HAJANAISIA MUISTELMIA ENSI VUOSILTA KIINASSA

I:nen Luku.

Ensimäinen viikko Kiinassa.

Unohtua ei voi se päivä, jolloin ensikerran astuimme maalle Kiinan rannikolla. Ääretön pienuuden, voimattomuuden tunne valtasi sydämen. Istuen rikshoissa, joita miehet vetivät, katselimme kaduilla kulkevia Kiinalaisia. Olimmeko todellakin Kiinassa? Voisimmekohan täällä mitään vaikuttaa? — Niin, kukas voisi kuvata niitä tunteita, jotka täyttivät sydämemme ja luetella ne ajatukset, jotka mielessämme risteilivät? Edessämme oli ikäänkuin ylitsepääsemättömät vuoret. K.S.L—sen johtaja, herra Taylor sanoi meille Lontoossa ollessamme:

"Kun tulette Kiinaan, tulee eteenne suuria vastuksia. Ne kohoavat jyrkkinä, kuin kaupunkien muurit. Jos nousette muureille, katsotte sieltä alas, on jyrkkyys kadonnut. Niin on vaikeuksienkin laita. Niitä on katsottava ylhäältä, Jumalan näkökannalta. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eikä sille, joka Häneen luottaa." — Hän oli kokenut sen. Sydän rauhottui muistaessa ettei Jeesus ollut meitä lähettänyt sentähden viinimäkeensä, että jotakin olimme, eikä siksi, että meillä oli jotain voimaa tai viisautta, ei, vaan sentähden kun Hänelle oli annettu kaikki voima ja valta taivaassa ja maassa. Tällä valtakirjalla varustettuina olimme tulleet kaukaisista maista ja merten ylitse Kiinan miljoonien keskuuteen. — —

— — — Miehet veivät meitä K.S.L—n päämajaa kohden. Leveillä, jokseenkin siisteillä kaduilla oli,kylmästä ilmasta huolimatta, paljon ihmisiä liikkeellä, mutta ainoastaan pitkätukkaisia Kiinalaisia. Rakennukset olivat ulkomaalaisia, kaksikerroksisia ja monet lähellä hajaantumistilaa. Noin lähes puolen tunnin kuluttua tulimme erään ison rakennuksen portille. Rakennuksen ulkoseinällä olivat sanat

China Inland mission.

Sydämemme sykähti ilosta, sillä siinähän nyt oli K.S.L—n koti! Lämmin, kotinen tunne valtasi meidät. Ilomme yhä lisääntyi kuin avoimin sylin tulimme vastaanotetuksi tässä vieraassa maassa. Kodissa oli siihen aikaan 70 lähetyssaarnaajaa. He olivat isossa salissa, parhaallaan teen juonnissa, kun me astuimme sisälle. Sekin hetki jäi ijäksi päiväksi mielehen.

Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Muutamat olivat jo vuosikymmeniä olleet maassa, toiset olivat vastatulleita. He olivat kiinalaisessa puvussa. He olivat tulleet eri maista ja kuuluivat eri kansoihin ulkonaisesti, mutta sisällisesti olivat he yksi kansa, Jumalan kansa, yksi perhe, Jumalan perhe. Heidän yhteiskunnallinen asemansa oli ollut hyvin erilainen. Muutamat olivat osallisia korkeimmasta maallisesta sivistyksestä. He olivat olleet tilaisuudessa jalostuttamaan henkeänsä kaiken sen kautta, mitä hyvä koti, kasvatus, koulu, tiede ja taide taritsee. Toiset olivat osattomat niistä eduista. Näistä erilaisuuksista huolimatta olivat he olleet "kuolleet synneissä" ja "vieraat Jumalalle", mutta "Jumala oli herättänyt" heidät ja "siirtänyt heidät pimeyden vallasta rakkaan poikansa valtakuntaan." Nyt he olivat "Kristuksen sotilaita" ja tänne lähetetyt pystyttämään "lippua", joka heille oli annettu ja johon nojaten he taisivat kohota ja nousta ylös synnistä. — Katsellessani heitä, he ikäänkuin sanoivat:

Oi! "lippu" kallis, verraton, Se Jeesus nimi meille on! Kun siihen vaan mä katsahdan, Niin uutta voimaa ammennan!

Kun taistelussa tämän maan Sieluni rupee horjumaan, Niin siitä silloin voimaa saan Taas taistelua jatkamaan.

Oi! tämä "lippu" taivainen Voi muuttaa mielen maallisen, Sen katoovista irroittaa, Ja ijäisihin istuttaa.

Ja vaikka myrsky pauhaisi Niin että vuoret järkkyisi, Ei tämä "lippu" kuitenkaan Liikahda koskaan paikaltaan.

Tää "lippu" tuottaa elämän, Ja rauhan, ilon pysyvän. Se taivahan on tikapuu. Ei sitä voita mikään muu.

