Front matter

Kirj.

ZAKARIAS NIELSEN

Suom. Tyyne H.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1902.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863—64 Tanskalle onnettomasta sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, "herra voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta", niinkuin hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana hän astua tepasteli kadulla — mutkikkaalla, surkeannäköisellä kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista, että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa, että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä, mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.

Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla — ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella. Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa — "tanssiaisten" nimikin oli Rörbyssä tuntematon — puotettiin niin hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa, sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli ja sydämmestä se lähti — siinä määrin tietysti kuin olosuhteet milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa, mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa tanssittiin franseessia, fransieeta, "asampleeta" ja paljon muuta hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista — miten naurettavaa! Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon nousua kylälle.

Rörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella on ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret metsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä kylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine asukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta lainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka metsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli oma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin ihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä uudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada "kastaa vanhaa sydäntä uuteen öljyyn". Ympäristössä liikkuvat uutiset maailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin antautuminen tärisytti koko Eurooppaa — Rörbyssä ei edes ainoa lautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten kapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten vuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin; mutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa vakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian. Talonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä, politikoitsijat huusivat "oikeaan" ja "vasempaan" — Rörby kätkeysi metsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja vapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään Tanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia, joita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin, uusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan yhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä vanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja juotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta hetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä. Muun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen rauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät, piityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.

Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? — Pappi oli vanha, kihtitautinen, ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa, lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta — kylän vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa, jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.

Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama, pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan: käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja turhantarkoista koulumestareista, — jospa maailma olisi tuntenut Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin" joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.

Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä. Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa kulkee eräs maailman mahtavia! — Lystrup ei vihannut leikkiä eikä iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati, ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.

Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä. Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika, jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.

Se aika koittikin — luonnollisesti se koitti, olihan enteitä jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä, monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja parannettava — pois vanha roska!

"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.

"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno ulkomaalainen."

"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?"

"Hän… hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä franseessia että…"

"Franseessia! — Mitä joutavia!… Niin, tarinamme keskeytyi vähän, Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista. "Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut. Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot niskaasi."

"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle, sillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään."

"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten luin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman talonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari kertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä rikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta, kahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa, inhimillinen aikamme!… Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa tuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi. Näyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule, tyttöseni!"

Tytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea kohti.

"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!… Niin, niin", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, "me elämme inhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap—pap—pap). Sorrettua ihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap—pap—pap). Vuoden 1879 tasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap—pap—pap pap pap) maahamme joka puolelta. Mikä erinomainen aika!" Ja Lystrup löi paperia piipun koppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.

"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että tuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.".

"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa palvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin, se on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon päivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen talossansa!"

"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä niin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla."

"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana aikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä. Virkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat sortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä vielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja päiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa makuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä."

"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän pitäjässämme vielä kuulu valituksia."

"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?" kysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.

"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?"

"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"

"Totta on, mitä sanotte, toden totta!"

Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse, kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka upeana tumma tukka aaltoili niskassa?

Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka. Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun, joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine, kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden toimiin.

Joku koputti ovelle.

"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma…!"

Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä. Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.

"Kiitos! Mutta minä… hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja kiittää lainasta."

Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet punainen, Knuut!"

"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen, Knuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi."

He puhuivat ensin tavanmukaisesta keskusteluaineesta: ilmasta ja tuulesta.

"Mitä pidät kirjasta, Knuut?" kysyi Lystrup sitten.

"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden muinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin toimiinsa."

Sen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan ja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka Sakson "Tanskan historia" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin voimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät loistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken sankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa rygeniläisiä vastaan.

"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi lastenkamarijuttuja", arveli Lystrup. "Minä pidän enemmän todellisesta historiasta."

Jörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia. "Helkkarin muisti sillä pojalla on!" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin. "Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä on kulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan."

"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos… Kuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?"

"Täytän kaksikymmentäkaksi ensi kynttilän päivänä."

"Sitten ei olisi ikään nähden liian myöhäistä vielä tarttua kirjaan."

"Ehkä ei olisi myöhäistä mennä kansanopistoon."

Knuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä olisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.

"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani? Ne ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista henkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin talonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat tulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei raivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!"

Emma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla lattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla hypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pilaa hänen kansanopistoon menostansa.

Jörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä, mutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa lukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. "Lakikirja… mihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet selkannut?… No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu vielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin."

Emma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen Siversenin perästä. "Kuulkaa", kuiskasi hän hengästyneenä, "jos tanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan, vai mitä? Minä myös koetan päästä."

"Tanssiharjoituksistako? Mitä hän siellä…?"

"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?" rukoili tyttö ja tarttui mairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti vanhusta kasvoihin. "Päästätte tietysti, eikö niin?"

Samassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän alkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.

"Saksan kielioppiko se oli?" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen totisena Knuuttiin.

"Ei, se oli lakikirja."

"Jahah!"

Kun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi kaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen mansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta hänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa ilme muuttui omituisen katkeraksi.

"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!" huokasi tyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.

"Miksi sinä niin sanot, Emma?"

"Mitä!… sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni lukea ääneen."

Knuutin suupielet vetäytyivät yhä enemmän alaspäin.

"Vai kansanopistoon on aikomus!" sanoi Emma hetken päästä.

"Niin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan", tokasi Knuut pistävästi.

"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä vastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni olisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi — ministeriksi tai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä on ääretön puute ministereistä."

"Vai niin!" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja samalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin lumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen seurassa. "Vai niin!" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.

Äkisti muisti tyttö tanssiuutisen. "Tuletko mukaan tanssiharjoituksiin?"

