AUGUST HAGMAN (continued 2)

Jos kerskailu ja lavertelu siellä nousee liian suuriääniseksi, pakotetaan meidät muistuttamaan, miten Ruotsi on saanut kasteen ja kulttuurin, minkälainen tämä kulttuuri on muitten kansakuntien rinnalla, miten raakalaisuus, joka — puhuaksemme Tegnérin kanssa — yksistään on ollut alkuperäisesti isänmaallinen, Ruotsissa hävisi saksalaisen "kulttuurivaikutuksen" kautta, miten esim. maan nykyinen kirjallisuus pääasiassa on eklektisismin tulos, miten maa kuninkaissaan on tarvinnut "vanhempien ja kypsyneempien" kansakuntien miesten johtoa j.n.e. Mutta että semmoinen jatkettu kansainvälisten kohteliaisuuksien vaihto viimein veisi molemminpuoliseen mielenkatkeruuteen, josta seuraisi "ystävällisten suhteiden" täydellinen lakkauttaminen, ollaan — niin me toivomme — lopultakin riittävän ymmärtäväisiä älyämään, jotta ei tahallisesti tahdottaisi pysyä pöyhkeilevän kerskailun ja solvausten tiellä.

Me voimme ystävillemme ruotsalaisille vakuuttaa, että me peruuttamattomasti tulemme jatkamaan kansallista kulttuurityötämme siihen suuntaan, jonka "fennomaaninen" liike on sille antanut. Ei mikään ole meitä siitä saava. Ainoastaan se olisi "kuolemamme kansakuntana", ettemme onnistuisi. Ja Ruotsin suurin historiallinen kunnia, mitä tulee sen suhteeseen meihin, on epäilemättä se oleva, että me onnellisesti suoritamme kansallisen kehityksemme. Jos ruotsalainen historia tulevaisuudessa voi osottaa meihin eri, itsenäisen kulttuurin omistavana kansakuntana, joka seisottuaan Ruotsin rinnalla sittemmin on kyennyt käymään omia teitään, niin on se totta tosiaan kaunein, saavutettavissa ollut todistus siitä, että se todella on ansainnut kiitollisuutta.

Puhe toisen tai toisen rodun kulttuurihistoriallisesta mahdottomuudesta on, lyhyesti sanoen, hävytöntä puhetta, joka korkeintaan sopii tyhmien povariakkain suuhun, jotka eivät muuta tiedä, kuin mitä kunakin hetkenä heidän raukeissa silmissään kuvastuu taikka jotka, joltakin näyttääkseen yksinkertaisen yleisön silmissä, lörpöttelevät mitä itsekään eivät usko. Roomalaiset sanoivat kaikkia paitsi itseänsä ja mestarejansa, kreikkalaisia, barbaareiksi ja kielsivät heiltä historiallisen tulevaisuuden. Mutta historia opetti toista. Muuten todistaa se vain kansatieteellistä tietämättömyyttä, kun väitetään, ettei tshuudilaisilla kansanheimoilla ole ollut kulttuuria taikka etteivät ne ole kyenneet hallitsemaan itseänsä. Katso ja lue! Esihistoriallinen aika alkaa yhä enemmän valjeta sivistyneille. Aftonbladetin toimitus olkoon hyvä ja perehtyköön asiaan. Mitä se aika, jota sanomme historialliseksi, muun muassa todistaa, on se, että Ruotsi valtiollisessa merkityksessä on mennyt alaspäin. Valtiollinen suurvallanaika on ohi; maan kirjallisuudesta, verrattuna entisten päivien kirjallisiin ilmiöihin, voitaisiin paljon sanoa.

Mitä vielä tahtoisin saada Aftonbladetin toimituksen tietämään, on se, että se historiankirjoitus, jonka edustaja Yrjö Koskinen on, on se, joka on ja tulee olemaan meidän. Tämä historioitsijamme on osottanut, että ruotsalainen valta täällä ei aina ollut parasta laatua, että vääryyttä ja sortoa maassa oli olemassa, että kansa joskus liiaksikin tunsi niiden painon eikä aina ollut tyytyväistä, samalla kun hän, milloin totuus käskee, antaa täyden tunnustuksen ruotsalaiselle hallitukselle. Ja se, joka ei häntä usko, hän lukekoon mitä Ruotsin oma etevä historioitsija Fryxell kertoo. Hänkin todistaa, että tyytymättömyys ruotsalaiseen valtaan maassamme kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli noussut hyvin korkealle ja että jo silloin ero monelle kuvastui lupaavana tulevaisuuden näkynä.

Mutta emme tahdo jatkaa vastenmielisiä oikaisuja. Yleensä ei mitään hyvää lähde semmoisista väittelyistä kuin Aftonbladetin alkama. Meillä on ja on edelleenkin, kaikesta huolimatta, myötätuntoa Ruotsia kohtaan. Emme voi emmekä tahdo sitä kieltää. Toivottavaa on vain, ettei Ruotsin puolelta kaikkea tehdä niitten ystävyyden ja kunnioituksen tunteitten tukahduttamiseksi, jotka läntistä naapurimaatamme kohtaan yhä edelleen säilyvät varsinaisessa suomalaisessakin osassa kansakuntaa!

Tästä kirjoituksesta oppii jotakuinkin tuntemaan Hagmanin sanomalehtityylin. Hän ei rakastanut dedusoivaa esitystä, missä väitteet esiintyvät varovasti valmistettuina, riittävien todistusten tukemina, vaan oli hänen luontonsa mukaista niin sanoakseni paikalla ratkaista asiat, lausua niin ja niin se on. Näin tehden hän, käyttäen lyhyitä lauseita ja voimasanoja tavoitteli mahtipontisuutta ja täsmällisyyttä J. V. Snellmanin tyylin tapaan. Onhankin myönnettävä, että hän esim. tähän ottamassamme kirjoituksessa tarmokkaasti torjuu Aftonbladetin säädyttömyydet ja että hänen esiintuomiensa vastamuistutusten sarja on niin täydellinen, että siihen on tuskin mitään lisättävää. Sitäkin huomattavampi on se varmuus, millä kaikki lausutaan. Saattaisi luulla kirjoituksen historioitsijan kädestä lähteneeksi. Historioitsija Hagman ei sentään ollut enemmän kuin hän yleensäkään oli paljon kirjoja lukenut mies. Mutta sittenkään hän ei ole erehtynyt. Mitä hän muun muassa sanoo ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli 1880 vaiheilla aivan oikein; silloin se todella oli eklektinen ja alhaalle aallonlaaksoon vajonnut. Oudommalta tuntuu se ylemmyys, millä hän neuvoo Aftonbladetin toimitusta tutkimaan esihistoriallisia aikoja, ennenkuin enemmän puhuu "tshuudeista". Mutta ei sekään ollut ilman perustusta. Juuri silloin oli skandinaavilainen muinaistiede kukoistukseen puhjennut, Suomessa olivat tutkijat kirjoittaneet bjarmien muinaisesta vallasta, ja Hagman oli Pietarissa monet illat kuullut innostuneen veljeni, J. R. Aspelinin, suunnittelevan suomalaisugrilaisen tutkimuksen tehtäviä ja kuvittelevan sen mahdollisia tuloksia. Mutta sittenkin, eikö ole mainio tuo huudahdus: "katso ja lue!" Edelleen Hagman syystä naurettavaksi tekee ylimielisen puheen "vähäosaisista kansanheimoista", jonka takana seisoo enemmän dilettantteja kuin tiedemiehiä. Näillä huomautuksilla tarkotan, että Hagman tässä, niinkuin yleensäkin sanomalehtikirjoituksissaan, olematta tiedemies liikkui varmasti ja harvoin erehtyen. Vaikka hän tietääkseni vain sanomalehdistä ja aikakauskirjoista oli tietonsa ammentanut, hän osasi jonkunlaisella intuitsionilla täydentää ja järjestää näkemyksensä asioista ja oloista ja pystyi niin, kunnioitusta vaativalla tavalla, käsittelemään mitä erilaisimpia aineita. Tyhjiä korulauseita hän halveksi; hän kirjoitti vakaumuksesta eikä hänen mahtipontisuutensa koskaan soinut ontolta. Milloin joku kysymys oli hänelle vieras, hän ei tekeytynyt asiantuntijaksi, vaan tilasi kirjoituksen sopivalta lehden avustajalta.

