III.

Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle; aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle, joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon, virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.

Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin, neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»

»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»

»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»

Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä, olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun jostakin tuli kutsumus.

Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai yht'aikaa sairaskutsun.

»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti ympäri.

»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»

Rownie pudisti päätään.

Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan kuvaansa peilistä.

Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät. Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö; hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.

Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen sisällyksen mutisten itsekseen:

»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo — pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki mitä tarvitaan.»

Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.

»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään pisaramittaria.

»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»

»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.

»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun nimeni ylinnä.»

»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd — antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»

»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd, tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.

»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»

Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin silmin.

»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»

»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin Harriet Freeze.

Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan, mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut. Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään. Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan taisteluun onnettomuutta vastaan.

Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.

»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi, Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä dollaria täyteen.»

»Ei.»

»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»

»Ei.»

»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»

»En.»

»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi neiti Douglas.

»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.

Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.

»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt, Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen mies koko loppuiäkseen.»

»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»

Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja sanoi ilman katkeruutta:

»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»

Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»

Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison, pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä silmissä.

Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille. Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran — tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman, muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa. Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä, ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla äänettömiä rukouksia.

Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.

»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»

Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin. Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.

Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa, jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät akkunalaudalla.

Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella, ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään. Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta, elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä. Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan, rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.

Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä voimakkuutta tuntien:

»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»

Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P. Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi, toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle. Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa, että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät, että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella paljoakaan vaivannut itseään.

Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta. Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:

»Tämän minä olen tehnyt!»

Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko, tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.

Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää kauempaa; hänen täytyi antaa perään.

»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»

Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.

»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn (ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»

Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.

Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri Street ollut niin tehnyt.

Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä. Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä. Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti nimensä alimmaiseksi.

»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen peräänsä.

»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten tarkemman tiedon.»

Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa paikassa.

Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma — paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.

Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell, joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.

»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on se neiti Searight.»

Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin laadusta.

»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta, neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua. Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»

Hra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.

Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:

»Niin, kyllä ymmärrän.»

Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen. Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.

Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.

»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään, neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.

»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse, ja sinun on oikein hyvä olla.»

Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky- ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.

Enempää ei ollut tekemistä. Lloyd sai odottaa. Hän istui vuoteen ääreen ja yritti tarinoida potilaan kanssa niin iloisesti kuin taisi. Mutta tällöin hänen oli pakko lakata kuumeentapaisesta liikunnostaan. Kun valmistavat työt eivät enää kiinnittäneet kaikkia ajatuksia, niin palasi jälleen tuo vanha, ahdistava pelko, joka voitti ja lamautti ajatukset. Yksinpä nytkin, kun hän ponnisti kaikkensa ollakseen niin huvittava kuin suinkin, ja nostattaakseen hymykuoppaset Hattien poskille täytyi hänen puristaa nyrkittyneet kätensä vastakkain esiliinan alla, ja hänestä tuntui, kuin kuulisi hän sisimmästään toisen olennon puhelevan:

»Entäpäs, jos se taaskin käy kimppuuni, se jonka nimeä en uskalla mainita — mitä sitten, mitäs sitten teen? Enkö jo odottelekin sen tuloa? Enkö ole melkein varma sen olemassaolosta? Enkö ole vain pettänyt itseäni toivomaan parasta? Eikö aina olekin odotettava pahinta? Eikö ole olemassa jotakin, joka opettaa meidät tuntemaan ja tietämään kaiken? Eikö koko olemassaoloni ole kehittynyt sitä vastaanottamaan? Eikö jo ennen syntymistäni ollut määrätty, että tämä onnettomuus kohtaisi ja nujertaisi minut? Ja itse ei voi tehdä sille mitään, ei mitään, ei niin mitään — ei voi muuta kuin vain odottaa ja toivoa ja peljätä ja antaa kaihon repiä sydämensä riekaleiksi!»

Ovelle koputettiin. Vastaamatta: käykää sisään, hän meni hiljaa ovelle ja avasi sen raolleen. Se oli Campbell.

»Nyt he ovat täällä, Street ja hänen apulaisensa.» Lloyd kuuli ääniä alakerran eteisestä ja välioven käyntiä. Farnham ja Street menivät suoraan leikkaushuoneeseen pesemään kätensä ja käsivartensa. Vaikka sellainen ei muuten ollut tapana, olivat he päättäneet, että Lloydin tuli olla läsnä leikkausta suoritettaessa.

Vihdoin koputti Street leikkausveitsen kahvalla ovelle ilmoittaakseen olevansa valmis.

»Kas niin, pikku ystävä», sanoi Lloyd Hattielle ja tarttui eetterisyöttimeen.

