SISÄLLYS:

Viuluniekka Ouru. Okura. Valonheittäjä. Jäälauta. Suru. Viettelijä. Paholainen.

Viuluniekka Ouru.

Ovenvartia katsoi ällistyneenä vuoroin minuun, vuoroin oveen, joka vastikään oli paukahtanut kiinni toverini jälkeen. Minä olin yhtä hämmästynyt. Olimmehan juuri tulleet tähän kodikkaaseen ravintolaan, ja musiikki pauhasi kutsuvasti vastaamme. Ovenvartia oli riisunut ystäväni päällysvaatteet ja oli paraikaa ripustamassa minun takkiani naulaan, kun toverini äkkiä sieppasi palttoon harteilleen, painoi hatun päähänsä ja sanaa sanomatta lähti pois…

Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme toiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli säveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja jonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen sairautensa. Tietenkin odotin selitystä.

Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista puhelua ja tuulettajan ilkeä surina.

— Sillähän oli vakoja kasvoissa… viulunsoittajalla? kysyi ystäväni vihdoin.

— Kellä?

— Sillä siellä… ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin ovelta.

— Niin oli, muistaakseni.

— Muistaakseni!… Hän se soitti, tiedä se.

— Totta kai… Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.

— Älä!

Heikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.

— Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni hetken kuluttua.

Jälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.

* * * * *

Niin, niin, niin, niin — alkoi säveltäjä — siinä jutussa ei ole päätä eikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria tapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin unennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin voimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti tuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. — Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen laulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella kurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. — Ouru ja Kiuru, Kiuru ja Ouru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru livertää!…

On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä aina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken alkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa tilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä, valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä pakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin seinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa olkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän ja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä saattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli viulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja katse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt siinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai liikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva äkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin, ja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta miehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä säikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi vettä, joka himmensi näköä. — Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti aivan ennallaan.

Aikoja oli kulunut — jatkoi säveltäjä ryypättyään — kun ystäväni, muuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon. — Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman rakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla nainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs, että tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän merkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää hänet edes toverina läheisyydessäni.

Tuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi ystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan, tummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen. Kolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.

Heti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta kesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen nähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen kuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.

Yksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti himmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla kirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen. Kuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa terrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli jotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.

Söimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut kovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni toistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari kaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan olin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.

Jonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia soittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin pienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen sankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.

Pianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli maalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin. Toinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen filologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti pakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.

Ja herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa soittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta, hurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein hyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen se jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun eli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin suutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä siksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin valtavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen nahkoihinsa.

— Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän seisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka hetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen kasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen otsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi kankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen velton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta hiussuortuva valui hänen otsalleen.

Tuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti soittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.

Minun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta tuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi paikoillani. — Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja pelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen kanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari nauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään vastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän tekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.

En tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan. Laseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan helvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä kerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa, jonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.

Kun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua käsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja. Maalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät meitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin erään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt jaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold, Schwein!

Me vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan rallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet, iänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä jotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah, bm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara bararararararei… Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut kotiin.

Viikkoa myöhemmin oli Ourun debyyttikonsertti.

Olin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja luulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin. Olin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai oikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä vastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan. Pianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut epäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun pienestä pitäen.

Hämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan vapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.

Tytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni medaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle. Vähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu viilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut heidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut maininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä oleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut rakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut vähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi minussa katkera mustasukkaisuus.

Kiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin medaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.

— Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin pettää.

— Ei, hän on rakastettuni, vastasi tyttö ohimennen, peilaillessaan.

— Mikä on tietysti aivan samaa.

Kiuru käännähti äkkiä ja loi minuun totiset silmänsä.

— Vai niin… Sinun minä luulin tietävän, että erotus on olemassa.

Aivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa häntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin, minun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut vastatuksi.

— Muuten voisit hyvin lähteä. En tule kanssasi.

— Mutta minkätähden?

— En vaan. Minulla on jo lippukin… Ourun antama.

Syntyi hiljaisuus. Mieltäni kirvelsi.

— Eipäs lähettänyt minulle lippua, tokaisin vihdoin.

— Eihän hän sinua tunnekaan.

— Ei tunne! Vaikka on ystäväni!

Kiuru hämmästyi.

— Näepäs! huudahti hän katsoen minuun terävästi.

Kummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu puhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet sitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen merkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan johdosta, jota niin usein olin katsellut… Minä lähdin. Sydämeni oli ihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.

Konsertissa oli väkeä kohtalaisesti.

Ouru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta. Sellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.

Minua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen nuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään berliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti vihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä katselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan parhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen liikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen ahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton välinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui kuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle mitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton — syvä se kyllä oli.

Pari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini. Hän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella — taituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi verrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti Mendelssohnin konserton.

Olin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi minua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti, moitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka hänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin sittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat ilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein mitä, mutta kovasti se minua kidutti.

Heti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen tuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena. Minua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan huomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa, kun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.

Otin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella, rauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat. Tavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko konsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä halulla lukemaan.

Jouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni. En käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi olla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta tehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli iloinen.

— Vedä veikkonen takki yllesi! sanoi hän.

— Hyvänen aika! Mistäs sinä sisään pääsit?

— Siitä vaan, josta heti taas mennään, ovesta.

— En tiedä oikein. Viitsisikö sitä lähteä?

Lyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua värisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.

— Tottahan toki! intti hän.

Ja niin sitä lähdettiin.

Oletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs. Ihan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin outoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten voinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä join vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin. Konsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä keskustelun alaiseksi.

— Minnekäs sinä Kiurun jätit? tulin kysyneeksi vasten tahtoani.

Hän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen loiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti sikarin suustaan.

— Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.

Tuli hiljaista pitkäksi aikaa. Lasimme tyhjenivät ja täyttyivät.

Yhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä pöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.

— Mitäs sinne tulitkaan! sanoi hän kiihkeästi, matalalla äänellä.

Suunnaton tuska piili syvällä hänen silmissään.

Sain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi minut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta muutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt liikehtimättä tuolilla.

Tartuin lasiini, kilistin.

— Spilkum!

Hänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.

— Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan sydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. — En voi koskaan saada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä paisuu, ahdistaa, polttaa… Se tappaa minut vielä, ellen sitä tukahuta… Tai vapauta edes hetkeksi… Paraiten tällä, kippis.

Ehkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä kuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen sieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin mahdollista.

Lähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru rallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni äänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.

Vihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään ja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa kohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään. Huomasin kuinka raskaasti hän hengitti.

Tuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen vallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen silmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.

Ja jälleen alkoi viulu soida Mendelssohnin konserttoa.

Tunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui silmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa. Merkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin ja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.

Sitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua kuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu sydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin vaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä. Käsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä oli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.

Lopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän tarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes onnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa soiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja tuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se seikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija, ei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen itsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit ajattelevat, nythän on sydänyö?

Ouru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia, ala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin Berceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.

Kun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut viltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän aamulla.

Julkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli minussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen taiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi äärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti siitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin ominaista. — Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut onnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi saattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin Ouru kykeni.

Konsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa — kerta kaikkiaan sanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille. Mutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen uuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän koetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi aistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään polvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt viinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa hän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa pettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun koski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin, vaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä. Kartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen syynä.

Yhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini oli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti käsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja kurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka tavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta asennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.

— Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin raivossa.

Rakastin häntä niin suunnattomasti, että tuska vain lisäsi voimiani.

— Sinä olet sairas… Muuten tekisit hyvin väärin.

Hän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi. Minusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti silmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja sieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.

— Minua niin väsyttää, kuiskasi hän viimein.

Nostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin sen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.

— Onko sinun kylmä? kysyin.

— On. Olen perin uuvuksissa.

Vähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet istumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti kuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille, ottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja voimakas.

Yö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen naisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä muististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat, povea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin meri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon, ja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.

Jälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan pakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli sanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha, suorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut mitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa, aiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä loukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.

— Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. — Ehkä hän rakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa. Hänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista sattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän minulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin heijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan. Kaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi sävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun. Olkoon kohtalo hänelle armollinen…

Myöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru yksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen voimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.

— Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi jakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti pianisti. — Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja pintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut hänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän toisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi olla hänen parastaan.

Ouru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä sydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän voinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan saattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä ilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän koskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja arvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen, konsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää kaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän tuskansa kanssa. —

Myöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta saaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. — Ja nythän hänet näit.

Okura.

Tohtori laski pois kirjan, jota oli hajamielisenä selaillut.

Pienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia runoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen, taidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun kultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli kaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla, pehmeällä äänellään:

— Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää aviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan, jota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta… No niin, mutta mitä arvelet?

Tohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla koruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan suuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä ilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja tuijotti uneksien suoraan eteensä.

— En tiedä, ystäväni… Kuinka minä tietäisin, vastasi hän.

Tohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt kipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään. Olivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti hämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen kyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.

— Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti tohtori väsyneesti.

Vieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen katseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä miellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn johdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti peittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja vaikuttanut kuin ilmestys. — Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän rakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti. Hänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä kutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin haaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön kasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta, sielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni ja tyyntyi.

Hämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi rennosti selkäkenoon… Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja astereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli reunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen liverrys vaimeni.

Suuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli saattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi yhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan todellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta, kultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne, jolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden latvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit kimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä iltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen ikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.

Miten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä yhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus alkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja haipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin…

Hiljainen sävel helähti… Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi yksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa, omituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut kuullut.

— Mitä se on? Kuka soittaa? kysyi hän.

— Okura, setäni japanilainen palvelija, soittaa "kotoa".

Syntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi… Kaikki tuntui olevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.

Vihdoin sanoi tohtori:

— Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta haluaisin sanoa kuten Jeanne "Sylvestre Bonnardin rikoksessa": Olen niin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.

Tohtorin heikko, värähtelevä ääni ilmasi hänen liikutuksensa.

Lauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei vastannut. Kuului vain koton helinä.

Yhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä tohtorin kaulaan ja puheli hellästi.

— Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin kummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni maatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja kertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille haaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?

— Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin kaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni tutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.

— Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut paljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät… Oh, mutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus sinua niin miellyttää.

Ja Laura soitti innostuneena kelloa.

— Sakeeta! Mitä se on, en ole kuullutkaan?

— Riissistä valmistettua juomaa… Saat sitten nähdä. Pidät siitä varmasti, se sisältää alkoholiakin.

Ovi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin varjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta, kimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta siroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa olivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä hieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut sinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin silmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.

Hän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan mustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti käsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki nopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan ja suoristausi sitten, jääden odottamaan.

Tohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen veistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän. Uteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.

— Okura, tuokaa meille sakeeta, määräsi Laura.

Jälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

— Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. — Enpä tiedä ovatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja mielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.

— Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa eivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä minkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni toveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana matkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.

Ovi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla höyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä savesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen tohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka sormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei kuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon nopean, syvän kumarruksensa ja poistui. — Jälleen oli tohtori nähnyt salaman mustissa silmissä.

— Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään hiilellä piippua.

Laura vavahti aiheettomasti ja loi hätääntyneen katseen rakastettuunsa.

— Älä… Ei hän pidä siitä… Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.

Lauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä ollenkaan minkä vuoksi.

Laura huomasi sen, mutta ei kysynyt mitään.

* * * * *

Laura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili odotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen tuntu oli jälleen heidät vallannut.

— Sinä menet ja jätät minut tänne ikävään, sanoi Laura vihdoin.

— Minun täytyy, rakkaani… Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin satuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.

Tohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen otsaansa viilein huulin.

— Vielä jokunen viikko, Laura. Sitten ei meidän tarvitse enää erota…

Automobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura, hengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi:

— Älä lähde… Minua niin ahdistaa…

Tohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut vastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti hattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi liikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen humu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus mielessä.

Miten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli järven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen karjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien ja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.

Laura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi hänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin vajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla viipyi vielä heikko, punertava kajastus.

Kuului kahinaa lumimarjapensastosta… Käytävän hiekka rasahti. Ja yhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet, kasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä olkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen. Laura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat juurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko puistatti häntä.

Okura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.

— Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin. Ja uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.

Lauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton kauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen verran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni vihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:

— Pois!… Pois!

Okura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi, joka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten ja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi kuin varjo.

Huohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui puunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui hänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva ja väänsi ovensa lukkoon.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua huoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin tarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.

Mutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut talosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan. Kuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui sisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa. Laura kävi kalpeaksi ja värisi.

— En tahdo mitään tänään, sai hän tuskin sanotuksi.

Okura kumarsi, kääntyi ja meni.

Eikä mitään tapahtunut seuraavinakaan päivinä. Laura rauhottui. Hän odotti joka hetki setäänsä palaavaksi. Itsekseen oli hän jo päättänyt olla ilmaisematta hänelle salaisuutta.

Mutta eräänä iltana, kun Laura nousi yläkertaan, makuukamariinsa, kuuli hän outoa kuisketta. Vastapäätä hänen kammiotaan, leveän käytävän toisella puolen, oli n.s. japanilainen huone, jonka hänen setänsä oli Okuran avulla järjestänyt täysin japanilaiseen tapaan. Siellä ei ollut mitään huonekaluja. Lattia oli tiiviiden kaislamattojen peittämä, pöytiä ja tuoleja ei ollut laisinkaan, ja vuoteen tehtävää toimitti paksu, vanulla sisustettu matto, jonka vieressä oli hiiliastia ja kaunis japanilainen lamppu. Seinillä, jotka olivat tehdyt paperisista shoji-levyistä, riippui pari taulua ja kuuluisan Sada Jakkon muotokuva. Ulkokäytävästä erotti huoneen amado, siirrettävä puu-ovi.

Laura näki amadon olevan hiukan syrjässä ja heikon valon loistavan rakosesta. Hän pysähtyi ovensa eteen, jäi kuuntelemaan sykkivin sydämin… Jälleen, aivan selvästi, kuuli hän kuiskattavan nimeään, monta kertaa. Hän vavahti, jäi seisomaan kuin maahan naulittuna. Ja uudestaan, yhä uudestaan merkillinen, intohimoinen ääni kutsui häntä. Sitten tuli hiljaista, aivan hiljaista. Hetkiä kului. Laura kuuli oman sydämensä tiheän sykkeen, mutta oli kuin lumottuna, seisoen voimattomana ja vavisten paikallaan. Kylmiä väreitä kiiri läpi hänen ruumiinsa, mutta häntä pelotti niin, ettei hän uskaltanut avata oveaan ja mennä huoneeseensa… Sitten taas, hiljemmin, kuiskattiin hänen nimeään. Lauraa huumasi; outo voima otti hänet valtaansa, vangikseen. Hän tuskin oli tietoinen teostaan hiipiessään yli käytävän. Hän kurkisti sisään raosta… Lattialla, vanumatolla, makasi Okura, nähtävästi nukuksissa. Hänen vieressään paloi japanilainen lamppu, jonka kirjava varjostin loi kummallisia kuvioita hänen kasvoilleen. Lampun lähellä oli pieni, taidokkaasti tehty rasia, kansi avattuna. Jotain vihreätä oli rasiassa. Laura tiesi sen olevan hashista, jota hänen setänsä käytti.

