Front matter (continued 2)

"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!" sanoi Emma ja riistäysi irti.

"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas…? Minä tulen tänne niin haltioissani, ja sinä…!"

"Päätäni kivistää."

"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni kuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä iltana."

"Tänä iltana? Sinähän sanoit matkustavasi iltapäivällä."

"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa… En voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas minua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan…"

"Lorua!… Mutta kuule Frits, etkö sittenkin… Sinä tiedät, että isä pelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia sinulle niin paljon rahaa."

Frits huokasi. "Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä, että minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen." Hän näytti tuumailevan. "Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa", sanoi hän ja tirkisteli jalavien latvoihin, "että valistunut, lahjakas ja työteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman tyhmäin rahojen apua?"

Emma asetti käsivartensa ristiin ja nojasi selkänsä lehtimajan seinään.

Frits jatkoi: "tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun ajattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä." Hän puhui pitkään "hengestä ja aineesta", "ihanteiden aateluudesta" j.n.e. ja sanoi lopuksi: "minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että minun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin."

Emma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut mietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului hänen korvaansa. "Menkäämme sisään", sanoi hän äkkiä ja nousi.

Lystrup ja Jörgen Siversen olivat sillä välin keskustelleet arkituvassa.

"… Sen minä sanon, että Knuut on rutihullu — ja se on totta!"

"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi näen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin tulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä."

"Vai niin! Mikä sen vaikuttaa?"

"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa raamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän pistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa ja se on eukon mieleen se!"

"Kas sitä! Mutta saattaahan Knuut käydä teillä muustakin syystä."

"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän on semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin toisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!" Ja Jörgen kirosi.

"… No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan huolimatta kunnon poika — tunnen hänet pienestä pahasta — ja jos hän pitää tytöstä ja tyttö hänestä…"

"Tuskinpa tekään mielellänne antaisitte Emmaa hänelle."

"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu… mutta ei sekään saattaisi olla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian mukaan, isäseni. Mutta… no, siinä tulevat lapset… Hm, hm! Siis te luulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?"

* * * * *

Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle ampumakentälle.

"… Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin mars!…juoskaa! — Käännös oikeaan!… rivi suoraksi! Ääh, älä pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus… no niin! Suoraan eteen! — Kivääri… sinä pidät liian huolimattomasti pyssyäsi, Per… no, sillä lailla! Kivääri… olalle!"

Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää, mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua, astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut. Eläköön lippumme, eläköön!"

Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen liivien peittämissä rinnoissaan.

"Kiväärit alas! Hajotkaa!"

Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun. — Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.

Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty. "Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!" "Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"

Klaus astui esiin ja tähtäsi. Pah! "Heleijaa!"

Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.

"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi…! Puh!" tuli yhtenä rähinänä.

"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin", lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.

Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot, pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja sitten jaettiin palkinnot.

"… Viides palkinto: kellokotelo!" huusi jakaja. "Kenen se on?"

"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä."

"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä ja hetaleita… Ei, annas olla… sehän on helkkarissa sama kapine, mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle! Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas kappale…"

"Ankkuri", oikaisi muuan joukosta.

"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."

Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm! onhan se… onhan se aika soma!"

Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut, järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":

"Hiessä otsin ja lämpimin mielin kentällä tuolla me taisteltiin, kauvaksi paukkina kaikuna vieri kun maalihin kuulia laiteltiin; muudan jos hairahti pilvihin, toinen ruohoa repäisi maasta, sai toki merkkejä lautakin lyijystä viuhuavasta.

Sodimme kunnian, palkinnon eestä, tyttöjen kiitos ja hurraa soi, ken sai nimensä lehtehen meistä, kenelle taitonsa hopeaa toi. Mutta jos muuta ei määränä ois, veljyet, enää leikillä tällä, helposti päivät ne lukea vois, mit' oisi jäljellä sillä.

