← Table of contents
Muoto- ja muistikuvia II

ALBERT EDELFELT

Reading edition

Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.[28]

Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna [1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1 p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä sydämestään toivoo.

Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29] Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä, persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla, missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?

Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla (jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin, se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin nuoruuden vaikutelmiin. — Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.

Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, Henri Amic, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä — ja yksi näitä taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän, tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan. Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä, johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli äitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon) noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän arvosteluun oli ehdoton.

Mitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin "melkein täydellisestä" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa "sirosta yksinkertaisuudesta". Tunnettua on että taiteilijamme osasi ranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin käyttää arvosanaa "melkein täydellinen", niin lienee syynä siihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin pohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä näet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin ranskalaisen siroa sanontatapaa.

Kaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.

Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.

Rakas ystäväni!

Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani. Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.[31]

Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin — seitsemän kuukautta, luullakseni — aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.

Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että luulen voivani perheineni asettua Parisiin… Sen jälkeen matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani. Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen, vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.

Ryhdyin silloin rohkeasti tuohon äärettömään kankaaseen, viisi metriä korkea ja puolikolmatta leveä, (Jesuksen syntymä,[32] josta olen sinulle puhunut), ja kaikki meni hyvin puolitoista kuukautta, kunnes appeni sairastui, huononi huononemistaan ja kuoli 14 p. joulukuuta. Murheen painamana ja valvomisesta uupuneena vaimoni silloin sairastui influenssaan, ja poikani samoin. Nyt he sentään, Jumalan kiitos, ovat toipumassa! Viime ajat ovat, niinkuin näet, olleet surullisia ja synkkiä.

Aion ensiksi maalata suuren tauluni valmiiksi; matkustan sitten Tanskaan, jossa yksi muotokuva on viimeisteltävänä, ja jatkan sieltä Parisia kohti, jossa toivon olevani keväällä. Siinä suunnitelmani.

Ei olisi totta, jos sanoisin olleeni kaipaamatta Parisia ja sikäläisiä ystäviäni. Mikä minua lohduttaa, on tieto, etteivät he unohda minua; eivät he ainakaan vielä ole sitä tehneet. Luulen ettei minulla missään ole uskollisempia ystäviä, ja puhe ranskalaisen epäluotettavaisuudesta on noita perin vääriä lauseparsia, joita vain tyhmyrit, kateelliset ja tietämättömät toistavat.

Totta puhuen juuri parisilaisia ystäviäni ja heidän muodostamaansa henkistä piiriä minä kaipaan. Sitävastoin minä tuskin ajattelenkaan sikäläistä seuraelämää ja bulevardin asfalttia. Ja miksi niin tekisinkään, jos ikävöin Emile Blavet'n tai Armand Silvestre'n proosaa, niin saahan Figaron ja Gil Blas'n jokaisessa Helsinginkin kahvilassa; ja mitä seuraelämään tulee, en tarvitse muuta kuin avata paronitar Staff'in Le savoirvivre saadakseni kohta kylläkseni siitä puolesta Parisin elämää.

Sillä rauhalla, joka vallitsee syrjäisessä maassa, semmoisessa kuin meidän, on myöskin viehätyksensä. Täällä tekee työtä ilman tilaisuutta liiaksi puhua taiteesta, tällä tottuu hyvään järjestykseen, joka pelastaa pienissä rahoissa tuhlaamasta innostuksensa ja luomisvoimansa pääomaa. Ainoastaan hyvin harvoin näen täällä taiteilijoita, mutta kun se tapahtuu, huomaan ilokseni, että minä, vaikka pian täytän neljäkymmentä vuotta, kumminkin olen "nuorta polvea". Olemme tositeossa saaneet syntymään nuoren koulun, aitomodernin, ja pääasiassa hyvän. Kirjailijat, maalaajat, säveltäjät, kaikki viimeistä kuosia, melkein symbolisteja, mutta paremmin norjalaisen kuin Sâr Peladanin koulua. Varsinkin on merkittävä nuori säveltäjä, Jean Sibelius (älä unohda tätä nimeä, se on kerran tuleva kuuluisaksi, ja Parisissa häntä soitetaan kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen), joka, minun mielestäni, on erinomainen taiteilija.

Suuri dekoratiivinen tauluni Jesuksen syntymä ei voi tulla näytellyksi Parisissa, se on vaadittu asetettavaksi kirkkoon toukokuulla. Salonkiin minulla siis ei ole muuta kuin uusi äitini muotokuva ja yksi lumimaisema (effet de neige) — näet että noudatan neuvojasi —, "jos" huomaan nämä taulut hyviksi, ja "jos" ne saavuttavat varsinkin Dagnanin hyväksymisen.

Kuinka Dagnan voi? Mitä hän tekee? Olen juuri kirjoittanut hänelle, mutta odottaessani [vastausta] olisin hyvin kiitollinen, jos antaisit tietoja hänestä ja kaikista ystävistämme.

Olen lukenut kirjasi George Sandista täällä erään naisen luona. Ilmaisematta että tunsin tekijän minä kysyin, mitä hän siitä piti: "Kirja on vakavan, teeskentelemättömän tunteen läpitunkema, hän vastasi; se on niitä harvoja teoksia, joita me pohjoismaalaiset täysin ymmärrämme." Arvaapas, olinko iloinen.

Onko tänä vuonna Bouleaux'ssa vietetty jouluyötä?[33] Surullisina juhlina, joita minä olen elänyt, on ajatukseni usein harhaillut aina vieraanvaraiseen taloon saakka Gouvieux'n lähellä.

Mitä tekee Gunnar Vennerberg?[34] Onko hänen parannuksillaolonsa Uriage'ssa tuottanut hyviä tuloksia?

Vaimoni ja minä lähetämme M:me Borget'lle parhaimmat, vilpittömimmät onnentoivomuksemme uudeksi vuodeksi.

Minä uudistan onnitteluni sinulle, ja pyydän anteeksi, että olen koko ajan puhunut itsestäni. Luja kädenpuristus aina hartaalta

Albert Edelfeltiltäsi.

Seuraava kirje on kirjoitettu nuorelle Jean-Baptiste Pasteurille hänen isänsä, mainion tiedemiehen, kuoleman jälkeen:

Helsingissä 2 p. lokakuuta 1895.

Rakkahin ystäväni.

Kaikki maailman sanat ilmaisisivat ainoastaan hyvin vaillinaisesti mitä minä tunsin, kun sanomalehdissämme kohtasin onnettoman sähkösanoman Mr Pasteurin kuolemasta. Tiesin kyllä mitä isänne, jota viisitoista vuotta olen ihaillut, kunnioittanut ja rakastanut, minulle merkitsi, mutta vasta nyt on minulle selvinnyt, mikä sija, mikä ääretön sija hänellä oli sydämessäni, sillä minä itken häntä niinkuin isääni, ja maailma on minusta tyhjä kun hän on poissa. Hänen minulle alituisesti osottamansa ystävällisyys, jonka arvoinen niin hartaasti olisin tahtonut olla, hänen minulle tuhlaamansa hyvyys, tuo hyvyys, joka monena synkän surun hetkenä on minulle ollut ainoa valonsäde, olisivat riittäneet herättämään minussa ikuisen kiitollisuuden. Mutta sitäkin enemmän olen hänelle velkaa: tämä suuri mies, jonka sydän oli hänen neronsa laatuinen, on minussa elähyttänyt uskoa hyvän lopulliseen voittoon, hän on todistanut, että elämä ansaitsee elämisen vaivan, koska tämän kurjan maan päällä meidän kaltainen mies voi olla niin todellisesti suuri, koska täällä vielä on tavattavissa semmoinen älyllinen ja siveellinen kauneus, joka mitä välittömimmin virtaa Jumalasta.

Tiedän että Ranska ja koko ihmiskunta itkevät hyväntekijäänsä, mutta en voi vielä kiinnittää mieltäni heidän suruunsa: tämän avatun haudan edessä olen liian täynnä omaa ja teidän suruanne. En voi lakata ajattelemasta teitä kaikkia, jotka kannatte hänen nimeään ja joille hän oli kaikki: isä, keskipiste, ylpeys ja hellyyden esine. Miten hän teitä rakastikaan, ja miten te häntä ihailitte! Kunpa olisin Parisissa voidakseni tällä hetkellä seisoa tämän ruumisarkun edessä, jonka kaikista maailman maista tulleet laakerit peittävät, ja sanoakseni sille, joka siinä nukkuu pitkän, kunniakkaan työpäivänsä jälkeen, kuinka harras kiitollisuuteni häntä kohtaan on syvä ja ikuinen, kuinka siunaan hänen muistoaan.

Sanokaa, rakas ystävä, m:me Pasteurille, m:me Jean-Baptistelle, m:me Vallery-Radot'lle, hänen miehelleen ja lapsilleen, että me mitä vilpittömimmin otamme osaa heidän äärettömään suruunsa, ja että me kaikki käsitämme tämän korvaamattoman tappion, niinkuin olisi suru kohdannut omaa perhettämme.

Syleilen teitä sydämellisesti. Teidän aina harras

Albert Edelfelt.

Nyt seuraava kirje on osotettu René Vallery-Radot'lle:

Helsingissä 11 p. syyskuuta 1901.

Rakkahin ystäväni.

Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet, että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman tärkeän muotokuvan tähden).

Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan, olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä, isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p. elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, "sille, joka oli minua opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja runoutta".

Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit, jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.

Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?

Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi. Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti, ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä. Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon, hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä. Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me, vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!

Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä! Hän luki usein kaunista kirjaa[35] Mr Pasteuristä, jonka olette antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän mainitsi tämän suuren nimen.

Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti huomionsa nti Camillen piirustuksiin: "Kas tuossa silmät, jotka ovat mieleni mukaiset", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne jälkikirjoituksen: "Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa kotkaa vastaan."

"Oi, mikä kelpo nuori tyttö!" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti nousten nojatuolistaan, "sitä minä häneltä odotin".

En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.

Kreivi Snoilsky, Ruotsalaisen akatemian jäsen, kirjotti minulle kesäkuulla: "Tunsin jo Mr Vallery-Radot'n oivallisen kirjan. Hän on asetettu vakavien ehdokkaitten luokkaan, joita on sangen vähän".[36]

Näkemiin asti, rakas ystäväni; vaimoni, joka on ollut ihailtava tänä koetuksen aikana, sillä hän on huolimatta suuresta murheestaan hoitanut kaikki käytännölliset asiat, palauttaa itsensä hyvään muistiinne ja samoin sisarenikin. Pyydän että esitätte kaikille omaisillenne vilpittömät ja kunnioittavat tervehdykseni, ja luottakaa suuren ja muuttumattoman kiintymykseni tunteisiin.

Vanha, harras ystävänne Albert Edelfelt.

Helsingissä 17 p. syyskuuta 1901.

Rakas ystäväni!