Valtiatar… Valtiatar, kuului taaskin käheä kuiskaus. Kuin näkymättömän käden vetämänä Laura astui sisään pysähtyen vuoteen viereen. Okura vääntelihe matolla kuin käärme. Hänen kimononsa oli solahtanut alas, ja paidan raosta näkyi osa ruskeata rintaa. Hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kellertävät, verettömät huulet värisivät kuin lehdet, musta tukka riippui hajanaisena hikiselle otsalle, silmät olivat puoliummessa ja niissä kiilsi ääretön hekuma, tuska ja autuus. Hän huohotti, kiristeli hampaitaan, kädet puristuivat nyrkkiin ja vapisivat kuin kouristuksessa. Vääristynyt, hirveä hymy levisi yli hänen kasvojensa. Koko maailman saasta, hekuma, ja intohimo ja intohimon voima liikahti hänen ilmeessään…

Laura oli kalmankalpea. Hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan luuli joka hetki vaipuvansa maahan. Mutta vielä oli hänellä tahtoa. Hän kokosi voimansa, riistäysi kuin väkivoimalla kauhean lumouksen vallasta ja syöksyi huoneeseensa.

Miltei koko yön hän valvoi, sairaana, kummallisen tuskan vaivaamana. Väliin hän itki kuin lapsi, toisinaan kauhu vei veren hänen kasvoiltaan, ja kun hän hetkittäin vaipui horrokseen, oli äskeinen näky jälleen hänen edessään. Vasta aamun sarastaessa hän nukahti, kyynelten noruessa suljettujen luomien välistä.

* * * * *

— Sinun setäsi on älykäs ja sangen omituinen mies, sanoi tohtori kävellessään Lauran kanssa puistossa. — Ensimältä tuntui hän minusta hieman töykeältä, mutta ei nyt enää. Ymmärrän hyvin, että saatat häntä niin rakastaa. Mutta tiedätkö, sinä voisit koettaa saada häntä luopumaa opiumista. Hänen kasvoillaankin on jo turmeluksen leima.

— Minä? vastasi Laura hiljaa, kohottaen kulmakarvojaan ja pudistaen päätään. — Ei häneen voi vaikuttaa. Minä kaikkein vähimmin.

— Ehkä olet oikeassa, sanoi tohtori miettiväisenä. — Mutta sivumennen sanoen, näitkö Okuran? Luulenpa tosiaan, että hän on hieman kammottava. Hänen silmänsä pistävät kuin tikarit.

Laura koetti hymyillä eikä vastannut. Syntyi äänettömyys.

He kävelivät edestakaisin tulpaanien reunustamaa käytävää. Tuli hämärä. Joku kalpea tähti syttyi vielä valoisalle taivaalle. Tuuli oli tyyntynyt. Kaste sirotteli helmiään kukkien lehdille.

Tohtori puhui paljon, mutta sai katkonaisia lauseita, usein vain päännyökkäyksen vastaukseksi. Laura näytti uneksivan. Hänen kasvoillaan oli hempeä, sielukas ilme.

— Sinä olet muuttunut viime aikoina, Laura. Olet tullut niin hiljaiseksi. Aina sinä uneksit.

Laura hymyili kaunista hymyään, ja hetkeksi hänen raukeat silmänsä kiintyivät tohtoriin.

— Vaikka osaanhan minä olla onnellinen siitä, ettet pakottaudu puheluun, silloin kun ei se sinua haluta, etkä teeskentele iloisuutta. Oletko lukenut Maeterlinckin ihmeellistä kirjotelmaa hiljaisuudesta? Niin, hän on oikeassa. Vasta silloin kaksi ihmistä kuuluu täydellisesti toisilleen, kun he uskaltavat olla vaiti, uskaltavat antaa sielunsa puhua. Ja me uskallamme, Laura…

He kääntyivät lehtokujalle ja menivät alas rantaan. Veden tyynestä kalvosta heijastuivat tuskin huomattavina tähtien kuvat. Laura nojausi puuta vasten ja tuijotti ulapalle. Tohtori sytytti savukkeen…

Sivummalla pensastossa rasahti. Tumma varjo syöksyi esiin. Tikarin terä välähti ilmassa… Tohtori vaipui ääntä päästämättä maahan…

Sekavasti Laura tajusi, että voimakkaat käsivarret tukivat häntä, kiertyivät hänen uumilleen, kantoivat hänet pois… Sitten kulki huulipari kuin hehkuva rauta yli hänen kasvojensa. Hänen suutaan poltti. Tulinen läähätys kuumensi hänen kaulaansa, voimakas rinta vavahteli hänen poveaan vasten…

Helvetin tuska ja outo, hirveä onnen tuntu riehuivat hänen rinnassaan. Häntä inhotti, kauhistutti, mutta hänellä ei ollut voimaa huutaa, liikahtaa tai edes avata silmiään. Hän luuli menehtyvänsä ahdistukseen, hekuman hornamaiseen autuuteen, josta hän oli puolittain tietoinen ja jonka valtaan hänen vasten tahtoaan täytyi antautua.

Kun hän tointui sen verran, että sai avatuksi silmäluomensa, niin Okuran kalmankeltaiset kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen. Japanilaisen verestävät silmät hehkuivat kuin kekäleet, julma piirre oli hänen punaisten huultensa ympärillä, sieraimet laajenivat ja supistuivat kuin pedon, ja rinta valtavasti kohosi ja laski…

Kimakka, vihlova huuto pääsi Lauralta. Okura hätkähti, vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja riensi pois. Ympäristö pimeni Lauran silmissä. Hän pyörtyi.

* * * * *

Laura kumartui tohtorin vuoteen yli ja kuunteli. Sairaan hengitys oli tasaista ja rauhallista. Kaikki vaara oli jo ohitse, niin oli lääkäri vakuuttanut.

Laura istahti tuolille. Hän oli itsekin sairas ja valvomisesta väsynyt. Järkyttävien tapahtumain jälkeen olisi hänkin kaivannut lepoa, mutta hän ei ollut ummistanutkaan silmiään. Hämärä, salaperäinen tuska jäyti hänen sydäntään. Hän ei tarkoin tiennyt mitä oli tapahtunut. Kaikki todellisuuden tuntu oli paennut hänen elämästään, ja hetket kuluivat kuin loputtomassa, kaameassa unessa. Hän ei jaksanut eikä uskaltanutkaan pinnistää muistiaan, päinvastoin hän toivoi täydellistä unhoa. Ainoa, mikä tuotti hänelle heikkoa lohdutusta, oli tieto siitä, että japanilainen paholainen oli karannut.

Vielä kerran loi hän katseensa sairaaseen.

— Jumalan kiitos, huokasi hän hiljaa, rauhottuneena.

Näiden päivien sekava jännitys laukesi. Häntä raukaisi. Vähitellen kaikki hämärtyi hänen silmissään. Ympäristö muuttui oudoksi… Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka voimakkaat, vavahtelevat käsivarret tarttuivat häneen, kantoivat hänet pois, jonnekin kauas, yön ja myrskyn läpi. Aallot kohisivat, puut ryskyivät tuulen paineesta; häntä värisytti ja pelotti, mutta hän ei voinut edes huutaa. Ja jälleen kulki hänen kasvojensa yli kuin hehkuva laavavirta… Mustat silmät polttivat häntä katseellaan… Määrätön ahdistus ja hekuman huuma olivat näännyttää hänet… Kellankalpea, punahuulinen mies oli kumartuneena hänen ylitseen, itki ja hymyili, suuteli, läähätti ja raastoi häntä kuin mielipuoli…

Laura kiljahti ääneen ja heräsi. Tuskallinen katse harhaili ympäri huonetta. Hiki peitti hänen valjun otsansa. Hän oli lopen väsynyt, hengitti raskaasti. Hätäisesti hän vilkaisi sairasvuoteelle. Ei hän jaksanut ajatella, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että jäätävä kauhu asui hänen sisimmässään.

* * * * *

Laura ajoi setänsä kanssa kirkolle.

— Sinä olet niin kalpea, Laura. Olet viime aikoina huomattavasti heikontunut. Varsinkin tänään olet ihan sairaan näköinen.

— Mutta onhan hetkikin juhlallinen, setä. Ajattelehan, sinun pienestä tytöstäsi tehdään tänään aviovaimo.

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, mutisi setä mietteissään. Mutta selitys ei näyttänyt häntä tyydyttävän.

Ihmisiä parveili kirkon edustalla. Laura nojasi setänsä käsivarteen ja katse maassa nousi kirkon portaita. Valkoisessa puvussaan hän oli ihana kuin ilmestys; väkijoukossa syntyi hämmästyksen hiljaisuus. Eteisessä hän vilkaisi vaistomaisesti sivulleen, vavahti, olipa vähällä pysähtyä ja huudahtaa. Hämärässä nurkassa, pylvään varjossa, seisoi Okura. Hän oli hirveän laiha. Silmät olivat painuneet syvälle päähän, ja niissä paloi tuskan kiihkeä tuli. Posket olivat kuopallaan, ja huulista oli väri kadonnut.

Lauran silmissä alkoivat ihmiset liikkua kuin varjot. Epämääräisesti hän tajusi joutuneensa sulhonsa rinnalle, kulkevansa kohti alttaria. Hänen ei ollut hyvä eikä paha, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liihotellut ilmassa, niin keveätä oli kävellä. Hän ikäänkuin etääntyi kaikista, sulhasestaankin, yhä kauemmas ja kauemmas. Sumuvyöhyke kietoi hänet syliinsä. Ja usvamerestä sukeltausivat esiin kelmeät, laihtuneet kasvot, ja silmät, jotka hehkuivat intohimoa ja suurta tuskaa…

Pappi taisi puhua jotakin, kysyä jotakin? Ehkä hän hänelle vastasi. Tohtori kenties suuteli hänen huuliaan. Mutta miten etäällä, miten etäällä hän olikaan heistä. Kuin hyvin kaukaa kuului äänten sorinaa. Jollakin lailla hän kai joutui vaunuihin, jotka lähtivät liikkeelle…

Kun Laura oikein valveutui, huomasi hän lepäävänsä vuoteellaan, omassa huoneessaan. Oli jo ilta. Lamppu paloi pöydällä, ja tuolilla, sängyn vieressä, istui tohtori huolestunut ilme kasvoillaan.

— Mikä minun on? kysyi Laura äkkiä, kovalla äänellä. Hän tunsi olevansa hyvissä voimissa.

— Olet sairas, rakkaani, vastasi tohtori.

— Olenko ollut tainnoksissa? En muista juuri mitään.

— Vain lyhyen aikaa, ystäväni. Mutta sinä olet ollut kuin unissakävijä. Äänesikin on muuttunut. Olet ollut kalpea kuin ruumis, ja silmissäsi on ollut niin outo loiste.

— Älä ole huolissasi, nyt voin aivan hyvin. Mikä päivä nyt on?

— Hääpäivämme, rakkahin, vastasi tohtori surullisesti hymyillen.

— Niin, kyllä muistan. Suo anteeksi, rakas. Olen niin pahoillani, että pilaan ilosi.

— Olenhan minä iloinen, kun jälleen olet noin voimissasi. Mutta ei nyt puhuta siitä. Koeta nukkua vähän, sinä tarvitset lepoa.

Tohtori silitti hiljaa vaimonsa kaunista tukkaa.

Laura hymyili väsyneesti ja ummisti silmänsä… Kului hetki. Hän tunsi putoavansa, yhä vain putoavansa. Kylmät väreet karmivat häntä.

Kuihtuneet, vahankeltaiset kasvot tuskaapalavine silmineen kulkivat kuin sauhupilvessä hänen editseen…

* * * * *

Lauran sairaus oli merkillistä, hän nukkui, yhä vain nukkui. Toisinaan tuska kuvastui hänen kasvoillaan, huulet liikahtelivat kuin jotakin sanoakseen, ja hän hengitti kiihkeästi. Toisinaan hän heräsi, kohosi kyynärpäittensä varaan, katseli ihmeissään ympärilleen ja kyseli hätäisesti sekavia asioita. Noista kyselyistä tohtori päätti, ettei hän ollut mielenhäiriössä.

Kului vuorokausi, meni yö, tuli päivä jälleen.

Uudinten raosta tulvivat auringonsäteet kultasivat Lauran hiuksia. Hän nukkui rauhallisesti, vieno puna poskilla. Tohtori katseli häntä toivo sydämessä; heikko ilokin oli hänet vallannut.

Ovelle koputettiin. Tuotiin posti: sanomalehdet ja pari kirjettä. Tohtori luki kirjeet ja alkoi välinpitämättömänä silmäillä sanomalehtiä. Äkkiä tavaton mielenkuohu ja jännitys yllättivät hänet: muuan uutinen oli sattunut hänen silmiinsä.

Uutisessa kerrottiin, että aamulla oli kirkosta, alttarin luota, löydetty kuollut japanilainen mies. Mies makasi lattialla selällään, kasvot omituisesti vääristyneinä. Hänen vieressään oli tikari, mutta lääkärin lausunnon mukaan oli hän opiumilla surmannut itsensä.

Tohtori oli tuskin päässyt loppuun, kun Laura nopeasti kimmahti istumaan ja tuijotti puolisoonsa terävin, synkin silmin.

— Mitä sinä luet? kysyi hän soinnuttomasti.

Tohtori kalpeni hämmästyksestä.

— Sanomalehteä vain, rakkaani. Tyhjänpäiväisiä asioita, sammalsi hän hätääntyneenä.

Mutta Laura oli jo temmannut lehden hänen kädestään. Suoraa päätä hänen silmänsä sattuivat uutiseen. Hän ahmi sen huohottaen. Lehti putosi, ja hän vapisi kauttaaltaan. Hän laskeusi takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Valjuille poskille kohosivat punaiset, särmikkäät läikät…

… Vihkiäisväki poistui kirkosta ja ovet suljettiin. Silloin pieni, yksinäinen mies astui hiljaa esiin urkujen takaa ja pysähtyi parvekkeen kaiteen ääreen. Oli haudanhiljaista. Auringonsäteet taittuivat tuhatvärisinä suuren kruunun kristalleista. Vinoneliönmuotoinen, valoisa ristikkoikkunan kuva siirtyi hitaasti alhaalla, kirkon keskikäytävällä, ja tomuhiukkaset väreilivät valojuovassa. Alttaritaulun madonna tuijotti syvin, sielukkain silmin parvekkeen hämyyn, mistä urkujen pillit kiilsivät. Holvikaaret rasahtivat toisinaan…

Pitkät hetket kuluivat. Yhä seisoi pieni mies liikkumattomana, kuihtuneet kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä; vain palavassa katseessa oli eloa. Tuli hämärä. Vihdoin kuu kohosi taivaalle… Ylhäällä holvikaton pimennossa humisi kummia ääniä. Kas, eikö saarnastuolissa seissyt joku? Kuului kuin kuisketta… Ehtoollisastiat kimmelsivät kuutamossa…

Pieni mies astui hitaasti kirkon keskikäytävää. Hän pysähtyi alttarin luo, seisoi alallaan pitkän aikaa tuijottaen eteensä. Silmien tuskainen ilme raukeni uneksuvaksi. Hän veti tikarin povestaan. Hänen kasvonsa olivat kuin aaveen kasvot… Kuun säteet heijastuivat tikarin terästä…

Äkkiä vaipui hän polvilleen; tuskainen kuulto palasi hänen katseeseensa.

— Nippon, Nippon! kuiskasivat hänen verettömät huulensa.

