V.
O. A. (Otto Aleksanteri) Joutsen translation
Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä kauemmaksi onnettomuuspaikalta.
»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko loukkaantunut?»
»Ei, en vähintäkään.»
»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»
Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle. Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea leikkiäkin.
»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»
»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle kivelle.»
»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden kera.
»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett, »mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»
»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»
Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli Lloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.
»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne noudetaan kotia.»
»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra Bennett, oletteko siitä aivan varma?»
»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»
Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.
Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»
»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»
Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti, ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli saanut sitten muuta ajateltavaa.
Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko asian.
Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen, mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä asiaan käsiksi.
»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin, että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua. Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»
Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän vastasi:
»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»
»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän, että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta. Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut mitään.»
»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta, että puhelemme jostakin muusta.»
»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett päättävästi.
»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään, »puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis, olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä.»
»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä, silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te rakastitte minua.»
Lloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.
»En ymmärrä, mitä te oikein tarkoitatte», hän toisti.
»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle itsellenikin?»
»Hra Ferrissille?»
»Hänelle te voitte sanoa, että piditte minusta.»
»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?» Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään, kapteeni Bennett.»
»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen sanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä, koska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea pikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä. Minä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska sielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille, pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua, niin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi ette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun olevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin liiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään syypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän ei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle, että piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita — kyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»
»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä todellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin tunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan» — hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain muusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»
»Ettekö siis ole koskaan sanonut Ferrissille pitävänne minusta?»
»En.»
Bennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi, neiti Searight.»
»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»
»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla valehtelija ja roisto.»
»Hyvästi, kapteeni Bennett.»
He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.
Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin akkunavedossa.
Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen. Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?
Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta sydämestään.
Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän, Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.
Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan, ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi, niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin. Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.
Hänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin ajan sanoi neiti Douglas sitten:
»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä lavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein pitää kulkutautina?»
Lloyd nyökkäsi myöntävästi, syli täynnä arkusta ottamiaan vaatteita.
»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas. »Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä saanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa sai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»
»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo eristää muista ihmisistä.»
»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus voi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko. Muistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan hoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin oli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen hoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun —»
»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi Lloyd.
»On tietysti, enkö ole kertonut sitä teille?»
»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen välikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt heittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»
»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan hoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa vain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah, tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? — soitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se oli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään, ja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään teitä.»
Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa. Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä leikatessaan sikarinsa päätä.
Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas vastaan, matkalaukku vielä kädessä.
»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos? Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä lomaa.»
Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin. Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.
»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna kulkutautisairaalaan.»
Campbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.
»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla, ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen sinne?»
»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika — merkillistä.»
Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti, johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä, ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin hänen käytettäväkseen.
»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi Hattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.
»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi vaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta voithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja hän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.
»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja he molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki asemalle. »Hattie!»
»Mitä, isä?»
»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas — sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän leikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.
Pari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen ajellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät, ja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin, kintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.
Tuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei hän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain vaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui hän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.
»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut viisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti Searight kotosalla?»
»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän hoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää täällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»
»Matkustanut kaupunkiin?»
»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään. Sanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta odottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että esitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on Craig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa. Olkaa hyvä ja istukaa.»
Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti toistensa kättä.
»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan' retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.
»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että hra Bennett on käynyt täällä.»
Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä mainita.»
»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin, kuinka vaarallista se oli, mutta hän tahtoi itse mennä sinne, tahtoi uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»
»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään. »Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»
»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»
»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»
Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko, hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»
Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.
»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen sen.»
Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa, ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli, hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.
Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden, ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää häneltä.
Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän — edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.
* * * * *
Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo, joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan, mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä, missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi, vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään. Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto — hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa, viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.
Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä, haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille — kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.
Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta odottamatta.
Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta häneltä pääsi parahdus.
Sillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman henkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä miestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.
VI.
Kaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta taudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa Bennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne Bennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut sen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon Bennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui hänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään sitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin — vastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin oli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja Ferriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi. Pittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta hoidettavanaan.
Asian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu siitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui ymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin. Eräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki yhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä huonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet noin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin tasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi höyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta, mutta yhä säilytti se tuon asemansa.
Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi, jota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta, paisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan ennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä tietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt tuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa ja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut kokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta joka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki seikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?
Ja hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja kauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä päivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä nykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka vähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja ajattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut Ferrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen ja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja harjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut itsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus ehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti harjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään. Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän oli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä miehestä.
Viime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman sylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa Ferriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa määrässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko itseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton itseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä, puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana uhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä, voittamattomana.
Ferrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän oli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa, ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa. Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui hetipaikalla toimeensa.
Muutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja laadun.
»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia kylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että sydänkin on heikontunut.»
»Entä kinini?»
»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon ruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti peukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää kylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa noudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]
»Entä vatsanhuuhtelut?»
Tohtori purasi huultaan.
»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät, voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»
»Onko ollut verenvuotoa?»
»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin se tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle eetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti Searight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä kuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen, näppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi ateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten kävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema, hautaus.»
»Entä neiti Wakely?»
»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain kreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä .. Niinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja se on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.
Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei kuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin huultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman koholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta niiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.
»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt käytte minun paikalleni.»
Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä. Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista. Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.
Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa — Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli — ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle. Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.
Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen. Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin, kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.
Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi, kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla. Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.
»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»
Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen — kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä — muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa. Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»
Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi». Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä, jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.
Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen. Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan, kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.
Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen, ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan, että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.
»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»
»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte — minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan ajatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten. »Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää hetipaikalla lähteä pois täältä.»
»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu minulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»
»Minä tiedän, että teidän henkenne on vaarassa, ja —»
»Myöskin se on minun oma asiani.»
»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään tuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä en osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme tällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä, ja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan, että lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi antaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän kiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän leikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat tulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»
Syvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi ja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun velvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön röyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä teille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla täällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta teidän kanssanne.»
»Te ette siis tahdo lähteä täältä minun kanssani?»
»En!»
Bennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mitä sanoa.
»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut. Teidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän pitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle on, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin nöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla. Juna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka näinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme sähköttää — tuletteko siis?»
»Oletteko te aivan järjiltänne?»
»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta tuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen kuiluun.»
»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan ymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan äkkiä ja katsoi kelloonsa.
»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi neljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen äänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän sitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»
»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö. »Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata minua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin. Kukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin. Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne, niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen mitättömän vaikutuksen.»
»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti hartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että te poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma, neiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»
Lloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli häntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun hän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.
Mutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän muisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla väkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett oli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut pettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään pysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti hairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle avuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa löytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen pystyisi!
Ja Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko hirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa tämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla puhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa vastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi nujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua. Tässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä koettelemaan voimiaan.
»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän henkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko maailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä voitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle kysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu nytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»
Lloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä. Hänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.
»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten matruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko minä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»
»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti, »ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»
»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille niin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa otaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä enemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»
Mutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta. Hän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:
»Minä ajattelen ainoastaan pelastaa teidän henkenne.»
»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä toraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään tänne?»
»Lähtekää ensin täältä, sitten saamme puhella siitä.»
»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd suuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa ettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni velvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te olisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä paennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte tehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte halveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin. Onko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»
Bennett näpsäytti vain sormiaan.
»Järki menköön hitoille!»
»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin halveksimaan itseäni.»
»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.
Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne, olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni, ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta, koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon, pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että rakastatte minua.»
»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan teidän kanssanne.»
Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi, hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi aivan suoraksi.
»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi, hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»
Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan. Sitten hän sanoi vakavasti:
»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»
Lloyd tuijotti häneen suurin silmin.
»Ettehän tarkoittane — Te ette rohkene —»
»Minä toistan, että tulen tekemään sen, mikä on mielessäni.»
»Ja minä toistan, etten jätä potilastani.»
Bennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla äänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:
»Teidän — täytyy.»
Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat yhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa täytyi toisen niistä alistua.
Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt jotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin hämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja avannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman rautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt itsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa vain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan yksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen, naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?
Mutta tottumus oli vielä liian väkevä. Kuin leimauksessa katsahti hän alas mittaamattomiin syvyyksiin, kuten ihminen välistä kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana kykenee katsahtamaan. Hän katsahti sukupuolensa salaperäisiin, hämäriin uumeniin, syvälle, syvälle kaikkein pikku asiain ja elämysten alle — sinne missä elämän hirvittävä mylly sieppasi kaikki ja kaiken hampaisiinsa. Se oli onneksi vain lyhyt välähdys, pikanäky, jollainen ei toki usein esiydy, sillä muuten voisi järkeä ruveta pyörryttämään tuon kuilun reunalla ja se syöksyisi alas korjaamattomiin. Näky katosi, kuilu sulkeutui, ja hän tunsi jälleen maaperän jalkainsa alla.
»Minä en tee sitä!» huusi hän. Oliko se sama nainen, joka oli vielä äsken puhunut niin ylväästi? Helähtikö sama korskea, lannistumaton uhkamielisyys vielä hänen äänestään. Eikö siinä pikemminkin ollut epätoivon särähdys, tuollainen miltei huomaamaton värinä, joka tiesi kertoa hänen jo hoippuvan? Juuri se seikka, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, eikö se todistanut, että hänen voimansa olivat pettämäisillään?
Mutta uljuutensa hänellä oli vielä jälellä, vaikka voima olikin häneltä murtunut. Hän tahtoi sittekin taistella viimeiseen saakka, hän tahtoi erota taistelusta pää ylväästi pystyssä. Ennenkuin viimeinenkin toivo oli särkynyt, ei hän tahtonut myöntää olevansa voitettu.
»Mutta joka tapauksessa», hän sanoi, »ei kuoleman vaara kuitenkaan ole niin paha kuin kuolema itse. Jos minun henkeni on vaarassa, kun jään tänne, niin on hänen kuolemansa aivan varma, jos poistun hänen luotaan tänä hetkenä.»
»Se on samantekevää — te ette voi jäädä.»
Lloyd katseli kauhuissaan tuota miestä. »Te ette varmaankaan tiedä itsekään, mitä oikein sanotte. Tiedättekö, kuinka huono hän on? Tiedättekö, että hän tekee kuolemaa juuri tällä hetkellä, että mitä kauemmin minä olen poissa hänen luotaan, sitä uhkaavampana väijyy kuolema hänen henkeään? Eikö hänellä ole yhtä hyvä oikeus elää kuin minullakin? Te ette tahdo ainoastaan tuhota minun ylpeyttäni, te tahdotte tuhota myöskin parhaan ystävänne hengen, sen miehen, joka seisoi rinnallanne, joka auttoi teitä, joka kärsi ja kamppaili yhdessä teidän kanssanne.»
»Mitä puhetta tämä on?» sanoi Bennett ja rypisti otsaansa.
»Jos nyt lähden hra Ferrissin luota, jos hän jää yksin puoleksikaan tunniksi, niin en vastaa hänen —»
»Ferriss? Mitä te nyt tarinoittekaan? Mikä on sen potilaanne nimi?»
»Ettekö sitä tiedä?»
»Ferriss? Dick Ferriss? Ettehän vain sano, että se on Dick Ferriss?»
»Olen koko ajan luullut, että tiesitte sen, että olitte kuullut sen. Niin, hra Ferriss se on.»
»Onko hän hyvin kipeä? Mitä hän täällä tekee? Ei, sitä en ole kuullut, kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Pittsin piti kirjoittaa — sähköttää. Toipuuko hän siitä? Mikä hänellä on vikana? Hänessäkö se lavantauti on?»
»Hän on sangen vaarallisesti sairas. Tri Pitts toi hänet tänne maalle, omaan kotiinsa. Emme tiedä, tuleeko hän toipumaan. Tärkeätä on, että hänen luonaan valvotaan kaiken aikaa. Nyt siellä on vain palvelijatar. No nyt, hra Bennett, joko saan mennä potilaani luo?»
»Niin mutta — niin mutta, saammehan sijaanne jonkun toisen.»
»Ei ennenkuin vasta kolmen tunnin päästä, ja minä vakuutan teille, että hän saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä. Saanko nyt mennä?»
Sinä silmänräpäyksenä Bennett vasta oikein tajusi tilanteen vakavuuden. Oliko se ollut oikein tai väärin, joka tapauksessa oli hänen päähänsä pinttynyt sellainen vakaumus, että Lloyd pani henkensä vaaraan pysymällä sairaan luona, ja sitä vakaumusta ei mikään pystynyt kiskomaan pois. Kauhistus oli vallannut hänet, eivätkä mitkään järkisyyt päteneet sitä vastaan. Mutta Ferriss?
Kuinka hänen oli meneteltävä tämän suhteen? Nyt selvisi yht'äkkiä, että hänenkin henkensä oli vaarassa. Mitä hän nyt päättäisi? Kumpi hänen nyt täytyi valita — nainenko, jota hän niin korkeasti rakasti, vai ystäväkö, jonka kanssa hän oli ollut Jonathanin ja Davidin suhteessa?
»Saanko nyt mennä?» kysyi Lloyd kolmannen kerran.
Bennett ummisti silmänsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä.
»Hyvä Jumala, odottakaas — odottakaa — en jaksa ajatella — minä — minä — voih, kuinka tämä on kauheata!»
Lloyd käytti säälittä hyväkseen voittamaansa etua.
»Odottaako? Kuulettehan, ettei tässä käy odottaminen.»
Ja hirmuinen peljästys puistatti Bennettin ruumista, kun hän tunsi, ettei hän voinut enää kääntyä takaisin. Hän, joka oli koko ikänsä tottunut äärimmäisen vaaran hetkinä tekemään nopeita päätöksiä, hän teki nytkin päätöksensä ja kokosi kaiken rohkeutensa voidakseen kohdata siitä johtuvia arvaamattomia seurauksia — seurauksia, joiden hän tiesi siitä hetkestä lähtien tulevan vainoomaan ja vaivaamaan häntä ikuisesti. Mitä ikänä hän nyt päättikään, niin hirvittävät tunnontuskat tulisivat olemaan seurauksena. Hänen päätänsä rupesi pyörryttämään, eikä hän enää kyennyt näkemään selkeästi, mikä oli oikein ja mikä väärin, hän voi vain vaa'alla punnita, kumpi tappio tuli olemaan suurempi. Hän voi vain valita toisen kahdesta, Ferrissin kuoleman tai Lloydin kuoleman. Hän ei voinut nähdä mitään välikeinoa, ei voinut keksiä mitään pakotietä. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hänen vierellään pyöveli kirves koholla, odottaen hänen käskyään iskeäkseen. Ja sitäpaitsi hän oli — vaikkei ehkä itsekään sitä tiennyt — jo kauvan sitten astunut sen rajan yli, jonka ulkopuolella hän oli vielä voinut nähdä muutakin kuin sen ainoan päämäärän, jonka hän oli saanut päähänsä saavuttaa ja voittaa. — Hän oli tehnyt päätöksensä. Hänen raivoisa jäykkyytensä, hänen hurja halunsa voittaa, maksoipa voitto sitten kuinka paljon tahansa, oli hänellä käynyt jonkinlaiseksi hulluudeksi. Konetta, jonka hän oli pannut liikkeelle, hän ei enää kyennyt pysähdyttämään. Nyt hän ei enää voinut — vaikkapa olisi tahtonutkin — tehdä uudestaan ja toisella tapaa sitä, mitä oli tehnyt; hän ei voinut luopua alottamaltaan tieltä, paeta sitä tuhoisaa kuilua, jota kohti hän oli syöksynyt.
»Jumala auttakoon meitä kaikkia!» kuiskasi hän.
»No? —» sanoi Lloyd odottavasti.
Bennett veti syvään henkeä ja antoi käsiensä pudota hervottomina alas. Hän näytti aivan siltä, kuin olisi häneltä selkäranka katkennut, tuo iso, luiseva, jäntevä ruumis tuntui jollain merkillisellä, selittämättömällä tavalla kurtistuvan kokoon, hoippuen liian raskaan taakan alla — taakan, jota kukaan kuolevainen ei kyennyt nostamaan.
Mutta itse uskoi Bennett tällöin, että hän menetteli oikein ja viisaasti. Ja olipa oikein tai väärin, joka tapauksessa hänen täytyi jatkaa eteenpäin alottamaansa tietä. Kohtalonko käsi oli johtamassa, oliko se taivaan tuomio? —
Bennett oli koko elämänsä ajan ponnistellut suuret päämäärät silmäinsä edessä, suurimpiakaan vastuksia säikkymättä, ja hänen oli aina täytynyt voittaa valtavia vaikeuksia valtavaa voimaansa käyttäen. Pitkät ajat oli hän ollut eristetty sivistyneestä maailmasta, oli seisonut silmästä silmään alkuperäisen maailman villin voiman kanssa — voiman, joka oli voitettavissa vain yhtä villien keinojen avulla. Hän oli täten kadottanut sen kyvyn, joka on heikompien henkien turvana, kyvyn aukoa kietoutuneita solmuja, selvittää sotkuisia tilanteita. Hänen luontaistaan ei ollut löytää syrjäteitä, keksiä sovitteluja, tinkiä ratkaisusta. Häneen nähden oli asia joko ehdottomasti oikea tai ehdottomasti väärä, mitään välitietä ei ollut olemassa. Hän oli niin kauvan ollut asetettu elämän suurten ja yksinkertaisten ongelmien eteen, että hänen käsityskykynsä ja ratkaisukykynsä olivat muodostuneet aivan niiden mukaisesti. Joko hän näki kaiken suurennetussa mittakaavassa, tahi sitten niin pienessä ja mitättömässä, ettei sitä kannattanut ottaa huomioonkaan. Häneltä puuttui tavallista tervettä arkityötä. Hän tavallansa katseli maailmaa jommastakummasta kiikarin päästä, ja kun hän — kuten nyt — joutui väkevän mielenliikutuksen valtoihin, näki hän kaikki ylen suurennettuna. Ajatus, että Ferriss voisi parata, vaikka Lloyd nyt lähtisikin nyt hänen luotaan, ei edes pälkähtänyt hänelle päähänkään. Hän oli varma siitä, että jos Lloyd lähtisi, niin kuolisi Ferriss; olihan Lloyd itse niin sanonut. Ja se mahdollisuus, että Lloyd voisi pelastaa Ferrissin hengen tarvitsematta siltä uhrata omaansa, oli hänestä niin kaukainen, ettei sitä kannattanut ajatellakaan. Hänelle oli yksinkertainen selviö, että jos Lloyd jäisi tänne, saisi hän tartunnan ja kuolisi, niinkuin edellisen hoitajattarenkin oli käynyt.
Puolinaisia toimenpiteitä ei Bennett ymmärtänyt. Syrjäteitä ei ollut hänen luontoiselleen miehelle olemassa. Joko Lloyd tahi Ferriss. Näiden välillä hänen oli tehtävä valintansa. Hän kävi ovelle, lukitsi sen ja asettui seisomaan selkä sitä vastaan.
»Ette mene», sanoi hän.
Lloyd seisoi suu ammollaan, sanattomana. Tuokion ajan Bennett tuntui hänestä kammottavalta kuin murhamies ikään. Bennetthän tiesi nyt, mihin vaaraan hän syöksi parhaan ystävänsä.
Tahtoiko hän siis antaa tämän kuolla? Lloyd torjui väkisin sen ajatuksen luotaan. Itseänsä ei hän nytkään ajatellut, ainoastaan Ferrissiä. Jos tämä oli Bennettin ystävä, niin oli hän myöskin hänen, Lloydin, ystävä. Ehkäpä hän juuri tällä hetkellä teki kuolemaa, kun ei Lloyd ollut hoitamassa häntä. Tämä ajatus vei häneltä kaiken voiman. Sen tieltä täytyi kaikkien häntä itseään ja hänen omaa rakkauttaan koskevien ajatusten väistyä syrjään.
»Mitä te oikeastaan vaadittekaan minulta?» hän huudahti. »Tahdotteko te nöyryyttää minua? Olette jo tarpeeksi tehnyt sitä. Minun on aivan yhtä vaikea pyytää ja rukoilla jotakin, kuin teidän on. Minä olen ylpeydessä teidän veroisenne, mutta nyt minä pyydän teitä, kuuletteko, rukoilen teitä niin nöyrästi kuin osaan, että päästätte minut menemään. Mitä te vielä vaaditte? Ah, ettekö te vieläkään käsitä minua? Sillä aikaa kun me täällä lörpöttelemme, kun te telkeätte minulta tien, hän ehkä tekee jo kuolemata. Onko nyt aikaa lörpöttelyyn ja väärinkäsityksiin, onko aikaa ajatella meitä itseämme, meidän omaa henkeämme, meidän pikku surujamme?» Hän ojensi ristissä olevat kätensä Bennettiä kohti. »Minä pyydän teitä — voinko tehdä enempää kuin sen — minä pyydän teitä, että sallitte minun mennä.»
»En.»
Lloyd koetteli vaivoin hillitä itseään. Hän vaikeni tuokion, sitten hän sanoi:
»Tarkatkaa hyvin, mitä nyt sanon. Te sanotte rakastavanne minua, pitävänne minusta enemmän kuin hra Ferrissistä, joka on paras ystävänne. Minulla ei ole paljon halua ajatella itseäni tällä hetkellä, mutta jos te nyt saisitte minut taivutetuksi — jos suostuisin nyt hylkäämään potilaani, niin mitä minusta silloin tulisikaan? Voisinko koskaan enää palata siihen taloon, jonka olen itse rakennuttanut? Voisinko koskaan katsella tovereitani silmiin? Mitä he silloin ajattelisivatkaan minusta? Mitä kaikki ystäväni minusta ajattelisivat — minusta, joka aina pidin pääni niin ylväästi pystyssä? Te tahdotte hävittää, tuhota koko minun elämäni. Minun täytyisi luopua työstäni, elintehtävästäni. Oh, ettekö te huomaa, mihin te oikein tahdotte pakottaa minut?» Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. »Ei», huudahti hän kiihkeästi. »Ei, ei, ei, minä en tahdo siihen määrään halventaa itseäni!»
»Tarkoitukseni ei olekaan halventaa teitä», sanoi Bennett. »Sitä te ette saisi sanoa minulle, joka rakastan teitä siihen määrään, että voisin hyljätä Ferrissin —»
»Niin, mutta jos te todellakin rakastatte minua siihen määrään, niin täytyyhän toki olla jotakin, jonka tekin asetatte elämää korkeammalle. Tahdotteko, että minun täytyy ruveta vihaamaan teitä?»
»Tehän tiedätte hyvin, ettei maailmassa ole mitään, mikä olisi minulle rakkaampi ja arvokkaampi kuin teidän henkenne. Kuinka voitte muuta ajatellakaan?»
»Senvuoksi että te ette ymmärrä — ettette tiedä — oh, että minä rakastan teitä! Minä — tarkoitan — en suinkaan tarkoita — en tarkoita —»
Mitä hän olikaan nyt sanonut? Mitä oikein oli tapahtunutkaan? Kuinka oli mahdollista, että sanat, joita hän vielä eilen olisi hävennyt kuiskatakaan itselleen, nyt lensivät niin vapaasti, niin julkeasti hänen suustansa? Tuo suloinen, hämärä ajatus, jota hän oli kaikkina näinä vuosina koettanut väkisin tukeuttaa ja haudata sydämensä syvimpään, kohotti nyt yht'äkkiä päätänsä, suoristautui kuin sadetta saanut kukkanen ja puhkesi sanoiksi. Itsestään, omin ehdoin hän oli sanonut tuolle miehelle rakastavansa häntä. Hän, joka vielä silmänräpäys oli vapissut voimattomasta vihasta tätä vastaan, oli sanonut sen. Häpeä ja nöyryytys poltti hänen kasvojaan kuin tulen liekki. Maaperä hänen jalkainsa alla tuntui pettävän, kaikki, mitä hän oli ylpeintä ja ihaninta itsestään uneksinut, temmattiin häneltä pois ja murskattiin. Hänkö se tosiaan oli ollut, hänkö, joka oli ollut niin ylväs ja varma itsestään, oli langennut noin syvään?
Hän kääntyi poispäin, peitti kasvot käsiinsä ja vaipui hervottomasti tuolille, jolla aikaisemmin oli istunut, kumarsi päänsä pöydänlevyyn kätkeäkseen kasvonsa päivänvalolta, vapisten ja väristen hirvittävästä häpeästä ja pohjattoman itsehalveksimisen tunteesta. Mutta tuntiessaan Bennettin käden olkapäällään kavahti hän pystyyn kuin veitsen pistämänä ja kääntyi seinään päin, kasvot yhä käsiin peitettyinä.
»Oh, ei», sanoi hän rukoilevasti, ja hänen äänensä oli sammua kesken mielenliikutuksesta, »oh, ei — te ette saa — jos kerran olette mies — te ette saa käyttää hyväksenne — oh, ei, ei, älkää koskeko minuun. Antakaa minun mennä tieheni!»
Mutta hän puhui kuuroille korville. Bennett hypähti hänen luokseen ja sieppasi hänet syliinsä. Lloyd ei voinut tehdä vähintäkään vastarintaa. Hänen ruumiinsa ja henkensä voimat olivat murtuneet — ja kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi sanomatonta iloa saadessaan painaa päänsä tuon miehen rinnalle, huolimatta häpeästään ja itsehalveksimisestaan? Kuinka olikaan mahdollista, että hän tunsi itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuohon väkivaltaiseen, käskevän voimakkaaseen syleilyyn? Kuinka hän voikaan tajuta pelkkää onnea ja ja ylpeyttä tuntiessaan, kuinka tuon miehen säälimätön puristus murskasi pirstoiksi hänen entisen itsevarmuutensa ja lujuutensa? Kuinka oli käynyt päinsä, että hän, joka vielä silmänräpäys sitten oli kauhistuen kavahtanut tuon miehen vähintäkin kosketusta, nyt itse kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puristautui häneen kiinni kuin lintunen löytääkseen hänen lähimmästä läheisyydestään turvapaikan ja pikkuisen pesän — hän joka aina tähän hetkeen saakka ei ollut miehellistä turvaa tarvinnut, päinvastoin sellaista aina halveksinut?
»Miksi te harmittelette sitä, että sanoitte tämän minulle? Minähän tiesin niin hyvin, että te rakastitte minua, ja te tiesitte, että minä rakastan teitä. Eihän sillä ole yhtään väliä, sanoitteko sen julki vai ette. Me molemmathan tunnemme toisemme. Me ymmärrämme hyvin toisemme. Te tiesitte minun rakastavan teitä, teistä näytti, että minä olen ollut väkevä ja rohkea ja tehnyt sen, minkä tahdoin tehdä; te itse olette tehnyt minut siksi, mikä olen. Kaiken olen tehnyt teidän tähtenne. Luuletteko, että olisin lainkaan tullut kotia, jollen olisi tiennyt tulevani teidän luoksenne?» Äkkiä kietoi hän värisevän tytön vielä voimakkaampaan syleilyyn ja huudahti kärsimättömästi: »Oh, kaikki vain pelkkiä sanoja — kaikki, mitä vain voi sanoa — ne ovat niin tyhjänpäiväiset, ne sanovat niin vähän! Ettekö te tiedä, ettekö tajua, mitä te minulle merkitsette? Sanokaa minulle, uskotteko, että minä rakastan teitä?»
Mutta Lloyd ei vielä voinut kohdata hänen katsettaan. Hänen omat silmänsä olivat ummessa, ja hän nyökkäsi vain.
Bennett otti hänen päänsä käsiensä väliin ja käänsi hänen kasvonsa omia kasvojaan kohti. Vielä piti Lloyd silmiään ummistettuina.
»Lloyd», sanoi Bennett, ja hänen sanansa kajahtivat kuin käsky, »Lloyd, katso minuun. Rakastatko sinä minua?»
Tyttö veti syvään henkeään. Sitten hän avasi hitaasti ihanat tummansiniset silmänsä, ja silmäripsistä riippuvain kyynelten läpi hän katsoi mieheen ja kohtasi tämän katseen pelottomasti, miltei ylpeästi, ja hänen äänensä värisi rajattomasta hellyydestä, kun hän vastasi:
»Minä rakastan sinua, Ward, rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»
Hetkistä myöhemmin hän irrottihe hänen syleilyksestään ja laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen sanoi:
»Mutta kuulehan nyt, oma ystäväni, nyt me emme saa enää ajatella itseämme. Meidän täytyy ajatella häntä, joka makaa sairaana ja avuttomana tuolla sisällä. Me olemme joutuneet hirvittävään asemaan. En ymmärrä, kuinka kaikki on voinut tapahtuakaan, mitä tänään on tapahtunut. Vielä silmänräpäys sitten minä olin niin vihainen, etten eläissäni ole ollut niin vihainen — vihainen sinulle — ja nyt minusta tuntuu, etten koskaan ennen ole ollut näin onnellinen. En enää tunne itseäni. En tiedä oikein, mitä nyt tehdä; me voimme ainoastaan pitää kiinni siitä, minkä tiedämme oikeaksi, ja luottaa siihen, että lopulta kaikki käy hyväksi. Tämä on todellakin ratkaiseva käännekohta, eikö totta? Ja koko meidän elämämme ja koko meidän onnemme riippuu siitä, että suoriudumme siitä oikealla tavalla. Minä olen tullut aivan toiseksi ihmiseksi, en ole enää sama, mikä olin puoli tuntia sitten. Nyt täytyy sinun olla urhoollinen minun vuokseni, ja sinun täytyy olla väkevä ja auttaa minua tekemään velvollisuuteni. Meidän täytyy saavuttaa takaisin malttimme ja tehdä niin, kuin meistä tuntuu oikealta, ajattelematta yhtään mahdollisia vaaroja, välittämättä yhtään seurauksista. Minä en olisi pyytänyt sinua auttamaan minua, jollei — jollei tätä olisi tapahtunut — mutta minä tarvitsen sinun apuasi. Sinä sanot, että minä olen auttanut sinua olemaan urhoollinen, auta sinä nyt minua olemaan urhoollinen ja tekemään niin, kuin tiedän olevan oikein.»
Mutta Bennett oli yhä yhtä sokea. Jos Lloyd oli ennen ollut hänelle rakas, niin oli hän nyt kaksin kerroin rakkaampi tunnustettuaan oman rakkautensa. Ferriss oli unohtunut, hän oli kaukana poissa. Hän ei voinut päästää Lloydia irti, ei voinut sallia hänen käyvän vaaraa vastaan. Pitikö hänen nyt ehkä kadottaa tuo rakastettu tyttö? Hän pudisti päätään.
»Ward», sanoi Lloyd vakavasti ja hartaasti, »jollet sinä tahdo, että minä panen henkeni vaaraan jäämällä vartiopaikalleni, niin ole varoillasi, ole hyvin varoillasi, ettet ehkä, pidättämällä minua siitä, joudu ehkä kadottamaan jotakin, jonka me kumpikin pidämme henkeä ja elämää kalliimpana. Luuletko sinä, että minä olisin voinut rakastaa sinua niin syvästi ja hartaasti kuin teen, jollen olisi uskonut olevan jotakin, joka on suurempi kuin elämä ja väkevämpi kuin kuolema ja minulle paljon enempi kuin yksin oma rakkautenikin? On tekoja, joita en voi tehdä, joita en saa laiminlyödä. Minä en voi olla pelkuri, en voi paeta velvollisuuteni tieltä. Minä olen sinun vallassasi. Sinä voit tehdä minulle, mitä vain tahdot. Mutta jos sinä saat minun lähtemään täältä ja olemaan pelkuri ja tekemään sellaista, jota minä häpeän, jos asetut minun ja velvollisuuteni väliin, niin kuinka voin rakastaa sinua, kuinka voinkaan rakastaa sinua?»
Itsepäisesti ummisti Bennett korvansa kaikille pyynnöille, kaikille vastaväitteille, kaikille järkisyille. Lloyd tahtoi panna henkensä vaaraan. Muuta hän ei tytön puheesta käsittänyt.
»Ei, Lloyd», sanoi hän, »sitä et saa tehdä.»
»— ja minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua», jatkoi Lloyd, aivan kuin ei olisi kuullutkaan, mitä toinen sanoi. »Minä tahdon niin mielelläni olla sinulle kaikki, mitä vain tahdot minun olemaan. Olen odottanut sinua niin kauan, olen uskonut sinuun niin kauan. Minä en tahdo, että minun pitäisi ajatella sinua miehenä, joka petti minut, silloin kuin eniten tarvitsin hänen apuaan, joka pakotti minun tekemään alhaisen ja alentavan teon. Usko minua», sanoi hän äkillisellä tarmokkuudella, »sinä surmaat minun rakkauteni, jollet nyt anna myöten.»
Mutta ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, kuului sisähuoneista huuto.
»Se on palvelijatar», sanoi Lloyd kiireisesti. »Hän on valvonut sairaan luona — tuolla toisessa huoneessa.»
»Neiti — neiti Searight», kuului huuto, »joutukaa, jotakin on hullusti — minä en tätä ymmärrä — oh, joutukaahan toki!»
»Kuuletko?» huudahti Lloyd. »Nyt on ratkaiseva käänne käsissä — hän saattaa kuolla käsiin. Ah, Ward, sehän on sinun ystäväsi! Me voimme pelastaa hänet.» Hän polki jalallaan lattiaan kiihtyneenä ja väänteli käsiään. »Minä tahdon mennä sinne. Minä kiellän sinua pidättämästä minua — estämästä — estämästä — oh, mitä meistä enää tuleekaan? Jos sinä rakastat minua, jos rakastat häntä — Ward, anna minun mennä!»
Bennett pani kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Tämän silmänräpäyksen säikähdyksessä, kun hän tunsi, että toivoipa hän mitä hyvänsä, hän ei kuitenkaan voinut luopua päätöksestään — tällöin oli hänen järkensä mennä sekaisin. Mutta hän asettui kuitenkin jälleen selkä ovea kohti, tarttui lujasti lukonkahvaan ja kähisi yhteenpuristettujen hampaittensa välistä:
»En!»
»Neiti — neiti Searight, missä te viivyttekään — joutukaa, tulkaa pian!»
»Päästä minut menemään!»
»En!»
Lloyd tarttui hänen käteensä, joka piti niin tanakasti kiinni lukonkahvasta, ja koetti väkisin avata sitä. Hän ei enää itsekään tiennyt mitä teki, hän kietoi kätensä Bennettin kaulaan, rukoili ja uhkaili häntä — rukoili nöyrällä äänellä, joka äkisti vapisi vihasta ja intohimosta.
»Ethän sinä surmaa ainoastaan hänet, sinä surmaat minun rakkautenikin — etkö päästä minua menemään? — Kuuletko, minun rakkauteni, josta olen niin iloinen ja ylpeä! — Anna minun rakastaa sinua. Ward — kuule, mitä sanon — älä saata minua vihaamaan sinua, anna minun rakastaa sinua, sinä rakas —»
»Joutukaa, neiti — joutukaa pian!»
»Anna minun rakastaa sinua, anna hänen elää! Minä tahdon niin mielelläni rakastaa sinua. Se on minun korkein onneni. Anna minun olla onnellinen. Etkö näe, mitä nyt on kysymyksessä? Siitä tulee onni tai iäinen onnettomuus meille kummallekin. Annatko minun jo mennä?»
»En.»
»Viimeisen kerran, Ward, kuule mitä sanon! Kysymyksessähän on minun rakkauteni ja hänen henkensä. Älä tuhoa niitä molempia — ja samalla itseäsikin. Sinä, joka voit kaikki, joka olet niin väkevä, sinunhan ei pitäisi polkea meidän rakkauttamme murskaksi.»
»Joutukaa, joutukaa — oh, eikö siellä ole ketään, joka tulisi auttamaan minua?»
»Päästä minut menemään!»
»En.»
Lloyd ei jaksanut enää. Koko hänen voimansa, jota oli niin säälittä runneltu, luhistui kokoon, sortui raunioiksi. Hän oli murtunut, nöyryytetty, tallattu maahan. Hänen ylpeytensä oli pirstaleina, hänen uskonsa itseensä, hänen luonteenlujuutensa, kaikki mikä oli ollut rakkainta hänelle, hänen horjumaton varmuutensa, hänen rakkautensa, joka oli tuonut niin suurta onnea hänen elämäänsä — joka alunpitäen oli tiedottomasti johtanut häntä urallaan — kaikki tuo oli nyt sirotettuna kuin akanat tuuleen. Ja hänen potilaansa — Ferriss, se mies, joka oli rakastanut häntä, joka oli kärsinyt niin hirveästi, joka uskoi häneen, ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut hoitaa, niin että hän olisi voinut jälleen palata elämään — jos Ferriss nyt kuolisi, senvuoksi että Lloyd hylkäsi hänet, mikä hirvittävä suru, mikä rajaton katumus ja turhat omantunnontuskat siitä olisikaan hänelle seurauksena! Maailma mustui hänen silmissään, hän oli kadottanut maaperän altaan. Hän oli hukassa — hän heittelehti avuttomana kuin laiva myrskyn vallassa — kaikki majakat olivat sammuksissa, maata ei missään näkyvissä. Myrsky raastoi hänet mukanaan pimeyteen, tyhjyyteen, epätoivon hirvittävään autiuteen.
»Joutukaa — oh, joutukaahan toki!»