Edellisen yhteydessä lausuttakoon joku sana hänen mielipiteistään eri kysymyksiin nähden. Mitä kansallisuusaatteeseen ja suomalaisuuteen tulee, on hänen kantansa jo ennestään selvillä. Semmoista doktrinääristä, rikkiviisasta liberalismia kuin Dagbladin edustama suomenmielisten käsityksen mukaan oli, Hagman ylenkatsoi. Tulliasioissa esim. hän oli suojelustullien puolustaja, pitäen — kenties Viipurin ajoilta saakka — kotimaisen teollisuuden edistämisen silläkin tavoin hyvin tärkeänä. Edelleen hän perinnäiseen suomalaiseen tapaan antoi arvoa voimakkaalle hallitusvallalle sillä ehdolla, että se todella piti kansan hyvää päämääränään, enkä tiedä hänen tahtoneen vähentää kirkonkaan merkitystä maassamme — olematta sentään uskonnollinen. Kun vielä lisään, että hän koulun alalla vastusti klassillisten kielten syrjäyttämistä korkeammassa opetuksessa, niin arvaan, että moni lukija on valmis tuomitsemaan hänet kovin vanhoilliseksi. Kumminkin on toiselta puolen merkille pantava, että hän valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä esiintyi innokkaana uudistuksen miehenä. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja osanotolla hän seurasi ajan demokraattisia, kansanvaltaisia liikkeitä skandinaavilaisissa maissa, ja syynä siihen oli se, että meillä käytiin samaa taistelua, joskin toisissa muodoissa. Meilläkin oli yhteinen kansa nousemassa, ja sen puolella hän seisoi, sillä Suomen tulevaisuus oli hänestä kansan herättämisessä itsetietoisuuteen, tietojen levittämisessä ja yleisten asioiden harrastamisen juurruttamisessa kansaan ja siten perustetun kansanvaltaisuuden kohottamisessa vanhan virkavallan rinnalle ja ylitse. Ettei Hagman ollut taipuvainen hyväksymään uutta realistista suuntaa taiteessa, jonka 1880-luku meilläkin kotiudutti, näkee siitä kiivaudesta, millä hän, käyttäen salanimeä Ignotus, keväällä 1880, ahdisti V. Vaseniusta, joka esitelmissään oli ylistänyt Ibsenin Noraa. Tietenkään hän ei pahaksi pannut, että useat lukijat luulivat Ignotuksen olevan J.V.S.!

Vaikka Hagmanilla oli vakavat mielipiteet suurissa pääkysymyksissä ja vaikka hän tiesi miten lehtensä oli niissä esiinnyttävä, hänen (kun vähäpätöisemmistä asioista oli puhe) kuultiin humoristisesti väittävän, että sanomalehtimiehen tulee pystyä käsittelemään mitä ainetta tahansa. Todistuksena siitä oli silloin jonkun vanhemman toverin tapana, hänen naurusuin kuunnellessaan, hänestä itsestään kertoa seuraava kasku, jonka historiallinen perustus oli niiltä ajoilta, jolloin hän johti Helsingfors Tidningaria, siis 1860-luvun keskivaiheilta. Silloin oli kerran tapahtunut, että nuori ruotsalainen laulajatar, joka oli tullut Helsinkiin antamaan konserttia, tuli Hagmanin lehden toimistoon esittelemään itseään ja pyytämään suosiollista mainitsemista julkisessa äänenkannattajassa. Hagmanista laulajatar oli erittäin viehättävä olento ja vastaanottaen hänet mitä kohteliaimmin hän kaikin tavoin lupasi edistää hänen yritystään, jonka hän toivoi hyvin onnistuvan. Laulajatar oli mielissään, ja Hagman ei laiminlyönyt käydä häntä tervehtimässä konserttiosastojen välillä lausuen silloinkin monta kaunista sanaa. Mutta seuraavana päivänä oli arvostelu kirjoitettava, ja tavallinen musiikkiarvostelija oli pahaksi onneksi matkustanut maalle. Nyt oli Hagman helisemässä ja sitä enemmän hän kiihtyi, kun hän samassa sai kutsun tulla Rokassowskijlle Degerööhön. Mitä ajatteleekaan laulajatar, jollei lehdessä mitään konsertista sanota! Entä jos hän itse kirjoittaisi arvostelun? Niin, mutta onhan se hänelle kerrassaan vieras ala! Silloin sattui toimistoon tulemaan pari ystävää, jotka olivat tarpeeksi musiikintuntijoita, ja huudahtaen helpotuksesta Hagman pyysi heitä kirjoittamaan. Mutta vastaus oli kieltävä, sillä eiväthän he olleet laulajatarta kuulleet. Silloin Hagman päättäväisesti tarttuu kynään ja pyytää toisten mainitsemaan hänelle semmoisia musiikkitermejä, jotka voivat tulla kysymykseen, ja niin työ alkaa. Nauraen ystävät latelevat: cantabile, mezzo sfogato, korkea ciss j.n.e., ja Hagman kirjoittaa hiki otsassa, sovittaen toisen oppisanan toisensa perään arvosteluunsa. Ja arvostelu syntyi kuin syntyikin, lähetettiin suoraapäätä kirjapainoon, ja iloisena kuin lintu Hagman lähti Degeröölle. Seuraavana päivänä oli kummallinen "resensioni" lehdessä. Mitä yleisö siitä sanoi, on unohdettu, mutta ruotsalainen laulajatar näyttäytyi vielä kerran toimistossa ja kiitti Hagmania erinomaisesta arvostelusta!

* * * * *

Vuosi 1880 oli merkkivuosi Dagbladin puolueen historiassa. Silloin näet siinä selvästi esiintyivät ne hajaannuksen merkit, jotka johtivat viikinkipuolueen järjestäytymiseen ja Nya Pressenin syntyyn (1883). Syyskuun 29 p:nä Hagman eräässä kirjoituksessa totesi hajaannuksen ja antoi sille osalle puoluetta, joka yhä koetti pitää kiinni entisistä liberaalisista tunnussanoista, nimen "kansliapuolue", koska todellisuudessa sen henki oli lähinnä kotoisin virkavallan kanslioista. Myöhemmin samana syksynä sama osa puoluetta yritti täyttää vanhat astiat uudella tai uudistetulla viinillä ja julkaisi prameilevan "liberaalisen puolueen ohjelman". Silloin, joulukuun alkupuolella, Snellman julkaisi musertavan arvostelunsa tästä ohjelmasta, ja sen jälkeen puolue häviämistään hävisi, sen jäsenet kun toinen toisensa perästä ja lopulta joukottain liittyivät viikinkeihin.

Seuraavana vuonna 4 p:nä heinäkuuta Snellman kuoli, viimeiseen saakka avustettuaan Morgonbladetia. Tästä samasta vuodesta alkaen lehden olemassaolo oli enemmän kuin ennen Hagmanin käsissä. Hän oli näet ottanut yksin vastatakseen lehden hoidosta, sillä ehdolla että hänelle suoritettiin määrätty rahallinen avustus. Ilman muuta apulaista kuin yksi kertoilija kokouksia varten ja joskus ilman sitäkin hän piti lehden pystyssä. Pääkirjoituksiin nähden hänen paras turvansa oli vanha ystävä E. A. Forssell, joka silloin oli Porvoon tuomiokapitulin sihteeri ja näyttää olleen erittäin virkeissä voimissa. Hagmanin kirjeistä hänelle on melkoinen joukko säilynyt ja niistä näkyy, kuinka toimittajan työ oli vaivalloista, mutta myöskin kuinka Forssell oli altis häntä auttamaan. Parhaimmatkin kirjoituksensa hän nimettömänä lehteen lähetti, ja onneksi he useimmissa asioissa olivat niin yksimielisiä, että yhteistyö sujui ilman minkäänlaisia selkkauksia heidän välillään. Ohimennen mainitsen, että Forssell se laati nekin kirjoitukset aikoinaan niin kuuluisasta juutalaispojan Urenin jutusta, jotka loppupuolella vuotta 1881 saivat Turun kuvernöörin Creutzin nostamaan kanteen Morgonbladetin toimittajaa vastaan. Oikeudenkäynti päättyi niin, että Hagman tuomittiin, mikäli muistan, 800 markan sakkoihin. Tietenkin rahat kerättiin puoluelaisten kesken. —

Kesäaikoina Hagman 1870-luvulla miltei säännöllisesti oleskeli jonkun ajan Naantalissa; 1877 oli Lucina-sisar siellä hänen kanssaan, ja oli veli silloin ollut iloinen ja täynnä toivoa. Enemmän hän oli näyttänyt levon tarpeessa olevan, kun hän kesällä 1881 omaistensa kanssa vietti muutamia viikkoja Hauhossa sekä 1882 Mikkelissä, jossa Sofia-sisar oli tyttökoulun johtajatar ja johon äiti ja sisarukset tulivat kesän suloa nauttimaan. Kummassakin paikassa August oli kalastaen ja metsästäen virkistänyt poikaikänsä muistoja Kälviältä. Valitettavasti lyhyet kesälomat eivät riittäneet muuta kuin näennäisesti ja ohimenevästi uudistamaan hänen voimiansa.

