SISÄLLYS: (continued 3)

Tietämättä talonpoikain tappiosta Finbyy'n sillan luona, olivat nämä innokkaat apumiehet iloisina ja jäykkinä päätöksessään "ajaa Wenäläiset hornaan" Närpiöltä ja likiseuduista, ehk'ei heitä ollut sen useampaa, kunnes Ridderhjerta Markun kylästä paeten tuli heitä vastaan ja kertoi miten käynyt oli.[25] Eivät tulleet tästäkään surun sanomasta pahoille mielin, eikä nurkastuneet: päin-vastoin leveni viha ja kiukku joka mieheen ja kiirehti heitä vaan nopeammin marssimaan. Wastaansa tulevia talonpoikia otti Thesslöf myötänsä ja asetti aina 2[26] joka sotamiehen väliin ja saapui niin lavennetussa rivissä Näsbyy'n kylän alangolle. Tänne tultuansa alkoivat huutaa vihollisten korviin hirmuisesti kaikuvan "hurraansa" ja rynnistivät Finbyy'n siltaa kohden. Wenäläiset eivät edes aavistaneet tätä hyökkäystä ja olivat hujan hajan kylissä: osa katsoi ett'ei jäisi taloja palamatta, toinen katseli talojen tavaroita ja korjaili niitä. Heidän pelkonsa oli surkea, kun näkivät säännöllistä väkeä tulevan vastaansa, — he jotka jo viettivät riehuen voittajaisia. Heitä ratsasti ristin-rastiin, torvet toitottivat, kuikkuivat, käskyjä lennätettiin joka suunnalle; samoja olivat nekin, jotka Bennvik'iin kiidättivät paluukäskyjä, sillä Thesslöf miehineen oli silloin jo tulossa. Wiholliset lähettivät erään sotilakon-hierojan Thesslöf'in luokse; mutta ehkä se lähestyi puhaltaen torveen ja välittäjän merkeillä, ei Thesslöf vihoissaan, innoissaan antaunut mitään sovintoa hieromaan ja aika pamaus Pihl'in säilyttämästä tykistä vastasi hänelle ja lopetti kaikki rauhan tuumat. Kun tämä, jonka tarkoitus nähtävästi oli vaan voittaa aikaa, ei onnistunut, käyttivät viholliset mielestään ainoata pelastuskeinoa, joka heillä hädässään oli neuvona: pakenivat. Sillan, jossa muutama tunti ennen tapeltiin, olivat jo laittaneet kuljettavaksi, panneet muutaman ladon hirret siihen palkeiksi; siten pääsivätkin paremmin kuin tulivat. Heidän pakoon pyrkiessä, toimittivat sotamiehet ja talonpojat, joitten viime tappiosta masentunut into nousi ja koston himo kiihtyi, urhoollisuutensa ihme-töitä, ehk'ei heitä kaikkiaan, palanneitten talonpoikainkaan kanssa, ollut kolmeasataa enempää ja hangastelioita monta vertaa enemmin, ei tiettyä kuinka paljon. He rynnistivät päälle vaan, ajoivat takaakin vähän matkaa sillan eteläpuolelle, josta sitten väsyksissään palasivat. Ei muisteta enään, kaatuiko yhtään sotamiestä tai talonpoikaa; mutta muutamia oli haavoitettu. Kuinka monta vihollista tässä kaatui, on mahdotointa enään saada selville; sillä nämä ruumiit sekausivat niiden kanssa, jotka kaatuivat tässä muutamia tuntia ennen. Nähtiin monta raatoa viruvan joessakin, toisia oli rannoilla. Mutta enin osa oli vedetty latoon eli riiheen lähellä siltaa, joka sytytettiin palamaan, ja jota koettivat suojella kunnes se jo oli aivan valkean ja turmion omana, ennenkuin kaikki pakenivat. Sittemmin löyttiin sen tuhkasta paljon kannuksia, kiväärin piippuja, miekkoja j.n.e., joka kaikki oli jäännöksiä niistä kaatuneista vihollisista, jotka heidän vielä elossa olevat toverit olivat vetäneet tähän latoon, joka ruumiineen päivineen poltettiin, "jott'ei viholliset eikä kukaan saisi tietää kuinka monta tosiaan oli kaatunut." Poltettavain joukossa taisi olla usea vaan pahemmin haavoitettukin; sillä sanotaan tulesta kuuluneen hätä-huutoja.

Wihollisten paettua, saivat aikaa silmäillä ympäristöänsä. Usealta suunnalta nousi vielä savua, ja lieskasipa jossakin joku vasta syttynyt huone. Pappila oli porona; mutta tämän pitäjään vanha kivikirkko seisoi vielä, olkia sen ympärillä ja akkunareijissä. Näitä olkia sanotaan vihollisten ruvenneen sytyttämään, kun Thesslöf oli tulossa. Siitäpä he eivät kerjenneet katsoa kirkon syttymistä paremmin, kuin että se jälleen sammui; se tapaus sanotaan muutaman akan ansioksi, joka, kun viholliset poistuivat, astui ilmoihin lymy-paikastaan jossakin läheisyydessä ja sammutti oljet.

Tämmöistä oli Heinäkuun 20 p. Kauheita paloja sai se matkaan; mutta esti yhä kauheampia, kun voitto seurasi tappiota. Tällä tapahtumalla loppuvatkin talonpoikain liikunnot näillä tienoin; sillä Melin ja Thesslöf sai taas Ridderhjerta'n suojelusväen kuntoon, joka tietysti sitten yhdistettiin katteini Gyllenbögel'in vapajoukon kanssa. Kuka talonpoika ei tullut suojelusväkeen, se palasi kotiinsa, eikä heitä enempi tarvittukaan, sillä äsken mainitun lähdön saatuansa, ei vihollinen enempää pyrkinytkään Närpiölle, kun Finbyy'n sillan luona seisoi katteini Gyllenbögel nyt suojelusväen ja Melin'in väen kanssa 600 miehen voimaisena ja vihollinen sai toisaalla tekemistä.

XIV.

Luokaamme vielä silmiämme näihin seutuihin ja niiden asukkaisin, jotka saivat kärsiä niin paljon ja joitten vehkeistä meillä on yhdessä tai toisessa suhteessa oppimista, ennenkuin ne kaiketi jätämme. — Enin osa asukkaita oli paennut kaukaisille karille ja saarille. Helppo on arvata, minkäläistä elämä täällä oli. Useimmilla ei ollut asuinhuonetta, jonka katon alla olisivat tänä rauhattomuuden aikana saaneet nauttia ulkonaistakaan lepoa — heidän sydämmensä eivät kotvaan voinut rauhoittua, kärsittyänsä semmoisia vammoja. Joku kalamiehen sauna ja siellä täällä nuottakota löytyi; mutta riittikös ne monelle suojaksi! Ainoastaan heikoimmat lapset ja sairaat, joita täällä oli paljon, voitiin majoittaa niihin. Toiset olivat yöt päivät, mitä kumotun veneen alla, kuka kuusen juurella; muutamat laittoivat asumusta itselleen tuuheimpiin paju- ja kataja-pensikkoihin, toiset taas toimivat itselleen lehtimajoja. Aika kyllä oli kesäinen; mutta he olivat kaukana meressä, jossa tuimat tuulet usein jäähdyttivät ilmat olletikkin öiksi. Siitäkin voi arvata, kuinka terveelliset heidän majansa olivat. Tähän liittäypi vielä, että moni pääsi hädintuksin itse vihollisen käsistä eikä kerjennyt katsoa itselleen kotoa ruoka- tai vaate-varoja, vaan päästäksensä sen rääkkäyksistä, sinänsä päivänänsä heittäysi venoseensa. Ne, jotka olivat lähteneet ennen ja kerjenneet ottaa jotakin mukaansa, jakoivat usein tuomisensa tasan; toisten täytyi henkensä vaaralla lähteä maalle katsomaan varoja itselleen ja joukolleen. Nyt moni muutoin rikaskin tunsi, kuinka kova vieras sisuksia pureva nälkä on, jos se kohta hänelle oli ensi kertakin. Näitä viimeisiä oli eräs nuori tytär, joka läksi maalle ruokaa hakemaan ja tuiki varovasti koki lymyten kulkea siellä; mutta hänen kuitenkin äkkäsi muutama kasakka ja oikaisi heti hänen peräänsä. Tuon kun havaitsi, täytyi tyttären nakkauta makaamaan lika-lampeen, jott'ei vihollinen näkisi. Kasakka ajoi juuri hänen sivutsensa, katsellen tarkkaan, minne esineensä oli lymynnyt; mutta ajoi toki vähän syrjään, sieltä häntä hakeakseen. Lammista, jossa oli kotvasen saanut rypeä, hiipi tyttönen konttien hiljaa viidakkoin ja risukkoin läpi muutamaan ruis-peltoon.

Pellon vetisiä ja märkäruohoisia ojia myöten pakeni hän vielä rypien rantaan, sieltä asiatansa ajamatta ja vilustuneena tuntikausien konttaamisesta ja ryvennästä vedessä ja liassa, paetaksensa toveriensa luoksi onnettomaan pakopaikkaansa. Tästä hän sairastui ja sai niin maata 6 viikkoa vuoteen omana. Monta muuta samanlaista ja paljon onnettomampaakin tapahtumaa olisi kerrottavana: mutta siisteyskin kieltää niitä kaikkia kertomasta.

Näistä vaivoista ja kärsimisistä sikisi tauteja pakolaisten joukossa, joka tautinen tila vielä paheni kun punatauti ja sotarutto kerkesivät tänne. Siitäpä usea kuolikin tänne veneensä alle tai lehtimajaan! Samoin olivat asiat niidenkin, jotka olivat paenneet metsiin taikka pysyneet paikoillaan. Sillä vihollisen poltettua talot, pyrkivät kodottomat sinne, missä katto oli vielä jäänyt entisillen. Liiatenkin täyttyivät useat asumat aivan liiaksi, kun vähitellen saaristoon paenneet alkoivat tulla maalle, jossa kotoinsa siassa näkivät vaan kamaloita raunioita. Moni tupa oli kuin muurais-mätäs. Wäen paljoudesta ja ahdingosta sikisi tännekin tauteja, pait muita puutteita ja hankaloisuuksia, joita tämä elämä tuotti; sillä kun vihollinen vei ja hävitti kaikki, ahdisti nälkäkin. Tämmöistä kesti aikansa; maaherrakin koki toimia alastomille ja kodottomille turvapaikkoja, miten hänen keinonsa sitten lienevät onnistuneetkaan.

Tämä sota ja nämä tapahtumat hävittivät pitkiksi ajoiksi Närpiöläisten kaupanliikkeen, joka silloin oli joksikin virkeä, ett'ei vieläkään ole koronnut entiseen kuntoonsa. He kävivät kauppaa Ruotsin puolella isommillakin aluksilla; mutta kun heillä silloin oli niin kutsuttuja kaljaasiakin parikymmentä, niin ei ole enään kuin muutama. Jo Kesäkuun alusta kokivat Wenäläiset hävittää tätä kaupan liikettä väkisinkin, kuten jo ennen olemme nähneet. Kun heiltä vaadittiin pois kaikki veneet ja alukset, tiesivät he koukun tälle kiellolle: he kätkivät aluksensa. Isoimmat aluksensa he laittoivat ulkosaariin, jott'ei vihollinen saisi niitä käyttäässeen eikä hävittääkseen. Pielahden kylällä yksin oli kolme isompaa alusta. Kaksi niistä olivat vieneet ulommas; mutta kolmas oli ajaunut niin lujaan karille, ett'ei sitä enään saatu irtikään. Tämän hävittivät viholliset voitettuansa Lillmåssan nevalla ja Hertsböle'n kylässä. Kun talonpojat olivat korjanneet veneensä, eivät viholliset tahtoneet päästä alukselle. Mutta muutama kasakka, hyvä uimari, riisuikse alasti ja nakkausi uimaan, sytytyskeinot hampaissaan tai missä lienevät olleet; ui niin paikalle ja sytytti aluksen. Sitten palasi hän samoin taas, levättyänsä hetken veden pinnalla ihaillaksensa tuota näyttelyä, jonka itsellensä oli valmistanut. Toiset alukset säilyivät.