En osaa koskaan sanoa mitä kaikkea hyvää kirjeesi on minulle tehnyt. Semmoisina elämänhetkinä on avun tarpeessa ja sentähden sana lausuttuna ystävän sydämestä vaikuttaa paljon enemmän kuin kaikki maailman filosofiset tutkielmat. Tunnen itseni hirmuisen yksinäiseksi! Tämä voi kuulua oudolta perheenisän suusta, mutta äitini oli minulle isä ja äiti, veli ja sisar. Olen sisariani paljon vanhempi. Isäni kuoli, kun he olivat lapsia. Sitäpaitsi elin lähimmässä aateyhteydessä äitini kanssa, joka oli luonteeltaan niin nuori, niin taiteilija, niin luottava tulevaisuuteen sekä hyvän ja oikeuden lopulliseen voittoon. Häntä kaipaan yhtä paljon Ranskassa kuin täällä, sillä pian kolmenakymmenenä vuotena olemme lakkaamatta kirjeissä vaihtaneet ajatuksiamme. Pitkiä aikoja olemme kirjoittaneet toisillemme joka päivä. Harvoin olen tavannut hänen vertaistaan taiteilijasielua, en koskaan, luullakseni, päivänpaisteisempaa, iloisemmin rohkeata persoonallisuutta. Epäröiminen ja pessimismi luonteeni pohjalla tarvitsivat välttämättömästi sitä nuoruuden lähdettä, joka hänen sydämensä oli, — tämä sydän, joka ei koskaan vanhentunut!

Suomen onnettomuudet antoivat ensimäisen iskun äitini terveydelle. Hän joka oli kasvanut maamme kauniina kirjallisena aikakautena, suurimman suomalaisen runoilijan, Runebergin, silmien edessä, hän joka iloiten oli nähnyt miten tätä kaunista rakennusta rakennettiin: vapaata, koulunkäynyttä, taiteellista, ihanteenpalvelukseen antautunutta Suomea, hän kärsi liian julmasti nähdessään, miten riehui taantumus- ja venäläistyttämisinto, jonka aitotatarilaisen hävityshengen oikku oli alkuunpannut.

Kunpa voisin tehdä työtä, tehdä työtä unohtaakseni kiehuvan tuskan! Mutta se on hyvin vaikeaa, ja siveltimet putoavat käsistäni.

Olemme paljon ajatelleet Gunnar Vennerberg parkaa. Äitiäni, joka suuresti ihaili hänen isänsä kykyä, koski läheltä tämän sairaus. Skandinaavian sanomalehdet julkaisivat tavantakaa tietoja hänen terveydentilastaan.

Uskotko? äitini oli hyvin, hyvin voimissaan toissa päivänä ennen kuolemaansa, mutta hänen mielensä oli aivan kiintynyt Nordenskjöldin kuolemaan ja Vennerbergin, hänen nuoruutensa mielisäveltäjän, sairauteen. Hän oli erittäin ihastunut musiikkiin, jonka Gunnar Vennerberg oli säveltänyt Davidin 23:tta psalmia varten, ja me olemme kaiverruttaneet muutamia sanoja siitä psalmista hänen ruumisarkkuunsa.

Ystäväsi Baldensperger, joka onnekseni on minunkin ystäviäni, on hyvin herttainen, ja sanon sen painolla: meistä, vaimostani ja minusta, tuntuu ikävältä, että olemme tavanneet hänet niin surullisissa oloissa ja voineet niin vähän tehdä hänen hyväkseen.

Vaimoni on ollut ihailtava tällä murheellisella ajalla. Hän on niin huolehtinut kaikista käytännöllisistä asioista, että hän nyt väsymyksestä nääntyneenä on vuoteen omana. Sisareni, joita on syytä enemmän surkutella kuin minua — sillä he ovat yksin maailmassa, ovat osottaneet uskaliaisuutta, joka muistuttaa äitiäni. Esitä kunnioittavin ja myötätuntoisin kiitollisuutemme m:me Borget'lle ja tervehdi sydämestä Dagnania ja kaikkia ystäviämme. Kirjoitan jonkun päivän päästä Dagnanille. Puserran lämpimästi käsiäsi ja kiitän sinua yhä uudestaan. Anna tietoja itsestäsi hartaalle ystävällesi

Albert Edelfeltille.

Firenze, 28 p. huhtikuuta 1903.

Rakkahin ystävä.

Aikoja sitten olen sinulle kirjoittanut Suomesta lausuakseni kuinka vaimoni ja minä otamme osaa suruun, joka on sinua kohdannut, ja kuinka me pidimme hänestä, jonka poismenoa itket. Emme koskaan unohda sitä suoraa ja todellista myötätuntoisuutta, jota m:me Borget on meille osottanut.

Saan vilpittömästi kiittää sinun kauniista kirjastasi En regardant passer la vie, jonka me molemmat olemme lukeneet mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Usein ovat kyyneleet nousseet silmiini uudestaan eläessäni Bastien-Lepagen aikaa, niin täynnä innostusta ja toivoa.

Sairaina, influenssan vaivaamina, epätoivoisina nykyisen hallitussuunnan tuottamista valtiollisista vainoomisista ja rettelöistä, janoten aurinkoa, taidetta ja rauhaa lähdimme kuusi viikkoa sitten Italian matkalle. Mutta nautinto ei ole täydellinen. Ensiksikin kauhea ilma (Ranskassakin olette sitä kokeneet), toiseksi mitä pahimpia valtiollisia uutisia kotoa.

Tsaari on tosiaan nimittänyt hirmuisen Bobrikoffin Suomen diktaattoriksi. Hän on alkanut diktatuurinsa — joka antaa hänelle oikeuden ilman tutkimusta, ilman tuomiota karkottaa ja lähettää Siperiaan kenen hän tahtoo — ajamalla maanpakoon kymmenen Suomen etevintä miestä, joiden joukossa muutamia lähimpiä ystäviäni. Sisareni, jotka ovat kotona poikani kanssa, kertovat törkeästä raakuudesta, millä santarmit tekevät tarkastuksia karkotettujen äitien ja omaisten kodeissa. Etkö tuntenut kreivitär Mannerheimia Parisissa? Häntä, jolla oli niin kaunis ääni, m:me Marchesin oppilasta? No niin! hänen miehensä ja hän itse ovat ensimäiset karkotuslistalla. Ne jotka aiottiin lähettää Siperiaan ovat onneksi päässeet pakoon; toiset lähtevät ulkomaille, mutta melkein kaikki joutuvat vararikkoon maanpaon kautta.

Tähän aikaan saa tottua kaikkeen, mutta isku on kuitenkin ollut meille kauhea. Vaimoni, joka tahtoi seurata minua Parisiin, palaa kotiin suoraan Baselin kautta, terveydeltään huonompana ja rasittuneempana kuin lähtiessään.

Minun on maalattava toisinnos Pasteurin muotokuvasta Parisissa. Vihdoin on minulle luvattu, että alkukuva on asetettava Luxembourgiin — myöhäinen oikeus! — Minulle on oleva suuri ilo jälleen nähdä teidät kaikki Parisissa ja muutamia kuukausia tuntea olevani taiteilija ja ajatteleva ihminen!

Suo anteeksi tämä murheellinen kirje! Mutta kun murhe painaa mieltä, silloin puhuu mieluimmin ystäville, joissa tietää kohtaavansa ymmärtämystä. Sinä itket äitiäsi, minäkin olen kadottanut omani ja isänmaani. Kaikki on mustaa, mustaa, mustaa ympärilläni. Esitä Dagnanille ja Courtois'lle parhaimmat tervehdykseni.

Puserran kättäsi ja sanon sinulle sydämellisesti: näkemiin asti.

Hartaudessa Albert Edelfelt.

Grosses Palais. Meiningen. 25 p. lokakuuta 1903.

Rakkahin ystäväni.

Miten oletkaan herttainen, kun kirjoitit minulle! Sain tervetulleen kirjeesi juuri astuessani rautatievaunuun tullakseni tänne. Olenko kertonut, että Meiningenin perintöruhtinatar, Saksan keisarin sisar, on tahtonut, että maalaisin hänen muotokuvansa. Lenbach on hänet maalannut en tiedä kuinka monasti, — ja nyt asun minä jo neljättä päivää linnassa etsien luontehikkaita asentoja ja miettien miten on suunniteltava tämä muotokuva, jonka tahdon tehdä niinkuin parhaiten osaan; tahdon että sillä on oleva oikein taiteellinen ryhti, sillä sitä ilman ei olisi kannattanut tulla niin kaukaa.

Neljän maanmiehen kera on minulla oleva yksityisnäyttely Berlinissä 15 p:stä marraskuuta 15 p:ään joulukuuta. Käynkö siihen aikaan Parisissa? Sitä en vielä tiedä, sillä Suomessa olen jättänyt kesken useita töitä ollakseni täällä prinsessan määräämänä päivänä, lokakuun 22:ntena.

Sain uutisia Dagnanista Coquelinin kautta, joka esiintyi Helsingissä. Minua haluttaa suuresti käydä Parisissa nähdäkseni teitä kaikkia, sillä, mitä sanottakoon, ei ole taiteilijaelämää muualla kuin Parisissa!

Vaimoni on sairas; jätin hänet Tukholmaan, jossa hän parannuttaa nivelreumatismiansa. Suokoon Jumala, ettei hänen tautinsa olisi niin vaarallinen kuin hän itse luulee.

Ja Suomessa on surkeaa, surkeaa, surkeaa. Mielivalta kaikkialla. Urkkijoilla on riemuaika. Lähes kaikki kunnon miehet ovat maasta karkotetut. Prinsessa, mallini, kysyy minulta usein: "Tietääköhän keisari Nikolai, mitä hän tekee taikka antaa tehdä teillä?" — Täytyy uskoa, että hän ei tiedä, sillä muuten hän ei sallisi niin vihattavaa ja raakaa hallitusta.

Miten tehdä työtä semmoisissa oloissa? Olenkin käyttänyt tilaisuutta vaihtaa ilmaa tulemalla tänne. Olet hyväntahtoisesti osottanut mielenkiintoa maatani ja poikani tulevaisuutta kohtaan. Oli kysymys tehdä hänet Sveitsin tai Ranskan alamaiseksi; mutta ensiksikin nuorukainen ei tahdo kuulla puhuttavankaan kansastaan luopumisesta, ja toiseksi ovat kaikki ne, jotka ovat anoneet oikeutta muuttaa lapsensa toisen maan kansalaisiksi, tulleet pitemmittä mutkitta karkotetuiksi. Toivokaamme että kuusi vuotta tämän jälkeen olot ovat parantuneet, sillä onhan jo menty mahdollisimman kauas taantumushullutuksessa. Täällä, Saksassa, kaikki ihmiset surkuttelevat meitä, mutta ei kukaan voi antaa hyvää neuvoa.

Kumminkin on kerrassaan ilahduttavaa, että kaikesta huolimatta maalaus näyttää meillä edistyvän. Näyttely, jonka juurikaan olemme avanneet Helsingissä, ei ole ollenkaan huono.

Ota Toledo-kynäsi ja kirjoita minulle pari sanaa. Puhu itsestäsi, ystävistä, Parisista, se on oleva hyvä teko.

Minua kohdellaan täällä ihastuttavasti, mutta elämä on järjestetty minuutin mukaan, preussilaiseen tapaan, ja minä kaipaan suuresti sitä rajatonta vapautta, johon puolen vuosisadan aikana olen tottunut.

On jo myöhäistä, panen maata ollakseni raittiilla, hyvällä tuulella ja voidakseni tehdä työtä huomenna. Luota aina vanhaan ja vakavaan ystävyyteeni.

Sinun harras Albert Edelfeltisi.

Berlin, Hôtel Windsor (Behrenstrasse 65).

8 p. joulukuuta 1903.