"En, mitä minä siellä tekisin,"

"Mitäkö tekisit? Tietysti pitäisit hauskaa meidän kanssamme."

"Sinä arvattavasti menet."

"Tietysti!"

"No, sitten minä en ainakaan tule." Siinä hän nyt sai, sai aivan vasten silmiä!

Emma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: "hyi toki! se oli…" mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi kesken.

"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri. Siinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja tulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua joutumasta kansanopistoraivoon!"

Kun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja jäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt häntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin miehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä, pyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen huuliensa välistä.

"Mitä nyt?" ärähti Lystrup.

"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!"

Kujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!

"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi, kuka kujeili.

Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä, rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.

Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila, joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan, eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli, ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän — luonnollisesti — kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!

Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa, jos häntä haluttaa!

Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!" oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli meneteltävä.

"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki — katsos, minä asetan aina varpaat sisäänpäin — näin… Ja sitten minä pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä… Isä kulta, minä tarvitsen välttämättä opastusta!"

"Opastusta — häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!"

"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa: 'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on saanut kasvatuksen!'"

Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä, joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman ryppyisille huulille.

Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän sävähti hehkuvan punaiseksi.

"Hys! hys! hän voi kuulla!"

Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma! Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr—r—r! hän puri piipunluuta niin, että ratisi.

Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen, tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija — eli, niinkuin hän mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija — Charles Julius Besser.

"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!… Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"

Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden, puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen. Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa, kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.

"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni… Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.

"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser" on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi Elleniä kylkeen.

"… Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka varmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte nähdä, neitiseni!"

Herra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin tanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän vuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn ravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin kirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut työskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana, tarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi ravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin säilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan ihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt Saksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä saanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis kykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa jotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui hänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä hän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas mies. "Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun tunnussanani", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran astui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti tämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella yritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki puoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua rohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren turveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä. Kun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan puhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa ja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja vihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys, arveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen sille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin pian kuin "salonki" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan seudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän päivinämme on tehnyt.

Seudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja kaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän oli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä — ainakin pinta-osilta. Ja kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin ravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi sisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta vielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva, hillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.

"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä jalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut tanssinopettajaa."

"Ei, me olemme vähän jäljellä muista."

"Saattaa olla niinkin, neiti; mutta…"

"Älkää sanoko minua neidiksi. En minä ole niin hieno."

"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette vaadi… että ette tee… toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne suhteen. Mutta — piti minun sanoa — me tulemme perästä tästä puoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen, että minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa… Te ymmärrätte minua!"

Hän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa äkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström Tukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja kädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle semmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse ravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.

"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät tervetulleiksi!" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen, antaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa esiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti hivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten valmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä useammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin "vis à vis", "assemble", "compliment" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta heinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.

Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret — huolien viisi tieteen ja taiteen määräyksistä — hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti, huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho, että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo, ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta. Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!" Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat, surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää, ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus. "Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö — vavahtelevin huulin.

Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra Sundström — oppijakso oli päättynyt.

"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään intelligenssiä!"

Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita. Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa hänen kättänsä ja lausua:

"Kiitos tanssista, Emma!"

"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin. "Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa, ennenkuin…"

"Ennenkuin mitä?"

"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan… hm! Joko olet kohta lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"

Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta, miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei toinen saattanutkin sanoa jotain!

"On aika kylmä", sai Emma vihdoin lausuneeksi.

"On, kylmä on… hm!"

Uusi äänettömyys.

"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä "hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello yksitoista illalla.

Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua. Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa — ja muuan pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?… Minusta tuntui kuin olisit raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.

"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!" riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja." Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena arvostaan ja onnestaan.

Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi päätänsä kylmään kiveen ja itki.

Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla, kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.

Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi rajuilma ollut tulossa — Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa. Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä kaukaista sankarilaulun hyminää.

"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista, harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti vanhaa rintaansa.

Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä lantakuormia — siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.

Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana, "Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa. Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia, joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien, villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon, joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta, kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi. Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti, missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta. Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.

Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja tunne-ilmauksissa — alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana. Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja. Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä, kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin — hän ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi. Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!

Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!

Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi myös koululla.

Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa, joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä vartaloaan — ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä. Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista, mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa, mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.

Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.

"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat, kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin. Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn — höh!"

Emma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.

"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka… jotka osottautuvat siihen toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."

Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli, miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä tapahtuneen muutoksen.

"Häh! oletko sinäkin tullut ka… ka… kansalliseksi, Knuut?"

Asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla oli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja oli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.

"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen saanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa."

"Vai niin! Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme eteläosasta."

"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin — kansalliseksi."

"Niinkö arvelet", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin tuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.

"Mikä hän on miehiään?"

"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös, sillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta hän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen kanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa."

"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?" kysyi Emma pää ivallisesti kallellaan.

"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista… sellaista laulun ja rakk… Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä, Emma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan."

Virnistellä! Olisi hän toki voinut käyttää vähän hienompaa sanaa.

Sillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten hänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat häntä. "Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin muutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset joka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja olivat iloisia."

"Sepä oli hirveää!"

Se vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti sen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet syvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin sietämättömämmäksi kuin ennen.

Kesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut muutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä kokonaisen kuukauden.

"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt ihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella."

"Ilahduttaa minua suuresti!" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki notkean kumarruksen. "Vastapainoksi voin vakuuttaa…"

"Kuule, otitko nuotteja mukaasi?"

"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen — katsos: tässä Weysen romansseja — oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! — ja tässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä kappaleita."

Frits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän maalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä apulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja apteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan farmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin lisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä juhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa ja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!

"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika… Klaus — vai mikä soma nimi hänellä olikaan — se, jonka kanssa me olimme Jörgen Siversenin luona viime vuonna?" kysyi Frits kerran.

Emma alkoi pyyhkiä tomua pianosta.

"Knuutko? Hän on sotamiehenä", vastasi Lystrup.

"Vai niin! Kaunis nuorimies talonpojaksi, mutta hirveän tyhmä tietysti."

"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos voisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi."

"Ah, lasket leikkiä, setä!"

"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on selvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee… Luulet kenties, että kaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?"

"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset täällä…" Frits kohautti olkapäitään, "tuo Jörgen Siversen esimerkiksi… Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko, kuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?"

"Silloin sinä et käyttäytynyt ollenkaan sopivasti, Frits."

"Mitä hän teki?" kysyi Lystrup.

"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä luin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin, vai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa…?' Silloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta. 'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin korkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja sähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan täydellisesti!"

Lystrup rypisti kulmiansa. "Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä vanhalle miehelle."

"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän minä vaan", soperti Frits vähän häpeissään.

"Hän ymmärsi leikkisi liian hyvin", sanoi Emma.

"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä päätänsä."

"Sanon sinulle", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä vasten naamaa, "pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä! Usko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin taidatpa saada kelpo selkäsaunan."

Milloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma itse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti mukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.

"Tämäpä vasta on idyllistä!" huudahti hän kerran loikoessaan pitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. "Tuolla istuu nuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen lirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa apilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen… hyi, mitä se oli!" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä joka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun. Tyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi kohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen silmilleen.

"Se oli hyvin… hyvin sopimatonta leikkiä!" änkytti Frits ottaessaan nenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen nenällänsä.

Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä nauruansa. "Minä olin hyvin häijy — mutta kiusaus oli suuri. Voi, Frits, sinä et saa… tsi hi ha ha!… Voi, voi, sinä sait maitoa kauluksellesikin. Tule, niin minä…" Ja uudelleen kajahti ilma tytön heleästä naurusta.

Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui ämmää aika lailla.

"… Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä… iso, ammottava haava jalassa!"

"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti jalkansa viikatteesen eilis-iltana."

Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne tuolla lammikossa! Olisiko sinulla… ei, maltahan, onhan minulla nenäliinani."

Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua. "Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen teitä kesyttämään."

Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan mieheen.

Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli tehnyt hänelle heinäpellolla.

Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan. Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa, kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa. Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa. Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.

Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.

"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni tappiosta!" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. "Olen saanut pikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit minulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?"

"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'. Mehän kävelemme päivät läpeensä."

"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun alinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta tyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin arkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli kontrolleeraava…"

"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon vieraskielisiä sanoja, että minä aivan…"

"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se on väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen. Mutta — en tiedä — sivistynyt puhekieli… No, suo anteeksi hajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme takaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista, jotka — no, miten sen taas sanoisin — jotka resulteeraavat sinun liiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan tilaisuutta oikein syventyä sivistyksen… tarkoitan, että sinun aatemaailmasi ei koskaan oik…"

"Mitä sinä löpiset, Frits!"

"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu tekemisiin ihmisten kanssa — niinkuin esimerkiksi Ellen neidin ja herra Siversenin — ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja jokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle kauneudelle… Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun — niin, aivan leikittä — kelpaisi olosuhteisiin, missä…"

"Missä oppii puhumaan hienosti, niinkö?"

"En minä juuri sitä tarkoittanut — mutta missä aivankuin itsestään oppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja vaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee."

"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto ja 'eleganssi'."

"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan, kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen väestön keskuudessa ja kasvaa — suoraan sanoen — palojen ja pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on vankina tässä proosallisessa ympäristössä."

Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään. Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne, missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.

"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."

"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein aina hyviä ja kelvollisia."

"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!"

"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa. Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta, uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään elonmerkkiä — paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä. Esimerkiksi tuo Klaus — vai mikä hänen nimensä taas oli — rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento… Suo anteeksi, serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen tunteen…"

"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen olla sinä, mikä hän on."

Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen, että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta, lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:

"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" — Frits itse oli useita vuosia nuorempi — "niin kiitetään."

Emma kumartui: "mikä soma kivi!"

"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa — ah!… Ja hän on kuitenkin kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän — äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? — kuvittele, että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen… Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?… Mikä runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! — mitäs arvelet siitä?"

"Mitäpä se niin hirveää olisi."

"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan kosketuskohtia ajan sivistykseen."

Emma katsoi ilmaan.

He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo, minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.

Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin", niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni, sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä ja epäröivänä…! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään. Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:

"Ja ritari syöksyvi innoissaan kuin leijona taistelun tuoksinaan."

"No näytä, että sinulla on rohkeutta", sanoi Emma. "Hyppää alas!"

"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni — vähintään neljä kyynärää!"

"Pelkuri!"

"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi kuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!" Hän hyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.

"Ja impyet miekkahan sankarin nyt kietovi seppeleen kaunihin,"

lauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa — kepin — häntä kohti.

Emma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja saneli hullunkurisen arvokkaasti: "jalosukuinen ritari, ottakaa urhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden värien… Oh, mitä minä hulluttelen!" huudahti hän yhtäkkiä ja viskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.

"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni maailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota sankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!"

"Sankarityön — pyh!"

"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on kerran koittava aika… Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan suonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta kuin sinä voit edes aavistaa."

Emma oli istuutunut hänen viereensä ja keskustelu muuttui yhä vakavammaksi.

"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni fundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin, niin saisit nähdä — kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut minulle, mutta — en tahdo näyttää paremmalta kuin olen — tuota tuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En häpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin voimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron lempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu kuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen kanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä tulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus hiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen — minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari, jalo, suuri ihminen."