Hagmanin ystävät olivat jo kauan olleet sitä mieltä, että hänen taakkansa oli ylivoimainen, mutta ei ollut helppo sanoa, miten hänet oli siitä vapautettava. Tammikuulla 1884 heräsi kuitenkin, mikäli muistan, W. Enebergissä, joka silloin oli valtiokonttorin johtaja, ajatus, että Hagman voisi saada Suomen pankilta määräyksen valvoa pankin setelien painattamista Kööpenhaminassa. Paikka oli tuleva vapaaksi huhtikuulla, palkkio oli 6,000 markkaa ja tehtävä helppo. Tietysti Hagman ilolla vastaanotti tarjouksen. "Olen iloinen kuin leivonen", hän kirjoittaa Forssellille, "päästäkseni täältä, kaikesta touhusta ja melusta. Parempaa en ole voinut toivoa lennokkaimmissa unelmissani." Mutta vaikea oli hänen repiä itsensä irti. Lehteä oli näet jatkettava ainakin vuoden loppuun — ja mistä saada sijainen? No, saatiinhan semmoinen lopulta maisteri (senaattori) Kaarlo Castrénissa, mutta raskaita olivat Hagmanille sentään nämä viimeisetkin kuukaudet. Helmikuun 7 p:nä hän kirjoittaa: "Raskaita aikoja minulla on ollut uudesta vuodesta saakka. Kirjapaino-olot (Mbl. painettiin viime aikoina Weilin & Göösillä) ovat aivan nurinkurin, ja mahdotonta näyttää olevan parannusta aikaansaada. Useina öinä olen tuskin ollenkaan nukkunut, mutta mitä se olisi, jos pääsisi ruumiillisella unettomuudella — levottomuus ja kiusat merkitsevät enemmän. — Pimeältä näyttää täältä pääsö; täytyy kai luopua toivosta!" — Maaliskuun lopulla hän kertoo toipuneensa "toisten mukaan" vaarallisesta taudinkohtauksesta. Hänellä oli ollut reumaatillista päänsärkyä, jota paitsi sydämen toiminta oli häiriintynyt ("valtasuoni löi neljänä päivänä 160 kertaa minuutissa — tänään 80"). Vihdoin mainittakoon, että Hagmanin yksityiset raha-asiat eivät suinkaan olleet niin hyvässä järjestyksessä, etteivät nekin olisi huolia antaneet. Mutta ajatus "minun täytyy matkustaa" oli niin hänen syöpynyt, että kaikki esteet voitettiin. Oli kuin hän olisi tuntenut, että nyt on yritettävä, jos koskaan; matka voi kenties auttaa, täällä on loppu edessä. Torstaina huhtikuun 10 p:nä toimeenpantiin Hagmanille läksiäispäivälliset, joissa Antti Jalava piti jäähyväispuheen, joka ollen osaksi vakava, osaksi humoristinen sisällykseltään tyystin osotti, kuinka suuressa arvossa häntä kaikki pitivät ja kuinka rakas hän oli ystäville, joista hän nyt erosi. Seuraavana päivänä hän lähti omaistensa luokse Hämeenlinnaan, jossa viipyi neljä päivää. Palattuaan Helsinkiin hän 15 p:nä kirjoitti jäähyväiskirjeen Forssellille, josta otan nämä sydämelliset sanat:

"Veli Ernst Albert! — — Niin, rakas veli, lauantaina lähden — jos mitenkään mahdollista on, sillä 21 p:nä alkaa virkatoimeni Kööpenhaminassa. Kiitos nyt minulle osottamastasi ystävyydestä, kaikesta minulle tekemästäsi hyvästä. Mitä olet tehnyt Morgonbladetin hyväksi, siitä ei oikeastaan minun ole kiittäminen — sen tunnet itsessäsi ilman selityksittä — mutta koska sinun työsi ei ainoastaan ole tehnyt sen olemassaoloa mahdolliseksi, vaan myöskin mitä oleellisimmin helpottanut tehtävääni, niin olkoon siihen nähden minulle suotu omastakin puolestani saada kiittää Sinua. Niin, kiitos, kiitos!

Ihmeellinen on sattuma ollut, että me niin kaikessa olemme olleet yhtä mieltä ja ymmärtäneet toisiamme. Minulle on ollut enemmän kuin sanoa voin, että minä sentään maailmassa olen tavannut jonkun, joka on minua kohtaan ollut täysin suora ja rehellinen ystävä. Ethän pahaksi pane, että lausun sen julki. Vielä kerran: kiitos kaikesta, älä unohda, vaan sääli minua!

— Kolme viikkoa olen ollut jotenkin huono, ja olen edelleenkin. Nukkunut vain vähän, ja ainoastaan morfiinin avulla. Kenties sydämen vika. Noudattanut ankaraa dieettiä, lääkärin määräyksestä." —

Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan.

Hagmanin Kööpenhaminan-ajalta on seikkaperäisempiä tietoja hänestä säilynyt kuin miltään muulta hänen elämänsä jaksolta. Hän kirjoitti näet miltei joka päivä omaisilleen ja ystävilleen, ja useimmat kirjeet ja kirjekortit näyttävät säilyneen. Kumminkaan en näe syytä olevan tehdä esitystäni niin laajaksi kuin mahdollista olisi. Asianlaita on nimittäin että tarkemmat tiedot ystävämme huonontuvasta terveydestä tuskin kuuluvat laajemmalle yleisölle. Riittäneehän sanoa, että Hagmanin terveys hänen lähtiessään ulkomaille jo oli niin järkytetty, että hän huolimatta hiljaisista elämäntavoistaan ja lääkäreistä ainoastaan ajoittain näennäisesti parantui. Enimmäkseen hän oli niin heikko, että tavallisen kirjeenkin kirjoittaminen kävi hänelle rasittavaksi. Sen lisäksi hän esim. 22 p:nä kesäk. yöllä sai jonkunlaisen hermo- tai lievän halvauskohtauksen, jonka jälkeen hänen täytyi lähes pari viikkoa olla minkäänlaiseen työhön ryhtymättä. Samoin hän joskus muulloinkin oli tavallista huonompi, vaikka hän taas ajaksi toipui, siksi kuin vuoden alussa 1885 ratkaiseva isku sattui.

Kumminkin Hagman, mikäli huomattavissa on, yleensä säännöllisesti jaksoi suorittaa tehtävänsä, s.o., joka päivä käydä Thielen kirjapainossa laskemassa ja käytettäväksi antamassa paperiarkkeja, klisheitä y.m. sekä tarkastamassa valmiiksi painettuja setelejä ja kaappiin sulkemassa tavaraa, joka ei saanut olla esillä. Siihen meni häneltä noin 1 1/2 tuntia, jota vastoin hänen edelläkävijänsä, tri Grönvik, oli siitä tunnissa suoriutunut. Niinikään hän tarpeen mukaan edusti Suonien pankkia erään oikeusjutun sattuessa Malmössä, kun eräs sikäläisen pakkahuoneen kuuromykkä palvelija oli yhdestä Hagmanin, pankille lähettämästä laatikosta varastanut 100 kappaletta viidenmarkan seteleitä, joista kaikki paitsi viittä kappaletta saatiin takaisin. Luonnollisesti Hagman vähän saattoi nauttia niistä uusista oloista, joiden keskelle hän oli joutunut. Suurimman ilon hänelle tuottivat kotimaalaiset, jotka silloin tällöin kävivät hänen luonaan. Näistä on ensi sijassa mainittava hänen äitinsä ja Sofia-sisarensa, jotka vartavasten matkustivat hänen luokseen kesäkuulla ja viipyivät äiti noin kuukauden ajan ja sisar vähän kauemminkin. Tiedämmehän jo ennestään, että Hagman oli kiintynyt omaisiinsa, ja sen tähden on helppo ymmärtää, että tämä käynti tuotti hänelle suurta sydämentyydytystä. Nämä lähimmät omaiset olivat hänen luonaan silloin kun ensimäinen ylempänä mainituista sairauskohtauksista sattui. Muista ystävistä ja tuttavista, jotka tänä vuonna kävivät Kööpenhaminassa, mainittakoon hyvä toveri Pietarista, Bruno Niska, tri O. A. Forsström (Hainari) nuoren rouvansa kanssa Sortavalasta, Viktor Forselius Turusta, laulajatar nti Alma Fohström, August Hjelt y.m. — Että Hagman, innostunut kun oli valtiollisesta elämästä, ei voinut olla kauan Tanskassa koettamatta päästä tuttavuuteen johtavien miesten kanssa, on itsestään ymmärrettävää. Merkillisin mies, jonka hän oppi tuntemaan, oli etevä poliitikko Kristen Povlsen Berg, joka uudestaan tulleena "yhdistetyn vasemmiston" johtajaksi paraikaa kävi kiihkeää taistelua Estrupin ministeriötä vastaan. Bergin välityksestä Hagman myöskin sai kutsun olla saapuvilla "yhdessä merkillisimpiä valtiollisia juhlia Pohjoismaissa", niinkuin Hagman kirjoittaa minulle (14/9), tarkottaen juhlaa Skodsborgissa (6/8), jonka tanskalainen vasemmisto oli toimeenpannut suuren norjalaisen valtiomiehen ja kansanpuolueen johtajan, vastikään konseljipresidentiksi kohonneen Johan Sverdrupin kunniaksi. Hagman oli ollut kahden vaiheilla, mennäkö juhlaan vai eikö, varsinkin kun Berg edeltäpäin oli lausunut, että olisi hyvin tervetullutta, jos hän esittäisi tervehdyksensä Suomesta — mihin Hagman kuitenkin oli vastannut ehdottomasti kieltäen. Itse juhlassa Berg ensin puhui Sverdrupille; sen jälkeen hän oli eri puheella osottava huomaavaisuutta muita kunniavieraita kohtaan. Sitä ennen hän kuiskasi Hagmanille, että hän "Venäjän tähden" ei tahtonut mainita häntä. Siitä tämä oli sanonut olevansa erityisesti kiitollinen, sillä "Jumala ties mitä juttuja siitä olisi syntynyt". Sverdrupin, ulkomaalaisen valtiomiehen, juhlimista katsottiin näet Tanskassakin arveluttavaksi rohkeudeksi, erittäin kun hän, niinkuin G. Brändes kertoo, Kööpenhaminassa ei ollut etsinyt muuta kuin vasemmiston miesten seuraa. "Miten lieneekään", Hagman kirjoittaa, "on juhla elämäni arvokkaimpia muistoja. Olen saanut pusertaa Sverdrupin kättä ja myöskin puhua hänen kanssaan muutamia sanoja Suomesta sekä tullut esitellyksi usealle tanskalaisen kansanpuolueen johtavalle miehelle!" — Eräässä seuraavana päivänä lähettämässään lisäyksessä kirjeeseensä Hagman selittää, että Bergin kuiskaus hänelle tarkotti muutakin kuin vain sitä, ettei hän halunnut herättää huomiota Venäjällä. Siihen sisältyi näet myös Hagmanin kannan hyväksyminen siinä kohden, että Suomi oli kansallisesti jotakin erikoista, skandinaavilaisista maista erillään olevaa, ja että sitä siis (huolimatta Venäjästä) sentähden ei voitu mainita. — "Semmoisia vahvoja valheita", hän kirjoittaa, "kuin että kansallisuuskysymys ei ole rotukysymys, on varovaisinta olla lausumatta. Luultavasti se oli Z. T., joka sai sen lauseen ohjelmaan. Vähän auttaa sanoa, ettei tahdo sitä käsitellä niin, kun se tosiasiassa, maailmanhistoriallisesti, sitä on. Suomalaista kansakuntaahan me tahdomme ja tämän harrastuksen kautta me siirrymme loitommas skandinaavilaisista kansoista — se on selvää eikä siihen voi mitään. Minä olen myöskin monipuolisesti nähnyt ja kokenut, ettei meitä, Jumalan kiitos! enään oteta lukuun, kun on kysymys näiden kansojen tulevaisuudesta. Se ei laisinkaan käy päinsä." — Nämä sanat käsittänevät tuloksen ei ainoastaan Hagmanin omasta toiminnasta ja mietiskelystä, vaan myöskin hänen matkalla saavuttamastaan kokemuksesta. Ettei tämä käsitystapa johtunut mistään vastenmielisyydestä lähinnä Ruotsia kohtaan, niinkuin ehkä voitaisiin luulla, sen näkee siitä mielihyvästä, jonka hän eräässä kirjeessä lausuu julki, kun hän vuoden viime päivinä Suomen pankin paperiasioissa kävi Tukholmassa. Ruotsalaisessa ympäristössä hän erinomaisesti viihtyi.[58]

Hagmanin ollessa Kööpenhaminassa tapahtui onneton tulipalo, joka hävitti Kristiansborgin linnan keskellä kaupunkia. Omaisilleen hän siitä kirjoittaa seuraavana päivänä lokakuun 4:ntenä. — — "Menin ulos noin vähää ennen klo 7, portissa oli tämän talon poika, joka sanoi: 'Kristiansborg palaa'. Enpä juuri uskonut, mutta menin Nytorville katsomaan. Tulin teatterin ohitse, ja näin nyt koko linnan tulen vallassa. Hirmuinen näky, julma ja pyörryttävä! Katselin ja ajattelin: mitähän kaikkea tuossa nyt menee? palaakohan vielä Thorvaldsenin museokin? Taulugalleria oli jo liekeissä, enkä tietänyt oliko mitään pelastettu. Koin tunkeutua väkijoukon läpi telegrafiin lähettääkseni sanoman Morgonbladetille. Menin syrjäkatuja, mutta Köbmagerkadulla oli väentungos semmoinen, etten tahtonut päästä eteenpäin. Pääsin kuitenkin, mutta levottomuuteni oli suuri, ja siitä päätäni rupesi pyörryttämään. Vihdoin sain sähkösanoman annetuksi. Menin sitte vielä tulipaloa katselemaan ja istuin vähän aikaa Kongen af Danmark nimisessä ravintolassa, lähellä palopaikkaa. Tultuani kotia kuului aika pamaus. Mikä se oli? Pitää vielä mennä katsomaan. Portailla tapasin naapurini ja sain heiltä kuulla, että insinöörit olivat dynamiitilla räjähyttäneet ilmaan erään rakennuksen, jotta linnankirkko ja Thorvaldsenin museo pelastettaisiin. — Mutta jo on pääni taas huono, niinkuin se oli eilen illallakin." — Muutamia päiviä myöhemmin Hagman vielä palaa tulipaloon, kertoen surkeista raunioista, joita oli läheltä katsellut. Sitte hän huudahtaa: "Voi näitä ministeriön lehtiä, miten Bergiä kohtaan menettelevät! Tulipalostakin on koetettu saada jotakin häntä vastaan; [kun näet hänen kansliahuoneensa oli pelastunut] sanottiin, että hän pelastustyössä oli koettanut vain pelastaa omaansa j.n.e. Noh, nyt ei hänellä linnassa ollutkaan mitään omaa, vaan ovat kaikki huonekalut valtion. Toisaalta kuuluu, että hän kuin mies johti pelastustyötä koko valtiopäivä-osastossa, ja onhan se selvää ja arvattavaa." Vielä Hagman kertoo kuinka eräs kuvalehti teki pilkkaa Bergin köyhyydestä, kuvaten hänet huonoissa vaatteissa ja paikatuissa saappaissa. Hän olisi mielellään lähettänyt kuvan, mutta ei tahtonut "antaa hävyttömyydelle rahaa — enpä osta!" Semmoiset taistelutemput loukkasivat Hagmanin ritarillista mieltä. Tulipalon jälkeen hän kävi Bergin luona jättämässä nimikorttinsa.

* * * * *

Enemmän kuin mitään muuta Hagman Kööpenhaminassa ajatteli kotimaan oloja ja myöskin omaa lehteänsä. Kumminkaan hän ei, vaikka monesti lausuukin toivovansa vielä tulla aivan terveeksi, kertaakaan mainitse mitään palaamisesta entiseen toimeensa. Sitä hän vain useamminkin painostaa, että Suomessa yhä edelleen ruotsinkielinen fennomaaninen lehti on tarpeen. Kaukana oltiin näet lopullisesta voitosta, ja turmiollista oli hänestä sentähden luovuttamalla aseet ruveta kompromissaamaan tai rakentamaan sovintoa vastustajien kanssa. Siihen suuntaan käyvät tuumat, jotka, mikäli olivat julkisuuteenkin tulleet, lähinnä nojasivat olettamukseen, että suomenmieliset ja entinen Dagbladin puolue voisivat yhteen liittyä, ilmaisivat Hagmanista heikontumista ja veltostumista. Eikä hän myöskään onnelliseksi katsonut sitä kristillisten ja suomenmielisten liittoa, joka todella syntyi suureksi osaksi tri Bergenin esitelmäin herättämän mielenkuohun tuloksena. Edellisten joukossa oli nimittäin monta puhtaasti ruotsinmielistä, ja sen vuoksi hänestä asia ei voinut olla kansalliselle puolueelle eduksi. Kun hän sitte sai tietää, että ainakin aluksi hänen ystävänsä E. A. Forssell rupeisi uuden lehden, Finlandin, toimittajaksi, hän katseli seikkaa tyynemmin mielin.

Kun päätetty oli, että Morgonbladetin sijaan oli astuva aivan uusi lehti, Hagman alkoi valmistaa jäähyväiskirjoitusta vuoden viimeistä numeroa varten, ja kun jo tavallisen kirjeen laatiminen häntä väsytti, on ymmärrettävää, että hän kirjoitukseen käytti paljon aikaa. Miten lieneekään, tuli siitä kaunis ja liikuttava jälkilause, jossa elämäntyönsä päättäneen sanomalehtimiehen harras isänmaanrakkaus ja harvinaisen vilpitön, miehuullinen luonne eheinä kuvastuvat. Tässä seuraa lyhyt selostus noin 4 palstan pituisesta kirjoituksesta: Ensin hän lausuu julki ilonsa siitä, että on saanut olla mukana tekemässä työtä Suomen kansallisen tulevaisuuden hyväksi ja kokemassa odottamattomia voittoja: lukuisat 1872 v:n jälkeen syntyneet suomalaiset koulut, uusi v. 1883 esiintynyt asetus oikeuskielestä, yleisön mielipiteissä tapahtunut muutos — nimittäin että enää harvat julkisesti vastustivat suomalaisuuden tarkotusperiä, "asian sisällinen totuus oli pakottanut vastustajat ainakin ulkonaiseen myöntyväisyyteen" — sekä vihdoin että Yrjö Koskinen, suomenmielisten etevin mies, 1882 oli kutsuttu hallitsijan neuvoskuntaan; ainoastaan yhdessä kohden oli ratkaisu tapahtunut lehden mielipiteitä vastaan, siinä nimittäin, että eräistä oppikouluista ja samalla myöskin monesta yliopistotutkinnosta klassilliset kielet oli syrjäytetty. — Sen jälkeen, kääntäen katseensa valtiolliseen elämäämme yleensä, hän pitää onnena, että kansallinen kysymys on sen perustana ollut: "missä kansallinen tunkeutuu esiin, siinä voidaan odottaa tervettä, luonnonmukaista kehitystä; ainoastaan se, jolla on kansassa juurensa, voi siinä kasvaa ja menestyä". Kielikysymys on päivän elinkysymys ja niin kauan kuin se on ratkaisematta, on maan tulevaisuus huonosti turvattu. Ruotsalainen kansanaines on rauhassa elävä, Morgonbladetissa ei ole sanaakaan sanottu, joka sen turvallisuutta uhkaisi; vastustajat ovat ruotsalaisuuden miehet luonnottomine vallanpyyteineen. Lujasti ja tarmokkaasti on edelleen työtä tehtävä suomalaisen kysymyksen ratkaisemiseksi, välittämättä vastustajain väitteistä, välittämättä niistä usein halpamielisistä keinoista, joilla he koettavat valta-asemaansa puolustaa. Mutta kaikista tärkeintä on, että suomalais-kansalliset pysyvät yksimielisinä. Yhtenä Morgonbladetin päätehtävänä onkin ollut ylläpitää sopua puoluelaisten kesken, eritoten sillä tavoin, että se mahdollisimman mukaan on pidättäytynyt vastalauseista ja hyökkäyksistä pääasiassa samoin ajattelevia kohtaan, milloin joku huonosti valittu lause taikka vähemmän mietitty toimenpide olisi siihen aihetta antanut. — Vihdoin kirjoittaja pyytää vastustajiltaan anteeksi taistelun telmeessä lausutut katkerat sanat, tunnustaen samalla voimiensa vähyyden. Toiselta puolen hän kiitollisuudella muistaa, että useita kansan etevimpiä miehiä, jopa sen suurin johtaja, tienraivaaja ja -viittaaja J. V. Snellman on lehteen kirjoittanut. Viimeinen kiitos on lehden talouden kannattajille ja nuoremmille avustajille, johon hän pitäen edellisiä silmällä lisää, että toimitukselta ei koskaan oltu vaadittu eikä se koskaan ollut antanut mitään lupauksia sisällykseen katsoen, vaan on kaikki, mitä siinä lausuttu on, vakaumuksesta lähtenyt. Eikä Morgonbladet koskaan ole ollutkaan sanomalehtiyritys tavallisessa merkityksessä. Sitä ei ole koskaan liikeyrityksenä hoidettu, vaan on se palvellut aatetta, jonka pikainen toteuttaminen on kansamme olemassaolon perustus.

Joulukuun 31 p:nä 1884 sai Hagman vastaanottaa seuraavan, häntä suuresti ilahduttavan sähkösanoman: "Morgonbladetin viimeisenä päivänä kiitämme täydestä sydämestä Sinua, sen johtajaa, väsymättömästä, tarmokkaasta, hedelmällisestä työstä isänmaan palveluksessa. Göös, Meurman, Kihlman, Forssell, Jaakko Forsman, Eneberg, Löfgren, Almberg, Ignatius."

Lucina-sisarelle August kirjoitti 5 p:nä tammik.: "Vai että mamma oli suruissaan, kun Morgonbladetin viimeinen numero tuli. Itkinpä vähän itsekin, kun loppukirjoituksen kirjoitin. Mammalle lohdutukseksi", seuraa sitten ylläoleva sähkösanoma.

Hagmanin rakkaus omaisiinsa ja etenkin äitiinsä oli saanut hänen melkein jok'ainoa päivä antamaan itsestään tietoja. Uutena vuonna 1885 oleskeli Lucina Helsingissä äidin ollessa yksin Hämeenlinnassa. August kirjoitti silloin tavallisesti sisarelleen, sillä 72-vuotiaan äidin silmät eivät vaivatta pystyneet saamaan selkoa hänen käsialastaan. Tammikuun 31 p:nä August kuitenkin, kuultuaan että Lucina 7 p:nä helmik. palaisi Hämeenlinnaan, kirjoitti kortin suoraan äidille — se oli nähtävästi viimeinen, mikä hänen käsistään lähti! Siinä hän enemmän huolehtii äidistään kuin itsestään. Hän pelkää äidin kärsivän ikävyydestä ja varottaa häntä toimimasta, niin että väsyy. Itsestään hän sanoo, niinkuin melkein aina omaisilleen, että hän voi "jokseenkin hyvin", vaikka "hengenahdistus taas on ruvennut vähän vaivaamaan".

Luultavasti seuraavana yönä Hagmania kohtasi halvaus. Lähempiä tietoja siitä puuttuu, mutta 1 p:nä helmik. hän hotellista Kongen av Danmark, jossa oli asunut, muutettiin Kunink. Fredrik-Hospitaliin. Siellä häntä hoidettiin maaliskuun 6:een päivään, jolloin hän oli niin toipunut, että arveltiin hänen voivan matkustaa kotia yhdessä Tyko-veljen kanssa, joka oli tullut häntä noutamaan. Tyko, jolla oli koulunopettajan virka Viipurissa, vei veljensä Hämeenlinnaan äidin ja Lucinan luokse, ja katkeraa oli näiden vastaanottaa rakas vieras, sillä ensimäinen silmäys oli ilmaissut, että August oli mennyt mies. Asunnon ahtauden tähden muutettiin sairas jonkun ajan päästä Helsinkiin, missä ystävä Forssell otti hänet luokseen (Mikonk. 27). Tietysti lääkärien apua kysyttiin, mutta turhaan, eikä hän itsekään enään elämää ajatellut. Kun muutamia päiviä ennen kuolemaa ystävysten kesken oli puheeksi tullut Hagmanin kotiatulo Kööpenhaminasta ja tulevaisuus, oli hän tyynellä, puoleksi leikillisellä tavallaan lausunut: "Niin, en minä ole tullut kotia elääkseni, vaan kuollakseni täällä. Sehän se merkillinen oli, etten minä voinut kuolla Kööpenhaminassa. Minun täytyi päästä kotia saadakseni hautani Suomessa." Keuhkohalvaus kuuluu aiheuttaneen lopun, joka tuli klo 3 p:llä lauantaina 18 p:nä huhtikuuta 1885.

August Hagman haudattiin vanhalle luterilaiselle kirkkomaalle tiistaina 21 p:nä. Saattajain lukuisassa joukossa nähtiin, paitsi vanhaa äitiä ja sisaruksia, valtiopäivämiehiä ja Pohjalainen osakunta in corpore. — Forssell-ystävän jäähyväissanoista otan joitakuita kuvaavimpia: Vainajan intohimoinen isänmaanrakkaus oli samalla hänen vaivansa ja virkistyksensä. Hänen elämänsä oli raskasta työtä, jopa siihen määrään, että hänen voimansa murtuivat ennen aikojaan; hänen elämänsä oli kovaa taistelua, niin ettei hän aina edes todellisten, rakkaitten ystäviensäkään kanssa saanut olla yksimielisessä yhteistyössä; hän sai kärsiä vastoinkäymisiä ja vääryyttä. Mutta hän teki työtä ja taisteli ja kärsi ilolla, sillä hän eli suuren asian hyväksi, johon koko hänen sielunsa oli kiintynyt. Hän oli järkähtämättömästi vakuutettu harrastuksensa oikeudesta ja ketään pelkäämättä, säilyttäen sydämensä katkeruudesta vapaana, hän lausui sen julki. Hän oli nöyrä, hän ajatteli korkeasti asiastaan, mutta ei itsestään. Hän oli itsenäinen luonne, jopa itsepäinenkin, mutta ei ahdasmielinen. Hänen kykynsä oikein arvostella ilmiöitä eri aloilla oli tavallista suurempi. Semmoinen hän oli julkisessa toiminnassaan, semmoinen yksityisessä elämässään, paitsi että jälkimäisessä taistelijamieli vetäytyi luonteen hienojen, vienojen piirteiden taakse. — Siihen tapaan karakterisoi Hagmania se työtoveri, joka varmaankin parhaiten hänet tunsi, ja hän päätti toivomalla, että vainajan kaunis muisto kauan eläisi.

Viiteselitykset:

[1] Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872. Kirjallinen Kuukauslehti s.v.

[2] Liitto, 1904.

[3] Seikkaperäisempiä tietoja Alina Frasasta antaa Anders Ramsay vasta ilmestyneissä muistelmissaan Från barnaår till silfverhår II, s. 103 ss.

[4] Kylä Kirkkonummella, missä Kivi oleskeli n.s. ylioppilaspakarissa ja valmistautui ylioppilastutkintoon, jonka hän syksyllä suorittikin.

[5] Kirje päättyy näin ilman allekirjoitusta.

[6] Kiven veli Juhani Stenvall oli 1857 (?) vuokrannut Purnuksen tilan Siuntiossa, ja Aleksis oleskeli usein hänen luonaan.

[7] Sittenkin kun Juhani Stenvall oli luopunut vuokratilastaan (1861) oleskeli Kivi yhä edelleen Siuntiossa; viimeiset 7 vuotta neiti Charlotte Lönnqvistin luona ja avustamana.

[8] Katajanokalla?

[9] Tämä viittaa n.s. "lippukysymykseen", jota keväällä 1863 oli käsitelty sanomalehdissä.

[10] Aika 1907.

[11] K. Bergbomin jälkeenjääneitten paperien joukosta olen löytänyt laskun, jonka mukaan "ylioppilas Alexis Stenvall" oli ollut Lapinlahden hoitolassa 214 päivää, eli 1 p:stä kesäk. 31 p:ään jouluk. 1871. Hoitokustannuksista, yhteensä 184 mk. 4 p., on Julius Krohn 23 p. tammik. 1872 suorittanut 120 mk.

[12] Vanhempi veljeni ja eräs samanniminen serkku olivat ennen minua ylioppilaaksi tulleet, ja mahdollista on että Kivi tunsi heidät ainakin nimeltä.

[13] Huomattava on, että me puhuttelimme häntä ruotsiksi, jota kieltä hän aina oli käyttänyt Nervanderin seurassa. Nervander näet ainoastaan puutteellisesti puhuu suomenkieltä.

[14] Katso tästä seikkaperäisempää kuvaelmaa runoilijan elämäkerran lopussa, joka on liitettynä runoilijan valittuihin teoksiin. Tässä pidän silmällä lisäpiirteiden antamista. — Vrt. myöskin Suomalaisen Teatterin historia II, ss. 29-36.

[15] Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei mainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.

[16] Aika 1911.

[17] Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin kirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka jälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua vieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th. Reinille:

"Herra Professori!

Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali, jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B—mia, sitte kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H:ra Prof:ria olemaan niin hyvä ja antamaan T:ri B—mille tiedon asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia ainakin suhteessaan H:ra Professorin hartaaseen ystävään ja palvelijaan

Fredr. C:seen.

Helsingissä 12 p. jouluk. 1869."

Koska tek. Cygnaeuksen ja Kiven keskinäiseen väliin nähden muun muassa mainitsee runoilijan veljen tiedonantajana, tahdon edelliseen lisätä, että vakaumukseni mukaan runoilijan veljien luotettavaisuus tämmöisissä asioissa on vähintäin epäiltävä, ja että heidän antamansa tiedot siis ovat kaikella varovaisuudella vastaanotettavat. Vakaumukseni johtuu seuraavista tosiasioista. Heiltä puuttui ja puuttuu täydellisesti sitä kirjallista sivistystä, jota veljen runoilijatoimen ja hänen kehityksensä käsittäminen edellyttää. Edelleen ei Kiven eläessä mitään tietty siitä (jota he jälestäpäin ovat kertoneet), että he milloinkaan (jollei hänen varhaisena kouluaikanaan) olisivat tukeneet veljeänsä taikka edes olleet erittäin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan, päinvastoin he jo silloin (niinkuin ennen muita K. Bergbom sai kokea) läheisen sukulaisuuden perustuksella tavantakaa kävivät Aleksin ystävien luona pyytämässä apua itselleen. Vihdoin on merkille pantava että he, kun minä 1872 keräsin aineksia runoilijan elämäkertaan, eivät tienneet kertoa minulle mitä he kymmeniä vuosia jälestäpäin ovat kertoneet nuoremmille tiedustelijoille. Tämä antaa aihetta olettaa, että heidän myöhemmät tietonsa osaksi johtuvat julkaisemastani Kiven elämäkerrasta ja kenties osaksi myöskin siitä että olivat huomanneet kuinka suurta arvoa pienimmällekin lisäpiirteelle annettiin.