Turha on pelko; soi pohjalla siellä ääniä voiman ja vakuuden. Onnen me voitamme takaisin vielä työtä tehden ja rukoellen. Poikien, tyttöjen kyynelvuo, närkästys sortajan kiusantöistä, toivo, mi uupua vielä ei suo — kas, nepä sai ampujat meistä!

Isien henki on innostajamme, mieluista meistä on ponnistaa; jyske ja paukkina pyssyjemme rohkeutta rintahan kasvattaa. Kerran, kallehin syntymämaa, sulle sun poikasi seppeleen antaa, onni ja urhous min kaunistaa ja mi vapauden tuoksua kantaa."

Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta; mutta sitä ei kukaan kuullut.

Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat, hurraa, hurr…!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle takilleen. Ja — auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.

"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden takkisi moisissa hullutuksissa… Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä, senkin hupsu…"

"Lähtee se pesussa, äiti."

"Senkin juoppolalli…" Taas innokkaita suunliikkeitä ja nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle surullista kotiintuloa.

Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen: "no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha, ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."

"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän… Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! — Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä, vai mitä Klaus? Hih hei!"

"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa! Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"

Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin Besser itse — tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne luonanne!"

"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana vähän leikitellä."

Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä. Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser — rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser — pyysi häntä ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan "limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.

Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset lattialle.

"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani, koska olet siitä niin usein maininnut… Oi, minä kaipaan niin kovin rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua…"

"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan…"

"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että Siversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."

"No!" oli Lystrup sanonut, "ala rientää, Frits!"

Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa. Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti. "Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein. "Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä minua että tyttöä nenästä."

Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma — mahdollisesti Fritskin — tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.

Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän "ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa, ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa. Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset, joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti, oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.

Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.

"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada suunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähän Knuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään, Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"

Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista, joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi, mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin. Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta Emma huudahti hätäisenä: "… ai, minä unohdin…!" ja hyökkäsi takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli Knuut keventyneenä.

Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon, missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen sinulle puhunut… tuo tummapartainen… Eikö hän sinustakin ole hirveän tuhman näköinen?"

"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli asettanut lornetin silmillensä.

"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle hänestä!"

"Ei sanaakaan…? Mitä se merkitsee?"

"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle." Ja käsi suun edessä kuiskasi hän Holstin korvaan: "nuoruuden hullutusta!"

"Ahaa! sinä pelkäät, että…"

"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!… Hei, Faustin valssia siellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä antaisit noista sävelistä!… Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla on siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?"

"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa nahkakenkiä."

"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi Frits vähän närkästyneenä. "Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä naurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään jotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo synnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus… Katso, siinä tulee talon isäntä — huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu siitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos luulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on harvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä iltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä, joka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?"

"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun tulee muistaa…"

"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!" keskeytti Frits ja käänsi hänelle selkänsä.

Knuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti koko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa mahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari kierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja sykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta koko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian olisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi helpommin päinsä.

Illempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat, jotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin jatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän yläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi lakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka istui puolipimeässä vastapäätä häntä.

"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas joukkoinasi liikkeellä sunnuntaina."

Lystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla tokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat riitaveikot tulisessa kahakassa.

"Ne ovat kerrassaan yleväaatteisia laitoksia nuo ampumaseurat."

"Niin minustakin."

"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat vapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta."

Knuut oli vaiti.

"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät puolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi Rörbyhyn?"

"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi tottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa."

"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme jonakin sunnuntaina iltapäivällä — voi armias, miten sinä ja sinun tarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!"

Väki nauroi. "Hyvä, hyvä!" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi kamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: "mene sinä vaan tanssimaan, Frits!"

Knuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten taas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa Fritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän vilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä, sen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama välähti läpi hänen ruumiinsa.

"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä paitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole perustettu häätämään saksalaisia Rörbystä."

"Vai ei! No, missä jalossa tarkoituksessa sinä sen sitten perustit?"

"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan, mutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena on täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää nuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä jokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt."

"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää! Se on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää kirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin. Mitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka emme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri minkään arvoiset enää."

Jörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. "Mitäpä minä arvelisin, Lystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana… Mutta tyhjentäkää lasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä… ja te toiset myös! Viisaampaa on ryypätä kuin riidellä."

"Riidellä!" huudahti Lystrup. "Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me olemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi — vai mitä, Knuut?"

Knuut oli samaa mieltä.

"En, Herra paratkoon", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä punssia, "en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun sormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita elonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin toinen pitää elämännestettä nenämme alla — hih heijaa! Milloin on alettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin ampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä pelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin kedolla ja leikitään sotamiehisillä — höh!"

"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän asemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on syntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset kannattavat ympäri koko maan."

"Seis!… 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni isänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta loilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset säikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon, kun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain pyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti kiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin vähästä."

"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan, me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä, että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine jalkoinenne vanhassa hapatuksessa — siinä koko juttu!"

Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä. Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.

Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per Grejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani." "Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt keskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.

Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa "humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen. Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen valtaan.

"Tääll' on punssia tarjottu meille; suurta surua sy—öm—messäin kannan; mutta punssille laulakaam—me, niin kau—van kuin nuo—ria oomme ja reippahina aina pysykääm!"

lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa, kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan, että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut oli kai nähnyt väärin — ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa, jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!

"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen, "tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"

"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"

"Hm — taas päänkivistystä!" mumisi Frits ja palasi "perikuvansa" luo.

Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh, tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.

Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.

Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.

"… Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan — ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."

"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja kuunteli.

"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä — jos hänellä niitä on — kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa — käsittänetkö tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."

"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla semmoista ääntä kansan riveistä!"

"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se, miksi hänet kerran luotiin."

"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone — ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä itselleen tieteistä ja taiteista, me — ainakin moni meistä — nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan, pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen — ja siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta. Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme, että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."

Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut, hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.

Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko ympäristönsä.

"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen Ellenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea… Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!… Kristen, nouda joutuin vettä!"

"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt… on tämä nyt asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma… Päästäkää minut puutarhaan!"

Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut. Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!" ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen puhetoverinsa kanssa.

Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet. Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto, muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!" — Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät. Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä enää!" — Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. — "Niin", sanoi hän, "isä ei sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki: Frits, Lystrup — koko todellisuus muuttuneena yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu — mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi molemmin käsin päätänsä.

Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa, tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.

Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin, että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:

"No, vanha herra Drivertsen… hee… hee, Siversen, piti minun sanoa… miten on pään laita?"

Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut lattialle, ärähti:

"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!"

Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!… Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"

Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin povitaskusta hänen kohotessaan.

"Ah, se oli minun lornettini. Tässä se nyt on."

"Eihän se va—an särkynyt?"

"Ei, eheä se on aivan."

"Sepä vasta lystikäs kapine! Kah, lasisilmäthän ne ovatkin!"

"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole varmaan koskaan nähnyt?"

"Missäpä minä olisin…"

Häijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt sitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle, jotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:

"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko viisautemme."

"Oo—hoh! Miten niin?"

"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista."

Jörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "Höm!" Hän raapasi pari kertaa niskaansa ja aikoi poistua.

"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta", sanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.

"Frits!" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille ja jatkoi:

"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä myrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme niitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan kenellekään."

"Höm!" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja alkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe, sylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot liivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka sanalle:

"Kuulkaa — minä — sanon — teille, Frits herra, että te olette oikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?"

Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui se hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät mallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin vauhkolla hevosella.

"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun omassa huoneessani — minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole muuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta toiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja pidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia valheita, niin minä" — ja Jörgen päästi karkean kirouksen — "opetan sinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!" Hän iski nyrkkinsä pöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:

"Mi… mitä nyt?"

Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan hämmästynyt ja änkytti:

"Pilaa… pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun…"

"… Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja huuliparroillaan."

"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mitä on tapahtunut?"

"… Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."

Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille, mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla — kuuletteko!" sanoi Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin, Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.

"Minä olen valmis… minä… en toki tahdo… he!"

Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan "onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen, kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin, että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman verran lattiaan.

Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa. Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa, vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.

"… Emma, etkö kuule?"

"Mitä… mitä sinä?"

"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun… En käsitä, mikä sinulla on, Emma. Sinä olet kuin…"

"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut."

Hän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.

Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko, miten on asiat?"

"No miten?"

"Sinä pidät taas Knuutista — siinä koko juttu."

Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?… Hyi, miten olet ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"

"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"

Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä! Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen! Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."

Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät. Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli lopettanut.

"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä… Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää Fritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi."

"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni, ja sitten tuli Knuut… Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin. Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen sitävastoin… Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä en pitänyt Fritsistä… en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! — joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa asuntomme ovea sunnuntaisin."

"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän."

"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä! Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin. Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa. Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' — tunnethan sinä sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä, vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten eräänä päivänä… oi, Ellen!"

"Mitä sitten?"

"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan, kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla anteeksi… Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen hän on."

Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain, kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon muuta lisäksi.

"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on rakastaa… Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi hänestä niinkuin minä!"

Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.

"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.

"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän… ja sitäpaitsi… Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!… Hyvä Jumala, mitä minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka… Oi, Ellen, minä olen niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua, mutta minä en voi vapautua niistä!"

"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki…!"

Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä, puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.

Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet, kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään, kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi hänelle ja sanoi:

"Te pudotitte kirjanne."

"Kiitos!" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.

Hän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.

He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle. Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle. Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.

Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili, että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."

Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana — parturina.

Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään. Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin, puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle, mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona, joka väliin kävi häntä tervehtimässä.

Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan virkistävästi häneen.

Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut, että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän molempain täytyi laskeutua vaunuista ja… ei, hän ei voisi astua loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko Rörbyn metsän.

Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!" huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään." "Ettekö tahtoisi… aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."

Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja. "Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön, syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.

He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville, jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa. Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi, kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen katkera ilme kasvoillaan:

"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin tehneet niin."

"Voisimme kai, mutta saatan minä mennä yksinkin."

"Niin", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, "olette näyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin."

"Voittehan tekin."

"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yhtä ja toista, Emma."

Hän sanoi Emma!

Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi puheikkaan."

Emma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: "ainakin te olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."

Emma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän koetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:

"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä asioista."

Emma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä ruotia irralleen lehtilavasta.

"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."

Emma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.

"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut."

Emma oli yhä vaiti.

"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna, kun minä astuin teidän tupaanne… Ette tarvitse kääntää päätänne, sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen kurkkuaan.

Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" painoi Emma päänsä helmaansa ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois, rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.

Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja sydämmestään katuu sitä.

Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan, mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:

"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala, tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko! Nythän on kaikki hyvin taas… Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että kävisi näin!"

Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä jotakin!"

Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan. Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa. Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden palvelukseen!

Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille. Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista…?" Mutta vähitellen alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.

"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi hän Knuutille. "Muista isääni!"

"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin…"

"Ei mitään uhkauksia, Knuut!"

"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni."

"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta — minä pidän niin paljon isästäni."

Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen. Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana. Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän kokemuksesta.

"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja varovaisesti", mietti Knuut.

Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää, hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.

"'… Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu — 'arkku' on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset) — niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä…' Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy nenällä… Mihinkä se jäikään?… 'kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä. — Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan, kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia eläm…' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.) Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"

"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla."

"Siinäpään ovat… Kas niin, kuka siellä nyt tulee?"

Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti. Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.

"Joko on maailma nurin!"

"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa, "arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille eräs pyyntö."

"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni? Emma, anna Knuutille tuoli!"

Molemmat nuoret olivat punaisia.

"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä, että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."

"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"

"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli samassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja."

"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra paratkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin lihavaksi ja muhkeaksi — puh! Mies kuin paholainen, joka voi selviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi noin vaan kuin itsestään — ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on parahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!"

"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton opetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi."

"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne — suuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän muutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että te noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun, johon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat ensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet palasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne — heleijaa! heti täytyy teidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen."

"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten mielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei laulussakaan, josta äsken puhuimme?"

"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää luulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti, silloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen."

"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa — miten minä sanoisin — emme voi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet laulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja…"

"Ha, ha, ha!" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat saattaneet Knuutin. "Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä istut siinä ja tuskittelet bassoinesi… Näetkö nyt, ystäväni", huudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, "että te ette tule toimeen ilman meitä."

"Niin, näin muutamissa tapauksissa."

"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin, jos vaan tahdotte — höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät ihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin kumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste teidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi todenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan."

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan." Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.

Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään: "mui—nai—suus ja vai—non työt." Näin: la, la—la, la—la, la—la! Koittakaas nyt: "mui—nai—suus…" Ei kelpaa, uudelleen! "Mui—nai—suus ja vai—non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"

Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:

"Siltä sen basson pitää kuulua,"

Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin räjähtävän kranaatin sirpaleet.

Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven, valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.

"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja Knuuttiin.

"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka hänen sydämmensä oudosti pamppaili.

"Kih—lois—sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja pani kätensä puuskaan.

"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."

"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä' — höh!"

"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."

"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää, miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään nenästä, eikö niin? Mutta saat — pitää — päässäsi, ystäväni —" hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä — "että vanhus ei anna ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat… Emma, mene tupaan siitä!"

Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "… Kauniisti tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta — kauniisti tehty, Emma?" — "Isä, sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin — saat — nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"

Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain kulmakarvain alapuolelta.

Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella, kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi siihen tavalla tai toisella sekoittunut.

Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta. Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha, uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä; nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään! Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.

Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan. Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa — miten varmaa olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön etunenässä!

"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein, sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä päästä siitä siihen."

"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi päämäärästämme."

"Niin — pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni."

Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt siltä kuin pelkäisin?"

"En tahdo juuri sitä sanoa…"

"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä karata kotoaan."

"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu vielä kerran."

"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on muuttunut minulle."

Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.

"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma osanottavaisesti.

"Mutta minä en tiedä, missä maantie on", nyyhkytti poika.

"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko saattamaan sinut maantielle?"

"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset silmänsä häneen.

Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä, hyvä, tunnin päästä… portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa pienokaisen kanssa.

Kun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. "No, miten kävi?"

"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä metsässä ja lausuin hyvää yötä."

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta. "Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"

Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä.

Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa. Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä tahdottiin sulkea tietä.

Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa, että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla, pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja, kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki, mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille, mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni. Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä — sulku oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas lapsi, oli — varmaankin poikain houkutuksesta — koettanut vanhan sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta, virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko kasvoi.

Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua. Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät tuloaan metsäiseen salokylään.

Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin, kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä, että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen. Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä, suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on, ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja hyvää. — Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne, joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.

Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset. Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän — kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut onnetonta pitäjän kassaa — huudahti arvelematta: "kas niin, vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!" Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä, joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät tännekin metsien keskelle.

Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:

"Ja päivyt se voittoisna kohoaa tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään 'nyt, kinokset, valtanne raukeaa uus maailma allanne aukeaa elo nuori siellä jo siementä kylvää Pois muumiot, elämän vuoro on nyt kevättoukojen aika on ehtinyt!'

Mut hanget ne hehkuvat loistossaan, jääkourin iskevät maaperä-parkaan, selät suorina, uhmaten seisovat vaan, yhä tiukemmin kietovat kahleitaan: 'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!' — Jo viiltävi jääkylmä kankeus, maan multahan sammua on kevät uus.