Näitä päättivät pakolaiset itse täyttää apua toimittaaksensa. Kun heillä oli aluksia, joilla pääsi edemmäskin ja selvä, vihollisista vapaa meri edessä, minnekä he mielisivät luoda silmänsä jos ei esivaltaansa, jota rakastivat suuresti, ehkä sekin oli jättänyt heidät oman onnensa nojaan. Mutta jos omista ja muiden kokemuksista tiesivät kavalluksen ja kelvottomuuden viittaavan Suomen sotajoukon johtajan teitä ja polkuja, niin eivät voineet uskoakkaan, että heidän hallituksensa olisi tuleennuttanut toimiansa vaan teetteleväisyydestä, joten nyt sanovat. Ennen eivät suvainneet kuningastaan moitittavan, nyt kaikki on Gustaf IV Adolfin syy! Jo sanoin, että mielivät kuninkaansa puheille. Kuningas, joka leikistä oli päättänyt tehdä toden, oli itsekin laivastolla tullut Suomeen, sitä itse komentaakseen ja ollakseen muutoinkin tantereita lähempänä, sodan juoksua paremmin johdattaakseen; ehkä tiettyä on, että kova kohtalonsa tässäkin seikassa teki, ett'ei esi-isäinsä onni seurannutkaan häntä, eikä hänelle paistanutkaan Gustaf'vien kunnianpäivä. Hän oli nyt Grälsbyy'ssä Ahvenanmaalla. "Wiisi- tai kuusikymmentä" henkeä, jaettuina tasan kumpaankin alukseen, päätti purjehtia kuninkaan luoksi. He kelasivat ankkurit syvyydestä ja toivovin silmin katsoivat he, kuten myötäinen tuuli pullisti heidän purjeitansa. Heillä oli useampi tuuma tämän kuninkaan luona käymisensä kanssa. Kun eivät kuninkaan asettamilta johtajilta olleet saaneet apuväkeä, mutta vaan tyhjiä lupauksia, jotka yllyttivät heidät liikojakin uskaltamaan, päättivät ilmoittaa itselle kuninkaalle asiansa ja suinkin häneltä saada apua. Myös oli heidän aikeensa pyytää hallitukselta apua heidän yleisessä hädässään ja surkeassa, avuttomassa tilassaan. Wahingoitta, vaaroitta pääsivät kuninkaan luoksi Grälsbyy'hyn ja pääsivätkin kohta hänen puheillensa. Joukostansa valitsivat muutamia kunnokkaimpia kuninkaan kanssa haastelemaan. Kuningas näyttäiksi hyvin "armolliselta" ja "lempeältä"; hänelle kertoivat kuten osasivat sen minkä isämaansa ja kotoinsa edestä olivat tehneet, ja ne polot ja kovuudet, joita heidän oli täytynyt kärsiä. Kolme erityistä kertaa olivat he kuninkaan puheilla, joka aina kohteli heitä hyvin suosiollisesti. Kuitenkaan eivät saaneet siellä mitään toimiin, ja kun viime kerran läksivät kuninkaan luota, pisti hän heille 15 riksiä käteen! Tätä ihmettelivät ja paheksuivat talonpojat, kun nyt kohteli näin kummasti heitä. Nyt näkivät itsensä ei saaneen täältäkään apua ja palasivat murheellisin mielin kotimaillensa, jossa vasta myöhemmin, toisten aikain aljettua, heidän vammansa sulivat kiinni ja tilansa taas aikoja voittaen alkoi parata. Tietämätöntä lienee mitä Gustaf Adolf tällä käytöksellään ja lahjallaan arveli. "Oliko tämä ainoa julmain palojen palkkio, jonka nyt voi antaa?" Oliko tämä jotakin juomarahaa vai todistiko se kuninkaan katkeroista tunteista, kun oli laittanut itsensä yksin näin väkevää vihollista vastaan; toiko tämä hetki hänen mieleensä tapahtumat Tilsit'issä ja England'in tarjotun avun, jonka hylkäsi? — Tällä Gustaf Adolf'in uudella eriskummaisuudella tahdomme lopettaa nämä viimeisenkin kertoelmat Eteläpohjalaisten rienteistä ja pyrinnöistä, sotaisista vehkeistä ja kärsimisistä tämän iki-muistettavan sodan aikana, joka merkitsi uuden ajan aamuruskoa Suomen saloille.

Viite.

Edellisessä kertoelmassani ei minun ole mieltä myöten sopinut haastella yleisimmistä muista tapahtumista, näitä talonpoikain liikkeitä ennen, eikä myöskään niitten loputtua, kun olin ottanut kertoakseni tässä vaan talonpoikain tekoja ja töitä. Joku kuitenkin ehkä ei halveksuisi saada joitakuita tietoja niistäkin ajoista. Siis panen tähän luettelon sotaan koskevista virkakirjeistä pää-sisältöinensä, jotka tähän aikaan tulivat Närpiön nimismiehen arkistoon sekä Ruotsalaisilta että Wenäläisiltä.

W. 1808.

Helmik. 14 p. Nimismies Sandberg'ia käsketään laittamaan keskievareihin hevosia kuriereja vasten.

22 p. Maaherra Wanberg käskee ruotu-isäntiä kiireesti hankkimaan lampaanmahkaisia turkkeja sotamiehilleen, uhkaavia sotaretkiä varten; sillä muutoin täytyisi heidän lähettää ne kyytillä rykmenttiin.

24 p. Haastetaan erään välipostin viivynnästä.

Maalisk. 2 p. Luettelo 84 uudesta sotamiehestä, joita kapraalit A. Ludén, K. Westman ja N. Svarfvar määrättiin johtamaan.

5 p. Kuninkaan Helmik. 6 annetun julistuksen johdosta, jossa oli tehnyt sodan tulon tiettäväksi ja yllyttänyt asukkaita urhoolliseen suojelukseen, kuuluttaa maaherra Klingspor'an käskystä, jotta joka miehen, kenen vaan haluttaisi, katsomatta tavalliseen sota-ikään, pitäisi olla tilaisuudessa saada kirjoituttaa itsensä sotamiesten joukkoon. Kehoitus tätä tekemään on kiihoittava ja voimallinen.

15 p. Muonakuormaston matkamääräin asetus. Majuri Gripenberg'in käskystä muistuttaa maaherra nimismiestä, että hankkisi niille tarpeeksi hevosia. Kuormasto oli Porin rustholli-pataljoonan ja kulkeva Waasaan.

20 p. Maaherra määrää Klingspor'an käskystä Närpiön ja Teuvan pitäjästä lähettämään 300 hevosta neljän päivän ruokavarain kanssa Lapvärtiin, läänin rajalle, jonne hevosia Hämeestä toi pakenevan Suomen sotajoukon kaluja. (Laihialta vaadittiin samaa varten 300 ja Isosta-kyröstä 400 hevoista).

31 p. Kenraali Rajevskij'n sotajoukon piti kulkea läpi pitäjän. Jalkaväki-rykmentin Huhtik. 1 p., toisen jääkärirykmentin 1-4 p., kuudennenkolmatta jääkärirykmentin 4-5 p. Nimismiesten oli velvollisuutena toimittaa kontua ja ruokaa, jonka lupasivat paikalla aina maksaa. Kenraali käskee myös toimittaa kurierihevosia Waasaan, Pirttikylään, Närpiölle ja Ristiinaan. Joka neljännes-peninkulmasta lupasivat maksaa 10 kop. kuparia (peninkulmalta 48 nykyistä penniä!)

Huhtik. 8 p. Ristiinan pormestari käskee nimismiehiä toimittaa 57 hevoista Näsbyy'n keskievariin kuormastoa varten.

Toukok. 9 p. Nimismies Ingström on valittanut maaherralle, että Närpiöläisten täytyy Maalahtelaisten huolimattomuuden tähden kyyditä venäläisiä kuormastoja aina Maalahteen, jonka vuoksi Teuvalaisetkin jo kahdesti olivat kieltäneet tulla kuormaston kuljetukseen. Maaherra uhkaa kovuudella.

10 p. Wenäläisten käsky laittaa maantiet hyvään kuntoon.

16 p. Nimismiestä käsketään tiedustelemaan, onko papeilla tai muulla säätyväellä Närpiöllä eloa kaupan Wenäläisille.

21 p. Maaherra käskee nimismiehen luetuttaa tämän kuun 29 p. muutaman kuulutuksen uskollisuusvalan vannomisesta Wenäjän keisarille ja käskeä kirkkoherran, muutamain virkamiesten, lautamiesten ja valiomiesten kokoutua Waasaan kaupungin kirkkoon vannomaan Kesäkuun 5 p.

25 p. Sanberg kuuluttaa valiomiesten valitsemisesta ja vannomisesta, sekä muitten siitä vapauttamisesta. (Tämän jo tunnemme.)

Kesäk. 5 p. Nimismiestä käsketään kokoomaan kaikkia isompia veneitä otollisille paikoin, ottaa pois ja tallehtia purjeita, ruoreja ja airoja ja siten estää kaiken purjehtimisen, ellei sitä keisarillinen sotaväki lupaisi. Saadaksensa tilaa veneittensä viljelemiseen, olisi heidän kääntyminen kenraali Rajevskij'n luoksi Kokkolaan ja Kniper'in luoksi Waasaan.

5 p. Nimismies saa käskyn Wenäläisiltä asianomaisen päällikön määräämäin upsierein avutta ottaa talonpojilta Kesäk. 19 p. Jumalan palveluksen päätettyä kiväärit, pyssyt, pistoolit ja muut aseet.

14 p. Kisällejä, oppipoikia, joku kauppiaskin on tullut maaseutuihin ja siellä levittänyt perättömiä ja hirmuisia kutsupuheita. Semmoisia ihmisiä on nimismiesten etsiminen ja Waasaan lähettäminen.

15 p. Waaditaan tarkkoja tietoja pitäjässä tapahtuvista seikoista, kansan kokoontumisista, sekä ruotsalaisten että venäläisten sotajoukkoin marssimisista (Käskyn sivulle on kirjoitettu: "19 p. Ei tuntunut mitään erinomaista").

21 p. Kuulutetaan, että ne papit ja virkamiehet, jotka eivät seitsemän päivän sisään, tämän kirkossa kuulutettua, vanno uskollisuusvalaa Wenäläisille, pannaan viroiltansa pois, lähetetään lähinnä asuvan sotapäällikön luoksi, viedään sieltä vartioittuina Turkuun, josta he lähetetään Ruotsiin. Heidän Suomessa olevan omaisuntensa kanssa menetellään maanlakien mukaan (heitä pidetään maan pettureina). (Närpiöllä vannoi kuni muistamme 2 henkeä.)

