassa, oli uusi iso laukku ja kieli näkyi olevan vasikan nahasta.

— Mihinkähän se sen vanhan laukkunsa on pannut, olihan Matilla mennä kesänä hyvä laukku?

— En tiedä.

Mutta Juho hoksasi, että jos Matti lainaisi sen vanhan laukkunsa eli myisi, hän sitten kesällä maksaisi.

Ja hän läksi Matin puheille ja viipyi sillä matkallaan puoli päivää.

Henti alkoi keittämään velliä. Jauhoja hän oli saanut kehruupalkakseen Saarelasta, oli vasta noutanut ja kun nälissään olivat sekä itse että lapset, päätti ensi nälkään velliäkin keittää. Suolaa pani hän höystöksi ja syötyään joi vettä palan painoksi.

Nälissään oli Juhokin tullessaan, mutta hyvällä tuulella, sillä Matilta oli hän saanut laukun lainaksi.

— Huomenna jo lähdetään. Naalaston joessa ja Olkamanissa alkaa uitto viikon päästä, tiesi Kusti kertoa ja niin sanoi Mattikin, puheli Juho, mutta vähän aikaa töllisteltyään laattialla hän äkeästi sanoi:

— Eikö sitä velliä minullekin riitä. Itse syöt ja mässäät ja minä tässä saan nälissäni juosta maat ja mantereet.

Henti ammensi hänelle lopun vellin padasta, ammensi ison puukupin täyteen. Mutta Juho nousi ullakkoon, toi ison kappaleen hevosen rasvaa, painoi sen vellivatiin ja arveli:

— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat… Katso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia kuin tähtiä talviselle taivaalle… Pane sinäkin polonen, niin tunnet, kuinka se maistuu.

— Sinä olet suurin sika koko maailmassa… oksennustahan kaivaa tuo sinun sotkusi… hyi.

— Haista sinä kärpän… Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin minäkin,.

— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset nauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot, jos sinulle mitä valehtelisi.

— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin sinäkin.

— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.

— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen ikänsä… niin… niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu… Kas tuossa on sinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.

Syötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja sytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:

— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä lupasi naulan voita velaksi.

— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.

Vaan Juho nousi ylös ja alkoi paikkaamaan kenkiään, että vanhoilla välin kulkee, uudet sitten pistää jalkaansa, kun joelle pääsee.

— Kun minä nämät vanhat rajani hyvin paikkaan, niin näillä vielä kävelee välin, että vilkkuu, arveli hän Hentille paikatessaan.

— Paikkaa nyt nuo minunkin kenkäni ja pikku-Juhonkin, että tästä johonkin pääsisi, pyysi Henti.

Ja Juho paikkasi.

— Et sinä nyt tänne jää hyville päiville, vaan koettakaa tulla toimeen… Kylvön ajaksi minä tietysti tulen kotia. Lannan saat kaikki lykätä noille kahdelle viimeiselle saralle, puhui Juho paikatessaan.

Henti oli päättänyt, ettei hän puhu mitään Juholle, että hänellä on jauhoja. Se käskee leipoa kaikki itselleen evääksi, ettei minulle jää mitään, ajatteli hän.

Ja hän ei ilmoittanut, että hänellä oli jauhoja.

* * * * *

Seuraavana päivänä hommattiin lähtöä. Tiellä näkyi jo jätkiä menevän, laukut seljässä ja millä kahvipannukin kädessä.

Puolenpäivän aikana oli Juhokin valmis matkaan. Hän oli pessyt kasvonsa ja kun hänellä oli uudet housut, terve takki ja lakki korjattu, näytti hän aika pulskalle monesta aikaa. Kun siinä lähtöhommassa sitten liikkui tavallista vikkelämmin, näytti hänessä vielä olevan sitä samaa mahtavaa voimaa, jota Henti hänessä oli ihmetellyt. Poskillekin oli kohonnut puna ja silmät loistivat.

— Olet sinä nyt vähän ihmisen näköinen, kun kasvosi pesit, sanoi Henti hänelle ja katseli häntä mielihyvällä.

— Niinpähän sanoi porvari vielä menneellä viikollakin, että siinä se on komea mies tuo Juho, kehui Juho.

— Ole nyt. Leikissään sinulle sanoo, kun tietää, että sinä otat kaikki todeksi.

— No olkoon niin. Mutta pane tuo villaröijy laukkuun. Minä en pane sitä ylleni, ennenkuin vasta perillä.