"Herra varjele, Frits! Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"

"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan valtansa alle. Miten ihmeellistä! — yksi ainoa pieni, punaisten, kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko elämälleni."

"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!"

"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja silmät kosteina, hehkuvina, "jospa — hän — lausuisi — tuon sanan!"

Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits menkäämme kotiin, isä odottaa!"

Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan, että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen vaipan peittoon.

Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä. Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja puuroa, silittää lakanoita ja paitoja — se ei todellakaan ollut hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki kiusallisille aloille.

Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! — se ei tahtonut enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää, leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!

Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona, muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia — hän muisti hänet vielä viime näkemältä.

Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.

"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä, esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."

"Vai kohdeltu huonosti!" huudahti Lystrup. "Tiedä se, nuori ystäväni, että niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla korviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa, ei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu puhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta silloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja olla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia luonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään koetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja uskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä."

"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä työmies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka saa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu levollisena huoneessansa ja laskee rahojaan."

"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä pääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!"

"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni seikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä käsitystä." Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja veti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. "Tässä on muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta toveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja ja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista keskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte."

"Ei kiitoksia, poikaseni!"

"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse peljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs jyllantilainen pappi. Näin hän alkaa…"

"Malta hieman! Parasta kuin jätät meidät rauhaan lukuinesi, poikani!"

"Anna tulla vähän!" tarttui Jörgen Siversen puheesen.

Knuut selvitti ääntänsä: "hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee kuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa kohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on seassa…"

"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!" keskeytti Lystrup ja asetti kädet polvilleen. "Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä Rörbyssä, poikani!"

Frans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi kirjan taskuunsa takaisin.

"Ei, anna tulla vaan! Eihän korvamme siitä halkea", arveli joku joukosta.

Knuut jatkoi: "Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme kuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että miekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin. Turhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys kulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei ketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen. Yhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen valvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan keppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko yhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka muodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja jossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan keskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa armeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä, että yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava tuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa vastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla estä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että koetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä painosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä heidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä ymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on levitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta, koetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta, teroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä heidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että yhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä väkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii lampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä, yhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen verenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa, auttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää ihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten kanssa…"

Knuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa olijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma hymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "luulet sinä nyt jotakin olevasi!"

"Kiitoksia, Knuut!" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. "Parasta koko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin rahtuakaan!"

"Oo-hoh, sepä hullusti!"

"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan kaksikymmentäkolme vuotta hartioilla — vai miten vanha sinä olet? — luuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä — höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?"

"Niin, liiaksi maitoparta hän vielä on."

"Mitä ikääni tulee", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, "karttuu se kyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin yhtä ja toista", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.

"No, onneksi olkoon!" sanoi Lystrup. "Mutta sanonpa sinulle: varo tervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!"

Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta hillitsi kumminkin itsensä.

Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua, kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa. Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi heidän vanhaan riitakysymykseensä.

"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."

"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi sitä koulussaan — pamppuohjelman asemasta."

Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa muuttuivat liidun värisiksi.

"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?"

"Ei… en minä mitään sellaista tarkoittanut… hm! Arvelen vaan, että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."

Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.

"Hm!… Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on tulevaisuutta."

"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"

Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on…?"

"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"

"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin… hm…!" Hän tahtoi laskea kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.

Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä pois.

Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa. Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen, muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka, sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin… No, siinähän jo junakin oli!

Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari: "mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi. Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään käypi Lyshöjin laitoksessa."

Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.

"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"

Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon. Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi heti, keneltä kukat olivat.

Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan. Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi. Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.

"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!" huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.

Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon, koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:

"Kukkia kauneita täynnä on maa — ne talvi armoton jäätää; vain hetken ne henkiä laaksossa saa — elon nuoren jo kuolema päättää.

Muistonpa kukkia konsanaan ei yletä talven valta, niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan voi kohota hangenkin alta."

Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä. Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut, yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa. Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi kamariinsa.

Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä… voi, mitä on minun tehtävä!"

"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään voinut… Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"

"Minä litistin sormeni… Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet aavistaa…"

"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen magneettinen voima… Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"

"Ei, hän on kirkossa."

Siis yksin kotona! Ja Frits näpäytti sormiaan.

"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku", sanoi hän, kun hän hetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.

"Päätäni kivistää vähän."

Emma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä tuskaisena alaspäin. "Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!"

"Erinomainen joulukakku, Emma!" kuului arkituvasta.

"Todellako!"

"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista kahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!"

"Olkoon menneeksi!" ajatteli Emma. "Minä en ole mikään kurja, huojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!" Hän astui rohkeasti arkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.

"Täällä sohvassa on tilaa… Oi, miksi ei?"

"Kiitos! tässä tuolilla on aivan yhtä hyvä."

Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli mennyt.

"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi… Ei, älä mene, armahin serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit jouluaamuna… oi, vastaa!"

Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits… Voi, päästä minut! Voi… Frits!"

Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.

Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti — mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti — se oli Knuut.

Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi kumminkin täydellisesti itsensä.

"Hyvää päivää! Hm… onko koulumestari kotona?"

"Ei, hän on kirkossa", änkytti Frits.

"Jahah!"

Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä: "se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.

Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo. Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat, komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia ja aloekasveja.

Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin, jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta. Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään, kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.

Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa, vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä, valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni, lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.

Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen, astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa, huudahti!

"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!",

"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle. "Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät asiat näytä olevan oikealla tolalla."

"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."

"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä käymään siellä."

"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri riisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän. Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit! Paina toki puuta, Knuut!"

Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.

Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin, tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina. Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena — ei kukaan hänen kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen. Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin. Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi, että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan, ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat, etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat kaikki toverit kotipuoleensa — hänellä ei ollut kotia. Johtajan esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin. Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin — "työnjohtajani", oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa. Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa. No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää. Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan — sen voi hän sanoa kehumatta itseään — kuin yhdelläkään heistä? Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä — ja hän sai kernaasti pitää hänet.

Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen. Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.

"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai vasemmistolainen?"

"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi lukea vasemmistolaiseksi."

"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."

"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa sanotaan."

"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger esimerkiksi — hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi hänkin — vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on väännetty mahtavien käsistä."

"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!"

"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa — ja kokous jäi sikseen."

Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin. Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.

"Kuinka Emma voi?" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten levollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.

"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin kummallisen kärtyiseksi."

"Vai niin! Käykö Frits usein heillä?"

"Kyllä hän käy toisinaan."

"Silloin Emma on tietysti mielissään?"

"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu olevan hyvillänsä asiasta."

Ellenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita koulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.

Kello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti, että Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt onnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.

Syksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään metsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja heilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla. Reheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien välissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat ahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia harsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa takaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan lehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri ja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat vaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät kaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea ja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi silmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy jo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto huutanut ihmisille: "lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä on lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun raikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä lämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin ja lämpimin sydämmin!"

Reipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy olalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän suuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin äskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä nuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa. Seudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka jo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen tilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet joukon pikku esineitä.

Puoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn. Jonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen talonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun vieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi tavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen kotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan koulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei voinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti Laulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan rajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä, jos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa paranteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta vuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin mitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti toimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada murtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten valmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä vaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta, kehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja houkutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten kansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni lauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä, mutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin loistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön, ja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin esiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori naapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti joitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen talonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla oleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi mustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin nälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä keskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä. Knuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja jakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta — sokerista ja munavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista — tai merkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden lisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon kyläläisille yhtä ja toista.

Besser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset muuttivat joukottain totilaseja, "naukkuja" ja sikareja neli- ja kahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen ja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä vaikeaan valistustyöhön.

"Siunatkoon", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri oli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, "siunatkoon, miten nämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen täydellisesti vakuutettu, että se on… on… on… toimenpide, josta meillä on syytä ylpeillä".

"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa, onnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta."

Knuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan. Hänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä, ja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien kilinää ja markkain ja taalerien helinää. "Suurta valtiollista kokousta!" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi tahtonut lisätä: "Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten valtiollisten kokousten keksijöitä!" Sitten kallisti hän päätänsä, läppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä ilmaiseva hymy huulilla: "miten mer—kil—listä — sehän on minun vanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä, juuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella muotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja kansallinen kokous… Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset kaipaavat… kaipaavat… te ymmärrätte minua… kaipaavat vapautta, ilmaa, elämää!" — hän hujautti kolmasti käsillään. "Me kaksi, jotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen virran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset ovat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä kansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen ja… ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi intelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys lopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee 'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina ollut minun mielilauseeni."

Knuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle, mutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko sielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän epäselvä.

Niin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät rauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä sekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa ja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen haalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että Knuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.

Siitä kokouksesta pari sanaa!

Ähkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja rörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan "salonkiin" kuin sillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja odotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo kauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen päivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä kelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se oli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien katseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt lausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo pimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut vaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja mielihyvän muminaa kuului joukosta. "Ei täällä nyt tule ikävä", arveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut samanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa. Lystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän tuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja hengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa olijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. "Älä anna häiritä itseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana."

"Mutta että me talonpojat", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä äänellä, "tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille vapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan — hm!… tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa hankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä jokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa. Vaikuttakoon tämä kokous osaltaan" j.n.e. — Lopuksi hän esitti eläköön-huudon kuninkaalle.

Eräs tuntematon puhuja sai sitten puhevuoron ja teki selkoa maltillisesta ja rauhallisesta kehityksestä. Sen jälkeen eräs tulinen vapauden ystävä puhui reippaasta, voimakkaasta edistystyöstä, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki madonsyömät yhteiskunnalliset laitokset. "Ei armoa yhtään! Pyssyt suoraan kohti vihollista!" Yleisö muuttui levottomaksi. "Silläpä pojalla on maksaa!" kirosi Sören Hugger. "Hän on puolihullu", mumisi Frans Larsen. Lystrup oli asettanut suuret silmälasinsa nenälleen ja hikoili. Väliin kirjoitteli hän muistikirjaansa.

"Tahtooko joku vielä käyttää puhevuoroa?" kysyi puheenjohtaja, eräs nuori talollinen naapuripitäjästä.

"Saanko minä?" kuului ääni joukon takaa ja Lystrupin musta kalotti kohosi näkyviin.

Lihava koulumestari täytti koko puhujalavan, niin että puheenjohtajan täytyi siirtyä lattialle. Hän nuuskasi, napsautti rasian kannen kiinni, niin että se kuului ympäri huoneen, huiskahutti pari kertaa käsivarsiaan ikäänkuin kohentaakseen takkinsa paremmin päälleen, oikaisi vartalonsa, pullisti pyöreän rintansa ja hyökkäsi sitten suoraapäätä tuleen.

"No nyt, ystäväni, saatamme sanoa, että me rörbyläisetkin olemme saaneet ilon nähdä keskuudessamme noita siunatuita vapauden saarnaajia ja vieläpä aivan puhtainta lajia. Herra armahda sitä touhakkaa, millä nykyisin toitotetaan torvea ja kerätään väkeä rakkaan vapauden henkivartiastoon — vapauden, tuon ihmeolennon, joka kummittelee kaikkien aivoissa ja jonka 'välttämättömimmistä' tarpeista joka koulupoika voi tehdä meille selkoa."