Kas, silloinpa aurinko paikalle saa sädekimpulla huitovi kinosten selkää, vedet niiltä jo tuskasta kohoaa ja rinnassa huutaa ja huohottaa — ne voimien irtipääsöä pelkää. Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin. No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?

Ja maaperä purkavi lämpöään ja luonto se uhkuvi eloa nuorta, mi äsken ärjyili vimmoissaan, se maata nyt kastavi innoissaan ja apuna murtavi siemenen kuorta. — Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan! Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."

Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä! Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä — hän olisi aina näyttävä — että vanhuksen ja koko hänen laumansa tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä! Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki, raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä jäisi hiventäkään jäljelle.

Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä — tuntui kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.

Ennen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.

"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"

Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä, mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan vanhain metsien välissä.

"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla 'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.' Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen pyhättöön."

"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa, ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät jonninjoutavaa."

"Kukin asia ajallaan, emäntä."

"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se saarnaa päivät pääksytysten."

"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi, eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"

"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme kunnollisia ihmisiä, äiti."

"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."

"No, no, annetaan sen asian olla, äiti."

"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin ollaan kuolemankielissä."

"No niin", arveli Lystrup, "emäntä ei ole kokonaan väärässä."

"… Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren. "Hän pistäytyi täällä eilen… eilenkö se oli? — niin, eilenhän minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä, niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä. Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa — ajatelkaa! hän oikein pudisti nyrkkiään minun nenäni edessä — mitä te siitä arvelette?" Jörgen raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."

"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten välillä!"

Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."

"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan."

"Niin, nähkääs, äiti — saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän sitä kenellekään kerro — äiti on saanut päähänsä, että meidän tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."

"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina. — Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme kristityitä."

"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa, haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" — hän paiskasi veitsen pöytään — "melua ja hajaannusta kaikkialla…"

"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren ja minä…"

"Melua ja hajaannusta — kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen — melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän päivinämme!"

"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa maariankalaan.

"… Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia. Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.' Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand — valtiopäiväin kanuunat, niinkuin tiedätte — kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit! Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä — nyt ei sellaisesta voisi enää tulla kysymystäkään. — Torstaina tulivat Lars Sörensen ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä — höh! Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria, jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita 'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän — miten nimittäisin heitä — 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"

Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi Lystrupin puheesen.

"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun erinomaista naapuriani!"

"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran… — Ryyppy vielä, Lystrup!"

"Olisi kai, mutta ei… no no, riittää, riittää!… ei sellaista touhakkaa eikä niin helisevin lipuin… helisevin soitoin ja liehuvin lipuin… maljanne!… Knuut… ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!… Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' — käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta — on muuttunut valistuksen vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin, miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin. Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut: kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias tuulihattu…"

"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva mies."

"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua ahdistaa… niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän pudisti taas päätänsä.

Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.

"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen pitemmälle."

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan tekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää siihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin kävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?"

"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse muuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä. Muutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi mieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä hyvinpäin kääntyisi."

"Niin, Knuut on alkanut liiaksi pöyhistellä."

"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät vanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?"

"Millä sitten?"

"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu — hänen maalleen luonnollisesti — joka anastaa lapset minun koulustani — ymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy, sitten minä olen nöyryytetty."

"Mutta oikeinkohan Knuutilla on semmoiset hommat?"

"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun hienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun, jos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten kertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan seisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta, mutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on varmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään."

"Knuut näyttäisi sietävän saada aika letkauksen nenälleen."

Lystrup nyykäytti päätään. "Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan! Ne molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää säätä, sen takaan."

"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.

Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra pastori?"

"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon kuninkaalle."

"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen säestyksellä."

"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei suvaita."

"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia…?"

"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle… no, no, kuulkaahan!"

"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman pesäni kynnykselle."

"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille, että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette, että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun, mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."

"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori."