24 p. Waaditaan luetteloa vastaan-otetuista pyssyistä ja kivääreistä.

Heinäk. 7 p. Klingspor'an kuulutus Uudesta Karlebyy'stä. Kaikkein Wenäläisten antamain käskyin ja kuulutusten pitää oleman voimatta ja seurauksetta; heidän vangitsemansa pitää päästää irroillensa; asiain, jotka vihollisen käskystä ovat haastetut oikeuksiin ratkaistaviksi, pitää jäämän siksensä. Lopuksi kiittää Klingspor uskollisina pysyneitä.

19 p. Maaherra N. v. Schoultz julistaa Klingspor'an tyytyväisyyden rahvaasen Sulvassa, Maalahdella, Pirttikylässä, Närpiöllä, Korsnäs'issä, Teuvassa, Mustasaaressa ja Sundomin kylässä. Hän kiittää heidän suostumustansa asettamaan suojelusväkeä ja lupaa voimiensa mukaan jouduttaa ja tuleennuttaa heidän vehkeitänsä.

23 p. Maaherra käskee vara-nimismies Myrberg'iä pakoittamaan muutamia huolimattomia ruotuja laittamaan niitä suojelusmiehiä, johon ovat sitouneet, väkinäisen oton uhalla, ja käskee lähettää nämä Finbyy'n sillan luoksi, jossa suojelusväki palveli. Kaikkea tätä näet oli tekeminen, jotta Lapuan tappelulla saadut voitot vihollisen yli säilytettäisiin.

23 p. Postinkuljettajat, jotka ovat kieltäneet laittaa suojelussotamiehiä, ovat siihen velvoitetut.

Elok. 2-4 p. Maaherra käskee Myrberg'in, Klingspor'an käskystä, keskievareihin toimittamaan kurierihevosia.

17 p. Taas käsketään toimittaa vielä puuttuvia suojelusmiehiä — pappilatkaan eivät olleet vapautetut.

18 p. 'Osuuden päällikön, katteinin ja tähtikunnan jäsenen Gyllenbögel'in käskystä saan käskeä herra ruununnimismiestä virkansa voimalla vaatimaan kaikkia sapeleita, miekkoja, pistooleja, tussareita, kiväärejä, muskettipyssyjä, valjaisia, joita voi olla rahvaalla Närpiön pitäjässä; sillä niitä tarvitaan kuninkaallisen majesteetin ja ruunun varalle yhteistä suojelusta varten. Se, jonka huomataan kätkevän jotakin tämmöistä, on mainittava ja oikeuteen haastettava. Torpparin poika Simon Johanpoika Skata on tänne lähetettävä ja velvoitettava tuomaan myötänsä sen miekan, jonka on ottanut eräältä venäläiseltä katteinilta. Lapväärtistä Elokuun 18 p. v. 1808.

Fredr. Ridderhjerta, pataljoonan päällikkö.'

27 p. Hevosia on hankkiminen Wähästä-kyröstä tulemaan ruunun kuormastoa varten.

31 p. Ingström'in on hankkiminen 100 hevosta Näsbyy'hyn ruokakuormaston viemistä varten Lapväärtiin. Pait sitä pitää 105 hevoista lähettää Brändöö'hön tuomaan sieltä Ristiinaan jauhokuormastoa. Laiva näet oli tullut Brändöö'hön.

Syysk. 24 p. Kenraalmajuri Knorring kuuluttaa, että hänen ylhäisyytensä Buxhoevden, joka tullessaan tapasi läänin maaherratta, on nimittänyt hänen maakunnan hallitusta hoitamaan. Myös käskee hän jo maksaa verot Wenäjän ruunulle; ylöskanto oli alkava Lokak. l p.

Lokak. 24. p. Nimismiestä käsketään hankkimaan 40 hevosta, joka keskievariin Lapväärtistä alkaen; sillä Suomen uusi pääkuvernööri Buxhoevden seuranensa oli Turusta tulossa.

Marrask. l p. Ingström on valittanut maaherran luona, että varsinkin merenrantakylät eivät tottele päätöstä Syysk. 30 p. koskeva jyväin ja heinäin sekä kyydinmaksoa Wenäläisten tarvetta varten, ja ett'ei hän voi la'illisestikaan menetellä heidän kanssansa, koska ovat niin monta. Tästä syystä käskee Knorring eversti Alexejeff'in antaa tarpeellista apua uppiniskaisia vastaan, jos Ingström vaatii; Ingström'iä taas yllytetään mainitulta everstiltä ottamaan sotaväkeä avukseen.

30 p. Närpiöläinen sotamies Karl Tall päästetään kotiin, varustettuna vapauslipulla, hänen vannottuansa uuden uskollisuuden valan.

30 p. Buxhoevden käskee maaherran kautta, että: Jos sotilas tulee Ruotsin sotajoukosta ja löydyttää itsensä keisarillisen sotapäällikön luona, niin otettakoon häneltä heti uskollisuusvala, laitettakoon hänelle matkakirja kotiinsa ja annettakoon leipää sekä 5 ruplaa rahaa. Waan jos sotilas salaa metsiä myöten palaa Ruotsin armeijasta, keisarillisen sotapäällikön luona itseänsä löydyttämättä, niin meneteltäköön hänen kanssaan asetusten mukaan. Ruunun palveliain on lähettäminen kertomus kaikista tulleista sotamiehistä, jotta kertoelma seikasta maaherran kautta lähetettäisiin Buxhoevden'ille.

W. 1809.

Tammik. 6 p. Maaherra käskee Ingström'in ilmoittaa niille 24 hengelle, jotka ovat sanoneet kärsineensä vahinkoja Wenäläisten sotaväen kautta ja kadottaneensa omaisuutta 294 ruplan 32 killingin arvosta, että heidän, näitten vahinkomääräinsä totuuden ja luotettavuuden tutkittamista varten, pitää saapua maaherran virkakunnan tykö, jos tahtovat saada mitään hyvitystä.[27]

9 p. Maaherran kirjeen kautta vapahdetaan kaikki ne, jotka ovat palovahinkoja kärsineet, hollia tekemästä, "jotta talvis-aikana voisivat hankkia hirsiä tarpeellisten asuntohuonetten rakentamista vasten."

Helmik. 16 p. Maaherra Carnall'ilta — neljäs maaherra Waasassa tämän sodan aikana — Ingströmille: "Jotta voitaisiin järjestää ja vähänkään auttaa niitten talollisten aikaan-tuloa, jotka vihan aikana maassa ovat varsinkin palovahinkoin kautta kärsineet enimmän, niin myös jotta voitaisiin auttaa köyhimpiä vähänkään viljan hyvitykseen ja myös jotta neuvoteltaisiin miten kyydin teko sekä kuormasto- että holli- ja kurieri-hevosten laitanto vähimmällä rasituksella ja rahvaan kesken tehdyn mukailemisen jälkeen voitaisiin saada toimeen, olen minä nähnyt tarpeelliseksi käskeä teidän, siinä valiomiehen valitsemisesta valtiopäiville pitäjänmiesten kohta pidettävässä kokouksessa, esitellä sen ratkaistaviksi seuraavia pykäleitä: 1:ksi Eivätkö pitäjänmiehet katso kohtuullista olevan, että hirsillä ja muilla rakennus-aineilla, ainakin sen verran mitä tarvitaan yhden asuinhuoneen, yhden navetan ja yhden aitan rakentamiseksi, auttavat niitä taloja, jotka palon kautta ovat kadottaneet huoneensa, jonka kautta se hankaloisuus vältettäisiin, joka tulee palovahinkoja kärsineitä perheitä tykönänsä pitämisestä; myöskin ovat ne talolliset, jotka asuvat tien varrella ja ovat menettäneet omaisuutensa ja olleet pakoitetut hakemaan suojaa etäisimmillä paikoin, autettavat ainakin muutamalla halkokuormalla syrjätaloista, kunnes voivat itse hankkia itselleen; 2:ksi pitää rahvaan neuvotella ja päättää mistä suhteesta kyyditseminen on toimitettava, yhden osan kadotettua hevosensa, sekä venäläisten että suomalaisten sotajoukkoin marssimisista, tai saatuansa tätä ennen jostakin syystä siitä vapautta tai lievitystä; 3:ksi toimitettakoon luettelo tärkeimmistä elon tarpeista tulevaan leikkuusen saakka, sekä siitä minkä verran suoloja joka talollinen arvelee tarvitsevansa tulevaksi kevääksi."

Toukok. 27 p. Käskee Cantall Ingström'iä, pääkuvernöri Sprengporten'in Toukok. 18 p. ja venäläisten sotajoukkoin pääpäällikön Wiljaminoff'in saman kuun 26 p. antamien kirjeiden johdosta, Petäjälahden, Jutkas'en ja Jeppi'n kylissä osaksi majoitetun Kiseloff'in kasakkarykmentin hevosille heti toimitettavaksi laitumia talollisten luona. Ingström'in tämän kirjeen syrjään kirjoitetuista muistutuksista näkee, että seuraavana Kesäkuun 6-7 ja 12 p. oli toimitettu laitumia 12 hevoselle Norrnäs'iin, 6 hevoiselle Töjbyy'hyn, 15 Herrström'iin, 15 Korsnäs'iin, 25 Moikepäähän, 33 Petäjälahdelle, 3 Stobacka'an ja 3 Näsbyy'hyn, yhteensä 112 hevoselle.

Kesäk. 5 p. Maaherra käskee Ingström'in anastaa ja huostaansa ottaa Wenäjän ruunun tarpeita varten kaikki pitäjässä olevat alukset. Näistä aluksista luvataan maksaa vuora vissiin määrään ja tinkimättä asiasta tehtyjä kauppakirjoja mukaan. Omistajain pitäisi vastaaman, ett'eivät laivat luvatta purjehtisi satamoistansa muita asioita varten. (!)

17 p. Edellä-mainittu kielto kumotaan ja omistajille myönnetään oikeus purjehtia laivoillaan milloin mielivät; mutta tila siihen oli ylipäällikkyydeltä hankittavana. (!!)

27 p. Kulku Ruotsiin kielletään kovasti.

27 p. Käsketään valvoa, että luotseja löytyisi rannelmalla Ristiinan ja Raahen kaupunkien välillä, jossa tavallisesti ennenkin on ollut, entisillä ehdoilla ja samoja etuja vastaan, kuin Ruotsinkin vallan alla olivat nautinneet.

Heinäk. 3 p. Katteini Selivanoff'illa kirjoitetaan olevan oikeus Wenäen ruunun tarpeiksi käyttää aluksia ja isompia veneitä, mitkä vaan voivat otollisemmat olla, ja ovat omistajat ankarimman rangaistuksen uhalla velvoitetut vastaan-pistämättä antamaan aluksensa hänelle ja maksoa saadaksensa saapua maaherran tykö.

13 p. Kolme sota- ja yksi muona-laiva ovat tulleet Kaskisten satamaan, ja käsketään, että 3 luotsaroimiseen tottunutta kaupunkilaista auttavat niiden päälliköitä maksoa vastaan. Ingström'in käsketään antaa luettelo luotsaroimiseen kykenevistä talonpojista, jotka sitten ovat velvoitetut toimittamaan luotsin työtä, jos niin vaaditaan ja tarvitaan.

Elok. 16 p. Maaherra Carnall Ingström'ille: Pääkuvernööri Barclay de Tolly'n — hän oli siis jo kolmas pääkuvernööri tämän sodan aikana — kirjeen johdosta, että muka on valitettu siitä, kun ala-upsierit ja postinkuljettajat, asetetut postipaikkoihin, ovat ottaneet matkaavilta kyytirahan eivätkä antaneet sitä täytenä talonpojille, ja myös siitä, että kaikkia päälliköitä on muistutettu, jotta postipaikoille asetetut ala-upsierit ja postin-kuljettajat ovat sinne asetetut ainoastaan järjestyksen vuoksi ja rahvaan sitojaksi, sekä että heidän ei tätä enemmin olisi kyytirahain kanssa tekemistä, ja että matkustavien on velvollisuus seurata seuraavia pykäliä: 1:ksi ett'eivät matkustavaiset vahingoittane keskievareita eivätkä väkivaltaa käyttäne, ja 2:ksi että matkustavaiset maksavat täydet kyytipalkat rahvaalle. Myös kuuluttaa maaherra, että joka keskievarissa matkatien varrella on pidettävä 6 hevoista kuriereja varten ja syrjäteillä 4 hevoista joka keskievarissa samaa varten, joita matkustavaiset eivät saa käyttää.

Syysk. 15 p. Carnall käskee Ingström'in ennen uuden päivän kulumista antaa tiedon kuinka paljon salpietaria pitäjäässä keitetään, kuinka paljon vielä kerjetään keittää Wenäjän ruunun varalle ja mikä sillä on hintana.

D) Hajapaikkaisia liikkeitä w. 1808.

I.

Tapahtumia Saarijärvellä.

Jo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla, ja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin, jos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin lähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua levätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille annettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut käyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan ei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että sotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä vuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa vihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia läksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta miehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja Saarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta aina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa heitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän kylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että olisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven kirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon ja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko. Tämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei pääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja sotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt vahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä, otellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli kutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei liioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin varsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista karkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien päässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia kuin toivottiin.

Häkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä vihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään Häkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli tapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat pakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen taloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan Calonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski olla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti kirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle, ehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä läksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin kirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin ulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian mahtavaksi ja uhkaavaksi.

Samana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko kirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina ja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen tulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki ja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät varustaita. Heidän päällikkönsä, "katteini Hållbom", ei ollut paikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri palaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla oli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi jakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla ryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista sataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen niskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan Lumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta heidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla, kirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta toiset aikoivat aloittaa tappelun.

Tämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät kieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis tämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa olevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin sillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka on vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli täydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä tienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin tulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut varaa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja Kalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas seipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä, rautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin vastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt. Toiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin sen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu vihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia hankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti muutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi seisomaan ja huusi viholliselle: "Ammu piru tuohon!" Liekö vihollinen ampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään tahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.

Täll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta tullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi pyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta. Sitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi juosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä sitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti jään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen väliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin korva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita, laukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. — Kun mies pääsi tänne, olivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet ja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin pari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei mitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.

Moniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista kylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies otettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin lehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita. Wankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin liittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain kanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi veres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina pääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli sekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten puolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä ja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen hänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin, jonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v. Fieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja antoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja suosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela; sitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven kirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.

Samoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän päällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin salvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta eikä palannut ennenkuin syksyllä. — Ei saatettu syystä rangaista mitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko rymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin saada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja varastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei vihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.

Näin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli tullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen onnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut paremmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin Pohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti olisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt, kuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille viehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian, säikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi repineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki veneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa itse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja tervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle, jotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat pitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.

II.

Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.

Wallesmanninsa yllytyksistä käski Rautalampilaisia jo Toukokuun 21-23 p. Koivistoon varoja ryöstämään. Heidän oli tuumat tulla aivan äkkiä ja vihollisen tietämättä; siksi olivatkin ottaneet tullaksensa vanhaa maantietä, joka kulkee Kapeen virran yli. Mutta heidän ei onnistunut päästä käsiksi vihollisen huomaamatta; vaan löysivät vihollisia vastassaan, jo ennen kuin olivat tulleet Koivistoon. Sanotaan Laukkaan sen-aikuisen siltavoudin laittaneen sanan Wenäläisille sekä heidän tulostansa, tiestänsä ja muusta. Siispä olivatkin viholliset heitä ottamassa vastaan jo Kapeen sillan päässä, lähes kaksi neljännestä ennen Koivistoon tuloa. Talonpojat tästä säikähtivät, kun tämä vastaan-pano tuli niin aivan odottamatta. Senpä tähden päättivätkin paeta. Tässä joutui kuitenkin useampia vangiksi, varsinkin niitä, jotka olivat rohkeampia eivätkä tahtoneet paeta. — Kaksi miestä pujahti muutamaan veneesen, paetakseen yli virran; mutta viholliset tavoittivat heidät ja syöksivät heti painettinsa, toisen hartioista, toisen rinnoista läpi. Edellinen kuoli heti, mutta toinen sai kädellänsä painettia vähän väistetyksi, ett'ei joutunutkaan paraalle paikalle. Hänen niin huomasi eräs hellä-sydämminen vihollinen luutnantti kituvaksi, sitoi sen haavat murennetulla suolalla ja leivällä sekä nosti hänen hevosensa selkään. Wihollisten palattua Koivistoon vankinensa, laitettiin toisille puiset pultit jalkaan; mutta hän sairasna pääsi ilman kaikkia kahleita, hellän vihollis-luutnantin välittämisestä. Koiviston pirtissä pidettiin heitä muutamia päiviä vartioituina, kunnes sairas pääsi pakoon. Heidän vartiansa näet seisoivat oven suussa ja porstuassa. Joku sattui porstuassa kolahtamaan ja vartia oven suusta sitä katsomaan. Mutta samassa sieppasi sairas laudan ikkunasta (silloin ei ollut lasi-akkunoita) ja pujahti reijästä ulos. Wasta kun hän jo peltoa pakeni, huomasivat viholliset hänen ja ampuivat perään, mutta osumatta. Toiset päästi uljas Fahlander, heidän viikon päivät vankeina oltuansa.

III.

Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.

Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki mielensä ryöstää.

Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?), jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli 5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät. Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi. Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla, että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi, jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken, marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan. He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä, sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa, ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä, jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa, ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.

Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. — Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille; mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi. Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan, kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello 4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.

Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli löytäjänsä käsiin.

Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon. Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta, pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja, joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin. Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.

IV.

Koiviston tappelu Toukokuun 29 p.

Sandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv. erinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten vallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa, ehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja käyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset Perhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat valloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä ja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti Tavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille tiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston; myös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle menevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin Tavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa Kajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen voimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn Spåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja ja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai hän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko joukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti miehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia ehtisi apuun. — Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty koko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli Fahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi osuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa hyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman joukon kanssa toisaalta rynnistäisi.

Tultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti Fahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman talonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä oltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100 miestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen välillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä, sai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle, Mäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. — Mäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja edessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander tuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa rynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin hänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa rynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka nuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse, eikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa, varsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat heitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi ottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia herättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei Fahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua vaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää kujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28] Etuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen saivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut: mikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander oli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin antaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli joukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei sattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja juosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin käski ampua. "Pam". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus tuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun haiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä; mutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta painetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain vihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin vihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino. Jo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä herätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut hevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen kaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: "lempo heitä vastaan tapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen." Tämän hänen lauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä kahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja puhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen Suomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä oli vihollisen palveluksessa.

Koivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja ja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi älytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä mukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta tulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat, "muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä." Pikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen. Muutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander miehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000 Wenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta vastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia. Paikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa maantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.

Kun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he hakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät "knalleja", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä polttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka Koivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja ne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan rymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä hyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä ihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai hirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen, jonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut kerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat häntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen vaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä raivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle syyttömälle "katulhöppiä" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin. Sotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä ja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan selvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet mainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki ja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin tulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista palanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa tämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia seuramiehiäkin.

V.

Tapahtumia Keuruulla.

Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.

Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa, sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen, ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin, kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; — he näet useimmiten vaelsivat joukottain.

Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa; he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston, jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.

Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit, kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa, jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään. Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.

Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä. Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan. Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö, jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.

Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään. Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli, hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?), ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan panna vastaan. Jääkärit — joukossa kenties Jämsäläisiäkin — ottivat heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois. Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.

Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä, ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach, oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu Jumalan-palvelus.

Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille. He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen, karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä. Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.

Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha, kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään. Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön, jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan. Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.

Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén (?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi, ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin annettiin nimeksikään.

Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille, joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa, koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin. Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi uusia aikoja ja uusia toiveita.

Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta — sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. — Tätä oikeutta ja tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin. Papin syyllisyyden määrääminen — ei tutkiminen — otettiin ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään, jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi. Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen, minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet. Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he häntä Jämsään.

Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä, niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan, jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia, joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan, jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä, ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.

Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä, veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan; "mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?" Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.

Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä. Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia asumia uudesta hankkimaan. — Kauan muistellaan täällä vielä tätä sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".

VI.

Kahakka Alahärmässä.

Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; — hänen vetäymisestään ovat joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään —. Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla, tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi "hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.

Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan Härmään.

Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä; toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.

Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut, asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se, kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa, katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin raukesi nauruun. — Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle, nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.

Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan. Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi. Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut käyttääkkään.

Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan, olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä, Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut: viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi, jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta, hänen hyvistä varustuksistansa.

Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen Pirin kylän.

VII.

Kahakka Kantin keskievarissa.

Wenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin seuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa maata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan olleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet muutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia läheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto Kauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään pitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs. Kuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä, paitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät olleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin olivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi seipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat muuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet sotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen kuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta kuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä sotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka tulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan Knuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan lähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä oli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että tätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä Isolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan harvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he siitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta kuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli Kauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika vauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu Kantin.

Kauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi Kantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä tulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas oli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin kuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta, kunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla olevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä tienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes hevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja muutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan paikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa varten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä läksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun palamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain väli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä lähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat aina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten, mutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä ennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä huonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen ampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla kasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen kimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä; — palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä pääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas keitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin vetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten ajaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei arvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa mitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas. Mutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies, sekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten onni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä ajavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. — He siitä sitten edemmäs ajamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät kaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet katsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni olivat, vaan pakenivat onnellisesti.