Tikari putosi hänen kädestään synnyttäen kaikuvan kolahduksen. Hän värisi…

Sitten hän kaivoi kuin kuumeen vallassa pienen rasian taskustaan. Hän kaatoi jotakin kädelleen, söi… Hetken perästä häntä puistatti kuin suonenveto ja lasimainen kiilto ilmaantui hänen silmiinsä. Maa tuntui väistyvän hänen altaan; hän horjahti lattialle…

Kuun säteet taittuivat verettömiltä, kosteilta huulilta kuin veden kalvosta. Hän alkoi vääntelehtiä, ja kasvonsa vääristyivät… Jälleen hän kuiskaili Lauran nimeä. Kuiske poltti, huumasi, hirvitti… Ylhäällä holvikatossa humisi kuin hiljainen naurun hohotus… — — —

Mutta ei! Olihan ympäristö aivan toinen. Pieni mies makasi vanumatolla, ja hänen vieressään paloi japanilainen lamppu. Hänen ruumiinsa kiemurteli hekumassa; hänen kasvoillaan oli ääretön hurmio ja saasta. Ja yhä hän kuiskasi, kuiskasi…

Ei, ei niinkään! Laurahan tunsi kannettavan pois itseään… Kellankalpeat kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen; mustat silmät polttivat häntä tulellaan. Kuuma huohotus, jonka tuoksu oli kitkerä, miltei vastenmielinen, leyhyi hänen kaulallaan. Hänen ruumistaan kouristi tuskallinen onni. Hän tunsi palavansa tuhaksi… — — —

Laura havahtui. Häntä hirvitti, ja hän sulki jälleen silmänsä… Inhottava mies makasi kylmänä ja liikkumattomana autiossa kirkossa, alttarin juurella… — — —

Tohtori valvoi vuoteen ääressä tarkaten sairasta tuska sydämessä. Toisinaan Lauran ruumis vääntelehti, hän hengitti tiheästi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Toisinaan hän lepäsi kuin kuollut, kasvot valjuina, ohentuneet huulet verettöminä.

Eräänä iltana, kun uni oli pettänyt tohtorin, huomasi hän herättyään, että nuori vaimonsa oli kuollut.

Valonheittäjä.

Mekanikko Vaarnan papereista.

Tuskinpa liiottelen väittäessäni, että parissa tunnissa ehtisin kirjottaa ne sanat, jotka neljän vuoden kuluessa olen vaihtanut kanssaihmisteni kera. Toisinaan on mennyt kuukausia, etten ole edes nähnyt ketään, puhumattakaan keskustelusta. Enkä sano tätä valittaakseni. Eläessäni yksinäisessä mökissäni on minulle yhä täydellisemmin selvinnyt, kuinka vähän oikeastaan tarvitsen — mitään ja ketään — ja kuinka itsekseni oleminen lopultakin on minulle kaikista parhain. Kalastuksella saan varsin hyvin hankituksi pääasiallisen ravintoni, enkä ole niinkään valmis myöntämään pukuani huonoksi, vaikka se onkin yksinkertainen ja omaa tekoani. Enpä ole edes ahkerakaan. Unettomien öiden jälkeen olen kummallisen veltto päivin; sitäpaitsi saatan tuntikausia tuijotella maisemaa, näkemättä oikeastaan mitään — joku rannalta kurkottava koivu, jonka alla kaislat taipuvat, se minut niin täydellisesti lumoaa.

Toisinaan, myrskyisinä öinä, kun sieluni on oikein kauhua ja tuskaa tulvillaan, tuntuu aika pitkältä ja minä odotan kiihkeästi aamua, mutta häpeän kuitenkin sytyttää valoa. Vaikka olenkin rikollinen, ei yksinäisyyteni minua kammota, ja vaikka hetkittäin, eläytyessäni koko mielikuvitukseni voimalla menneisiin, tunnen melkeinpä suurempaa kauhua ja hurmiota kuin aikoinaan todellisuudessa, en millään muotoa tahtoisi minkään häiritsevän tuota tuskaa, jota ilman en enää voisi ollakaan. Olen kahdesti sairastunut niin pahoin, että kuolema on jo ikäänkuin syleillyt minua, mutta en vielä koskaan ole kaivannut kenenkään apua tai lohdutusta. Ja tätä sanoessani tiedän, kuinka heikkoluonteinen ja rikkinäinen kuitenkin olen. Johan se omituinen rangaistuksen ja tuskan janokin, joka minussa kytee, on omiaan näyttämään mitenkä laitani oikeastaan on. En tahdo lukea, en saa hankituksi edes kirjojakaan, omatuntoni kun jollain tavoin sotii sitä vastaan. Elän vain menneiden vaiheitteni tuskallisessa omituisuudessa, kärsien ja hekumoiden.

Minulla on muuten valokuvakin, yksi ainoa, rakastetustani, Salme Ståhlista, mutta merkillistä on, että juuri häntä en tarkalleen muista. Hänen veljensä, jota ajoittain niin vihasin — vaikka tietysti aina olen valmis tunnustamaan hänen mielipuolisuutta lähentelevän neronsa — hänen veljensä on ikäänkuin maalattu sieluuni, kaikkine yksityiskohtineen, mahdollisine ilmeineen ja liikkeineen. Salmea en voi saada elävänä kuvitteluihini. Muistan jonkun erikoisen asenteen, puvun värin, liikkeen, silmien halveksivan katseen tai huulien ivan, mutta on vain harvoja kohtauksia, joista minulle on jäänyt hänen kokonaiskuvansa. Hän oli kuin aurinko, joka valollaan sokaisi silmäni. Ja kunpa se olisikin hänelle riittänyt. Mutta hän tartutti minuun oman sairautensa, ja samalla kuin hän kulutti itsensä loppuun ja sisäisesti murtui omaan vaihemielisyyteensä, imi hän veren minunkin sydämestäni. Rakkauteni häneen oli pelkkää tuskaa, ja tuota tuskaa nyt rakastan. Enkäpä vain osaa sanoa, pidänkö onnena vai onnettomuutena sitä, etten tiedä mitään hänen myöhemmästä kohtalostaan.

Kaikkein selvimmin muistan Salmen siinä kohtauksessa, joka hänellä oli veljensä kanssa aivan alussa, kun tuskin olin sanaakaan hänelle sanonut, vaikka olinkin aterioinut samassa pöydässä. En ollut silloin vielä selvillä hänen kauneudestaankaan; ja onhan se luonnollista. Minä, orpo ja pennitön ylioppilaspahanen, jonka oli täytynyt lopettaa lukunsa varojen puutteessa ja jonka seikkailuhalua katkeruus omituisesti kannusti, esiinnyin ensi kertaa ylhäissukuisten henkilöiden parissa. Onneni oli saattanut minut Einar Ståhlin apulaiseksi pienine tietoineni ja taitoineni, Einar Ståhlin, jota kunnioitin keksijänerona ja jonka yksinäisyys vaikutti minuun salaperäisesti, Einar Ståhlin, joka oli myynyt isältään perimänsä tilukset jollekin rikkaalle paronille, jättäen itselleen vain syrjäisen huvilarakennuksen, missä yksinäisenä etsiskeli ratkaisuja tieteen probleemeille, uhraten nuoruutensa ja omaisuutensa, ainoana seuranaan sisar. Uskalsin tuskin nostaa silmiäni lattiasta, ja pikemmin tunsin kuin tiesin, että neiti Salme oli kaunis, seikka, joka minulle täydellisesti selvisi mainitsemassani kohtauksessa, tuossa kohtauksessa, joka yhtäkkiä repäisi kaihin silmiltäni ja paljasti ne pyörteet, joiden kuohuihin minäkin pian olin joutuva. — Niin, saatan mielikuvituksessani nytkin nähdä Salmen sellaisena kuin hän silloin oli, ja kenpä tietää, eikö kuvan selkeys johdu siitä, että olin salakatselija. Eikä minun tarvitse syyttää uteliaisuuttani. Istuin piirustuslautani ääressä pienessä kammiossani, ja ovi laboratoriin oli raollaan, kuten tavallisesti. Sitäpaitsi Einar Ståhl tiesi kyllä läsnäoloni ja olisi hyvin voinut jo alkuunsa tukahuttaa sisäänsyöksyvän sisarensa sanatulvan. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan antoi tuon nuoren tytön purkautua, ladella katkonaisia sanojaan, joiden merkitys oli minulle aluksi hämärä, mutta jotka muistan yhtä tarkalleen kuin puhujan asennonkin, liikkeet, kasvot, joihin tuijotin lumottuna:

— Ei, minä en kestä tätä kauemmin. En voi, enkä tahdo… Hyvä Jumala, onko tämä nyt elämää? Minullahan on tuskin vaatteitakaan enää… Sinä luulet, etten tiedä mitään, etten ymmärrä mitään, etten osaa pitää kiinni oikeuksistani… niin, oikeuksistani… Jos et kunnioittanut isää, jos möit hänen tiluksensa tuhlataksesi rahat hullutteluusi, niin luuletko olevasi oikeutettu kuolettamaan minut tähän yksinäisyyteen. Se ei riitä sinulle, että itse olet perikadon partaalla. Sinä viet minut mukanasi! Koko nuoruuteni sinä turmelet… Onhan minullakin toki oikeus elää, mutta sinä… sinä… Ja mitä on kaikesta hyötyä… Et ole enää järjissäsikään.

Ensin ei insinööri Ståhl tahtonut malttaa kääntää silmiään koeputkestaan. Mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen avuton ilme, ja hän nosti päänsä. Hän oli aivan kuin lapsi, sen huomasin usein myöhemminkin; keksiminen oli hänen intohimonsa, siihen kohdistui hänen neronsa, mutta jokapäiväisissä elämän kysymyksissä hän oli saamaton. Hän hätääntyi, tapaili sanoja, mutta koetti kuitenkin lohduttaa sisartaan.

— Älähän nyt, Salme, älähän nyt taas kiivaile… Häiritset minua suotta. Koettaisit hiukan odottaa. Olenhan sanonut, että minulla on hyviä toiveita.

— Toiveita, toiveita! On nekin toiveita… sotilaan pojalla… Ja mitä olet saanut aikaan kymmenenä vuotena! Perikatoon meidät molemmat… Jos sinulla olisi kunniantuntoa, niin häpeäisit, häpeäisit isää, jonka perinnön annoit vieraalle, ja minua… niin, minua.

— Mutta, hyvä Jumala, millä minä saatoin maksaa isäni velat? Olehan järkevä. Tila oli myötävä, ymmärrät sen kyllä… Aina sinä kiivastut. Koetanhan minä parastani, sen kyllä tiedät…

— Koetat! Hahahaa! Keittojasi sinä keittelet ja tarkastelet putkiasi rinta kumarassa. Siinä sitä urhoollisuutta kysytään, soturin poika… Ja sisar käy rääsyissä…

Einarin kasvoilla sävähti pahaa-ennustava puna. Hän hengitti raskaasti.

— Vaiti!… Pidänkö minä sinua vankinani… Mene… Eihän sinulta puutu minne mennä. Entäs paroni, omistaa puoli miljoonaa… Ei kelpaa… et rakasta… Noo, urhoollinen, etkö hallitse tunteitasi… Hän ei kiellä sinulta helyjä, joita himoitset…

Muistan, kuinka Salme kalpeni, peräytyi askeleen, ja kasvonsa ilmasivat ihmettelyä ja kauhua. — Väristys kulki läpi ruumiini. Siitä saakka olen ollut hänen orjansa.

— Noo, jos olen liikaa, niin… — puhui hän vavahtelevin äänin. — Mutta ylpeyteni, tiedä se, ylpeyteni… Ennemmin vaikka mitä, mutta sitä sinä et ymmärrä. — Sitten oli hän kauan aikaa hiljaa, povi riehuvana, taistellen kyyneleitään vastaan. Vihdoin hän jatkoi:

— Kuinka sinä saatat… sanoakaan… oma veljeni. — Ja äkkiä, polkien jalkaa, silmät salamoivina: — Uskalsit!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä tämä kaikki hyödyttää… Anna anteeksi, Salme, tiedäthän, että rakastan sinua… Minkä minä voin, minkä minä voin… Rauhotuhan, Salme, odota hiukan vielä. Voi, jospa sinä luottaisit minuun, jospa voisin selittää. Minulla on niin suuret toiveet… juuri nyt. Mutta et sinä ymmärrä… teet työnikin mahdottomaksi.

Ja minä näin veljen, joka oli toistakymmentä vuotta sisartaan vanhempi, purskahtavan itkuun. Salme nauroi hermostuneesti, hyväili veljensä hiuksia, ravisti päätänsä huuliaan purren, kyynelten pyrkiessä esille. Sitten hän poistui.

Kuten sanoin, siitä asti olen ollut hänen orjansa, jokaisen hetkeni elänyt vain hänen kauttaan. Mutta hän ei ollut minua näkevinäänkään, ja läsnäolonikin tuntui olevan hänelle jollain tavoin alentavaa ja kiusaavaa. Ei hän sentään loukannut minua; ehkäpä se ei kannattanut hänen mielestään. Tein kaikkeni kiinnittääkseni hänen huomionsa itseeni, olin kärsivällinen ja annoin ajan kulua. Tottelin hänen veljeänsä kuin jumalaa vain hänen tähtensä. Mutta mitä se auttoi!

Vihdoin saattoi huono menestykseni minut raivoon. Ujouteni katosi täydelleen, tulin pahaksi, ja itsetietoisesti tein ilkeyksiä. Kerran pysähdyin vartavasten portaitten eteen, kun Salme tuli ulos, ja katsoin häntä julkeasti suoraan kasvoihin, käännyinpä vielä hänen jälkeensäkin. Näin hänen punastuvan hiusmartoon asti, ja hänen käyntinsä tuli ikäänkuin ylpeämmäksi.

Toiste asetuin siten, että hän avatessaan löi ovella otsaani. Kasvot tummina meni hän ohitseni, sanaakaan virkkamatta tai edes katsahtamatta. Mutta veljelleen hän huusi tarpeettoman äänekkäästi ja pilkallisesti:

— Tiedäpäs! Seppäsi, vai mikä hän lienee, tölmäsi ovessa vastaani eikä pyytänyt edes anteeksi.

Niin, seppä olin hänelle, nokinaama saakeli… no hyvä, no hyvä! Minulla ei ollut enää mitään toivoa.

Paroni kävi toisinaan, ja minua harmitti nähdä, kuinka Salme hänelle kiemaili. Hitto vieköön, olihan paroni komea mies, tuskin neljääkymmentä, laihakas tosin ja kalju, mutta vähät siitä. Miksei tyttö siis ottanut häntä? Tai ajanut ulos ovesta?

Tuli suvi, onneksi. Ja niin täytyi käydä, siihen johti raivoni: tunnustin Salmelle rakkauteni äkkiarvaamatta, jo edeltäpäin toivottomana. Hän hämmästyi, mutta en saata muistaa hänestä muuta kuin silmien viiltävän ilmeen; niin hän minut sokaisi.

— Te loukkaatte minua, huohotti hän.

Jotain tällaista olin odottanutkin, mutta sentään masennuin tyyten.

— Se oli tarkotukseni, jos haluatte tietää, sanoin vaivoin, kääntyen ympäri ja poistuen. Ponnistin voimani ihan äärimmilleen. Ja kuitenkin, muutaman minuutin kuluttua, kun hän oli kävellyt etemmäs metsään, riensin hänen jälkeensä ja heittäysin kasvoilleni hänen jalkoihinsa.

— Olette sairas, sanoi hän, luullakseni hellemmällä äänellä. Sitten, pitkän ajan kuluttua, hän jatkoi:

— Annan anteeksi tällä kertaa, sillä olette sairas. No, lähtekäähän. — Ja hän kääntyi pois.

Näin sattui useammin. Hän ei suuttunut minuun, vaikka sanoin häntä rakastavani. Hän ei erikoisemmin pilkannutkaan minua, vaan jätti minut säännöllisesti yksikseni. Mutta kerran, kun puhuin paljon, kiihkeitä, sekavia sanoja, hän nauroi vasten kasvojani ja lähti raivosta kalpeana. Siinä oli minulle kylliksi. Jouduin epätoivoon ja masennuin niin täydellisesti, että osasin olla häntä vaivaamatta.