[18] Kirje kuuluu suomennettuna:

"Herra A. Kivi, Siuntio. Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseen t. k:n 22 p:ltä on minulla kunnia ilmoittaa, että minä mielelläni syksyllä kustannan muutamia suomenkielisiä näytelmiä, etenkin semmoisia, jotka sopivat seuranäytelmiksi. Kumminkin painattaisin niitä mieluimmin kappaleittaan, koska se edistää menekkiä. Ulkomuodon ja -näön näytteenä lähetän tämän ohella komedian, jonka nykyisin olen saanut valmiiksi.

Helsinki 24/4 67.

Kunnioittaen

P. Th. Stolpe."

[19] Kun Kivi antaa draamallisten vuoropuhelujen vaihdella eepillisen esityksen kanssa, hän epäilemättä noudattaa romanttisia esikuvia. Tiedämmehän että romantikot (Tieck y.m.) vartavasten tahtoivat yhdistää eri runouden lajit, ja esimerkkejä tästä on Kivi voinut nähdä m.m. Almqvistin teoksissa. Almqvist oli siksi tunnettu ja luettu meillä, että Kivikin varmaan oli lukenut "Drottningens juvelsmycke" tai jonkun muun kertomuksen, josta hän saattoi oppia tuon menettelytavan.

[20] Huomattava on, että kirjoittaja H. M:ssa ei tee erotusta suomalaisten ja ruotsalaisten välillä, ja 1800-luvun keskivaiheilta muistan minäkin, että esim. vöyriläiset olivat tappeluistaan yhtä kuuluisat kuin härmäläiset tai kauhavalaiset taikka muut.

[21] Tämän käsityksen Seitsemästä veljeksestä sekä vertailun Don Quijoteen esitin minä jo 1872 esitelmässäni Pohjalaisten Porthaninjuhlassa.

[22] Godenhjelmilla on myöskin pari Kiven hänelle kirjoittamaa kirjettä tallella. Muutoin minä jo 1872 keräsin useimmat silloin saatavissa olevat Kiven kirjeet (noin 50 kappaletta), ja olen minä, alkuperäisten omistajain suostumuksella, myöhemmin antanut ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Jos kellään on vielä joku Kiven laatima kirje, olisi suotavaa, että se luovutettaisiin Seuralle tulevia aikoja varten säilytettäväksi.

[23] Toisessa paikassa Hynninen vielä lausuu Ahlqvistista: "Hän oli mitä jyrkin aristokraatti, vaikka hänellä ei ollut kilpeä ritarihuoneessa".

[24] Aika 1909.

[25] Antti Jalava tuli yliopiston lehtoriksi 1881. Kuinka monelle hän on unkaria opettanut, en voi lähteitten puutteessa sanoa, mutta lukuvuodella 1907—08 oli oppilaitten luku syyslukukaudella 10, kevätlukukaudella 9.

[26] Esimerkiksi siitä kuinka Antti Jalava piti unkarilaisia esikuvallisina, mainitsen seuraavan piirteen. Kun Suomalainen tiedeakatemia viime talvikautena alkoi pitää julkisia kokouksiaan, nähtiin Jalava niissä aina saapuvilla. Eräänä iltana tervehtiessäni häntä huomautin, että hän oli uskollinen kokouksissa kävijä. — "Niin", hän vastasi, "minä aion tulla joka kerta; Unkarissakin on aina huone täynnä yleisöä tiedeakatemian kokouksissa".

[27] Suomalainen I. 1910.

[28] Aika 1910.

[29] Jac. Ahrenberg on tosin kuvaussarjaansa "Tuntemiani ihmisiä" liittänyt Albert Edelfeltinkin, mutta hänen esityksensä ei tyydytä kohtuullisia vaatimuksia täydellisyyteen enemmän kuin luotettavaisuuteenkaan katsoen.

[30] Jours Passés … par Henri Amic et l'auteur d'Amitié amoureuse. Paris. Librairie Ollendorf.

[31] Kreivi Louis Sparre (Suomessa toistakymmentä vuotta asunut ruotsalainen taiteilija) oli toukokuulla 1893 tullut (Münchenistä) Parisiin, asettunut asumaan Edelfeltin atelieriin ja jo seuraavana päivänä sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen. Hoidettuaan häntä yhden viikon Edelfelt, lääkärin neuvosta, vei hänet sairaalaan ja sieltä sitten kesäkuun 1 p. maalle hra Amic'in luokse.

[32] Kyseessä on Vaasan kirkon alttaritaulu.

[33] Alkusanat "A-t-on réveillonné" — tarkottavat oikeastaan sitä ylimääräistä ateriaa, jolla Ranskassa on tapana viettää jouluyötä.

[34] Ruotsalainen maalaaja, Glunttien luojan, Gunnar Vennerbergin, poika.

[35] Kirjeensaajan kirjottama Pasteurin elämäkerta.

[36] Tarkottaa Nobelin palkintoa.

[37] Näytetty Parisissa nimellä La Retraite.

[38] Aika 1910.

[39] Tästä Nervander on erityisesti kertonut julkaisussaan "Blad ur Finlands kulturhistoria".

[40] Helsingin ruotsalaisissa piireissä oli 1870-luvulla (ja tietysti myöhemminkin) tavaksi tullut kuvata fennomaaneja kauhean raakamaisiksi olennoltaan ja elämältään. Kun 1873 Gunnar Berndtsonia piirustajana kehotettiin liittymään toiseen taidehistorialliseen retkikuntaan, jonka johto oli minulle uskottu, tiedustelivat hänen omaisensa vartavasten minkälainen mies minä olin; oli nimittäin sanottu, että olin fennomaani, ja heitä arvelutti päästää nuorukaista niin vaaralliseen seuraan!

[41] Tämä luonnos oli kilpailussa Helsingissä saanut ensimäisen palkinnon, ja olisi Vaasan kirkkoa varten valittu toinen, jos taulu olisi tilattu pääkaupungin uuteen eli Johanneksen-kirkkoon.

[42] Tarkotus oli saada Louis XVI-tyylistä päällysvaatetta samanaikaisiin huonekaluihin.

[43] Meriupseeri oli nimeltä Fredrik Cold, jonka kuvan Takanen muovaili opintovuosinaan. (Ks. J. Takasen elämäkerta s. 39.)

[44] Elämäni lapsuus. Muistelmia Kälviältä ja Kokkolan koulusta. Porvoossa 1911.

[45] Tiedot on minulle toimittanut harras tutkija, kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom Koivulahdella.

[46] Tämä nimi tuli käytäntöön vuosina 1864—65, jolloin Helsingfors Dagblad sitä ensin käytti kiistellessään Helsingfors Tidningarin kanssa, jota se sanoi jungfennomaanien äänenkannattajaksi.

[47] Hagmanin kirje on suomenkielinen ja päättyy kehotukseen: "Kirjoita pian minulle ja suomeksi". Tämän johdosta muistutan siitä, mitä ennen olen kertonut K. A. Castrénista, nimittäin että hän samana vuonna oli Kokkolan koulussa ja siellä kirjoitti aineensa suomeksi. Kälviäläisinä Hagman ja Castrén tunsivat toisensa ja arvattavasti myöskin virkistivät toistensa suomenmielisyyttä. — Samassa kirjeessä Hagman kehottaa Gummerusta tovereineen toteuttamaan edellisen lukukauden lopulla tehdyn ehdotuksen toimeenpanna "yhdistyminen tai likeyntyminen toisiin maamme lukioihin". Se todella tapahtuikin, niin että lukioiden (Vaasan, Kuopion, Hämeenlinnan y.m.) toverikunnat alkoivat vaihtaa kirjeitä keskenään. Muistan että kulloinkin joku parhaimpia kynäilijöitä sai tehtäväkseen laatia kirjeen kaikkien puolesta, ja ennenkuin se lähetettiin se luettiin julki konventissa. Niissä kerrottiin lukuvuoden merkkitapaukset ja toverikunnan yhteiset puuhat. Esitykseltään ne olivat jotenkin pateettisia, mutta henki oli vilpittömästi suomalainen, isänmaallinen. En epäile pitää tässä omituisessa kirjeenvaihdossa ilmenevää yhteenliittymishaluakin toverikuntien kesken merkkinä kansallistunnon elpymisestä. Saattaahan katsoa ennen kuulumatonta ilmiötä myöhemmän nuorisoliikkeen enteeksi.

