SISÄLLYS: (continued 2)

— Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin — sinä ja Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette molemmat, minä teitä syvästi halveksin…

— Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän…

— Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.

— Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.

— Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on sinun ansiosi.

— Se on valhe!

— Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän — — —

— Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä minäkin — — —

— Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi… Minä en huoli sellaisia…!

Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.

— Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.

— En ota!

— Ota takaisin sanasi taikka — — —

— En!

— Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.

— Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. — Onko pyssysi kaatanut edes jänistä tai sorsaa!

— Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn: otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?

— En.

He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".

Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä suhteessa olivat vähän hämärät.

Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.

Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen poskillaan.

— Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, — että toisen meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? Se on minusta niin omituista.

— Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.

Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.

— Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.

— Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on myöhäistä.

Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin kuin kuoleman koura.

— Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. — Pysähtykää, odottakaa!

Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli näkyviin Anna.

— Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. — Meillä ei nyt ole aikaa.

— Jumalan kiitos että teidät tapasimme!

Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.

— Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi — —! Tulin niin onnettomaksi, kun kuulin — — — Se olisi ollut hirveää — — —

Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä. Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.

— Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.

— Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa ystäviksi… Minun syyni on kaikki — — —!

Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä katseli.

— Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei voi pestä pois kuin verellä.

— Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. — Mitä minä teen, minä onneton?

Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.

— Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! — Siitä hän rukoilevasti katseli ylös. — Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi syvästi ja sanoi sitte:

— No minä suostun teidän tähtenne!

— Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.

Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui hiljaa:

— Voi kiitos!

Vähän aikaa he kävelivät ääneti.

— Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio. — Minä tarjoon.

He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.

— Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!

Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat nauruun.

II.

Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen kirkaista.

Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta… Tuontuostakin oli hän saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: "Hyvä herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut käyttää.

Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.

Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui lopputien.

Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.

— Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki merkitsi. Tervetuloa — ja onnea! Kuinka se on kaunis!

Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.

— Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. — Käykää sisään, olkaa hyvä. Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!

Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia päiviä.

Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin Erkki otti sen käsiinsä.

— Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?

Anna nauroi.

— Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia ihmisiä löytyy?

Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.

— Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja minä toivotin — että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka omituista!

— Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?

— Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska tavata teitä kouluajan tuttavia.

Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, miten hän oli kaivannut ja odottanut.

— Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja paljon työtä — — —?

— On! sanoi Erkki innostuneena.

Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.

Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.

— Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" kuuluu?

Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.

Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.

Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi tunteneet.

— Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.

— Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa —? No on.

Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.

— Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän tiellä.

Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä, kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:

— Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?

Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei ollut minkäänlaista halua.

Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti. Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä, Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet vastaan.

Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.

* * * * *

He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin vaikeni ikäänkuin odotuksessa.

— Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.

Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.

— Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.

— Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän vannoo kuuluvansa.

— Mistä se tuli mieleesi?

— En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut sellaisissa häissä.

Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi, että hän häntä rakastaa.

Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.

— Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.

— En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.

Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia — —!

— Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?

— En.

— Mutta ehkä sentään —? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti siellä puistossa — —! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa — — —!

Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.

— Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi peitteen alta hänelle kätensä.

— Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.

— En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.

Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:

— Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.

— Niin, sanoi Erkki kolkosti, — taivaalle nousi tähti ja minun sydämmestäni se sammui… Sellaista on elämä.

Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:

— Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja, kohtele minua kuin ventovierasta!

— Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi Anna pelästyneenä, — se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?

— Niin.

— No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut minulle paljon onnea.

Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo ajettiin sisään portista.

— Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.

Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.

Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin läksi hän sieltä.

* * * * *

Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut. Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka koitti.

Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa — se oli vastaiseksi salaisuus.

Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.

Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.

— Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani, tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen — — — yhtä onnellinen kuin sinä!

Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli sitä toista, jota hän oli rakastava.

Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se nyt tuntui mahdottomalta.

Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle, ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.

Öisiä vieraita.

Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.

Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta; kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.

Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla, surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi kimakasti.

Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi valkosia repaleita… Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.

— Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja puhdistamassa.

Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento värisi.

Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki. Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.

— Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin kaukainen huokaus.

— Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.

Vaimo purskahti itkuun.

— Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin mikä minun poloisen eteeni tuleekaan — — —!

Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään, kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.

— Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä tyhjinä ovat sinunkin naulasi.

Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki sille olikin kelvannut!

He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.

Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti, kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro. Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.

Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja hävinneen laatikon kansi.

Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin, mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä, kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.

Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä, koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.

— Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään varkaushuhun levittämistä.

— Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.

Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.

— Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän kuulijaisissa.

— Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi…

— No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.

Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.

Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu osansa.

— Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.

— Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.

— Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! — Ja minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan markkaa!

Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja kädessään virsikirja.

Vaimoa ärsytti tuo velttous.

— Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?

— Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!

Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.

— Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.

Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.

— Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.

— Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.

— Jaa ettäkö takaisin?

Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.

— Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?

Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa keväännä poikennut heillä.

— No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta — niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin — vilkasin minä häneenkin.

— Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.

— Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.

Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.

— Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan sielläkin tarvitaan pelimannia?

Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

— Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.

— Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.

Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle kättään, jossa oli kannallinen sormus.

— Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.

Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä käsivarresta ja kuiskatuksi:

— Tänäänkö sinä sen sait?

— Tänään.

Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.

— Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän Kallea.

Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja Loviisan sormuksen?

Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin kun oli talon poika! — Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.

Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.

Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.

— Onko nuori isäntä kotona?

— Ei ole.

— Viipyyköhän se kauvankin?

— Pitäisi palata suurukseksi.

Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä tyhjää kaukaloa.

— Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo siat, lausui Kalle vihdoin.

— Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.

Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.

— Sinne putosi meiltä vasta — olisiko siitä nyt pari kuukautta? — varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.

Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli puheliaammaksi.

— Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta. Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.

— Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.

— Niihän se olisi.

Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian. Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa. Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi — ryöstetyt vaatteensa.

Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin ja — Kallen mielestä — ylpeänä.

Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti, ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa puhuttelemaan.

— Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. — Silloin ne kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.

Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut Jussia heti epäilemään.

Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi puhumaan.

Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.

— Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.

Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.

— Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!

— Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain kuin sinä.

Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen tietä heidän luokseen.

— Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.

Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän tuskin mihinkään kelpasivat enään.

— Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.

Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.

Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.

— No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja repiytyi irti Kallen käsistä.

Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.

— Tilta, anna heille mokomakin sormus!

— Johan minä sen annoin.

— Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.

— Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!

Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen, pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään — sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.

Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.

Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, toisella takki käsivarrella.

— Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen varkaan vaimoksi?

— Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä eikä häpeänä.

Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.

— Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä Loviisa.

Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.

— Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä auttakoon.

Ja siihen se asia päättyikin.

Onnemme saari.

Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku huoneille.

Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.

Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen loiske ja minun lauluni.

Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.

Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä kuin vedenneidon.

— Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä kahvia!

Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä hieroo silmiään.

Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.

Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu…

Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.

— Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa vieressäni…

* * * * *

On taaskin ilta.

Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!

* * * * *

Se oli se aika, eikä se koskaan palaja.

Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen kärjessä on valkoinen merimerkki.

Mäkelän Kallen morsiamet.

Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, vainioiden ja kylien ylitse.

Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.

— Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.

Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa ääntä ja telmi tädin sylissä…

— Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran Sillantaustan emäntä.

— Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen äiti. — Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne…!

— Rupeatko Kalle minulle vävyksi?

— Rupean.

Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.

Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.

— No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.

Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.

Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.

Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.

Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea.

Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään miltei Kallen isoisänä.

Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.

— Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka minä sinulle hankin, niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.

— Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.

— Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.

— Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin tulessa.

Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:

— Tuotkos mammalles miniän, Kalle?

— Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.

— Niin aina, niin aina.

Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan, hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri alensi äänensä salaperäiseksi:

— Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen. Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.

Emäntä nauroi.

— Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen veljiä ja sisaria.

— Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?

— Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.

— Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?

— Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. — Ei lapsi koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte hullutella! Jättäkää jo juttunne!

Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi isoilla koirilla ja pedoilla.

— Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä vieraitten mentyä.

— Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, arveli isäntä.

— Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.

— Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.

Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan vehnäviipaletta pöydältä.

Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.

Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia morsiamia.

— Mitä turhia, torui aina emäntä, — jahkahan nyt Kalle on edes rippikoulun käynyt.

Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.

Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, nostahti hän lakkiaan ja kysyi:

— Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?

Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.

— On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut oikein terve.

Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.

— No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole korea, kehoitti rouva Mankonen.

Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän saada kahteen eri paperiin.

— Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, — koska meillä on sama matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes haemme hevosemme kestikievarista!

Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.

Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.

— Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.

— On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan pysy nykyisillä haltioillaan.

Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli niin totisena.

— Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.

— Ei mitään liikoja, vastasi Johanna — palelee vaan pahasti.

— Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.

Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa tuli ero.

Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha sopimus…

* * * * *

Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.

Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä löyhytteli.

— Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.

Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.

— Onko se minun syyni!

— On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna sinua vuosikausia odota.

— Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka Sarilaan?

— Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.

— No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin syksyllä.

— Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. — Emäntä nauroi ylenkatseellisesti. — Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee niille syöttää talven varoja.

Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.

— Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän nauraen ja räpäytellen silmäänsä. — Ihan olin riemusta ratketa kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai Sillantaustaan?