Valtava oli näiden muutamain sanain vaikutus kuulijakuntaan. Mieltymyksen ja epäsuosion huutoja vyöryi huoneessa niin että lautaseinät tärisivät. Jotkut kuulijoista kääntyivät Knuuttiin, jota viime sanat silminnähtävästi tarkoittivat. Tämä seisoi ja näpelöi sormillaan tummaa partaansa nolostunut, epävarma hymy huulilla.

Lystrup veti uutta ilmaa keuhkoihinsa, pyyhki hien otsaltaan, teki taas äskeiset liikkeet käsivarsillaan ja kuvasi sitten räikeästi niitä hairahduksia, mitä vapaus hänen mielestään jo oli tehnyt julkisen elämän alalla.

"Ja tiedättekö, mihin suuntaan kansanvaltaisuuden puolustajat purjehtivat?" jatkoi hän. "He viskaavat ensin kaikki laitokset ja asetukset mereen. Sitten he sankarilauluja hoilottaen laskevat täysin purjein, kiertävät joka sopukan ja sysäävät mennessään kumoon vanhat kunnialliset tavat ja nöyrän tottelevaisuuden."

Yksi ainoa kimakka, innokas "hyvä" kajahti joukon keskeltä kohti puhujalavaa. Kuulijat kääntyivät katsomaan Besseriä, joka viattoman näköisenä töllisteli puoleen ja toiseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ku… kuka se oli?"

"Niin, se juuri heillä on mielessä", jatkoi Lystrup. "Te ette voi aavistaa, hyvät ihmiset, mitä tästä kaikesta lopuksi seuraa. Te mukaudutte turvallisina heidän vapauteensa ja luulette sillä tavoin miellyttävänne Jumalaa ja ihmisiä, mutta tulee aika… Muistakaamme esimerkiksi vuoden 1848:n vapauden ystäviä, niitä, jotka hankkivat meille tuon siunatun lain kesäkuun 5:ltä päivältä… häh?"

"Ettekö anna tunnustustanne edes meidän perustuslaeillemme?" huusi Knuut.

"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna kysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin! Mutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en, vaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä, te vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon takana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi? Se on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja jumalankieltäjille… 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!' Se antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää tällaisia suurvaltiollisia kokouksia — höh, eipä hulluinta!"

Hän veti taas ilmaa keuhkoihinsa ja kuivasi otsaansa.

"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja uskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden arvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi elää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku kuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan enää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi huolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita osaavat."

Kuulijakunta näytti taas levottomalta. "On siinä yhtäkaikki perää", arvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä Lystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret rauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan voimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen kaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan kansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.

Knuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. "No nyt, kuule!" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä kylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.

"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan pari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi" — Lystrup tirkisti kattoon, ikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan päällensä — "hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua vapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä kolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa…"

"Ahaa! Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa."

"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me kolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen. Me olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa puukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla on alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka haluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta. Jos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita, niin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä tarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset silmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee vapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä, mikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta ja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä oikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa, eikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran kun kuulemme humua taistelutanterilta."

"Hy—y—vä! hyvä!" huusivat nuoret hänen takanansa. "Eläköön Knuut! eläkö—ön!"

"Siinä sait, koulumestari!" huusi Sören Hugger ja hieroi kämmeniään. "Kitasi kiinni, senkin mölöttäjä!" ärähti Jörgen Siversen ja iski silmänsä Huggeriin. Lystrup oli uudelleen noussut puhujalavalle.

"Arvasinhan minä, että Knuutilla olisi muuan suuntäysi tyhjennettävää", alkoi hän. "Jo ensi kerralla, kun tapasin hänet hänen opistosta palattuaan, huomasin selvään, että hänkin oli 'patenteerattu'. Viikset ja pitkä, niskaan valuva tukka — tietysti! Olen varma, ettei hän enää kirjoita nimeänsä Knuut Olsen, mutta Knud O—les—son tai jotenkin sinne päin. Kopinasta käyvän tunnen!"

Yleisö purskahti nauruun. Knuut koetti myös nauraa, mutta hän oli hehkuvan punainen ja hänen sisässänsä tärisi. Hän olisi sillä kertaa saattanut purra vaikka nelituumaisen rautanaulan poikki.

"Niin, mitä arvaamatonta siunausta tuottaakaan maallemme tämä vapauden hoilotus", jatkoi Lystrup. "Meidän on oltava oikein kiitollisia noille vapauden lähettiläille, jotka vaeltavat keskuudessamme taskut täynnä sähköpattereja ja jakelevat iskuja joka haaralle, herättävät kuolleita ja opettavat tervehtimään Tanskan uutta mahtavuuden aikaa lauluilla ja hurraa-huudoilla. Mutta en luule niinkään hevillä käännettävän ylösalaisin meitä vanhoja puukenkäläisiä täällä Rörbyssä. Missään tapauksessa emme pelkää heitä. Tulkoot vaan, täällä otetaan vastaan avoimin sylin!"

Sillä kertaa kohotettiin kaikuva eläköönhuuto Lystrupille, ja hän poistui huoneesta voittajan ilme kasvoillaan. Ihmiset puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja nykivät toisiaan. "Rautaa hän on, vanhaa rautaa, tuo Lystrup!"

Oven ulkopuolella piirittivät Jörgen Siversen, Frans Larsen ja pari muuta miestä Lystrupin ja alkoivat puhua päättyneestä kahakasta. Äkisti pujottautui ravintoloitsijan sileäksi kammattu pää joukkoon.

"Herra Lystrup, tässä on käteni! Sallikaa, herra koulumestari, minun osoittaa teille vilpitöntä kiitollisuuttani teidän ver—rat—toman puheenne johdosta! Siunatkoon, miten te löylytitte noita kansanvaltaisuuden puoltajia!"