Muuten oli elämäni surkeata. Einar oli aivan hulluna, ponnisteli yöt ja päivät. Hänellä oli joitakin kemiallisia vehkeitä, ja kun en niitä ymmärtänyt enkä osannut auttaa häntä, sain olla aivan jouten. Tupakoin ja viheltelin ikävissäni ja harhailin metsissä. Aika tuntui pitkältä. — Salme näytti säälivän ja pelkäävän veljeään. Huomasin, että häntä halutti kysyä minulta jotakin, mutta ei saanut sitä tehdyksi. Päätin olla ylpeätä poikaa, en ollut tietävinäni.

Mutta eräänä päivänä hän tuli suoraan luokseni, otsa rypyssä, häpeissään ja hermostuneena.

— Suuria sanoja teillä kyllä on, mutta saamaton olette. Tekisitte jotain… Niin, älkää teeskennelkö. Tiedätte kyllä, ettei veljeni sitä kauan kestä.

— Nöyrin palvelijanne, armollinen neiti.

— Ette edes tahdokaan, ette välitä. Mutta hänhän tulee… Te hymyilette. Asia ei teitä liikuta… No niin. Mitä te sitten täällä teette päivät päästään? Saattehan te palkkanne.

— Joko saan, kiitän nöyrimmästi.

— Mitä?… Hän tajusi nopeasti, punastui, tuli hämilleen. Sitten hän nakkasi päänsä pystyyn, loi minuun salamoivat silmänsä ja lähti. Riensin hänen jälkeensä.

— Antakaa minulle anteeksi. En tiedä enää mitä teen, niin teitä rakastan… Sanokaa siis mitä tahdotte. Mistä te syytätte minua? En ymmärrä mitään; joko hän luo jotain ihmeellistä… tai sitten…

Salme jätti minut vastaamatta.

Mitä saatoinkaan tehdä? Olin tuskan vallassa ja aivan neuvoton. Ja Einar tuli yhä mahdottomammaksi. Hän nukkui tuskin ollenkaan, laihtui, silmät hehkuivat syvällä päässä, hän ei juuri syönytkään. Ja alituisesti hän soimasi minua, vaikkei minulla ollut mitään työtä. Aivan suotta hän purki kiukkuaan, mutta minä ymmärsin häntä ja kestin helposti. Hänen kätensä olivat syöpyneet kuin radium-kokeilijan, niin että luu paistoi sormista.

Aika kävi minulle pitkäksi. Omin lupini aloin puuhailla erään hänen keksintönsä kanssa, jota hän nimitti sähköturbiiniksi, mielestäni kuitenkin aivan väärin. Pidin konetta hänen nerokkaimpana luomanaan, vaikkei sillä ollutkaan sanottavaa käytännöllistä merkitystä huonon tehonsa takia. Olin varma, että hän liian nopeasti oli suunnitellut konstruktiivisen puolen — sehän oli hänen tapojaan, itse perusajatus kun oli hänelle kaikki kaikessa — ja ryhdyin miettimään korjauksia. Innostuin ja rintani paisui. Olinko siis todellakin niin saamaton kuin Salme oletti, annas katsoa? Ja pitkiksi ajoiksi pakotin ajatukseni yksinomaan koneen piiriin. Väistin Salmea enkä luonut häneen silmäystäkään. Se kai nöyryytti ja loukkasi häntä. Hän olisi kai tahtonut, että alituisesti olisin ryöminyt hänen jaloissaan. Sillä miksipä hän muuten olisi tullut luokseni niin epäröiden.

— Te olette suuttunut, sanoi hän. — Haudotte jotain mielessänne… Olen ehkä loukannut teitä?

— Neiti suvaitsee olettaa.

— Älkää ylpeilkö. Ette täällä ole minun tahdostani… No niin. Minulle on kaikki yhdentekevää — aivan yhdentekevää. Tottakai ymmärrätte?

— Ymmärrän… Onhan paroni komea mies ja niin rikas.

Hän peräytyi. Hänen vihansa kauneus häikäisi minut, mutta muistan kuitenkin hänen huulensa, jotka vavahtelivat niin, että sanat pääsivät vaivoin esille.

— Te… te tiedätte… Ja te kehtaatte, uskallatte!

Miksei hän nyt tapansa mukaan poistunut? Miksi hän jäi eteeni niin pingotetun ja viimeisiään taistelevan näköisenä, että joka hetki luulin hänen voimainsa pettävän. Jospa minulla olisikin ollut sydäntä siinä musertaa hänet pelkällä sanalla, inhottavalla loukkauksella! Mutta enhän silloin olisikaan ollut hänen orjansa.

— Itsehän ette hyväksy mitään, hyvä neiti. Herra armahtakoon, en edes kelpaa kiusattavaksenne… mitä sitten tahdotte? Rakastan teitä niin, että viittauksestanne otan itseni hengiltä, mutta se ei merkitse teille mitään…

Ja minä puhuin kauan, huohottaen, yhä enemmän ja enemmän kiihtyen, hulluna tuskasta. En muista hänen ilmettään, mutta sensijaan valon, joka levisi hänen kasvoilleen.

— No niin. Taaskin niitä sanojanne… Mutta tarkotattehan te hyvää ja minä voin luottaa teihin… Katsokaas, huomenna tulee paroni. Saatte laittaa veneen kuntoon souturetkeä varten… Älkää nyt taas loukkaantuko. Jos raivostutte, en voi ottaa teitä mukaan. Silloin saatte syyttää itseänne… Ymmärrättehän?

— No hyvä. En raivostu. Miksi suotta? Olkaa vakuutettu, että täytän tahtonne.

En ollut hänelle niin mitään. Soutajaksi tuskin kelpasin… Voitonriemussaanko hän siinä tarkkasi ilmettäni? Miksei hän lähtenyt?

— Levitän takkini veneenpohjalle, jos alennutte sille astumaan, huusin poissa suunniltani.

Hänen kasvonsa kovenivat, mutta hän meni menojaan.

Souturetki epäonnistui. Tuuli huimasti. Inhosin paronia. Hän puhui kimakalla äänellä ja oli selvästi peloissaan, vaikka koetti sitä peitellä. Luultavasti kiusalla oli Salme lähtenytkin. Minua käskettiin soutamaan vastarannalle, eräälle kalliolle.

Salme mielisteli paronia kuin uhalla, ja kun paroni oli pelkonsa takia hieman kömpelö, näytti se häntä huvittavan. Vaahtoa roiskui yli laitojen. Minua ei huomattukaan, soutupoikaa. Salme tosin teki minulle ohimennen kysymyksen, mutta puhui jo paronin kanssa, ennenkuin ehdin vastata. Tulin huonolle tuulelle. Ja yhtäkkiä, aivan suotta, ollakseni vain jotakin, rupesin laulamaan täyttä kurkkua.

— Mitä te nyt! Johan tuulikin häiritsee keskusteluamme, huusi Salme vihaisesti, silmät tuikeina. Paroni loi häneen hämmästyneen katseen. Syntyi pitkä äänettömyys. Sousin voimieni takaa, tuijottaen eteeni. Luulen kasvojeni ilmaisseen liikutukseni.

Salme näytti jo katuvan sanojaan, häntä kai harmitti oma hillittömyytensä, paronin vuoksi.

— Jos niin haluatte, niin kertokaa ennemmin jotakin… Niin. Annan teille luvan… No, mitä odotatte? — Salme oli avuttoman näköinen. Äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän näin tuli sanoneeksi.

Paroni joutui ymmälle, unohti itsensä ja paljasti pelkonsa tarttumalla molemmin käsin veneenlaitoihin. Katselin häntä nautinnolla. Sitten, yhtäkkiä, saadakseni hänen kirkaisemaan, heittäysin veneen reunalle juodakseni aallokosta. Takkini kastui. Veneeseen syöksähti vettä. — Ilokseni huomasin Salmenkin pelästyneen.

Ja sitten alotin, kovalla äänellä ja nopeassa tahdissa:

— Suokaa anteeksi. Täytyi ensin kostuttaa kieltä. Mikä vahinko, ettemme olleet merellä, suolainen vesi tekee niin pirteäksi. Arvoisa herrasväki ei ehkä usko. Täytynee sitten vakuuttaa, että olen juonut kyyneleitäkin. Nähkääs kaupungissa, eräänä iltana, muuan nuori tyttö itki portaissa, joita kuljin asuntooni. "Älkäähän itke, kaunis neiti", sanoin hänelle, mutta hän käänsi minulle selkänsä. "Herra armahtakoon, älkää ainakaan anna kyyneltenne vuotaa hukkaan", jatkoin minä. "En ole syönyt mitään kolmeen päivään, mutta nyt sain varastetuksi leivänpalan. Olkaa ystävällinen, kostuttakaa se kyyneleillänne, minä rukoilen." Hän lakkasi itkemästä, tuijotti minuun, pitäen minua luultavasti hulluna. Tempasin nenäliinan hänen kädestään ja suutelin sitä lukemattomat kerrat — no, enkö silloin juonut hänen kyyneleitään, arvoisa herrasväki? Hän otti hopearahan ja tarjosi sitä minulle. "Paljon kiitoksia, en ole kerjäläinen, vaan ylioppilas, civis academicus, comprenez-vous, mademoiselle, haben Sie verstanden?…"

— Puhutte mauttomuuksia, valehtelette… olette aivan mahdoton… Ettekä edes soudakaan, tällä tavoin emme pääse minnekään.

Salme oli synkkä ja hermostunut, paroni pelosta ja hämmästyksestä kalpea.

Enkö souda? ajattelin itsekseni. Koko ajan olin kiskonut voimieni takaa, mutta vastalaitaan ei vene tietenkään voinut lentää. Purin hammasta ja ponnistin viimeiseni.

Maihin päästyämme en lähtenyt heidän kanssaan. Olin loukkaantunut, minua kohdeltiin huonommin kuin tavallista soutajaa. Siispä jäinkin veneen luo, heittäytyen hengästyneenä ruohikkoon, tuulen kuivatessa otsaani. Teinkö heille mieleen vai harmittiko heitä, sitä en osaa sanoa. Salme ei edes katsahtanut minuun, mutta näin punan kohoavan hänen niskaansa, kun paroni tarjosi hänelle käsivartensa. Olin itsetietoinen kuin paholainen, viheltelin, polttelin, oudon levottomuuden vaivatessa sydäntäni. Aika poika!

Sitä suurempi vaan oli nöyryytykseni, kun he palasivat. Salme karkasi luokseni silmät vihasta säkenöivinä.

— Te olette mahdoton, mahdoton! Miksi päästitte veneen?… Saamme nyt kävellä puoli penikulmaa.

Olin ihmeissäni. Tuuli oli huomaamattani kiskonut veneen irti rannasta. Se meni jo kaukana, Jumalan nimessä.

— Ei teistä ole mihinkään. Mihinkään ette kykene. — Ja äkkiä Salme käänsi minulle selkänsä.

Nopeasti syöksyi ajatus aivoihini, ja päätökseni oli heti valmis. Lähdin juoksemaan huimaa vauhtia ulommaiselle niemenkärjelle. Juoksin ehkä kilometrin. Sitten heittäysin veteen vaatteineni kaikkineni. Tuuli toi venettä ohi niemen. Uimalla sivuvastaan noin kaksi-, ehkäpä kolmesataa metriä olin sen saavuttava. Ettenkö kyennyt mihinkään? Sepä merkillistä!… Ja minä ponnistelin minkä jaksoin…

Ei vaan ollut onnea minulla. Kun olin jo aivan lähellä, kahdenkymmenen metrin päässä, vei tuuli veneen ohitseni. Olin laskenut väärin ja uinut liiaksi vastaan. Ponnistelusta uupuneena en saattanut ajatellakaan takaa-ajoa. Käännyin ympäri, mutta voimani olivatkin jo lopussa; aallot painoivat minut ohi niemen kärjen. Jouduin suurelle lahdelle enkä jaksanut enää muuta kuin pysytteleidä pinnalla… Muuten oli hyvä ollakseni. Herran haltuun, ajattelin, jopa hymyilinkin, ja kummallisia mielikuvia syntyi ja katosi… Tajusin vielä sen, että pääsin rantaan laineen heittämänä. Tartuin risuihin, ruohoon…

Kun tulin tuntoihini, olin vuoteellani ja Salme istui vieressäni. Luultavasti ei hän huomannut, että olin valveilla, niin ajatuksissaan hän näytti olevan. Minusta tuntui merkilliseltä, että hän siinä istui, hän, Salme, jota rakastin, joka oli niin saavuttamattomissa minulta kuin tähti taivaalla. Sydäntäni kaihersi, enkä uskaltanut avata silmiänikään täydelleen…

Sitten on kaikki pimeätä ja olen luultavasti jälleen mennyt tainnoksiin. Näin unia, hourailin. Joku hyväili otsaani. Huuliani suudeltiin kevyesti, ja poskellani luulin tuntevani yhä tihenevän hengityksen… Ehkä kaikki oli pelkkää harhanäkyä… Kun heräsin, oli palvelijatar vuoteeni ääressä; hän kysyi halusinko syödä.

Kun toivuttuani ensi kerran tapasin Salmen, olin aivan masennuksissa, häpesin ja kiitin hyvin nöyrästi. Hän punastui, oli hämillään, neuvotonna. Minusta tuntui, kuin hän ei olisi saanut sanaa suustaan.

— Niin, palvelustyttö oli hyvin ystävällinen, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. — Hän istui aina luonanne, vaikka vakuutin, ettette tarvitse mitään. Totta kai olette häntä kiittänyt?

Kaikki pimeni jälleen silmissäni. Hän oli kuin aurinko, niin paljon minua ylempänä, ja hän tiesi sen. Tuottiko tuo tietoisuus hänelle nautintoa, vai asuiko tuska hänenkin sydämessään? Mistä vaikutteista hän toimi? Tarvitsiko hän minua, koska ei karkoittanut minua luotaan?… Ah, kuollut olisin hänen tähtensä! Koko epätoivoni ja mitättömyyteni oli äänessäni, kun sanoin:

— Olette oikeassa, mahdoton olen.

Hän katsoi minua pitkään; heikko toivo läikähti rinnassani. Samassa hetkessä jo käsitin, että se oli turha, ja minä kuiskasin kuin raivossa:

— Mutta minä voisin… niin, uskokaa minua… voisin tappaa paronin… vaikkapa hääiltananne… Ymmärrättehän mitä se teille merkitsisi!…

Ja yhtäkkiä tunsin hurjan voiman ja ilon paisuvan rinnassani. Oikaisin ruumiini ja tunsin ikäänkuin kasvavani. Olin kai kalpea, mutta aivan tyyni.

— Viittaus teiltä vain… Nyt sen siis tiedätte.

Hänen tuskallinen ilmeensä, kauhunsa ja hämmästyksensä tuottivat minulle sanomatonta mielihyvää. Olin aivan kuin humalassa, mutta järkeni oli selvä. Ja minua halutti nauraa, kun jätin hänet siihen, vastaukseen kykenemättömänä. Tuntui kuin olisi paholainen vallannut minut. Luulen tosiaan, että olisin voinut surmata kenen tahansa, silmää räpäyttämättä, melkeinpä nautinnokseni… Pystyin päin astelin huoneeseeni.

Jälestäpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista katumusta ja häpeää, ikäänkuin olisin joutunut valeesta kiinni. En saanut avoimesti katsotuksi Salmeen, vaan väistin häntä mieluummin. Tulin hajamieliseksi ja synkäksi. Hän se siis lopultakin oli oikeassa, pelkkiä sanoja, pöyhkeilyä, ei muuta. Toden totta, en kai mihinkään kyennytkään! Samoinhan jo kouluaikana hurjat haaveet, mitä rohkeimmat kuvittelut olivat temmeltäneet mielessäni. Mutta mitä olinkaan saanut aikaan? Lopettanut lukuni rahanpuutteessa muka! Ei, harrastusten! hajanaisuus, kunnianhimoni hullu kiihkeys ja suhdattomuus lahjoihini verraten, ne minusta olivat tehneet keskeneräisen tyhjäntoimittajan, mutta ei köyhyys. Vain haaveissani ilmaantui halujeni suuruus, mutta toimeenpanevaa voimaa, tahtoa puuttui. Intohimo kiehui verissäni löytämättä mihin kohdistua, ja hajanaisuuteni, niin, suoraan sanoen heikkouteni, oli katkeruuteni alkusyynä. Ehkä olin jo syntyessäni sairas ja luotu kulkemaan elämän todellisuuden ulkopuolella. Mutta, kaikesta huolimatta olin sittenkin teknikko, kylmän järjen ja tarmon mies…

Työn puutteessa aloin jälleen puuhailla sähköturbiinin kanssa… Kului aikaa. Eikä Salmekaan nyt tullut luokseni, ei edes ärsyttääkseen. Hän näytti hyvin hajamieliseltä, ja toisinaan huomasin, kuinka omituisesti hän tuijotti minuun. Elämäni tuntui ilkeältä unelta, ja alinomainen tyytymättömyys piti minua vallassaan. Rasitin aivojani ylenmäärin päästäkseni vain irti hetken tuskallisuudesta…

Ja sitten, yhtäkkiä, keksin, huomasin… sain selville, missä sähköturbiinin vika oli. Tunsin outoa huumetta, melkeinpä onnea. Seurasi kuumeista työtä, tuskaakin, mutta aika riensi kuin siivillä. Kaikki muu unohtui, en tiennyt mitään ympäristöstäni, löin laimin velvollisuuteni… Ja kolmen viikon kuluttua näytin valmista piirustusta Einarille. Hän oli hermostunut, jaksoi tuskin kuunnella loppuun selitystäni, ennenkuin jo tuskitteli:

— Hyvä Jumala, sehän on aivan pieni asia, aivan mitätön. Korkeintaan jonkun tuhannen arvoinen lähimpinä vuosina… Te olette mieletön. Vaivaatte itseänne suotta ettekä täytä määräyksiäni. Ehdimmehän tuon myöhemmin, mutta nyt, nyt, kun juuri olen pääsemässä perille. Oh, ette osaa aavistaakaan keksintöni suuruutta… Mutta teidän pitää totella minua.

Loukkaannuin äärettömästi. Tein myrkyllisiä huomautuksia ja osotin mihin tilaan hänen suuret keksintönsä olivat saattaneet hänen sisarensa. Riitelimme kauan. Ja kun sittenkin olin joutua alakynteen, lupasin lähteä. Minussa syttyi häntä kohtaan voimakas ja aivan erikoista laatua oleva viha. Vaadin röyhkeästi palkkaani, saattaen hänet siten pulaan. Lopulta hän oli vähällä itkeä ja rukoili minua jäämään. Se inhotti minua siinä määrin, että annoin heti perään, halveksien häntä sydämeni pohjasta. Nauroin peittelemättä ja pöyhkeilin; hän ei välittänyt siitä rahtuakaan… Samalla olin omituisesti hyvilläni kahakan lopputuloksesta.

Ja sitten tuli minusta onnen poika. Setäni, rikas setäni, jolta en suurimmassa kurjuudessanikaan ollut pyytänyt yhtä penniä, kuoli ja oli määrännyt minulle testamentissaan kymmenentuhatta markkaa…. Lähdin kaupunkiin, nostin rahat, pukeuduin uusiin kiireestä kantapäähän ja ajoin takaisin komeasti automobiililla. Huomasin, kuinka Salme oli ihmeissään.

Einar oli kai niin ajatustensa vallassa, ettei nähnyt mitään. Mutta jälestäpäin panin merkille, kuinka miettiväisenä hän katseli minua ja huokasi. Ehkä Salme oli jotain kertonut hänelle. Mahdollisesti kulki huhujakin.

Nyt minulla oli rahaa! Mikä esti minua lähtemästä? "Einar poikaseni", ajattelin ylpeänä, "jospa et olisi riidellyt kanssani, kenties kertoisin, kenties lainaisinkin. Tulepas nyt loukkauksinesi!… Ajan turbiinisuunnitelmani perille ilman apuasi, poikani, jos niikseen tulee."

Moneen päivään en tehnyt mitään. Kävelin edestakaisin kädet housuntaskuissa. Istuskelin sikari hampaissa ja olin hienoa miestä. Odotin joka hetki Einarin hyökkäystä; Salmea en yrittänytkään lähestyä. Olin kerrassaan tyytyväinen, ja perin hyvä oli ollakseni.

Mutta syyskuun alussa selveni minulle tuskallisella tavalla koko se pingotus, jonka vallassa tämän talon asukkaat olivat. Palasin ulkoa. Einarin huoneen ovi oli auki. Salme seisoi kynnyksellä, kasvoilla sellainen epätoivo ja tuska, etten osaa sanoakaan. Hämmentyneen näköisenä piteli Einar pientä lipasta, jossa luulin huomaavani joitakin koristuksia, mahdollisesti jalokiviä.

— Kas siinä!… Ota ensin kaikki, mitä minulla on, jopa äitini kallein perintökin… Myö kaikki, myö vaatteet päältäni. Mutta minuun, minuun sinulla ei ole oikeutta. Ja sinä et ota, kuuletko, sinä et ota velkaa paronilta…

— Salme, rakas sisko, kuinka sinä kärsitkään. Sinä et enää ollenkaan luota minuun. Minä olenkin saanut kokea pettymyksiä, mutta nyt, nyt juuri… Sinä ymmärrät minua väärin, näet kaikessa pahaa. Enhän minä sinua pakota, päinvastoin… —

Einarin ääni oli surkea. Hänen intohimonsa, kenties jo varma tietoisuutensakin taistelivat sisarrakkauden kanssa.

— Sinä et pakota, sinä myöt minut!

Salme kääntyi pois, paeten kiireesti huoneeseensa, kädet kasvoilla.

En olisi uskonut Einarin piirteiden taipuvan sellaiseen ilmeeseen. Hän oli surkea katsella ja hän vapisi. Nähtävästi liikkui ankara taistelu hänen sisällään. Sitten hän tarttui nopeasti lippaaseen, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän tuijotti kauan eteensä. Vihdoin hän tyyntyi ja syöksyi kuumeen punaamin poskin huoneesta. Kuinka häntä vihasinkaan sinä hetkenä. Mutta minulle oli jo aikaa sitten selvinnyt, että juuri hänen intohimoaan sain kiittää kaikesta, mitä olin kokenut, kaikesta tuskastani, jota en olisi vaihtanut mihinkään maailmassa.

Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että olin kuin mikäkin vakooja. Syyttä suotta urkin heidän asioitaan. Mutta rakastinhan Salmea, kuunnellessani en ollut edes huomannut tekeväni väärin. Jouduin epätoivoon. Niin, mihinkään en kyennyt. Mitään en voinut tehdä rakastettuni hyväksi. Sanoja vain ja tyhjää pöyhkeilyä… Mitä auttoi kaikki vihani? Olinhan saamaton päältäkatselija ja kidutin häntä, jota rakastin…

Riensin huoneeseeni niin heikkona, että miltei toivoin kyyneleitä. Mutta silloin taas nopea mielijohde minut valtasi, Entä rahani, kymmenentuhattani, joita säilytin suotta? Kuin kuumeessa sieppasin avaimen, etsin setelitukun laatikkoni kätköstä ja syöksyin Salmen luo.

Luulin tapaavani hänet itkemässä, mutta hän istuikin synkkänä ja valjuna sohvalla. En muista vähääkään, miltä hän näytti, kun heitin rahat pöydälle.

— Neiti, minä kuulin kaikki… Jos te vain tahdotte, niin nämä tässä ovat teidän… Minä rukoilen teitä…

— Teillä on rahoja… Mistä te olette…?

— Miksi kyselette? Tahdotte taas minua nöyryyttää… Moititte minua siitä, etten mitään voi, mutta muutahan ette tahdokaan… Miksi epäröitte?

Hän katsoi minuun kummissaan, luullakseni hellästikin. Hänen sieraimensa värisivät, povi nousi ja laski kiihkeästi, sitten näin kyyneleen vierivän hänen poskeaan alas. Arvattavasti hän koetti hillitä itseään kaikin voimin, sillä hän pureskeli huuliaan ja hänen kätensä liikahtelivat tahdottomasti.

— Katsokaas, vaikkei rakkauteni merkitse teille mitään, niin kenties halveksitte minua liikaa… Ehken olekaan niin saamaton… Ehkä kuitenkin voin jotain tehdä puolestanne…

Olin niin lähellä heittäytyä hänen eteensä, suudellakseni hänen helmojaan, peittääkseni kasvoni hänen kauneutensa tenholta, että taistellessani sitä vastaan ääneni terävöityi, oli kenties jollain lailla uhmaileva. Heti näin ilmeen muuttuvan hänen kasvoillaan. Pelästyin, aavistin tuhon tulevan.

— Itsehän nyt taas olette mahdoton, aivan mahdoton, sanoin.

Heittäysin polvilleni ja hapuilin hänen kättään. Hän peräytyi. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Luuletteko voivanne ostaa käteni suudeltavaksenne… Te loukkaatte, te loukkaatte minua rahoinenne! Kaikkein viimeiseksi tahdon olla teistä riippuvainen. Se tietäkää!

— Teette minulle vääryyttä, sanoin luonnottoman tyynesti. — Varsin hyvin tiedätte liiottelevanne, mutta tahdotte sitä… En pyydä katsettakaan, mutta rahat ovat teidän.

Hän näytti epätoivoiselta, hapuili sanoja, ravisti päätään kasvot liikutettuina. Näytti siltä, kuin hän olisi todellakin tajunnut minun olevan oikeassa, mutta annettuaan epäilyksen viedä itsensä harhaan ei hän enää tahtonut peräytyä. Yhtäkkiä hän sävähti punaiseksi ja polki jalkaansa.

— Uskallattekin! Mistä lienette saanutkaan penninne!

Olihan selvää, että kaikki oli menetetty. Ääneni kävi heikoksi, en nähnytkään enää mitään.

— Älkää kiivastuko. Loukkaannutte suotta, vaikka tarkotin hyvää… Tein ajattelemattomasi, sillä voinhan antaa rahat veljellenne.

— Ette! huudahti hän poissa suunniltaan. — Hänen palvelijansa te olette, muistakaa se. Hänen palvelijansa, ette mitään muuta, ymmärrättekö?… Ikinä ei hän huoli lanteistanne.

Raivostuin ja olisin ollut valmis mihin tahansa. Mikään ei hänelle kelvannut, hän ei tahtonut suoda minulle pienintäkään armoa… No niin, ajattelin, saadaanpas nähdä, kieltäytyykö Einar ottamasta palvelijansa rahoja. Palvelijansa! Piru vieköön, apulainenhan olin, vaan en palvelija. Ja olin jo syöksyä ulos seteleineni, kun akkunasta näin hänen ajavan pois. Käsitin heti: hän oli tehnyt päätöksensä ja matkusti nyt koristeita panttaamaan, ehkä myömään, Salmen koristeita, Salmen, joka ei sallinut minun suudella jälkiäänkään… Seisoin siinä pitkän aikaa masentuneena, neuvottomana tuijottaen Einarin perään. Sitten, en tiedä mistä se johtui, tuskin olin järjissäni, mutta tunsin suunnattoman voiman täyttävän itseni, hymyilin heilutellessani seteleitä.

— Nämä eivät merkitse minulle mitään, muuten en olisi tarjonnut… tietenkään.

Ja äkkiä rypistin rahat ja heitin ne uuniin, missä jo ennestään oli papereita. Vedin pellin auki, sytytin tulen ja pistin tupakaksi. Sitten katselin hävitystyötäni levollisena, kuin olisin ollut yksin, kääntämättä kertaakaan kasvojani Salmeen, joka liikkumattomana seisoi paikallaan. Oli aivan hiljaista, paperit vain kahahtelivat palaessaan. Minä poika puhaltelin pitkiä savuja. Kun kaikki oli tuhkana, lähdin pois, keventynein mielin ja tyytyväisenä.

Kun Einar palasi kotiin, oli hänellä mukanaan jotakin, ja varsin tärkeätä varmaankin, koska hän heti ryhtyi työhön. Pari vuorokautta hän ponnisteli yötä päivää. Laboratorissa oli kauhea katku. Hänen kätensä olivat haavottuneet, silmänsä verestivät, eikä häntä saatu syömään. Olin aikoja sitten tehnyt haltuuni jätetyt työt ja vetelehdin häpeissäni, synkkänä ja huonolla tuulella. Huomasin, että Salme olisi puhutellut minua. Tulipa hän kerran vartavasten luoksenikin, mutta minä riensin pois, sairaana häpeästä ja tuskasta. Kävelin yrmeänä metsässä. Lehdet olivat jo punertuneet ja kellastuneet. Istuskelin jollakin mättäällä, pureskelin jotakuta kortta, vieritin suuria kiviä kallioilta järveen ja huijasin kädet levällä…

Ja sitten, kolmantena päivänä, Einar tuli pakeilleni aivan toisena ihmisenä. Hän oli iloinen, vaikka koetti hillitä itseään, sanoi nukkuneensa neljätoista tuntia kertaakaan heräämättä ja syöneensä aamiaisen kolmen edestä. Hän kohteli minua niin ystävällisesti, suoraan sanoen toverillisesti, että se kiusasi minua, herättäen hetkeksi minussa oudon vihan. Mutta hyvinpä sentään maltoin sen peittää.

— Katsokaahan — alotti hän — kerran, ja siitä on jo kahdeksan vuotta, syntyi eräässä seurassa vilkas keskustelu siitä, voiko spesialisti, erikoistieteilijä, oikeastaan olla nero? Ette arvaa kuinka paljon tuosta kysymyksestä riitti puhetta, aivan joutavaa väittelyä, jonka tuloksilla ei ollut mitään merkitystä. Useimmat halveksivat spesialistia, erikoistuminen kun osotti lahjojen rajotusta, jonkinlaista köyhyyttä. "Ei", sanottiin, "oikea nero on kuin kynttiläkruunu, se välkkyy, säkenöi, kirkastaa jokaisen sopen". — "Mutta spesialisti", huusi silloin muuan intoilija, "spesialisti, sen sanon teille, on kuin valonheittäjä. Hän valaisee vain määrätylle suunnalle, mutta kauas. Ja miten kuvaavaa tosiaan, kylläpä löysittekin vertauksen; kynttiläkruunu valaisee ennen kaikkea itsensä, säihkyy itse, ja sehän on teidän neroillenne ominaista, mutta valonheittäjä kirkastaa esineen, jota tahdotte tutkia, pysyen itse salassa, ja sellainen on spesialisti. Tahtoisinpa nähdä, mitä merellä tekisitte kynttilöinenne!" Kuten sanottu, minusta oli väittely joutava, jopa luiskahtanut syrjäänkin alkuperäiseltä ladultaan. En ottanut siihen osaa. — Mutta omituisesti syntyi minussa selkeä mielikuva valonheittäjästä kartiomaisine sädekimppuineen. Olihan se aika osuva vertaus; todellakin, sen valo heikkeni etempänä, samalla kuin se levisi; ja niinhän tiedemiehenkin tiedot muuttuvat sitä pintapuolisemmiksi, mitä laajempaa alaa ne koskettelevat. — Johduinpa siinä — valonheittäjän kuva mielessäni — ajattelemaan, kuinka säteitten matkallaan täytyi valaista niin monta esinettä, niin suuren osan avaruutta, ennenkuin ne sattuivat tarkotettuun kappaleeseen. Samoin spesialistikin sai paljon nähdä vaivaa, tehdä hukkatyötä, päästäkseen päämaaliinsa. Mutta salassa pysyminen, se ei ollut totta. Valonheittäjähän loistaa kuin aurinko, siinä suhteessa ei vertaus pitänyt paikkaansa. No, siitä kohdasta en välittänyt, mutta peräännyinpä vähäsen. Tarvitsiko nyt spesialistin kulkea niin vaivalloista polkua, lähteä alusta alkaen? Eikö hän voinut alottaa siitä, mihin toinen oli lopettanut, käyttää perinnäistietoina toisten tutkijain tuloksia ja syventyä siihen seikkaan mihin halusi… Oo, ja huomaatteko, siten syntyi ajatukseni, huikaiseva ajatukseni, ilman varsinaista todenperäistä pohjaa: Spesialisti voi valaista mitä seikkaa tahtoo, lähtemättä johdonmukaisesti alusta alkaen. Palasin takaperin, vertaukseen, valonheittäjään. Miksei valonheittäjäkin voisi valaista vain määrättyä esinettä, jättäen matkan varrella olevat pimeyteen ja, huomatkaahan, pysyä salassa, täydellisesti salassa. Kas siinä kahdeksan vuotta sitten syntynyt ajatukseni! Ja sen olen nyt ratkaissut. Sellaisen valonheittäjän olen nyt keksinyt, kahdeksassa vuodessa… Mutta tehän ette kuuntelekaan.

Päinvastoin. Kuuntelin erinomaisen tarkkaavasti. Mutta hänen esityksessään oli jotain niin merkillistä, miltei lapsellista, että sen synnyttämä hämmästys teki minut raukeaksi. Saattoi kylläkin olla mahdollista, että näytin välinpitämättömältä.

— Ja ajatelkaa — jatkoi insinööri — jo aikaa ennemmin kuin oikeastaan tiesin mitään radiumista, emanatsionista, Becquerelin säteistä, mesothoriumista, jo aikaa ennen oli ratkaisu aivoissani. Tarkotan, että tiesin suunnilleen tavan, prinsiipin, minkä mukaan valonheittäjäni oli toimiva. Mutta epäilyksessäni minä turvausin sähköaaltoihin ja hukkasin kolme vuotta. Seurasi radiumin vuoro. Ja vasta nyt, kahdeksan vuoden kuluttua, kun käteni ovat syöpyneet, löysin paremman aineen. Ja kuinka yksinkertaista se kuitenkin oli.

Hän esitti minulle viivapiirroksen koneestaan, jättäen minun huolekseni käytännöllisen sovittelun. Kaikki näytti monimutkaiselta, kömpelöltä. En ihastunut ollenkaan. Päinvastoin, tunsin velttoutta ja haluttomuutta. Mikä minua olisikaan kiinnittänyt, sillä eihän hän ilmaissut salaisuutta?… Kaksi putkea, joiden välistä kulmaa voitiin säätää, oli samassa vaakasuorassa tasossa. Ja niistä sitten muka syöksyivät nuo ainehiukkaset, atomit, jotka kohdatessaan toisensa etäällä, koneen ulkopuolella, synnyttäisivät valon! Tokkohan? Ei ainakaan hänen suunnittelemallaan pumppulaitteella ikinä saataisi niin suurta painetta kuin hän oli laskenut tarvittavan! Vastahakoisena tarkastelin suunnitelmaa puolelta ja toiselta, kohauttelin olkapäitäni, jopa pilkkasinkin häntä. Hän kesti sen hymyillen. Kunnes minussa yhtäkkiä heräsi kuin intohimo: Niin, pumput olivat tarpeettomat, mahdottomat. Mutta se, mitä ajattelin… niin, se saattaisi käydä. Aivoni kiihtyivät niin vilkkaaseen toimintaan, etten tiennyt mitään ympäristöstäni. En huomannut milloin Einar jätti minut; olin kuin lumouksen vallassa.

Nyt vasta suunnitelman koko suuruus, häikäisevä nerous selveni minulle. Ja minä, minä olin pääsevä siitä osalliseksi, minun nimeni mainittaisiin hänen rinnallaan… En saanut unta öisin, muistin tuskin syödä. Pelaaja, joka näkee edessään suurten summien kasaantuvan ja häviävän, ymmärtänee paraiten mielentilani. Kului viikko. Sillä aikaa olin pumppulaitosten sijalle sovittanut kaasulla täytetyt, kuumennettavat teräspallot. Näytin piirustusta Einarille, hän ihastui kuin lapsi.

Kului vielä pari viikkoa. Olin piirtänyt itseni näännyksiin. Hermoni olivat äärimmilleen kiusaantuneet, enkä enää ollut tervekään. Mutta työni oli myöskin valmis. Kuulat ja koneen tärkeimmät osat voitiin tilata piirustusteni mukaan. — Missä olikaan nyt kaikki rakkauteni ja haikea lemmentuskani? Toisinaan näin Salmen tuijottavan minuun, mutta en kiinnittänyt siihen huomiotani. Hän taisi tehdä matkankin kerran. Väistin häntä. Hän oli jäänyt syrjempään, hän ei enää ollut minulle kaikki kaikessa, mielikuvitukseni askarteli uusissa asioissa. Ja parashan niin olikin, enhän kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Tunsin ohimennen kostonriemua. Olkoon paronin seurassa, ajattelin, minua hän pitää nyt yhtä hulluna kuin veljeäänkin…

Einar teki tilaukset, ja itse ryhdyimme valmistamaan koneen yksinkertaisimpia osia. Laboratori muutettiin viilaajan työhuoneeksi. Hääräsimme kuin kuumeessa, puhumatta juuri mitään toisillemme. Mutta Einar oli aivan muuttunut. Hän oli iloinen, vilkas, ja kerran, sanomattomaksi ihmeekseni, kuulin hänen viilatessaan laulavan täyttä kurkkua.

Osat valmistuivat ja lähetettiin meille. Panimme koneen kokoon. Mutta Einar oli hajamielinen, näytti pohtivan jotakin ja epäröitsi. Kaikki oli kunnossa, kului päivä, mutta turhaan odottelin koetta. Einar käveli ympäri otsa rypyssä, huonolla tuulella.

Seuraava päivä alkoi samoilla enteillä. Tulin levottomaksi, polttelin, kävelin. Ilma oli muuten erinomaisen kaunis. Joimme kahvia verannalla. Silloin loppui kärsivällisyyteni. Kätkin kiihkoni haukotukseen, puraisin pään sikaristani ja kysyin veltosti:

— Miksi emme koeta sitä?

Einar säpsähti, katsoi minuun pitkään, mutta vaikeni. Ja äkkiä minulle selveni kaikki: hänellä ei ollut aineita. Olihan hän kerran maininnut minulle kuinka kalliita ne olivat. Ja rahat…

Näin kyllä, että Salme hyväili koiraansa aivan lähellämme, portaitten edessä, mutta en ollut siitä juuri millänikään, vaan sanoin häikäilemättä:

— Pyh, onhan paroni!

Einar hätkähti, mistä huomasin osanneeni arimpaan kohtaan. Mutta yhä hän näytti epäröivän. Miten halveksinkaan häntä! Tähän asti ei hän ollut valinnut keinoja, ja nyt, nyt kun oltiin perillä…

— Oikeassa olette, vastasi hän vihdoin tukahtunein äänin, hymyillen väkinäisesti. Kuin yhteisestä sopimuksesta varoimme kumpikin kääntämästä katsettamme Salmeen, ja meille tuli verrattain kiire laboratoriin.

Iltapäivällä Einar lähti.

Kuljeskelin rauhattomana ympäri, sillä tiesin Einarin palaavan vasta seuraavana päivänä. Salmea melkein pelkäsin, hän tuijotti minuun niin omituisesti. Näin, että häntä halutti sanoa minulle jotakin, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi. Kiusallisempia hetkiä en milloinkaan ole elänyt.

Mutta kun illalla olin menossa huoneeseeni, seisoi Salme portailla. Hän oli aivan murtunut, eikä hänen ylpeydestään ollut rahtuakaan jälellä.

— Te, te, sammalsi hän tuskin kuuluvasti, hyvin liikutettuna. — Te kehotitte häntä.

Sydäntäni kouristi niin, etten voinut vastata. En tiennyt mihin katsoa.

— Te, joka sanotte rakastavanne…

— Jos sitä olette tullut kertomaan, hyvä neiti, niin luulen sen itse tietäväni kyllin hyvin, keskeytin katkerana. Sitten käännyin pois.

Kuulin hänen purskahtavan itkuun takanani, niin voimaton hän oli. Enkä minäkään jaksanut. Riensin hänen luokseen ja sanoin… niin, sanoin kaiken minkä voin.

— Hyvä Jumala, mitä te tahdotte minusta? Oma syynnehän se on, etten mitään mahda… Aivan suotta te minua kiusaatte.

Hän tarttui käsivarteeni, tuskinpa hän muuten olisi pysynyt pystyssäkään. Ja hän se edellä meni minun huoneeseeni.

— Teidän täytyy, teidän täytyy auttaa minua, puhui hän intohimoisesti, kyynelten riippuessa hänen ripsissään. — Miksi te olette vihoissanne? Ette tahdokaan mitään ymmärtää, vaikka tiedätte kuinka kärsin.

— En todellakaan ymmärrä teitä.

— Kostaa te tahdotte, olen sen huomannut. Olen loukannut teitä, ja olette vihoissanne. Kiihotatte veljeäni, vaikka voisitte häntä hillitä. Te se häntä kehotatte… Ette enää katsahdakaan minuun, ja siitä tiedän mitä haudotte mielessänne… Olette välinpitämätön, puheeni väsyttää teitä… Voisin vihata teitä, mutta voimani ovat lopussa. — Ja hänen ennen niin ylpeä äänensä oli todellakin taas särkyä.

Hän oli oikeassa, kummallisen välinpitämätön olin toisinaan. Hän jollain tavoin laski silmissäni, tuli ikäänkuin lähemmäksi minua. Rakkauteni korkea ihanne aleni, ja se teki minulle pahaa. En osannut sanoa hänelle mitään. Hän joutui silloin epätoivoon, sai jonkinlaisen kohtauksen, ravisti päätään, kyynelten tulviessa silmistä, ja repi tukkaansa. Aivan masentuneena veti hän kirjeen poveltaan ja antoi sen minulle.

— En ymmärrä enää mitään itsekään, mutta en kestä kauemmin… Olette julma… Katsokaahan, tämäkin tuottaa teille iloa, koska niin haluatte nöyryyttää minua.

Olin aivan ymmällä. Tuskin maltoin tarkkaan lukea, eikä mieleeni ole jäänyt montakaan sanaa.

"Luulen, että olette oikeassa, minäkin olen huomannut, ettette minua rakasta. Kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, on merkillistä, ihanaa, katkeraakin, mutta onko siinä ollut rakkautta, sitä en tiedä. Ettehän loukkaannu, jos sanon, ettei rakkaus ole luonteellenne mahdollistakaan. Olette niin omituinen, kenties sairas. Mutta kiitollinen olen jokaisesta hetkestä, jokaisesta muistosta. Ja vaikka kirjotankin tätä — viimeistä kirjettäni — pienemmällä tuskalla kuin tahdoin itselleni myöntää, niin sittenkin… rakastan teitä, Salme."

Alla oli minulle tuntematon nimi.

Toisinaan minusta tuntuu, kuin tämä kirje ja sen kirjottajan olemassaolo osittain loisivat valoa Salmen luonteeseen. Toisinaan taas päinvastoin: ne ne juuri kaiken sekottavat ja muuttavat synkkää synkemmäksi. Kirje itse sanoo liian paljon ja liian vähän. Enkä muista sitä tarkalleen.

Mutta silloin tulin kumman katkeraksi. Miksi hän sitä minulle näytti, minulle, joka olin hänen orjansa? Täytyihän hänen ymmärtää, minkä tuskan se tuotti minulle. Luulen, että kasvoni vääntyivät. Ja äkkiä tunsin halua loukata häntä.

— Paroninko nimi tämä on? kysyin vasten parempaa tietoani, eivätkä sanat tahtoneet tulla esille.

Hän vavahti. Jonkinlainen kauhu kuvastui hänen kasvoillaan. Sitten hän tempasi kirjeen kädestäni, rutisti sen ja heitti vasten kasvojani.

— Sinun tähtesi sen tein! sähisi hän silmät palavina. Sitten hän syöksyi ovelle. Silmänräpäyksessä olin hänet saavuttanut, tarttunut häntä vyötäisiltä.

— Ei, sinä et mene. Minä tapan sinut ennemmin kuin päästän sinut… Voit tehdä minut miksi tahansa, mielipuoleksikin, olenhan orjasi. Oo, mutta koko maailmaa voisin uhmata tähtesi… niin sinua rakastan.

Ja minä suutelin häntä, raivoisasti, kuoleman tuskassa, yhä uudestaan ja uudestaan. Hän löi minua, kynsi kasvojani, itki sylissäni, hetkittäin hän taas pusertui minuun kiinni ja suuteli kuin mielipuoli, itki, nauroi, vääntelehti ahdistuksessa ja onnessa…

En käsitä kuinka kestin sen yön. Hän kuiskasi korviini mielettömiä rakkauden sanoja, loukkasi minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hänen intohimonsa oli hirvittävä voimassaan. Hän oli taivaani ja helvettini samalla kertaa. Hän ikäänkuin poltti sieluni ja imi veren suonistani… Itkin itseni nukuksiin hänen syliinsä.

Kun heräsin, istui hän vieressäni. Hänen poskillaan oli kaino punerrus, mutta hänen silmissään kiilui uteliaisuus ja jonkunlainen viha.

— Mitä aiot tehdä? kysyi hän lapsellisesti.

— Tehdäkö? Kuinka niin!

— Sinun täytyy pelastaa minut, huudahti hän luottavana.

— Ole huoletta, ei sinua mikään vaara enää uhkaa. Olemme veljesi kanssa vihdoinkin päässeet perille. Miljoonat odottavat meitä! Kunnia kutsuu! Valtakin, jos haluamme! Syrjäisestä asemastamme kohottaa maine meidät siivilleen…

Ja minä jouduin kokonaan sanojeni lumoihin. En muistanut enää muuta kuin tulevaisuuden, kunnianhimoiset suunnitelmani ja pyyteeni. Sanani kiihtyivät yhä, en tiennyt enää kellekä puhuin. Olin kai kalpeakin kiihkosta. Puhuin kauan, huulet vaahdossa.

Kun lopetin, seisoi hän edessäni vavisten kuin harppu. Silmät hehkuivat kuin hiilet valjuista kasvoista.

— Minä vihaan teitä! Minä vihaan teitä! huohotti hän. — En tarvinnut teitä, ja sitä ette sanonut… Annoitte minun nöyrtyä… Te, te, josta ui ole mihinkään…

Ennenkuin ehdin hämmästyksestäni toipua, oli hän ovesta ulkona.

Kuinka kauhea olikaan loppuyö! Olin lopen väsynyt ja ajatukseni kiersivät sekavina toivotonta kehää. — Ja tosiaankin! Tänäkään hetkenä en häntä ymmärrä. Mitä hän tarkotti, mitä oli ollut hänen mielessään? Tahtoiko hän rakkaudellaan ostaa minut puolelleen? Ei, tuhat kertaa ei. Se on inhottavaa ajatellakaan! Niin en saa häntä alentaa. Ennemmin hän sitten oli mielenhäiriössä, sairaana, ja muutenhan ei voi selittää hänen aikaisempaa käytöstään… Olkoon miten tahansa. Mutta sinä yönä hän tartutti minuun sairautensa, paholainen astui sydämeeni, ja mitä sitten tapahtui, niin en tunnusta niitä teoiksenikaan.

Iltapuolella tuli Einar minua herättämään. Olin aamunkoitteessa nukkunut ja maannut raskaasti, unten häiritsemättä. En ollut lainkaan kuullut Einarin kotiintuloa. — Muuten olin veltto, masennuksissa ja mistään piittaamaton. Muistin yölliset tapaukset sekavasti, eivätkä ne kiinnittäneet mieltäni. Auttelin Einaria hänen tehdessään viimeisiä valmistuksia. Ellei hän olisi ollut niin kiihkoissaan, olisi hän luultavasti huomannut muutokseni.

Tuli tyyni ja pimeä lokakuun yö. Lähdimme koematkalle. Valonamme karbidilyhty työnsimme edellämme pieniä käsirattaita, joilla kone lepäsi. Pysähdyimme rantakalliolle, jonkun sadan metrin päähän huvilasta, ja laitoimme koneen kuntoon. Minua väsytti ja polveni horjuivat. En odottanut mitään, en ollut vähääkään utelias, istahdin kivelle ja tuijottelin eteeni. Kaikki oli minulle yhdentekevää.

— Olettehan varma teräskuulistanne? kysyi Einar, sytyttäessään niiden alla olevan öljyn. — Varjelkoon, jos ne pettävät.

— Olen toki, sain sanotuksi.

Alkoi kuulua sihisevää ääntä. Ruumistani karmi. En nähnyt muuta kuin Einarin hikiset kasvot tulen valossa, kumartuneina yli koneen. Sitten sihinä lakkasi, Einar oli vääntänyt muuatta hanaa. Tuli hiljaista. Yhtäkkiä minussa leimahti sellainen uteliaisuus, että hypähdin pystyyn. Väsymykseni oli tipotiessään, ja olin jo menossa Einarin ohitse, kurkistaakseni putkien suusta, kun voimakas käsi tempasi minut pois niin nopeasti, että menin nurin.

— Mitä te aioittekaan? Tehän olette kuoleman oma, jos menette suun eteen. Hana on jo auki, sammalsi Einar kauhuissaan ja hengästyneenä.

Luulin häntä hulluksi.

— Te epäilette? Ottakaahan joku puu, oksanpätkä, ja koettakaa sillä. Mutta varokaa käsiänne.

Löysin maasta lahonneeen puupalan ja pistin sen hymyillen putken aukon kohdalle. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, outo kauhukin puistatti minua: Puu hävisi kuin usva, sitä mukaa kuin joutui putken vaikutuspiiriin.

— Näettehän nyt, sanoi Einar, silmät sellaisina että kammotti. — Luuletteko, että käteni muuten olisivat tällaiset?

— Nyt olkaa alallanne, nyt koetan, jatkoi hän hetken kuluttua jännityksestä vapisevin, heikoin äänin. Karbidilyhdyn valossa näyttivät hänen kasvonsa niin kurjilta, että inhosin häntä ja viha alkoi kyteä sydämessäni. Värähtelevin käsin hän muutti putkien keskinäistä asemaa… Ja silloin, yhtäkkiä, syntyi etäällä huikaiseva valo, kirkkaampi päivänpaistetta. Ei voinut ollenkaan määritellä, mistä se sai alkunsa. Putkista ei lähtenyt mitään valojuovaa. Näytti kuin olisi avaruudesta leikattu, loistava kappale heitetty yön pimeyteen. Valolla ei ollut mitään keskustaa, se ilmenee tasaisena, kirkastaen kuin päivä piirissään olevan veden pinnan. Se näytti syntyvän itsestään… Einar väänsi putkia. Valoisa avaruuden osa siirtyi lähemmäksi. Noin kolmensadan metrin päässä oleva saari sukeltausi esille. Näin rannan selvemmin kuin päivällä. Vesi väreili hiljaa kivien ympärillä, ja kaislat taipuivat tuskin huomattavasti; rantaäyräästä kasvoi käyrä koivu yli veden. Pari keltaista lehteä putosi, kieppuen ilmassa ja sitten laskeutuen järveen… Oli ihmeen hiljaista.

Kumpikaan emme saaneet sanaa suustamme. Olimme kuin lumotut. Ja eikö ollut syytäkin? Juhlallisen pimeän yön helmassa oli kaksi ihmistä, jotka mitättömällä koneella saattoivat repäistä mustan hunnun, riistää kappaleet yön sylistä, pysyen itse salassa, saavuttamattomina. En osaa mihinkään verrata tunnetta, joka piti minua vallassaan.

Ja yhtäkkiä Einar alkoi puhua, liikutettuna, vavisten kuin horkassa:

— Katsokaahan, katsokaahan!… Tiesin sen. Siellä, missä putkista syöksyvät ainesäteet kohtaavat toisensa, siellä syntyy valo, siellä syntyy miljardeja pieniä auringoita, jotka valaisevat, säihkyvät, heijastavat toistensa säteitä… Tiesinhän sen, tiesinhän sen!… Eikö tämä ole ihmeellistä, kaunista, lumoavaa? Kone on pieni, emme pääse yli puolen kilometrin, mutta se on helposti autettu. Oh! en muista enää syöpyneitä käsiäni!… Miljoonat ovat hallussani! Ajatelkaahan vain sotalaivoja, jotka yön kätkössä pysyen voivat seurata vihollisen liikkeitä. Miljoonat, miljoonat ovat hallussani!

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, tuijottaen kuvaamattoman hurmion vallassa valaistuun saareen. Hän hengitti raskaasti eikä enää näyttänyt tietävänkään minun läsnäolostani.

Niin, epäilemättä hän on saapa miljoonia, ajattelin. Ja minut valtasi outo, haikea tuska. Miten merkillistä! Muistin Salmea kesken kaiken, ja ymmärsin, että vasta nyt en enää mitään voi olla hänelle. Ei hän enää minua tarvitse. Einarin miljoonat tekevät hänet riippumattomaksi, ja hän voi elää loistossa ja komeudessa. Mutta minulle maksetaan palkka käteen ja sitten… Jumalan nimeen. Ja hän on viimeinen minua pidättämään.

— Oo, puheli Einar kuin itsekseen. — Olen tulla hulluksi, kun ajattelen, että minä olen kaiken tehnyt, minä yksin. Minun on koko kunnia, minun nimeni on ikuisiksi ajoiksi piirretty keksintöjen historiaan, minun.

Minua hänen yksinpuhelunsa tuskastutti ja iletti. Merkillistä, itse jouduin niin helposti kuohuksiin, mutta Einarin suusta en kärsinyt kuulla moista kiihkoilua. Ehkä olin katkerakin, mutta varmasti oli sanoissani suurin osa leikkiä tai ivaa:

— Entäs minä? Entäs teräskuulat? Hahahaa! Luulisin hyvällä syyllä voivani vaatia puolet kunniasta.

Enpä ollut uskoa silmiäni. Einar syöksyi eteeni valjuna vihasta, läähättäen kuin nääntymäisillään.

— Vaiti!… Mitä te puhuttekaan? Te!

En ymmärrä mistä vaikuttimista kaikki sitten johtui. Ehkä todenperästä olisin tahtonutkin nimeni hänen nimensä rinnalle, olinhan tehnyt niin paljon. Vai sokaisiko tuo outo, hurmaava ilmiö minut? Joka tapauksessa tulin äkkiä merkillisen tyyneksi, mutta huomasin hyvin, kuinka minua vilusti. Petomainen julmuus ja kylmäverisyys ikäänkuin laskeusivat ylitseni. Nopea mielijohde syntyi. Punnitsin sitä, harkitsin liikkeetkin, tuntematta vähääkään epäröintiä, nautinnolla viivytellen. Ja yhtäkkiä karkasin Einarin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja työnsin hänen päänsä putken suun kohdalle. Ei kuulunut ääntäkään, mutta kallosta hävisi yläosa kuin tykin kuulan pyyhkäisemänä. Minua hirvitti. Puistatus kulki läpi ruumiini. Sysäsin kauhuissani kuolleen kalliolta alas. Samassa horjahdin, tartuin hädissäni koneeseen. Se kaatui, seurasi ruumista… Kuului veden loiskina, sitten kaksi kauheata pamausta perätysten: kuumentuneet teräskuulat olivat haljenneet.

Riensin kotiin kuin raivotarten ajamana, en tiedä miten osasinkaan pimeässä.

Salmen huoneessa oli vielä tulta. Vähääkään epäröimättä syöksyin sisälle. Olin kai oudon näköinen, ja johan tekonikin oli tavaton. Joka tapauksessa hän peräytyi pelästyneenä. En tiedä kuinka kauan seisoin hänen edessään hapuillen sanoja, mutta vihdoin lausuin:

— Noo… nyt voit arvostella… Enkö saa mitään aikaan?… Olen vapauttanut sinut veljestäni.

Ja minä heittäysin polvilleni hänen eteensä, tartuin häntä käsivarsista ja hirveässä raivossa kähisin:

— Tapoin hänet, tiedä se!… Nythän sinä minua rakastat, eikö totta? Hahahaa. Eikö totta, eikö totta? Minähän olen saanut jotain aikaankin… Ja minä suljin hänet syliini purskahtaen hillittömään itkuun. Tuskin huomasinkaan, että hän oli pyörtynyt käsivarsilleni.

Missä harhailin vielä samana yönä, seuraavina päivinä, viikkoina, siitä en paljoa tiedä. Kuinka en paleltunut, kuinka en joutunut kiinni tai kuollut nälkään? Tuskin olin koko talven kestäessä täysissä järjissäni. Mutta kesällä hankin tämän majani, jossa nyt elelen hirveissä muistoissani. Kuten sanottu, rakastan katsella koivua, joka rannalta kurottautuu yli veden ja jonka alla kaislat taipuvat. Sitä tehdessäni muistan näkyä, joka on ihanampi ja hirveämpi kuin kenenkään muun näkemä. Ja väristyksen kulkiessa pitkin ruumistani valtaa minut tietoisuus, että aalloissa saman kallion alla makaa merkillisin keksijä ja merkillisin kone, mistä koskaan olen kuullut. Mutta mitä tulee siihen naiseen, jota niin mielettömästi rakastin, niin en ollenkaan tunne hänen myöhempiä vaiheitaan. Ja kuten alussa sanoin, en tiedä, onko se onni vai onnettomuus.

Jäälautta.

Mykkä mies, joka tavallisesti oli hidasliikkeinen ja velton näköinen, ponnistihe tällä kertaa juoksuun. Kankeasti se kävi paksuissa tamineissa, hiki kihoili öljylakin alta, ja jalka luisti lumisohjussa, mutta hän oli kuitenkin tarkastanut railon päästä päähän.

— Irti ollaan? huusi päällikkö kysyvästi.

Mykkä mies teki hengästyneenä myöntävän eleen.

— Sehän oli selvää, turha käydä katsomassakaan, huomautti Musta-John katkeralla äänellä, seisoen aivan lautan reunalla, kädet nyrkkiin puserrettuina, käsivarret jännitettyinä ja hieman levällään, tuikeasti silmäillen päällikköä.

Viimemainittu tuijotti näennäisesti tyynenä venettä, joka kelletti heidän edessään mannerjäällä, tuskin kolmenkymmenen metrin päässä. Hän tuntui miettivän, uskaltaisiko heittäytyä uimaan, mutta aallot vyöryivät railossa ja vesi oli kylmää.

Musta-John arvasi hänen ajatuksensa.

— Järjetöntä! huudahti hän miltei ivallisesti. — Ja tuskinpa tällaisessa myrskyssä pääsisi silläkään tuonne asti. — Hän osotti kädellään laivaa, joka näkyi etäämpää harmaana suikelona. — Varmempi tämä on, lautta.

Lautta oli tosiaankin suuri ja paksu, suunnikkaan muotoinen, lähes parisataa metriä pitkä. Myrsky oli lohkaissut kolmisenkymmentä metriä leveän kannaksen, ja lautta ajelehti nyt vapaana harmailla synkillä aalloilla, jotka yhä kasvoivat, muuttuen vaahtopäiksi.

— Näin äkkiä ei ehyt jää olisi murtunut. Railo oli jo ennestään… Sitäpaitsi minä näinkin sen tullessamme, mutta en viitsinyt sanoa mitään, ethän sinä kuitenkaan olisi totellut, puhui Musta-John päällikölle. Mykkä mies teki kiihkeitä eleitä hyväksymisensä merkiksi, mutta päällikkö tuijotti laivaan kylmänä ja miettiväisenä.

Kauan aikaa seisoivat miehet äänettöminä.

Taivas yhä synkkeni. Hirveällä nopeudella kiiti avaruudessa repaleisia pilviä; tuuli yltyi, aaltojen kuohu kasvoi, ja tuontuostakin kuului kumeaa ryskettä, kun ajojäät murtuivat toisiaan vasten. Lyijynkarvainen valo ei oikeastaan ollut hämärää, mutta kaikki näytti siinä epäselvältä; ainoastaan mannerjään röykkiökohdat, joille lunta oli kasaantunut, erottausivat selvempänä ympäristön raskaasta harmaudesta.

— Tätähän olemme hakeneetkin, suoraan sanoen, jatkoi Musta-John katkeraan tapaansa. — Ihan uhalla olemme viipyneet näissä vaarallisissa seuduissa. Laiva on täpötäynnä hylkeitä, mutta se ei tyydyttänyt sinun ahneuttasi. Nämä mursut piti vielä tapettaman, mukamas. Tahtoisit kai mursunhampaista tehdyn morsiusvuoteen, hm… No, tässä nyt ollaan.

Päällikön teräksenharmaissa silmissä välähti viha. Poskilihakset jännittyivät, huulet pusertuivat lujempaan, ja leuka työntyi hiukan eteenpäin. Selvästi hän puri hammasta.

— Sinä syytät? Itsehän olet tähän asti tahtonut pohjoisempaan, kuin pirun riivaama! sähähti hän.

Musta-John vaikeni, osittain siksi, että päällikkö oli oikeassa, osittain siksi, että tässä oli hyödytöntä turhia väitellä. Hän kääntyi katsomaan laivaa. Varmaankin oli siellä huomattu heidän hätänsä, mutta ei uskallettu ajojäiden sekaan tällaisessa myrskyssä.

Sillä tuuli yltyi yhä. Luultavasti lohkeili suuria kappaleita. Ne etääntyivät ensin jonkun matkaa ja sitten ikäänkuin hyökkäsivät takaisin, ryskyen, murtuen reunoistaan, saaden jään vapisemaan miesten alla. Harmaa meri möyrysi muutenkin, viima puri kasvoja, ja ohimoiden kohdalla tuntui, kuin olisi jääpalasta painettu ihoa vasten.

Päällikkö hakkasi jäätä hyljekeihäänsä kärjellä.

— Lautta kestää kyllä. Jos vain tyyntyy, niin hätää ei ole. Laiva varmasti etsii meidät myrskyn jälkeen, sanoi hän rauhallisuutta teeskennellen.

Kumpikaan toisista ei näyttänyt edes kuulevan häntä.

Sitten päällikkö käveli edemmäs, mursun luo, joka siinä kelletti miltei lämpimänä vielä. Se oli suuri uros, ainakin seitsemän metriä pitkä, ja sen hirvittävät torahampaat törröttivät taivasta kohden. "Tuon takia", mutisi päällikkö itsekseen. Sillä tappamiskiihkossaan he olivat uhmanneet selviä myrskyn enteitä ja etääntyneet liian kauas laivasta pienellä veneellä.