Mutta nyt petti pikku potilaan rohkeus. Hän rupesi nyyhkyttämään ja kuiskimaan ja rukoilemaan. Sitä oli haikea kuulla, mutta Lloyd, joka taasen oli kaikkine ajatuksineen tykkänään kiinni toimessaan, ei hellittänyt. Levollisesti otti hän Hattien laihan ranteen toiseen väkevään käteensä ja piti eetteripulloa hänen nenänsä alla, kunnes tyttönen nukahti syvään huoahtaen. Sitten hän nosti hänet varovaisesti vuoteesta ja kantoi toiseen huoneeseen, laskien hänet leikkauspöydälle. Viime tingassa oli hän ennättänyt pukeutua leikkaustamineisiin. Hameensa päälle hän veti sairaalapukunsa, joka oli useita tuntia ollut kuivan-kuuman desinfektion alaisena. Hän kiersi hihat korkealle leveitten ranteitten yli, niin että vahvat valkeat kyynärvarret hienoine sinisine suonineen paljastuivat, ja kymmenkunta minuuttia hän hieroi niitä uudella kynsiharjalla niin kuumassa vedessä kuin voi sietää. Sitten hän huuhteli käsiä ja kyynärvarsia ylimanganihappoisessa kaliliuoksessa, kunnes ne ruskettuivat kyynärpäitä myöten, ja viimein pesi hän ne oxalihapon ja lämpimän, keitetyn veden sekoituksessa. Street ja Farnham seisoivat höyryinfektioiduissa valkeissa leikkaustakeissaan pöydän ääressä, kumihansikkaat käsissä. Kukaan ei puhunut mitään. Silloin tällöin vain kuului sairaan huokaus, hiljaa kuiskattu ohjemääräys tai luuta viiltävän leikkausveitsen vieno järähdys. Akkunan ulkopuolella pitivät varpuset herkeämätöntä sirkutusta.

Leikkaukseen ryhdyttiin oitis, sillä kaikki oli sitä varten varustettu valmiiksi pienintä yksityisseikkaa myöten. Street oli mestari alallaan; hän tiesi ennakolta täydellisesti, mitä vaikeuksia kulloinkin voi kohdata, ja oli valmistautunut niitä voittamaan, levollisena, tarkkaavaisena ja hillittynä. Hän kävi leikkaamaan lanneniveltä, osottamatta levottomuuden ja mielenkuohun merkkiäkään. Sekä hän että hänen molemmat apulaisensa tiesivät, että lapsen elämä ja kuolema riippui näiden kymmenen minuutin menosta. Ei tarvittu muuta, kuin yhden ainoankin silmänräpäyksen epäröinti väärässä kohdassa, veitsen pikkuruinen hairahtuminen, käden vähäinen värähtely, pisaran verta epätietoisuutta, jotta vihollinen — vihollinen, joka vaani jokaisen lihassäikeen alla, joka jännekimpun takana, saadakseen työntää luisevan sormensa mukaan leikkiin — rynnähtäisi riemuiten tuohon raihnaiseen pikku ruumiiseen ja karkottaisi elämän heikot henget siitä tiehensä. Lloyd, joka seisoi kumartuneena lapsen pääpuolessa, näki vihollisen olevan lähellä. Se oli tunkeutunut tänne tähän pieneen arkipäiväiseen huoneeseen arkipäiväisine sisustuksineen ja koruineen ja tirkisteli ammottavine silmäkuoppineen lääkärien levollista, täsmällistä kamppailua häilyvän hengenkipinän säilyttymiseksi.

Tuossa paikassa oli leikkaus toimitettu.

Sairaanhoitajatar ja lääkärit ojensivat selkänsä suoriksi ja vetivät syvään henkeä. Sitten rupesivat he keskustelemaan leikkauksen johdosta, jolloin Lloydilla oli lääkärien ihastukseksi tilaisuutta näyttää terävä-älyisyyttään ja asiantuntemustaan. Haava neulottiin kiinni, ja kun se työ oli tehty, kantoi Lloyd Hattien takaisin hänen vuoteeseensa. Hitaasti palasi tietoisuus pikku potilaaseen, ja Lloyd voi jälleen katsella häntä kuin elävää olentoa ainakin. Leikkauksen aikana hän oli tykkänään unohtanut, että oli olemassakaan pieni tyttö nimeltä Hattie Campbell, jonka hän hyvin tunsi. Hän oli nähnyt leikkauspöydällä vain jonkin esineen, joka oli jollain tapaa mennyt epäkuntoon ja jota nyt korjattiin entiselleen, Siten kävi hänelle aina. Vaikka hän monesti tunsi potilaansa, välistä oikein hyvinkin, ei näiden inhimillisillä ominaisuuksilla ollut mitään merkitystä sairaanhoitajalle; niin kauvan kuin tautia kesti, näki tämä edessään vain »tapauksen», vain koneiston, joka oli särkynyt ja uhkasi lakata käymästä, jollei korjaus ottanut onnistuakseen.