Tästä kasakat jälestä tulleen kuormaston kanssa vaan matkustivat edemmäs Kanttia kohden, ollen aina varuillansa. Kauhajoelta saakka olivat tulleet varsin varovaisesti, sillä heitä olivat talonpojat hätyyttäneet siellä, kokien ryöstää koko kuormastoa, joka yritys ei kuitenkaan onnistunut. — Tämän kuormaston ryöstö-yrityksessä ja muutaman toisen ryöstämisestä saikin Kauhajoki kärsiä kielin kertomattomia poloja, joista kuitenkin jo ennen muut ovat vaikeroinneet ja jotka eivät kuulukkaan tähän. — Kantin pohjois-puolella olevasta sillasta tapasivat Wenäläiset sinne tultuansa moniaita palkkia sillan kannesta revityksi pois; mutta hyvin oppineine hevosineen he helposti hyppäsivät yli tämän vähäisen esteen, hämmästykseksi talonpojille, jotka älyttömyydessänsä luulivat jo tämän repimisen auttavan eivätkä repineet koko siltaa auki, joten he itse olisivat ehtineet päästä pakoon. Säännöllistä luvattua väkeä ei ollut odottamistakaan; sillä se ei tullutkaan Nurmijärveä edemmäs. Tätä luvattua ja pari tuntia vihollisten Nummijärveltä lähdettyä sinne tullutta apu-miehistöä johdatti katteini Uggla, joka taisi senvuoksi palata, kun luuli Nurmijärvellä olevan vihollisella aika ison miehistön.[32] Mitenkä hän voi saada tämmöisen tiedon, on vaikea arvata, varsinkin kun oli juuri asian alkain laitettu Kauhajoelta Kanttiin sana rahvaalle, että ryhtyä aseisinsa, juuri tätä kuormastoa ottamaan tai viivyttelemään. Kukatiesi Uggla oli ainoastaan tietävinään; ehkäpä sentään joku olisi voinut tuoda hänelle vääriäkin tietoja.

Talonpojat kun näkivät tehtyin esteittensä mitättömyyden ja ennestäänkin vihaisten kasakkain rohkeuden, peljästyivät, semminkin kun olivat tulleet aseitta eivätkä kukatiesi moni uskoneet koko asiasta totta tulevankaan. Siis heittivät he seipäänsä yksi sinne ja toinen tänne. Neljä talonpoikaa eivät ennättäneet tuon ampuvan ja hirveällä nopeudella lähestyvän, innoistaan kiljuvan vihollisen jaloista; heitä hirmuisesti viilleltiin ja leikeltiin sapeleilla ja miekoilla, kunnes vihdoin keihään pistännällä murhattiin. Yksi näitä oli jo vanha ja tutiseva äijä, jonka sydämmellä vielä oli nuoruuden jäykkyys, joka tahtoi olla joukossa, kun jotakin oli tehtävänä. Hän sekä yksi toinen olivat Karvialta, yksi oli Honkajoelta ja neljäs Ilmajoelta. Paitsi näitä tässä murhattiin jo mainittu Kauhajokelainen, sekä samalla yksi kuormaston kuljettajia, joka pyrki pakoon, kun näki toisia tapettavan. Toiset talonpojat pääsivät pakoon mikä minnekin. Kuormasto läksi täältä itse otetuilla hevosilla kulkemaan edellensä Tamperetta kohden.

Koko sota-ajan oli Kantin keskievari sittemmin jonkun vartiajoukon majana; heitä oli tavallisesti 25 miestä. Ne söivät kylän karjat ja hävittivät paossa olevien talonmiesten elämisen. Ehk'ei rahvas enää uskaltanut hätyyttää julkisesti heitä, niin oli usein kahden-kesken riitoja, joissa aina tavan-takaa vihollinen heitti henkensä; mutta kun ei ollut näkiää, niin kaivettiin ruumis maahan ja koko asia jäi kaipailemiseen. Samoin kuoli hyvin monta vihollista, useimmissa paikoin koko maassamme, metsän ja sydänmaan yksinäisyyksissä, joissa ei toista todistamaan kykenevää vihollista ollut.

Warsinkin kävi monen niin, joka uskalsi liian syrjä-kyliin rappaamaan. Heidän luultiin sitten eksyneen, väsymisistä, haavoista tai taudeista nääntyneen ja kuolleen.

VIII.

Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.[33]

Heinäkuun 24 p., joka tänä vuonna sattui sunnuntaipäivälle, oli tapeltu Kauhtuan sillan luona, ja vältvääpeti Roth oli samassa ottanut Wenäläisiltä veneillä kuljetetun varaston. Saatuansa vihollisen tavaran käsiinsä, möi Roth osan huutokaupalla, jakoi toisen talonpojille. Wenäläisten patikoitua matkoihinsa, ja hänen sen tehtyänsä, läksi hänkin pois, niinkuin hänen tapansa aina oli äkkiä tulla ja yhtä äkkiä kadota teille tietämättömille. Wiholliset, jotka eivät menneet kauas, palasivat jälleen, kun näkivät Roth'in joukkonensa kadonneeksi taas vähäksi aikaa. Ruoveden kirkon seutuihin asettivat he Ritoniemen taloon pari sataa miestä vartiaväeksi. Nämä tässä majailiat viholliset pitivät aina tarkastusmiehiänsä Matamäellä ja Ritoniemen ulkohuonetten katoilla, josta he varsinkin voivat nähdä, jos vihollinen tulisi pohjois-tietä. Roth, joka päätettyänsä Kauhtuan kahakan mieltänsä myöten, oli vetäinyt Wisuveden ja Tarjanteen vesille, sai kuulla vihollisia taas olevan Ritoniemessä ja päätti joukkonensa hätyyttää niitä sieltä. "Puolen toista viikon" kuluttua Kauhtuan sillan rymäkästä, ryhtyi väsymätön Roth hankkeisinsa. Tultuansa Ruovedelle, lähetti hän enimmän osan miehiänsä sitä varten kapraali Kortman'in johdossa veneillä Mustalahteen, jossa piti heidän astua maalle ja marssia sieltä Peskan, Mustajärven, Kankaan ja muiden taloin kautta kirkolle, jossa vihollisia oli.

Mustalahden kylään tultuansa vaativat jokaista, jonka tapasivat kotosella, lähtemään joukkoonsa. Monta ottivat puoli-väkisin ja kaikkia vaatiessaan lähtemään, lisäsivät aina tuon mokoman uhkauksen: "ku ei lähtene, se hirtetään oman porttinsa päälle." Siten saivatkin joltisen joukon miehiä mukiinsa, jotta heitä kaikkiaan nyt voi olla saman verta kuin vihollisiakin. Luonnollista on, ettei näilläkään hetikään kaikilla ollut aseita päteviä, kun ei Roth'in väelläkään ollut antaa pois; seiväs kävi kalusta yhdelle, viikate toiselle ja mikä millekin.

Roth ja hänen rahvaan muistossa paljoa pelkurimpi kumppaninsa Spof läksivät purjehtimaan lähemmäs Ruoveden kirkkoa, kun olivat eroittaneet Kortman'in joukon maalle. Luultavasti oli heidän mielensä näyttäitä vihollisille samaan aikaan, kuin arvelivat Kortman'in joukkonensa ehtineen maisin kirkolle, jotta vihollinen pelästyisi ja luullen olevansa kierroksissa ehkä pötkisi tiehensä. Sen aikuiset ukot tahtovat väittää Roth'in tehneen sen aivan aikomuksetta ja vaan "ylimielisyydestä"; mutta semmoinenpa ei uljaan Roth'in tapa ollut. — Roth ehtikin aikaisin kirkolle ja näyttäysi heti vihollisille; totta arveli Kortman'in jo ehtineen miehinensä maille. Wihollisen ei tarvinnut nähdessään veneistä muuta kuin vilahduksen, ennenkuin tunsi nuo veneet, jotka heille olivat tehneet niin monta pilaa. Siitäpä saivatkin torvet soimaan ja rumput rämäjamään. Kohta joutuivat jaloillensa ja asettausivat täydessä asussa komppania-lakealla, joka on perinyt nimensä Ruoveden, Keuruun ja Orihveden sotamiesten harjoituksista tässä. Siinä järjestettyinä odottivat viholliset Roth'in maalle astumista; mutta hän souti vaan kahdakäteen, ett'eivät saaneet mitään selkoa sen vehkeistä.

Wielä saikin Roth soudella kotvasen ennenkuin Kortman'ista kuului mitään. Tämä hänen viivytyksensä tuli erhetyksestä eli väärin älyämisestä. Jo näet edeltä-käsin oli tuumattu, ett'ei lähdettäisi koko kimppuun, jos aamu olisi sateinen, ennenkuin sateen lakattua. Aamu sattuikin sateiseksi, jotta taivas selveni vasta puolipäivän rinnassa. Kortman siis viipyi sateen ajan Mustalahden kylässä ja läksi vasta sateen lakattua kulkemaan miehinensä kirkkoa kohden. Roth taas oli pitänyt sadetta niin vähänä ja vaan joutavana tuhruna, ett'ei huolinut siitä eikä pitänyt sitä minäkään esteenä, ja lähti siis jo varemmin matkaan. Siitä siis hänen odottamisensa.

Tultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman vartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta vahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella lakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin ja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan ja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme äsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. — Ei ukkoin tarvinnut kauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen nyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän ylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta komppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen. Tässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat lensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät rynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa hyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli; Suomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla pyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman joukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen. Tuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei tullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista ja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran koreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja ampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun päällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari sataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei heitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä, vaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät Roth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat Orihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että hänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät hiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen, vaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia joukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten kumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin paossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät hiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.

Wenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka löyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin kuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin; mutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja ei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää semmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. — Tappelussa oli muutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli joutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut lopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, "tyranni-miehiä niinkuin kapraali Kortman'kin", ja varrasti vihollisen painetilleen. — Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an miehen.

Palattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka juuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon. Paluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä oli isoja varoja noudettavina; — palatessaan olivat saaneet tiedon Wenäläisten oikeasta paosta. — Mutta Roth — totta tulevista syistä — ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski talonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti vastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen Roth'ille: "Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme." vaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille sissi-elämäänsä pitkittämään.

Mutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä varoista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan lähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin viljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän muutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet Wenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in miehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat hakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois. Hakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa kaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko saari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. — Sitten seurasi tutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen isännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua. He vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät, hakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten välissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille matkalle.

IX.

Tapahtumia Rautalammilta.

Rautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an kuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia tätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin vuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan. Eräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan isännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti ja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi. Sepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi tavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat asuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen, minkä osasivat: "paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa tutuksi." Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta. Wihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti hän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden kanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten nurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia täyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin sitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen viina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä juotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta tälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua tekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a. Sen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa ammentamasta.

Pait että näin tässä ottivat "ryssän votkaa", tekivät he muutakin vastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan. Warismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle taipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä vihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa tuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden he hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään, joka siitä vieläkin kantaa nimeä: "kasakkakorpi."

Tämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta. Kummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan sanonutkin: "saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan en Warismäen kylän. Se on hävitettävä." Seuraavana sunnuntaina lensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan. Nämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin jäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan asumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta sytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut kerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka silloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja varakkaimpia kyliä.

Yhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin rovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä mainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä, kun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni karttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät herrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin syyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa olemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi. Hänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten olosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain haarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen. Semmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti miettimisensä, otti kirjan ja vei sen — vihollisille. Siitäpä syytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät rääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli lähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan postinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan Wenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita oli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn pyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka saikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen, ehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta ja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä. Essbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta kun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne sotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin Essbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin Suomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa piilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman palkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä, että olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun asiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle, eivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin kärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän pääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön tutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä siis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän Calonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä yksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina, ett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa saivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin Calonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään häntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat he rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin Essbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan kumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin vanhenneet ja vaalenneet.

Viiteselitykset:

[1] Tässä niinkuin muuallakin on ehkä paras kutsua tätä kappelia Raumaksi eikä Himangaksi, koska kansa enemmin käyttää nimeä Rauma, jos kohta Himanka ja Himango ovat kirjoissa viljeltyjä nimityksiä.