Katsoppas, rakas ystäväni, kuinka vääryys vallitsee tässä maailmassa! On jo kuukausi siitä kun kirjoitit minulle herttaisen kirjeen, ja minä, hirveä pahus, en ole vielä vastannut!

Dagnan on hyvissä voimissa, ja hänen Parnassinsa tekee hyvän vaikutuksen Sorbonnessa! — se on juuri niinkuin pitää. Ja sinä näytät tekevän työtä kuin hullu, — se on ihailtavaa.

Sinä ihmettelet että vielä olen Berlinissä: samoin teen itsekin. Olen ollut niin tyhmä, että tällä pimeällä vuodenajalla olen alottanut maalata erään nuoren juutalaisneiden, pankkiirin tyttären, muotokuvaa. Olen tahtonut maalata sähkövalolla: tulos on surkea. Olen pakotettu tekemään kaikki uudestaan taikka jättämään kuvan sikseen ja se harmittaa minua hirveästi.

Neljän suomalaisen maalaajan näyttely on ollut sangen onnistunut. Muutamat berliniläiset, "nuorten" puolueen arvostelijat ovat minua kuitenkin kiusanneet. Varsinkin yksi, josta sanotaan että hän edustaa Max Libermannia (joka persoonallisesti on ollut äärettömän rakastettava ja joka tervehtii sinua), väittää etten koskaan ole ollut maalaaja, ettei minulla ole temperamenttia ja että olen vanha maailmanmies, rakastettava ja pintapuolinen. On surullista kuulla huudettavan koko maailmalle mitä joskus aivan hiljaa on valittanut itselleen, silloin kun kaikki on näyttänyt mustalta. Minulla alkaa täällä tulla hirveän ikävä, kaukana kotoa, hotellissa eläen, kaupungissa, joka lopulta, huolimatta täällä vallitsevasta miehekkäästä tarmosta ja järjestyksestä, on minulle syvästi vastenmielinen. Berliniläiseltä puuttuu kokonaan saksalaisen rakastettavat ominaisuudet hyväluontoisuus (bonhomie) ja romanttisuus. Taiteella täällä ei ole mitään erikoista merkitystä; keisari ratkaisee kaikki taiteelliset kysymykset, muuttaa palkintolautakunnan päätökset, oikaisee rakennussuunnitelmat, piirustaa lisäkuvia Wagnerin muistopatsaaseen; sanalla sanoen hän menettelee niinkuin hän olisi taiteen suurmestari samoin kuin armeijan ylikomentaja.

Olen melko usein käynyt teatterissa. Siinä on suuresti edistytty, kiitos olkoon Meiningenin herttuan harrastuksien ja kiitos Parisin esimerkin. Täällä näytellään kahdessa modernissa teatterissa sangen hyvin Oscar Wilden Salomea sekä erästä Sofokleen kappaleen mukailua, Electraa. Yhtä sotilaskappaletta La Diane'a[37] esitetään niinikään hyvin. Siinä on upseereja, sotilaita, sotaneuvosto y.m. Nämä kohtaukset herättävät täydellisen illusionin, niin yleinen on sotilaallinen kasvatus täällä, niin osaavat näyttelijätkin pukeutua ja esiintyä preussilaisina upseereina.

Vaimoni voi vähän paremmin: minä palaan Suomeen viettääkseni pari kuukautta hänen ja poikani seurassa: toivon voivani tehdä työtä, huolimatta jokapäiväisistä valtiollisista ikävyyksistä. Olen saanut kylläkseni tästä matka- ja laukkuelämästä: tahdon työskennellä omassa atelierissani.

Teen mitä voin päästäkseni Parisiin vähän varhemmin tänä vuonna. Parisi! sitä rakastan enemmän joka päivä, eikä se ole sähkövalojen, myymäläin, ravintolain taikka naikkosten tähden, sillä niitä on täälläkin, jopa enemmän kuin Parisissakin — ei! minä kaipaan Parisin verrattoman taiteen ja vapauden henkeä. Täällä ollaan liian kuuliaisia, liian nöyriä.

Näkemiin asti, rakas ystäväni; kirjoita minulle vielä, se tuottaa minulle suurta iloa; olen pakotettu viipymään Berlinissä vielä ainakin kahdeksan päivää tuon ikävän muotokuvan tähden. Ei minulta puutu halua tulla suoraa päätä Parisiin, oh! ei suinkaan! mutta velvollisuus kutsuu minua. Sano sydämellisiä terveisiä Dagnanille ja kaikille ystäville. Puserran lämpimästi kumpaakin kättäsi.

Vanha ystäväsi Albert Edelfelt.

Edelfelt-muistelmia.[38]

I.

Albert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä johdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat saaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa ja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin lausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella mainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä on niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.

Taiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin yliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi Rakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli synnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista. Hän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet toi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut, Turussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik Albert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama eno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja jättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli tullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä täysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja laivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta. Tuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk. 1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja jossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz oli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen oikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä asui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin. Tämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden ja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua käydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin, sisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään lähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä luonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi oli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene mitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.

Varhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen kodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja ylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin Uuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun kapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen asettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna läheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin kodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on tosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt, että hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen ja hienoutta, siroutta rakastava — miltei ainoa senlaatuinen, vanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni joukossa — oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli paljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta äidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian keuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin hänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle. Tietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen viimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan minulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi eräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana aarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle oli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus, että kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet! Albert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain poismenneestä sukulaisestaan.

Taiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin hänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa korjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg oli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!

En tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta todisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin henkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän seuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä Kaarlo Bergbomille 16 p:ltä heinäk. 1870:

"Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander, nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu, mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus, värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta. Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine, punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.

Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos kaapeistaan ja sisään.

Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa, joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin ja Nervander matkusti Sääksmäelle."

II

Pieni retki, jonka Nervander Edelfeltin kanssa teki Hattulan ja Vanajan kirkoille, oli edelläkävijä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen toimeenpanemalle ensimäiselle taidehistorialliselle tutkimusretkelle kesällä 1871. Ollen samoin kuin Edelfelt retkikunnan jäsen minä silloin opin hänet tuntemaan, ja kahtena kauniina kesäkuukautena, yhdessä työtä tehdessämme, yhdessä nauttiessamme matkan runsaista ilonaiheista ja yhdessä kärsiessämme sen pienistä vastoinkäymisistä, rakentui keskinäinen ystävällinen suhteemme, jonka vasta kuolema katkaisi. Vaiherikkaasta matkasta olisi paljon sanottavaa senkin kertomuksen lisäksi, jonka E. Nervander 1873 julkaisi nimellä "Sommarresor i Finland", mutta luonnollisesti on esitykseni tässä supistettava nykyisen aineeni mukaan.

Retki tarkotti Turun seutujen ja Ahvenanmaan vanhojen kirkkojen ja aateliskartanojen tutkimista taidehistorialliselta kannalta, ja retkikunnan eri tahoilta tulevien jäsenten yhtymäpaikaksi oli Paraisten pitäjä määrätty. Yhtyminen tapahtuikin Kuitian venelaiturilla aamulla 26 p. kesäk., jolloin Helsingistä tullut pääjoukko jo oli käynyt Taalintehtaalla sekä Dragsfjärdin, Kemiön ja Sauvon kirkoissa ja pari muualta päin saapunutta (joista minä olin toinen) oli, odottaen toisia, Juhannuksena nauttinut Reuterin perheen rakastettavaa vieraanvaraisuutta Paraisissa. Ensimäinen tuttavuus retkeilijäin välillä — mikäli se näet ennestään oli tekemättä — tehtiin siis veneessä, jossa kohta lähdimme Karunan kirkolle, vielä samana iltana palataksemme Kuitiaan, missä luutnantti Wolmar af Heurlin oli meille mitä kohteliain isäntä ja missä Fleming-suvun vanha, monikerroksinen linna herätti meissä juhlallisen historiallisen tunnelman.

"Retkikunnassa oli", sanoo Nervander, "seitsemän nuorta miestä, ijältään 17 ja 30 välillä", mutta noudattaen ajan sovinnaista käsitystapaa, jonka mukaan varsinaisesti persoonallinen ei sopinut julkisuuteen, hän jättää heidät nimeltä mainitsematta. Vanhin oli Nervander itse, häntä lähinnä oli arkkitehti V. Vestling (26 v.), sen jälkeen tämän kirjoittaja ja Oskar Lilius (24—23 v.), Jonathan Collander ja Reinhold Fabritius (kumpikin 20 v.), sekä vihdoin Albert Edelfelt nuorin, mutta samoin kuin muut (arkkitehtiä lukuunottamatta) "akateeminen kansalainen". Mitä kunkin tehtävään tulee, oli Nervander johtaja, joka järjesti työn ja teki laajat, tarkat kirjaanpanot kaikesta huomattavasta; minun asiani oli avustaa häntä sekä sitäpaitsi kerätä muistoperäisiä tietoja ja tarinoita; Vestlingin asiana oli tutkia kirkkoja puhtaasti rakennustaiteelliselta puolelta; Lilius, joka oli retkeen liittynyt "vapaaehtoisena", antoi apuansa, missä sitä tarvittiin, mutta erittäin hän helpotti Nervanderin työtä siten, että tämä sai ainoastaan lausua mitä näki ja toinen pikakirjoittajana pani sen paperille; Collanderin erikoisala oli kirkonarkistojen tutkiminen; Fabritius ja Edelfelt piirustivat mitä katsottiin tarpeelliseksi kuvata, sillä valokuvausta ei silloin vielä käytetty. — Niinkuin Jukolan veljesparvessa oli retkikunnassakin erilaisia luonteita. Vaikka ijästä päättäen saattaisi toista luulla, oli Nervander, punainen merimiespaita yllä ja pieni musta hattu päässä, pirteimpiä ja iloisimpia koko seurassa; Vestling, lyhytkasvuinen, hentovartaloinen mies, jonka kiharatukkaa harmaa leveälierinen hattu kätki, oli sitävastoin hiljainen olennoltaan; samanlaatuinen oli Liliuskin (muistaakseni valkoinen ylioppilaslakki päässä, niinkuin muilla nuoremmilla), vaikka hän suuremmalla osanotolla oli mukana hupaisessa yhteiselämässä; kolmas hiljais-, jopa vakavaluontoinen oli Collander, johon juuri sentähden enemmän kuin muihin leikkipuheita kohdistettiin (varsinkin hän närkästyi, jos lausuttiin jotain vähemmän kunnioittavaa hänen ihanteestaan, Kaarle XII:sta); olennoltaan ja käytökseltään siroimmat olivat solakkavartaloiset Fabritius ja Edelfelt, joka viimemainittu epäilemättä, niinkuin nuorimmalle sopiikin, oli iloisin ja se, jonka sielunelämä vilkkaimmin ja monipuolisimmin tuli ilmi. (Minkälainen minä itse olin siihen aikaan, on minun mahdoton tarkoin sanoa; — kun eräs vanha mummo Sundin pitäjässä, jota koetin kaikin tavoin kehottaa kertomaan satuja, nimitti minua "pratmakare till profession", ammatti-lavertelijaksi, herätti se suurta iloa tovereissa, mikä todistanee, etten oikeastaan sitä ansainnut; mutta en kumminkaan luule vaitiololla tai muutenkaan häirinneeni hyvää seuraa.)