Musta-John asteli edestakaisin synkän näköisenä, mutisten kirouksia. Alusta alkaen oli koko retki ollut sulaa hulluutta, ja hän sadatteli nyt sitä, että oli mustasukkaisuutensa raivossa tullut lähteneeksi mukaan. Olihan hän tarpeekseen nähnyt kauniita naisia Hammerfestissa, ja kuitenkin oli pikkuinen kalastajatyttö saanut hänet päästään pyörälle. Mokomakin tytön tyllerö! Vaikka vielä hullumminhan päällikkö oli lumoutunut ja se kolmas, joka oli jäänyt kotiin. Miten naurettavaa: kolme yhden kimpussa… Mutta päällikkö oli voitettu, siinä retken alkusyy.

Oli näet tahtonut lähteä pyyntiin, viettääkseen palattuaan komeat häät. Polkuhinnasta, velaksi oli saanut laivapahaisen, jolla kyllä oli kokoa, mutta joka oli kömpelö ja läpimätä. Sellaiseen ruuheen ei tietenkään ollut helppo hankkia miehistöä. Ja silloin, aivan uhallaan, yksistään tytön takia, oli Musta-John lupautunut ensimäiseksi; perässätulijoita oli sitten kyllä ollut. Hän oli tahtonut palata yhtä rikkaana kuin kilpailijansakin, sillä tokkohan vaan oli oikukas tyttö sanonut viimeistä sanaansa… Kolmas, hän jäi kotiin, mutta hänestä ei ollut vaaraa.

Oli tultu suoraa päätä Huippuvuorille, tavattu suuri joukko hylkeitä ja seurattu niitä yhä pohjoisempaan. Päällikön oli vallannut raivoisa, tappamishimo, hän oli uhmaillut kuoleman vaaraa ja miehistöä, joka toisinaan kapinoitsi. Ja Musta-John se häntä yllytti kuin paholainen, yhä pohjoisempaan ja pohjoisempaan, kunnes laiva oli saatu saalista täyteen. Hän se oli antanut laivan omistajalle päällikön nimen, aivan kuin ivatakseen, eikä miehistökään tahtonut sanoa entistä pyyntitoveriaan kapteeniksi.

Paluumatkalla oli sitten tavattu mursuja. Ja huolimatta siitä, että Musta-John kielsi ja varoitteli, komensi päällikkö miehensä työhön. Ja siinä sitä nyt oltiin, pienellä lautalla myrskyn ja pakkasen syleilyssä, aavan meren ulapalla…

Yhtäkkiä alkoi päällikkö nylkeä mursua ja viittasi toisia avukseen. Mykkä mies riensi paikalle, mutta Musta-John ei viitsinyt; hän tuijotteli ulapalle, joka oli yhtä ainoata likaisenharmaata vaahtoa. Hämärässä erottausi toisinaan jokin jäävuoren tapainen, mutta laiva oli kadonnut.

Kun mursu oli nyletty, keräsi päällikkö lunta ja jääsohjua; sitten hän kietoutui nahkaan, asettui mursun taakse tuulensuojaan ja haparoi lunta päälleen. Vaikka mykkä mies vihasi päällikköä, sukelsi hän herransa taakse. Molemmat asettuivat niin mukavasti kuin mahdollista, ja päällikkö sai sytytetyksi sikarinsa.

Musta-John olisi ennemmin paleltunut kuoliaaksi kuin mennyt heidän suojaansa. Rauhattomana hän käveli edestakaisin lautalla, josta myrsky tuontuostakin mursi suuria paloja. Hän muisteli pyyntiretken vaiheita, aikaa, joka oli niin täynnä työtä, vihaa ja ikävää, hän muisteli pohjolan ikuista päivää, jota lepohetkinään oli ihaillut, auringon kiertäessä valjuna taivaanrannalla ja tuulen tuprutellessa Newton-huipun ruusunpunervaa lunta. Nyt olisivat he jo kotona, ellei päällikkö olisi ollut niin mieletön, ja hän samaten. Kirousko heitä niin kiinnitti yhteen ihmiseen!…

Hän käveli tuntikausia lautan yhä pienentyessä ja aaltojen huljuttaessa vettä sen yli. Jalkoja alkoi paleltaa, ja kädet olivat kontassa. Hän hieroi ja hakkasi niitä ja katseli tovereitaan, jotka äänettöminä makasivat mursunnahan suojassa.

Yhä enemmän katkeroituen ajatteli Musta-John, mikä oli saanut mykän miehenkin taipumaan päällikön oikkuihin. Olihan hän yhtä rohkea ja kylmäverinen kuin päällikkökin, mutta sopimuskirjan nojalla sai toinen toista komentaa ja vaatia kuoleman kauhuihin. Itseään ei Musta-John niin suuresti ihmetellyt, mustasukkaisuudessaan oli hän valmis vaikka mihin, mutta koko muu miehistö… Siellä se nytkin makasi, päällikkö tuprutellen sikariaan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kirottu mies…

Musta-John tunsi oudon vihan ja kiusanhalun paisuvan sydämessään. Hän asteli toisten luo, tuijotti ulapalle kuin uneksien ja puhui hiljaisella, lempeällä äänellä:

— Minusta tuntuu, olenpa miltei varma, että ukon majassa nyt istuu joku, vaikkapa se kolmas mies, pitäen tyttöä polvellaan. Kaiketi polttavat tulta takassa, kun myrskyää… Hyväpä onkin, että lapsikullalla on lohduttaja, sittenpähän ei suotta ikävöi.

Päällikkö nakkasi hehkuvan sikarinpätkän kauas, mutta ei vastannut. Musta-John ei saanut tarkatuksi hänen ilmettään.

* * * * *

Yö oli hirveä; uskomattoman hitaasti tunnit kuluivat.

Musta-John käveli ja hyppi, toiset yhä makasivat. Mykkä mies oli aivan hupussa, leukaa vain näkyi, mutta hänen hampaansa kalisivat.

Tuuli aikoi kuitenkin tyyntyä, mutta lännessä päin oli sankka sumukerros, joka pelotti ja ihmetytti. Kuinka ei tuuli vienyt sitä muassaan? Musta-John se ensinnä kiinnitti siihen toisten huomion.

Päällikkö kömpi ylös.

— Jääusvaako? huudahti hän.

Mutta se oli mahdotonta. Ei mitenkään nyt saattanut olla ilmassa jääpölyä. noita hienoja neulasia, joita toisinaan on koko avaruus täynnä näillä pohjoisilla seuduilla ja jotka laskeutuvat kuin lasijauho esineiden pinnalle. Lähemmäksi tultua huomattiinkin, että sumu oli kosteaa ja lämmintä; siinä tuntui selvästi suolan maku.

— Virta, virta, sanoi päällikkö kauhuissaan.

Tosiaankin. Lautta muutti kulkusuuntaa ja kiiti entistä nopeammin. Usva ympäröi sen kokonaan, ja kun päällikkö pisti sormensa veteen, tuntui se lämpimämmältä. Jäätävä kauhu valtasi jokaisen, sillä nyt oli laivasta mahdoton huomata heitä; virta kuljetti heitä varmaa kuolemaa kohden.

Vähitellen kävi sumu niin sankaksi, että he tuskin erottivat toisiaan. Se pisartui iholle, juoksi pitkin ruumista ja teki olon sanomattoman kurjaksi. Pakkasen vaikutusta se kuitenkin jonkun verran ehkäisi. Toisinaan, kun tuulenhenki puhalsi, hälveni se hiukan ja keinui edestakaisin kuin suunnaton, harmaa huntu.

* * * * *

Päällikkö katsoi kelloaan; se oli neljä. He olivat siis jo kaksikymmentä tuntia olleet lautalla, ja nälkä alkoi vaivata.

Jotain näytti juolahtavan päällikön mieleen. Hän meni mursun luo ja leikkasi pari viipaletta lihaa. Juuri silloin aalto lohkaisi suuren osan lautasta, erottaen hänet toisista. Nopeasti railo leveni, mutta päällikkö teki yhtä nopeasti päätöksensä, otti vauhtia ja hyppäsi. Toinen jalka hipaisi aaltoa, joka kohosi jäiden väliin pyöreänä ja tasapintaisena kuin ilmakupla puuropadassa, mutta hän pääsi yli kuitenkin ja jäi paikalleen valjuna ja vapisten, seuraten silmillään mursua, joka pian hävisi sumuun.

— Onnestipas! Minä jo pelkäsinkin, että yksin saisin viedä perille sinun saaliisi. Tietenkin olisi minun täytynyt puhua tytölle monta kaunista lohdutuksen sanaa sinusta… Mutta paisti meni, puheli Musta-John hiljaisella, säälivällä äänellä, jonka sävyssä iva kuitenkin selvästi ilmeni.

Viha leimahti päällikön silmissä. Mikä ihme Mustaan-Johniin nyt oli mennyt? Ennen ei hän ollut sanaakaan sanonut tytöstä, ja nyt, tässä kuoleman hädässä, viittaili alinomaa…

— Tässä nälissäni olen muuten jo kauan ajatellut, kuinka häissäsi mässätään. Jumal'auta! Sielläkös lihat ja liemet, herkut ja viinit.

Kalpeana sipaisi päällikkö sivuaan. Veitsi oli kuitenkin poissa, se oli mennyt mursun mukana.

— Raukka, sähisi hän.

Musta-John nauroi niin, että ruumis hytki, ja heitti aivan päällikön jalkojen eteen hyljekeihäänsä joka vavahdellen iskeysi jäähän pystyyn.

Toinen käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.

Yhä usvaa, samaa, loputonta usvaa. Paikoittain se oheni, niin että saattoi nähdä muutaman metrin eteensä, paikoittain se oli niin tiheää, että tuskin erotti kämmentään.

Tuntikausia olivat miehet murjottaneet äänettöminä eteensä. Heidän oli nälkä, mutta se ei ollut pahinta: sumu oli tehnyt vaatteet kosteiksi, ja heitä paleli kauheasti.

Suuria jäävuoria liukui silloin tällöin ohitse, ja kun irtojäitä putoili mereen, kuului ryskettä ja veden loisketta. Muuten olikin ihmeen hiljaista ja aivan tyyntä.

— Jospa pääsisimme pois virrasta. Usvapiirin ulkopuolella on nyt varmaankin kirkasta, ja laiva saattaisi näkyä, sanoi päällikkö.

— Jospa, jospa!… Jospa meillä olisi kotitanner jalkaimme alla, kesä ja kärpäset, vastasi Musta-John.

Yö kului kuitenkin, miesten hyppiessä äänettöminä lautalla, nääntymäisillään kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Lautta kulki yhä tasaisesti virran mukana, mutta se oli tavattomasti pienentynyt. Ja herra ties miten kauas se oli joutunut lähtöpaikasta.

Sitten alkoi tuulla heikosti ja sumu hälveni hiukan.

Silloin, yhtäkkiä, mykkä mies päästi eläimellisen mörähdyksen, syöksyi lautan reunalle ja suoraa päätä veteen. Toiset kääntyivät katsomaan ja huomasivat harmahtavan kappaleen, jota, kumma kyllä, virta kuljetti nopeammin kuin lauttaa. Päällikkö ymmärsi heti, ja toivonsäde valahti hänen pimeään mieleensä.

— Vene! huudahti hän hiljaa.

Musta-Johnkin näytti kuin virkistyvän ja astui lähemmäs. Vene se siinä tosiaankin hiljaa liukui ohitse.

Kylmästä kankea uimari läheni sitä kuitenkin sangen hitaasti, ja ennen pitkää peittyivät sekä alus että mies usvaan. Toiset kuuntelivat jännittyneinä, mutta kesti kauan, ennenkuin mykkä mies jälleen jotenkuten äännähti.

— Halloo, tännepäin! huusi päällikkö. Sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Sitten kuului jälleen outo, riutuva äännähdys, kuin vaikerrus, josta lautalla olevat ymmärsivät, että mykkä mies oli hädässä.

— Tännepäin, tännepäin! kehotti päällikkö uudestaan.

Jälleen pitkä äänettömyys. Sitten kuului hetken aikaa kolinaa, joka varmaankin johtui siitä, että mela pyörähteli edestakaisin, kun uimari yritti veneeseen.

— Hän ei pääse sisään, huomautti Musta-John.

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa, ja molempien aivoissa kulki sama ajatus: mennä apuun. Mutta molemmat käsittivät sen mahdottomaksi. Vielä kerran kuului heikko kolahdus. Vielä kerran läikähti toivo miesten sydämissä. Sitten tuli hiljaista, ahdistavan hiljaista…

* * * * *

Nyt näkyi jo selvästi kirkas taivas. Kuin ihmeen kautta oli lautta kulkemassa pois usvapiiristä, koska sen toisella puolen sumu oheni ja meren pintaa alkoi näkyä yhä pitemmältä. Ulappa selkeni yhä, ja miehet tuijottivat uteliaina etäisyyteen, näkyisikö mahdollisesti maata, tai laivaa, laivaa…

Kun he kokonaan pääsivät pois usvavyöhykkeestä, kiristyi pakkanen huomattavasti. Varmaankin oli kylmää yli kahdenkymmenen asteen. Kelmeä, pikemmin kuuta muistuttava, mutta suunnattoman suuri ja reunoiltaan epäselvä aurinko näytti ikäänkuin pyörivän taivaanrannalla. Vesi vivahti paikoittain punertavalle, vaikka se muuten kiilsi tyynenä ja harmaana kuin grafiitti.

Lautta pysyi nyt aivan paikallaan. Virran kohdalla liehui sumu kuin suunnaton, harmahtava huntu, rajottaen näköalaa. Mataloita, hohtavia jäävuoria oli siellä täällä, mutta muuta ei mitään, vain toivoton, ääretön ulappa.

Päällikkö oli jo kauan istunut erään lohkareen päällä. Sitkeä Musta-John hyppi yhä kuin mieletön, hammasta purren, horjahdellen väsymyksestä. Hän tajusi, että liikunto oli ainoa tie pelastukseen, ainoa keino välttää pakkasen hyökkäyksiä.

Päällikkökin kyllä käsitti, että toverinsa oli oikeassa, mutta ei jaksanut enää, vaan tuijotteli alakuloisena eteensä. Hyvä oli kuitenkin, että jalkoja oli lakannut kirveltämästä. Niillä ei tuntunut enää olevan mitään hätää. Hajamielisenä koetti hän niitä käsillään, mutta säpsähti ja kauhistui. Kummassakaan ei ollut tuntoa.

Ponnistaen kaikkensa alkoi hän hieroa niitä, mutta hänen voimansa pettivät. Yhä uudestaan ja uudestaan hän yritti, mutta vapisevat kädet eivät enää totelleet. Silloin hän jätti kaiken, kyynel kiertyi hänen silmäänsä, mutta hän ei valittanut eikä virkkanut sanaakaan toverilleen.

Niin kului pitkiä hetkiä. Nälkä alkoi yhä tuntuvammin kiusata miehiä.

Silloin laskeusi suuri parvi kömpelöitä lintuja lautalle. Otaksuttavasti ne eivät olleet huomanneet miehiä, koska ne tuskin ennättivät hupaistakaan jäätä, ennenkuin päästivät kirkuvan hätähuudon ja kiitivät pois samaa tietä. — Musta-John oli kuitenkin saanut yhden tapetuksi hyljekeihäällään.

Hän avasi veitsellään linnun ja ahmi raakaa lihaa, päällikön seuratessa häntä himokkain silmin. Saatuaan kyllikseen hän leikkasi pari viipaletta, pisti ne puukkonsa kärkeen ja toi toverilleen.

— Tuoss' on, sai hän vaivoin sanotuksi puolijäätyneillä huulillaan, joille tummaa linnunverta oli hyytynyt.