Tää "lippu" Jeesus rakas on! Hän meille ompi verraton! Sen kohotamme korkeelle Niin, että näkyis' kaikille!

Ulkonaisesti he kuuluivat eri kirkkokuntiin, mutta sisällisesti yhteen. He tekivät työtä kootakseen ihmisiä Jumalan valtakuntaan, eikä vaan omaan pieneen kirkkokuntaansa, sillä se kirkkokunta, johon kuuluivat, oli vaan eri osasto yhteisestä suuresta lammashuoneesta, jonka ovena on Herra Jeesus. Kunhan ihmiset vaan "ovesta" sisälle tulivat, iloitsivat he siitä, menivätpä sitten mihin osastoon tahansa! Eihän Noan arkissakaan ollut useampaa kuin yksi ovi, mutta osastoja eli olinsijoja oli monta! Oikealle perustukselle rakentaminen on pääasia!

Ken Jeesuksehen uskoo vaan, Hän kuolemaa ei näekään. Ken Häneen luottaa lujasti, Hän pysyvä on ijäti.

Meistäkin tehtiin Kiinalaisia.

Kodin johtajatar vei meidät katselemaan vaatevarastojaan. Isossa arkussa oli paljon valmiita pukuja, mutta kun ei niitä kaikille riittänyt, päätimme odottaa siksi, kunnes räätäli oli ommellut lisää.

Viiden päivän kuluttua oli pieni seurueemme räätälin avulla muuttunut kiinalaiseksi. Olimmehan niin Kiinalaisten näköisiä, kuin suinkin oli mahdollista ulkonaisesti olla Kiinalainen! Saimme leveälahkeiset, pitkät housut, lyhyen kaksijakoisen hameen, polven alapuolelle ulottuvan leveähihaisen, väljän nutun. Päähän pantiin musta, vuoritettu, ainoastaan otsaa peittävä, korvihin asti ulottuva päähine. Jalkineet olivat puuvillakankaiset, matalat ja kannattomat.

Tähän pukuun pukeutuminen oli muutamille tovereistani ihan taistelun alainen asia. Toisille se oli siunattu, pyhähetki. Silloin ymmärsimme Hebr. 2:14-16 syvemmin kuin ennen. Herra Jeesus tuli ihmiseksi meidän tähtemme. Hän oli kaikessa kiusattu niinkuin mekin. Me tunnemme Hänessä ihmisen ihmisenä, kiusausten, ahdistusten alaisena, ihmisen, joka rakasti, iloitsi ja murehti. Meidän tähtemme Hän pukeutui meidän pukuumme. Mekin pukeuduimme Kiinalaisten tähden heidän pukuunsa. Sitten vuosien kuluessa tulimme huomaamaan kuinka tarpeellista oli olla niin Kiinalaisten kaltainen, kuin voi olla. Kansa ylipäänsä pelkää ulkomaalaisia ja jos näkevät meidät omassa puvussamme, pelkäävät vieläkin enemmän. Mutta nähtyään meidät heikäläisten vaatetuksessa, sanovat: "te olette muuten meidän näköisiä, mutta, silmänne, hivuksenne eivät ole!" On sen käyttämisestä aineellinenkin hyöty. Se tulee meille monin kerroin huokeammaksi. Sikäläisissä oloissa on se meidän pukuamme käytännöllisempi. Kiinalainen pukuni puhui minulle voimallisesti ulkokultaisuudesta ja nimi kristillisyydestä. Enhän ollut todellinen Kiinalainen! En ollut sisällisesti Kiinalainen. Ollakseni todellinen, oli minun synnyttävä Kiinalaisista! Niin ihmisenkin täytyy syntyä Jumalasta, ollakseen Jumalan valtakuntalainen, ollakseen kristitty. "Ellei joku uudestaan synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä", sanoo Herra Jeesus. Lapsiksi synnytään. Ei ulkonainen hurskas elämä ja puhetapa meitä tee Jumalan lapsiksi. "Totuuden sanalla" Jumala synnyttää meitä uudestaan (Jak. 1:18) ja Hänen "suurten ja kallisten lupaustensa kautta tulemme Jumalan luonnosta osallisiksi." (2 Piet. 1:4).

Nyt olimme jo puvun saaneet. Vielä hankittiin meille kiinalainen vuode. Siihen kuului laaja, pehmoinen peitto ja ruohomatto, jonka sisään se käärittiin matkalle lähtiessä! Kiinalainen eväskorikin hankittiin!

