IV.

Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä Pravetsin tappelu.

Tuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin yöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen. Terveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia ääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin "aurinkoinen armas" nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin, vaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja ihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe meille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta — siitä on jo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien hirmu-kuvien perästä. — — —

Kaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin tekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen lääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa ensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen seurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin rakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin, olivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen, takarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen turhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi tantereelle.

Sitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä vankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin Tsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän pataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen metsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien suojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty, piirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa niistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman Bulgarian vieraanvarattomilla aroilla.

Toisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin suuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja vangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia kuolleitansa omiin hautoihinsa.

Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Turkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat venäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset kantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin samaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä oli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja käski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän kuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli lähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa käsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet, kieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.

Samana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki kokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa edellisen päivän tappelussa.

Lokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin kentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden ristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse määrätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin. Ensimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön ristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.

Muutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin unelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu sen näkijän silmistä.

Huomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish erittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut. Tarkk'ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona Dolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona teki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat mariopuolalaiset husaarit.

Lokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan etuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa kuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä ampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he olivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia; se ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme nimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet ampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat osaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin joka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että helposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.

Pataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs pataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä välin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak'iin, jonka tähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle leirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen, ja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin, huomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja jättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset haltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman vallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin Gorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko tehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.

Dolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.

Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin hyvässä kunnossa.

H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole velttoutunut.

Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti Ramsayn kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan. Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin päällikkö eversti Procopé.

Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen, ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri, everstiluutnantti Sundman.

Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo, sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme, sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu, kuin — reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja — nukuimme uudestaan.

Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten "härkä-postiksi". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin — kai — ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin — virassansa uutterina — valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.

Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi, kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin. Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.

Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit, saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. — — —

Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa kaatuneet kumppanimme lepäävät! — —

Siellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi kuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne tykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan hiljainen varjo teidän hautakummuillenne!

Minne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon, toiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät, ei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli jo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet levon.

Päivällisen aikaan ehdimme Telish'in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie jakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen kaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa, ja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden jalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin pitkälle kuin mahdollista kristittyjen "koirien" haudoista.

Pitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja laukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.

Kummallakin puolen tietä Telish'istä eteenpäin, olivat turkkilaiset jokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish'in tappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että jonakuna päivänä Telish'in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa Radomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista sotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä yhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa pötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa tärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien poikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän eteläpuolella.

Viimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n päivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien vasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti olevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden ylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä ranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän aikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.

Pataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty täällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet sairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen tarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään sovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn asettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava, käskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden sairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien vähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak'issa ollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo useampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis ihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa enempää sotaan kelvollista miestä.

Radomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki erään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon kävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja saavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui hänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla muslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy oli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.

Miehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16 päivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi Shuvalov'in joukkojen etuväkenä.

Kivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä suotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme Balkan'in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan virran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä kuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja myllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.

Kun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö huomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei ollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.

Jota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi eroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä osoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja luotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme meille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita. 16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme seuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon jäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren juurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin panna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei ollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet nuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.

Marraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja sill'aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen rakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.

Sotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne jäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat alkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.

Täällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin armejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt vasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin kanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä urhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.

Meidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä seudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä tuntunut pitkältä.

Marraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan prikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään Moskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän lähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan Gurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.

Niiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua Pravetsia vastaan, ja kenraali Dandeville'n ahdistaman Etropolia, hän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat horjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.

Kreivi Shuvalov'in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista ensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi kenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä meidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch'in johdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin; siihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi sota-kaivaja-komanto.

Illalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja ikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin, nukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo huominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta ihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi, ja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden olisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen. Myöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että esim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan ja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo esim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten hirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin nytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän tehtävät huomiseksi.

Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja kuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt ehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.

Vähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä jääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset niiltä seuduilta joihin saattoi päästä.

Pravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie tekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy tammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli vihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät puolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen vasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän valtaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen säntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle paikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa mutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että ahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.

Kun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on vaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan mahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka rakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin keijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan antaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin sitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: "sitä en ymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta." Mutta se ei ollutkaan mahdotonta; Pravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.

Pataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei kenraali Rauch'in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten selkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.

Tykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23 päivän) pää-asia.

Pimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista tykkiä korkealle mäelle.

Samana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle, vastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli koottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill'aikaa saanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt niin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä kolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän johdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen osa yötä tulisi siis levolliseksi.

Tässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch'in kolonnan matkaa, sill'aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch'ia odottaen.

Kenraali Rauch'in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6 pataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli Suomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar'in ja Kalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan etelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän Pravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa: "Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen matkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle, kiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi, joka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania peittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä semmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen oli kielletty, kävi niidenkin työ milt'ei mahdottomaksi. Taajojen pilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä syvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista ponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät tieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin aikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta —."

Yön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että se kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä turkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan sota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui pataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta oli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli luutnantti Norjan tarkk'ampuja-prikaatissa Sofus Kristensen, joka heti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön käskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan kuuluvaksi.

Päivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista pattereistansa. Kreivi Shuvalov'in jääkäri-rivissä oli silloin: vasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa suomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk'ampuja-pataljoona. Varaväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla lähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin oli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona oli ollut oikean siiven lisänä.

Koska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei tarkk'ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin saatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun välillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy siirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi; niin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää sen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin turkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään, ei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin ketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori lähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.

Kranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen olisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät samaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti se suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei näkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta, jonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä. Kreivi Shuvalov'kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle, joka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko vihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett'ei siinä luulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin yksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä ehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä tervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta takaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa. Rauch'in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei siitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.

Puolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän turkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch'in joukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin turkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta kiertämän meidän taaksemme.

Juuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki Brunou, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä vapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli osoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta kädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin pataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni Dubniak'iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä lävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta upseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään haavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa komppaniasta ja 1 neljännestä.

Samaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen vasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa läheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen johdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan kanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että tämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden. tämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet ainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko itse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.

Miellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin väkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli määrännyt sotamiehellensäkään.

Hän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei Suomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja pitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi ampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin kukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli levottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi sangen levollisesti: "No, jopa vihdoin löysivät meidätkin."

Jota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin Rauch'ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden kävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket tuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta ampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten varustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch'in tuloa. Keskirinnan joukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan rykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut alhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par'aikaa temmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky ryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen mainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät esteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin; sillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä, herkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta kaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden jättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat Pravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman näköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.

Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300 kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli turkkilaisten varustuksien takana.

Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla Isker-laakson oikeata puolta.

Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta pakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.

Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi muitakin tietoja.

Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle, jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa. Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien, innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa. Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa, varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan — — —.

Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.

Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa toisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus, ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien herroiksi. — — —

Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.

Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää, ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja 4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut tuotiin tämän vuoren juurelle.

Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta; sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi, ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan, niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme siellä jotensakin välttäväksi.

Radomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän kahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena tappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta saivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut, jonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin siis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä nostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett'ei heillä muka ollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut muuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta toimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin todella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas siitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos heidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme ymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin väliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme ukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin puolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin taukomatta "suutansa pruukaamasta".

Olostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin turkkilaiset, mainittakoon vielä, ett'ei ylhäällä mäellä ollut veden tilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas sen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein, että kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen matkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi — maahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin tullessa pitämään tarkkaa huolta, ett'eivät "alammaiset" pettäisi kannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat saaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin eli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta ottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä vaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin kopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut kavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.

Meidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli Orhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja niiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten varustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes'in kylän kohdalla olivat rakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä helposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli vihollisen telttiä pystytettyinä.

Kaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten varustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie Balkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin tehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin tarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan, jota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.

Niinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin marraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman kenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison tykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden sotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27 päivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle Sjandornik'in ja Arab-Konak'in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi jalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville asemoille ja taistelu alkoi.

Saatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin rykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli ajanut vihollisen Sjandomik'iin ja Arab-Konak'iin. Kun turkkilaiset Wratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin pää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti valtasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja tarkk'ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja Sjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä vasemmalta puolen.

Yöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets'ista, jonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä Wratsjes'iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen kimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin olisimme taasen tahtoneet päästä "miekan mittelöhön", mutta totella täytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan ehtoopäivällä ehdimme Wratsjes'in kylään, johon jäimme yöksi ennen mainitun Bebresja-joen rannalle.

Kun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon soittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran Tonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa usein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme kirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen puhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka olivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin semmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä ajatukset herättivät, saattaa nimittää — kodin-kaipuuksi. Ja niiden seurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme Suomen lempeille saloille takaisin, mutta — turha se toivo oli.