[2] Näemme näiden lukuin ei sopivan yhteen Montgomery'n antamain tietoin kanssa; mutta siitä enemmin kun tulemme laveammalta puhumaan näistä vartiajoukoista.

[3] Siis ei hän tullut, niinkuin Montgomery sanoo, Keralan talon kautta. Hän ei myöskään ollut tullut minkään venäläis-vartiajoukon sivu, kun ei niitä tänne asti ollutkaan; sillä viimeisen vartiajoukon tiedämme olleen Jatkojoen vasemmalla törmällä, jota Spåre väkineen ei olisi voinut lähetä venäjän virstaa lähemmäksi, kun tie Hakuniin eroaa maantiestä tämän matkan päässä Jatkojoen sillasta. — Melkein joka sana Kälviän käymistä olisi itseni saamain tietoin mukaan väärä Montgomery'n historiassa; mutta enemmin pidän uskottavana näiden kahakkain toimijoilta saatuja tietojani ja muita sen aikuisia vanhusten kertomia kuin korotusta halaavan vältvääpelin virka-kertomusta.

[4] Ei ole helppo sanoa, oliko se 14 vai 21 päivä, kuin ei muisteta muuta päivän määrää kuin "lauantai." Luonnon joutumisesta ja toisista pikku seikoista päättäisin päivän 21 päiväksi.

[5] Hänen asumapaikastaan oli sen niminen mäkikin saanut nimensä.

[6] Tässä taas ei ole päivän määrä oikein varma. Asian laita on tässä sama kuin edellistä lauantaita määrätessä. Se vaan on varmaa, että kaikki tämä tapahtui seuraavana perjantaina.

[7] Muudan toinen vanhus sanoi heitä olleen venäjän virstan pituisen matkan täynnä. Sillekin välille jo mahtuisi muutamia tuhansia! Yleisesti sanotaankin heillä olleen käskiänä kenraalin, johon luuloon saamme syytä kohta seuraavastakin.

[8] Tämä näet kävi näin. Carlenius'kin kyllä oli päässyt kirkkoherran vaaliin, vaan ei saanutkaan seurakunnan ääniä, kun ei ollut kappalaisnakaan ollenkaan sen mieleen. Enemmistön huudot sai eräs Lagus. Senpä vuoksi läksi Carlenius ajamaan Lohtajalle, jossa kreivi Klingspor silloin oli. Hän Klingspor'alle valittamaan vaivojaan ja uskotti, kertoman mukaan, vihdoin Klingspor'aa siihen luuloon ett'eivät talonpojat muka sen vuoksi olisi anoneet häntä että aina piti Ruotsin puolta — (hän tosin oli kokenut toimittaa talonpoikia vahtiin, mutta äijät arvelevat hänen silloinkin varoneen enemmin oman omaisuutensa häviötä kuin ruotsin väen tappiota). Haastellen Klingspor'alle näin, saikin taskuunsa avoimen kirjan Kälviän kirkkoherran virkaan. Päivän parin perästä tuli Lagus samoin saamaan valtuuskirjaa virkaansa Klingspor'alta; vaan kun sen jo oli antanut toiselle, sai Lagus "vesissä silmin" palata perheensä luoksi entiseen vähäiseen paikkaansa. Klingspor asetti papin Ullavaankin, ehk'ei se tainnut tapahtua vääryyden kautta. Siis oli tällä ylipäälliköllä — joka, Lohtajan pappilassa istuessaan ruokapöydän ääressä, itkien valitti "nälkään kuolevansa tässä kirotussa maassa" kun ei saatu tuoretta voita pöydälle — aikaa ryhtyä asioihin, joihin hänellä ei ollut mitään tekemistä, kun hän vaan pääsi kuulia, ruutia ja uljuutta ajattelemasta.

[9] Todistuksena siitä, ett'eivät suomen sotajoukot puuttuneet sota-intoa on tuhansien entisten joukossa tämäkin jääkärien toive. Sama merkitys on silläkin tapahtumalla, että useimmat Kälviän sotamiehet palasivat Kalajoelta pois kun valmistaittiin yhä etemmäs pakenemaan. Eräs heistä, nimeltään Fast, oli vihoissaan virkannut: "Lempo lähteköön kenenkään karjanmaita rämpimään, kun ei ollenkaan taistella saa, mutta paeta vaan."

[10] Täältä Jungsund'in kylästä on meillä kertoma, joka kyllä ei tule kehumaan kyläläisten käytöstä, koska julmuus häpäisee isänmaallisenkin työn; muutoinpa olkoon syrjäpiirteenä tämä sodan kauhuihin ja kuvaelmiin. Tännekkin vartomaan Ruotsalaisten maalle astuntoa lähetettiin sotamiehiä. Grönvik'in lasitehtaasen kuuluvalle niemelle, nimeltä Alskatan, oli asetettu 2 miestä; sillä tämäkin mereen pistävä niemeke oli myös välttävä nousupaikaksi. Mainitut 2 miestä, isä ja poika, toinen harmaapäinen, toinen isänsä kukoistus-päivissä, saapuivat puolen yön aikana paikalle. Niemellä oli kalasaunoja, joissa miehet toivoivat saavansa pahanpäiväisen majasian. He sitoivat heponsa kiinni ja kävivät saunaan, jossa kaikki oli pimeää ja hiljaa. Iskettyänsä valkean riisuivat aseensa ja nukahtivat niin nopeaa. Mutta äkkiä herätti heidät kolina. Nyt huomasivat, että heidän kätensä jo olivat sidotut. Näkivät samalla saunassa kolme talonpoikaa, hyljepyssyt käsissänsä; yksi seisoi oven suussa, toiset pyssyjänsä laahasivat. Nähtyänsä vankiensa avanneen silmänsä, vetivät talonpojat heidät lavoilta alas saunan toiseen päähän, asettuen itse toiseen, ja näyttivät selvästi mikä heidän aikomus oli. Wanhus laskeusi polvillensa anoen armoa pojallensa; mutta talonpojat nauroivat vaan, tähdäten kukin nuorukaista. He laukasivat — ja nuorukainen kuoli siihen isänsä silmäin alle. Ehkä isä näki saman uhkaavan itseänsä, ei hän rukoillut enään. Mutta talonpojat veivät hänen niittylle, sitoivat kiinni muutamaan pylvääsen ja ampuivat kaukaa. Kun eivät hämärässä osanneet oikein, eivätkä saaneet ammunnallaan muuta kuin miehen kerran parkaisemaan, juoksi yksi esiin ja hutki vanhuksen päätä pyssynsä ponnella, kunnes meni aivan muodottomaksi. — Nyt lepäävät, kertoo taru, isä ja poika saman niityn povessa, jossa kuolema vanhuksen tavoitti; ja pilatyön tekiät eivät sen enempää enään puhuneet asiasta, ennenkuin vasta rauhan tultua, kun kerran olivat saaneet ruumiit korjuusen vihollisen silmistä.

[11] Tavallista oli, että nyt talonpojat täällä, samoin kuin usein muuallakin tapahtui, kuusen kuorista leikkelivät itselleen valkoisia nauhoja ja kihänkiä. Siten he kaukaa-katsojasta näyttivät säännölliseltä sotaväeltä ja uskottelivat useinkin vihollista siihen luuloon.

[12] Muutoin eivät täällä olleet kasakat ole jättäneet aivan kirottua muistoa jälkeensä, niinkuin ne Närpiöllä ja monessa muussa paikassa. Warsinkin mainitaan heidän antaneen arvonsa kaikelle, minkä tiesivät olevan jotenkaan yhteydessä säännöllisen sotajoukon kanssa. Sen he näyttivät kun esim. ratsastivat erään ala-upsieri K. Westman'in kartanolle Thölbyy'n kylässä. He näet riensivät ensin porstuan vielä suljettua ovea vastaan, tultuansa varhain aamulla sisään. Kaikki nukkuivat, mutta nuori rouva heräsi ja kävi puolipukeissa avaamaan, ei tietäen kuka kolisti. Kasakat töytäsivät häntä vastaan kuumia kirouksia vannoen; muutama nakkasi keihäänsä huoneen toiseen seinäänkin, vihansa todistukseksi. Mutta samassa huomasivat sotamiehen virkapukeen rippuvan naulasta. Kun kysyivät kenen se oli ja rouva sanoi sen olevan hänen miehensä, kerrotaan muutaman sanoneen: "kunnia sotilaan talolle!" ja heidän käytöksensä kaiketi muuttuneen.

[13] Tässä pantakoon semmoinen näytteeksi:

'Talonpojat Närpiön pitäjässä ja Norrnäs'in kylässä ovat allekirjoittaneelle jättäneet seuraavia Keisarillisia Wenäläisiä kaluja, nimittäin:

Hevosia — jotka ovat lähetetyt parooni von Otter'in luoksi … 15. Siloja … 4. Satuloita, kuolaimia ja 3 säkkilöä … 18. Lakkeja … 7. Housuja … 3. Pyrstösulkia … 2. Loimia … 2. Matkalaukkuja … 5. Hevosen pääkopsia … 16. Siloja … 1. Kärryjä … 1. Kattiloita … 1. Sinisiä takkeja … 5.

Sulvasta Heinäkuun 7 p. 1808.

Ad. Fredr. Jakobson, päällikkö (chef) yli Sulvaan asetetun osuuden (commendering) kuninkaallista Jemtlandin rykmenttiä.'

[14] Koska on puhe Korsnäs'in (risti-niemi) kappelista, suotakoon anteeksi, jos asiasta vähän poikkean, haastellakseni sanasen kappelin nimestä. Onpa arveltu Birger Jarl'in astuneen tässä maalle ristiretkellänsä tänne ja niemen saaneen nimensä siitä. Selko asiasta lie vaikea saada nyt enään, ja ainakin yhtä vaikeaa lie saada niemelle ristiretkeläisten maalle-astunta-paikan arvoa. Kansan kesken kulkevat tarut voisivat ehkä vähän valaista seikkaa; sen vuoksi panen tähän ne tarut, joita minulle haasteltiin näistä ajoin. 1:ksi, Yksi juttu on, että ensimäiset ristiretkeläiset olisivat heittäneet muutaman ristin mereen sillä uhrilla, että minne sen vesi veisi, sinne pitäisi kirkko rakentaa. Wesi ajoi sen Moikepään niemeen — tämänkin kylän nimestä on oma juttunsa ja tulee sanoista: muikku, täällä väännettynä moikka, ja pää. Mutta nuo alusta Korsnäs'in nimeä kantavalla niemellä asuvaiset Suomalaiset valtasivat sen Moikepäässä olevilta Suomalaisilta, jotka kuitenkin taas ottivat pois ristinsä. Mutta ennen pitkää valtasivat Korsnäs'iläiset sen vielä kerran, ja pitivätkin sitten, joten kirkko rakettiin heidän niemellensä ja sen alue sai Korsnäs'in nimen. 2:ksi kertovat toiset sen saaneen nimensä seuraavasta tapauksesta: Ruotsalaiset ristiretkellään aikoivat astua maalle tässä niemessä ja siihen rakentaa linnansa, jota varten siihen jo pystyttivätkin merkiksi puu-ristin. Mutta ennenkuin kerkesivät saada mitään toimeen, ajoi heidät rannasta ylen mahdoton myrsky ja vei sinne missä rakentivatkin linnansa, Korsholm'an (risti-saaren) linnan. 3:mas kertomus asiasta on tämä: myrsky oli kerran ajanut Ruotsalaiset tämän niemen nenään, ja sekä pelastuksen kiitokseksi että muistoksi olivat samat istuttaneet tähän ristin, josta sitten niemen nimi. 4:ksi. Neljäs taru kuuluu näin: kaupanmiehiä Närpiöstä hukkui niemen nenään muutamassa myrskyssä; heidän heimolaisensa istuttivat sitten ristin tähän kuni ainakin kuolleitten jälkeen. Nämä tarut kerrottiin Korsnäs'issä minulle, ehkä en uskalla päättää niistä mitään. Olipa se yhdestä tai toisesta syystä, niin rakettiin tähän kirkko, jonka alue sai nimekseen Korsnäs. Mainittu kirkko on vieläkin kuuluisimpia uhrikirkkoja, johon vieläkin, varsinkin merimiehet, uhraavat suurissa hädissään, ja uskovat sen aina auttavan. Sen nimi on Gertrud, sen vaimon jälkeen, joka kerkesi tuoda muka ensi kuorman sen rakennus-aineiksi. — Samalla niemellä, jossa kirkko on, on myös kymmenkunta vuotta sitten löytty laivan pohja ja runko eräästä maatuneesta suosta, joka jo kasvaa pitkiä kuusia. Mutta se on aikaa hävitetty eikä sen muodosta tai muusta saa enään mitään selvää. Myös on samalta niemeltä ennen löytty rautarenkaita, mutta sen enempää ei niistäkään saa selvää. — Mainittavimpia taloin ja paikkain nimiä ovat: Taklax (Takalahti), Sebbfolk (Seppälä), Wiitaniemi, Finnviken, Holtti (Holz?), Ragvald, Juuth, Jugels, Nispers, Maars, Hynick, Msaine, Paitel, Edsviken j.n.e.

