SISÄLLYS: (continued 2)

Kun päällikkö koetti nostaa kättään, huomasi hän kauhukseen, ettei voinut sitä liikuttaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän tuijotti kuin mieletön toveriaan kasvoihin, voimatta sanoa mitään.

Musta-John ymmärsi hänet väärin, luuli hänen ylpeilevän.

— Eikö kelpaa, piru vieköön. Syö! Luuletko sinä luurankona tyttöä miellyttäväsi?

Päällikkö, jota Mustan-Johnin katkeruus ei enää loukannut, koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä oli jäätynyttä, sanan oikeassa merkityksessä. Hän nyökkäsi päällään käsiänsä kohti, ja rinta alkoi kiihkeämmin kohota ja laskea, kuin tuskan vaikutuksesta.

Silloin Musta-John käsitti, ja kaikki ilkeys katosi tuossa tuokiossa hänen sydämestään. Nopeasti hän alkoi voimainsa takaa hieroa toverinsa käsivarsia, mutta tämä antoi päänsä retkahtaa rinnalle ja mutisi tuskin kuuluvasti:

— Hyödytöntä.

Jonkinlainen liikutus kuvastui Mustan-Johnin tummilla kasvoilla. Hän lakkasi, tuijotti sanattomana toveriaan, joka näytti vaipuvan välinpitämättömään, tylsään tilaan, kuin horrokseen…

Musta-John alkoi jälleen kävellä ja hyppiä, ponnistaen viimeiset voimansa. Outo kammo esti häntä edes vilkaisemasta päällikköön, joka yhä istui vaieten, kuin torkuksissa. Hän tuijotteli ulapalle, joka avartui yhtä rannattomana, yhtä tyhjänä ja kalseana kuin tähänkin asti, herättämättä pienintäkään toivoa…

Illemmällä kuuli Musta-John oudon kahahduksen takanaan, siltä kohdalta, missä päällikkö istui. Kun hän kääntyi katsomaan, näki hän päällikön makaavan kaatuneena, ruumis käppyrässä, kasvot kellertävän valjuina ja silmät ummessa.

Musta-John kumartui koettamaan sydäntä, mutta ruumis oli jo kankea.

Järkensä viimeisillä voimilla tajusi Musta-John mitä nyt oli tehtävä. Kohmettuneilla käsillään hän riisui vaivalloisesti ja hitaasti kuolleen aivan alasti, kietoen ympärilleen vainajan vaatteet niin hyvin kuin taisi. Miten ihmeellistä, häntä alkoi nukuttaa, jalat eivät tahtoneet mitenkään kantaa. Hän lysähti istumaan aivan ruumiin viereen, vieläpä suorastaan nojasi kuolleeseen, ja nuokkuessaan siinä, pää hervottomasti retkallaan, muistutti hän enemmän ryysykasaa kuin ihmistä.

* * * * *

Alkoi tuulla hieman, ja lautta kulki hiljalleen sumua kohden.

Musta-John ei tiennyt enää mitään ajan kulusta, mutta vaistomaisesti hän ymmärsi taistella unta vastaan. Kun hän oli saapunut jo aivan sumuvyöhykkeen rajalle, missä mereen painuvan auringon valjut säteet taittuivat värikkäinä, näki hän merkillisen näyn, joka hetkeksi herätti hänet horrostilasta.

Aivan hänen edessään, ehkä kymmenen metrin päässä, kaareutui suuri kehä, joka sisäreunaltaan oli vihertävä, sitten kauniin oranssinvärinen, sitten karmosiinipunainen, heiketen vähitellen epämääräiseksi. Se oli sateenkaaren tapainen, muistuttaen Ulloan ympyrää tai sitä ihmeellistä ilmiötä, jonka Tissandier oli nähnyt Pic du Mindellä. Tuon suuren kehän keskellä, aivan kuin peilistä, tunsi Musta-John itsensä. Siellä oli toinen lautta, jonka päällä makasi ryysyihin hautaantunut ihminen, nojaten sinertävään, käpristyneeseen, alastomaan ruumiiseen…

Vielä silloin, kun aurinko alkoi hieman kohota merenpinnalta, jonka päällä se oli seisonut kuin levähtäen, oli Musta-John tajuissaan. Hän katseli raukein silmin ulapalle, joka aaltoili hiljaa. Selvästi hän erotti laineiden loiskeen lauttaa vasten. Sumuun hän ei ollutkaan joutunut, vaan oli kulkeutunut kauas siitä.

Hänessä heräsi outoja mielikuvia ja unelmia. Hän muisteli entisiä iloisia päiviä, viiniä ja naisia… Sitten pieni, ruskeasilmäinen kalastajatyttö hymyili hänelle. Kotiinjäänyt mies se nyt silitteli tytön kiharoita…

Äkkiä pieni, valkea kohta ulapalla sai hänen raukeat silmänsä terävöitymään. Sydän sykähti, mutta hänellä ei ollut voimaa kohottaa edes päätään.

— Purjeita, mutisi hän.

Ruskeasilmäinen tyttö hymyili jälleen hänelle. Hänen katseessaan kuvastui syvä tuska, kun se jäykkänä seurasi valkean esineen liikettä ulapalla.

— Purjeita, purjeita, yritti hän taaskin kuiskata, mutta ääntä ei enää syntynyt, silmät vain painuivat vähitellen umpeen.

Laiva siellä todellakin viiletti täysin purjein kotiin päin. Meri avautui sen ympärillä toivottomana ja harmaana epämääräisessä kalseassa valossa. Ja kaukana, kaukana siitä keinui aalloilla pieni jäälautta, jonka päällä näkyi jotakin tummaa, kuin nukkuva hylje.

Suru.

Lääkäri kumarsi lähtiessään myötätuntoisena ja vakavana. Sydänhalvaus oli sattunut. Kuolema oli ottanut omansa, hän ei voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.

Maisteri Törmä jäi seisomaan keskelle huonetta seuraten lääkärin menoa aivan erikoisella, mutta itsetiedottomalla mielenkiinnolla. Näytti kuin hän olisi tahtonut huutaa, pidättää poistuvaa, ties mistä syystä, ehkäpä järjettömässä toivossa, jonka alkava epätoivo synnytti, uskossa, että apu vielä voisi olla mahdollinen. Mutta ovi painui hiljaa kiinni ja hän jäi yksin rakastettunsa kanssa, joka lepäsi vuoteella kauniina kuin eläissäänkin, mutta kylmänä ja kankeana, silmät ummessa, kasvoilla kuoleman valju jäykkyys.

Kuinka saattoikaan olla mahdollista, että hänen vaimonsa, joka vastikään oli liikkunut kodin sulona, säteillyt lämpöä ja iloa, nyt makasi tuossa elottomana? Heidän avioliittonsa oli kestänyt vasta pari kuukautta, miten voi kylmä, puistattava sini peittää huulet, jotka äsken punersivat elämänhalua, rakkautta, onnea? Maisteri Törmä ei sitä todeksi käsittänyt, ei voinut käsittää. Loistihan peili yhtä kirkkaana kuin ennenkin, kuvastaessaan rakastetun piirteitä, tuoksuivathan kukat sen edessä kuihtumattomina, hänen kätensä järjestäminä, kuinka saattoi siis…

Törmä ei osannut selvästi ajatella. Hän näki kuin ahdistavaa unta. Ei hänen ollut kovin tuskallista, mutta sydämeen patoutui jotakin tylyä ja raskasta. Kummallinen tyyneys valtasi hänet, ja hän ymmärsi vaistomaisesti pelätä sitä.

Ilta pimeni. Tuuli vinkui ulkona, kiidätti suuria sadepisaroita rajulla voimalla ruutuja vasten, hiljeni vähäksi aikaa valittavasti humisemaan ja sitten jälleen yltyi. Raskaita pilvenmöykkyjä vaelsi juhlallisesti yli synkkenevän taivaan; kadulla riensi kiireesti muuan yksinäinen kulkija, sateenvarjonsa suojaan kumartuneena.

Törmä seisoi kauan aikaa liikkumattomana, sitten hän astui jykevin askelin eteiseen ja veti palttoon ylleen. Hätääntyneen näköinen palvelustyttö pisti päänsä ovenraosta tuijottaen tuskaisin silmin isäntäänsä. Törmä ei saanut katsotuksi häneen, vaan kiiruhti ulos.

Mitä katuja hän kulki? Kulkiko kauankin? Sitä hän ei tiennyt. Märät asfalttikäytävät heijastivat hänen kuvansa, kuin hän olisi kävellyt jäällä. Ihmisiä riensi hänen ohitseen, taisipa joku tuttava nyökätäkin, mutta ei se kiinnittänyt hänen huomiotaan. "Tokkohan se olen todellakin minä, joka tässä astuskelen?" ajatteli hän itsekseen. Oli niin keveätä. Aivanhan ilma kantoi häntä. Tuskaa ei hän tuntenut ollenkaan, kurkkua vain kirvelsi ja kuivasi. — Hän tarkasteli näyteikkunoita, joissa hänen mielestään oli kovin hauskoja esineitä. Hän kastui likomäräksi, mutta ei tiennyt siitä mitään.