Lystrup, joka oli joutunut puheikkain Frans Larsenin kanssa, kosketti pehmeällä kädellään Besserin ojennettua kättä, mutta jatkoi häiriytymättä keskustelua. Besserin täytyi tyytyä Jörgen Siverseniin.

"Me vanhat, jotka olemme matkustelleet maailmassa ja kokemuksesta tiedämme, mitkä ne pylväät ovat, jotka elämää kannattavat, me näemme, minne nämä niinsanotut kansanvaltaisuuden puolustajat viimein purjehtivat. Me katsomme heidän lävitsensä, Jörgen Siversen." Ja Besser pisti etusormellaan tilanomistajaa rintaan ikäänkuin näyttääkseen, miten kansanvaltaisuuden puolustajat lävistettiin.

"Niin!" vastasi Jörgen Siversen ja hieroi nenäänsä. "Emmehän voi niin varmaan tietää, mut—ta…"

"Kyllä tiedämme, kyllä tiedämme! Terve järki sanoo meille, että tämä kansanvaltaisuuden touhakka eh—dot—to—masti päättyy hajaannuksella ja vallankumouksella, eh—dot—to—masti. Ketä kuuluu kansanvaltaiseen puolueesen, Jörgen Siversen? Sosialisteja ja oppimattomia koulumest… hm! (pikainen silmäys Lystrupiin)… sosialisteja ja oppimattomia kansanpuhujia ja sen semmoisia. Muodostettakoon kansanvaltainen puolue, sellainen, jossa on oikeaa intelligenssiä, ja me olemme joka kynsi mukana. Kaikki me olemme kansanvaltaisuuden puoltajia, Jörgen Siversen, kaikki vapauden ystäviä. Mutta Jumala varjelkoon meitä parlamentaarisesta hallituksesta ja tasavallasta täällä rakkaassa vanhassa Tanskan maassamme!"

"Niin, samaa mieltä minäkin olen. Me tiedämme, minkälaista meillä näin on, mutta minkälaista silloin olisi, sitä emme tiedä."

"Juuri niin! Me saisimme… saisimme… sosialistisen hallituksen. Sen tuntee jo ilmassa. Miten koettavatkaan baptistit ja jumalankieltäjät kumota meidän inhimillisiä lakejamme ja määräyksiämme, niinkuin Lystrup niin sattuvasti mainitsi. Kadonnut on lain ja oikeudentunto! Olette tietysti kuulleet" — hän hiljensi ääntänsä, pukkasi Jörgeniä olkapäällään ja katseli häntä salaperäisen näköisenä — "olette tietysti kuulleet minua vastaan tehdystä hävyttömästä sanomalehtihyökkäyksestä?"

"Ei, en minä ole siitä kuullut."

"Se oli eilispäivän lehdessä. Se on se kaupustelija, se halttautunut räätäli, joka sen on sepustanut. Tulkaa tänne nurkkaan! Minulla on lehti taskussani."

"Mitä te sitten teitte hänelle?"

Besser levitti käsiään. "Paljasta väärinkäsitystä koko juttu! Hän avitti minua hiukan kaupitellessani ruskeaa pukuani. Sitten tulee hän ja pistää minulle viiden taalerin laskun kouraan. 'Tyydyttekö kahteen?' 'En!' 'Niin menkää hiiteen!' — Kuulkaa, mitä tuo hävytön uskaltaa:

"Täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa, sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät merkitse enempää kuin kissan."

"Mitäs siitä sanotte, Jörgen Siversen? Eikö se ole hä—vy—töntä? Mutta saapa hän itsekkin, saa totisesti! Se tulee huomiseen lehteen… Minulla on se täällä taskukirjassani. Kuunnelkaa tarkasti:

"Eräs kirjeenvaihtaja on tämän arvoisan lehden eilisenpäiväisessä numerossa kirjoittanut näin: 'täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa.' Sitten jatkaa hän: 'sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät merkitse enempää kuin kissan.' Tuskin uskoisi silmiänsä, vaan niin siinä kuitenkin on. Mutta sellaisia henkilöitä on tapana kohdella äänettömällä halveksumisella."

Besser pukkasi Jörgeniä kyynäspäällään, virnisti suutansa ja katsoa luihautti häneen tavalla, jonka tuli todistaa hänen syvää äänetöntä halveksumistansa. "Mi—mitä? Niks pille ved das [Ei ole hyvä tulla nykimään. Suom.], poikaseni!"

"Jaa—ah, en tiedä, Besser, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte vaan toistanut, mitä hän… No, kukapa sitä sellaista oikein ymmärtää."

"Saatte uskoa, Jörgen Siversen, että hän ei tämän koomin tule minun näkyviini."

Asiaa pohdittiin vielä tarkemmin ja sitten siirtyi taas keskustelu ajan vaikeihin kysymyksiin. "Me saamme kestää kovia otteluja, kovia otteluja", lausui Besser, kun he jälleen lähestyivät Lystrupia piirittävää pientä ryhmää. "Ulkomailta ne tulevat. Minä olen kerran Ranskan parlamentin ylihuoneessa omin korvin kuullut erään puhujan — näen hänet vielä niin selvään edessäni, pienen valkotukkaisen miehen — sanovan: 'tasavalta on kansojen pelastus!' Niin, ajatelkaas, sellaista minä olen kuullut! Keisari Napoleon itse oli saapuvilla — hän istui juuri minun vieressäni. Hän sävähti valkoiseksi kuin tuo seinä."

"Oo—hoh!"

"Nii—in, ihan varmaan."

"Mitä hän sanoi?"