Sanoakseni kohta enemmän Edelfeltistä merkitsen muististani seuraavaa. Vaikka Wrightien sisarenpoikakin, Fabritius, oli hyvä piirustaja, oli Edelfelt kuitenkin häntä paljoa etevämpi, ja siroa oli se työ, joka lähti hänen kädestään. Sentähden jälkimäinen saikin piirustettavakseen mitä kauneinta löydettiin, niinkuin Finnbergin apostolit Kemiössä, muutaman venetsialaisen taulun Karunassa j.n.e. Että hän oli nopea työssään ja ahkera, on tuskin tarpeen sanoa; ahkeria me sitäpaitsi olimme kaikki. Seurusteluun oli silti riittävästi tilaisuutta illoin ja aamuin, ruoka-a koina sekä matkoilla kirkolta kirkolle, jotka usein tapahtuivat soutamalla kaikkien istuessa yhdessä veneessä. Kun ajattelen mitä Edelfeltin puheista huomasi hänen mielessään liikkuvan, niin en epäile sanoa, että se etupäässä oli Runebergin (Vänrikki Stoolin) ja ruotsalaisten historiallisten (varsinkin Kustaa III:n ja Bellmanin ajan) mielikuvien maailma. Sen ohella hän, ikäänsä nähden tavallista kehittyneemmin, kertoi tarinoita Porvoon tienoilta sekä vanhan Turun ajoilta, Porthanista y.m., ja oli näiden jälkimäisten joukossa semmoista, jota hän oli kuullut muutamalta perheen vanhalta palvelijattarelta — siltä samalta, jonka hän usein on maalannut ja joka muun muassa nähdään taideyhdistyksen galleriassa kuvattuna suuri pärekori sylissä. Tämä kaikki käy yhteen sen kanssa, mitä taiteilijan vanhimmat poika- ja nuorukaisijän sommitteluyrityksetkin todistavat, nimittäin että hän silloin ajatteli Runeberg- taikka ruotsalaishistoriallisia aiheita ja että hän jo silloin oli hyvin perehtynyt mainittujen aikojen kulttuurimuotoihin, pukuihin y.m. Mutta rupeaisiko hän taiteilijaksi, siitä hän ei vielä ollut varma. Meistä toisista se tuntui luonnolliselta, mutta yliopistolliset opinnotkin houkuttelivat häntä. Eikä kumma että hän oli epävarma tulevaisuudestaan, olipa hän juuri tullut ylioppilaaksi ja ainoastaan 17-vuotias! Ja semmoisena hän oli rakastettava. Hänen iloisuuteensa yhtyi avonaisuus ja suoruus, hänessä oli jotain päivänpaisteista, kirkkaan kesäpäivän omaista, joka oli voinut kehittyä ainoastaan kaikin puolin onnellisessa kodissa. Hän oli vuoroin leikkisä sanoin ja piirustimin, vuoroin vakava, vuoroin innostunut, mutta ei sentimentaalinen, hänellä oli tarkka silmä huomaamaan naiivia, naurettavia kohtia monenlaisissa ihmisissä, joita kohtasimme, ja meidän muitten iloksi hän mielellään jäljitteli heidän sanojaan ja lausumistapaa — humoristisesti, ei ivallisesti. Pianolla hän osasi soittaa rämpyttää ainoastaan marsseja ja laulusävelmiä, eikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan vaatimattomassa "kvartetissa" edusti ensimäistä bassoa; sitävastoin hän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä.

Erityisiä episodeja, joissa Edelfelt olisi huomattavammin esiintynyt, on minulla tuskin kerrottavana. Kumminkin mainitsen piirteitä retkeltämme, jotta huomattaisiin kuinka vaihteleva se oli. Paraisista soudettiin Kakskerran kirkolle, jossa löysimme Finnbergin mieltäkiinnittävän alttaritaulun, ja vietimme yön kaikki seitsemän yhteisellä, seinästä seinään ulottuvalla olkivuoteella ovettomassa ladossa, ukkosen käydessä. Sieltä lähdettiin Turkuun, josta meidän oli höyrylaivalla matkustettava Ahvenanmaalle. Odottaessamme laivan lähtöä kävimme eräänä kauniina iltapäivänä Ruissalossa. Ensin istuttiin pari tuntia Choraeuksen lähteellä, jonka Edelfelt piirusti muistikirjaani, ja sen jälkeen lähestyimme ravintolaa, jonka yläkerrassa meidän tietämättämme paraikaa oli hra Crichtonin toimeenpanemat pidot venäläisen sotalaivan, "Rurikin", upseereille, joihin myöskin Turun ylhäisöä molempaa sukupuolta oli kutsuttu. Kun kaikessa viattomuudessamme olimme asettuneet pöydän ympärille ravintolan edustalla tilataksemme jotakin virkistävää, meidät huomattiin, ja isäntä itse tuli kutsumaan retkikuntaa pitoihin. Olimme arkipuvussa (joskaan ei punaisissa merimiehenpaidoissa), mutta epäkohteliasta olisi ollut vastata kieltämällä. Ei siis muuta kuin hienoon seuraan, jossa meidät esitettiin läänin kuvernöörille, kreivi Creutzille, sekä muille, ja sitte tanssiin! Alkuun päästyämme tulimme niin uhkarohkeiksi, että "kvartettimmekin" esiintyi, mutta menestys oli niin epäiltävä (ei kuulunut applodeja eikä kehotusta jatkamaan, kun olimme laulaneet: Sjung om studentens lyckliga dar!), että itsetuntomme sai syvän haavan, jota jälestäpäin koetimme hoitaa parhaimmalla huumorillamme, mutta joka ei tahtonut parata. Pidoista me muitten vieraitten kanssa lempeänä kesäyönä palasimme kaupunkiin hra Crichtonin laivalla, musiikin soidessa.

Kreivi Berg — höyrylaiva nimittäin — vei meidät 3 p. heinäk. Turusta Degerbyhyn. Lähtö tapahtui k:lo 1/2 3 aamulla ja matkalippumme oikeuttivat oleskelemaan ainoastaan peräkannella. Siinä sitä iloa pidettiin, samalla kuin meistä yksi vuorostaan turhaan koetti nukkua puisella sohvalla. Perille oli toivottu päästävän k:lo 9 aamulla, mutta, sumu venytti matkamme k:lo 10:een illalla! Nukuttuamme Degerbyn majatalossa kuin miehet ainakin, matkustimme seuraavana päivänä vesitse ja maitse Maarianhaminaan. Granbodan kevarin ja Norrgårdin välillä ajoivat talon emäntä, Nervander ja Fabritius yksissä kääseissä — ja olen tämän sentähden kertonut, että Edelfelt on ikuistanut tapahtuman piirustaen kolmiluvun semmoisena kuin se meille, perästä tuleville, näyttäytyi.

Maarianhamina ei meitä suuresti kiinnittänyt, sillä turhaan siellä etsittiin ja kysyttiin kaunista neitoa, jolle olisimme voineet pitää serenaadin, siten korjataksemme musikaalista tappiotamme Turussa. Mutta muutoin Ahvenanmaa meitä kyllä miellytti. Rikas kasvullisuus, hyvin rakennetut talot, jotka ulkoasultaan muistuttavat Pohjanmaan varakkaimpia seutuja, vaihtelevat, joskaan ei erittäin kauniit näköalat, enimmältään yhtämittaisesti herttainen kesäilma — eikö siinäkin olisi ollut kylläksi. Mutta oli muutakin viehätystä. Kirkoissa tapasimme paljon mieltäkiinnittävää, vaikken siihen lähemmin kajoa. Pappiloissa kohtasimme kaikkialla täydellisintä vieraanvaraisuutta, joskin muuten vaihtelevissa muodoissa. Ajan tapoihin kuului, että illoin tarjottiin "totia", johon ei kuitenkaan kukaan meistä ollut erittäin mieltynyt, ja sattui eräässä pappilassa niinkin, että isäntä aamupäivällä otti työhuoneensa kulmakaapista konjakkipullon ja tarjosi meille siitä voimanestettä. Se oli kumminkin poikkeus samoin kuin sekin, että toisessa pappilassa päivällisten jälkeen meille kullekin annettiin virsikirja käteen, jotta yhteisesti veisattaisiin virsi. Silloin oli vapaaherra M. W. af Schulténkin joutunut seuraamme, eikä Edelfeltin terävä silmä ollut merkitsemättä kuinka toinen tai toinen meistä menetteli ja miltä hän näytti seisoessaan vakavana pappilan salissa, ottaessaan osaa tähän hurskaaseen, mutta useimmille sangen harvinaiseen toimitukseen. — Edelleen teimme siellä täällä jonkun muistettavan tuttavuuden. Jomalan pappilassa esim., rovasti Roslinin luona, tapasimme nti Irene Åströmin, ensimäisiä naisia, joille yliopistomme on avannut ovensa, vaikka hänen juuri silloin, aikoessaan keväällä suorittaa ylioppilastutkinnon, vielä oli täytynyt peräytyä, varsin vähäisellä toivolla odottaakseen parempia aikoja. Finströmissä meidät ystävällisesti vastaanotti 79-vuotias, mutta silti vielä hyvin virkeä rovasti, tohtori Knorring, joka muun muassa esitti meille keksimiänsä uusia yksinkertaisia todistuksia Euklideksen väittämiin. Taiteilijoita emme tavanneet kuin yhden, jollen niihin lue tulevaa lääkäriä Schulténia, joka nuorena harjotti maalaustaidetta ja oli Ahvenanmaalle tullut tekemään maisemaharjotelmia. Tarkottamani varsinainen taiteilija oli K. E. Jansson, jonka kohtasimme Köökarissa. Sitä ennen olimme kuitenkin paljon kuulleet hänestä Finströmissä, josta hän oli kotoisin. Muun muassa oli hänen veljensä meitä kyyditsemässä Finströmistä Saltvikiin, ja hän kertoi veljensä saaneen ensimäisen herätyksen ruveta taiteilijaksi erään tukholmalaisen maalarinkisällin kautta, joka muutaman toverin kanssa oli ollut kutsuttu suorittamaan joitakin korjaustöitä Finströmin kirkossa. Tuolla kisällillä oli ollut joku aavistus korkeammastakin maalaustaiteesta ja oli hänellä tapana illoin kertoa Janssonille Tukholmassa näkemistään tauluista. Jansson oli silloin alkanut piirustaa omin päin, sillä maalaistöihin hänellä ei koskaan ollut halua. Niinkuin tunnettu on, sai sitte t:ri Knorring kuulla tästä ja nähdä Janssonin piirustuksia. Arvellen pojassa olevan taiteilijalahjoja hän lähetti muutamia niistä Fredr. Cygnaeukselle, joka puolestaan kehotti lähettämään pojan R. W. Ekmanin luokse Turkuun, luvaten toimittaa hänelle taideyhdistykseltä 40 mk. kuukaudessa. Niin Jansson pääsi alkuun. Kun me tapasimme hänet, oli hän noin 25:n vaiheilla ja oli jo maalannut kymmenkunnan vuotta, eikä ollut enään epäilystä hänen kyvystään. Hän oli pitkä ja rotevanlainen kasvultaan, hiljainen olennoltaan, mutta poskilla oli liian hehkuva puna, merkki siitä taudista, joka oli armottomasti katkaiseva hänen uransa.

