VI.

Balkanien ylitse Sofiaan.

Pataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa jotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan tästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi kuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen ihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään jäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen tarkk'ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin kärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett'ei niitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään sotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä muun muassa: "Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä ja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset."

"Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi nuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja useallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin verileikkeihin." Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun nahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta vastaan. Lakki ja "paslikki" lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla menimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi jälkeläisiksi, jotka "nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti."

Jokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi pussia, joista toisessa oli leipää seitsemäksi päiväksi (?), toisessa kolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni lihapalanen.

Pataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla yhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov'in [kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon alla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet ehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes kolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas, lepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä valkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta vuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin tuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. — Meidän piti poikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden harjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte uhata Arab-Konak'issa olevaa vihollista takaa päin.

Niinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen Balkanien ylimeno. — Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan painoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin. Tie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin jättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään; harjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia nyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. — Tie oli ainoasti viiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.

Syvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat käärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi minareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja narisi… tuolla etäällä näkyi "Gripenbergin vuoren" [sille vuorelle annettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti Gripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa puolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle aurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat savu-pilvet sen loiston. — Siellä jymisivät par'aikaa Mehemed Ali pashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa perästä vihollisen varustuksiin!… Mutta yhä korkeammalle nousevat meidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa — ylös vain uupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus metsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas! jo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. "Gripenbergin vuon" on jo läpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren seinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; — — yht'äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.

Mutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov'in matkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv. 1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla, kunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov'in muistoa. — —

Joulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad'in vuoren juurelle, johon jäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä vastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p. ehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. — — Alhaalla laaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me seisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa, mahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä enemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät urosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi kätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! — — — Mutta tuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen Etropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan raivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen siipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun korkein kukkula — — katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei kuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka satoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan auringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa kellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän sulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu ja jopa muutama tuikkiva tähtikin! — Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi, myrsky, — ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, — ikuinen rauha, kirkkaus! — Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen kaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan sunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden yläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman, neron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin? Toki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan, niiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta nämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita — mutta kuinka komeita, kuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan haihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne aatteet ja tunteet, joita se herätti, — siitä olen varma! —

Valkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli leimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli teetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi yhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden ympärille nukkuivat miehet — lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla. Väsymys voittaa pakkasen — väsyneet silmät vaipuivat yhteen — — kultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin ja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien siivillä; — — me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan valon säteilevän, me näemme paljon — iloa ja surua, ylellisyyttä ja kurjuutta. — — — Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, — mutta sitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta polviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen, taikka "mäen-lasku."

Tuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme käskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja vara-lavettia. — Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella täytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan oli vaan 40-45 miestä. — Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus oli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi, mutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea tiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.

Vihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. — Köydet pantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett'eivät päässeet pyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja — Jumalan nimeen lähdetään liikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät luonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin seisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin taas päis'tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä, hinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin, mutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan "järräävät" he yks'päisesti kiinni köydestä.

Yhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet voineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja siinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.

Yhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja olemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, — Jumalalle kiitos, olemmekin terveinä alhaalla laaksossa. — Balkanien ylitse on menty; meidän joukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo historiaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin jalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä oli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. — Tuolla tulee Gurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä, kiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja — menee eteenpäin. Kyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään, vaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla, joilla hän nytkin tämän suurtyön teki. — Se joka itse näki tämän retken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin siihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt menemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa, joulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten mukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina kuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä käytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia tykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä tyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.

Kun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää; sitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse hoitoonsa. — Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen Tsurjak'in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin yksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin lumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille, jonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän kielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin olevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä venäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean loisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa, ennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka viisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä keskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat nähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän hyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin — lumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak'issa ja lähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä Tiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan. (Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien välillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme perille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten ampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja kun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin, Rauch'in ja Dandeville'n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme taistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka eivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa aikaan — tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi maahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä tappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.

Täällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä seuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen tarkk'ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden Orhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua kylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan kylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten vallassa — meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona kenraali Krydener'in johdolla — ei turkkilaisten auta mikään muu kuin antautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme "hypänneet ennenkuin ojaa olikaan"; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä meidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet mahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä. Kello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään pakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä, ihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä. Meidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, — 2:nen pataljoona oli vasemmalla — ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa jääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa ampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti 2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän kaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla taikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella puolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. — Vaikka kyllä huikeasti ponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä äskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja haavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.

Kun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan mennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he hangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi katsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista sotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat näille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa vankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa pataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa meitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli turkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän jälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta isänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin rakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen; sillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan Tiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10 illalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana yönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen liikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa levättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä, kunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä vasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen komppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla puolella 1:nen ja 4:jäs tarkk'ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli 3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän ketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä Isker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista kranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli jo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes preobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan, jolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi, palausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti sammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea rakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.

Meille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin vähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein käyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla suureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni Dubniak'issa.

Pataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia. Seuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista lisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan kylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov'in kolonnaan ja sen kanssa kiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä vieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi onneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari tuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta, heittäyi kinokseen ja — nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme Weljaminov'in kanssa.

Samalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta, piti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei odottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja peräytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja lähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin eteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä kaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä mielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia — ett'eivät jalat paleltuisi. — Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut kaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos komppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten käytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä kaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin kyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan; kuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään jättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin lävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei kuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty patruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo paukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä kolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä laskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista muutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.

Meidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut turkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt tehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen sen lähitienoilta eteläänpäin.