Eräästä kahvilasta kuului soittoa. Hän pysähtyi oven eteen, epäröi, astui kuitenkin sisään ja tilasi teetä. Uteliaana hän silmäili ympärilleen, kaikki näytti hänestä niin vieraalta. "Minäköhän tässä nyt istun, minä poika?" ajatteli hän taas, koettaen teeskennellä tuon itselleen tekemänsä kysymyksen iloiseksi ja huolettomaksi. Turhia, eihän hän unissaan ollut, sen hän kyllä tiesi… Ennen pitkää tylsä mielentila valtasi hänet; hän sytytti sikarin, vaikkei itse sitä huomannut.

Orkesteri alkoi soittaa surullista venäläistä ballaadia. Tavallisella tuulella ollessaan olisi Törmä pitänyt tuota kappaletta aivan liian haikeana ja hempeämielisenä, ensi viulun soittajakin tarpeettomasti nau'utti soitintaan, mutta nyt, nyt se tuotti hänelle ihan ruumiillista tuskaa. Hänen sydäntään viilsi, kummallisia väreitä kiiti kuin veren mukana ympäri ruumista. Yhtämittaa täytyi hänen niellä jotakin, joka pyrki kurkkuun; hän painoi päänsä alas ja tuijotti pöytään sumentunein silmin… Äkkiä hän tunsi sormissaan kipua. Huomaamattaan oli hän polttanut sikarinsa loppuun, ja sormiin oli palanut rakkoja. Heti hänen mielentilansa muuttui. Hän tarkasteli kättään erinomaisella mielenkiinnolla. "Jopahan nyt jotakin, sormeni poltin, voi kuitenkin", mutisi hän kyynelet silmissä, vaikka oli sisimmässään lohdutettu tapahtumasta, sillä kirvely teki hyvää. Sangen pian kaikki tämä kuitenkin unohtui ja hän vaipui jälleen tylsään tilaansa ajattelematta mitään…

Yhtäkkiä hän uudestaan halusi kuulla äskeistä ballaadia. Sen synnyttämä tuska, joka taannoin oli kohota yli hänen voimiensa, tuntui nyt suloiselta hänen mielestään, ja hän himoitsi sitä jälleen. Kun hän nousi lausuakseen toivomuksensa orkesterin johtajalle, ei kahvilassa ollut enää ketään, muuan tarjoilijatar vain seisoi hänen vieressään kasvoilla kärsimätön ihmettely. Valoja jo sammuteltiin. Törmä huomasi jaloissaan suuren lätäkön, joka oli valunut hänen märistä vaatteistaan. Häntä hävetti ja hän joutui hämilleen; teekin oli vielä lasissa. Hetkisen hän epäröi, joi sitten yhdellä siemauksella kylmän teen ja poistui kiireesti.

Satoi yhä, kadut olivat autioina; hän harhaili päämäärää vailla. Eräässä kulmauksessa kiintyi hänen huomionsa suureen, kellertävään ilmotukseen. Tanssiaiset, suuret juhlat, luki hän. Hän nauroi äänettömästi, suu veltosti puoliavoimia, ja lähti nopeasti astumaan. Oven lähettyvillä hän säpsähti ja pysähtyi. "Tokkohan pelkään jotakin?" mutisi hän, hämärästi tajuten pyrkivänsä piiloon itseltään, tuntiessaan sydämessään myrskyn enteitä. Hänen raskaitten aivojensa läpi kulki heikko aavistus siitä, kuinka ulkopuolella omaa itseään hän oli. Mutta ei hän kuitenkaan väkinäisesti astunut sisään.

Kun hän näki ihmisiä, kahlehti unissakulkijan tylsyys hänet uudelleen. Aivan tiedottomasti hän meni ravintolan puolelle ja kutsui edeskäypää, eikä tuo tiedottomuus ollut petosta. Vasta kun edeskäypä kumartaen kysyi mitä hän tarvitsi, hän ikäänkuin heräsi, huomasi olevansa sopimattomassa puvussa, tunsi vilua ja tilasi neuvottomana viskyä. "Olenhan aivan sekaisin. Mitäs minä täältä, mieletön?" ajatteli hän.

Viereisessä pöydässä istui lukuisia herrasmiehiä. Muuan seisoi selin Törmään, puhuen parrattomalle, kalpealle nuorukaiselle:

— Vai teatteriin. Puhallat poskesi pullolleen, panet tyynyjä vatsasi päälle ja ihmettelet Falstaffina kunnian hyödyttömyyttä. Tai otat mustan viitan harteillesi, murheen miinin kasvoillesi ja pohdit Hamletina ollako vai ei olla…

Törmä tuijotti kauan puhujan hartioihin; ne näyttivät hänestä tutuilta… Jälleen kuuli hän seisovan miehen sanovan:

— Onnetonko? Tyhjiä. Minä olen rakastunut naiseen, joka on yhden miehen leski, toisen vaimo ja kolmannen rakastajatar. Mitä te siitä sanotte? Olen aivan toivoton, sillä mitä voisikaan hän enää olla minulle. Mutta on minulla onnellinenkin lempi. Tulinen madame Remy-Martin Frapin Sayer Meukow suo minulle suuteloita, vaikka tosin lasista. Näkemiin, hyvät herrat, lähden hänen luokseen.

"Sehän on Raunio", sanoi Törmä itsekseen. Juuri sillä hetkellä Raunio, lakimies ja Törmän entinen kilpakosija, kääntyi, huomasi Törmän ja tuli hänen luokseen. Hän oli korkeaotsainen, teräväsilmäinen, ruma mies, jonka suun ympärillä oli veltto ilme ja jonka vartalo oli käyrä.

— Tekö täällä! Terve tuloa. Entäs rouvanne? huudahti hän ojentaen kätensä.

Törmä säikähti hirveästi. Hän hapuili sanoja, mutta väriseviltä huulilta ei kuulunut kuiskettakaan. Hän ei voinut katsoa Raunioon, jonka silmät tuijottivat häneen kuin tikarit koko pitkän äänettömyyden ajan.

Visky tuotiin. Törmää inhotti, ja hän sysäsi lasinsa syrjään. Ei hän olisi mitenkään voinut juoda. Raunion läsnäolo ahdisti häntä.

— Täynnäkö olette? kysyi lakimies ilkeästi.

Törmään koski kipeästi. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

— En ole humalassa, hyvä herra, vastasi hän hillitysti.

— Olettepa! intti Raunio painostaen. Hän kumartui hiukan, tuijotti Törmään hetken, silmät hehkuvina kuin hiilet. Sitten hän miltei kuiskasi: — Vastako te nyt tiedätte, että ihminen humaltuu muustakin kuin viinasta… tuskasta esimerkiksi, kuten te.

Ja lakimies kääntyi lähteäkseen. Törmä tunsi outoa liikutusta, vaikka Raunion katse kiusasi häntä. Merkillisellä tavalla hän hätääntyi.

— Älkäähän… Miksi te lähdette? Istukaa toki, sai hän sanotuksi.

— No, juokaa! kehotti Raunio ystävällisesti, muuttunein äänin.

Törmä pudisti päätään; häntä inhotti alkoholin hajukin.

Lakimies silmäili häntä hetken vaieten.

— Tulkaa sitten tänne, sanoi hän miltei käskevästi, tarttuen Törmää käsipuolesta ja puoliväkisin taluttaen hänet tanssisaliin.

Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin. Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin sumuun.

— Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui, kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa, olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.

Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman loitolle.

— Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.

Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.

— Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.

Rouva rypisti kulmiaan.

— Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.

— No rouva sitten, suokaa anteeksi.

Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.

Lakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.

— Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään. Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen ilme.

Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti maksaa.

He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi häntä terävästi ja sanoi:

— Margit on teitä pettänyt.

Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin; kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.

— Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa sanomatta.

Hetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.

— Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan, mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa…

Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä, ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan, peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.

— Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo… Mutta mikä sinun on? Sinähän olet humalassa!

Tytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.

— Minäkö? En.

— Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi sinertävät.

— En tiedä… Niin no, tanssiaisista, jos haluat… Mutta en minä humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?

— Entä Margit? Missä Margit on?

Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä äänellä:

— Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla katsotkin… Minkätähden olet vihoissasi?

Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli hullusti.

— Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.

— Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa, mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan huomaamatta.

Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä kavahti tuolilta kuin heräten.

— Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan… Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.

— Ei, istu vaan… Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan mitään. Tokkohan olet oikein terve?

— Kyllä minä nyt lähden.

Syntyi hetken vaitiolo.

— Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?

— Tietysti… Turhia sinä epäilet.

— No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä tapaamaan.

Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.

— Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. —

Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää, palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.

Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus. Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa. Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.

Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä. Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi, jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.

— Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin… Rakastettuni, rakastettuni.

Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä hymyilevän…

Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä, millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja kylminä.

Viettelijä.

Ei minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää riemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun elämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin tylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes mahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten, vähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan entisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain otsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä anteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa mitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille ihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta tahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole niin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.

En voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja keikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni luisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni alhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka kiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa aihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin velvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.

Vääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän tunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin jonkinlainen oikeus nimittää minua "raffineeratuksi satanistiksi", niin eihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa seurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi hän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin häntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini. Kaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki se verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt pohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. — Jos runsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka kokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten henkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle viaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain sisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen kuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään piittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella heittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous, niin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän ovat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi hän on. — Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni lahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan. Ja kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin, synnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut, patoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin ja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista. Se oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä täydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen aikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen, kunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka hyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin vaikuttaa naisiin — seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen luonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa voidakseen suorittaa jotakin kunnollista.

Miten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten sanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin suuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!

Isänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen sanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa hän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen järjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli pitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään järjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan liikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan kykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni pysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin tyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna Örniin.

Eikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli pienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään voivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin jouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän rakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän Kaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän katseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle oli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.

Mitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin maitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa nainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa ja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen ylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste muuttivat koko sisäisen maailmani.

Jos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti, jolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin käsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen uhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja sokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin pelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän osasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri katkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon. Mutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten oppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja silmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan! Itseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni synnyttää.

Ehkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni sittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat valaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa sairautta pahuudesta. — Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen yhdentekevää.

Ratkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin minua liettää.

Eräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa hommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen ikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan tietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti poisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen silitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin työtäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.

Yhtäkkiä hän sanoi naismaisella äänellään:

— Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten luulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.

— Sisaresi sormus, vastasin nostamatta katsettani papereista.

Hän kumartui lähemmäksi, arvattavasti hämmästyneenä.

— Niinpä tosiaan! Tunnenkin. Mutta mitenkä se on mahdollista?

Mitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä merkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus, koskapa niin usein olin hänen seurassaan.

— Mahdollistako? Miksei? Kysyisit ennemmin kuinka se mahtuu pikkusormeeni.

Hän muuttui totiseksi.

— Oikeastaan, niin mitä varten sinä kannat sisareni sormusta?

— No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti on suvainnut pistää sen sormeeni… Sinä aavistelet, huomaan. No niin. Mutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin siskosi kanssa?

— Älä laske leikkiä. Eihän sinulla ole varojakaan, vastasi hän vaaleten.

— Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat palkkani puolella. Vai enkö ansaitse?

— Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo miehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.

— Ei, pois leikki, Kaarlo. Rakastan häntä ihan todella.

— Sinä!

— Myöskin hän.

Suunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja halveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää itseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin voinut kiertää köydeksi.

— Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. — Kaiken sen jälkeen, mitä sinusta tiedän… Tokko terveytesikään on enää kunnollinen?

Ilkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti sekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa käyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän heitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.

Pidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko tapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta enkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua väärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä syvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin päättyneeksi.

Aivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä. Vasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin vastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin aavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.

— Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot kylminä ja vieraina.

Sain aivan kuin piston. "Te", oli hän sanonut. Hetkeen en osannut vastata.

— Huomaan, että veljesi on kertonut…

— Miksi sitten enää tulette?

— Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus voisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne. Vakuutittehan te niin minua rakastavanne.

— Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset käsitykset, joka olette sanonut… — Hän hillitsi liikutuksensa, rypistäen kulmiaan. — Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen merkillistä, että olette antanut pettää itsenne. — Hän nauroi kimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.

— Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana, hiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. — Sallikaa minun onnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei epäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.

Kova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki tahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin kokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.

— Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni puhdistaa…

— Niin!… Viettelijä! keskeytti hän huohottaen, silmät leimuavina.

Loukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa armoa. Iloinen julmuus valtasi minut.

— Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä vietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.

Kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan.

— Sekin olisi ollut rehellisempää! huudahti hän povensa riehuessa.

Minun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen käsitin.

— Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää hyvästi, neiti!

Sanoin, kumarsin ja lähdin.

En ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan haikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen menoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt surusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun synnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa nuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden vaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja…

Ennenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin Örnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä päivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun mainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan alkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, — mikä tietenkään ei estänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.

Mutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana vuoteella — mikä usein tapahtui humalapäissänikin — ja sähein silmin tuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni, ettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta ristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki tunteille. — Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka suuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita kaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin parhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä itsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi. Hahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin itseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä suuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia ympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä — ja mielellään he polttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia halveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa, mustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina olevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori, niin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas hänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän raivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää, on hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on hän pauloissasi, paljastaa itsensä. — Tai kohtelepa katunaista säädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän heittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia, punastuu, jos puhut hänelle suutelosta — ja hoipertelee aamuyöstä jonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. — Oh, olinpa kuin mikäkin Don Juan, joka "kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta kangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia suudellessa".

Ulkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei ollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti haljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli keveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni, kirjottaahan runoilijakin:

Ei täällä mitään tehdä ihmisikään, ykskaikki, joko kuoli taikka eli.

* * * * *

Tapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin — hänen kanssaan ei muuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja aika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain, että tyttö oli köyhä.

Muistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni, kun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin kukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota häijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää tekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta ansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.

Mutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen vakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon määräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.

Söin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin tulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi, kasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua puhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni? Kuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin ystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia. Vainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on hänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti, minun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En voi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.

— Tuossa menee morsiamesi… En ole muistanut onnitellakaan, vaikka kyllä näin sormuksesi, sanoin.

Kaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin lähtikin sisään.

Minut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten pitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden huhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua viattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että kyllä.

— Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen aina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä mustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa kuohahti. "Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni", ajattelin. Suuntasin häneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.

— Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna, vastasin hymyillen.

Väri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli kuitenkin se hyöty, että lähdimme.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon morsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä muuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian takia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse tulla.

Nyt hotellikohtaus minulle selveni. Vai niin! Ensin minut ajettiin ovesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti lähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun yksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen paremmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? — Ja tällöin iski ajatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän oli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo! Mutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi hänen pyyntönsä — mutta en suinkaan hänen morsiantaan.

Miksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi suhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon morsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt vääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan häntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on totuus, mutta ei mikään puolustus minulle. — Se hitunen kunnioitusta, mikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän henkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä rakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.

Toisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle ja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen rohkeutta "tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua", ja katumus kiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua epäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen lapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut omaatuntoani epärehelliseksi? — Miksi ollenkaan antautua turhien mietteiden valtaan?

* * * * *

Muistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin erään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja kävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain olin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan käydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli ihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua haluttanut lähteä kävelemään.

Ikkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta hämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni lasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa nojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin huomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja tuskallista — seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti minut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan. Uteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni, sieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.

— Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen. — En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.

— Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta tahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja hymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä tuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes mahdolliseksi. — Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän suuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen suhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.

— Paitsi tietysti morsiameltasi, tokaisin ilkeästi.

Hänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän kääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu terästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.

Ilma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei vihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui keveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon. Kaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella säihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin muinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran rinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus lumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. — Alkoi jo kuulua kosken kohina.

Minusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin oudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme korkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo pysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu. Hän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen silmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata häneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja kimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi tarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi purkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin levoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi äänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia kovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä:

— Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa! Mikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään luonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.

Yhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi kuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:

— Morsiameni on raskaana.

Säpsähdin aikalailla, vaikkei hän ilmottanut minulle mitään uutta ja vaikka joka hetki olin jotakin tällaista odottanut. Kaiketi ilme kasvoillani petti; siitä raivostuin mielettömästi.

— Älä! No voi veikkonen! Mutta mitäs olet hätäillyt… No, pikaisilla häillähän siitä pääset.

Katsoin häntä julkeasti silmiin.

Hän rupesi vapisemaan. Otsasuonet paisuivat, kiihkeästi kaivoi hän taskustaan jotakin, arvattavasti revolveria, ja sitä tehdessään kähisi hampaitaan kiristellen:

— Konna, konna! Johan sen sinulle kerran sanoin.

Aloin sydämettömästi ja kimakasti nauraa. Vakuutan, etten vähintäkään pelännyt.

Kuvastuiko kasvoillani jotakin, koska hän jäi tuijottamaan niihin ottamatta asettaan esiin? Hän näytti voimattomalta ja masentuneelta; hänen katseensa ilmaisi kauhua.

Tuli hiljaista, koski vain lauloi. Linnunrata kulki vaaleana päämme päällä, ja seulovainen vilkutteli ystävällisesti. Kaarlo kääntyi minusta poispäin ja katseli hopeista utua, joka keinui pehmeänä kuohujen yllä. Uneksiko hän, vai teeskentelikö hän, siristäen silmiään? Kuutamossa näyttivät hänen kasvonsa luonnottoman kalpeilta. Kädet pusertelivat hermostuneesti sauvoja… Yhtäkkiä hän survasi suksensa liikkeelle. Tuskin huomasinkaan, ennenkuin hän jo kiisi huimaa vauhtia jyrkännettä alas suoraa päätä koskeen. Huikea tunne karmasi selkäpiitäni, hyppäsin suksiltani ja vaistomaisesti otin pari kolme juoksuaskelta hänen peräänsä…

Sattui hullunkurisesi: keskellä mäkeä hän horjahti, kaatui selälleen, sauvat vain pyörähtivät ilmassa. Lumi ryöppysi hänen ympärillään, ja sukset lensivät jumalan nimeen. Katselin vähän aikaa pitkää, sinivarjoista vakoa, jonka hänen ruumiinsa oli uurtanut hankeen. Sitten purskahdin nauramaan, sydämeni pohjasta, ja hiihdin kotiin hänestä sen enempää välittämättä.