Olen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme Ahvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä. Silloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen taiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti meissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika ohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun muinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään retkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja yritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti sopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet alkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti. Ulkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin kirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta opettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän otollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille avuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen vahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia jäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään "käytännöllisiä menettelytapoja" hän ei läheskään ollut niin tarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista vanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen käsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa jäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi tullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt odotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei häirinnyt meidän elämäämme.

Ahvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa olimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme taloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa — olimme siten vapaammat. Mieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää "maatansa" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään sekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta samoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että tapasimme paljon kelpo ihmisiä — varsinkin naisväkeä, sillä miehet ovat enimmältään merellä kesäaikana — mutta toiselta puolen me huomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti vaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut kaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti ja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim. että Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja kädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi hän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja vihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden pennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat Kumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun saaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta vielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden sovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat jo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.

Edelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että hän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman päivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä viranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin päinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja hankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten heidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson. Matka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi kerran Ruotsin pääkaupungin.[39]

Turun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta koska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa, niin päätän tähän. — Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä retkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se ei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei kokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei ollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on varmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei ollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi hänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon meillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin kuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään isänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.

III.

Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 — siksi kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa, milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä esitettävänä.

Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman" vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti. Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan, Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä, vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin, hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. — — — Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."

Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta. En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita, väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin hän — se oli mainittuna päivänä Vaasassa — minun mielestäni melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti. Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v:lta 1871 ilman että se häntä minusta vieroitti,[40] halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään. — Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän, niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä tuota ajan merkkiä kohtaan.

Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa, heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin. Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.

Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä. Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti aina kaunista, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui, kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä nuorempaa toveria — sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.

Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan suomenkieliselle yleisölle (U. S:ssa ja Valvojassa). Ainoastaan yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v:n taide-elämästä, jossa otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat. Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän pääasiassa oikeana:

"Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme, miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja, ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa, näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa. Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50 vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt syrjemmälle."

Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. — Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin, mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. — Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä, jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää niinkään kysytä mitä kirjoitetaan kuin kuka kirjoittaa!

IV.

En epäile että taidetta on kiittäminen siitä että Edelfeltin ja minun välini pysyi niin muuttumattomana — taide oli hänen elämänsä sisällys, ja hän tiesi myöskin miten minä sitä rakastin. Että minä erittäin pidin hänen taidettaan suuressa arvossa, huomasi hän siitä, että niin halusta koetin kotiini saada hänen teoksiaan. Juuri tämä seikka aiheutti monta yhtymistämme.

Kun 1875 olin mennyt kihloihin ja tahdoin antaa kauniin joululahjan morsiamelleni, ostin Edelfeltiltä ensimäisen taulun. Pyynnöstäni hän silloin maalasi minulle kapteenin kotiintulokohtauksen Runebergin Jouluillasta. Sommittelultaan on kuva samallainen kuin taiteilijan julkaisemassa, kuvitetussa saman runoelman painoksessa, mutta kooltaan on se isompi ja tietenkin somat värit enentävät sen eloisuutta ja vaikutusta. Se on nuoruudenteos, mutta juuri sentähden on siinä joku aito-edelfeltiläinen, runollinen sävy (jotenkin samanlaatuinen kuin "Kuningatar Blankassa"), jommoista ei yhtä naiivina nähdä hänen myöhemmissä tauluissaan. Hinta oli 200 markkaa, jonka mainitsen lisätäkseni että taiteilija, mikäli minä sain kokea, oli hintojensa puolesta paljon vaatimattomampi kuin nykyään ollaan.

Niinkuin tunnettu on, oli Edelfelt ensimäisellä kehityskaudellaan, 1870-luvulla, "historiamaalaaja", ja semmoisena hän maineensa perustikin ylempänä mainitulla taululla sekä toisella, "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista", joka oli näytteillä salongissa 1878. Olin Parisissa talvikauden 1877—78 ja sentähden tiedän hyvin, ettei hän silloin vielä ajatellut mitään suunnan muuttamista, vaan mietti "Kohtausta Nuijasodasta", joka valmistuikin 1879 v:n salonkiin. Maailmannäyttelyssä 1878 opin tuntemaan J. P. Laurensin historialliset maalaukset, ja minusta on epäilemätöntä, että juuri tämän taiteilijan omituinen aiheenvalinta oli saanut Edelfeltin käsittelemään semmoista aihetta kuin Kaarle herttua Flemingin ruumiin edessä. Lähinnä näyttää taiteilijamme esikuvana olleen se Laurensin maalaus, jossa nähdään paavi Formosan haudasta otettu ruumis istuvassa asennossa nojatuolissa, vieressä mustapukuinen asianajaja, joka on vastaava vainajan puolesta, sekä taustalla kardinaaliensa kanssa Tapani II, joka käsi ojennettuna uhkaavasti syyttää kuollutta. Itse asiassa oli aiheen kaameus jotakin Edelfeltin luonnolle perin vierasta; mitä hän teoksessaan on mieluimmin maalannut on kai Ebba Stenbock nuoren seuranaisen kera ja muut sivuhenkilöt (esim. nuorukainen, joka pitelee arkun kantta — nuoren maalaajan Aukusti Uotilan muotokuva). Kevättalvella taiteilija maalasi vaimoni muotokuvan atelierissaan lähellä Montparnassen asemaa, ja hauskat ja vilkkaat olivat istunnot, joihin seurasin vaimoani ja joissa keskusteltiin parisilaisista taideoloista y.m.

V. 1880 tapahtui käänne, ja Edelfelt sai taulustaan "Ruumissaatto saaristossa" 3:nnen luokan kultamitalin, ensimäinen Parisin salongissa suomalaiselle taiteilijalle annettu kunniamerkki. Suomessa Edelfeltin vanhemmat ystävät ja suosijat eivät pitäneet siitä, että hän luopui historiamaalauksesta ja noudattaen uutta naturalistista suuntaa alkoi käsitellä nykyaikaisia aiheita. Se oli muun muassa syynä siihen, että taideyhdistys antoi niin monen etevän maalauksen mennä ulkomaille, joka olisi voitu saada sangen huokeasta hinnasta. Jos luetaan pois Ruokolahden taulu (valtion tilaama), niin saattaa sanoa että vasta 90-luvulla alettiin ymmärtää, kuinka tärkeätä oli kotimaalle pelastaa suuren taiteilijan teoksia. — Seuraavan vuoden (1881) alkupuolella Edelfelt oleskeli pari kuukautta Espanjassa. Sieltä tuotujen luonnosten joukossa oli huomattavimpia tanssiva mustalaistyttö, jonka ostin sitten kun taiteilija oli täydentänyt kädet. Varsinkin tytön pää on viehättävä etelämaisen tummassa verevyydessään.

V. 1886 pyysin Edelfeltiä piirustamaan minulle muutamia kuvia Takasen elämäkertaa varten. Hän piirustikin yhden varsin kauniisti, mutta oli estetty enemmästä, niinkuin näkyy seuraavista kirjeistä, jotka koskevat sitä asiaa.

"Helsingissä 18 p. marrask. (1886).

H. V.

Tämän ohella lähetän ääripiirustuksen Takasen Wäinämöisestä. En ole ennättänyt piirustaa Venusta. Matkustan nimittäin huomenna, ja minulla on nyt monta rautaa tulessa. Onhan Gallén tottunut piirustamaan kynällä, ja voi hän sentähden hyvin piirustaa Venuksen ja muutakin. Pääasia on että tekotapa on mahdollisimman yksinkertaista, jäljentämisen tähden. Jollemme enää tapaa toisiamme ennen lähtöäni, sanon sinulle nyt jää hyvästi.

Onko Sinulla Snoilskyn osote Dresdenissä?

Harras Albert Edelfeltisi."

H. V

Mikään korvaus ei tule kysymykseen tästä vähäpätöisestä työstä. Olen päinvastoin tyytyväinen että voin olla Sinulle avuksi. — Kiitos kirjasta! Matkani on myöhästynyt muutamia päiviä. Tervehdi vaimoasi ja au revoir.

Helsingissä lauantaina 20 p. marrask. 1886.

Harras Albert Edelfeltisi.

V:n 1890 vaiheilla Edelfelt palaa historiallisiin aiheisiin ja ensin uskonnollisiin. Tämän uuden kehitysjakson alulta on minulla pari erittäin arvokasta taiteilijan teosta: harjotelma Mataleenan kuvaa varten suuressa taulussa "Jesus ja Mataleena" sekä "Porilaisten marssi".

Edellisen ostin suorastaan Edelfeltin atelierista täällä Helsingissä, ja kertoi hän siitä seuraavaa. Viettäessään kesäänsä huvilassaan Porvoon tienoilla hän oli malliksi saanut merimiehen morsiamen, jonka sulhanen vähän ennen oli hukkunut. Joka kerta kun puheeksi tuli tämä onnettomuus, tyttöparan silmät täyttyivät kyynelillä, ja Edelfelt saattoi siten aivan luonnon mukaan maalata naisen, jonka sydän on surusta pakahtua. Todellisuudessa onkin harjotelma välittömämmin suoritettu ja vaikuttavampi kuin valmis Mataleenan kuva.

"Porilaisten marssin" synnystä taasen taiteilija jutteli, että hän johtui siihen yhdessä niistä jättiläiskonserteista, joita Suomen asevelvollisten pataljoonain yhdistetyt soittokunnat talvella 1892 toimeenpanivat. Kun eräässä konsertissa Palokunnan talolla soitettiin Porilaisten marssia, voimalla joka ehdottomasti tulistutti kuulijoita, taiteilija yht'äkkiä sisässään näki sen kuvan, jonka hän sitte kohta jälestäpäin maalasi. Sommitelma on maalattu paperille, ja nähtävästi oli Edelfeltin aikomus ensin tehdä vain harjotelma, jonka hän sitten suorittaisi kankaalle; mutta teos näyttäytyikin niin hyväksi, että olisi ollut ilmeinen vahinko ruveta sitä uudestaan maalaamaan. Tosiaan maalaus onkin mestarin kaikkein etevimpiä, enkä tiedä onko yksikään muu hänen suurempia teoksiaan niin välittömän innostuksen leimaama.

Vielä on minulla tältä samalta ajalta eräs akvarelliharjotelma, joka esittää nuoren tytön pään ja on tehty Vaasan kirkon alttaritaulun neitsyt Marian kuvaa varten. Sen taiteilija minulle lahjoitti "vanhan ystävyyden" osotteeksi jouluna 1896, ja kertoi hän maalanneensa sen erään 15-, 16-vuotiaan tytön mukaan, joka kävi suomalaista tyttökoulua ja jonka hienot, henkevät kasvonpiirteet näyttivät hänestä sopivan Marialle. Että Edelfelt valitsi mallinsa suomalaisesta koulusta, johtui siitä että hän tahtoi maalauksessaan noudattaa moderneja perusohjeita eikä tavottaa mitään alkuperäisen historiallista, joka tietenkin olisi vaatinut juutalaisia malleja. Mutta tämä alttaritaulu vaatii näissä muistelmissa oman lukunsa, sillä sen johdosta jouduin pitkälliseen kirjeenvaihtoon taiteilijan kanssa.

V.

