SISÄLLYS: (continued 3)

Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi jalkain alla kivikatu…! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain olisi tarjottu paikkoja heillekin…

Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin, joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:

— Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt puhua?

— Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla, joten voit säästää sanasi.

— Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada kammarin katon alle.

— Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä, lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua häiritsemässä.

Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven pielessä.

— Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle, hankittaisiin porsas ja…

— Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.

— Mutta ei minulta.

— No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.

— Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille. Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön, joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä mene.

— Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.

Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli Heikkilän emäntä häntä vastaan.

— Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.

— Viikon päästä.

Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan. Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.

Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin. Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.

Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa ja kiukaan takaa siritti sirkka.

— Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.

Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.

— Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren luona… Älä mene…!

— Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. — Ei se kaupunki kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.

— Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä myy sieluasi saatanalle!

Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi. Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja tuumaili rahojen poislähettämistä.

Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.

— Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi voi, mitkä päivät meille koittavat!

Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena, ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen lumottuun piiriin… Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä, lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.

Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi, kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa tuvassa.

— Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi vihdoin Mäkelän emäntä.

— Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään Anna-Kaisan äiti.

Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan väkisin.

Elävänä haudattu.

Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot, säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin kosimaan piikatyttöä.

Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat sanoihin huoli ja työ. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi, vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa vaimolle.

He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän saanut kuolla.

Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt. Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.

Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.

Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa, joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään, ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla, välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.

Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona. Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.

Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!

* * * * *

Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.

Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.

— Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.

Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään. Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen. Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut, rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.

— Tule, Taavi poikani, lukemaan!

Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset sujuvassa jaksossa.

— Lupaakos Mari parantaa sisälukua?

— Lupaa.

He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin on opetettu.

— Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.

Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.

Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.

— Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.

Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä, kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo. Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä tänne sittenkin, tänne, josta on pyrkinyt pois!

Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin, taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.

Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa, anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi. Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet. Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet hautaan laskettaisiin.

* * * * *

Silloin hän todellakin oli hautaa likellä.

Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.

Yö Adrian äärellä.

Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen. Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat, mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja, milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä, jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.

Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua, ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.

Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen. He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan. Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.

— Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin…!

— Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet kalpea, kulta, voitko pahoin?

— Pyörryttää niin omituisesti.

Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni. Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi, niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.

Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.

Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen kroaattia ja saksaa.

— Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. — Jollei tahdo, niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.

— No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat kuin kuorossa herra ja tyttäret.

He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti hän parhaana apukeinona merikipua vastaan — jos sellaista näin tyynenä yönä voisi tulla kysymykseenkään.

Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.

— Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.

— Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy, minkä ehtii.

Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua. Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.

Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä. Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt…?

Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo, pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!

Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta. Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi tumman kirkkaalta taivaalta.

— Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.

Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen miehensä.

— Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.

He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.

Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle, niin laiva olisi ollut haudattuna.

Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä vastaan.

Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista…? Ehkä se olisikin onnellisinta… he olivat omistaneet toisensa, he olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt jatkaisivat sitä ijäisyydessä. — Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi, sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni… Sinä tiedät parhaiten kuinka isot ne ovat olleet… Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän kahden kuolla yhdessä…!

Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman. Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.

He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla, valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt toisilleen… Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne…?

Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?

Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo kaataa laivan…

— Kulta, kuollaan yhdessä…!

Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti… Liitteissä rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja ja porsliineja… Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse… Hän ajatteli taas.

— Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä…? Siellä odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan… Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona pukeudutaan suruharsoihin… He, jotka hääiltana, kukitettuina, laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa…

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.

— Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti. Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?

Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta. Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat, silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti, liikkumattomina kuin kuolleet.

— Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva tuontuostakin. — Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa…!

Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin luonteeseen.

Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.

Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa, että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi vaahtoista kitaa…

Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.

Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa. Laiva laski ankkurin.

Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä puvuissa.

Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri menemäisillään lepäämään yön vaivoista.

— Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?

Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.

Tuskaa.

Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.

Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi, päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä, purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä. Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään. Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee — jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun sydämmessä vihloo.

Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!

Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.

Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella, väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.

Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta, ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä, kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa nuottia.

Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.

Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!

Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä, miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.

Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!… Ja koko hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?

Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään. Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua, laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu hän! — — — mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen, mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja kaukainen morsian…

Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!

Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan. Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa, hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.

Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua — — —

Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä noutamaan edelweiss-kukkaa… Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa kukka oli…? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea. — Tai ehkä — ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan syvyyteen…!

Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.

— — Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie Alppituuli.

Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään. Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä. Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula, johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta tuossa se vielä on! — Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat poissa!

Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän huudahtaa tukahdutetusti, itkien.

— Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että sinulle minä kyynelillä hukutin silmäini väikkeen! Sinun tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut…? … se johonka sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala sytytti. Tule, tule!

Askeleita kuuluu: hän tulee.

Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? — Ah niin, sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!… Herra Jumala ehkä hän on jo… jo kuollut!

— Riistä auki se kirje ja lue!

Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden ainoan sanan: kuollut.

Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.

Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.

Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.

En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna minun itkeä siellä.

Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi! Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi…

Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella koputus.

Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!

— Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä. Kiiruhda!

Mistä minä saan rahaa?

— Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko. Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!

Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.

— Älä punnitse! Lähde vaan!

Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat kulkea. Enhän minä tiedä…!

— Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.

Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna. Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.

Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu. Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin lumi.

Oliko se unta? Ja missä olen ollut?

Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja, nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon, taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.

Se oli siis vaan unta!

Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä ristiin sen ympärille.

"Kyllä sinä siihen totut!"

(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)

Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi, Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään. Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan, haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.

Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan, mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan hierasi kädellään.

Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden vanha.

— Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.

— Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa ystäväni.

Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.

Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa, tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä. Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia, pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä upeassa sinisessä silkkiläningissään.

— Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.

— Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella, eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän tahtoi mustaa.

Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja. Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun herran käsivarteen ja veti hänet saliin.

— Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.

Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.

— Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.

— Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen herra.

— Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä saattavat myrskytäkin!

He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu. Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava, mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis, jollei juuri rumakaan.

Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:

— Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?

— Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.

— Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!

Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.

— Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!

— Ah hahhaa! huudahti täti. — Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis, pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.

— Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä häntä huolisi mistään hinnasta!

Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.

Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä keskustelemaan niistä.

Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli unohtanut ajan kulun kokonaan.

Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä, rukoili ja itki vielä yölläkin.

Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:

— No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?

Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.

— Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään huomaa, huudahti hän. — Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi, nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! — ja hän pyöritti sanatonta Maarjaa lattialla. — Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!

— Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.

— Hän ei siis ole mitään sanonut?

— Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä…!

— Mitä sinun nyt pitäisi tietää? — täti leikillisesti löi häntä poskelle. — Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?

— No ei! lausui Maarja hitaasti.

— Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät — — —!

Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut kuin yksi silmä.

— Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.

— Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.

— No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että sinä hänet pahasti pelotit.

Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa hengittää raitista ilmaa.

Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä antoivat vanhemmat siunauksensa.

Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa: täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut, ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3 viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha äiti otti heidät vastaan.

Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.

Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin, suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.

Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu. Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa. Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.

Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset — kaikki toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston kävelyaikana? — Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine, komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran. Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä selkään.

— Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti. Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja, jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan — — —!

— Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.

Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin, sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle. Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää. Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.

— Maarja!?

Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili, katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.

— Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en — hänen vaimonaan voi olla — — —

Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty? Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa, posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.

Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.

Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia. Mutta niissä huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon muuta — —!

Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!

Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.

— Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.

Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.

— Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.

— Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.

— Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte? Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?

— Olisin, tuhat kertaa mieluummin!

Täti nauroi ja heilutti päätänsä.

— Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!

Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan hymyillen:

— Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin ovat tottuneet.

— Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman julistuksesta.

Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin tottuneet".

Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.

Hänen syntymäpäiväkseen.

Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta. Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä, että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.

Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta, ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma, kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä. Ei hän näe mitä hän katsoo, hän tuntee sitä, tuntee, että hän on yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan, antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan, mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin, johon kiinnittää tunteensa.

Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä huokauksella.

— Missä on hän? mitä tekee hän? — Ehkä hän ajattelee — minua!

Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.

— Ei! en minä taita! — Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota värisevät, helpeiset heinät, ruusut — lähettää ne hälle huomiseksi tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!

Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia, vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja — ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman kauniisti…!

Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani — kaikki pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet — sulkisin sieluni, sydämmeni, koko itseni… Ja hänen täytyisi ymmärtää niiden kieltä, jos hän rakastaisi!

Niin, jos hän rakastaisi!

Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja, joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni? Minä en tahdo häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö maailmassa mulle rakkautta.

Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri häneen?

Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?

Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle tähän saakka on ollut maailmassa kallista! — — —

Ja häntä minä en edes oikein tunne! —

Onhan tämä mahdotonta…!

Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta. Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin "ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin, peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.

Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, — sentähden rakastan.

Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan minä — Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien joukkoon. Hän palvelee vapautta, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus, hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. — Hän sortuu maailman taistelussa ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla, että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän omistaisi saman Herran, joka on minulla.

Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni! Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä, kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja kylmä.

Vaan minä rakastin! — — —

Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.

Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan, etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti, kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille. Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.

Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi ottaa vastaan seuraavan päivän, hänen syntymäpäivänsä, — tahtoi olla ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen, tietämättä, mitä rukoili.

Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta, avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen kasvojaan.

— Väinö Saurio, se on sinulle!

Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan; hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon, se oli kaksitoista.

Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.

— Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän itseni ja — — hänet!

Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.

Fanttasiia.

(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).

Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla ratsullaan ajelee arolla.

Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä, mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa, katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi hallan henki nostaa päätään suosta… Mutta silloin siellä vallitseekin viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.

Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle, siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!" Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.

Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee — — — Kunnes katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen hyväilemään tuulen siipeä.

Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää, hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin kullattuina.

Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan. Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja kanervat kahisevat antaessaan tietä.

— Jaksatko ystäväni? — Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta raisu ratsuni minua tyydyttää…!

Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi. Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään kilpaa…!

— Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä tulen…!

Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa, tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee, jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä, mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa, yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut, jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen kuiskailevat…

Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta, muistamatta aikaa ja matkan määrää…

Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön. Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.

— Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!

Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan, koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin. Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.

— Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!

Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta. Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka kukkii.

— Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? — tai onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?

Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on halannut…! — — —

Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta, kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä. Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.

Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.

Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.

Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset kielet ylettyvät taivaasta maahan…!

Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä. Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.

— Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne mistä tulin!

— Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt jääkööt pääskyt jälkeemme…!

Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä. Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:

— Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan ihminen niinkuin muut!

Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.

— Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä, iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa… puhuu ääni ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.

— Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. — Minä tottelen, minä menen elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman suloa…!

Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta. Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli on tyyntymäisillään.

Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan ympärillään.

— Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan…!