Tahallaanko hän heittäytyi nurin? Tekisi mieleni niin uskoa, mutta eiköhän se ole väärin. Ei sovi vihamiestäänkään alentaa yli rajojen. En ole nähnyt häntä sen koommin, ja olen hyvilläni siitä, että viimeinen mielikuva, mikä hänestä minulle jäi, on auttamattomasti naurettava — salonkimies hangessa selällään. Itsekseni olen pitänyt monta lystiä hänen kustannuksellaan, mutta en ole kenellekään kertonut hänen seikkailuaan — arvattavasti se luetaan minulle ansioksi.

Pelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle yhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista. Tietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi tehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön kyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä. Ehkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi onneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se koskee minuun.

Jos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää. Mutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi "muuttua", "tehdä parannus" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen katsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja tuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään itseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa selkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki mitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.

Testamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt henkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti se on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy muistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla on suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja. Siinä on minulle kyllin.

Sydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut muuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha malja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin voinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan helmaan.

Vanhat roomalaiset olivat miehiä!

Mykkä paholainen.

1.

Kerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään sattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia ja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti, minne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin hyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin rauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.

Oli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen riensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös taivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja soitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran, kiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta, joka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia enkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta kultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei vieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja kumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän näki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin korjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu tunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui Pietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta vasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta ottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili hänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet olivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. — Heikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa smaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset surisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien timanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien laulu.

Kun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti hätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän kiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi päämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu, johon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa, kauheasti parkaisten, taivaan puolelle…

Herättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia enkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti opaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen huulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös, huomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa, mutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui, ponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti koloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta mykkä.

Viittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti annettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.

Beelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten luetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien tulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan valtakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut valittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. "Herra, en taida minä sinua palvella, sillä minä olen mykkä", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen kykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Sillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan sydämeen mykkä piru.

* * * * *

Epäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi tyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi hän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan parkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi itkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.

Kun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän leikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat pehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli suuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli usein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka vuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja pelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä sileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä kivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse, sillä äiti oli kieltänyt.

Kerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa. Eino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne menemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino heitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla tottelematon… Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet housuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.

— Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. — Huudetaan Einokin tänne… Eino hoi!

Mutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä. Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

— Minä annan suklaata, sanoi hän kaivaen taskuaan.

Pehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat suklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.

— Nyt me mennään, sanoi nuorempi.

— Miksi ette ole minun kanssani? kysyi Valdemar pahoillaan.

— Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. — Sitäpaitsi… siellä on hauskempaa.

— Eino on hurja poika, virkkoi nuorempi innoissaan.

— Mikä on? kysyi Valdemar.

— Hurja poika!… Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä hurjaksi, kun poika kirosi… Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen… Hän on tappanut käärmeenkin.

— Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi silmät säihkyvinä.

Valdemar vaikeni. Hänen suupielensä värähtivät.

— Tule mukaan nyt, sanoivat toiset lähtiessään.

— Äiti on kieltänyt, vastasi Valdemar itku kurkussa.

* * * * *

Toisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana. Hän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti paperiin kääritty.

— Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita kiharoitaan. — Minä pyysin sen äidiltä.

Valdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin katsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja jakoi leivoksensa tasan kaikille.

— Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä välähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria, oli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.

— Lyö sinä häntä, sanoi hän. — Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti kourallisen karamelleja taskustaan.

Eino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja muksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.

Valdemar katsoi maahan, punastui ja oli nolon näköinen.

— Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle mieleen… Eino, älä enää ole suutuksissasi.

Valdemar sammalsi. Hän hakkasi maata kengänkorollaan ja oli hämillään.

Irene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa tammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden vaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi yksikseen.

* * * * *

Valdemar pantiin kouluun.

Hän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän oli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa toisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin. Mutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka lunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.

Paria vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä luokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi Irene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut nuhteita. Valdemar tunsi sääliä.

— Kyllä sinä pääset syksyllä. Minä opetan sinua.

— Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. — Sinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta sinä olet kirjatoukka. Niin!

Valdemar ei vastannut.

— Meidän priimus ei lue koskaan. Hän kirjottaa läksyt kynsiinsä.

— Lunttaaminen on kiellettyä, sanoi Valdemar.

— Kiellettyä! Kun et uskalla, tyttöpoika!

Valdemar oli vaiti pitkän aikaa. Irene alkoi jälleen nyyhkyttää.

— Älä itke enää, sanoi Valdemar vihdoin liikutettuna.

— Anna minun olla, tiuskaisi Irene katsomatta häneen.

— Tule sisään minun kanssani. Johan kotiinkin pian lähdetään, maalle.

— Anna minun olla, kuulethan!

Valdemar nolostui ja pisti molemmat kätensä takintaskuihin. Irene katseli häntä sormien raoista.

— Älä töllistele! Mene matkoihisi! — Ja yhtäkkiä Irene kumartui, kaappasi kourallisen hietaa ja paiskasi sen voimainsa takaa Valdemarin kasvoihin.

Valdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.

* * * * *

Kului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan setänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä otti kotikartanon haltuunsa.

Valdemar oli sillä välin tullut ylioppilaaksi.

Hän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin viehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä kansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta laatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut niinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus rehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet alakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä. Pitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten elämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään keinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma kutsumuksensa.

Hän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi hänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä uudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille, jotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän perusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka hankki apua ja tointa langenneille naisille.

Mutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen ympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä jokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen hetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin ponnistuksiin ja uhrauksiin.

Talonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia, vaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut hänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri perintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin toimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen, jättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei antanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti itselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen hän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen hyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli maatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta iltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen, ettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut, sillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.

Näihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan naisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin suosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva voivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla hän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen naisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita Valdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön ansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli ominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi muista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman kasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi kaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta mielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut häntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.

Tuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria kutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.

Hän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä oli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen. Kalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien hermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä herrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti. Irene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar oli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen, uskaltaisiko enää sinutella tyttöä.

— Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti Irene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen, vastaamatta.

— Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron jälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän ennen pidit minusta, tyttöpoika.

Valdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi salavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.

— Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat taiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että opit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.

— Paitsi velkaa, murahti toinen herroista piippunsa savuun.

— Herrat sanovat itseään maalareiksi. Neiti on unilääkärimme: mystillisten kertomusten improvisoija.

— Mikä on? kysyi Valdemar huvitettuna.

— Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se lakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.

— Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä äänellä. — Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän tarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.

— Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla sydämestään paha, jatkoi maalari.

Tuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle. Hän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla mielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan, hyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän vakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen varmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja osotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan talonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen innostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa Valdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo, alkoi hän heti.

— Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan olen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä herrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.

— Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. — Tekisit paremmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.

— Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia! Ei, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa rahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja kulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta. Sitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia. Mutta rumaa se on.

— Niin, mutta kurjuus?

— Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on enemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.

Valdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa asiaansa. Hän vaikeni.

Mentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen säihkyvin silmin.

— Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. — Sinä hukut hyvyyteesi.

Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla. Mielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän vaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä raskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.

Mutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti velvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi Valdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia asuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.

Kului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän seurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti alituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja useimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria, kidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven aaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.

Kerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan, Irene naureskeli:

— Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa vaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit keuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää uusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä vain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet, jotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon. Sinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta ottaa sinulta hengen…

— Sinä et tarkota mitä sanot, keskeytti Valdemar värähtelevin äänin.

Syntyi hiljaisuus.

— Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin… kuitenkin minä rakastan sinua.

Irene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi häneen vakavasti.

— Niin, Irene. Sinua minä rakastan. Tuletko vaimokseni?

Irenen ruumis vavahteli. Hän ravisti päätään, veren paetessa poskilta. Sitten hän kuiskasi kiihkeästi:

— En!

Hänen silmänsä polttivat. Valdemar päästi hänen kätensä, tuijotti eteensä ja vaikeni. Irene näytti odottavan, tuli neuvottomaksi, tuskainen piirre ilmaantui hänen suunsa vaiheille. Sitten hän jatkoi kuin raivossa:

— En, tuhat kertaa en! Sinä et tarvitse minua. Minä en merkitse sinulle mitään. Talonpoikasi ja orposi ovat sinulle enemmän kuin minä, enkä minä voi jakaa. Minun mieheni täytyisi olla minun, kokonaan minun, hänen ajatustensa täytyisi kuulua minulle, oo, ja hänen täytyisi olla voimakas… Sinä tappaisit minut hyvyydelläsi. Sinä kuolettaisit minun yksilöllisyyteni ja masentaisit minut loputtomalla kärsivällisyydelläsi. Hyvyys, hyvyys yksin on sinun voimasi, mutta minä en sitä kestä… Ei, ei! Älä puhukaan.

Valdemar vaikeni yhä.

— Katsos, sinä Valdemar et vaimosi tähden voisi laiminlyödä ainoatakaan velvollisuuttasi. Ja minä tahtoisin miehen, joka olisi tähteni valmis mihin tahansa, niin, vaikkapa rikokseen.

Irenen silmät leimusivat, hän hengitti kiihkeästi. Hän näki Valdemarin seisovan tyynenä ja alistuvaisena. Epätoivo valtasi hänet. Hän väänteli käsiään lohduttomana. Sitten hän puri huultaan, naurahti, pakotti väkisin ilon kasvoilleen.

— Kuinka sinä saatoitkin olla niin mieletön, Valdemar? Auttajaa sinä tarvitset. Sellaista, joka pitää huolta terveydestäsi ja keittää ruokaa kerjäläisillesi. No, sellaistahan minä en osaa… Mutta olehan nyt iloinen, Valdemar. Tein ensimäisen hyvän työn elämässäni, kun en suostunut tulemaan sinulle onnettomuudeksi. Mitä sinä tuijotat, kiitä minua.

Valdemar ojensi kätensä ja sanoi hiljaa:

— Unohtakaamme siis ja olkaamme ystäviä.

Ireneltä katosi kaikki toivo, hän tuli aivan kalpeaksi. Hän kokosi voimansa, katsoi Valdemaria niin, että tämä perääntyi, ja kähisi:

— Minä vihaan, minä vihaan sinua. Niin!

Hän pyörähti ja meni. Valdemarista näytti, kuin hän olisi itkenyt.

* * * * *

Seurasi tuskaisa aika Valdemarin elämässä. Vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon hän Ireneä rakasti. Hän harhaili metsissä ajatuksiinsa vajonneena, tunsi väsymystä ja haluttomuutta, ja alakuloisuus painosti häntä. Mutta samalla kuin hän itse kärsi, heräsi hänessä yhä voimakkaampi halu auttaa toisia kärsiviä. Yhä täydellisemmin hänelle selkeni, kuinka oikean elämäntehtävän hän oli valinnut, ja hän päätti antautua sille yhä hartaammin.

Parin viikon kuluttua tulivat rouva Salonen ja neiti Sinilehto vieraisille.

— Te elätte liika yksinänne, herra Borg, sanoi rouva Salonen päivällispöydässä. — Se vähentää teidän tarmoanne. Nyt teidän on pakko kiinnittää huomiotanne kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, taloushuoliin. Se on miehelle aina kiusallista. Ja teille, jolla on niin jaloja ja voimiavaativia harrastuksia, se on suorastaan anteeksiantamatonta. Oh, herra Borg! Uskokaa minua. Te teette vääryyttä itsellenne. Teillä pitäisi olla ystävä, toveri, joka alituisesti valvoisi etujanne, joka vapauttaisi teidät pikkuhuolista ja jonka kanssa voisitte keskustella, kun olette epätietoinen.

— Olette aivan oikeassa, hyvä rouva. Mutta mitä tehdä? vastasi Valdemar väsyneesti hymyillen.

— Menkää naimisiin, sanoi rouva Salonen. Ja neiti Sinilehto säesti:

— Niin, menkää naimisiin.

Valdemarin otsa synkkeni. Hän katsoi lautaseensa, ja tuskallisia muistoja liikkui hänen mielessään.

— Niinhän te sanotte, arvoisat naiset, niinhän te sanotte. Mutta ajatelkaahan, minkälaiseksi nuoren tytön elämä muuttuisi minun rinnallani. Hänen täytyisi alinomaa olla kosketuksessa köyhien kanssa. Hän saisi tyytyä siihen, että omistaisin suurimman osan ajastani pyrkimyksilleni. Hän tulisi olemaan enemmän auttajani kuin vaimoni. Se vaatisi innostusta, ja sitä ei nuorilla naisilla ole. He tahtovat iloita ja nauttia elämästään.

— Te erehdytte. On toisenlaisiakin tyttöjä, huomautti rouva.

— Niin, olkaa vakuutettu siitä, että teette suurta vääryyttä meille tyttö poloisille, avusti neiti Sinilehto.

— Mahdollisesti. Mutta avioliittoon vaaditaan myös rakkautta. Luullakseni minun on sangen vaikeata voittaa kenenkään sydäntä.

Valdemarin äänessä oli uneksiva sävy ja heikko katkeruus.

— Ooh! Kuinka te voitte!… huudahti neiti Sinilehto. Hän punastui hiusmartoon saakka, loi katseensa alas ja jatkoi hämillään syömistään.

Syntyi pitkä äänettömyys. Rouva Salonen iski silmää. Valdemar tarkasteli mielenkiinnolla neidin vaaleita hiuksia, kauniita kasvoja ja hieman liian suurta ja velttoa, mutta herkkää suuta. Sitten keskustelun aihetta vaihdettiin.

Paria päivää myöhemmin Valdemar sai vienosti tuoksuvan kirjeen:

Antakaa minulle anteeksi, oi, minä rukoilen Teitä, antakaa anteeksi, sillä en tiedä mitä teen. Mutta minun täytyy saada kirjottaa Teille, sillä en saa missään rauhaa. En jaksa kauemmin kestää tätä hirveätä levottomuutta, joka teillä-käynnistäni saakka on kiduttanut minua, riistäen unenikin.

Kuinka Te voitte, kuinka Te voitte sanoa, ettette omista kenenkään sydäntä! Oo, jospa minä osaisin kuvailla mitä tunnen. Jospa tietäisitte, kuinka jokainen ajatukseni on Teitä täynnä, kuinka… Ah, minä tiedän kyllä olevani vain mitätön tyttönen, joka en merkitse Teille mitään, enkä koskaan voi tulla merkitsemäänkään. Mutta Te olette suuri ja jalo. Te ymmärrätte minua. Te annatte anteeksi tyttö paralle, joka tuskansa poltteessa uskaltaa olla näin rohkea. Minun on nyt helpompi, kun olen saanut keventää sydäntäni. Ettehän te ole minulle pahoillanne, eikö totta?

Lilli S.

Kirje vaikutti Valdemariin syvästi. Pitkän aikaa hän oli neuvoton, tietämättä mihin ryhtyä. Irenen kiehtova kuva väikkyi yhä hänen mielikuvituksessaan. Mutta toiselta puolen vaati sisäinen ääni häntä tekemään jotakin, lohduttamaan nuorta tyttöä, jonka suoruus oli niin liikuttava. Ja niin kirjotti Valdemar vihdoin hyvin sydämellisen kirjeen, kuvasi hämmästystään ja lausui paljon lempeitä sanoja. Ja muutaman päivän kuluttua hän sai vastauksen, missä neiti Sinilehto onnellisena kiitti häntä, katui edellistä kirjettään ja esitti kainon pelkonsa enää tavata Valdemaria.

Valdemarille seurasi sisäisen taistelun aika. Hän mietiskeli paljon, oli yksinään, ja hänen oli vaikea olla. Irenen luokse ei hän saanut lähdetyksi, eikä tyttökään antanut mitään kuulla itsestään. Rakastiko hän Ireneä? Irenen mielipiteet olivat niin kerrassaan toiset, hänen luonteensa oli oikullinen ja villi, ja hänen sielussaan asui pahoja voimia. Koskaan eivät he olisi voineet elää sopusoinnussa, auttaa ja tukea toisiaan. Heidän sielujensa välillä ei ollut sukulaisuutta, kuinka saattoi hän siis tyttöä rakastaa? Eikö se lumous, jonka valtaan hän Irenen läheisyydessä joutui, ollut vain aistillista huumausta, jonka ruumiillinen kauneus synnytti, vain turmiollista himoa? Mikä yhdistäisi heitä ja lujittaisi heidän liittoaan, kun hekuman ensimäinen hurma olisi ohitse? — Sitäpaitsi, aivan turhiahan hän pohti, Irenehän oli kerta kaikkiaan kieltäytynyt hänelle tulemasta.

Väkisinkin suuntausivat hänen ajatuksensa Lilliin. Lempeät, viattomat silmät säteilivät hänelle avoimesti, ja kauniit kasvot hymyilivät. Eikö hän voinut Lilliä rakastaa? Ja miksei voinut? Olihan tyttö lauha kuin kesätuuli. Koko hänen olennostaan huokui alistuva nöyryys ja enkelin hyvyys. Eikö Valdemarin velvollisuus ollut onnellistuttaa häntä, vaikkapa uhrautumallakin? Olihan heidän harrastustensa yhtäpitoisuus se pohja, jolle saattoi perustaa tulevaisuuden, se sopusointu, joka todelliselle, pyyteettömälle rakkaudelle on olennaista. Varmaankin kykenisi nuoren tytön voimakas ja puhdas lempi herättämään vastakaikua Valdemarissa ja innostamaan häntä työhön ja ponnistuksiin. Kohtalo tarjosi hänelle lahjaa, eikö hänen siis tullut ottaa sitä vastaan? Turhaa oli tavotella saavuttamatonta. Tyytyväisyys ja alistuminen, niissähän oli onnen salaisuus.

Elokuussa Irene matkusti pois hyvästiä sanomatta. Valdemariin koski epämääräisesti. Kuun lopussa hän muutti kaupunkiin.

Muutamia viikkoja myöhemmin hän julkaisi kihlauksensa neiti Sinilehdon kanssa.

2.

Tällä aikaa oli mykkä paholainen Valdemarin sydämessä paljon kärsinyt. Turhaan oli se odottanut puhelahjansa palaamista, raivonnut äänettömänä seuratessaan hoidokkinsa tekoja ja sadatellut enkeliä, joka liukkain, väsymättömin kielin oli kuiskinut ainaista hyvyyttään.

Vihdoin se oli kyllästynyt ja jättänyt tyyssijansa. Se asusti nykyään näkymättömänä Valdemarin huoneessa, istuskellen pienellä nurkkapöydällä. Se kulutti aikaansa puhaltamalla huilua, latomalla palvelijain puolelta varastettuja kortteja pasianssiin ja piirtelemällä hassunkurisia koukeroita pöydän tomuun. Se lämmitteli auringonpaisteessa, vuoleskeli Valdemarin kynäveitsellä toisen jalkansa kaviota ja viihtyi verraten hyvin yksinäisyydessään. Toisinaan, unettomina öinä, se punoi kokoon ihmeellisiä juonia, voidakseen jollakin tavoin saada mielipiteensä Valdemarin tietoon, mutta mikään niistä ei onnistunut.

Eräänä sateisena syysiltana Valdemar palasi sangen myöhään maatilaltaan. Hän oli läpimärkä, lopen väsynyt ja huonolla tuulella. Hänen raha-asiansa näyttivät olevan sekaisin. Maanviljelys ei läheskään kannattanut, pehtori oli tarvinnut suuren rahasumman, ja talonpojille oli täytynyt antaa varoja apulannan ostoa varten. Pellot olivat huonossa kunnossa, eikä karja tuottanut enää läheskään sitä kuin ennen.

Saatuaan kuivat vaatteet päälleen Valdemar istahti työpöytänsä ääreen, sillä hänellä oli tärkeätä kirjotettavaa. Häntä väsytti ja hän tunsi haluttomuutta. Hän nousi, otti ratsupiiskan pöydältä ja huitaisi sillä voimainsa takaa pari kertaa ympärilleen, norjentaakseen jäseniään.

Kuului kauhea parahdus. Valdemar säikähti, jäi kuuntelemaan. Mutta kaikki oli hiljaista eikä mitään näkynyt.

Isku oli sattunut mykkää paholaista selkään. Se hypähti sohvalle painaen kädellään kipeätä kohtaa. Se ihmetteli omaa ääntään, koetteli sitä uudelleen, varovaisesti, oudon ilon tulviessa mieleen…

Mykkä paholainen oli saanut puhekykynsä takaisin.

* * * * *

Haluttomana istuutui Valdemar työnsä ääreen. Pöydällä oli kaksi suurta, keltakuorista kirjettä. Toinen sisälsi orpokodin johtajan anomuksen, jossa tämä pyysi 20,000 mk uudistuksiin ja korjauksiin. Valdemar hämmästyi; levottomana ryhtyi hän lukemaan perustelua. Kaikki selittelyt tuntuivat hänestä löyhiltä, kummallinen epäluulo heräsi hänessä, ja sen huomatessaan hän säpsähti. Mistä johtui tämä epäilys? Koskaan ennen ei hän ollut sellaista huomannut itsessään. Eikö hänellä ollutkaan tarpeeksi uhrautuvaisuutta?…

Palvelijatar astui huoneeseen.

— Eräs mies pyytää päästä sisään. Hän tahtoo apua.

— Antakaa hänelle rahaa ja käskekää hänen mennä, sanoi Valdemar kärsimättömänä.

— Talouskassa on tyhjä, herra.

Valdemar otti lompakostaan rahaa ja antoi palvelijan viedä sen tarvitsevalle.

Toisessa kirjeessä puhuttiin turvalaitoksen perustamisesta langenneille naisille. Se oli naisyhdistyksen alote; viisihenkinen toimikunta oli valittu järjestämään asiaa. Toiveet kohdistuivat Valdemariin; toimikunta pyysi huomenna päästä hänen puheilleen.

Valdemar tuskaantui. Hän vajosi mietteisiinsä, ja katkeruus alkoi orastaa hänen rinnassaan. Yhtä kurjaahan oli kaikki, huolimatta ponnistuksista. Langenneiden naisten luku lisääntyi, äpärälapsia syntyi yhä enemmän, ja kun prostitueerattuja oli ruvettu ahdistamaan, oli sairaustapausten määrä kasvanut. Mitä siis kaikki puuha hyödytti? Hän oli uhrannut omaisuudestaan enemmän kuin oikeastaan olisi saattanut, mutta mikä oli tuloksena?

— Jokainen pyrkii auttamaan toista ja on itse vuorostaan avun tarpeessa, kuiskaili Valdemar itsekseen. — Mitä sillä voitetaan? Parempi, kun kukin ajattelisi vain omaa etuaan. Jos heikot sortuvat, niin entä sitten! Ei ole vaivaisista puutetta.

Valdemar säikähti omaa ajatustaan. Mistä tuli tuollaisia sanoja hänen huulilleen? Omatunto alkoi kolkuttaa: Tässä hän kulutti aikaa alhaisissa mietteissä, vaikka työ odotti. Ja väsymyksestään ja haluttomuudestaan huolimatta Valdemar tarttui kynään.

Jälleen ilmestyi palvelija ovelle.

— Kaksi henkilöä haluaa puhutella herraa.

— Mutta nythän on jo myöhä, tuskitteli Valdemar.

— He kävivät jo aikaisemmin, mutta minä sanoin, että herra tulee kotiin vasta illalla.

— Hyvä isä! En saa koskaan rauhaa! Mutta eivätkö he sitten käsitä, etten jouda, etten jaksa… Sanokaa, että tulevat huomenna.

Palvelija kumarsi ja poistui, hämmästellen isäntänsä huonoa tuulta.

Valdemar nousi, käveli ympäri lattiaa. Hänestä tuntui kaikki vastenmieliseltä ja tyhjältä, eikä hän ollenkaan halunnut kirjottaa.

— Häiritsevät työtäni, sekottavat ajatukseni. Enhän minäkään ole mikään kone, hitto vieköön! jupisi hän.

Mutta pian hänen mielentilansa kävi ristiriitaiseksi. Hän oli kuulevinaan sisäisiä kehotuksia, moitteita velvollisuuksiensa laiminlyönnin johdosta. Hän hermostui.

— Olkoon! En minä jaksa. Ja onhan se päivä huomennakin.

Hän heittäytyi sohvalle pitkäkseen, nukkui heti ja näki unta:

Hän käveli huoneessaan. Yhtäkkiä hän huudahti ja peräytyi pari askelta kauhistuneena. Nurkkapöydällä istui pieni, karvainen olento, jolla oli punaiset kasvot, kaksi kiiltävän mustaa sarvea päässä ja kavio toisessa jalassa. "Taivaan Jumala!" sammalsi Valdemar. Olento hävisi kuin varjo. "Mutta minähän näin pirun, kuten Luther aikoinaan", puheli Valdemar kummissaan. Kello löi kaksitoista. Näky ilmaantui uudelleen. Jälleen Valdemar hätkähti, mutta rauhottui pian, ja hänessä heräsi halu tutkia outoa ilmiötä. Eihän olento ollut kovinkaan pelottava. Kirkkaissa mustissa silmissä oli hyväntahtoinen ilme, paksut veripunaiset huulet hymyilivät ystävällisesti, paljastaen valkean hammasrivin, ja nerokkaannäköisen, kaarevan nenän sieraimet värähtelivät. Elleivät tuuheat, ylöspäin kaareutuvat kulmakarvat, valtavat viisauden kohokkeet otsalla, nenän juuressa, ja jykevä leuka olisi antaneet kasvoille voimakasta sävyä, olisi niitä voinut pitää miltei hentomielisinä. Valdemaria nauratti. Hän astui lähemmäs ja silitti hiljaa olennon karvaista selkää. Paholainen pyörähti nuolennopeasti ja potkaisi Valdemaria käteen kaviollaan. Sitten se nauroi täyttä kurkkua, suu ammollaan, mutta äänettömästi. Valdemar kiljahti ja piteli kättään. Paholainen kirjotti punaliidulla seinään: "Se, jolle hyvää teet, pistää ensimäiseksi." Valdemar kävi miettiväiseksi ja heittäytyi sohvalle. Olento nosti huilun huulilleen. Alkoi kuulua ihania, tuudittavia säveliä. Tähdet tuikkivat uudinten raosta…

Kun Valdemar heräsi, oli aurinko jo korkealla. Pitkään aikaan ei hän ollut nukkunut näin hyvin.

Hän oli hajamielinen, epäröivä, eikä kyennyt ryhtymään työhön, vaikka tietoisuus velvollisuudestaan kiusasi häntä. Hänen omatuntonsa jakeli kyllä nuhteitaan, mutta hän tuntui saaneen ihmeellisen voiman sotia niitä vastaan.

— Täytyyhän minun itseänikin ajatella, mutisi hän lähtien kävelylle.

Eräältä sivukadulta kuului meteliä. Muuan katupoika tappeli kahden herraspojan kanssa.

— Varropas! Minä sanon tädille, niin joudut orpokotiin. Eihän sinulla ole isääkään, kähisi toinen herraspojista.

— Väv väv väv väv! irvisti katupoika.

— Hamppari! Varas sinusta tulee.

— Älä kolita luista nokkaas!

— Retku-Ville! Vääräsääri! Menepäs saunaan, niin vaatteet putoavat päältäsi. Niin paljon sinusta likaa lähtee.

Katupoika sieppasi kiven ja heitti erinomaisella taidolla sen vihamiehensä selkään. Samassa Valdemar tarttui häntä kauluksesta. Ville alkoi ulista.

— Kaikki on hänen syytään, selitti herraspoika itsetietoisena. — Toimittakaa hänet orpokotiin. Hänellä ei ole isää, eikä hänen äitinsä voi panna häntä kouluun. Hänestä ei tule mitään.

— Eikä hän tee mitään, säesti toinen.

— Myynhän minä sa-anomalehtiä… ja kerään vanhoja kalosseja. Älkää viekö minua.

— Mutta etkö sinä tahtoisi hoitolaan? kysyi Valdemar kummissaan. — Siellä on vain kilttiä lapsia. Siellä sinun vasta hyvä olisi.

Villen kyyneleet kuivuivat hämmästyksestä. Hän katseli suurin silmin Valdemaria.

— No kysykää vaikka Rantasen Topilta taikka Pulju-Eetulta. Eivät uimaankaan päässeet yhtä kertaa. Selkäänsä saavat, kun eivät jaksa tehdä… Hän alkoi jälleen nyyhkyttää: — Ä-älkää viekö minua.

Valdemar säpsähti; hänen kulmansa vetäysivät kokoon. Sellainen käsityskö lapsilla olikin orpokodista?… Kavalasti riuhtaisi Ville itsensä eroon ja juoksi pakoon. Valdemar ei välittänyt siitä, ristiriitaisia ajatuksia tulvi hänen mieleensä.

Tosiaankin, millainenhan mahtoi järjestys orpokodissa oikeastaan olla? Hänellä ei ollut ollut aikaa sitä lähemmin tarkastaa. Oliko johtaja silmäinpalvelija? Oliko hän tehnyt väärin luottaessaan tähän mieheen, jonka koko ulkomuoto ilmaisi rehellisyyttä ja hyvyyttä?

Valdemar kulki kotiin kiivain askelin. Hän oli huonolla tuulella, ei voinut ryhtyä mihinkään, vaan murjotti eteensä levottomana ja synkkänä.

Iltapäivällä tuli komitea. Valdemar kuunteli haluttomana esityksiä, vastaili vältellen, siirsi ratkaisun tuonnemmaksi, haluten miettimisaikaa.

Komitea läksi.

Tuli pimeä. Hän ei sytyttänyt lamppua, vaan astuskeli rauhattomana huoneessaan. Vihdoin hän meni jälleen ulos.

"Valkea kyyhky", luki hän erään ravintolan osotekilvestä. Outo mielihalu valtasi hänet, hän aikoi sisään. Kuitenkin hän epäröi. Eihän hän milloinkaan ollut käynyt sellaisessa paikassa. Hän oli jo menossa pois, mutta kääntyi nopeasti takaisin.

— Tilaan sitruunamehua. Pöydällä on säästöpankki köyhiä varten. Tungen sinne pari markkaa, siinähän on käyntiini kyllin syytä, pälkähti äkkiä hänen päähänsä. Hän naurahti itsekin perusteluaan eikä voinut ymmärtää, mistä se johtui hänen mieleensä.

Hän istahti piiloiseen sopukkaan verhon suojaan ja tilasi illallista. Sikarin sauhu ja pihvin käry kiusasivat häntä. Hajamielisenä kuunteli hän sekavaa puheensorinaa, naurun hihitystä ja lasien kilinää.

Yhtäkkiä tuttu ääni verhon toisella puolen kiinnitti hänen huomiotaan.

— Sano mitä tahdot, Lilli on nätti tyttö. Mutta rahaa pitää olla. Minä kun pistäysin Imatralla hänen kanssaan, niin kyllä pussini oheni.

— Sen minä arvaan… No entä vaimosi? Ei epäile mitään?

— Hänhän hoitaa orpoja, hehehe. No, kipataanpas!

Syntyi vaitiolo. Valdemar oli tuntenut orpokotinsa johtajan äänen.

— Mitenkähän me siitä pelijutusta oikein selviämme? Eilen…

— Ole huoletta, kuiskasi johtaja. — Minä luotan Lilliin. Häät tulevat tuotapikaa. Ja sitäpaitsi, on minulla muutakin.

— Älä helkkarissa! No mitä?

— Lähetin Borgille 20,000 markan anomuksen, parannuksia varten. Siitä sitä pistetään kymmenisen tuhatta omaan taskuun.

— Jos suostuu.

— Varmasti suostuu. Minuunhan se luottaa kuin jumalaan…

Valdemaria kauhistutti, hän uskoi tuskin omia korviaan. Hän riensi ulos tuntien pahoinvointia. Oven edessä oli muuan auto ajaa hänet kumoon. Valdemar kääntyi katsomaan. Neiti Sinilehto hyppäsi ulos, maksoi ja katosi "Valkeaan kyyhkyyn". Nyt tiesi Valdemar varmasti, ketä Lilliä johtaja oli tarkottanut.

Valdemar kulki kotiin tuntien tuskaa ja inhoa. Perille päästyään hän huomasi unohtaneensa avaimen. Hän kiersi pihanpuolelle koputtaakseen palvelijain ikkunaan. Sisältä kuului outoa hälinää, ja hän jäi hetkeksi katselemaan uudinten raosta. Pöydällä näkyi pulloja ja laseja; terävä naurun kikatus tunkeusi korviin. Valdemar ei suuttunut eikä katkeroitunut. Hän oli välinpitämätön ja rauhallinen, melkeinpä hymyili. Vihdoin hän koputti. Hätääntyneen näköinen palvelija kurkisti verhon raosta siristäen silmiään. Valdemar viittasi ja lähti ovelle. Avattuaan pyyteli humalainen palvelija anteeksi sanoen luulleensa herran nukkuvan. Äänettömänä Valdemar astui hänen ohitseen.

Ensimäiseksi työkseen hän repi anomuksen, joka vielä oli pöydällä. Sitten hän otti sormuksen sormestaan. Hetken hänen mielialansa oli sekava, jopa tuskallinenkin, mutta vähitellen tuli hänen yhä parempi ja rauhallisempi olla. Ilmakin, jota hän hengitti, tuntui ikäänkuin raikkaammalta. Hän tunsi vapautusta ja suurta iloa päästessään eroon ihmisistä, joiden elämä ja teot eivät enää vähääkään häntä liikuttaneet.

Hän oli saanut epäilyn lahjan.

* * * * *

Valdemar ryhtyi tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Orpokotinsa hän jätti kaupungin huostaan, lahjottaen sille talon tavaroineen. Hän ilmotti eroavansa vaivaistalon johtokunnasta, johon oli kuulunut. Langenneiden naisten turvalaitoksesta ei hän tahtonut tietää mitään, vaan kirjoitti toimikunnalle, ettei asia häntä vähintäkään liikuttanut. Hän oli perin hyvällä tuulella, hyräili ja rallatteli. Mielessään hän hautoi muuttoa maalle.

Kerran, kun hän oli kävelyllä, yritti muuan vaimo käsirattailla tuoda suurta vaatekuormaa pyykkirannasta. Vastamäessä ei kuorma kulkenutkaan. Valdemarin tuli sääli; hän riensi apuun.

— Älkää, hyvä herra, mitäs ihmiset sanovat, hätäili nainen punastuen. — Panin liian paljon. Täytyy vähän pienentää kuormaa.

— En välitä ihmisistä, sanoi Valdemar. — Tehän olette aivan uuvuksissa. Ei pidä ponnistaa liikaa.

— Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne. Kyllä minä nyt, kun päästiin tämä ylämaa… On se ennen tullut keveästikin, yhtä suuri kuorma, vaan olen väsynyt. Mieheni on sairaana, ja lääkkeet vievät rahaa. Ei tahdo riittää ravintoon, kun olen yksin ansaitsemassa. Tuhansia kiitoksia, hyvä herra.

Valdemar tarkasteli vaimoa, jonka kalpeista, laihtuneista kasvoista kuvastui kärsimys ja luja tahto.

— Te elätätte perhettänne, niinkö? Onko teillä lapsia? kysyi hän.

— On, kaksi.

— Ja miehenne on sairaana?

— Niin, jo toista kuukautta.

— Oletteko koettanut mistään pyytää apua?

— Hyvä herra. Minä olen terve ihminen ja jaksan tehdä työtä. En ikinä tahtoisi kerjätä. Kun vaan mieheni tulisi ennalleen, niin kaikki olisi hyvin.

Naisen äänessä oli hillittyä omanarvontuntoa. Valdemar katsoi häntä silmiin.

— Haluaisin nähdä miestänne. Asutteko kaukana?

— Ei tästä pitkälti ole… Mutta… se on vain köyhän maja, niin että tokko herra…

Valdemar nyökäytti päätään vastaamatta.

Mökki oli kurja viistoon painuneine ovineen ja rikkinäisine ikkunoineen, mutta aika siisti. Lapset leikkivät tyydyttävän puhtaalla permannolla. Sängyssä makasi laihtunut ja parrottunut mies sairaana.

— Kysykää ahkerasti lääkärin neuvoja, sanoi Valdemar kaivaessaan lompakkoaan. Hattuaan kohottaen hän laski satamarkkasen kiittelevän vaimon käteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut niin suurta antamisen iloa.

Kotona odotti häntä joukko huonosti puetuita nuoria miehiä, jotka pyysivät apua.

-. Miksette tee työtä? tiuskaisi Valdemar.

— Ei saa työtä, herra, ajat ovat huonot.

— Minä toimitan, odottakaa.

Valdemar poistui huoneeseensa. Hän palasi hetken kuluttua kirje kädessä.

— Menkää maatilalleni ja antakaa tämä kirje pehtorilleni. Hän toimittaa teille työtä.

Miehet luikkivat tiehensä nolostuneina.

Valdemar erotti palvelijansa ja järjesti asiansa maallemuuttoa varten. Hän ei ottanut ketään vastaan. Suuresti hän nautti häiriintymättömästä rauhasta.

Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, rentoili pari jätkää portin luona.

— Mistähän hiivatista sitä sais pullon kaljaa? kysyi toinen sylkäisten pitkään.

— Sanos muuta. Siihen on piru mennyt Porin herraankin. Ei siltä enää liikene viittä penniä… Siitähän sitä ennen nostettiin rahaa kuin pankista.

Valdemar naurahti sisäänmennessään. Seuraavana päivänä hän muutti maalle.

Hän ryhtyi ottamaan selkoa talonpoikien tilasta ja teki pitkiä retkiä maa-alueensa äärimäisiin kolkkiin. Mutta kuinka hän hämmästyikään nähdessään, miten metsät olivat haaskatut. Oli jätetty kartanon ympärille koskematon kehä puita, jotta ei hävitys pistäisi silmään, mutta etempää oli kaikki hakattu.

Valdemar poikkesi erääseen torppaan. Mainio, tilava tupa oli hyvin epäsiisti. Pöydällä oli pulloja ja ruuan jätteitä. Nurkassa, suuren oluttynnyrin päällä, istui poika hajareisin, kiusaten pikkusiskoaan. Isäntä makasi sängyssä kädet levällään, sikahumalassa, ähkien kovasti; renki loikoi kiukaalla piian vieressä. Valdemar katseli äänettömänä; hänessä heräsi viha.

Näinhän se lauleli Lammin likka tuohia pihtiin pannessansa…

Isäntä se sillä tavoin laulaa juritti sängyssä. Valdemar lähti paiskaten kiivaasti oven kiinni.

Toisessa torpassa oli erinomainen asuinrakennus. Isäntäväki näytti elelevän herroiksi tekemättä mitään. Vierailla he väännättivät maansa, korjaten itse sadon.

Mitä perusteellisemmin Valdemar teki tarkastuksiaan, sitä selvemmin hän huomasi, että hänen torppareistaan oli muodostunut erikoinen luokka, jonka hyvinvointi oli johtanut laiskuuteen ja paheisiin. Myymällä metsää he olivat saaneet rahaa ja rahalla palkanneet vieraan väen tekemään töitä. Ja näitä palkollisiaan he ahdistelivat ja sortivat paljoa säälimättömämmin kuin heitä itseään oli koskaan sorrettu.

Vihan vimmassa Valdemar tarttui työhön. Mikä pölkkypää hän olikaan ollut uskoessaan hyvää ihmisistä ja luottaessaan heihin. Armotta hääti hän kaikki torpparinsa, otti heidän maansa omikseen, mutta antoi niiden, jotka halusivat, jäädä asumaan paikoilleen sillä ehdolla, että tekisivät yksinomaan hänen työtään. Hän erotti kelvottoman pehtorinsa ja palkkasi uuden. Hän hankki koneita, nuorta työväkeä, kunnollisia vouteja. Lyhyessä ajassa hän teki erinomaisen viljelyssuunnitelman, neuvotellen asiantuntijain kanssa. Vastustamattomalla tarmolla hän alkoi panna sitä täytäntöön. Hän maksoi kohtuullisesti, jopa runsaastikin, mutta oli samalla vaativainen ja erotti armotta pienimmästäkin huolimattomuudesta. Häntä pelättiin ja vihattiin, mutta myöskin kunnioitettiin.

Kului pari vuotta. Yksinäisyys painosti Valdemaria toisinaan. Mutta hän näki työnsä menestyvän, ja se lisäsi hänen voimiaan ja tarmoaan.

* * * * *

Levisi tieto: Irene oli tullut kotiin, seurassaan nuori, pitkä herrasmies. Huhuttiin herran olevan Irenen sulhasen; kerrottiin myöskin, että Irenen veli oli hurjastellut talon suuriin velkoihin.

— Sulhanen on kai rikas, ajatteli Valdemar. Hän osti automobiilin.

Irene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa ja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin hullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.

— Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli Valdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. — Irene on vain sen miehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus. Hän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii huomatessaan olevansa voimakkaampi.

Valdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan kuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. — Huima suunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.

Elokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti onnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä tahansa.

Hän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja kalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä pohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti värähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin sulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.

Päivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar käsivartensa morsiamelle.

— Jos suvaitset, Irene. Minulla olisi jotakin puhuttavaa.

Hän vei tytön etemmäksi puistoon, vaieten.

— No, mitä aiot? kysyi Irene vihdoin.

— Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Irenen valtasi outo pelko.

He tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä Valdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene kirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.

— Valdemar! Mitä tämä merkitsee? kysyi Irene tuskaisin äänin.

Valdemar ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kylmänä ja väsyneenä.

— Mitä sinä aiot, Valdemar?… Puhu! Tämähän on kauheata.

Valdemar istui liikkumattomana. Outo nautinto hurmasi häntä.

— Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano mitään? — Irene alkoi nyyhkyttää.

Vastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli häntä hurjasti.

— Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois. Minun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. — Hänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.

Irene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään Valdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja tuijotti Valdemariin kuin lapsi.

— Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut. Päästä minut! Minä pelkään sinua.

— En!

Äkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi virrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.

— Kätesi vuotaa, Valdemar. Sinä tahraat minut, sanoi hän hämillään.

— Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen hengityksensä poltti tytön poskea.

— Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään… Minne sinä viet minua? Hyvä Jumala!

Irene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa aaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.

Jälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja yhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät ummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja purskahti itkuun kuin koulutyttö.

Valdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen kyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä, posket hehkuvina.

— Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen silmänsä.

* * * * *

Eräänä iltana, kun he jo olivat naimisissa, sanoi Irene:

— Mikä sinut muutti niin kokonaan, Valdemar? Minä olen sitä monta kertaa miettinyt.

Valdemar naurahti.

— En minä tiedä. Mutta luulenpa tosiaan, että olen tullut sangen pahaksi. Tiedätkö? Minä näen paholaisen toisinaan unissani.

— Höpsis!

— Ihan totta! Olen varma, että piru asustaa huoneessamme. Kun vaan ajattelen ilkeyksiä maata pannessani, niin heti hän unessa ilmaantuu.

— Valdemar, sinä olet hassu.

— Koetahan, Irene. Kenties sinäkin näet hänet. Ajattele oikein pahaa illalla.

Aamulla kysyi Valdemar:

— No, mitä näit?

— En mitään. En nähnyt unta ollenkaan.

— Sinä et osaa ajatella pahaa, lapsukainen, sanoi Valdemar taputtaen vaimoaan poskelle.

Irene naurahti omituisesti. Valdemar katsoi häneen terävästi.

— Mitä sinä ajattelit?

— Tahdotko tietää?

— Tahdon.

— Ajattelin, kenen kanssa sinut ensiksi pettäisin, kuiskasi Irene silmät säihkyvinä, kietoen Valdemarin syleilynsä hurjaan onneen.