Nyt se oli jo myöhäistä. Hän oli horjahtanut velvollisuudestaan, hän oli tehnyt väärin, eikä sitä voinut enää korjata. Tuon miehen hurja, epäinhimillinen, raudankova itsenäisyys oli riistänyt häneltä kaikki voimat, Bennett oli saavuttanut tarkoituksensa. Elämän ja rakkauden oli hän polkenut jalkainsa alle arvelematta, säälimättä. Ratkaisun hirvittävä silmänräpäys oli ohitse, pitkät, hirvittävät katumuksen vuodet alkaisivat.
Lloyd vaipui tuolille pöydän ääreen, ja hänen päänsä, jota hän oli aina kantanut niin ylväästi pystyssä, oli vaipunut murtuneena hänen käsiinsä. Väkevä suru puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka kuin kuumeessa. Hänestä tuntui, kuin särkyisi hänen sydämensä aivan kirjaimellisesti tällä hetkellä. Hänen täytyi purra hampaitaan yhteen, jottei ähkyisi kovaa, huutaisi ääneen hurjaa suruaan, voimatonta häpeätään ja epätoivoaan.
Vielä kerta kuului sisältä avunhuuto. Sitten kävi kaikki aivan hiljaiseksi. Kului moniaita minuutteja. Mutta Lloyd ei enää kuullut eikä tajunnut mitään jähmettyneessä surussaan. Bennett seisoi kumarassa ja nojausi yhä raskaasti ovea vastaan, kasvot tuhkanharmaina ja silmät tuijottavina. Hän ei puhunut mitään Lloydille. Hän ei kyennyt lohduttamaan tätä — sehän olisi ollutkin vain pilkantekoa. Hän oli taistellut taistelunsa loppuun, niinkuin hän tiesi että hänen täytyi se taistella, kun hän kerta oli tehnyt päätöksensä. Ne voimat, jotka hän oli päästänyt valloilleen ja joita ei enää käynyt hallitseminen, olivat voittaneet. Hän oli saanut tahtonsa perille, mutta mihin hintaan! Mutta kullakin ajalla oma murheensa! Hintaanko? Eikö hänellä ollut vielä kokonainen elämä arvioida ja maksaa sitä? Nykyisellä hetkellä oli oma huolensa, ja hänen täytyi tehdä jotakin. Hän katsahti kelloonsa.
Koko seuraava neljännestunti meni kuin kuumeisessa hämmennyksessä. Hän ei voinut perästäpäin koskaan muistaa, mitä silloin oli oikein tapahtunut. Sen hän vain muisti, että kun hän auttoi Lloydia rattaille, joiden piti viedä hänet asemalle, värähti tämä hänen kosketuksestaan ja vetäytyi inhoten erilleen hänestä, kuin olisi hän ollut törkeä rikoksentekijä — murhamies. Hän vei Lloydin matkalaukun ajurinistuimelle ja istui sille itsekin. Lloyd oli vetänyt harson kasvojensa eteen ja istui sen takana ääneti ja liikkumattomana koko ajomatkan.
»Ennätämmekö junaan?» kysyi Bennett ajurilta, kello koko ajan kädessä. Aika oli täpärällä, mutta ajuri ruoski hevosiaan, niin että ne ennättivät asemalle parahiksi silmänräpäystä ennen junan lähtöä. Bennett pyysi ajurin odottamaan, ja Lloydin jäädessä istumaan vaununpenkille meni hän asemakonttoriin ja osti hänelle piletin kaupunkiin. Sitten hän meni lennätinkonttoriin ja lähetti lyhyen, mutta jyrkkäsanaisen sähkösanoman Calumet-torin varrella olevaan toimistoon.
Seuraavana tuokiona juna lähti liikkeelle, täristen ja viheltäen. Bennett jäi yksin seisomaan asemasillalle ja näki junan katoavan savupilveen. Kotvan aikaa hän seisoi siinä ja oli tuntevinaan, kuin olisi jokin vastustamaton, säälimätön voima tempaissut Lloydin eroon hänestä, eroon koko hänen elämästään. Sitten hän kokosi malttinsa ja lähti joutuun odottavien hevosten luo.
»Ajakaa takaisin tohtorin taloon», sanoi hän tuimasti ajurille. »Tiukinta vauhtia, kuuletteko!»
Mutta kuski väitteli vastaan. Hevoset olivat lopen uupuneet. Ne olivat juosseet tulomatkalla niin kovaan kuin vain ruoskinnalla sai ne joutumaan. Hän ei tahtonut enää lähteä samanlaiselle matkalle. Bennett tarttui miestä käsivarteen ja nosti hänet alas maahan. Sitten hän hypähti itse ajurinistuimelle ja antoi ruoskasta hevosille.
Saapuessaan tri Pittsin talon eteen hän ei pysähtynyt huolehtimaan hevosista, vaan nakkasi ohjakset niiden selkään ja ryntäsi hengästyneenä sisään. Mutta hänen poissa ollessaan oli tohtori palannut kotiin, ja hän se nyt kohtasi Bennettin puolitiessä portailla.
»Mitä nyt kuuluu?» kysyi Bennett hätäisesti. »Olen sähköttänyt toisen hoitajattaren tänne. Hän tulee ensi junalla. Sähkötin asemalta hoitajatartoimistoon.»
»Ainoa huomautus, minkä voin tehdä toimenpiteenne johdosta», vastasi tohtori ja katsoi häntä tiukasti silmiin, »on se, että se oli aivan tarpeeton. Hra Ferriss kuoli juuri.»