Mutta vaara ei ollut suinkaan vielä voitettu. Leikkausveitsi oli käynyt aivan läheltä suurta lannevaltimoa. Lapsi oli menettänyt paljon verta, ja pitkällinen sairaus oli vähentänyt hänen vastustuskykyään. Lloydia pelotti, että hermostohäiriö oli ollut liian suuri. Farnham otti hyvästit, mutta kirurgi itse jäi vielä vähäksi aikaa seuraamaan Lloydin kanssa taudin lähintä kehitystä. Hänellä oli hyvin kiire, jonka vuoksi hänkin viimein lähti, pyytäen Lloydin kohta soittamaan hänelle puhelimessa, jos vähintäkin muutosta ilmenisi. Ei kannattanut ajatella, että pikku tytön vointi näin iltamyöhään saattaisi ollakaan kovin hyvä, mutta Street arveli, että hän vähitellen saavuttaisi jälleen voimia ja viimein aivan parantuisikin.

»Mutta», lausui hän vielä viime sanoikseen, »minun ei tarvitse teille teroittaa, kuinka tärkeä on pitää häntä täydellisessä levossa, ja että hän ei saa nähdä ketäkään syrjäistä, ei edes isäänsäkään. Nyt on koko hermorakennus tajuttomuuden tilassa, mutta jolloinkin yön kuluessa tapahtuu siinä muutos.»

Lloyd ei ollut nukkunut kuuteenneljättä tuntiin, mutta sittekään hän ei ajatellut levollekäymistä. Illallisruoka lähetettiin hänelle sairassuojaan, ja hän varustautui valvomaan yön. Hän antoi lapselle niin paljon ruokaa, kuin arveli hänen vaaratta voivan nauttia, tunnusteli silloin tällöin valtimoa ja merkitsi luvut muistiin, jotta lääkäri tultuaan näkisi ne. Harvemmin hän mittasi ruumiin lämpömäärää kainalokuopasta. Kello 9 tienoissa illalla, juuri kun hän tätä teki kolmatta kertaa, tuli palvelustyttö ilmoittamaan, että puhelimessa joku tahtoi puhua hänen kanssaan. Lloyd mietti vähäsen, sillä häntä ei haluttanut poistua Hattien luota juuri tällä hetkellä. Mutta puhelinhan oli aivan lähellä, ja mahdollisesti puhuja voi olla tri Street, joka halusi kuulla potilaan voinnista.

Mutta soitto olikin hänen omasta toimistostaan. Neiti Douglas kertoi, että hänelle oli tuonaan tullut jokin sähkösanoma. Saisiko se jäädä odottamaan hänen paluutaan, vai lähetettäisiinkö Rownie tuomaan sitä hänelle? Lloyd mietti hetkisen.

»Ah — avatkaa ja lukekaa se minulle puhelimessa. Se on kai jokin uusi potilas? — Tai — ei sentään — lähettäkää Rownie tuomaan se tänne ja pankaa hänen myötänsä minun sairaalatohvelini, ne korottomat. Mutta älkää soittako minulle enää tänä iltana, me saamme täällä odottaa ratkaisevaa käännettä minä hetkenä hyvänsä.»

Lloyd palasi sairassuojaan, lähetti palvelustytön pois ja rupesi jälleen varustautumaan yötä varten. Hattie heräsi tuokioksi.

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt oikein terveeksi, neiti Searight?»

Lloyd laski sormen suullensa ja nyökkäsi, ja Hattie veti syvään henkeä ja ummisti jälleen silmänsä. Lloyd tunsi suurta hellyyttä ja sääliä pikku tyttöstä kohtaan. Hän sanoi itsekseen:

»Jos Jumala auttaa minua, niin tulee sinusta terve. Kaikki nämä ihmiset luottavat minuun — — 'jos kuka onnistuu, niin on se neiti Searight'. Me tulemme 'onnistumaan' — siitä tahdon pitää huolen.»

Yö tuli, pimeä ja hiljainen ja hyvin lämmin. Lloyd avasi akkunan yläosan saadakseen sairassuojaan raitista ilmaa. Alhaalta kuuluva melu ja kopse, joka yhä väheni mitä myöhäisemmäksi kävi, kuului hänen korviinsa vain hillittynä, humisevana hälynä. Hattie makasi vuoteessaan, tuskiensa sijalla, liikkumattomana ja silmät ummessa; hänen voi tuskin kuulla hengittävänkään ja hänen hento elämänsä riippui hiuskarvasta — tuon pienen kärsivän olentoraukan, jonka kasvot olivat niin kuihtuneet, piirteet käyneet teräviksi ja huulet kelmeiksi; hänen vierellään istui Lloyd, jonka unettomat, tummansiniset silmät tähystivät niin tarkkaavaisesti potilaan Kasvoja. Hänen suuri pronssinkarvainen tukkansa lainehti taapäin otsalta ja ohimoilta, eivätkä päivän rasitukset, raskas edesvastuu ja väsymätön toimeliaisuus olleet kalventaneet syvää punerrusta hänen poskiltaan. Nyt hän voi pitää pelkonsakin, tuon takana väsymättä väijyvän vihollisen, kurissa. Nyt hänellä oli toinen vihollinen edessään — vai oliko se todellakin toinen — eikö se ollut aivan sama vihollinen, jonka varjo levisi sairasvuoteen yli, yli siinä nukkuvan pienen, heiveröisen ruumiin ja kalpeitten, teräväpiirteisten kasvojen?