Appivanhempani, Gabriel ja Amanda Revell, halusivat Vaasan kaupungin kirkkoon lahjottaa alttaritaulun, ja heidän puolestaan ryhdyin minä 1890—91 keskusteluihin Edelfeltin kanssa. Hän oli kyllä viehättynyt semmoisesta tehtävästä, mutta ennenkuin ratkaiseva päätös syntyi, meni kuitenkin aikaa. Helsingissä tuumattiin alttaritaulun tilaamista uuteen kirkkoon, ja toimeenpantiin sitä varten kilpailukin. Jos taulu olisi tilattu Edelfeltiltä, niinkuin yhteen aikaan luultavalta näytti, niin hänen olisi täytynyt lykätä Vaasan taulu tuonnemmaksi; vasta kun selvisi, että aie Helsingissä oli raukeava tyhjiin, taiteilija tarjosi Vaasan kirkkoa varten useita eriaiheisia luonnoksia. Jouluaamu eli paimenten kumarrus, Jesus Getsemaneessa, Jesus kantaa ristiänsä ja Ylösnousemus, joista ensinmainittu katsottiin muita otollisemmaksi.[41] Ennenkuin Edelfelt oli työhön käsiksi käynyt, kuoli kuitenkin appi-isäni. — Kuinka asia sitten kehittyi, näkyy seuraavista taiteilijan kirjeistä minulle. Otan ne tähän, koska ne sisältävät kaikenlaista mieltäkiinnittävää ja erittäinkin näyttävät, kuinka erinomaisen tunnollinen Edelfelt työssään oli.

Hanko 27 p. heinäk. 92.

Veli Eliel Aspelin.

Kiitos ystävällisestä kirjeestäsi ja tarkotuksesta toteuttaa suunnitelma alttaritauluun nähden, vaikka appi-isäsi on kuollut. En ollut lukenut kuolemantapauksesta, sillä olen vain poikkeukselta nähnyt suomalaisia sanomalehtiä kolmikuukautisen ulkomaallaoloni aikana.

Palasin kotimaahan viime sunnuntaina, ja minun täytyy viipyä täällä Hangossa muutamia päiviä, osaksi nähdäkseni vaimoani ja lastani (vaimoni tulee luultavasti oleskelemaan täällä koko kesän parannuksilla), osaksi lepuuttaakseni aivan liiaksi kiihtyneitä hermojani. Rydbergin muotokuva oli nimittäin väsyttävimpiä mitä olen yrittänyt, osaksi sentähden että malli on ylen vaikea esittää semmoisena kuin hänet kuvittelee hänen teostensa mukaan, osaksi senvuoksi että ilma oli niin kauhean synkkää ja olin valinnut auringontehon à la Rembrandtin Faust. Sitäpaitsi olin läpi vilustunut noina 14 päivänä Djurholmilla. Kumminkin matkustan perjantaina Porvooseen tervehtiäkseni äitiäni, ja sen jälkeen tulen Vaasaan muutamaksi päiväksi. En pyydä parempaa kuin alottaa taulun, minkä aiheen valitsenkaan. Porvoosta kirjoitan tai sähkötän Sinulle joku päivä ennen lähtöäni.

Rydberg kirjoittaa Kristuksesta ja Magdaleenasta ensi vuoden Sveaan [kalenteriin]. Hän tahtoo sentähden kerätä kaikki ainekset mitä saa, sekä [legendaa esittävän] runon että muita keskiaikaisia runoja esim. Klaus Kurjesta [s.o. Elinan surma]. Hän lupasi sen ohella nyt taas alkaa tutkia Kalevalaa, jonka hän muutoin tuntee aika hyvin Zach. Cajanderin ja Julius Krohnin kautta, jonka jälkimäisen kanssa hän on ollut kirjeenvaihdossa. Pyydän Sinua auttamaan minua lähettämässä V[iktor] R[ydbergille] kirjoja ja aikakauskirjallisia kirjoituksia, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Me tapaamme siis toisemme pian, toivon minä. Tällä hetkellä olen aivan mahdoton, niin väsynyt kuin en pitkiin aikoihin ole ollut ja kykenemätön perusteellisesti asettumaan mihinkään uuteen aatesuuntaan. Olen tekevä uuden Getsemaneen, niin myöskin ristiänsä kantavan Kristuksen. V[iktor] R[ydberg] keskusteli melkein joka päivä minun kanssani näistä tulevista tauluista. Hänestä oli ei ainoastaan hyvin mielenkiintoista, vaan myöskin esimerkiksi soveltuvaa, että yksityiset henkilöt meidän aikaan ajattelevat kirkkojen kaunistamista. Uhden uusi suunta oli erityisesti hänen ajatuksissaan ja tämä uskonnollisen maalauksen uudestasyntyminen näyttäytyi hänelle yhdeksi merkillisimmistä ilmiöistä viimeisellä vuosikymmenellä, joka oli niin täynnä elämää ja aatteita.

Hyvästi kunnes tavataan ja kiitos! Terveisiä vaimollesi hartaalta

Albert Edelfeltiltäsi.

Lupauksensa mukaan Edelfelt sitte kävikin Vaasassa. Hän tahtoi näet nähdä kirkon ja minkälaiseen valoon alttaritaulu oli asetettava, ja teki väriluonnoksen itse paikalla, jotta hän osaisi oikein virittää maalauksen väriasteikon. Samalla sovittiin myöskin lopullisesti aiheesta. Niinikään otti Edelfelt itse toimittaakseen taululle kehyksen, joka mainittakoon sentähden että siitä paljon puhutaan kirjeissä.

Parisi 5 p. kesäk. 1893.

Torstaina toukokuun 25 p. lähetettiin Bon Marché'sta kankaat, jotka olin ottanut valitakseni sinulle.[42] Koko siitä suuresta paljoudesta kuoseja, jotka näin, olivat nämä kauneimmat ja tyylikkäimmät. Tosin oli huokeampiakin kretonneja, mutta värit ja kuosit olivat paljon huonompia. Kaikki yhteensä maksaa 118 fr. 25 cent. niinkuin myötäseuraava lasku osottaa. Omin luvin panin kääryyn myöskin pienen harmaan puvun pojalleni, ja pyydän sinua hyväntahtoisesti maksamaan etukäteen tullin, joka ei voi olla erittäin korkea. Kirjeesi mukaan 30 p:ltä maalisk. olen ottanut 20 metriä raitaista, viheriään vivahtavaa kangasta, 25 samankuosista, mutta punertavaa, uutimiksi, sekä 20 varalle. Olen harvoin nähnyt kauniimpia ja tyylikkäämpiä kretonneja kuin nämät, ja toivon että olet niihin tyytyväinen.

Tahdon lyhyin piirtein kuvata omituisen Parisissaoloni tällä kertaa. Saavuttuani 15 p. maalisk. alan kohta tehdä harjotelmia alttaritauluun, malli joka päivä — teen 2 suurta harjotelmaa madonnaa varten — 25 p. valittu jurymieheksi Marskentän [näyttelyä varten] — menetän sen johdosta aikaa ja saan ikävyyksiä— häiriinnyn työssäni. Piirustan alttaritaulun äärettömän suurelle kartongille — sairastun influenssaan 10 p. huhtik. — sairas ja mahdoton työhön koko huhtikuun — ryhdyn jälleen työhön toukokuun alussa, sitte kun lääkäri oli tuominnut minut täydelliseen toimettomuuteen ja vegeteeraavaan elämään maalle 5:ksi päiväksi. Vernissagepäivä 9 p. toukok. Sparre tulee 13 p. Münchenistä, asettuu asumaan atelieriini. Sairastuu kovasti keuhkokuumeeseen (lungkongestion) 14 p. Hoidan häntä viikon päivät täällä kotona, vien hänet sitte, lääkärin neuvosta, sairaalaan, jossa hän oleskelee 10 päivää — kuljetan hänet 1 p. kesäk. maalle, erään ystäväni luokse — ja toivon, että hän nyt toipuu lopullisesti.

Sinä näet etten ole voinut maalata alttaritaulua, niinkuin olisin tahtonut. Olen kuitenkin tehnyt huolellisia harjotelmia kaikkiin kuviin ja toivon, että itse maalaaminen sen kautta on tuleva helpoksi. Kehys on tuottanut minulle paljo huolta. Olen kääntynyt 2 arkkitehdin puoleen, mutta en ole tyytyväinen heidän työhönsä. Asia on niin, että 5,5 metrin korkuinen goottilainen kehys on jotain mieletöntä, samoin kuin iso taulu goottilaisessa kirkossa on jotain mieletöntä — sillä suurin, puhtaasti goottilainen maalaus, jonka olen nähnyt, on "das Dombild" Kölnissä, jossa henkilöt eivät ole luonnollista kokoa. Ajattele Van Eyckiä, aina pieniä tauluja! ajattele Memlingiä! Olen sentähden miettinyt, että en teetä kehystä, joka on varustettu huipuilla ja kukkakoristeilla (sitä vähemmän kuin työn täytyy olla erinomaista, ettei se olisi kömpelöä), juuri sentähden että tämä muoto tavataan [ainoastaan] vähemmässä mitassa taikka kivessä. Sitä vastoin olen jäljentänyt useita _pyörö_kaarisia, mutta kuitenkin goottilaisia kehyksiä Cluny'stä [museosta], ja mietin antaa piirustaa nämä suureen kokoon.

Memlingin pyhäinjäännöslippaassa Brüggessä nähdään sivuseinissä puhtaita puolipyöröjä ja olen hämmästyksellä huomannut senaikaisissa italialaisissa ja flamilaisissa kehyksissä runsaasti puhtaita puolipyörökaaria, joita solakat goottilaiset pylväät kannattavat. Suippokaarta on näet mahdoton päättää ylhäälläpäin ilman kukkakoristeita ja niitä on hirmuisen vaikea saada hyvin tehdyiksi suuressa mitassa. Tiedät paremmin kuin minä, että kaikki taikka miltei kaikki goottilaiset taulut olivat kolmijakoisia [triptykoita] ja alttarikaapintapaisia. Ei Louvressa eikä Clunyssä eikä täkäläisissä vanhoissa goottilaisissa kirkoissa ole ainoatakaan isoa goottilaista kehystä. Champs Elysées salongissa on Roybet'lla äärettömän iso taulu: Kaarle rohkea toimeenpanemassa verilöylyä eräässä kirkossa. Kehys on goottilainen fialeilla [koruhuipulla] varustettu, ja juuri se, miten kallis ja hyvätekoinen se liekään, on paremmin kuin mikään muu osottanut minulle, että koko tämä koristus terävine kulmineen, kukka- ja kiekurakoristeineen suuressa määrässä häiritsee maalausta.

Eräs arkkitehti, Bastien Lepage, maalaajan veli, oli myöskin sitä mieltä, että kaksi suippokaarta (akkunan ja taulun sen alla) ei tekisi hyvää vaikutusta. Olen itse tehnyt ehdotuksen, jossa on suippokaari sisällä, mutta suorakulmainen kehys yläpuolella. Tukholmassa ja Kööpenhaminassa aion edelleen pyytää neuvoa arkkitehdeiltä. Kaikki yhdestä suusta sanovat, että akkuna takana on peitettävä. Useimmat ystäväni pitävät luonnoksista ja harjotelmista. — Kumminkin huomaan nyt, kuinka vaikea on tehdä jotain niin suurta. Itse aineellinen työ vie paljon enemmän aikaa kuin olen arvioinut. Kun kerran on kysymys semmoisista suhteista, tulee kaikki suunnattomaksi — värin paljous — jopa kangas maksaa jo 200 frcs. Lähtien määrätystä leveydestä 2,27 on korkeus laskettava vähintään 5 metriksi.