Laukun kielen alle hän sitten köytti uudet pitkävartiset saappaansa ja pyöreän paistinpannun otti käteensä.

Samassa tulivat toisetkin sieltä Toikalta päin polkua pitkin Kaaperin Kusti poikineen, joilla kummallakin oli uudet laukut ja kielen alta näkyivät pitkävartiset saappaat, keltasen ruskeat väriltään. Matti, uusi laukku hänelläkin ja jalkaniekka kahvipannu kädessä. Seurasi sitten Pilkkatien Mikko, Talvitien Jaakko ja noita muita takakatulaisia.

— Nyt jo tulevat… jo tulevat, huusi pikku Juho isälleen.

Silloin Juho otti laukun mahtavasti selkäänsä ja juhlallisesti köytti kiinni ja otti sitten pyöreän pannun käteensä.

Mutta Kaaperin Kusti ehti jo ovelle huutamaan:

— Joudu joukkoon, me menemme jo.

— Jo tulen… jo tulen, kävelkää jo.

Ovella lähtiessä hän sanoi:

— Hyvästi nyt…

— Hyvästi… ja äläkä nyt huku sinne… sanoi Henti hänelle.

Mennessään Kurikan kartanon läpi osui isäntä olemaan rappusilla.

— Jopa takakadun komppaniakin on lähtenyt liikkeelle.

— Niin onkin. Me alamme taas vuorostamme olla herroja, te saatte pyöriä tunkiolla ja pellolla koko kesän, vastasi Kaaperin Kusti Kurikalle.

— Kuules Kumpulan Juho! sinä taisit jättää joukkosi surkeaan tilaan tänne… ruoatta, ja sehän on vaimosi siinä tilassa, ettei se kykene mihinkään, huusi Kurikka Juholle.

— Pitäkää huolta, teiltä vaaditaan tili, jos Henti puutteesen kuolee, huusi Kusti taas vastaukseksi.

Kurikka vieläkin huusi, mutta he eivät kuulleet mitä hän sanoi.

Kävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.

— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas muistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.

— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin

— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää, vaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.

Muutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.

Tie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi kävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja ilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin, tietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen. Laukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat yhteen…

* * * * *

Vähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot, jotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä täytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita rasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.

Juhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle muistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi ollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan kaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä ja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili hän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja vikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.

Äiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.

— Sinä tässä nyt olet äidin ainoa turva, sanoi hän Juholle.

Usein kun pikku Juho viipyi enempi aikaa peräin kokoomisessa, tuli Hentille pelko, että pojalle oli jokin onnettomuus sattunut. Silloin hän aina tunsi helliä tunteita sydämessään, tunsi ennen tuntemattoman voiman valloittavan sydämensä ja melkein itketti. Siitä tulee hyvä mies siitä lapsesta, sille tulee isänsä voima ja äitinsä vireys… se mies kyllä maailmassa elää…

Ja kun Juho palasi, säkki seljässä, hikisenä ja toimessa, otti Henti hänet syliinsä ja suuteli, vaikka Juho ei siitä pitänyt.

Henti oli koettanut niin säästävästi kuin mahdollista pitää jauhojaan, mutta ne loppuivat sittenkin, eikä ollut mistään toivoa saada. Itse ei hän enää kyennyt paljon mihinkään, oli niin heikko ja voimaton ja siinä tilassa, jossa nyt oli, oli sitäkin voimattomampi.

Hän mietti kauvan, mikä neuvoksi. Pappilaan ei ollut turvaa, rouva oli siksi suuttunut, eikä Henti sinne olisi lähtenyt, vaikka olisi kuoleman hätä tullut. Kaikki talot hän mietti mielessään. Muualle ei ollut turvaa kuin Järvelään. Jos ei sieltä saa, niin täytyi kai syödä vaikka puuta.

Pikku Juhon pani hän asialleen Järvelään. Sanoi pojalle moneen kertaan mitä ja kuinka sanoa. Jos eivät ne sanat auta, niin ei hän sitten annakaan, ajatteli hän.

Juho lähti ja pussin kainaloonsa pisti.