"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti menevään vapauden intoiluunsa."

"Minä!" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.

"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."

"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni…"

"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"

"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen, mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain taistelupaikka…"

"Elämän ystäväin suureksi iloksi."

"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on otettu käytäntöön — ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa… niin se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi — sellaisia ei puutu täältä enempää kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän heräämisestä, mutta…"

"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja…?"

"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin mielelläni — en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille. Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."

"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa ympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies jos…"

"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa." Ja papin täytyi taas alkaa alusta.

Kun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli hän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi ääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla huitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja toinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin porsas.

"Herra pastori, herra pas… oi, saanko luvan… puh!"

"Kas, tekö se olettekin, Besser!"

"Anteeksi, että minä… Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on ihmiselle… puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että…?"

Besser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta varmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa alamäkeen. "Minä kävin juuri", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja pyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, "minä kävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla kotona, he, he, he, siksi rohkenen minä…"

"Onko teillä jotain asiaa minulle?"

"On, herra pastori." Uusi kumarrus. "Herra pastori arvasi heti… Kävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni alle… he, he?"

"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava seitsemän aikaan kotona", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.

"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi…! Herra pastori ei saa suinkaan… Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä tämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pappi ja astui askeleen takaperin. "Jatkakaa!"

Besser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli kuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla vastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua kadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.

"Nähkääs, herra pastori", alkoi hän käsi nenäliinoineen tärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, "meidän aikamme on levotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on… on sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo tanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa pysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa" — hän nyykytti päätään ja katsoi mairittelevasti pappiin — "ettei kenenkään persoonallisuus minuun vaikuta — se olisi rikos uskontoa ja siveellisyyttä vastaan… Anteeksi, herra pastori, että puhun niin avomielisestä kirkon palvelijalle… hm, kirkon palvelijalle, jota kohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin, persoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että minulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni — durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta Pekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi parempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on minulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista vakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on varmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan ja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä…"

"Mitä säätyä te tarkoitatte, Besser?"

"Virkasäätyä!" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja hujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn häpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.

"Virkasäätyäkö? Oh, ei minun mielestäni."

"Kuulkaa, herra pastori — en ollenkaan tahdo mielistellä teitä, sillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten lopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra pastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä."

"No niin", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, "mutta teillähän piti olla asiaa minulle?"

"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti kunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja siveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen tiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon."

"Mutta asianne?"

"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa on yksilölle velkaa kaiken mitä… herra pastori tietysti tuntee sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme… oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti! Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista… semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn metsässä, semmoista ystävällistä…"

"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja tunnettu asia."

Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä papin että hänen mielessään.

Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.

"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me henkistä ravintoa… lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä henkisesti, mutta — se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja muut elimet — he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee… he…"

"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser. Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja ja muuta hyvää… No, hyvästi nyt!"

"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia… Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"

Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli hyvällä alulla.

Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.

"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut, aika jättää minut."

Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla? Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä näkyjä…?

Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat silmäripsissä.

Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat, rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa hänelle: "alas, alas!"

"Niin, niin, aika jättää minut."

Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys, muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.

"Hm, se oli silloin!"

Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi, epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys — samea ajanjakso, jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta, mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse. Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat: "siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta. Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.

Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala, joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"

"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.

"Mitä, lapseni?" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.

"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä."

Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa. Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä…! "Säästä kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"

Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa…! Ei, leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!

Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja, keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan lirityksensä kuuluviin.

Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt jälkeäkään — se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon kuului puoli kolmatta miestä — s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi oman arvonsa tunteva pojan tynkä — seisoi kiiltävät torvet käsissään lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu. He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten. Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista, leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn, kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni, pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.

Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule… tule mukaan, Frans! Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."

"En voi, Bodil, menen kotiin."

"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."

"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää tehdä."

Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.

"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"

"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."

"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen…"

Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan, jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.

"… Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla. Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."