Olen tekevä kaikki niin hyvin kuin voin ja suoritan taulun kotona Suomessa, jonne matkustan Kööpenhaminan ja Tukholman kautta. Viimemainitussa kaupungissa on minulla onneton Rydbergin muotokuva viimeisteltävänä. Minua värisyttää kun sitä ajattelen. Pää, joka ei herätä mielenkiintoa, maalattu ilman innostusta, ja tämä surkeus on ikuisina aikoina riippuva museon seinällä kertomassa ihmisille, kuinka kehno minä saatoin maalaajana olla. Porilaisilla on niinkuin näet ollut suuri menestys Ruotsissa. Olen siellä pyytänyt taulusta 2,500 kruunua. Jollen saa sitä hintaa, on maalaus sinun omasi, sopimuksen mukaan, ja kaupanpäälliseksi saat vielä Blanchin teettämän kauniin kehyksen. Jonkun päivän päästä matkustan Berliniin (yhdeksi päiväksi nähdäkseni näyttelyn) ja sitte Kööpenhaminaan. En voi vielä sanoa milloin tulen kotia.

Toivotan sinulle iloista ja kaunista kesää uudessa Tusculumissasi ja esitä kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi. Hyvästi ja voi hyvin. Jos tahdot kirjoittaa sanan, niin on osotteeni Pietro Krohn, Marstrandsvej 4, Rosenvaenget, Kjöbenhavn.

Vanha ystäväsi Albert Edelfelt.

Porvoo, Haikko 24 p. elok. 93.

Veli Aspelin.

On hauskaa kuulla, että "Porilaisten marssi" vahingoittumatta on saapunut sinulle. Raha-asialla ei ole kiirettä. Tee niinkuin sinulle on paras ja mukavin. Olen iloinen että taulu jää sinun luoksesi ja Suomeen.

Norjassa en ole tehnyt erittäin paljon. Muutamia tunturiakvarelleja ja yhden nuoren, vaaleaverisen Gudbrandinlaakson tytön (Harald Kaunotukan jälkeläinen, selitti hän itse) — taulu, jonka luullakseni nimitän Solvejgiksi. Siinä kaikki. Menee aina aikaa, ennenkuin oikein perehtyy kokonaan vieraisiin oloihin.

Täällä on minulla tekeillä kartongi alttaritaulua varten. Saat nähdä sen Helsingissä. — Minä käännyin arkkitehti A. Lindegrenin puoleen Tukholmassa — (saman, joka on niin oivallisesti uudistanut Upsalan tuomiokirkon sisäpuolelta) — kehysasiassa. Hän otti piirustuksen ja valokuvan, teki joitakuita kyhäelmiä — mutta kun hän oli matkoilla nyt toisen kerran käydessäni Tukholmassa, niin en saanut tietää, kuinka kauas työ oli edistynyt. — Hänen mielestään oli koko akkuna peitettävä, ei kankaalla vaan lautaseinällä, joka muodostaisi jonkunlaisen alustan taululle. Hän sanoi, että semmoinen lautaseinä oli aivan välttämätön yksistään käytännöllisistä syistä, sillä muuten aurinko 10 vuoden kuluessa polttaisi yläpuolen kangasta hajalle. Hän ajatteli, että kehys voisi osaksi olla maalattu, niin että taulun yläpuoli, enkelit, voitaisiin maalata tyylitellen yläpuolelle hienoa goottilaista holvia. — Niin, se oli vain yksi aate niistä monista, jotka hänellä oli. Mutta akkuna on peitettävä, se oli hänen a ja o:nsa. Toivon pian saavani hänen piirustuksensa.

Pietro Krohnille osottamasi kirjeen olen aivan oikein saanut — kiitos siitä. Hän kirjoitti minulle nykyisin Münchenistä, että hän sattumalta oli Saksassa tavannut tanskalaisen meriupseerin, joka sanoi olevansa malli erääseen Takasen tekemään lapsen rintakuvaan — tiedätkö mitään siitä?[43]

Vaikka viivyn täällä maalla niin kauan kuin suinkin voin, käyn luultavasti Helsingissä jonakin päivänä syyskuulla ja toivon silloin tapaavani sinut. Minä asun yhä huvilassa 12 B, Kaivopuistossa, ja olemme siis yhä edelleen naapureja.

Paljon terveisiä rouvallesi vanhalta ystävältäsi

Albert Edelfeltiltä.

Helsingissä 15 p. tammik. 94.

Hyvä veli!

Vihdoinkin toivotan sinulle ja vaimollesi onnellista uutta vuotta. Olen jättänyt kirjoittamisen niin myöhäseen, koska tahdoin voida ilmottaa sinulle, että taulu on 3/4:ksi valmis. Sen minä nyt voinkin. Ainoastaan enkelit ovat jälellä, ja ne olen maalannut eri kartongille, niin että ne ovat vain jäljennettävät kankaalle. Vaikka minua on paljon häirinnyt appi-isäni kuolema, vaimoni sairaus sekä viimeksi influenssanpuuska, josta en vielä ole päässyt, on työ edistynyt reippaasti. Joulukuun 1 p. aloin maalata suurelle kankaalle: 5 metriä korkea, 2,20 leveä, luultavasti suurin taulu, mikä Suomessa on maalattu. Sommittelu on osaksi parantunut, niin esim. on se paimen, joka nähdään selänpuolelta, muutettu enemmän keskelle. Olen saanut hyviä malleja. Tosin ne ovat puhtaasti suomalaisia, mutta ne viehättävät sentään muutenkin kuin etnografisina tyyppeinä. Puvut ovat ylen yksinkertaisia. Stigell, joka joku päivä sitten oli luonani, sanoi: "Olet saanut siihen jotain hienoa firenzeläistä" — ja se ilahdutti minua paljon. Väri on freskontapainen ja vaalea. Vuorion kanssa, joka on luvannut suorittaa vernissauksen, olen sopinut, että hän käyttää himmeää ja samalla kestävää vahavernissaa. Madonnan tyyppi on jotenkin sama kuin pienessä, Parisissa tekemässäni luonnoksessa. — Kolme enkeliä tulee pitämään lausenauhaa, jossa luetaan:

Gloria in altissimis Deo, pax in terra hominibus, bona voluntatis.

Tischendorfin painoksen mukaan Hieronymuksen käännöstä.

Kreikkalaisessa tekstissä kuuluu lause:

Doza en ufisiois Theo, kai epi gaes eirinae en anthropois eudoxia. —

niinkuin näet ovat nämä tekstit vähän erilaisia, mutta olen huomannut eroavaisuuksia kaikissa painoksissa. Ruotsalaiset eroavat paljon toisistaan. Vanhoissa on "en god vilje", toisissa "Guds välbehag", viimeisissä "åt menniskorna välbehag". — Välimerkintä alkutekstissä on niinkuin ylempänä, s.o. ainoastaan yksi pilkku lauseenosan jälkeen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. — No, tämä on vähäpätöistä ja voidaan vielä viime minuutissa kirjoittaa niinkuin parhaana pidät — pääasia on että nuottikäärön sijaan on pantu tämä lausenauha raamatunsanoineen. Enkelitkin saavat valonsa Kristuslapsesta. Itse tauluun olen onnistunut saamaan enemmän yliluonnollista valoa kuin yhteenkään luonnokseen.

Huolimatta rukoilevista kirjeistäni en ole arkkitehti Lindegreniltä onnistunut saamaan uutta ehdotusta kehykseksi enkä myöskään vanhoja piirustuksia. — Sentähden teen minä itse piirustuksen kehystä varten, käyttäen esikuvana firenzeläisiä valokuvia. Tikkanen on ollut ystävällinen ja etsinyt minulle sopivia aineksia, ja Gripenberg on luvannut oikaista mahdollisia rakenne-virheitä. Nikkari Galetzki on luvannut tehdä kehyksen tammesta, pannen kultausta sisimmälle. Olisiko Sinusta täyskultaus parempi? Kun kehys tulee tämännäköiseksi, ovat kulmat A. B. maalattavat. En ole vielä selvillä siitä mitä sinne on maalattava. Tikkanen väitti olevan tyylinmukaisinta tehdä 2 profeettaa lausenauhoineen, Esaias ja Hesekiel, ne lauseet nauhoissa, jotka ennustavat taulun ainetta. Taulu on valmis 3 viikon päästä, Jumalan avulla. Olen saanut maalata sen yliopiston piirustussalin uudessa huoneistossa, Elisabetinkatu 27, suurin atelieri kaupungissa — juuri niin korkea, että taulu mahtuu sinne. Sekä Estlander että Ahlstedt ovat olleet hyvin avuliaita. Ei kukaan muu maalaaja kuin Ahlstedt ole nähnyt taulua, Järnefelt on kyllä pyytänyt saada tulla katsomaan sitä, mutta en tahdo näyttää teostani hänelle ennenkuin enkelit, jotka muodostavat niin tärkeän osan sommitelmaa, ovat maalatut. — Tämä suuri taulu on paljon viehättänyt minua, ja minä olen varma, että olen siitä paljon oppinut. Se on ollut minulle suureksi hyödyksi tuleviin yliopistomaalauksiini nähden ja on herättänyt minussa suurta mielenkiintoa uskonnolliseen maalaukseen.

Ulkonaisesta maailmasta en tiedä kertoa mitään — en näe ketään paitsi Söderhjelmiä (hän oli täällä eilen) ja Otto Schaumania, ukko parkaa, jonka luona käyn silloin tällöin.

Gallén, jota en ole nähnyt moneen aikaan, maalaa hyvin kummallista taulua, symbolistista, luonnollisesti. Kajanus — saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. — — — Hän on näyttänyt minulle taulun, ja minä neuvoin häntä maalaamaan sen uudestaan. — — — En minä täysin ymmärrä tätä symbolismia, mutta vika on kai minussa. Eivät Botticelli, Fr[ancesco] Francia eikä Mantegna tarvinneet semmoisia keinoja saadakseen esiin mystillisen ja runollisen tunnelman. Omituisinta on että kaikki kuvatut ovat ihastuneita aatteeseen, joka heistä on käänteentekevä. Järnefelt pysyttäytyy jotenkin skeptillisenä, mutta maalaa siitä huolimatta itsekin symbolistista taulua. Arvid J[ärnefeltin] tapaan silloin tällöin täällä Kaivopuistossa. Hän tulee yhä enemmän tolstoilaiseksi, ja meidän kesken on ollut pitkiä keskusteluja hänen mielipiteittensä toimeenpanemisen mahdollisuudesta. Vastaiseksi hän tekee työtä erään sepän luona.

Juhani Ahon Papin rouvalla on ollut suuri menestys kaikkien luona, jotka todella välittävät kirjallisuuden taiteellisesta puolesta. Minä olen aivan ihastunut siihen.