»Ei», sanoi hän itsekseen ja puristi huulensa tiiviisti yhteen, »hän ei kuole. Minä en päästä häntä käsistäni.»

Vähän myöhemmin, ehkäpä tuntia jälkeen keskiyönhetken, oli hän huomaavinaan, että Hattien posket alkoivat venyä ulospäin ja jälleen kiristyä yhteen joka hengenvedolla. Siinä tuokiossa hän kavahti pystyyn Tuon merkin hän hyvin tunsi. Siis olivat Hattien nukkuessa hänen voimansa tykkänään menneet. Lloyd mittasi ruumiinlämmön. Se oli laskeutunut suuresti. Valtimo löi heikosti, nopeaan ja epätasaisesti. Näytti kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.

Siis ratkaiseva käänne alkoi. Lloyd lähetti kutsumaan Streetiä — vain muodon vuoksi. Ratkaisu olisi tapahtunut kauan ennen tämän tuloa. Lloyd tiesi, että Hattien elämä oli nyt hänen käsissään.

»Siis», kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi tuo vihollinen voinut kuulla hänet, »nyt saamme nähdä, kumpi meistä on voimakkaampi. Sinä vai minä.» s Hän veti vuoteen reippaasti mutta varovaisesti pois seinävierestä ja korotti sen jalkapäätä asettamalla muutamia isoja kirjoja jalkojen alle. Hän käski palvelustyttöjen hankkimaan lämpöisiä villapeitteitä, ja niitä odotellessaan antoi hän lapselle konjakkiruiskeen ihon alle.

»Me saamme sinun kyllä läpäisemään», puheli hän koko ajan itsekseen; »me saamme sinun kyllä läpäisemään. Minä en päästä sinua.»

Nyt oli vihollinen lähellä häntä, he tulisivat kamppailemaan silmästä silmään. Lloydilla oli miltei ruumiillinen tajunta siitä, kuinka Hattien henki vähitellen ja vastustelematta liukui pois hänen käsistään. Hän puri hampaansa yhteen, kamppaili vastaan kaikkine voimineen, joka hermo äärimmilleen jännitettynä, ja koko hänen luontainen sitkeytensä ja tahdonvoimansa nosti uhittelevasti harjaansa ja kieltäysi antamasta perään.

»Ei, ei», toisti hän yhä uudelleen itsekseen, »sinä et häntä saa. Minä en luovu hänestä. Sinä et saa riemuita minun heikkoudestani ja tappiostani.»

Campbell oli käynyt levottomaksi alituisesta häärimisestä talossa, ja nyt hän seisoi sairassuojassa.

»Eihän tuo kaikki kuitenkaan auta mitään, neiti. Kaikki toivo on loppunut. Antakaa hänen kuolla rauhassa. Älkää häntä enää kiusatko, antakaa hänen kuolla rauhassa.»

Kului puoli tuntia, kului kokonainen tunti. Lloyd antoi potilaalle uuden ihoruiskeen. Campbell ei jaksanut sitä enää nähdä, vaan meni sivuhuoneeseen, jossa Lloyd kuuli hänen taukoamatta kävelevän edestakaisin. Kerran hän vain työnsi päänsä ovesta sisään ja kuiskasi. »Voiko hän jäädä elämään? Jaksaako hän voittaa tuon ratkaisun?»

»En minä tiedä», vastasi Lloyd. »En minä sitä tiedä. Odottakaa. Pysykää mieluummin poissa. Saatte kyllä aikanaan tiedon.»

Taas kului neljännestuntia. Lloyd arveli huomaavansa, että sydän löi vahvemmin. Talossa oli käynyt aivan hiljaiseksi. Oven ulkopuolella seisoivat molemmat palvelustytöt ja odottelivat sairaanhoitajattaren määräyksiä. He eivät uskaltaneet edes kuiskaillakaan keskenään. Viereisestä huoneesta kuului pikaisten, epätasaisten askelten hillittyä ääntä, ja Lloydin rasittuneet hermot rupesivat nyt erottamaan uutta heikkoa hälyä kaupungista itsestään puoliavoimesta akkunasta, heikkoa karehtimista yön hiljaisesta, syvästä järvestä, joka tuli ja meni, kuului ja katosi, joka kerta uudesti kuuluessaan yhä selvempänä ja vahvempana. Kello oli puoli neljän paikoilla. Mutta pikku potilaan ruumiinlämpö kohosi — siitä ei enää voinut olla epäilystäkään. Hengitys kävi syvempään ja voimakkaammin ja helpommin. Tarttuessaan Hattieta käteen oli Lloydin vaikea pidättää pientä ilonhuudahdusta, sillä hän voi tuntea valtimon lyövän vahvemmin, verkkaisemmin ja säännöllisemmin. Hän jännitti tarkkaavaisuuttaan, hänen tahdonvoimansa, hänen vastarintansa vihollista vastaan terästyi entisestään. Hän tajusi, että vihollinen oli peräytymässä, hän tunsi sen irrottaneen otteen saaliistaan.

Ratkaiseva käänne tapahtui vitkalleen, ja yhtä vitkalleen kävi ruumiin vastavaikutus. Hattie oli yhä tajutonna, mutta hänen kasvonsa olivat saaneet toisenlaisen ilmeen, jonka Lloyd hyvin tunsi pitkästä kokemuksestaan sairasvuoteiden ääressä — epämääräisen ja pettämättömän ilmauksen jostakin, eikä mistäkään, jonka ainoastaan kaikkein perehtyneimmät voivat nähdä ja käsittää — ensimmäisen valjun valonsäteen pitkällisen pimeyden jälkeen.

»Toipuuko hän, neiti, toipuuko hän?» kuiski Campbell hänen vieressään.

»Luulen kyllä — olen melkein varma siitä — mutta emmehän kumminkaan voi olla aivan varmoja. Mutta toivoa on — on paljonkin toivoa.»

Campbell kävi kalmankalpeaksi, haparoi tarttuakseen johonkin ja nojautui tuokion ajaksi uuninrintaa vastaan. Hän jäi sairassuojaan. Ulko-ovelle kuului soitettavan.

»Tri Street», mutisi Lloyd.

Mutta mitä olikaan kaupungilla tapahtunut? Lämpöisen kesäyön hiljaisina, hämärinä hetkinä voi olla tapahtunut jotakin, jolla oli kansallinen, ehkäpä oikein yleismaailmallinenkin merkitys. Se tuntui ihan ilmassa — tunsi, että jotakin suurta oli tapahtunut jollakin maailmanäärellä. Nopeita askeleita tuntui kiitävän jalkakäytäviä pitkin. Siellä täällä paukahti katuovi auki ja kiinni. Sanomalehdenmyyjäin huudot lisälehdistä lähenivät tännekin lähenemistään. Hillitty innostus erottui monien äänien heikosta yhteishälystä — äänien, jotka sulautuivat yhteen ja sitten kohosivat voimakkaaksi säveleeksi, joka paisui ja laajeni ja kasvoi ja tuntui yhdellä kertaa soivan kaupungin joka ääreltä.

Sairassuojan oven takaa kuului askeleita. Tri Streetkö? Ei, vaan Rownie — Rownie, joka toi kaksi sähkösanomaa Lloydille.

Lloyd sieppasi ne nopeasti, ja sitten hän äkkiä, kuten olisi jokin ajatus iskenyt häneen, kääntyi poispäin ja jäi kuuntelemaan ulkoa kuuluvia kasvavia hälyjä. Nämä sähkösanomat — ei, mitään sairashoitoa koskevaa ne eivät voineet sisältää. Hän aavisti, mitä niissä oli. Kuinka hän olikaan saanut ne juuri nyt? Miksi oli ilmassa tämä tunto suurten uutisten saapumisesta? Samat uutiset, jotka paisuttivat maailmaa, voivat tulla myöskin hänelle — näiden sähkösanomien muodossa. Voiko se olla mahdollista? Hän veti nopeasti ja syvään henkeä. Pelko, tuo hirmuinen pelko, joka oli vainonnut ja kiusannut häntä niin kauan, oliko se nyt vihdoinkin ohi? Oliko tuo vihollinen, joka oli väijynyt pimeässä iskeäkseen kyntensä kiinni häneen, lyöty nyt iäksi pakoon? Hän ei uskaltanut toivoakaan sitä. Hän tunsi jotakin tulevaksi, hän tiesi, että jotakin oli tulossa, joka läheni häntä yhä kiihtyvällä nopeudella — läheni, läheni, läheni jostakin tuolta pohjan puolta. Hän huomasi tri Streetin seisovan sairassuojassa, mutta milloin ja miten tämä oli tullut sisään, sitä ei hän perästäpäinkään voinut muistaa. Koko hänen mielensä, kaikki hänen aistinsa olivat suunnatut jotakin muuta kohti, kuunnellen, odottaen. Lääkäri kumartui vuoteen yli. Äkkiä hän ojentautui suoraksi ja sanoi kovalla äänellä Campbellille:

»Mainiota, mainiota, nyt on kaikki niinkuin pitääkin olla. Se onnistui.»

Lloyd repäsi sähkösanomat auki. Toisen allekirjoituksena oli »Bennett», toisen »Ferriss».

»Jumalalle kiitos!» huudahti Campbell.

»Juuri niin!» huudahti Lloydkin. Nyyhkytys värisytti hänen ruumistaan, mutta kasvoille levisi onnellinen hymy. »Juuri niin, Jumalalle kiitos! Se onnistui!»

»Tulenko nyt terveeksi, tulenko nyt terveeksi, neiti Searight?» Hattie oli herännyt, ja hänen äänensä soinnahti heikolta ja rasittuneelta.

Lloyd laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja kumartui häntä kohti.

»Hiljaa, pikku ystäväni, kyllä, nyt sinä tulet terveeksi.» Tuo kaunis pronssinkarvainen pää vaipui yhä syvempään. Kyyneleet virtasivat tummansinisistä silmistä, ja hiljaista nyyhkytystä kuultiin. Lloyd kietoi kätensä hellästi ja lempeästi lapsen ympäri ja taivutti päänsä yhä syvempään häntä kohti. Hänen poskensa kohtasi Hattien posken. Heiveröinen, väsynyt ja surkastunut pikku tyttö ja väkevä, lujatahtoinen, taipumaton nainen lepäsivät tuokion ajan päät samalla pieluksella, molemmat kärsimyksen runtelemina, toinen ruumiillisen, toinen sielullisen kärsimyksen.

»Sinä tulet terveeksi, kultani, sinä tulet terveeksi», kertasi Lloyd yhä uudelleen kasvot hupussa. »Sinä tulet terveeksi, ja minä pidän sinut itselläni. Sinä rakkahin kaikista!»

Ja alhaalta kaupungilta kuuluva hälinä kajahti hänen korviinsa kuin sarja sanoja — sanoja, jotka soinnahtivat kaikkien ihmisten kurkuista — joilla kokonainen maailma tuntui kuuluttavan sitä suurta uutista, joka oli tullut pohjan puolelta lämpimän kesäyön lyhyitten hetkien helmassa. Ja kaikki kadun laulavat huudot tulivat hänen korvaansa yhtenä ainoana valtavana sinfoniana:

»Pelastettu, pelastettu, pelastettu!»

IV.

Samana päivänä, jolloin Lloyd Hattien tykkänään tervehdyttyä palasi Calumet-torin varrella olevaan taloon ja paraikaa purki laukkuaan ja järjesti huonettaan, toi lähettipoika hänelle kirjeen.

»Olen juuri tullut kaupunkiin. Milloin saan tavata teitä?

Bennett.»

Viimeisinä kahtena viikkona ei ollut puutetta Ward Bennettin ja Richard Ferrissin paluuta koskevista uutisista. Heidän nimensä ja laivan nimi, jopa Adlerin, Hansenin, Clarken ja Dennisonin, Mukk Tu'n ja Kamiskan, tuon ainoan koirankin nimet, olivat niin vallanneet kaikkien ajatukset, etteivät he osanneet puhellakaan mistään muusta.

Vuoden suuri tapahtuma oli, että retkikunnan miehiä oli palannut takaisin takaisin pitkällisestä jäävankeudestaan, sittekun kaikki toivokin oli menetetty neidän palaamisestaan. Sitä ei kukaan ajatellut, että heiltä oli pohjoisnapa jäänyt saavuttamatta, tahi että he eivät olleet edes päässeet erikoisen korkealle leveysasteellekaan. Muistettiin vain tuo loistava palausmatka Koljuhin-vuonolle, hämmästyttävä marssiminen jäiden poikki, retkeläisten osottama taipumaton ja käsittämätön uljuus, jolla he olivat uhmanneet vaaroja, vastoinkäymisiä ja puutetta. Kaikki sen kaupungin sanomalehdet, josta Bennett ja Ferriss molemmat olivat kotoisin, kuvailivat yhä uudelleen kaikenlaisia yksityisseikkoja matkan varrelta, joista monet epäilemättä olivat keksittyjä. Yksinpä sairassuojakin, jossa Lloyd oli hoitanut pikku toipilastaan, kajahteli kertomuksista noiden miesten jokapäiväisistä kokemuksista, heidän entisyydestään ja tulevaisuudestaan. Ne tunkeutuivat sisälle joka akkunasta ja ovesta, kaikista raoista.

Lloyd sai kuulia, kuinka laiva oli juuttunut jäihin ja murskautunut, kuinka miehet olivat uskomattomilla ponnistuksilla päässeet maihin, kuinka he olivat matkanneet etelää kohti tshuktshilaissiirtoloihin, kuinka eloonjääneet olivat, menehtyneinä ja nälkään kuolevina, yhdentenätoista hetkenä pelastuneet valaanpyyntilaivoihin, kuinka myöskin valaanpyyntilaivat olivat vuorostaan juuttuneet kiinni jäihin, ja kuinka »Frejan» miesten oli ollut pakko vielä kerran viettää talvea napaseuduilla. Hän kuuli, kuinka he sitten viimeinkin olivat päässeet palaamaan kotia. Hattien hiljaiseen, pimeään sairassuojaankin tunkeutui humu tuosta maailmaa kuohuttavasta tapahtumasta; Lloyd näki Bennettin hahmon kasvavan koko maailman silmissä, hän näki, että ihmiskunnalle oli noussut uusi sankari. Hän kuuli, kuinka tälle sankarille kasattiin kunnianosoituksia, joita hän ei tavoitellut, että Belgian kuningas oli antanut hänelle ritarimerkin, että Europan maantieteelliset seurat olivat kutsuneet hänet kunniajäsenekseen, että Yhdysvaltain presidentti ja sotaministeri olivat lähettäneet hänelle onnittelusähkösanomia.

»Ja mikä onkaan hänen ensi asiansa», kuiskasi Lloyd itsekseen, »kohta kun on kotia palannut? Hän pyytää saada tavata minua — minua.»

Hän antoi lähetille heti vastauksen, jossa pyysi Bennettin tulemaan seuraavana iltapäivänä, koska hän ylihuomenna aikoi lähteä pitämään kaksiviikkoista lomaa pienessä maaseutukaupungissa, jonka nimi oli Bannister.

»Mutta tuo — tuo toinen, mitä hän tekeekään?» mutisi hän seistessään akkunassa ja katsellen polkupyörällä torin poikki kiitävää lähettipoikaa. »Miksi ei hänkin — tee samoin?»

Hän kääntyi pois akkunasta ja katseli pää käden varassa hajamielisesti lattiamattoa.

Lloydin loma oli alkanut kaksi päivää sitten. Hänen nimensä oli poistettu toimiston järjestyslistasta, ja hän oli vapaa aina kuun loppuun saakka. Yksinpä tuossa viileässä kivitalossakin, jossa oli ulkoverhot kaikkien akkunain edessä, tuntui helle oikein painostavalta. Lloyd oli ollut niin kauan huoneorjana vailla aurinkoa ja raitista ilmaa, että hän nyt sai äkillisen halun lähteä ajelemaan puistoon. Hän soitti talliin ja käski Lewisin valjastamaan ponyhevoset vaunujen eteen.

Kaksi tuntia hän ajeli ison puiston kaikkein syrjäisimmissä ja varjoisimmissa osissa. Se oli oikein ihana ajelu. Hän ajoi itse, ja hän osasi ajaa. Hevosiin oli hänellä intohimoinen kiintymys, eikä edes Lewiskään ymmärtänyt niitä paremmin kuin hän. Kun hän iltamyöhällä antoi ponien kulkea käyden muuatta pitkää ja autiota jalava- ja puuvillapuukujannetta, keksi hän äkkiä kujanteen toisessa päässä avoimet ajurinvaunut. Ne lähenivät, ja hän voi huomata yhden ainoan miehen istuvan niissä, nojautuen kuin väsyneenä takaistuimen selustaa vastaan. Hänen tottunut sairaanhoitajatarsilmänsä tunsi miehen kohta potilaaksi tai toipilaaksi, ja hän oli jo ruvennut mielessään aprikoimaan taudin laatua, kun vaunut saapuivat hänen kohdalleen ja hän tunsi niissä istujan Richard Ferrissiksi.

Ferriss se oli, mutta ei sama Ferriss, joka oli häneltä ottanut jäähyväiset tuona unohtumattomana usvaisena ja sateisena iltana neljä pitkää vuotta sitten. Se Ferriss, jonka hän silloin tunsi, oli ollut reipas ja iloinen nuori mies, kirkassilmäinen, täynnä elämänhalua ja vilkasta vastaanottavaisuuskykyä. Nyt hän näki vanhanpuoleisen miehen, väsyneen ja välinpitämättömän. Kun tämä näki ja tunsi hänet, ojensihe hän suoremmaksi ja sai kasvoilleen ja silmiinsä valoisan hymyn, siitä ei Lloyd voinut erehtyä. Mutta se ei ollut mitään onnellista läikähdystä, jota Lloyd oli odottanut ja toivonut näkevänsä. Lloyd ei ollut koskaan pannut erikoista arvoa tavallisille seuraelämän tavoille ja sävyille. Mutta häntä loukkasi kuitenkin vähän huomio, että Ferriss piti hattua päässään. Häntä oudostutti itseäänkin tajutessaan, että oli pannut mokoman pikkuseikan merkille. Mutta tuohan olikin Ferriss.

Sydän löi rajusti Lloydin rinnassa, kun hän pysähdytti hevosensa. Ferrissin ajuri hypähti maahan ja piteli ovea auki, niin että hänen ajettavansa pääsi laskeutumaan alas. Ferriss astui nopein askelin Lloydin luo.

Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen — ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja. jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.

»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan teidän perästänne.»

»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin. »Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan kävellä? Unohdin aivan —»

Mutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle haitaksi.

»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin vanha eukko.»

Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?

Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.

Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti, mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.

Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui, kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle, synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa leikkelevälle lumivihurille.

He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta. Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa, pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä. Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:

»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän kuitenkin jättää kaikkityyni.»

Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»

»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»

»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään, että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet, sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä, mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla, että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani, mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin, saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria, väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»

«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»

Mutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan häneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.

»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te puhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan — kumpi se meistä oli?»

»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan jotakin suurta.»

Ferriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä katkerasti hymyten.

»Hm — voiko näillä aikaansaada paljoakaan?» sanoi hän hiljaa.

Äkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen panemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli. Koko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka veroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli pani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin halusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei voinut.

»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»

Vähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan mietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain vaunujenne mennä tyhjinä.»

Ferriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä löysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että minun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin teidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä ihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän tarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen; ja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä, lähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja sittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme järjestetyiksi.»

Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.

Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.

Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle. Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa. Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti Bennettin tulla.

Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi, liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis aamutuulonen.

Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa, ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.

Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen, ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa, hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan ihana!»

Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle Bennettin lähettämän sähkösanoman:

»Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi lähteä hänen luotaan.

Bennett.»

»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.

Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.

Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.

Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla, hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla. Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.

* * * * *

Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita, erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.

Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään. Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.

»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on kiniiniä. Ota se paikalla.»

Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.

»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa, ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan. Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin vietävästi siitä veitikasta.»

Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.

»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli lääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei ollut halua puhua paljoakaan.

»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin, niin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua ainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte hänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on hellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään varmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin arveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan, hra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo liuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän kintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin saada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään. Piiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa olosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; se ei käy!»

»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää. Saammehan nähdä sitten viikon lopulla.»

Viikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään tahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton, ja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle lääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta kuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista ympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli vaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella toista sairasta.

»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun serkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta luottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte mennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja minne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä pidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne, jotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa nyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä, että kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan sairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää taloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra Ferrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän vahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin pysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää erillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin, että tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti — »on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan, itsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette tulen kanssa, kapteeni Bennett!»

»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki viiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts, minä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani. Tehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä omallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä, että te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi pysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me kyllä suoriudumme.»

»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona on kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja sairaanhoitaja —»

Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä sävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon. Minä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja sairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan yhdentekevä on, mitä se maksaa.»

Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että Ferrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi muuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan päättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan tienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon lääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.

»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi. »Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»

»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa teille tietoa potilaasta.»

Bennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne hän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?

»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes kirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää, mistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule olemaan etäällä kaupungista.»

»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin jos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen luonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on välttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista ja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule vaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

* * * * *

Samana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa, jossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen kilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei noin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa kirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken postitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis oli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut. Jahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.

Huone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista, sänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen eläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset. Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään, ja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista kaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa kuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä heilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.

Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan hän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä hänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman raitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui hänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.

Kirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä, saiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen Bannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen hän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas. Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista. Mutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän näkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä, taloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä kalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja tiiraili huolestuneesti Lloydiin.

»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään silmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti kiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania, tiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en ole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan kaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen kilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo kernaammin tapella kuin syödäkin.»

»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta. Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja Lewis väistyi syrjään.

Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.

»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä sinua nyt vaivaa?»

•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis huolestuneena.

Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.

Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.

»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä kalanpäätä.

»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä. »Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.

Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan. Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan, mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista pääsi.

Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa, ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa. Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi porsaaksi.

Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.

Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää, tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.

Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä. Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään, toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut voimakkaampansa.

Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan kiinnittyivät hänen katseensa siihen.

»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.

Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä, kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.

Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena. Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.

»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene matkoihisi!»

Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota, kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään hurjuuden merkkiä.

»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä, tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.

»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista otusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»

»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja piilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»

Hän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti, vihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi häntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen ja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja pyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty: Kamiska. »Frejan» pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma.

»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.

Lloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.

»Ei — ei mitään, mikäli voin nähdä.»

Hän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi tienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen, kuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa, pensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös Ward Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle, pidellen kiinni tammen vesoista.

Hän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja suunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha ratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja kädessä lyhytvartinen geologin-vasara.

Sellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt, karkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison, eläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen leuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen alta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea bassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli ääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.

Lloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä hän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain puristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt, mitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt hän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa mielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki säilyttää mielenmalttinsa.

Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen. Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?

Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja. Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.

Bennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:

»Kas vain, sehän on neiti Searight!»

Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:

»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»

»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»

»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada enää nähdä teitä.»

»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut — no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen tyly hymy.

»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»

»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on minun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin itse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin. Mutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»

»Te näytätte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»

»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle saadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten tänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo, siivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»

Kaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin sanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett kavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää kannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä ja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan pölypilven.

Rox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin hevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin jousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa vasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan mikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt koholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa lähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin. Lloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen kertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat suorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat katkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen kärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan ja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä Roxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.

»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan. Me emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon, hypätkää!»

Mutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan, niin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu. Bennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä, kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi kuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.

»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen. »Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»

Lloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta hänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja kietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti irrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten tärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.

Ei sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen ohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui aivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan keskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja ojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten hän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat menivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki sen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti viimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.