Henti toivoi, ettei Järvelä voi olla auttamatta, kun kuulee, minkälaisessa kurjuudessa hän on, olletikin, kun tietää, ettei se ollut Hentin syy, että se oli Juhon, tuon laiskan ja huolimattoman. Hän oli kyllä tänäkin talvena koettanut tehdä ja olla matkassa, ettei kai kukaan sanoisi, että hänen huolimattomuutensa takia sitä näin köyhyydessä elettiin…

Muistellessaan kulunutta talvea, pakkasta ja nälkää, ihmetteli hän, että oli pysynyt niin terveenä kuin oli pysynyt. Huonot olivat olleet kengät, huonot ja ohuet vaatteet, kumma oli, ettei ollut kuoleman tauti tullut. Monesti oli kyllä vilustunut ja päätä särkenyt, muita siitä oli selvinnyt päivän kahden kuluttua… Nyt taas jotenkuten eläisi, kun ei tarvinnut pakkasta pelätä, mutta kun ei ollut minkäänlaista syömistä ja lehmilläkään ei tilkkaa maitoa, hyvä kun pystyssä pysyivät. Olisivat ilmat lämminneet, jäät joesta lähteneet ja alkanut ruoho nousta, että olisi saanut lehmät laitumelle… kun se aika pian tulisi…

Sokea lapsi samassa alkoi itkemään ja huusi leipää. Oli joku leipä-hitunen Hentiliä tallella, otti kappaleen ja antoi sokealle.

Hyvä Jumala, kuka sinuakin hoitaa, kun minä tässä joudun vuoteesen, hän ajatteli, ja kuka jaksaa valmistaa pellot kylvöön, lykätä sonnan saroille ja mistä saada siemeniä ja millä… potunkaan siemeniä… Eivät taitaisi antaa, jos lähtisi siemenpivoa talosta taloon kerjäämään, niitä kai oli niin paljon muitakin siemenen käyttäjiä… Ja kruunultahan olivat talolliset itsekin saaneet rahaa lainaan, jolla siemeniä ostivat. Monella ei taida olla omasta takaa siemeniä, vaan kuinka lienee.

Potun siemeniä hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelaan oli tullut hyvä pottu-vuosi. Ei oltu raaskittu syödä yhtään pottua koko talvena, että säästyvät kevääksi, jolloin niistä saa mainion hinnan, kun siemeneksi myypi. Saarelan emäntä oli jo Hentille luvannut, että kyllä minä sinulle jonkun vähän annan siemeniä.

Mietteissään oli hän kylvävinään jo pottuja, oli multaavinaan pottumaataan ja sitten syksympänä oli kuokkivinaan… isoja ja komeita… ja voi kuinka ne maistuivat hyvälle…

Hän tunsi kipeästi nälkää, mutta samassa pikku Juho tulikin, pussissa jauhoja.

— Järvelän isäntä sanoi, että me saamme vielä jauhosäkin niistä armopuista, sanoi Juho, käski teidän huomenna noutamaan ja antoi jo vähän tähän pussiin.

— Ethän sinä vaan väärin kuullut?

— En kuullut väärin… se sanoi moneen kertaan, vakuutti pikku Juho.

— Sittenhän tässä ainakin eletään, mutta sitä en minä ymmärrä, miten se koko säkki vieläkin… ajatteli hän ja ihmetteli, mutta nälkä kun oli, alkoi hän keittämään puuroa.

Osui tulemaan Matin Kaisa, tuli kudelma kädessä.

— Jätin lapset sinne Kallen huostaan ja läksin sinuakin katsomaan, tervehti Kaisa.

Henti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku Juholle oli sanonut.

— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta, jotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat laskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee… selitti Kaisa.

— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja Järvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä enää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.

— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja ne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin tekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin olette saaneet… Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää vielä jauhosäkin hinnaksi.

— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään puhunut… Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla… Et sinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut… Ei ole siemen, pivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy… Aikoi se Juho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet sitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin saanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä vaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön…

— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen kesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.

— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta kymmentä tynnyriä.

— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin kylvää, niinkuin sanoin.

Puhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi miehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.

— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi Henti.

— Hyvät kuuluvat tänä kevännä olevan palkat, tiesi Kaisa.