"Mitäkö sanoi? Hän ei uskaltanut sanoa mitään — hän ei suoraan sanoen uskaltanut. Niin pitkällä ollaan meidän päivinämme, Jörgen Siversen, että keisarin ja hallitsijan täytyy nieleksiä äänetönnä, mitä julkiset maankavaltajat puhuvat hänen omassa parlamentissaan. Minun kävi säälikseni mies raukkaa. Minä rohkaisin itseni ja sanoin hänelle suoraan ja peittelemättä: 'niks forbluffen, Ihrum Majestät, hat niks at bedeuten!' [Älkää hämmästykö, Teidän Majesteettinne, se ei merkitse mitään. Suom.] Minä puhuin saksaa, sillä en ollut oikein varma ranskan kielessä. Jospa olisitte nähnyt, Jörgen Siversen, miten tämä yksinkertaisen kansalaisen lausuma sana teki hänelle hyvää! Hän puristi minun kättäni ja itki."

"Oo—hoh!"

"Ihan varmaan."

"Sanon vielä kerran", jatkoi Besser, "ja se on minun täydellinen ja syvä vakaumukseni: Jumala varjelkoon meitä perustuslaillisesta hallitusmuodosta!… Ah, täällä minä vaan rupatan ja huoneet ovat täpösen täynnä väkeä!" lisäsi hän ja kohotti kätensä oikeaan tanskalaiseen kädenlyöntiin. "Minua ilahuttaa, että me kaksi vanhaa politikoitsijaa olemme yhtä mieltä asian oleellisesta puolesta… Tulettehan sisään kohta? Minä olen äskettäin tilannut oivallista jamaikarommia. Se ei karmi suuta, eikä se ole enemmän sosialistista kuin perustuslaillistakaan, hi, hi, hi! Näkemiin!"

Hän läimäytti kättä Jörgen Siversenille ja mennä lylleröitsi kuin lihava sorsa oven edessä olevan kivityksen poikki tarjoilupaikkaansa.

Näytti siltä, kuin "puukenkäläiset" olisivat olleet enemmän alttiita sähkölle kuin Lystrup oli luullut, ainakin vapisi kylä vielä kauvan aikaa ravintolassa tapahtuneen kahakan jälkeen. Alkoi muodostua eri puolueita, jota ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut Rörbyssä. Vanhat ja nuoret hautoivat aivoissaan ajatuksia, jotka, vaikka niissä ei vielä ollutkaan kylliksi selvyyttä, olivat kumminkin alkujuurena moniin uusiin harrastuksiin ja antoivat edistykselle aimo sysäyksen eteenpäin. Usein sai nähdä, kuinka ihmiset seisahtuivat kadulla ja alkoivat innokkaasti "väitellä". Missä tavattiinkin toisensa, pohdittiin uudelleen Ja uudelleen kysymyksiä, joita oli keskusteltu kokouksessa, ja jokainen siinä esiintyneistä puhujista joutui arvostelun esineeksi. Useimmat ylistivät ehdottomasti Lystrupia. Kylä oli ylpeä opettajastaan. Ei Knuutkaan ollut hätäpoikia, arvelivat jotkut. Oli hän yhtä kaikki mahtanut viisastua oppipaikassaan, sillä eipä hän muuten olisi niin osannut sanojaan asetella. Mutta punaiseksipa sävähti, kun Lystrup pisteli häntä viiksillä ja muulla sellaisella!

Oka oli painunut Knuutin sydämmeen viime kokouksessa. Hän ei tahtonut oikein myöntää sitä itselleen, mutta totta se sittenkin oli. Joka kerran, kun hän katseli koulutaloa, tuntui hänestä, kuin sen valkoiset seinät ilkkuisivat hänelle. Miten paljon surua ja pilkkaa oli siltä taholta tullutkaan hänen osaksensa!

Knuut oli päässyt taistelun esimakuun ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Silloin eräänä päivänä tuli hänelle kirje kansanopiston johtajalta. Tämä kirjoitti:

'Rakas Knuut Olsen!

Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani, niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava, mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä, rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'

Kirjeen reunaan oli piirretty: "kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka olette ilmoittanut kesäoppijaksoon!"

Knuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli tarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että johtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat toistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli kulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas herättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin asioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin ja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa. Pääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi ja sai häiriötä aikaan.

Knuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken. Ampumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä talvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet olivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän tarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka sunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle, joka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut johti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille voimistelutemppuja ja miekkailua.

Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle. Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet, osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.

"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."

Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:

"Se nuoruusinto, mi voimaa juo maljasta hengen kuohuvasta, mi kohti uskoa katseen luo ja versoo valossa toivon maasta, mi kaikki uhraten käden suo totuuden, rakkauden palveluun, puolesta puhtauden taisteluun, — se mielein täyttävi kokonansa.

Syytäköön pimeys pilkkojaan ja paljastelkohon hampaitansa, näytelköön nautinto armauttaan, mua houkutelkohon innoissansa, tarjotkoon mammona kultiaan, painakoon väsymys jalkojain, mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.

Maan alla peikot ne raivotkoon kuullessa laulua nuorten puolla; mä itse sukua valon oon, sen eestä taistellen tahdon kuolla, Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo, aatteeni siiville voimaa suo ja nosta henkeni pilvein luo, mua auta matkalla määrään suureen!"

Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista. Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan. Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat värisseet pelkästä ihastuksesta.

"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei tässä maailmassa!"

"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut! Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."

Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa — edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti — kunniaa!" huusi Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.

"Älä hupsi taas, Kristen!… Mutta — voi minun päiviäni — uusi nuttusihan sinulla on, mies…!"

"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.

Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti. Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti ääntänsä ja lauloi:

"mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!"

Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi, kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta. Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä. Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä väreili ilmassa hänen ympärillään.

Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta. Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."

"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan hiekotetulta käytävältä.

Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä lehtimajan penkille.