[48] Näissä osotuksissa näyttäytyy mistä Hagman ja Lydecken olivat, niinkuin ylempänä sanotaan, keskenään tuumailleet. Niinkuin tunnettu on, oli kotiteollisuuden elvyttäminen ja sen tuotteiden myynti liikemiesten välityksen avulla yksi niitä hätäapukeinoja, joihin J. V. Snellman hartaasti kansalaisia kehotti.

[49] Kun K. K:ssa vastataan Hagmanin poleemiseen kirjoitukseen, viitataan kyllä erääseen hänen lauseeseensa, joka saattoi aiheuttaa väärinkäsitystä; mutta tosiasia on että jokaiselle tarkkaavaiselle lukijalle olisi hänen kantansa pitänyt olla täysin selvä.

[50] Lukuvuonna 1869—70 oli poikakoulussa 152 ja tyttökoulussa 131 sekä sunnuntaikoulussa 505 oppilasta. Sinä vuonna oli lisäksi Pietarporin puolella "apuosasto", jossa opetusta annettiin 29 oppilaalle.

[51] Muutamista tilapäärunoelmista päättäen, jotka olen lukenut, oli hän erittäin näppärä pukemaan ajatuksensa sujuvaan runomuotoon. Sepitelmät muistuttavat lähinnä Z. Topeliusta; mitään itsenäistä, alkuperäistä sävyä niissä tuskin huomaa.

[52] Missä tarkotuksessa tiedot olivat väärennetyt (tahdottiinko kenties osottaa, että oppilasluku oli kasvanut Hagmanin poistuttua?), sitä en voi sanoa, sillä lehden näytenumeroa en ole käsiini saanut.

[53] Vrt. Suomalaisen teatterin historia I. s. 195.

[54] Koska olen Forssellin jälkeenjääneiden paperien joukosta löytänyt Meurmanin alkuperäisen kirjoituksen, johon Forssell on tehnyt ainoastaan muutamia harvoja tyylillisiä muutoksia, otan sen tähän kokonaisenaan. Alkuperäisenä sitä näet ei ole koskaan painettu, mutta kyllä suomennettuna eräässä Oulun lehdessä.

Till Red. af Morgonbladet.

Af ordalagen i H. K. M:s Nådiga kungörelse af den 10 September, deri det heter, att H. K. M. låtit sig föredragas Finlands vid senaste landtdag församlade Ständers underdåniga petition om inrättning och vidmakthållande af en afdelning med finskan till undervisningsspråk vid Normalskolan, framgår icke klart, i hvad mån för H. K. M. blifvit framställd själfva hufvudpunkten i petitionen, nämligen att Normalskolan, enligt Ständernas underdåniga önskan, borde bibehållas i Helsingfors och ej förflyttas till annan ort. Morgonbladet förutsätter som en möjlighet, att petitionen blifvit framställd såsom åsyftande endast ifrågavarande skolas inrättning och vidmakthållande. Verkliga förhållandet torde föga kunna utredas. Men om vårt konstitutionella statsskick skall hafva någon betydelse, är det af yttersta vigt att H. K. M. får inhemta Ständernas önskningar, sådana de framställts. Uti ifrågavarande fall finnes lyckligtvis en enkel utväg dertill, som icke alltid står till buds, och det är: att finska folket bringar sin åsigt till H. K. M:s kännedom genom att själft i Helsingfors underhålla ifrågavarande skola.

Äro vi verkligen ett enigt folk, eller har språkdualismen redan ohjälpligen söndrat oss i tvänne svaga hälfter, ett rof för hvem som helst? För min del finner jag för närvarande saken icke i första rummet gälla en finskhetsfråga, utan den, om det finska folket, utan afseende på den sak det gäller, anser nödigt att gifva dess representanters enhälligt uttalade önskan något stöd. Det är ur denna synpunkt jag anser, att folket icke bör finna någon uppoffring för stor. Ihågkommas bör dessutom af dem, som möjligen häri vilja se en finskhetens sak, att med våra nuvarande skolförhållanden den tid snart kan vara för handen, då föräldrarne se sig tvungna att enskildt bekosta läroverk för sina barn på båda våra modersmål, och jag tror fast, att ingen då för språkets skull skall undandraga sig.

Det är frågan: anse de personer, som vid 1872 års landtdag representerat finska folket, sig ega andra skyldigheter än att vistas 4 månader i Helsingfors och tala eller tiga efter råd och lägenhet? Anser finska folket sig ega någon skyldighet att stå för sina representanter? Frågan besvaras med ja genom att underhålla en finsk normal — eller hvad man vill kalla den — skola i Helsingfors till nästkommande ständermöte, då petitionen i underdånighet kan förnyas eller, om saken af då sammankommande representanter anses af samma vigt som hittills, skolan underhållas med bevillningsmedel, eller ock lemnas att ärligen förfalla.

Jag behöfver ej tillägga, att min åsigt är, att i första rummet de personer, som utgjort 1872 års ständer, och dernäst hvarje finsk man och qvinna här har sitt dyrbaraste intresse att bevaka. Normalskolans underhåll till nästa landtdag kräfver utan tvifvel summor, som i våra förhållanden äro högst betydliga, men summorna äro stora eller små allt efter de intressen enhvar tror stå på spel. För min del anser jag, att de måste sammanbringas, och tager mig derföre friheten att till Red. för Morgonbladet härhos insända tusen mark till en grundplåt. Beklagligen är jag ej i tillfälle att göra mitt bidrag större och kan sanningsenligt ej påstå, att ju ej äfven denna summa i min ekonomiska ställning utgör en uppoffring, men för dem, som befinna sig i samma ställning som jag, ber jag att få framhålla den kalkyl jag gjort och som öfvertygat mig. Besagda summa kommer att öka vår årliga räntebetalning med 50 à 60 mark. Äfven i ett fattigt hem kan denna summa hushållas in genom några umbäranden af icke allt för väsentlig beskaffenhet. Jag tror, att de, som vilja sålunda beräkna storleken af sitt bidrag, skola finna sig ega mera resurser än de förmodat.

Liuksiala den 3 Oktober 1872.

A. Meurman.

[55] Vuodelta 1879 on tarkempia tietoja. Silloin laskettiin menot 51,740 markaksi. Kannatusta oli 16,400 mk, josta maaseuduilla oli merkitty 7,000 ja Helsingissä 5,000, jota paitsi kannattajat Helsingissä olivat sitoutuneet lisäksi suorittamaan 2 % tuloistaan, mikä verotus tuotti 4,400 mk.

[56] I. s. 58 ss.

[57] Luonnollista kyllä on tämä omituinen, vuosikausia kestänyt kirjeenvaihto hävinnyt. Kumminkin olen Hagmanin paperien joukosta tavannut siitä yhden näytteen, jäljennös nähdään oheen liitettynä. Käännän tähän sisällyksen: "Pyydän saada kysyä, kuinka paljon likimaille vielä tulee käsikirjoitusta [ennen lähettämäänne] kirjoitelmaan. Saako se ehkä jäädä keskiviikon numeroon? Aug. Hagman.

"[J. V. Snellman:] Noin 1 1/2 arkkia käsikirjoitusta. [A. Hagman:] Ovatko ensimäiset rivit reunassa (ettei ole kirjoitettu Dagbladia varten) tarkotetut muistutukseksi vai tekstiin? [J.V.S.:] Muistutukseksi.

"Cygnaeus taistelee viimeistä hetkeään. Kuolee varmaan parissa tunnissa. Pankaa tieto etumaiseksi tekstissä mustan kehyksen sisään (Huomaa, ainoastaan tiedon ympärille)." —

Fredr. Cygnaeus kuoli klo 4.45 i.p. 7 p:nä helmik. 1880, joten asiapaperin päivämäärä on sama.

[58] Hagman oli ennenkin, 1870-luvulla, käynyt Tukholmassa ja silloin tullut tuttavaksi m.m. Rudolf Wall'in kanssa, joka oli 1864 perustanut ja v:een 1889 johti vapaamielistä lehteä Dagens Nyheter.