Valkeni sitten Tammik. 13 p. Laitoimme päivän kuluessa itsemme matkakuntoon. Pimiän tultua seisoi portilla toistakymmentä rikshamiestä. Uh, miten kylmä oli! Matalat jalkineemme eivät suurta suojaa antaneet ja siksi jalkojamme ihan paleli. Shanghai ei ollutkaan matkamme päämääränä, vaan Jangtsheo niminen kaupunki, suuren kanavan varrella, Jangtsir virran pohjoispuolella. Siellä oli K.S.L—llä koti, jossa maahan tulleet naislähetyssaarnaajat saivat opiskella maan kieltä. Sinne mekin olimme menossa. Shanghaissa liittyi meihin toisia tovereita. Laivalle tultuamme olimme nyt

Ensikerran Kiinalaisten keskuudessa.

Sydämen syvyydestä kiitimme Jeesusta armosta, jota olimme tähän asti saaneet osaksemme. Rukoilimme Hänen meitä auttamaan kielen oppimisessa niin, että pian voisimme puhua ihmisille Hänestä. Muutenhan olimme osaksi Kiinalaisia, mutta — kieli puuttui!

Tuntui herttaiselta kun vihdoinkin olimme Kiinalaisten joukossa. Olimmehan heitä jo nähneet kauvempaa, mutta nyt tulimme likeisiin tekemisiin heidän kanssaan. Heitä loikoi kaikkialla. Ahtaassa käytävässäkin makasi miehiä polttaen "ooppiumia." Ytelä, paha "ooppiumin" haju täytti joka paikan.

Seuraavana aamuna herättyämme, olimme mahtavalla Jangtsir virralla. Eräs laivamies tuli kysymään jos halusimme

Kiinalaista päivällistä.

Tottahan toki halusimme sitä! Muutaman tunnin kuluttua hän palasi tuoden kullekin kupillisen vedessä keitettyjä riisiryyniä, ja laski kunkin kupin viereen parin puisia, särmäisiä, huonostipestyjä, maalaamattomia, tasapäisiä noin 24 cm pitkiä puikkoja. Toipa vielä kupillisen maustimia, ja kolmannessa toi kalaa. Laski vielä kunkin kupin vierelle pienen astian, jossa oli jotain öljyä. Maistelimme, maistelimme, mutta ei ruoka oikein maistunut! Jos olisi maistunutkin, niin eihän niillä puikoilla äkkinäinen saanut suuhunsa toisistaan erillään olevia ryynejä! Ei auttanut muu, kuin eväskoriin turvautuminen, jonka lähetyskodin johtajatar oli antanut runsaasti varustaa leivällä, voilla, lihalla ja munilla. Kiitolliset olimme niistä.

Tulo Tsbenkiangiin.

Kulettuamme vuorokauden Jangtsir virtaa ylöspäin, saavuimme puoli-yön aikana sen etelärannalla olevaan Tshenkiang nimiseen kaupunkiin. Pimiä, kolkko ja kylmä yö se oli. Kaksi lähetyssaarnaajaa odotti meitä laivarannassa. Lyhdynvalossa kulimme ihmisistä tyhjää, leveää rantakatua pitkin. Virran vihastuneet, vaahtopäiset aallot ärjyen hyrskyivät kivitettyä äyrästä vastaan. Vinha pohjatuuli lennätteli vasten kasvojamme sakeasti alas tulevaa lunta. Päätämme ei palellut, sillä juuri lähtiessämme saimme omituisen päähineen ja vasta vuoden kuluttua selveni meille — suureksi kauhuksemme — se tosiasia, ettei se ollutkaan naisten — vaan miesten päähine! Tuiskussa ja lumessa taariessamme iloitsimme kadulla olevista

Nuotiovalkeista.

Huolimatta vihaisesta, vinkuvasta tuulesta, sakeasti alaslaskeutuvasta lumesta, kohosivat liekit ylös kohti harmaata taivasta, levittäen valoa ja lämpöä ympärilleen. Joukko ryysyisiä miehiä ja poikia oli kokoontunut nuotiotulien ympärille. Siinä lämmitellen ja jutellen kuluttivat öisiä hetkiä. Lipokasten peittämiä jalkojamme paleli ja nuo ystävällisen näköiset valot houkuttelivat meitäkin luokseen. Oppaamme, astuen kiireesti ohitse, johtivat meidät yhä edelleen — mutta nuo nuotiovalkeat jäivät ijäksi päiväksi mieleen. Jumalakin on tähän kylmään, synnin sumun peittämään maailmaan sytyttänyt tulen. Jeesus on tullut "maailman valkeudeksi." Hänen luokseen saa jokainen tulla. Hänen rakkautensa valaisee ja lämmittää. Häneen uskovat sielut ovat myöskin nuotiovalkeita tässä pimiässä maailmassa.

Lähetystalolle tultuamme pudistimme lumen makuuvaatteistamme ja kupsahdimme nukkumaan. Kylmät olivat nuo uunittomat huoneet. Vilu karkoitti unen toverieni silmistä pitkäksi ajaksi. Aamulla juoksentelimme, hyppelimme, voimistelimme lämmitäksemme edes sen verran, että kykenimme peseytymään vedellä, joka oli yöllä jäätynyt, vaikka oli makuuhuoneessamme.

Seuraavana aamuna ai'oimme jatkaa matkaa pohjoiseen päin, mutta kanava olikin jäätynyt yöllä. Saimme odottaa

Kymmenen päivää.

Ne olivat pitkiä päiviä! Se oli ensimäinen tunti koulussa, jossa kärsivällisyyttä opetetaan. Siihen Kiinassa joutuu vasten tahtoaan. Aina aamusin heräsimme toivossa siinä, että "ehkä tänään päästään lähtemään", mutta aina uudelleen petyimme. Ei jää meitä niin kauvan pidättänyt, mutta venemiesten kiskomishalu, se sen teki. Jo ensipäivinä olisivat he lähteneet suurta maksua vastaan, mutta kun emme maksaneet, niin he ajattelivat voivansa pakottaa meidät siihen kieltäytymällä. Mutta eihän meillä hengenhätä ollut. Olimme levollisia. Miehet nähtyään ettemme hätäilleet, tulivat tarjoomaan veneitään kohtuullisesta hinnasta ja niin me lähdimme Tshenkiangista. Se oli

Ensimmäinen venematkamme.

Ja hauska se olikin. Hyvällä purjetuulella menimme virran poikki kohti suuren kanavan suuta, joka oli täpösen täynnä veneitä. Meistä näytti mahdottomalta läpipääsö, mutta sinne, toisten veneiden väliin työnsivät miehet venheemme ja kun aika joutui, olimme selvällä reitillä. Päästyämme tungoksesta, kimittivät miehet veneen mastoon nuoran. Nuoran toisesta päästä kiinipitämällä vetivät he venhettä, kulkien kanavan varrella olevaa polkua pitkin. Kanavalla oli vilkas liike. Vastaan tuli matkustaja ja tavaraveneitä, kaiken kokosia mutta miltei samannäköisiä. Erään kylän kohdalle tultuamme, ostimme kiehuvaa vettä teekannuun. Vesikauppoja onkin liiketeiden varsilla ja isommissa kaupungeissa.

Muutaman tunnin kuluttua näimme korkean, kuusikulmaisen, monikerroksisen, mutta kapean tiilirakennuksen, joita muukalaiset kutsuvat "pagodiksi", mutta Kiinalaiset antavat niille nimeksi "paotah." Jälkeenpäin näin niitä kaikkialla kaupungeissa tahi niiden läheisyydessä. Ne ovat muinaisajoilta ja nykyään rappiotilassa.

Kulettuamme pagodan ohitse, jo alkoi näkyä

Jangtsheo

nimisen kaupungin muurit. Rantaan tultuamme tuli miesjoukko ympärillemme, tarjoutuen tavaroitamme kantamaan. Käyrän, olalle asetetun salon neniin he kiinnittivät tavarat. Sohjuista, kaitaista katua pitkin astuimme perättäin kaupunkia kohden. Vastaamme tuli yksipyöräisen kärrin työntäjiä, tarjoten käytettäväksemme mukavia ajoneuvojaan! Nekös telineet olivat! Kukas niihin uskalsi istahtaa? Valokuuvajan luona ollessamme olimme jo istua kököttäneet niissä, mutta toistahan se silloin oli kuin nyt! — Kun toverimme eivät uskaltaneet nousta niihin, niin me suomalaiset kaapsahdimme, sanoen:

"No, jos tuosta putoaa, niin eihän tuosta korkealta putoa!"

Mies alkoi työntää kärrejä. Voitelematon pyörä vinkui ja vonkui ja valitteli surkeasti. Milloin se töksähti pystyssä olevan, halenneen katukiven reunaan, kulloin upposi syvennykseen, jonka ajanhammas oli nakerrellut ennenmuinoin niin tasaisille kaduille. Väliin työntäjän jalka luiskahti liukkailla kivillä, jotka olivat sulavan lumen peitossa. Pyörän töksähdellessä ja miehen horjahtaessa olimme tipahtamaisillamme kapealta istuimelta. Päästiin sitten kaupungin portille.

Tuntuu vähän omituiselta kun ensikerran saapuu kiinalaiseen kaupunkiin. Olimme uteliaat näkemään elämää muurien sisäpuolella. Mies työnsi meitä aika hyräkällä. Vähänväliä huusi hän kulkijoille, jotta tieltä väistyisivät. Epätasaisten, kapeain, likaisten katujen molemmin puolin oli mataloita, yksikerroksisia, rappeutuneita, ikkunattomia asuntoja. Huonojen mökkirähjien ovilla seisoi missä miehiä, kussa naisia, pienillä, vinoilla, ruskeilla silmillään meitä tirkistellen. Katuja kaunistivat saviastian kappaleet, tiilen murot, roskat, laihat, karvattomat koiraraukat, lyhytkärsäiset, matalajalkaiset siat, kaakattavat kanat ja kiekuvat kukot! Ankat siellä levollisina käydä laapottivat. Kuormitettuja aaseja ja muuleja kulki siellä pitkät jonot. Siellä ratsasti takkuisella, harjaamattomalla hevosellaan silkkiin puettu herrasmies. Tuli siinä veden kantajia, kuorman kulettajia, äänekkäästi huutaen: oh, hai jaa! oh, hai jaa! Ryysyisiä, puolialastomia ihmislapsia, sokeita, vilustaväriseviä lapsukaisia, pyyleviä, silkkipukuisia miehiä, sotilaita, kantotuoleja, — niin, kukas voisikaan luetella mitä kaikkea näimme siellä! Poliisia ei näkynyt missään, mutta tungosta ei ollut, vaikka kulkijoita oli kadun täydeltä. Omituinen paha haju oli kaikkialla. Sisempänä kaupungissa olivat rakennukset muhkeita, mutta niistä ei paljon näe, sillä ne ovat korkeiden muurien ympäröimät. Rikasten puutarhatkin ovat niin suljetut, ettemme nähneet muuta niistä, kuin niissä kasvavien puiden latvat.

Matkamme päämaalina oli Jangtsheossa oleva lähetyskoti, jossa naislähetyssaarnaajat opiskelevat Kiinan kieltä. Toverit kutsuivat sitä

Jaakopin lähteeksi.

Siellä otettiin meidät rakkaasti vastaan. Siihen aikaan oli siellä lähettiläitä: Englannista, Skotlannista, Irlannista, Kanadasta, Yhdysvalloista, Austraaliasta, Uudesta Seelannista, Saksasta, Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.

Muutaman kuukauden saimme viettää tässä kodissa. Saavuimme sinne kiinalaisen uuden vuoden ajaksi ja sentähden näimme kaupungin kaikessa loistossaan, valoisampana, hauskempana kuin muina vuoden aikoina. Juhlapuvussaan kulkivat miehet ja naiset. Naisten kasvot olivat maalatut lumivalkeiksi, hivukset öljytyt ja kukitetut. Pikku tyttöjen ja poikasten huulet olivat kaunistetut punasella maalilla. Suuria epäjumalia kannettiin katuja pitkin suuren kansajoukon saattamana. Kaiket yöt kuului kaduilta humua ja yhtämittainen tr- tr- tr tr ääni, joka syntyi maahan viskatuista pienistä, sormen pituisista punaisista paperiputkista, jotka olivat täytetyt jollakin räjähtävällä aineella. Pauke alkoi heti pimeän tultua ja jatkui aamuun.

"Jaakopin lähteellä" kävi vieraita kaiken päivää. Meitä uudistulokkaita he katselivat hyvin tarkkaan. Eivät voineet kylliksi ihmetellä vaiti-oloamme. Tulkin kautta selitimme heille, ettemme vielä olleet ehtineet oppia heidän kieltään, mutta moni heistä piti meitä "tyhmänä" siksi, kun emme osanneet puhua Kiinan kieltä.

II:nen Luku

Kuinka Kiinan kieltä opittiin.

Englannissa ollessamme ostimme Kiinan kielen oppikirjan, mutta nyt alkoi kielen lukeminen oikein täydellä todella. Lähetyskodissa oli useita Kiinalaisia opettajia. Ostimme opetusvälineet. Kirjoittamista varten tarvittiin paperia, sivellin, kivinen laatta ja mustetta. Kirjoja ei ollut monta ensi-alussa. Paitsi kieli-oppia, saimme Kiinankielisen Johanneksen evankeliumin.

Kun kaikki oli hankittu, vei johtajatar meidät opettajien luokse. Meidät esitettiin. Opettajat nousivat ja puristivat omia käsiään kumartaessaan. Minä jouduin T'ien nimisen opettajan opastettavaksi. Hän avasi kirjani. Kirjoitti niiden kanteen kiinalaisen nimeni ja kutsui minua "An kiaosir" s.o. opettaja An.

Sitten alkoi lukeminen. Kieli-opin ensisivulta luki hän korkialla äänellä

o (oo) ni (nii) ta (taa) ja (minä) (sinä) (hän)

minä, koettaen matkia hänen ääntään, sanoin samat sanat.

Näin luettiin ensimäinen lukukappale useat kerrat, opettaja ensin lausuen sanan tai kaksi ja oppilas perästä. Jokaisen sanan hän kirjoitti pienelle paperilapulle. Seuraavana päivänä hän laski sanan sanain perästä eteeni, nähdäkseen, jos tunsin sen. Jos en tuntenut, sain "laiskan läksyn"! Seuraavalla kerralla jos en tuntenut niitä, vihastui hän!

Opettajani oli hyvin hermostunut ja usein "pahalla tuulella." Talvella oli hänellä pitkä, puolisääreen ulottuva turkki, jonka repaleiset hihat kiilsivät liasta. Niissä hän lämmitteli pitkiä, laihoja ja pitkäkynsisiä sormiaan. Kevätpuolella alkoi häntä kauheasti torkuttaa. Eräänä päivänä tuli hän työhön väsyneenä. Tuskin oli pari lausetta luettu, niin mies uupui uneen. Annoin hänen vähän uinahtaa. Sanoin sitten:

"Opettaja! et kuule, mitä luen!"

Hän heräsi. Raotti vähän pieniä silmiään, oikasihe ja sanoi:

"Ni nien, o fing!" (lue sinä, (kyllä) minä kuulen!) — Nukahti sitten uudelleen.

Kerran eräänä kuumana kesäpäivänä oli hän sangen "huonolla tuulella." Hän viskeli kirjoja, ärjyi ja tiuskui. Silloin kokosin kirjani, nousin, kumarsin lähteäkseni pois. Hämmästyneenä katsoen minuun, kysyi hän:

"Mihin ai'ot, opettaja An?"

"Menen pois!" vastasin.

"Miksi?" kysyi hän.

"Siksi kun sinä, opettaja Ti'en, olet vihainen, etkä tahdo minua opettaa", sanoin. Heti tuli "toinen ääni kelloon." Hän kumarsi kohteliaasti, pyysi istumaan ja lupasi opettaa. Hän pitikin sanansa ja oli siitä lähtien "toinen mies."

Kiinan kielessä ei ole aakkosia, vaan jokaisella sanalla on oma merkkinsä ja siksi on merkkejä kymmeniä tuhansia. Heillä on eräs sanakirja, jossa on 44,449 merkkiä. Nämät lukuisat merkit ovat muodostuneet perusmerkkejä toisiinsa yhdistämällä. Kielessä on 214 perusmerkkiä. Niitä toisiinsa yhdistämällä syntyy uusia. Perusmerkkien. tunteminen on välttämätön sille, ken aikoo tutustua Kiinan kirjallisuuteen.

Kiinassa on olemassa syvä kirjakieli, "uen li", joka on tuttu ainoastaan oppineille. Puheessa sitä ei käytetä ja on siis tavallaan "kuollut kieli."

Lähetystoimessa olevina, me tutustuimme n.k. "kuan hua" eli virkamiesten kieleen. Sitä puhutaan virastoissa ja monin paikoin puhuu kansakin sitä. Raamattu on painettu näille molemmille kielille.

Nykyään on Kiinan kielen oppiminen verrattain helppo, sillä tarjona ovat monet apulähteet. Etevät, vuosikymmeniä Kiinassa olleet ulkomaalaiset ovat kirjoittaneet suuria sanakirjoja. Siihen aikaan oli hyvin yleisesti käytännössä tri Sir Wells Williams'en 12,527 sanaa sisältävä sanakirja. Ken Kiinan kielen syvyyksiin tahtoo tunkeutua, hänelle on nyt tie auki.

K.S.L—s on jäsenilleen järjestänyt kuusi oppijaksoa. Niitä noudattamalla, voimme lyhyessä ajassa koota tarvittavan sanavaraston. Viitottua tietä on vastatulleen helppo kulkea.

Ensimäinen kesä

kului jokseenkin hauskasti lähetyskodissa. Kesäkuussa oli jo tavattoman kuuma. Aina iltapäivällä menimme kaupungin ulkopuolelle kävelemään. Siellä oli puhdasta ja raitista, mutta ilma kaupungin kaduilla oli kauhea! Kaduilla ei suinkaan huvikseen liikkunut! Terveyslautakunnan virkaa toimittivat siellä kerjäläiset ja koirat! — puhdistaen niitä, kukin tavallaan. En ymmärrä, miten tultaisiin toimeen, jollei olisi näitä vapaa-ehtoisia puhdistajia!

Kesä kului. Tuli syksy. Lähetyksen varajohtaja tuli Jangtsheohen lähettääkseen meitä lähetysasemille. Me Suomalaiset saimme työpaikan eriseuduille, mutta Venäjän konsuli ei päästänyt meitä sisämaahan. Kaksi Ruotsalaista oli tullut murhatuksi Huupeh maakunnassa ja siksi ei meitäkään päästetty rannikolta valtakunnan sisä-osihin.

"Kaikki kääntyy niille parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", sanotaan Raamatussa. Tuo kielto tuli meidänkin parhaaksemme. Jos olisimme saaneet passin, niin olisin matkustanut pohjoiseen erään Ameriikkalaisen neidin kanssa. V. 1900 tuli hän työtoverineen murhatuksi! Tuon kiellon kautta tulin varjelluksi kuolemasta!

Älä neuvoa ylenkatso!

Tullessamme uusihin oloihin, vieraaseen paikkakuntaan tai maahan, on hyvä ottaa vaari toisten neuvoista, kokeneiden viittauksista. Ylenkatsoessamme toisten varoituksia, syöksemme itsemme usein onnettomuuteen. Niin kävi minulle. Jangtsheon kadulla näin paljon kerjäläisiä. Minun tuli sääli heitä. Annoin heille puoli pennisen sivukulkiessani. Toiset, maassa kauvemmin olleet, kielsivät, mutta heidän sanansa katsoin ylön, mutta pian sainkin niittää siitä.

Eräänä päivänä menin naispalvelijattaren kanssa kaupungin ulkopuolelle. Yht'äkkiä kerjäläislauma ympäröi minut, vaatien rahaa. Taskunikin kopeloivat ja jos niitä olisi kymmenkunta ollut, eivät he olisi jättäneet ainoatakaan tarkastamatta!

Kohta sen perästä joukko ryysyisiä lapsia karkasi kimppuuni ja rupesi repimään vaatteitani. Jollei palvelijatar ollut niin voimakas, kuin hän oli, olisivat nuo lapset vieneet vaatteet päältäni, sillä he olivat minussa "kiini, kuin takiaiset!"

Lasten koti

Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen. Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään

Eräs pieni karkulainen.

Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme ajatukset.

"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei tyttö siellä ollut.

Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"

Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme. Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme, avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin, näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin! Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!

Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan! Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä — ja jo suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.

Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu, mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä nihertäen laskeutui hän levolle.

Me iloitsimme sanomattomasti hänen takasin tulostaan. Sinä iltana ymmärsimme monin verroin syvemmin taivaallisen Isämme rakkauden meihin. Kertomus tuhlaajapojasta kirkastui sielullemme entistään ihanammeiksi. Jumalan sydän halkeaa laupeudesta meitä kohtaan. Hän ikävöipi meitä. Oi, mikä ilo syntyykään taivaassa, kun tuhlaajalapset kolkuttavat armon portille! Ja entäs sitten, kun he tulevat sisälle!

"Kääntykää Minun puoleeni kaikki maailman ääret, niin te tulette autuaiksi."

"Minun sydämeni halkeaa laupeudesta teitä kohtaan. Mielelläni Minä teitä armahdan."

"Se on Minun iloni, että Minä teille hyvää teen."

Keväällä v. 1894 oli Jangtsheossa syntyä

Meteli,

jonka seuraukset olisivat olleet surkeat, jollei sitä olisi saatu tukahtumaan heti alussa. Ulkomaalaisista kerrottiin pahoja asioita. He söivät ihmisiä y.m. Sattuipa sitten eräänä päivänä omituinen tapahtuma. Eräs mies kulki aamulla aikaiseen Ameriikkalaisen lähetystalon ohitse. Portin vieressä oli suolikasa. Siinä siis vahvistus huhuille, selvä todistus ulkomaalaisten julmuudesta! He olivat yöllä surmanneet ihmisen ja viskanneet sisukset kadulle. Eihän siinä ollut epäilemisen sijaa! Mies juoksi pitkin katuja, ilmoittaen ihmisille asiasta ja kansaa tulvasi sadoin ja tuhansin paikalle. Kauhu valtasi ihmiset. Ken kynnelle kykeni, hän juoksi joukon muassa. Joukko melusi ja kasvoi kasvamistaan. Opettajat lähettivät sanan kaupungin päämiehelle. Hän tuli meluavan kansan keskelle, tutki asian ja näytti kansalle selvillä todisteilla suolet — sian suoliksi!

"Älkää melutko tyhjän takia, vaan menkää kotiinne, tehtäviänne tekemään!" sanoi hän väelle ja niin jokainen lähti kauniisti kotiinsa.

Jangtsheon asukkaat ovat kautta aikojen olleet kuuluisat metelöitsemisestä. Kun herra Hudson Taylor asettui sinne asumaan, hävittivät he hänen kotinsa ihan perinpohjaisesti. Hän perheineen oli suuressa vaarassa silloin. Jangtsheo on rikas, kuuluisa kaupunki. Siinä on ainakin 36,000 asukasta. Useita lähetysasemia on siellä nykyään.

Ah, sinä varas!

Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli, tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika, ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.

Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa. Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin, ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin. Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" — Selitin hänelle etten tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!

Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen. Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä. Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää, ellen tahdo vankilaan joutua."

Eräs sairas raukka.

Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale. Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! —

Kongin emäntä

oli eräs kristitty nainen, mutta hyvin kivulias. Hänellä oli rintatauti. Usein kävimme hänen ruohohökkelissään. Hän oli aina iloinen ja niin kiitollinen pienemmästäkin rakkauden osoituksesta. Suloista oli astua mökin matalasta ovesta sisälle. Hänellä oli pieni, muutaman viikon vanha tyttölapsi. Kerran kun tulin hänen luokseen, niin hän ilosta loistavin silmin sanoi:

"Rakas opettaja! minä olen niin iloinen siitä, kun pääsen kohta Jeesuksen luokse! En minä yhtään sure lapsiani, sillä pitäähän Jeesus heistä huolen. Paremminhan Hän heitä vaalii ja holhoo, kuin minä."