— Sillantaustaan! nauroi emäntä. — Eikö Santeri tiedä kuinka siellä asiat käyvät! Ei, Eskolaan.

— Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie että mennään ajoissa.

Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.

— Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. — Ja miten korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.

— Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti Kalle. — Olisi Anni päässyt leipiin taas.

— Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä sinun kaikkia laihoja lihottaa.

He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen vieraitakin tupakoimaan.

— Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.

— Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.

Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan. Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen otsaansa.

— Niin aina, sanoi hän. — Senpätähden tää — hän nyökäytti päätään Kalleen päin — on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori isäntä.

Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti, hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea, vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena, hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät. Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi, kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.

— Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa…

Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan. Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.

Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.

Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.

— Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.

— Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. — Sadanmarkan seteli.

Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti pesi kuppejaan.

— Mitä Johanna nyt miettii?

— Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.

Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.

— Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia… sanoi isäntä.

— No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, — jollei kihlani kelpaa, niin…

— Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. — Ainahan morsian tarvitsee ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon tai silkin morsiamelleen lahjaksi.

Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä. Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.

— En minä noita rahoja ota.

Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!

— Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.

— Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. — Se oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti lausuttu: — taitaa olla tallessa toisen rahat.

— Vaikka olisi.

Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä katsomassa heidän lähtöään.

Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.

— Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.

— Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en minä sille enään sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa — jos saa ensinkään!

Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi Johanna pitkän nenän!

— Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?

— Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.

Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.

Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se Anni, joka lauloi?

— Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.

Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa, kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet. Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa sen miehille.

— Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.

— Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.

— Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?

— Vasta neljä.

— Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan — pidot.

— Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin, sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.

— Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä läksiäisiä?

Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia. Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.

— Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.

— Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska sulhanen?

Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.

— Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä, se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä olisivat kihlarahat.

Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään. Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa kulmalla.

— Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja juoksi sitte edellä talolle.

Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.

— Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.

Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen. Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.

Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle kehdossa makasi.

Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa, ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.

— Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.

— Se on sen poikanen, vastasi Anni. — Muistatkos Kalle kuinka sinä silloin itkit?

Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.

— Minähän sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. — Minähän Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi tullut mitään, jollen minä olisi ollut puuhassa. Näette jokainen miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin: Sulhanen petti! Niin aina.

— No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo? arveli joku miehistä. — Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.

Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.

— Niin aina, sanoi hän, — mutta miten kävisikään kaikkien niiden, jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on. Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä muutamia vuosia!

Kevätkaihoja.

Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan, aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia, tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä, kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän pelkästä ikävästä ja kaihosta.

Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena — ja sinäkin olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille, kylmän auringon mukaan…!

Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani. Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna, jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin tyyni, niin kylmä… Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on ollaksensa.

Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä, hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee alas hienoina, kepeinä sirpaleina… muutamat putoavat raskaina, pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin jota kirkkaammin aurinko loistaa…

Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani, niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta, toivoa peläten.

Olisivatko nuo vesikarpaloita?

Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän… Voi, vesikarpaloita ovat oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on pudonnut. Räystäs tippuu…! Tämä on kevättä…! Aurinko jo lämmittää, voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi uskottomaksi…! Puuni, maani, tietäkää kevät tulee, aurinko lämmittää!

Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin pehmeyteen, loukkautumatta… Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi. Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä, voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini, povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.

* * * * *

Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene, suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi, mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi. Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.

Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia, joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen, kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää, pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.

Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa, hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki, joka repii sydäntä… Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin, kerron keväästä, joka herää sydämmessäni…

Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki…! Uskotko, metsä, että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot, kun minä sanon, lausun sulle ääneen että… että olen rakastunut…!

* * * * *

Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan. Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.

Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani, jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen langettua…

Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan… Hallaa, hallaa sait…!

Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista kevätriemua.

Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin, puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.

Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki tämä — lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri sitä, jota niin olen kaihonnut… kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.

1893.

Jouluaattona.

Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä. Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.

— Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. — Meiltä menee ylimääräinen kyyti.

Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla, riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia — siinä tapauksessa että kyyti annettaisiin —, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten likenevän tuvan ovea.

Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi. Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.

— Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.

Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen, silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.

— Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi emäntä lyhyesti.

Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja paistetuista luumuista täytti koko huoneen.

— Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona. Minulla on kiire.

Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut — — — Ääneen hän sanoi:

— Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen kulkulainen maksamaan.

Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut, tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.

Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui. Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko komeasti!

Hän tuijotti ulos ikkunasta.

Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma… Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin… Vanha Mikko on ajamassa… Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan. Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen täytyy lausua lapsilleen…! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi laheudella, anna minun levätä rinnallasi… Siitä on niin kauvan kuin olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta… Äiti itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat, isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa…

Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi tupaan.

— Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan, josta voisi saada hevosen.

— Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.

Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.

Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.

Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei ole aikaa.

Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri. Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.

Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse. Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman talon pihalle.

Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.

— Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. — Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.

Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.

— Mikä sinun nimesi on?

— Hanna.

— Ja kuinka vanha sinä olet?

— Kymmenennellä.

— Mitä hulluja! — äiti kauhistui. — Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas vastaat hyvälle herralle… Noo…! Joka päivähän tuota olet laverrellut… Kuinka vanha olet? Sano äidille!… Ne-e… No niin! Neljännellä.

Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.

— No, tiedätkö mikä päivä tänään on?

— Tiedän. Jouluaatto.

— Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä joulusta tiedät. Että silloin… No?

— Että silloin…

— Syntyi…

— Syntyi…

— No kuka?

— Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi…

Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet. Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.

Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin, kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.

Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei saataisi. Nuorukainen hurjistui.

— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?

— Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.

Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen ympärillä…!

— Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.

— Avuton vai…! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa seisoisi kymmenen hevosta.

— Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri — —

— Papin poika, ha ha ha!

Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki. Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.

Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei kukaan itke… Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi halannut jouluiloa…? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun jo oli tottunut… Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?

Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä tarkasteli.

Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.

Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan kestikievariin. Viisitoista virstaa!

Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.

Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma: pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan merimieskirstunsa reessä.

— Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää häntä…

Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua, jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.

Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi eteenpäin.

Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista päivistä.

Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja. Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.

Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot olivat tuttuja.

— Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?

Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.

— No totisesti… Onko se se pappilan Eernesti… Eernesti herra?

— On, on totisesti.

Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.

— No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä… en minä niitä nimiä muistakaan — meidän vaari sattui juuri silloin olemaan pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen yöhön… Kyllä siitä nyt tulee ilo…! Hevosta valjastaessa ehditte juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.

Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin, sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään! Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa ilman hentoja ääniaaltoja… Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila…

Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän kohottautuu istualtaan… Jo… jo on tuossa puutarhan puiden korkeat latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä ikkunarivistä tulvii valoa lumelle… Ajetaan ylös kujaa, navetan ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa, kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni… Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä…

— Äiti! saa hän huudahdetuksi.

Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket, hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa. Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki sentään on entisellään!

— Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta meri vei ne kaikki…

— Voi lapseni, mitä sinä puhut! — äiti sulkee hänet syliinsä kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.

— Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti keinutuolistaan.

Ei vierivä kivi ota sammalta.

Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi.

Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta sieltä mistä määrätään, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa.

Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.

Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään.

Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.

— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.

Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.

Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.

Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.

— Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!

— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana.

Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.

— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu?

Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.

— Tämä on ruokasali.

Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.

Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.

— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?

— Missäs minä sitte.

Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.

— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen.

— Miks'ei?

— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin.

Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.

— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.

Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.

— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet.

Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.

Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:

— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.

Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.

— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.

— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei…

— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.

— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.

Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.

— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.

— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.

— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!

Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen.

Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti.

Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.

Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.

Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen.

— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!

Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni.

— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.

Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.

Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi taivoa.

— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.

Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.

— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.

— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tulijaisiksi.

Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.

Helsinkiin.

Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei ymmärtänyt miksi.

Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat auttaneet.

Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut, hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti, suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen eteensä.

— Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä entiseen tapaan, taikka…

— Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua katsella. Hankkikaa vaan parempi…

Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.

— Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina, enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi…

— Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. — Ehkä sitä keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä. Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä päivänä…

— Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?

— Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.

Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen, Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä, piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan sijalle.

Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää, mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla. Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa. Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri sattui tulemaan.

Anni nauroi.

— Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!

— Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla…! sai emäntä huudahdetuksi. — Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on toimittanut?

— Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, — kun Heta, meidän Jeren sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja kertonut olevansa hänen sisarensa — ei ollut sentään tullut ylpeäksi, vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi. Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan — Hetalla kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka- ja pestirahat kouraan.

Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli muuttunut.

— Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.

— Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin ylpeä…!

Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.

— Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?

— Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä Anna-Kaisakin lähtee muille maille.

Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti hänet.

— No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?

— Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren sijaan.

Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.

— Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta, lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan…

Hetken ajan molemmat vaikenivat.

— No mutta ovatko ne aivan hulluja?!

— Siltä se vähän tuntuu.

Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat, hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.

Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan, kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja…

Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut. Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin, ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja, makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea, kaikkea… Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana, että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen, jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista, onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat… "Täti, minä menisin niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille", sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole onnellisemmat kuin sinäkään".