Minulle on hyvin hauskaa, että tauluillani on ollut menestys Berlinissä ja että pesijättäreni on siellä myyty. Kritikit, jotka lähetit B. O. S[chaumanille], ja kaikki ne leikkelyt sanomista, jotka Schulte on minulle lähettänyt, ovat niin kiittäviä, että todella uskallan luottaa yleiseen tunnustukseen. Hyvästi ja enemmän vastedes. Toivon että olet tyytyväinen työhösi ja ettette ole kärsineet liiaksi pakkasesta, joka, Parisissa ainakin, näyttää olleen siperialainen. Täällä on suvi-ilma, kosteaa, sumuista ja pimeää. Esitä kunnioitukseni rouvallesi ja kirjoita pari sanaa vanhalle ystävällesi

Albert Edelfeltille.

Parisissa 5 p. kesäk. 1894.

Vanha ystävä,

Kun saat tämän, on alttaritaulu, niinkuin toivon, jo asetettu paikalleen Vaasan kirkossa. Vuorio on sanonut äidilleni, että hän tämän kuun 2 p. aikoi matkustaa sinne taulun ja kehyksen kanssa. — Tämä kehys on tehty minun luonnokseni mukaan, jonka arkkitehti Lindegren Tukholmassa on täydentänyt ja jota varten Ahrenberg on tehnyt detaljipiirustuksia.

Olen varma siitä, että taulu on tekevä paremman vaikutuksen kirkossa, oikeassa paikassaan, kuin missään muualla. Värit ja sommitelma ovat kokonaan lasketut paikkaa varten.

Jos tapaat Vuorion, niin puhu hänen kanssaan vahavernissauksesta. Jos hän luulee, että toinen voi suorittaa sen, niin olisi ehkä syytä lykätä se siksi kun itse olen nähnyt taulun ja tehnyt (jota kuitenkin oletan tarpeettomaksi) jonkun korjauksen. Jos sitävastoin hän yksin voi suorittaa vernissauksen, niin kysy häneltä, enkö minä voisi sekoittaen vahaa väriin jälestäpäin tehdä mahdolliset, kevyet korjaukset.

Helsingissä taulu herätti mieltymystä. Tukholmassa teki Kansallismuseo ja Taideakatemian praeses, parooni Nordenfalk, monta yritystä saadaksensa minua panemaan taulun näytteille siellä. Minä kielsin kuitenkin — osaksi senvuoksi etten voinut itse olla saapuvilla ylösasettamisessa, osaksi sentähden että mielelläni samaan aikaan olisin tahtonut näytellä sitä Kööpenhaminassa, eikä siellä ollut tällä hetkellä sopivaa huoneistoa.

Kehys, tehty tammesta ja varustettu goottilaistyylisillä kultauksilla, niin yksinkertainen kuin mahdollista, on maksanut yli 1000 markkaa. — Nähtyäni näyttelyt täällä ja mahdollisesti Antverpenissä, palaan Lyybekistä taikka Kööpenhaminasta suoraan Suomeen, jossa lienen noin 15—20 p. Jos mahdollista on, tulen Vaasaan laulujuhlaan 18 p. — — — On minulle ollut suuri suru, etten ole saanut näytellä taulua täällä Champ de Mars [salongissa] — mutta onhan se mahdotonta, kun näyttely täällä kestää aina 30 p:ään kesäk.

Koko kevään (huhti- ja toukokuun) olen tehnyt työtä maalaten kreivitär Moltken onnetonta muotokuvaa. Kaikki ovat siihen tyytyväisiä paitsi hänen miehensä, joka vielä kaipaa siinä jotakin sielullista ("af det sjaelelige"). Hän ei vielä pidä sitä valmiina ja minun täytyy matkustaa sinne jos kerta syksyllä. Muotokuvaajan (varsinkin ympäri matkustavan) leipä on kovaa leipää, usko pois vaan.

Sitä vastoin olen iloisin mielin ja menestyksellisesti kymmenessä päivässä toukokuulla tehnyt pastellimuotokuvan Tanskan prinsessasta Mariesta, syntyään Orleansin prinsessa. Hän on henkevä, taiteilija joka säikeessä, hyvä ja kiltti, ja olematta kaunis on hänellä ihmeellinen, ylhäinen sulous. Aion panna tämän muotokuvan ensi vuoden salonkiin. Toivoakseni tapaamme toisemme pian. Jos sinä nyt jo olet Vaasassa, pyydän että hyväntahtoisesti puhut taideyhdistyksen asiamiehen kanssa, että hän ottaa tullista ja asettaa seinälle Parasken ja 2 akvarellia, jotka Schulte pyynnöstäni on lähettänyt suoraan Vaasaan. Hyvä olisi, jos voisit näille tauluille hankkia hyviä paikkoja näyttelyssä. Jos akvarellein valkoiset kehykset ovat kovin pahoin pidellyt, voitaisiin ne maalata himmeällä valkoisella värillä. En tiedä kuka asiamies on, muuten kirjoittaisin hänelle. Pyydän Sinua esittämään kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi ja olen edelleen vanha, harras

Albert Edelfeltisi.

Täydentääkseni sen alttaritaulun syntyhistorian, jonka nämä taiteilijan kirjeet sisältävät, tahdon siihen liittää otteen eräästä omasta kirjeestäni B. O. Schaumanille, jossa aikoinaan kerroin taulun vaikutuksesta, kun se oli paikalleen asetettu Vaasan kirkkoon.

"Taulu asetettiin paikalleen laulujuhlan lähinnä edellisinä päivinä, ja oli se ensi kerran seurakunnan nähtävänä lauantaina 16 p. kesäk., kun rippikoulunuoriso meni Herran ehtoolliselle, ja 17 p., kun oli tavallinen Jumalanpalvelus ja rippi. Itse juhlapäivinä — maanantaista torstaihin — oli oratoriokonserttien tähden kuoriin rakennettu lava, ja se esti yleisön näkemästä taulun alempaa osaa. Kun laulajat seisoivat lavalla, näkyi heidän päittensä yltä tuskin muuta kuin enkelikuoro. Tämä ikävä seikka aiheutti, että vieraitten suuri joukko ei saanut mitään tyydyttävää käsitystä maalauksesta. Siitä huolimatta on merkillisenä tapauksena mainittava, että etevin alttaritaulu, minkä suomalainen taiteilija on maalannut, vihittiin sarjalla kirkkokonsertteja, jotka kokonaisuudessaan myöskin voittavat kaikki mitä ennen on meillä siihen suuntaan aikaansaatu.

Näin taulun sekä sunnuntaina että perjantaina aamupäivällä, semmoisena kuin se nykyään aina näyttäytyy vaasalaisille. Ensimäkien seikka, jonka huomasin, oli oivallinen sopusointu maalauksen värityksen, yksinkertaisen mutta tyylikkään goottilaisen tammisen kehyksen sekä kirkonseinien värien, keltaisenruskean ja sinisen, välillä. Taiteilijan aikaisempi käynti Vaasassa selittää, kuinka hän on osannut niin hyvin laskea taulun värivaikutuksen paikan mukaan. Huolimatta epäedullisesta molemminpuolisesta sivuvalaistuksesta on siis taulun vaikutus hyvä, ja sen näkee selvästi kirkon etäisimmistä osista. Tähän nähden on sekin eduksi, että tammisen kehyksen luonnonväri on himmennetty tummemmalla vernissalla.

Mitä muuten maalaukseen tulee, en voi muuta kuin asettaa sen hyvin korkealle taideteoksena. Herkkä aisti ja kunnioittava hienotunteisuus, jolla taiteilija on osannut uudenaikaisesti käsitellä muistoperäistä ainetta, on erittäin suuri. Siihen nähden huomattakoon hengellistetty 'realismi' sekä madonnan että paimenten hahmoissa. Ne ovat pohjoismaisia, jopa suomalaisia tyyppejä, mutta ilman mitään uhmaavaa. Marian hiljainen sulous ja paimenten innostunut hartaus on todellista laatua ja kohottaa tyypillisen jokapäiväistä ja etnografista siksi korkeammalle, että ainoastaan kriitillinen tarkastus huomaa alkuperän. Härkä ja aasi tallissa ovat poistetut, sillä tuo ikivanha, naiivi sommitelman piirre olisi häirinnyt hengellistetympää käsitystapaa. Sitä vastoin taiteilija on säilyttänyt yliluonnolliset piirteet, lapsesta lähtevän valaistuksen ja enkelikuoron. Edellinen on hyvin onnistunut, lempeä valo kun leviää etualan hahmojen yli, ilman että siinä enemmän kuin muussakaan huomattaisiin tahallista tehovaikutusta. Enkeleistä on muistutettu, että ne ovat liian suuria verrattuina muihin henkilökuviin. Minua se ei ole häirinnyt. Päinvastoin tuntuu minusta keskiaikainen motiivi — laulavat enkelit lausenauhoineen — oleellisesti enentävän kohtauksen naiivia, raamatullista tunnelmaa. Oikein arvostellakseen miten hieno ja hengellistetty Edelfeltin käsitys tässäkin kohden on, verrattakoon hänen tauluansa Correggion maailmankuuluun 'Pyhään yöhön'. Jälkimäisessä tulvii aistillinen kauneus. Katso esim. enkeliä, joka kääntää katsojaan päin pyöreät reitensä ja vielä muutakin ja vertaa häntä kalpeihin, hurskaisiin, melkein askeettisiin enkeleihin Vaasan alttaritaulussa. Ei tarvitse lisäksi tarkastaa tunnetyhjää, jättiläismäistä paimenhahmoa taikka Marian upeaa kauneutta Correggion taulussa, tunnustaakseen, että Edelfeltin maalaus on edellistä melkoisesti korkeammalla ainakin hartauskuvana. Ja sen luen taiteilijallemme ansioksi, sillä hän on, sentähden loukkaamatta taiteellista omaatuntoaan, tahtonut maalata ja todella maalannut taulunsa kirkkoa ja uskovaista seurakuntaa eikä näyttely-yleisöä varten."

Edelfelt itse ei tullut laulujuhlaan, eikä hän tietääkseni koskaan nähnyt tätä merkkiteostaan sen oikeassa ympäristössä. —

Päätän tähän kirjoitukseni taiteilijavainajasta ja ystävästä. Aikani ei tällä kertaa myönnä jatkamista, ja tärkeimmät muistelmani olen kumminkin esittänyt. — Jonakin hyvästijättönä lisään vain seuraavan piirteen. Eräänä iltana 1900 tai 1901 istui pieni taiteilijaseura ja minä, ainoa ei-taiteilija, "Pirtissä" Vaasanpankin talossa. Keskusteltiin tuosta silloin julkisestikin käsitellystä kysymyksestä Suomen kansan muuttamisesta pois onnellisempaan maahan, missä se saisi vapaasti elää ja kehittyä. Minusta oli ajatus kerrassaan mahdoton toteuttaa enkä sentähden monellakaan sanalla ottanut osaa väittelyyn. Kumminkin minä, muistellen Edelfeltin läheistä suhdetta Ranskaan ja Ruotsiin, kysyin häneltä: "Jos olot todella muodostuisivat semmoisiksi, että lähteminen kävisi välttämättömäksi, mihin maahan sinä silloin mieluimmin asettuisit?" — "Mihinkä minä muuttaisin? en mihinkään, en koskaan, tänne minä kuulun ja tänne minä jään!" Näin vastatessaan hänen silmissään välähti kirkas tuli, ja koko turhanpäiväinen keskustelu päättyi siihen.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings