SISÄLLYS:

A) Kahakat Kälviällä v. 1808. B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä. C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808. D) Hajapaikkaisia liikkeitä v. 1808. I. Tapahtumia Saarijärvellä. II. Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla. III. Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä. IV. Koiviston tappelu Toukokuun 29. p. V. Tapahtumia Keuruulla. VI. Kahakka Alahärmässä. VII. Kahakka Kantin keskievarissa. VIII. Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä. IX. Tapahtumia Rautalammilta. Viiteselitykset.

Alkulause.

Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa edestä, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa uros-näyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväisten tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta vaikutuksesta kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isämaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin Muistelmain ilmestymisen oikeus myönnetään.

Haastanen ehkä ensin sanasen näiden Muistelmain keräyksestä ylipäätänsä. Käydessäni useamman luona, sain tietää hiukan siltä toisen tältä. Mutta näiden tietoin sovittaminen ja järjestäminen ei ollutkaan helpointa, kun huomasin ukkoin juttuin ei pitävänkään yhtä, kun huomasin äijä parkain muistin jo ajan hävityksistä pettävän. Ei siinä muuta neuvoksi kuin panna jokaisen jutut rinnan ja sitten seurata niiden antamia tietoja, jotka puheissaan paraiten sopivat historian kertomuksen ja toistensa kanssa yhteen, ehkä asuivat eri suunnilla pitäjäässä ja siis arvattavasti eivät olleet kuulleet ainakaan kaikkea toisiltansa. Tämä oli, pait monta muuta seikkaa, vaikeimpia töitä, joka vaati useampia käymisiä saman vanhuksen luona, jotta saisi kaikki järjelliseen juoksuun ja tiedot sekä varmemmiksi että täydellisemmiksi. On tuokin tukalimpia hankaluuksia, kun moni vanhus pelkää haastella kaikki mitä tietää, juttelee vaan päällisin puolin eikä muta kuulekkaan jos sattuu kyselemään asioita, joita hän pitää vaarallisina ja siis salaa. Niinpä satuin, tultuani puhuttelemasta muutamaa vanhusta, kuulemaan hänen virkanneen: "Kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkään lie mielessä." Harvoin semmoisissa tiloissa auttaa vakuutukset, ja parasta olisi jos osaa ikäänkuin leikitellen saada jutun matkaan. Moni ehkä luulee esim. Kälviän kahakkain kertomissa löytävänsä jotain ala-upsieri Hake'n tappeluista Järvenaution taloissa Kälviällä ja jälemmin Ala-vetelissä, mutta hänen töistänsä en ole saanut edes sen vertaa kerätyksi, että voisin häntä mainita ollenkaan: vaan harva tuntee nimen, ja tuskin kukaan mitä hän on toiminut.

Kälviän muistelmat olivat minulla jo ennalta kerätyt, kun kesällä 1864 pääsin avarammalle keräys-matkalle. Ensinnä vaelsin pitkin Etelä-pohjamnaan rannelmia Koivulahdelta Sidebyy'n seurakuntaan saakka. Koivulahdellahan kenraal-adjutantti Bergenstråle astui maalle ja marssi sieltä Waasan kaupunkiin. Sulvan, Maalahden, Petäjälahden, Korsnäs'in, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan seurakunnathan ovat olleet kaikki talonpoikaissodan tappelu-tantereina ja muutoinkin sodan jaloissa, joten sieltä siis aineita kyllä. Lapvärtistä olisi myös ollut yhtä ja toista tallentamista, mutta kokoelmiani sieltä kohtasi kova onni, joka, pahoin kyllä, usein kohtaapi töllistä toiseen jalan kuljeskelevaa ja jollekkin paperille saatuja tietojansa panevaa kerääjää. Pait sitä onkin tärkein muistelma Lapväärtissä tämän sodan ajasta, nimittäin tappelu siellä Elokuun 29 p., tarkoin selitetty sekä Montgomeryn että Brakel'in historiassa. Sieltä pitkitin matkaani Ömossa'n keskievariin ja Sidebyy'hyn, tapahtumia sieltä keräilläkseni. Niistä tuskin puhumistakaan, kun en saanut tietää senkään vertaa mitä jo ennen on tuttua eikä yksityisyyksiä ollenkaan, muuta kuin jonkun julmuuden, jotka tässäkin sodassa olivat niin yleisiä varsinkin vihollisen puolelta, ett'ei niistä juuri kehtaa yksinänsä haastaa mitään. Sidebyy'stä poikkesin Isojoen läpi Karvian ja niin Parkanon seurakuntiin, jossa sain tietoni tapahtumista Kantin keskievarissa. Kurun kappelissa supenivat sotajutut epäselviin kertoelmiin majuri Eek'in onnettomuuksista ja vältvääpeli Roth'in urostöistä. Ruovedellä tapasin muutamia viime sodan aikuisia vanhuksia, jotka itse olivat olleet Ritoniemen eli Komppania-lakean kahakassa ja kertoivat asiat niinkuin itse olivat älynneet ja nähneet ne, ehkä heidän kertomansa eroaa muista jo ennemmin tehdyistä, kuni vasta paremmin näkyy. Kun en mielestäni voinut saada luotettavia tietoja muista Roth'in vehkeistä, heitin ne siksensä, koska ne jo ennen ovat kerrotut. Ruovedeltä tulin Keuruulle, jossa kerrottiin kahakasta Hoskarin keskievarissa, rovasti Rosenbach'in rääkkäyksistä j.n.e. Siellä satuin saamaan käsiini muutaman vanhemman, entisen kirkkoväärtin tekemän, kynäilyksen näistä asioista; paha vaan että kertoelmasta ei enään ollut monta lehteä jälellä. Matkattuani Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukkaan kautta, jossa tiedustelin yhtä ja toista, tulin Saarijärvelle, jossa sain tiedot Pohjanmaan talonpoikain hyökkäyksestä vihollisen kuormastoa ryöstämään. Liimattalan kylän ja Sumiasten seurakunnan kautta tulin Rautalammille, jossa vielä sain vähän tietoja v. 1808-1809 sodasta. Se, minkä Suonenjoella, Kuopiossa ja Maaningalla sain, oli aivan vähästä arvosta ja jo ennen tuttua. Siihen kuulustelemiseni v. 1808-1809 sodasta melkein taukosivatkin. Kesäni oli jo kyllä kulunut edellisillä matkoillanikin ja siis en kiireellä paluumatkallani ennättänyt enkä suurin huolinutkaan tiedustella suurista tappelukentistä, niinkuin Lintulahdella, Salmella ja Lapualla. Tiedot näet semmoisista valtatappeluista eivät mielestäni ole rahvaan hallussa, varsinkin kun se tappelun aikana ainakin enimmäksi oli paossa; sitä vastaan ovat ne jo kyllä tarkoin kerrotut Montgomery'n historiassa, joka tosin, ehkä ylimalkaansa kyllä tarkka ja täydellinen, ei ole sekään ilman virheittänsä. Sivu-tapahtumia olisin kentiesi voinut saada, mutta, ehkä hekin ovat arvosta, en ennättänyt, kuni sanoin jo äsken. — Maininnen tässä tuonkin ehkä vastaisille saman aineen kerääjille, jotta Saarijärvellä itää kohden enemmän muistellaan ison vihan tapahtumia ja jutellaan enemmin kivekkäistä kuin tästä sodasta.

Mennä vuonna vielä ei ollut aivan myöhäinen kokoilla viime sodan tapahtumia, mutta sen kyllä kuuli ja huomasi, että monta tärkeätä tietoa on vaipunut multiin. Wielä satuin useimmiten saamaan tietoni vanhuksilta, jotka itse olivat toimineet ja puuhanneet tässä sodassa, ehkä monen muisti jo oli ijästä ja ajan vaivaloisuuksista hämärtynyt. Niin on muutaman vuoden perästä tämmöisten seikkain keräileminen hyvin vaikeaa, jos ei aivan mahdotonta, kun näiden kuluneitten, milloin riemuin kulloin polon, päiväin todistuksia on vaan Tuonelan tuvilla. — Näistä vanhuksista puhellessani, en voi olla vaiti heidän nykyisen tilansa laidasta. Joku heistä kyllä vielä elää elatusvaarina entisessä omassa talossaan, mutta moni on kululla talosta taloon, kylästä toiseen. Usea valitti katkerasti köyhyyttänsä ja kyseli, miksi entiset sotamiehet saavat apurahaa vanhoilla päivillänsä, eikä heille anneta mitään, ehkä hekin ovat tapelleet ja uskaltaneet yhtä paljon kuin moni sotilas. Warsinkin Närpiön pitäjään vanhukset nurkuivat tilaansa, kun heistä moni on ollut suojelusväessäkin eikä siltä tule mitään apua heille. Eräs Petsjärvi, josta vasta tulen haastamaankin, näytti muutamia leipiä, joitten, ynnä jonkun vähän jyvä-avun hänen ruotutalostansa, sanoi vesissä silmin olevan ainoan, mistä hänen piti elää koko seuraava osa vuotta. Arvattavasti äijä parka vaikerteli vähän liiaksikin, mutta totta oli hänen valituksissaan joku perä, koska hartain toiveensa oli päästä Ruotsiin kuolemaan. Kylläpä luulisi, niinkuin Petsjärvi ja moni muu vanhus arveli, niitten, jotka ovat riidelleet vihollista vastaan, ehkä omankin komentonsa alla, ansaitsevan luettaa niiden joukkoon, joille annettaisiin eläkkeen apua muistakin varoista pait köyhäin holhouskunnan.

Niin ovat nämä Muistelmat saaneet syntynsä ja siten on aine aivan otettu kansan omasta suusta. Bennvik'in tilan kohtaloita kertoessani, olen kuitenkin seurannut enimmäksi C. J. Bladh'in kirjaa "Minnen ifrån Finska kriget", jonka kirjoittaja epäilemättä tietää ne asiat parahiten. Kykyäni myöten olen kokenut seurata totuutta ja kertoa asiain totista juoksua. Missä olen huomannut vanhusten muistin pettävän tai jutun muutoin olevan väärän, olen hyljännyt sen. Tosin on hyvinkin mahdollista, että olisin muistelmissani harhaillut, mutta sitä ei pantako ainakaan tahtoni syyksi, vaan missä virheet ilmestynevät, luettakoon vaillinaisten tietoin, väärän käsityksen ja puuttuvan kykyni matkaan-saamisiksi. Muun muassa on monta tallennettavaa seikkaa voinut joutua syrjään ja huomaamatta, vaan sen vuoksi ei kohdeltane tätäkään vähää tylyyden ankaruudella.

Muistelmain muodosta on jo vähän vihiä annettu ja näin siitä ei enään suurin haastelemistakaan. Ne eivät ole puetut sodan yleisen juoksun kuvaelmain pukuun, niinkuin ehkä moni ensiksi luuli. Näissä kuvailla asiallisesti sodan mainittavimpia tapahtumia, sankareita eikä muitakaan osan-ottajia. Waan kansan pyrinnöt ovat olleet tarkoituksena saada jotensakin kokoon ja tallelle.

Usein on lukia tapaava Muistelmissa poikkeemisia historiallisistakin tapahtumista. Semmoiset poikkeemiset ovat vaan harvoin sivumaineessa osoitetut ja tapahtumat kerrotut niinkuin jutteliat ovat ne haastaneet ja asian haarat ne todistaneet. Niiden joka kerta historiain kanssa rinnan paneminen olisi vaan vaatinut liian laveita arvosteluja. Missä rahvaan muistelmat ovat aivan sotineet historiaa vastaan ja niillä ei ole ollut otollista eikä nähtävää syytä uskottavammiksi luettaa, olen heittänyt ne mainitsematta.

A) Kahakat Kälviällä v. 1808.

I.

Suomen sotajoukon, joka paloi halusta saada mitellä miekkojaan vihollisensa kanssa, oli täytynyt päällikkönsä kelvottomuudesta paeta perimmäiseen Pohjolaan. Tämä päällikkö, kreivi Wilhelm Mauritz Klingspor, sai sen korkean ammatin, joka vaati suuria sekä sielun että ruumiin vointia, kuningas Gustaf IV Adolfin suosiosta eikä omasta ansiostansa. Klingspor oli arka ja hänen sotajoukkonsa täytyi olla arkana. Hämeenlinnasta, jonka jätti "laahinkia laukaisematta" — niin sanoi eräs vanhuskin — vihollisensa valtaan, oli hän jo marssinut lähelle Oulun kaupunkia, jättäen koko eteläisemmän maan hangasteliainsa valtaan. Ainoat linnatkin alkoivat antauta. Suomen miesten täytyi paeta vesissä silmin mielipahasta, kun näin piti pötkiä kotomailtaan. Mutta tämä arkana olo oli niin sotaherrain että sotureinkin mieliä kaiketi vastoin. Tämä pahoillaan olo muuttuikin toki Siikajoen tappeluun, jossa uljas Adlercreutz synnytti ensimäisen kunniapäivän. Jo oli sama uros, joka Revonlahdella rohkeni 160 miehellä rientää toistakymmentä kertaa väkilukuisempaa vihollista vastaan, kääntänyt häpeällisen pakomatkan riemulliseksi voiton retkeksi. Jopa oli mainio sankari Sandels'kin kolmanna kunniapäivänä voittanut viholliset Pulkkilassa ja jo pakeni vihollinen vuorostaan.

Tämä olikin tapahtuma, josta voimme alkaa.

Kun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta, kokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän kokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän talon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen taloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä pientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on uskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua kuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten sopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an tahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta lähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös ja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin. Eräs vanhus virkkoikin: "en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä ei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!"

Tämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista pääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä vaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin kiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä hylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen poikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa olla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet paraana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin väliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat yhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua teppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä kirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän pitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika mäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen loppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta on rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin tie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli paras näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin täältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia oikein ololta.

Miehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana seisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse tie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut Siikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa tunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, — eikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että talonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat säännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos kohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää tuumansa sikseen.

Hiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle, taloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni hyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita keskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen metsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä pelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset ainakin tinkimään: "mitä miehiä he ovat" ja "mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee." Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin asian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi totuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten paraiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset loppuivat. — Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita hevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa. Hän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen viiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä, istua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma toki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä koko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa, mutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät kotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille. Heidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan, jos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin matkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja ruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran levähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.

Kun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien varrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja, joista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (— Hakunin ja Järven talot ovat lähellä toisiansa —). Mainittuun Järven taloon ajaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen. vaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti vastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa tiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä Hakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa alottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin puolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin mainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään Lindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina missä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu miekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä rikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi "pari päätäkin" (?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon. Muudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan mitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki kumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta lumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä myöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi toinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet hätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia vihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut vahinkoa tullut.

Kummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina niin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan kostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän, samoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor voittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko! Nytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä oli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor näet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes vihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen lepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen kaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta keliriiton eli muun tekosyyn viaksi.

Luokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko saatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei tehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea syykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan toimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta Kuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi, sitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä näköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää vastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian tärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen, näyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin Klingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa väkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in joukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut häneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski hänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa vastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää, ennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen voitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden Karlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi liikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä viikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli kuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä. Tutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin Siikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan käytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös kohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan tappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in urotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.

Näin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät, ensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö hylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja toivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan. Klingspor vastasi: "Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen"!!!

II.

Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa. venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa. Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme. Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H. H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.

Näinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut kovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen hallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin sydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät. Niistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa, eivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi väki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä. Kummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista säilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita kuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat olleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on pari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas oli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset sadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka muassaan "koiran-kuontolaisia", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä miten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan ihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä "kalmunkit", jotka muka vaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin vainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: "koiran-kuontolaisilla" ihmisen ruumis ja koiran pää; "kalmunkeille" annetaan pitkä häntä ja ihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan pedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset sadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat alkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten satuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian rajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat oppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet ja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin rinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä vihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä. Isosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli ainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli rahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä tapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin ihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Haastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä tapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. — Taas tapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan pitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat Peitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten kumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata vihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen olivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva, jonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan vartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.

Heti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät ihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin riensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä hirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät, karkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan. Tämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa pakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon. Tämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan pieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli ijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan mieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat hänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan. Äijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen olevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen pieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin makasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla, kunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen edestänsä, mutta se ei auttanut yhtään — ämmälle itselleen eivät tehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki. Wihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät nauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt valmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö kiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä miesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli heillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen hengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään, mutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet täyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään muutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset myönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu syynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan koviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää monta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei tunne katumuksen tunteita.

Jatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen kokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä omasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä syntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa joka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.

Eräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä katselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He lähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle Jatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät revittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen haaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas juoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja vasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta rannaltaan huomasivat, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" rannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain joesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin rysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika Eerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen: "Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe", lähetti tuonne tuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan. Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Muuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin vartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta suututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi. Eivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset, joten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa aijottiin lujasti panna vastaan.

III.

Talven paahto-pakkaset olivat loppuneet ja suloinen kevät ennusti kesän tuloa. Wesiltä oli jääkansi sulanut ja auringon säteet olivat saaneet kinokset sulamaan. Jopa alkoi taas jää sulaa ruotsinkin leiristä. Kohta valkeni näet päivä, jotta övesti Gripenberg lähetti Raumalta välivääpeli Spåre'n 30 miehen kanssa katselemaan miten vihollinen Kälviän seutuja vartioinee. Ei ole helppo sanoa, lähettikö Gripenberg hänen omia aikojaan vai pyysivätkö Kälviän miehet häntä lähettämään apuväkeä itsellensä. Eräs vanhus kuitenkin muisteli heitä käyneen pyytämässä: "sinne tehtiin useampia reissuja." Kyllä se näyttääkin uskottavalta, että heidän tulonsa paraasta päästä oli talonpoikain toimittama, sillä tämä Spåre'n tänne lähettäminen olikin ainoa retki sotatuumissa noiden seitsemän häpeällisten lepoviikkoin aikana.

Näine miehineen astui Spåre Hakunin taloihin, jotka ovat noin puolen neljännestä tie-poskessa.[3] Täältä sai hän miehen soutamaan itseänsä väkineen muutaman vähäisemmän järven (Isojärven) yli; hänellä näet oli mielessä metsien läpi päästä vihollisten selkään Riipan pellolle, ja mainittu järvi oli ensinnä edessä, kun läksivät Hakunilta. Mies soutikin heidät yli järven ja toiselle rannalle päästyään virkki Spåre hänelle: "älä lähde täältä pois, jotta pääsisimme takaisin, jos hätä tulee." Siltä ei mies viipynyt kauan tässä, vaan palasi kyllä petollisesti pois, huolimatta mitään sotamiehistä. Metsän läpi Spåre kulki suoraan ja sukkelaan, kun oli saanut Ruotsalon kyläläisiä koko joukon mukaansa, jotka kyllä tunsivat radat metsissä. Talonpoikain mainitaan seuranneen häntä hyvin kernaasti sen vuoksi että oli sanonut saavansa koht'ikään apuväkeä lisäksi ruotsin leiristä, ehkä nämä ja semmoiset lupaukset olivat vaan pikku petoksia saadakseen miehiä paremmin seuraamaan. Tultuansa metsäpolkuja myöden lähemmäs Riipan taloa, laittaa hän sanan Suonperässä Kapraalin mäellä vartioiville talonpojille että ehtiä lisäksi, ja käski heidän kello 8 aikana olla saapuvilla. Ei kuitenkaan malttanutkaan itse odottaa 8 asti, vaan alkoi ennen jo hiljaa hiipiä männikössä Riipan pellon aidan taaksi, jossa viholliset oleskelivat. Ehkä Spåre alkoi vehkeensä ennen määräaikaa, oli hänen luoksensa toki karttunut aikainen miesparvi Suonperästä, heti saatuansa tiedon hänen tulostansa ja aikeistansa. Hekään näet innoissaan eivät malttaneet odottaa 8 asti, ja ehkä saattikin heidän nopea tulonsa ja malttamattomuus Spåren vehkeilemään ennen omaa määräämää aikaa. — Ennenkuin lähdettiin, muistutti Spåre talonpoikia yrityksen vaarasta ja lupasi jokaisen uskaltamattoman jäädä metsään. Taisipa aina moniaita jäädä aseitten puutteesta ja joku pelvostakin. Omat miehensä sanotaan hänen asettaneen puitten suojaan, vaan ei huolinut talonpoikain säilyttämisestä. Kyllä mainitaan hänen ensin vähän epäilleen, mutta sitten hypätä hurautti hän ensimäisnä tasakäpälässä yli aidan ja kiljaisi samassa miehilleen, jotta laukaisivat. Yleinen hämmästys nousi venäläis-leirissä. Ei se kummakaan, kun eivät olleet aavistaneet mitään. He vaan istuivat huolettomina nuotioinsa äärissä, joilla kiehua porisi kattiloita talonpojilta varastettua lihaa täynnä. Mutta nytkös kiire tuli! Männiköstä lähetettiin ehtimiseen tulisia tuliaisia ja rohki oli talonpoika-parvikin aidan yli. Pian säännölliset soturitkin samoin. Muutamia tuli-tuprakoita lähetettiin toisilleen, mutta pian kävi aika liian tiukaksi siihenkin. Pyssyin ja kiväärein ponsilla nyt käytiin toisiinsa käsiksi. Spåre itse joutui miekkasille erään vihollisen herran kanssa ja löi herralta, pyytäessään häntä vangikseen, käden kalvosesta poikki. Jo oli Spåre saamaisillansa, kun tämä urhoollinen vihollinen nakkausi pää edellä hevosensa selästä verissään aidan taaksi ja pääsi niin pakoon. Spåre, joka kyllä ei miekkaillut huonosti itsekään, sai vaan hevosen aseineen kaluineen. Kohta päällikön paettua täytyi toisten vihollistenkin paeta. He pääsivät mikä metsää, kuka tietä myöten Kokkolaan, jossa omassa leirissään tiesivät olevansa hyvässä turvassa, sillä Tutschkoff oli ja saanut apuväkeä ja lisävaroja.

Täll'aikaa lisäytyi Suonperästä ehtimiseen väkeä, mutta nämä eivät enään ennättäneet paraasen pöläkkään, kun jo kello 7 aikana kuulivat tiheän ammunnan ja he siis hiljastuivat. Wihollisen miestappiosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta muudan vanhus arveli noin kymmenkunnan vihollisia tapetuksi ja saman verran eli useampiakin haavoitetuksi. Talonpojille ei tullut muuta vahinkoa kuin että Järvenaution isäntää ammuttiin käsivarresta läpi, kun laahasi pyssyänsä. Tätä vikaansa parannuttamassa oli hän kauan ruotsin leirissä, jossa häntä muutoinkin kohdeltiin hyvästi niinkuin sopikin.

Kun Riipassa oteltiin olivat ne 10 miestä — 8 sotamiestä ja 2 "korkeampaa" —, jotka muistamme asetetuiksi neljänneksen päähän Riipasta kirkolle päin, kahdella päällä mitä tehdä: lähteäkö sinne mistä ammunta kuului, vai pysyä paikoillansa niinkuin käsky oli ja velvollisuus siis vaati. Paikoilleen päättivät jäädä, arvellen venäläisten voittavan kun heitä oli siksikin monta. Waan tästä luulostansa pian pääsivät kun näkivät jonkun ajan kuluttua Spåren väkineen ja talonpoikineen astuvan Riipasta. Wenäläiset näkivät kohta että ainoastansa pikanen pako metsään voisi tarjota pelastusta. Kohta juoksivatkin metsään. Mutta täällä eivät tavanneetkaan toivottua turvaa, sillä talonpojat eivät tyytyneet heidän pakoansa katselemaan vaan ajoivat heitä takaa. Täällä metsän sisällä syntyi kovia yhteenottoja ja hirmuisuuksiakin, kun yksi tulvillaan oleva oja teki vihollisten etemmäksi pakenemisen tätä suuntaa mahdottomaksi. Talonpojat olivat menestyksestä Riipassa hyvin innostuneet ja juoksivat ympäri metsiä saavuttaaksensa vihollisiansa. Mainitun ojan reunalla tapasivatkin moniaita. Eräs esimerkiksi juoksi heti ojan tykö kun tuli maille ja näki mihin vihollinen mieli. Täällä hän kohta kohtasi 3 vihollista ja saavutti juoksemalla jälkimäisen heistä, tarttui takin kaulustasta häntä ja paiskasi maahan. Tässä löivät painia kotvan, vihollinen alla, hän päällä pieksäen aika lailla hangasteliaansa. Mutta kohta lakkasi tämä leikki. Talonpoika huomasi samassa noiden kahden toisen vihollisen aikovan käydä häneen käsiksi kivääreillään; nämä näet tuumasivat kolmen päästä tuosta painajaisesta, kun näkivät miehen olevankin aivan yksin. Pahoin näyttikin jo käyvän ukollemme, kun oli aivan aseitta, mutta samassa tuli toki toisia tovereita hänelle avuksi. Heidän avullansa saikin hän nyt nämä kaikki kolme vihollistansa kiinni. Kaksi husaaria oli myös kätkeynyt muualle metsään ja olisivat luultavasti jääneet löytämättä, ellei sattuma olisi toisin sallinut. Jo palattiin metsästä kun kuultiin hevosen hirnuvan. Heti hyppäsikin miehiä hirnuntaa kohden, jotka kohta löysivät kaksi hevosta sidottuina puihin. Siitä arvasivat hevosten omistajainkin olevan lähellä. He siis hakemaan, kunnes löysivät husaarit, jotka olivat lymynneet tuuheaan katajikkoon, luullen tässä säilyvänsä. Toisaalla oli eräs lyhytläntä, mustanverinen ja matala-otsanen pyssynseppä juosnut metsään, piilonnut risukkoin ja pensikkoin ta'a, josta hänen sopi tehdä tekojansa. Aina kun hänen sivutsensa juoksi ryssiä, niin ampui takavarikostaan heidät hartioista läpi. Hänen mainitaan olleen pelkurin, jott'ei uskaltanut ampua edestä, peläten heidän ampuvan takaisin. Niin sai ammutuksi kolme vihollisparkaa, jotka eivät mitään vaaraa täältä odottaneet. Paikalle eivät siltä kaatuneet; totta vääntyivät johonkin metsään: "heidät olisi kyllä löynnyt, jos heistä vuotavia veripilkkoja olisi seurannut."

Tämä kaikki tapahtui metsässä. Mutta tielläkin sattui sattuma, jossa eräs mies sai näyttää kuntoansa. Kun näet näki toisen näistä kahdesta korkeammasta vihollisesta ajavan hänen sivutsensa pakoon, niin juoksi herran rinnalle ja kun oli aivan aseetta, repäisi sen käsivarrella huiskaavan karpiinan. Sitten kävi hän hevosen päähän käsiksi, josta herra häntä hosumaan miekallansa. Jo olisikin miehemme tainnut käydä pahoin, ellei olisi takaa ammuttu herraa käsivarresta läpi, jotta miekka putosi. Itse ei antaunut ammuttunakaan, vaan käski hevostansa ja ajoi matkoihinsa ehkä pahoin haavoitettuna. Tämän nuorukaisemme isä oli ruotsin väessä ja hän itsekin Tyrnävän kappelista, mutta hänen nimensä on jo unohtunut.

Samalla tiellä oli Spåre'nkin käydä pahoin, ehkä oli äsköisistä riitapaikoista metsässä erillään. Hän näet ratsasti Suonperän taloja liki, Kapraalin mäen alle, jolla tiedämme talonpoikain entistä paremmin varustauneina vartioivan. Nyt oli Spåre'lla päässä melkeen samanlainen korkea hattu kuin venäläisherroillakin tavallisesti oli. Jakob Suonperä jo valmistausi ampumaan, luullen hänen olevan vihollisia, varsinkin kun toinen lähellä oleva mies yllytti häntä laukaisemaan. Se toki arvelutti Suonperää itseä, että miten yksinäinen vihollinen uskaltaisi tulla kahden tulen keskelle — Spåren oman väen ja talonpoikain. — Samassa huusi Spåre'kin: "älkää minua ampuko; minä olen ruotsin herroja." Siten pääsikin hengissä.

Tämä kaikki tapahtui lauantai-iltana Toukokuun 21 p.[4] Ruotsalaiset saivat talonpoikain avulla näissä taisteluissa 8 vankia — missä ja miten ne kaikki saatiin, on nyt jo hyvin vaikea sanoa, — hevosta ja muuta kalua kuormallisen: kiväärejä, miekkoja, satuloita ja muuta, jota ei viety Raumalle. Kansa sai jälleen kattilat lihoineen päivineen, rosvottuja vaatteita j.n.e. Muutamassa muuripadassa kiehui kokonainen sika, jonka, Krekelän ison talon nyt ainoan eläimen, olivat ottaneet. Siasta saivat Spåre'n miehet aika aterian, josta sotamiehet kokivat lyödä laukkuihinsakin sian-lihaa. Eivät suinkaan viholliset aavistaneetkaan tuon komean saaliin jäävän heiltä syömättä ja joutuvan heidän vihollistensa ravinnoksi. Pyhänä palasi Spåre Raumalle, josta oli tullutkin.

Ennen yritykseen ryhtymistään lupasi Spåre joka miehelle, joka ottaisi osan taisteluun aika rehevästi 2 riksiä; "mutta eipä tullut tuon enempää." Wanhukset täällä tahtovat syyttää Spåre'a uskalluksen puutteesta, vaan liekö siinä syytöksessä perää. Ainakaan ei hänen rohkea käytöksensä Riipassa kantele hänen pahaksensa. Sitä myös nurkuvat vielä, että aina tahtoi säästää omia miehiään ja pani talonpojat sinne missä vaarallista. Toisen ja vähäisemmän edusvartiakunnan paettua metsään, asetti hän myös omat miehensä maantielle seisomaan, mutta yllytti talonpoikia juoksemaan metsään ajamaan vihollisia takaa. Siten olivat useat vangitkin talonpoikain saamia, ehkä Spåre ei mainitse luultavasti virkakirjassaan talonpojista ollenkaan eikä anna siis heille ansiotakaan, että olisivat saaneet kiinni vangit. Jos Spåre taas olisi maininnut talonpoikain avusta mitään, niin olisi varmaan Montgomery'kin seurannut hänen virkakirjaansa. Wieläpä kummastuttaa tuokin, että tämä tapahtuma Kälviällä on mainitussa historiassa joka kohdassa väärin selitetty, johon vääryyteen nähtävästi käsillä olleen (Spåren?) virkakirjotuksen vääryys on ensi syynä.

Samana iltana oli virkeä liike vihollisenkin leirissä, kun paenneet viholliset tappiostaan toivat sinne sanan. Witikan sen-aikuiseen keskievariin vietiin tykkejä ja kovasti väkeä. Witikkaa vähän pohjoisempana laitettiin ammunta-varustuksia tykeille. Lähellä olevan töllin ulkokatto purettiin maahan ja välikatolle pantiin kasakoita vahtiin, josta voivat katsella Kälviän kyläntietä vähän matkaa. Hämmennystä enentämään tulivat Jatkojoellakin olleet vahdit, jotka olivat lähteneet matkoihinsa kun Riipasta kuulivat ammunta-räiskeen. Kasakoita lähetettiin nyt kahdelle haaralle, valtatietä ja Kälviän tietä, katsomaan, tuleeko koko ruotsin väki nyt heitä vastaan. Samana iltana tuli Suonperäänkin asti kaksi kasakkaa, mutta talonpojat alkoivat ilman-aikojansa ampua heti heidät nähtyään. Siitä nämä palaamaan aika vonkaa, jotta vaan kavioin kapse iltamassa kajahteli.

IV.

Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet. Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa. Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5] sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin. Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat kun Peitsonkin luona.

Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa ja taloissa, riihien lakassa — jonne kalut katon kautta laskettiin — kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi. Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä — Raumalta Raaheen asti. — Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta ja loistamasta.

Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin. Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti se itse sen.

Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia — joita tätä nykyä juur oli 180 — meni Krekelään vieraitaan katselemaan ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. — (Jo ennen olemme nähneet että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee. Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) — Tuon Jakob Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä, niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään, lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin pois.

Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin rohki palasivat.

Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön. Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan — ett'eivät vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä. — Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut. Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole täydellisiä todistuksia saatavina.

Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä; siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois, niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn vastarintaan. Kaikki tämä — ehkäpä jollakulla arkuuskin — sai matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä, jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille, jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.

Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan; hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.

Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan, joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa? Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä. Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."

Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä. Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä, ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen, olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö — kenraali eli joku alhaisempi — myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät. Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden muistelemisessa.

V.

Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä. Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon, sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta, mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä, jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä — matka oli toista venäjän virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata, kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.

Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen Kristofer Carlenius. — Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle, sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä? Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden, tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.

Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas puoleltaan vakuutti jäykästi — "valoilla vannoen (!)" — itsensä ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat, ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista, polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä suuresti pelkäävää Riipan äijää.

Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle — etämmäs pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä. Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran, ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele suojaan."

Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun; he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta. Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon, mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet? Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.

Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä, kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö kreivi Klingspor'assa.

Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat — jotka kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa — siitä hiiden kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme, lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin. Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan. Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään. "Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili. Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen äkkinäistä pakoa.

VI.

Sotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä, vaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden vehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia pyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat sotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita tapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla pikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa katsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme katselee sitä.

Ensi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin ainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä, niin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä ja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli puolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet venäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. — Sydän ei voinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu ja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi vihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto tapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä tekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.

Niin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä. Häntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä, joista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi, toisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa miehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa, jota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse saisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne vaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät miehen lumihankeen ja alkavat "luimia" miestä pitkin selkää. Räättäri vaan yllytti sanoen: "luimikaa, luimikaa perkelettä." Toiset olivat sill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät niin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja läksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa, jonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi ateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta toisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin, josta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan kaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin kuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi hiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan heinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon lattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta reijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden panna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä että kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään venäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan kanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja yksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset hevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään sekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu iloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi näet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva ruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän välinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman pitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä sekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään nähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä Järvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa vetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.

Samassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä. Hän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia kulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet hevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän pahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän vartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään tultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään ja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista pantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät löynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana lienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan yksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja painajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet pääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä riksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka rohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: "hoi miehet, tämä ei käy laatuun!" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja alkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin rohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä onnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän näet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa tuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän kerran kovat kohtelemiset.

Öitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin tuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen olivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin oli isäntä — sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta läpi — kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. — Aina kun ei heille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa heikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta "bohu luimii" ("Jumala lyö, rankaisee") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät, kussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. — Koska siten taas rikkoivat yö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät päret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin. Siis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta rautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan alkoivat nyt he "luimia" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha äitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan herjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja jälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.

Waan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta näyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon esimerkkinä. — Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka tyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa ja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran astui tupaan "joku kolmekymmentä" (?) vihollista ryöstämään ja rappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. — Rahvas näet oli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine kiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. — Eräs kiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä jo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti heillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa. He taas uhkaamaan Jumalan "luiminnalla" isäntää, ellei heille muka tarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä hävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä, paiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan siaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua mitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu impi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen kurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet tuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli vielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan sitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset ällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö — nyt jo vanha ämmä — suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean korvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään pihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat pelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika oli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.

Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; — he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta, vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat. Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan. Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään. Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.

* * * * *

Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava, että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat kuunnella vanhain — heidän mielestään — vain "loruja" ja "satuja" edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki: "Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on." "No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.

Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen kansan ensimäinen sota yksinään ja — kentiesi — viimeinen sota kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi "urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta, virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta, "ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."

Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan. Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen: muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.

B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.

I.

Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.

Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen, Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille. Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n osuus nousi tässä maalle.

Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan, luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä suhteessa menestyneetkään.

Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin, ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4 tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia, joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella. Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij, joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. — Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys, tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää. Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään, ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta. Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat parahiten.

Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina, totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman porttinsa päälle" — samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa, jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja vieläpä Karjalassakin. — Sekä huolimatta käskyn uhkauksista, että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään, on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa meni kaikki kalusta.

Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille, käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin. Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä; sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä, varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies, nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi, antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli. Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti. Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin, joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä kaksi. — Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa se näiden seikkain tapahtuessa olikin. — Talonpoikia tarjousi kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin, kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen vallesmanniksi pääsemistänsä.

Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana, Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista. Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa, tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha. "On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde. Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet, jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin valloitetuksi ennen auringon laskeumista. — Tämä aurinko, Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä, joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.

Ruotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa Wenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka johdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun vielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén kehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla. Ruotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä räiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti todesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät itsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa vastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat "unen horroksissa" ja "vähän pöllöjä." Wihdoin suojellaksensa itseään monta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti tulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa heitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat majaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella, josta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet piiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä kersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta ei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin toisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin palavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet kyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille että useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä innoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen pisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun ei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin ammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti vei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas kivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja ampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin puolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin näytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä elossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo käsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä mielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat itsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan sytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät itsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan ja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä pelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin kun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä vartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen tuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin loppunsa. — Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.

Tiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat täkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei Rajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat Merikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä tiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja Demidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin, mutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka toisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään kulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut vangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja tullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin luoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli ottanut hänen vangiksi: "sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa valloittamaan." Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa, pyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos jostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen pyssyn ja läksi Waasaan.

II.

Weikkars'in kylästä ei ollut Ruotsalaisilta Waasaan enään peninkulmaa enempää. Ennenkuin tulivat Waasaan, saivat levätä tuntikauden Höstveden kylässä, josta oli vaan neljännes Waasaan; tästä lähtiessään ottivat taas kasakan. Kello 10 aikana edeltä puolipäivän saapuivat Ruotsalaiset Waasaan, ja hyökkäsivät hurraa huutaen tullista sisään, kenenkään vastassa olematta. Niin päästiin kaupunkiin hangastelematta, ehkä kuitenkin Bergenstråle turhaan ammututti tykeilläkin; seisahtumatta rynnistettiin kahta poikkikatua pitkin kauppakadulle, jossa edusväki seisahtui. Wihollisella oli neljä tykkiä eräässä kadun risteyksessä, josta heidän sopi pyhkiä kaikkia siinä yhtyviä. Tykit alkoivat pian pitää peliänsä, lähettäen surman ja kuoleman Länsipohjalaisten joukkoon; kaatumusta lisäsi myös Wenäläisten kivääri-tuli huoneitten akkunoista. Itse Demidoff ei ollut kaupungissa Ruotsalaisten tullessa; mutta muita käskijöitä tuli pian toimiin, Demidoff itse oli aika-joukon kanssa marssinut pohjoistullista Smedsbyy'hyn päin, josta oli saanut tiedon Ruotsalaisten aikovan rynnistää. Tämän sanan toi eräs kasakka. Ajettuaan aika vauhtia Smedsbyy'stä pysäytti kasakka vaahdesta varsin valkean hevosensa Demidoff'in majan kartanolle, ja astui itse sisään. Demidoff oli juuri einettä syömässä. Kiireestä ajostaan ja hätäyksistänsä ei saanut kasakka muuta sanaa esiin, kuin: "Svetski". Eipä enempää tarvittukaan, ja Demidoff hyppäsi pöydästä, jättäen murkinoitsemisensa toistaseksi. Kasakka oli näet nähnyt siellä sinne jo joutuneen Sandman'in osuuden. Sitä tietä ei Demidoff kuitenkaan ennättänyt kauas, ennenkuin kuuli tykin järinän kaupungista. Kun ei lähellä nähnyt vihollista Smedsbyy'stä päin, pyörti hän heti siis kaupunkiin. Kiireesti rientäen hyökkäsi hän Bergenstrål'ea vastaan. Hän joutui tähän, tuoden muassaan jalkaväkeä ja kasakoita, melkein samassa, kun Ruotsalaisetkin seisahtuivat. Kolmen tunnin tappelu syntyi. Se oli tuima. Tapeltiin askel askeleelta, katu kadulta. Toinen ei tahtonut jättää voittoansa, toinen ei peräytyä. Ruotsalaisten uljuus oli suuri, ja vimma kummallakin puolen iso. Kumminkin tunkivat Ruotsalaiset eteenpäin, ehkä vähitellen. Vihdoin esti tunkemisen muutamat kadun poikki jääneet venäläis-vaunut, joiden edestä hevoiset olivat ammutut. Nyt seisoi kummatkin voimat. Kummankin tykit pyhkivät katuja; kivääreillä, musketeillä ammuttiin akkunoista. Usea kaatui kadulle, moni heitti henkensä huoneisinkin. Tykit olivat kohta taas raivanneet tien, ja taas hyökkäsivät Ruotsalaiset hurraten edellensä. Tykin jyskeesen ja kiväärien paukkeesen sekottiihen myös ukkosen järäyksiä. Taivas musteni paksuista pilvistä, ja vahva ruutinsavu peitti koko kaupungin huntuunsa. Kuulia lensi maassa, ja taivaasta satoi rankka vesi. Tämä kaikki oli hirveän ihanaa kuulla ja nähdä.

Tällä aikaa oli vihollinen lähettänyt kuriereja Tuovilaan (Tobyy'hyn) käskemään siellä olevia joukkoja avuksensa. Mutta pitkään ei apua tullut, eikä kurieritkaan palanneet. Sillä oli, näet, jo ennen kaupunkiin hyökkäämistä katteini Dalberg eroitettu sotajoukkoa seuraavien talonpoikain kanssa vasemmalle kädelle vihollista siellä ahdistamaan. Nämä ampuivat yhden kurierin, niin toisen ja kolmannenkin. Wasta neljäs tai viides pääsi perille; totta sekin kierrellen. Sitten hetken kuluttua laumasikin isoja vihollis-joukkoja eteläisestä tullista kaupunkiin. Siitä olikin syytä varoa Dalberg'in joutuvan talonpoikinensa kierroksiin. Senpätähden lähetettiin majuri Amneus 100 miehen kanssa valtaamaan kannaksen vastapäätä hovioikeuden rakennusta, eli niinkutsuttua Korsholm'an vallia, jossa oli muinaan mainio Korsholm'an linna. Mitä nämä Dalberg ja Amneus toimivat, vihollisten Tuovilasta (Tobyy'stä) avuksi tultua, ei ole aivan selvä. Arvattavasti palasivat hetken kuluttua toveriensa joukkoon, niinkuin Amneus näyttää lähetetynkin Dalberg'in joukkojen peräymistä suojelemaan ja niitä kierroksiin joutumasta estämään. — Eräs talonpoika, Jonas Ström, oli nähnyt Wenäjän herroja hovioikeuden rakennuksessa. Hän juoksi sinne, piilihe itse kallioiden kolohon ja ampui sieltä aina kun näki jonkun. Wäli oli kyllä pitkä; mutta hänellä oli oiva hyljepyssy, ja oli itse tarkimpia ampumiehiä, jotta pyssynsä hyvin kantoi ja hän osasi. Näin muutamia kertoja tehtyänsä, sai kuulan otsaansa ja jäi siihen. Hän oli kentiesi ainoa talonpoika joka kaatui, sillä useimmat olivat tainneet nähdä paon paraaksi, kun tykeillä jyskyttämään ruvettiin; ainakin pakeni isoin osa niitä, jotka olivat aseettomina.

Toisaalla kaupungissa kesti yhä tappelu. Wihollinen jo vähitellen vetäysi kaupungista, kun näki Ruotsalaisten hurraten voittavan muutamia askeleita katua. Sanovat moniaat, ja vihollinen itsekin, heidän peräytyneen mielien saartaa Ruotsalaiset kaupunkiin. Toiset väittävät vaan hänen vetäyneen odottamaan apuväkeä Tuovilasta (Tobyy'stä), jonka jo näimme tulevan. On niitäkin, jotka päättävät hänen peräyneen epätoivosta voida yksinänsä enään mitään, ennenkuin Wähästä-kyröstä tulisi apua. Olipa näistä tosi mikä tahansa, se varmin on että vetäysi jo kaupungista; mutta herkesi pian sitäkin tekemästä. Siitä syytetään tämän-aikuista pitäjän apulaista Isaak Siniusta. Hänen näet kertovat moniaat kavunneen kirkkotorniin, josta näki, tuulen kerran vähän savua haihduttaessa, Ruotsalaisten vähäisen joukon. Hän, joka jo oli vannonut uskollisuutensa valan vihollisille, olikin uuttera ja uskollinen heidän asioitaan ajamaan. Sinius nyt kertoi tämän Ruotsalaisten vähyyden Demidoff'ille, joka vetäysi vetäymistään ja jo oli lähtemäisillänsä Smedsbyy'hyn ja sen kautta pakoon. Waikea on ratkaista, oliko se Sinius'en antamain tietoin, vain muiden syiden tähden, kun Demidoff yht'äkkiä palasi jälleen, ja hyökkäsi nyt hänkin vuorollaan tuimalla innolla. Tätä uutta hyökkäystä eivät Ruotsalaiset ensinkään odottaneet. Kun tuuli vei savun vihollisten päälle ja peitti ne pimeyteensä, eivät Ruotsalaiset nähneet vihollisiansa ennenkuin olivat aivan likellä. Jo ennenkin tappelussa oli pitänyt ampua pitkin katuja ja suunnatta vaan; tässä sokko-ammunnassa ampuivat Wenäläiset enemmiten yli, niinkuin ainakin —. Taas syttyi tuiki kiihkeä ja julma tappelu. Mutta Demidoff oli palannut niin arvaamatta ja alkanut hyökkäyksensä erinomaisella nopeudella ja rajuudella, että Ruotsalaiset seisahtuivat. Pian käski jo haavoitettu Bergenstråle joukkonsa vähitellen vetäimään takaisin, enemmin kuitenkin vapaehtoisesti kuin pakosta. Everstiluutnantti L. von Knorring, näet, kun näki Bergenstråle'n olevan aikeissa paeta, oli neuvonut häntä vetäymään itätullin eteen, josta oli tultukin; siellä sanoi hän, olisi otollinen ottaa taas vastaan vihollista järjestyksellä ja jäykkyydellä. Siten muka tykitkin voisivat vihollisten riveihin paremmin saattaa epäjärjestystä: painetti-hyökkäys päättäisi sitten kaikki onnellisesti. Tullin ulkopuolella olisi myös paluu helpompi, jos tulisi välttämättömäksi. Bergenstråle suostui tähän esittelyyn. Mutta samassa kun v. Knorring ajoi antamaan käskyä tästä, ammuttiin häntä päähän, että putosi heti hevosensa selästä. Tämä oli Ruotsin väelle suureksi vahingoksi; sillä toisilla johtajilla kenraal-adjutantti Bergenstrål'illa ja majureilla Ulfhjelm'illa ja Amneus'ella, ei ollut v. Knorrring'in mielen malttia eikä hämmästymättömyyttä ja rohkeutta saada kapealla kadulla noita vähän epäjärjestykseen joutuneita joukkojansa taas järjestykseen.

Nyt täytyi Ruotsalaisten peräytyä, mutta eivät tehneet sitä kuin vähitellen. Wielä kerran tekivät komentajat ja komennettavat minkä voivat ja velvollisuutensa. Muutamalta tykiltä olivat tykkimiehet ammutut, jott'ei muut kun yksi ainoa ollut jälillä. Tämä pitkitti kuitenkin hätäytymättä kuolemakoneensa puhdistamista, laahausta ja laukaisemista, ehkä oli aivan yksin. Tuli taas kuula, niin vei toisen pyöränkin lavoista. Mutta vieläkin väänti tämä uros sen niin, että sopi ampua hetken siihen saapuneiden talonpoikain kanssa, joita vielä oli muutamia loppuun astikin. Tämän tapahtuessa oltiin jo tullin ulkopuolella, johon Ruotsalaiset taas olivat seisahtuneet. Samassa huusi itse kenraal-adjutantti Bergenstråle, jonka jo äsken sanoimme haavoitetuksi: "missä minun poikani!" Paikalla ajoi hän vihollisia kohden, heidän joukkonsa läpi, vaikka ammuttiin, ja sitten lähellä tullia olevalle kauppias Malander'in kartanolle, jossa Wenäläisten päällikköviraston maja oli. Tänne tultuansa sanotaan hänen viskanneen miekkansa menemään, ja antauneen vangiksi. Totta teki sen, kun ei enään nähnyt keinoa miten päästä pakoon, kun kerran innoissaan joutui sinne. Moni tosin tahtoo rumentaa tätä Bergenstråle'n käytöstä; mutta syitä sitä rumemmalta puolen katsella, emme tiedä. Eräs vanhus, joka silloin oli ollut vielä joukossa, muisteli jonkun sanoneen samassa: "tuo kajahtaa hyvältä Klingspor'an korvissa." Liekö sanelija näillä sanoillansa tarkoittanut Klingspor'an ja Bergenstråle'n kiinteää väliä, siitä kun Bergenstråle'n sanotaan saaneen vallan käydä sotaa omavaltaisesti ja aivan Klingspor'asta huolimatta. Tämän valtuuksen hänen muka olisi pitänyt saada palkkioksi, kun oli jolloinkulloin jäänyt syrjään ennen päällikkyyksiä jaettaessa.

Kun korkeimmat johtajat olivat kadotetut, ei ollut enään mahdollista pitää paikkaansa tässä. Warsinkin kun ampuvarat loppuivat aivan Ruotsalaisilta, paljon senkin vuoksi, että Bergenstråle jo kaupunkiin tultaessa oli aivan joutavastaan ammuttanut sekä kivääreillä että tykeillä. Ilman sitä, että varat meni hukkaan joutavastaan, antoi tämä tyhjä ammunta paraan sanan Ruotsalaisten tulosta. Olipa muutamat asukkaat vaarassa saada surmansa tältä ystävältä, joka tuli niin suuresti paukuttaen. Kauppias Malander oli seisonut puotinsa portailla samassa, ja yksi tykinkuula oli juuri mennyt vähän sivutsensa, hyvä ett'ei sattunut: ei yhtään vihollista ollut silloin näkyvissä. — Ruotsalaiset pakenivat nyt kiireesti. Heidän ainoa korkeampi upsierinsa oli majuri Ulfhjelm: toiset olivat mikä kuollut, kuka vangiksi saatu. Läpi yön paettiin, ja kello 2-3 aikoina päästiin jälleen Itähankmon satamaan, josta samaan aikaan eilen olivat lähteneet. Tuskin olivat pakenevat Ruotsalaiset Weikkars'ista ehtineet kääntyä Koivulahden tielle, kun kasakoita tuli samalle paikalle. Tykin jyske näet oli antanut Wähään-kyröön — matka ei olekkaan 2 peninkulmaa pitempi — sanan tappelusta Waasassa. Nämä kasakat lähetti Demidoff'ille nyt Rajevskij edeltäkäsin jo avuksi. Kasakat nyt ratsastivat pakenevain Ruotsalaisten perään; mutta nämä olivat toki saaneet jo niin pitkän ennätyksen, että kerkesivät vesille, ennenkuin kasakat rantaan ehtivät. Kasakat kun eivät voineet muuta, niin lähettivät karpiinan-laukauksia pakenevain perään, ehkä vahingoittamatta.

Waasasta pakenevat olivat niin väsyksissänsä, että usea tahtoi heittäytä tien viereen maata, ehkä tiesi vihollisten tulevan perässä. Hepä eivät olleet saaneet levätäkkään eilis-aamusta saakka, kun läksivät Itähankmosta, jonne läpi öiseen tulivat, muuta kuin tuntikauden Höstvedellä Waasaan marssittaissa. He olivat marssineet Waasaan, tapelleet siellä tiimakausia, ja nyt taas juosten tulleet kolmen peninkulman pituisen matkan. Siispä ei kumma, jos väsyi moni. Heitä heittäysikin usea maantien viereen makaamaan. Mutta oli talonpoikia, jotka ottivat näitä haavoistansa ja vaivoista uupuneita korjataksensa ja kantoivat loimilla toisten luoksi veneisin. Mutta niillä, jotka jo ennen omin voiminsa olivat pääsneet veneisin, oli niin kova kiiret ja pelko, ett'eivät mielestänsä olisi kerjenneet enään uupuneita ja haavoitettuja tovereitaankaan korjaamaan; mutta talonpojat pakottivat heidät siihen, uhaten nakata raukat vihollisen jaloista edes mereen, jos eivät Ruotsalaiset korjaisi omia veljiänsä: itsestään eivät näy niin huolineen. — Jo siitäkin, että Rajevskij oli lähettänyt kasakoita Demidoff'in apuun, ja että samat kasakat olivat aivan sulkemaisillansa Ruotsalaiset pakoonkaan pääsystä laivoillensa, näkee kuinka peräti vaaralliseen tilaan Bergenstråle oli heittäynyt; totta oli outoutensa seutuin kanssa painavinna syynä hänelle näin omaan onneensa nojaumiseen, joka muutoin olisikin vielä enemmin moitittavaa.

Katteini Sandman oli sillä aikaa kulkenut Smedsbyy'n kylään, ottaen tiellänsä vihollisen vartiakuntia ja majoituksia, joita hän joka kylässä tapasi. Myöskin sai hän Wenäläisiltä vähäisemmän nahkakuormaston, joka lähetettiin oitis Norrgård'in taloon Koivulahden kirkonkylään, jonne se jäikin. Kaikki Wenäläiset, joita sai, salpasi hän riihiin ja latoloihin. Jätettyänsä kunnekkin pari kolme vanhusta vartiaksi, marssi hän aina edellensä. — Mainittavaa myös on, että hän poikkesi kyliin, jotka eivät olleet ollenkaan tiensä varrella. Esim. Jungsund'in[10] kylään hän poikkesi, josta otti muutaman kymmenkunnan vangiksensa. Päästyänsä Smedsbyy'n kylään revitti Sandman siltapalkit pois, että arvon pääsi kulkemaan; mutta hän jätti sillan orsihirret sillensä. Häntäpä vastaan Demidoff arvattavasti marssi, kasakalta sanan saatuansa, luullen koko Ruotsin väen tulevan täältä käsin, ennenkuin kuuli tykin jyskeen.

Smedsbyy'ssä oleva silta vie yli nyt jo kuivanneen, mutta silloin vielä virtoavan salmen, joka juoksi sillan paikalla etelästä pohjoseen. Tämä salmi yhdisti Karperöö'n lahdelman (joka Kofköö'n salmen kautta on Pohjanlahden kanssa yksiä vesiä) nyt jo maatuneen Lågfjerd'in lahden kanssa, joka myös puoleltaan oli kanavan kautta yhteydessä Pohjanlahden kanssa. Siten leikkasivat nämä yhteydessä olevat vedet länsipuolellansa olevat maat saariksi. Tultuansa Smedsbyy'hyn lähetti hän noin viisikymmentä miestä mainitun sillan luoksi, ja antoi erään ala-upsierin käskijäksi näille, jotka luultavasti olivat Länsipohjalaisia. Itse pysähtyi hän isoimman joukkonsa kanssa Brännholm'an taloon, joka kyllä on Smedsbyy'n kylää, ehkä hyvin erillänsä siitä. Hänen sillan luoksi lähettämät miehensä asettuivat sen korvaan salmen itäpuolelle, jossa maa oli sileä, eikä huoneita, ei puita suojana. Wenäläiset taas, joita oli ollut majoitettu Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja joka kylään, ja joita Sandman ei ollut käynyt ottamassa, kokousivat aika sukkelaan ja ottivat olonsa salmen länsipuolella, noin kymmenkunta askelta sen reunalta, jossa oli vähäinen harjukin. Waasastakin sanotaan tänne saapuneen lisää väkeä Sandman'in tultua: ehkä lähetti Demidoff vähän sinnekin, kun itse tieltä palasi. Tässä ennätettiin laukaista ainakin kolme laukausta toisiansa vastaan, kunnes Bergenstråle'n tykin järinä alkoi kuulua kaupungista. Tykkitulen aljettua kaupungissa, palasi kohta avuksi tulleet joukotkin; totta Demidoff kutsui ne sinne, arvellen niitä siellä paremmin tarvittavan. Wenäläiset olivat tuoneet muassaan myös jonkun tykin, jolla eivät kuitenkaan mitään vahinkoa tehneet, kun taas ampuivat liian korkealle. Nyt vietiin ne pois Waasaan. Wihollisten enimmäksi huvennettua, läksivät nämäkin kulkemaan Karperöö'n lahden itärantaa, eli Silend'in puolta. — Sen aikaa, minkä oli puuhailtu sillan vieressä, oli Sandman järkähtämättä Brännholm'an talossa eikä liikkunut sieltä minnekään, ehkä sekä moni hänen omaa väkeänsä että varsinkin joukkoansa seuraavat talonpojat tahtoivat häntä menemään taisteluun. Hänen sekä monen näiden Jemtlantilaisten sanotaan näyttäneen pettureilta. Wasta kun näki vihollisten vetäivän taas kaupunkia kohden, oli Sandman'kin tullut sillan luokse. Täällä hän kuitenkin viipyi tarkastellen vähän aikaa, kunnes kaupungista pakenevilta saaristolaisilta sai tietää, miten Bergenstrål'en asiat Waasassa olivat käyneet. Sitten palasi hän samaa tietä kuin toisetkin, joiden kanssa yhtyi metsässä, josta seuraavat talonpojat opastivat. Kun tuli Petsmo'n kylään, hankkivat talonpojat hänelle veneitä, joilla pääsi joukkonensa Koivulahden edustalla oleviin mainittuihin laivoihin. Sandman'in muassa olleita talonpoikia luuli eräs osan-ottaja saatettavan arvata noin 70 miehen paikoille.

Paljon on moitittu katteini Sandman'ia näistä tapahtumista, ja hänen sekä kenraal-adjutantti Bergenstråle'n neuvottomuuden viaksi on Ruotsalaisten tappio Waasassa laskettu. Sandman'ille lasketaan pääsyytökseksi sitä, kun muka ei olisi ehtinyt oikeaan aikaan määräpaikalle. Mutta usea näkiä todistaa vieläkin Sandman'in ei ainoastansa tulleen Smedsbyy'hyn samaan aikaan kuin Bergenstråle tuli Waasaan, vaan että tuli jo tuntia paria ennemmin. Myös moititaan Sandman'ia siitä, kun muka ei olisi antanut minkäänlaista tietoa olostansa. Mutta olisihan sen vähäisenkin kahakan, joka tapahtui Smedsbyy'n sillan korvassa, pitänyt antaa tarpeeksi tietoa, semminkin kun ei Smedsbyy'stä ole enemmän, kuin korkeintaan kaksi neljännestä Waasaan, ja Wenäläiset kahakassa käyttivät tykkejäkin. Siis katoavat pää-syytökset, ja niin ei ole tätä tappiota enää laskeminen hänen syyksensä viivytyksestä, eikä myöskään sanan antamattomuudesta. Se kyllä on myönnettävä, että hän kentiesi rikkoi korkeamman käskyn, kun läksi kyliin, jossa hänen ei ollenkaan olisi tarvinnut tiensä vuoksi käydä. Mutta ensiksi emme ole varmat siitä, saiko hän semmoista kieltoa; toiseksi emme tiedä mitä painaviakin syitä hänellä on voinut olla poikkeamisiinsa. Että semmoisia oli hänellä, sen jo voimme arvata siitä, että hänen, joka oli sotamiehiä, piti tietää ja tuta yllinkyllin, kuinka tarkkuus ja aika ovat tärkeitä varsinkin sota-yritysten menestymiselle. Ja totta varovaisuus käskikin tämän poikkeamisen, selkänsä takaa vihollisia vangiksi ottamaan; sillä nehän olisivat voineet kaikki kokountua siellä ja pahoinkin ahdistaa häntä, itsensä ja Waasassa olevain keskelle. Sehän näyttääkin puolustavan tätä arvelua, kun Smedsbyy'n kahakan alussa oli Sandman'ia vastustamassa Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja muihin kyliin majoitettuja, mutta Sandman'in ottamattomia vihollista. Mutta se jääpi hänen syyksensä, ett'ei tunkenut Waasaan asti, jos varsinkin oli käsky, mutta vaan sen lähisyyteen, ehkä vastustajansa peräysivät häntä vastustamasta. Jos lie jäykillä syillä puollustamatonta, että hän kahakassa pitäysi enimmän väkensä kanssa syrjässä, on se myös luettava hänen viaksensa. Oliko se pelkoa? Oliko se muuta?

Näin tämän tappelun loppuna oli tappio Ruotsalaisille. Tarkemmin ajatellessamme olikin se parasta; sillä myöhemmin tai varemmin olisi Bergenstråle'n vähäinen joukko hukkunut Jankovitschin ja Rajevskijn, Demidoff'in ja Orloff-Denisoff'in kanunain keskelle, liiatenkin kun Uudenkarlebyy'n voitosta saatuja etuja ei käytetty. Taas, näetsen, oli jääty lepäämään pariksi viikkoa, kun saatiin verinen tappelu-tanner lepopaikaksi; näin kävi tähän aikaan useimmiten. — Tappelun tauottua peitti 400 ruumista kaupungin katuja. Toisia makasi verissään ja haavoissaan huoneissa. Tässä kaatui Ruotsalaisilta paljo väkeä: patterin päällikkö, luutnantti Hård, ja rykmentin korttierimestari Turdsjell, ynnä moniaita ala-upsiereja ja iso joukko sotamiehiä. Wangiksi joutui: päällikkö, kenraal-adjutantti Bergenstråle, uljas ja pahoin haavoitettu everstluutnantti von Knorring, upsieriston adjutantit Lychou ja Bergenstråle — edellisen poika —, luutnantti Hoffstedt, vänrikki kreivi Cronhjelm ja parooni Ulfhjelm, majuri Amneus ja katteini Stjernfelt sekä 192 alhaisempaa miestä. Smedsbyy'ssä kaatui 2 Ruotsalaista ja 6 venäläistä. Muutoin on tietymättömissä, kuinka paljon vihollinen menetti väkeä; varmaan ei hän pääsnyt niinkään vähällä kuin Ruotsalaiset.

III.

Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät, joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja, kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja, ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)! Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch. Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille. Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin, he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen, että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.

Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne. Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten, haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa, pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia; haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.

Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita, kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä. Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes, että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin; mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat eivät ole niin hevillä unhotetut.

Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa. Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen. Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa, joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi; ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n mieltä.

Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p., oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.

C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.

I.

Eihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia lähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä myöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen jäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa valaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei enään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat järjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan arvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta, kuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä myöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja oikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan painosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti tämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein "otollisna keinona", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään ja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan väkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan heikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana, jona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen sumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin valtakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta valaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie ollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan kautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet uskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.

Luonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta vasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen silmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, "otollista keinoa". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua tämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän kentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja rakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan seurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina tavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat enimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen usein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli alakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin katselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla katsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko sodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän seutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.

Koska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa vala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla vannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, "jota kaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa", suoda tämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain arvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff tiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa anteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla uskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja kaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.

Älkään kukaan luulko tämän valan vannotun vapaehtoisesti sielläkään, missä ei julkisesti pantu vastaan. Kuni äsken sanoimme, ei rahvaan enemmistö, totuttuansa olemaan jonkun valtakunnan tai yksityisen hallussa, huolinut isännän muutteesta; hepä olivat enimmästi sodan jaloistakin poissa. Wirkamiehillä ja papeilla taas oli joitakin ulkonaisia syitä riitelemättä suostua väkevämmän vaatimuksiin, kun heidän monen tilansa, onnensa oli saman väkevämmän käsissä; mutta kuitenkin tekivät hekin sen epäilemättä huo'aten. Waan kun valan otto kerkesi Pohjanmaalle ja Pohjalaisen tuli vuoro vannoa, muisti hän entisen valansa eikä ollut hetikään vielä toivotonna oman entisen hallituksensa voitosta. Hän ei myöskään ajatellut apeilla tunteilla sitä aikaa, jos tuo tulisi isännäksi, joka aina ennenkin käydessään oli jättänyt hävityksen asukkaille ja hirmuja itsensä muistoksi. Siksipä syntyikin riitoja, jotka vasta miekka ja tuli ratkaisi. Myönnettävä on, että tämä vastaan-pano ei ollut älykkäästi tehtyä järjen työtä, jonka lopullisia seurauksia etenkin ei edeltäkäsin odotettu, mutta se on aina kantava kaunista todistusta kansan isänmaallisista ja esivallallensa uskollisista tunteista, jos väliin sattui niinkin, että vimma valtasi säveliäisyyden ja ihanan innon sian. Warsinkin rahvas Pohjalassa oli liian jäykkää sujuttamaan itseänsä ja mieltänsä laittomuuden alle; sillä vasta rauhan tultua vihollisten käytös ja vannoitus herkesi olemasta laittomuutena ja muuttui päinvastoin lailliseksi asiaksi, kun Ruotsin kuningas päästi Suomalaiset hänelle vannotusta valastansa.

Tehoisimpia syitä kansan riitelemisiin oli tämä valan vaatiminen. Toukokuussa heitä jo vaadittiin vannomaan, mutta jo silloin katsoivat asiata laittomuudeksi, kuten sopikin; he eivät vannoneet. Toiseksi on ajateltava, kuinka karvaalta se tuntui eteläisen Pohjanmaan Ruotsalaisille erota Ruotsista ja joutua emävallan tuimimman ja silloin raaimman vihollisen käskettäväksi. Jo äsken näimme ajan ei olevan otollisen, ja siis arveli moni valasta niinkin, että, lopun vielä tietämättömissä ollessa, Wenäläisten julistamat edut voivat helposti muuttua yhtä suuriksi vahingoiksi, ja heidän uhkaavat rangaistuksensa yhtä suuriksi palkkioiksi. Siinä kyllä syitä pidättämään kansaa vannomasta; mutta siinä myös syitä valmistamaan talonpoikain tulevia liikkeitä. Tuli vielä samalta viholliselta käsky antaa kaikki aseet hänen tallehdittavikseen. Talonpojat kun eivät tienneet mistä hyvästä tuon tekisivät, vihastuivat vieläkin enemmän, arvellen heiltä aseita vaadittavan, jotta sitten heidän kanssaan voitaisiin menetellä miten mieli tehnee: he eivät antaneet. Olipa vielä toinenkin samanlainen käsky tullut, joka vaati heitä antamaan aluksensa, yksinpä airotkin samalle viholliselle. Tässä käskyssä näkivät muutamat esteen yhteydelle veljiensä kanssa Ruotsissa, toiset väittivät vaan vihollisten sulan ilkeyden synnyttäneen tämän käskyn. Pane siihen sitten vielä lisäksi alituisia majoituksia, kuormastoin vedättämisiä, joissa hevoiset ja kärryt usein menivät sitä tietänsä; muutamaa niistä vielä muistellaan nimellä "pitkä syyti". Nämä kaikki seikat pantua yhteen, eikö ehkä seljenne heidän sotaisten vehkeittensä tuleentumisen syyt. Odottamatonta ei se lie ollut vannottajainkaan omille tunnoille, koska kohta käskettiin ilmoittaa jo Wenäläisten hallussa oleville virkakunnille, missä ja milloin rahvas joukottain kokoontui, mitä se toimi j.n.e.