[15] Kun näki sodasta pidättäimisen ei käyvän laatuun, astui C. Snickars Norrnäs'ilaisten tahdosta heidän johdattajaksensa.

[16] Tämä monessa kohdassa kummallinen julistus kuuluu suomennettuna näin:

Käsky.

Korkein päällikkö yli Wenäjän keisarillisen sotajoukon, hänen ylhäisyytensä, herra kreivi Buxhoevden on tulleen kirjeen kautta, kirjoitettu 2/20 päivänä v. 1808, antanut minulle tiettäväksi seuraavan asetuksen:

Katsoen siihen kulunkiin, ajan hukkaan, keliriittoon ja kaikkiin hankaluuksiin joita kansan nyt voitetussa Suomessa on voittaminen, jos asetuksen mukaan kokoontuisivat taikka emäkirkkoon, taikka kappeleihin vannomaan uskollisuusvalaansa, ja että se sama tähtynä heidän joka pitäjäästä tulleen valiomiehensä kautta, jotka ovat vannoneet valan ja mitkä samoin kuin valtiopäivämiehen valitsemisessa heidän veljensä tähän ovat hyviksi katsoneet, on samasta arvosta ja painosta, kuin jos joka mies erityisesti olisi täyttänyt tämän pyhän velvollisuutensa esivaltaansa vastaan, jonka Jumala on asettanut maata hallitsemaan ja sen ajallisia etuja valvomaan, — toivoen joka tilaisuudessa vähentää heidän kulunkiansa, käyttää mitä mahdollisinta vähimmän heidän maaviljelyksellensä niin tärkeää aikaansa, ja lievittää heidän vaivojansa, poistaen kaikenlaisia hankaluuksia, jotka kohtaavat heidän levollisia askareitansa, tahdon minä tämän kautta vapauttaa jokaisen erityisen rahvaan miehen uskollisuusvalansa vannomisen velvollisuudesta, ja säätää että ainoastansa ruununpalveliat, siltavoudit, tuomarein ja kihlakunnan oikeuksien lautamiehet, kirkossa olevien läsnä-ollessa, saman valan vannovat ja sitte Kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä ottavat päällensä velvollisuudet, jotka juhlallisimmasti yhdistävät hallitsian hänen alamaistensa kanssa.

Tätä asetusta on siis teidän noudattaminen, sillä käskyllä, että pappiskunnan, kaikkein Närpiön ja Teuvan pitäjissä olevien virka- ja ruununmiesten, teidän itsenne ja kaikkein muiden ruununpalveliain ja sääty-ihmisten vannottua, hyvin tarkkaan valvotte että ne tuomarin ja kihlakunnan lautamiehet, jotka eivät ele vannoneet täällä Waasassa maalle asetettuna määrä-aikana, tulevana Kesäkuun 5 p. Närpiön ja Teuvan pitäjästen kirkoissa vannovat, ja jos, arvelua vastoin, sattuisi ett'ei valiomiestä rahvaan puolesta teidän pitäjistänne lähetettäisi tänne vannomaan tämän kuun yhdeksäntenä-kolmatta päivänä, niin pitää rahvaan nyt heti, ennenkuin vannomista aloitetaan, valita, ja saman valiomiehen tulevan Kesäk. 5 p. vannoa vala yllämainittuin ihmisten kanssa, ja allekirjoittaessaan kirjoittaa, että ovat vannoneet sitä varten valittuina. Waasan Maankanselista Toukokuun 25 p. v. 1808.

M. Wanberg. Hinric Fleege.

[17] Seuraava kuulutus voi valaista paraiten asiaa. Tätä kuulutusta on tuskin koskaan kuulutettu kirkossa; sillä vieläkin on se muutaman talonpojan hallussa eikä sen alle eikä laitaan ole kirjoitettu mitään sen kuuluuttamisesta, joka on tavallista; tuskin sen tuoja näyttikään sitä kellenkään papille, varsinkin jos tiesi sen sisällön. Tämä kummallinen ja Orloff-Denisoff'in suurta älyä ei suinkaan todistava kuulutus kuuluisi suomennettuna näin:

Kuulutus!

Palattuani menneenä eilis-päivänä Närpiön pitäjästä, jonne matkani määränä oli antaa rahvaan vannoa kihlakunnan oikeuden edessä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisimmasti käskettyä uskollisuusvalaa, on hänen ylhäisyytensä, kenraali j.n.e, korkeakuinen herra kreivi Orloff-Denisoff tehnyt minulle tiettäväksi, miten osa Närpiön pitäjään rahvasta, eli paraasta päästä ne kyläkunnat, jotka ovat meren rannalla eli sen valtatien varrella, joka vie Waasaan, eivät ainoastaan ole kokouneet varustettuina pyssyillä ja muilla aseilla, ja siten pitäneet rikkoa sitä rauhaa ja lepoa, jota Hänen Keisarillisen Majesteettinsa sotajoukot toivoisi kaikkein maan asukasten saavan nauttia, niin kauan kun itse pysyvät rauhallisina eivätkä itse menetä suojeluksen oikeutta, vaan myös että samat kapinalliset ihmiset, vähimmättäkään syyttä ja aivan suotta, ovat rohjenneet saattaa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä mainittuihin kyliin asetettuja sotajoukkoja siten että kuuluvat pitävän muutamia vankeudessa ja toisia tappaneenkin. Hänen ylhäisyytensä antaa rahvaan, sen jo luultavasti mielen-malttiin tultua, itsensä ajatella tätä heidän käytöstänsä, koska Hänen ylhäistyytensä on vakuutettu, ett'ei löytyne ketään, joka ei ymmärtäne tätä heidän käytöksensä rikollisuutta.

Hänen ylhäisyytensä käskee siis tässä suhteessa: että jos olisi toivomistakaan lievitystä rangaistuksesta, jonka täytyy seurata tällaista menettelemistä niin pitää:

1:ksi Niitten kyläin, joissa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä sotajoukkoja on jotenkin hätyytetty, vangittu tai murhattu, lähettää yksi valiomies joka kylästä hänen ylhäisyytensä luoksi Lapväärtiin, ei ainoastaan tuomaan myötänsä ja antamaan pois niitä pyssyjä ja aseita, joilla nämä kapinalliset kylät ovat olleet varustetut, tai toisin vielä voi kylissä löytyä, mutta myös rukoilemaan armahtamista rangaistuksesta, jolloin heillä voi olla toivoa rangastuksen lievityksestä.

2:ksi Pitää kaikki otetut ja vangitut upsierit ja kasakat taikka heti kohta tuotaman jälleen Lapväärtiin, taikka, jos se ei voi heti tapahtua, Hänen ylhäisyydellensä tiedoksi annettaman, minne ne ovat viedyt, missä ovat ja mistä heidät voi löytää.

3:ksi Pitää ne kyläkunnat nimitettämän, missä kokouksia on tapahtunut ja missä joku majoitettu joukko on otettu ja vangittu. Myös pitää kaikki ne rikoksen alaiset, jotka ovat ottaneet osaa kokouksiin, nimitettämän ynnä paikka, jossa kapina on alkanut, sekä koko mainitun kapinan laita tietää annettaman.

Ne kylät, jotka ovat etämpänä täältä ja joilla on lähempi Waasaan, niille annetaan vapaus tarjoutua herra kenraali Demidoff'in luoksi Waasassa edellämainittuja käskyjä noudattamaan. Sentään on näidenkin loitompana asuvain kyläläisten tuleminen Hänen ylhäisyytensä luoksi kirjallisen kertomuksen kanssa tässä edelläannettuin käskyin täyttämisestä ja noudattamisesta. Lapväärtistä Kesäkuun 29 p. v. 1808.

Fr. Söderlund.

[18] Olla hiippasilla on leikki, joka hyvin vastaa ruotsalaiseen leikkiin: "ge natthugg"; jäädä hiipaksi vastaa ruotsalaisiin sanoihin: "få natthugg", joita tämä mies juuri nyt käytti.

[19] Toiset sanovat vaan yhden miehen asetetun kahdesta ruodusta, pait säännöllisen sotamiehen. En ole ollut tilaisuudessa tarkastaa tätä seikkaa mistään kirjeistä tai muista papereista, ja kun Bladh, näiden asiain historioitsia, sanoo asetetun kaksi miestä ruodusta, olen minäkin pitänyt saman määräyksen.

[20] Eräs pakolainen oli jo vähällä tulla saavutetuksi, eikä tiennyt enään muuta neuvoa, kuin antautua taikka lymytä muutamaan riiheen. Hän päätti koettaa jälkimäistä pelastuskeinoa, ja konttasi riihen alle. Sitä tehdessään hän löysi yhden jo ennestään täällä; mutta ollen itse nuori ja hoikka kontti hän edellistä edemmäs. Kasakat näkivät hänen konttaavan riihen alle, tulivat riihtä tutkimaan ja tekivätkin sen tarkkaan. Lattian alta löysivät yhden miehen, se vedettiin esiin ja — murhattiin; mutta se, jota olivat takaa ajaneet, pääsi. — Toiseen riiheen oli ikään kaksi paennut. Kasakat hakemaan; mutta eivät löynneet kumpaakaan; yksi näet oli kontannut pesään, toinen kiivennyt parsille. Kun eivät löytäneet ja tiesivät heidän olevan siellä, niin päättivät savustaa ne sinne. Pikaan sytyttivätkin riihen joka nurkasta, jotta huone pian roimusi ilmivalkeassa. Kun niin valkea liiaksi läheni, täytyi pakolaisten jättää suojansa ja savuun tupehtymästä lähteä ulos. Onnensa ohjissa pääsivätkin tuulen alle, joten paksun ja mustan savun keskeltä pääsivät onnellisesti pois.

[21] Tähän ehkä sopinee panna muutama Ridderhjerta'n kirje, jossa puhutaan tästäkin viipymisestä. Kirjeen enin osa koskee muita näihin liikuntoihin kyllä koskevia asioita. Suomennettuna kuuluu se näin:

Sotasihtierille pää-päällikkyyden luona, korkea-arvoiselle herra D. Monfelius'elle pääkorttierissa.

Herra sotasihtierin kirjeen mukaan, tämän kuun 10 p., jonka eilen käsitin, saan antaa seuraavan kertomuksen: Wiime Heinäkuun alussa, kun sain käskyn lähdyttää itseni pääkorttierissa Uudessa Karlebyy'ssä ja olin sinne lähtemäisilläni Kronprinsen nimisellä aluksella, tuli katteini Edman Sulvan pappilaan toisenlaisen kalun kanssa, jonka hänen omistamalle tilallensa Åminneborg'iin eräs Wenäläis-eversti, nimeltään Jagodin, oli jättänyt; minä otin nämä kalut vastaan, kuni sanottiin, ja vein ne muassani edellä-mainittuun alukseen, kuten Sundom'in kylän talonpojat, jotka soutivat minua tälle alukselle, voivat todistaa. Sulvan pappilasta kuljetettiin kalut mainitun everstin omilla muonavaunuilla, jotka olivat hyvin rikkinäiset ja jätettiin tähän kylään, ollen mahdotonta niitä edemmäs kuljettaa. Kun tulin alukseen, oli siinä eräs kasakkamajuri, joka oli palvellut eversti Jagodin'in rykmentissä, ynnä everstin tulkki ja useampia vangittuja kasakoita, jotka olivat olleet majoitettuja Åminneborg'in tilalla. Heti kalut alukseen saatuamme, sanoi kasakkamajuri itsellään olevan everstin kaluin seassa muutama kuvilla ommeltu takki ja yhdet uudet housut, jonka tulkki todisti; tällä viimeksi mainitulla oli paljon kalua, samoin kuin toisillakin kasakoilla, jotka olivat olleet samaan majoitetut. Luutnantti af Lund, joka oli aluksen päällikkö, aukaisutti kalut ja antoi majurille, tulkille ja muille kasakoille mitä heidän omaa oli; loppu jäi alukseen, pait kaksi Wenäläistä pankon seteliä, yhteensä 120 ruplan arvosta, ynnä yksi avoin kirje, joka oli omassa lakkarissani sekä yksi yksinäinen mytty, sisältävä muutamia hopeisia koristuksia, jotka otin erittäin vastaan katteini Edman'ilta ja jotka pantiin omain kaluini sekaan. Aluksen tultua Uuden Karlebyy'n ulkosatamaan, soudimme luutnantti af Lund ja minä kaupunkiin. Minä kävin kunniatervehdyksillä Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luona, ja sain käskyn matkata jälleen Närpiölle ja siellä panna toimeen maan suojelusväen, jota asettamaan kenraali Aminoff'in silloin piti matkata. Lähtiessäni Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luota, tapasin kenraali Aminoff'in, joka käski minun heti matkustaa edellä, laittaakseni kyytin hänen tuloansa varten. Siis tulin kiireesti matkaamaan pois, ilman että satuin enempää tapaamaan luutnantti af Lund'ia. Tullessani Sulvan pappilaan, tuolla puolen Waasaa, sairastuin minä, kuni kenraali Aminoff tietää, ett'en 8 päivään pääsnyt matkaamaan alas Närpiölle. Heti kun voimani myöntivät matkustin määräpaikalle ja tulin Heinäkuun 18 p. Finbyy'n sillan luoksi, jossa samana päivänä kirjoitin sisään suojelusväen ja otin päällikkyyden siellä olevain laveain varustusten yli. Seuraavana päivänä eli Heinäk. 19 p., jolloin sain vähän joutoa korttierissani, otin esille luettelon katteini Edman'in antamista kaluista; minä jäljennin sen muistutuksineen ja panin pääkirjan sekä 120 ruplan arvoiset pankon-setelit samaan kuoreen, jossa kirja oli, ja panin kaikki muutaman pöydällä olevan peilin lokeroon, aikoen ensi tilaisuudessa lähettää ne pääkorttieriin. Sitten menin alas varustuksiin, jossa vietin sen yön. Heinäk. 20 p. kello kahden aikana hätyytti vihollinen varjeluslinjaa. talonpojat pakenivat, kuten lähettämässä kertomuksessani mainittu on, ja itseni täytyi paeta luutnantti Melin'in väestään, jonka tiesin olevan tulossa. Palveluspoikani, jonka äsken olin ottanut palvelukseeni, makasi korttierissa kirkkoväärtin kanssa; hän herätettiin yht'äkkiä ja kiireimmittäin kokoili hän minkä kerkesi, ja tietämättä tietä, jota minä peräysin, ajoi hän erään ämmän kanssa rantatietä 8 peninkulmaa Maalahden pappilaan, koska minä taas peräysin tykkineni uutta Waasan tietä. Pojan palatessa varustuksiin kaipasin muutamia kalujani ynnä pöydällä muutamassa sopessa ollutta peiliä, jonka lokerossa ennen mainitut paperit ja rahat olivat; poika muistaakin tarkkaan itsensä unhottaneen peiliä. Eräs ämmä, ainoa kotona olija vihollisten tullessa, kertoi, jotta 15 tai 20 minuuttia poikasen matkustettua oli 3 kasakkaa tullut kartanolle ja heti astunut huoneesen, jota olin asunut; sittemmin olivat tulleet pieksemään häntä ja pakoittaneet häntä kantamaan kaikenlaista, jota ämmä hädissänsä ei tiennyt mitä se oli. Siis joutui arvattavasti rahat, kirjeen ja muun kalun kanssa, vihollisen käsiin. Sitten oli minulla joka silmänräpäys niin paljon tekemistä minulle suotuun luottamuksen kuuluvista askareistani, ett'ei minulla ole ollut aikaa, ja jos joskus olisi ollut aikaakin, niin kunnian saattaa Hänen Ylhäisyytensä tiedoksi tapahtuman kysymyksessä olevien kaluin kanssa, jotka olin ottanut vastaan katteini Edman'ilta. Heti tultuani Lapväärtiin, käsitin kirjeen v. maaherra von Schantz'ilta ynnä muistutuksen lähettää pääkorttieriin mainitut tavarat; niin kerkeään kuin aika myönti kirjoitin kirjeen katteinille ja tähdistön jäsenelle Ulfsparre'lle, joka on Hänen Ylhäisyytensä adjutanttina ja jota minun on kunnia tuntea; siinä lähetin luettelon muistutuksinensa joka kappaleesta; sitten kerroin kirjeessä koko tapahtuman ja pyysin saada tiedon Hänen Ylhäisyytensä lauseesta rahoista ynnä kenelle mytty pitäisi annettaa. Ellei parooni y.m. Ulfsparre'lla ole lähettämä luetteloni tallella, lähetän toisen samanlaisen heti kun tapaan pataljoonan tavarakuormat, joka nyt kuuluu kulkeneen Kokkolan sivutse; sillä palveluspoikani tietämättömyydestä olopaikastani ei minulla nyt ole kapineitani luonani.

Dörra Grip'istä Syyskuun 19 p. 1808.

Fr. Ridderhjerta.

[22] Toinenkin juttu hänen koirasilmäisyydestänsä on, että häntä väkisin vaadittiin kerran lukukinkereille, jonne hänen viimein täytyi mennäkkin. Pappi häneltä kysyy: "onko monta pääkappaletta katkismuksessa?" Pihl arvelee tuota tuohon ja tiuskuu papille: "saanko minäkin kysyä teiltä?" Kun pappi lupaa sen, niin Pihl kysyy: "onko monta ruuvia kiväärin lukussa?" ja kun pappi ei osannut sanoa, läksi nauraen pois, arvellen että kummallakin on omat tietonsa.

[23] Hän kun puhui ruotsia, sanoi "koket" eli "kokon" (keitos), joka puheenparsi merkitsee samaa kuin tusina eli 12.

[24] Bladh kertoo talonpojan hirtetyn tässä; mutta siinä ei liene perää, kun ei siitä tiedetä enään ensinkään ja asia kerrotaan enimmästi näin.

[25] Hän itse oli vähällä joutua heidän ammuttavakseen, kun ensi silmäyksessä aivan näytti vaatteistaan ja asustaan kasakalta; mutta aikanaan sattui joku tuntemaan tämän etukynnessä pakenevan päällikön.

[26] Mistä Bladh on saanut asiainsa määräykset varsinkin tässä kohdassa, en voi ymmärtää. Ensinnäkin kun sanoo Thesslöf'in miehiä 100 sotamieheksi, ehkä jokainen, joka on ollut läsnä tapahtumassa, sanoo niitä olleen vaan 50. Toinen Kumma on, kun sanoo 10 talonpoikaa asetetun joka sotamiehen väliin, sillä useimmat sanovat kaksi vaan pannun väliin ja joku väittää vaan joka toisen miehen olleen talonpojan.

[27] Tässä näkee, että vaan vähin osa oli ensimäisten apua pyytävin joukossa. En tiedä oikein, mitä Närpiö sai, ja mitä luvattu oli — ei näet annettu niin paljoa kuin luvattiin. — Bladh'ille esimerkiksi lupasi itse keisari 26000 ruplaa hop., mutta vasta hänen kuoltuansa sai hänen poikansa 15000 ruplaa pankkoa lainaksi la'illista korkoa vastaan.

[28] Fahlander oli jo ennen tarkoin tutkinut, oliko vihollisilla tässä tykkiä. Miehensä vakuutti ei olevan; mutta Fahlander ei tahtonut sittenkään uskoa, vaan kiisti häntä "Jumalan tähden" puhumaan totta; sillä "muuten ollaan hukassa." Ehkä mies koki kiistää ja vakuuttaa itsensä tietävän, ett'ei ole vihollisilla semmoista asetta, niin ei uskonut oikein sittenkään; mutta vaati miestä muassaan rynnistämäänkin, jotta siitäkin näkisi, tokko tuo uskaltaisi. Mies ei tahtonut ensin tulla, mutta tuli vihdoin kun F. sanoi: "tule pois, ei ne sinua tapa paremmin kuin muitakaan."

[29] Kun ei kuulat sattuneet Suomalaisiin ja kun hän itse hosuen miekallaan ja väliin syljeskellen järkähtämättä vaan kulki edellensä, luultiin Fahlanderin olevan lumotun rautaa vastaan, samoin kuin Wenäläiset luulivat eversti Eek'istä, jolla myös oli tapana hosuen miekallaan ja syljeskellen käydä joukkonsa edessä. Kun Eek kerran kuljetti mustaa pässiä troski-vaunuinsa alla, niin luulivat tätä näkevät Wenäläiset, että hänellä nyt oli itse paha-henki muassaan, jonka kanssa oli muka käynyt liittoon heitä vastaan. Muutoinkin piti moni Eek'iä uljuutensa vuoksi mahtavimpia velhoja olleen. — Everst-luutnantti v. Fieandt'ista sanotaan samoin, että oli lumottu rautaa vastaan. Eräs vanhus kertoi kieltämättömänä totena, kuinka hänen nähtiin tappelun Lintulahdessa päätettyä pudistavan vaatteistaan "vihollisen luotia kuni herneitä", jotka olisivat kaikki pysähtyneet hänen vaatteisinsa.