Kaisan mentyä tuntui Hentistä elämä taas aika somalle. Oli toivo saada pellot kylvöön ja toivo oli potun siemenistäkin. Juho ei ollut lähtiessään puhunut siemenistä mitään, oli kai arvellut, että kun ansaitsee, niin ostaa siemeniä ja saapuu kylvön ajaksi kotia. Vaan ei Henti siihen uskaltanut luottaa. Saattaisi tapahtua, ettei silloin enään saa siemeniä ja pellot jäisivät kylvämättä. Ensi tilassa päätti hän lähteä Saarelaan kysymään, eikö Saarelan isäntä vaihettaisi jauhoilla siemeniä. Kaisakin oli vakuuttanut, että kyllä vaihettaa…

Talvella oli hän usein ajatellut, että joutuvat kerjäläisiksi, mökistäänkin pois, kun kaikki näytti niin surkealle ja toivottomalle ja Juhokaan ei näyttänyt mitään huolehtivan… Nyt taas tuntui, että jos hyvä kesä olisi lauttahommissa ja Jumala vuotta antaisi… Leipää tulisi koko talveksi ja pottuja… Mitä Juho lauttahommissa saisi… niillä maksettaisiin velkoja… Heidän elämänsä alkaisi kääntyä parempaan päin… vaikka kiusaa ja huolta kai olisi vastakin tuon sokean lapsen tähden ja kun väki vieläkin lisääntyisi…

13.

Jäät joesta olivat kadonneet, ilma oli lämmennyt, maa vihannoi ja koivujen urvut alkoivat puhjeta.

Kumpulassa oli pellot kylvetty ja potut pantu.

Oravan Taavetti, vanhanlainen mies, jolla ei ollut kotoa eikä asuntoa, vaan oleskeli milloin missäkin, hänet sai Henti työhön, kumppaniksi pikku Juholle. Itse ei Henti jaksanut muuta kuin lehmät hoitaa ja vaalia sokeaa lastaan. Saarelasta sai hän vaihettaa jauhoilla ohran siemeniä ja potun siemenet sai velaksi.

Juho oli Kaaperin Kustin matkassa lähettänyt rahaa siemenen ostoa varten, vaan kun oli jo ennen saanut siemenet, niin säästyi raha muihin tarpeisiin ja palkaksi Taavetille. Oli Juho myös Kustin muassa lähettänyt terveisiä, että ottaa jonkun työhön, että pellot saadaan kylvöön, itse ei sanonut malttavansa lähteä, koska oli niin hyvä rahan tulo. Semmoiset terveiset toi Kusti.

Mutta Henti oli jo toimittanut kaikki ja kun Kusti poikineen tuli, oli hän jo ohran teosta päässyt, pottuja olivat pikku Juhon kanssa istuttamassa.

— Terveenä se siellä taisi olla? kysyi Henti Kustilta, kun Kusti ensin oli terveiset sanonut ja Juhon lähettämät rahat antanut.

— Terveeksi jäi, vaikka kyllä siellä nyt on miehen kuntoa kysynytkin, tänä kevännä. Enpä minä muista kylmempää kevättä kuin tämä… Lumiräntää on satanut vähä väliä ja kurjat ovat olleet yö-sijat nuotiolla, kovin kurjat, vaan hyvät ovat palkat… En sieltä minäkään vielä olisi lähtenyt, vaan tämä kun heti lähtee Ameriikkaan, niin täytyi lähteä eronhetkelle, selvitteli Kusti.

— Tuli sille Juholle toki sekään villapaita suojaksi, sanoi Henti ja näytti pitkissä ajatuksissa olevan.

Puhelivat pitkän aikaa tukin uitosta ja kurjasta olosta siellä.

— Hyvä sinulla, Henti, sentään on mies, jos oikein puhutaan, vaikka häntä laiskaksi kyläläiset sanovat, kiitti Kusti.

— Ja tukkimies verraton, lisäsi poika.

— Hyvinhän se lauttahommissa aina on ansainnut, myönsi Hentikin.

Tuli sitten puhe armopuistakin.

— Kummat tässä olisi meillä ollut, ellei niitä armopuita olisi saatu, sanoi Henti.

— Suureen tarpeesenhan ne monelle ovat olleet, sanoi Kustikin.

— Kylällä ovat sanoneet, että patruuni on sinulta pannut hakemukseen, kun talvella otit niiden armopuiden päälle… sanoi Henti.

— Niinhän ne kuuluvat sanovan. Kurikan isäntähän tuo jo huusi näkösän päähän, vaan en minä ole millänikään. Mitäpä patruuni minulta saa? Kaikki mitä minulla on, on muiden nimessä. Tyhjän hyvän saa patruuni…

— Sitä se on Kurikka tässä meilläkin sanonut monta kertaa, että sinulla muiden nimessä on omaisuutesi, vaan ei sanonut sen auttavan.

— Kurikka ei niitä asioita ymmärrä, vaan tuskittelee minulle, kun ei käräjillä saanut mitään aikuiseksi he, he, he.

Sen sanottuaan lähti Kusti poikineen, vaan Henti jäi poikansa kanssa pottuja panemaan.

Toikan Helenakin osui kulkemaan pian siitä, oli kylälle päin menossa.

— Mistä sinä potun siemeniä olet saanut ja noin hyviä? kysyi hän uteliaana.

— Hyvät ihmiset niitä antavat… Mitäs siitä? kysyi Henti takaisin.

— Ilman kysyn, kun ei niitä paremmatkaan ole saaneet, kaikiltahan melkein ovat paleltuneet mennä talvena.

— Niinkö on, sanoi Henti siihen ja jatkoi työtään.

Vaan Toikan Helenaa pisteli jo vihaksi.

— Vaan sinähän sitä kuulutkin saavan jos mitä isänniltä… sanoi hän.

Henti ei vastannut mitään ja Helena jatkoi matkaansa.

Illaksi saivat he potut pannuksi.

* * * * *

Kaaperin Kustin poika hommasi matkaan, samoin kaikki muutkin, jotka kylästä aikoivat Ameriikkaan. Hän oli teettänyt uudet vaatteet, ostanut anturakengät ja uuden lakin sekä läksiäisiksi viinaa.

Ja niin valmistui pian matkaan ja lähtöpäivä tuli.

Kustin poikaa ja Rantalan Mikkoa lähti Tasalan Pekka kyytiin ensimmäiseen kaupunkiin. Rantalan Mikko oli talonpoika, vaan peläten äkseerinkiä oli päättänyt siirtyä Ameriikkaan ja yhdessä olivat Kustin pojan kanssa päättäneet matkustaa. Muut jotka Ameriikkaan aikoivat, olivat vasta seuraavana päivänä päättäneet lähteä, vaan nämä kaksi päättivät lähteä »etua leikkaamaan» kuten sanoivat.

Oli Rantalan Mikkokin lähtöpäivänä ryypännyt humalaan, ettei olisi ikävä lähteä ja peräti keveällä tuulella hän olikin. Ei muuta kuin laulu vaikeinta.

Hyvässä humalassa he ajoivat sekä Mikko että kyytimies Tasalan Pekka kylän läpi ja paljon seurasi heitä väkeä, parkuen ja onnea toivotellen, hyvästellen ja itkien.

Mutta Kurikan pihalle he jättivät hevosen ja kävelivät Kaaperin Kustiin.

Kustissa maisteltiin lähtiäisiä parhaallaan ja täydessä humalassa oltiin.

— Nyt sitä poika lähdetään eikä olla heti näillä laitumilla, huusi Kustin poika Mikolle.

— Hei vaan… ei puutu kuin laulu vaikeinta, huusi Mikkokin.

Pois tästä köyhästä Suomesta… pois, huusi lisää poika.

Ja kovaksi kävi rähinä ja melu Kustin tuvalla, kun humalaiset syleilivät ja jaarittelivat ja kehuivat Ameriikkaa. Oli Toikan Iisakkikin sattunut Kustin tuvalle läksiäisille ja tullut humalaan aikalailla. Kusti olikin oikein sydämestään halannut, että saisi Iisakin päisälleen, koska tiesi siten kiusaavansa Helenaa.

Ja olikin Iisakki ryypännyt, ettei osannut puhua kuin sopertamalla.

Mutta kesken rakkaimpia syleilyjä, tulikin Helena Kustiin. Hän oli arvannut, että Iisakki juotetaan humalaan ja tiuskuen ja kovaa ääntä pitäen alkoi hän vaatia Iisakkia kotia. Mutta Iisakki olikin sillä päällä, ettei totellutkaan.

— Mene h—tiin, sanoi hän Helenalle.

Helena yritti vetämään Iisakkia tuvasta ulos, vaan silloin Iisakki julmistui ja kiivaat kuopaset tulivat Helenalle.

— Juottivat tuon onnettoman humalaan… vaikeroi Helena, mutta Iisakki oli kuin taivaassa hyvillään ja uhkaili hänkin lähteä Ameriikkaan.

Viimein, kun viina oli loppunut, tointuivat he matkaan. Mutta niin humalassa olivat, etteivät hankkineet polkua myöten osata kulkea, varsinkin Kusti poikineen näyttivät hoipertelevan kovin sinne tänne.

— Niinhän tässä heiluttaa ihmistä kuin Atlantilla, arveli Kustin poika.

Kun menivät Kumpulan sivu, läksi Hentikin lähtöä katsomaan.

Ja niin saavuttiin Kurikan pihalle, johon oli kokoontunut paljon kansaa meneviä katsomaan.

— Näin sitä mennään nyt… arveli Kustin poika.

Eikä olla heti täällä, tuumaili Mikko.

Vaimoväki puserteli itkuja ja Kustin vaimo rääkkyi ääneen. Kusti itsekin alkoi itkemään. Toikan Iisakki oli istunut portaille ja nukkunut siihen, pää polvia vasten, lakki jaloissa.

Viimein, monien hyvästien perästä nousivat kärryihin ja Pekka käänsi hevosen tietä kohti. Tielle seurasi vielä Kusti vaimoneen ja Henti, ja kävelivät pitkän matkaa kärryin vieressä haastellen. Kurikan riihen luota palasi Henti, vaan Kusti vaimoneen menivät vieläkin.

Tiellä seisahtui Henti kuuntelemaan, kun Ameriikkaan menijät lauloivat, vetivät yhteen ääneen että maailma raikui:

Hyvästi kallihin Suomeni maa, Minä aivon nyt reissata Ameriikkaan. Olen luotu kuin lintunen lentohon vaan Näiden kaukaisten maiden ja merien taa.

Kustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen kertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta ja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan pihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat, tyyni ja kirkas ilta kun oli:

Mieleni murheiseks' kylläkin käy, Kun kotoani armasta enään ei näy. — Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.

Mutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:

— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin pääsisi.

— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa, arvelivat siihen toiset kylän pojat.

Kurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei mutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin vielä heidän laulunsa:

Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa, Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.

Vaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat menijätkin myötämäkeen.

— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.

— Niin tekivät, vastasivat toiset ja ajatellen käveli kukin kotiaan päin.

Hentikin käveli hitaasti Kurikan pihaan. Toikan Iisakki, joka oli nukkunut portaille, oli kannettu sänkyyn pirttiin ja pahaa porua piti Helena, koska ääni kuului pihalle.

Järvelän isäntäkin oli tullut Kurikkaan ja istuivat portailla Kurikan kanssa. Ameriikkaan menosta kuuluivat puhelevan.

Henti käveli raskaasti ja yritti menemään kujasta kotiaan päin, silloin Järvelä kysyi:

— Hengissä te saitte ne lehmät kesään?

— Hengissä saimme ja ovat jo heruneetkin, kun pääsivät laitumelle, vastasi Henti, mutta huomasi, että Järvelä katsoi häntä säälien ja kummasti näytti alakuloiselle.

Ja hän jatkoi matkaansa hitaasti ja astui vakavasti pitkin pellon pientaretta polkua myöten.

Hän tuli katsoneeksi peltoja, jotka olivat nousseet oraalle ja vihannoivat jo. Kurikan pellot näyttivät kaikki erinomaisen lupaavilta, oras oli vankka ja paljaita paikkoja ei näkynyt niinkuin monen muun pellossa, jotka olivat kuluneen vuoden siemenillä kylvetyt. Tultuaan lähelle kotoaan hän käveli vainion laitaan katsomaan, minkälainen oras laidunmaisilla saroilla oli. Huononlainen näkyi olevan niissäkin niinkuin muissakin. Saarelan siemenet eivät olleetkaan itäneet tarkoin, vaan paljon jäi paljaita paikkoja, jotka vihannoivan pellon keskeltä paistoivat kuin ruvet syvästä haavasta ja pellot näyttivät lupaamattomilta ja kurjilta, olivat kuin kuvia hänen omasta kärsineestä sydämestään…

Mutta toivoi hän sittenkin. Kun lämmintä riittää eikä halloja satu, tulee leipää, eivät pellot sentään niin harvat ole, hän ajatteli, ja syvä raskas huokaus nousi rinnasta. Hän tuli ajatelleeksi sitä, että jos yhtä tyystin halla vieläkin viepi, jos yhtä kylmä talvi vieläkin tulee, niin mihinkähän joutuvat he… ja kruunukaan ei enään auta…

Mutta samalla kuului kellon kilinä suolta päin. Lehmät palasivat laitumelta ja pikku Juho juoksi vastaan niitä ja kutsui nimeltään.

Tuntui taas hauskemmalle. Ilmakin oli niin herttaisen lämmin ja aurinko kallistui länttä kohden.

— Olisi aina kesä ja näin lämmin ja valoisa, hän ajatteli lehmiä odotellessaan.