Joka kerralla pyysi hän meidän laulamaan hänelle erään kotilaulun:

Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa, Oon vierasna maan päällä, Ja usein sairaana. Vaan kerran loppuu vaiva, Saan aina iloita, Ja Jeesukselle laulaa Ijäti kiitosta. Halleluja! amen! Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa!

On vaarojakin paljon, En niitä pelkää, en, Kun Jeesus avun tarjoo Niin riennän eellehen. Jos siellä, taikka täällä Mun toimen olisi, Niin Jeesus kädellänsä Mua aina tukevi. Halleluja! amen! Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa.

Hänelle on tapahtunut hänen toiveensa mukaan. Luottaen Vapahtajaan hän nukkui ja ylösnousemusaamuna saamme nähdä hänetkin kirkastettuna, sillä hän oli yksi niistä "pienistä" jotka ovat vaatteensa Karitsan veressä valaisseet. Kuultuamme hänen poismenostaan, täytti ikävä mielemme ajatellessamme niitä miljoonia, jotka kuolevat kuulematta kertaakaan Jeesuksesta.

Siellä elää miljoonia Synkän öisen varjossa, Sydämiä suruisia, Sortuu synnin kahleissa. Tietä etsii miehet, naiset, Vaan ei tiedä mistäpäin Pääsisivät sille tielle, Joka viepi elämään. Kong ja Mong ei sitä tiennyt, Siis ei voineet neuvoa Kuinka sielu eksyväinen Sille voisi saapua. Sitä ei myös "hooshang" tunne, Buddhan pappi parhainkaan Siksi kansa raukka siellä Kulkee harhapoluillaan. Kiinan kansan tarvitseepi Saada "sana Jumalan", Joka sitä valaiseepi, Johtaa tielle elämän.

III:mas Luku

Muutos oloissamme.

Syksyllä v. 1893 muutti neiti Verna H. Tshenkiang nimiseen kaupunkiin, jossa ulkomaalaiset saivat passitta asua. Seuraavana kevännä neiti Agnes M. jätti koulutoimen muuttaen Kiukiangiin, Kiangsii maakunnassa.

Kuukautta myöhemmin sain minä käskyn muuttaa neiti H—n työtoveriksi Tshenkiangiin. Koetimme vielä kerran v. 1894 pyytää lupaa sisämaahan päästäksemme, mutta turhaan.

Tsbenkiang

oli, kuten muutkin ulkomaalaisten asustamat kaupungit, kaksiosainen. Muurien sisäpuolella oli varsinainen, vanha kaupunki. Ulkopuolelle oli kasvanut toinen, suurempi kaupunki, jonne kauppa ja liike emäkaupungista oli aikain kuluessa siirtynyt. Sinne olivat ulkomaalaisetkin asettuneet. Siihen aikaan oli K.S.L—n työmiehet vuokrahuoneissa, mutta seuraavana vuotena lähetys osti maata, rakensi kauniin, kaksikerroksisen talon. Nyt on lähetyksellä samalla paikalla kaksi kaunista kotia ja suuri sairashuone. Paikalla, missä nyt nuo hauskat, kauniit rakennukset ovat, siinä oli ennen matalia, savisia mökkirähjiä, jotka olivat ooppiumipesinä. Kaikki on muuttunut. Leveää, tasaista katua kaunistavat nyt sen viereen istutetut, ihanat lehtipuut.

Kaupunki sijaitsee Jangtsir virran ja vihantien kukkulain välisessä laaksossa. Näköala kukkuloilta on erinomaisen kaunis. Muutamille niistä on rakennettu lähetystaloja, toisille linnoituksia. Kauvempana kohoavat korkeat vuoren selänteet. Tuolla välkkyy mahtavan Jangtsir virran pinta, jolla uivat tuhannet valkopurjeiset veneet ja monet höyrylaivat. Tuolta, virran toiselta rannalta, näkyy viljavainioita ja lehtipuiden kaunistamia kyliä.

Kukkulain välisissä laaksoissa on taloja, puutarhoja ja isoja, esi-isille pyhitettyjä temppeleitä. Monella kukkulalla näemme jumalille rakennettuja temppeleitä. Tuonne kauvemmas, erääseen tiheään bambumetsään, on yksi niistä sijoitettu. Se on siistein kaikista, mitä olen nähnyt. Suloisesti tuoksuvan lehtimetsän kautta kiertelevää, kapeaa polkua pitkin saapuu kulkija varjoisessa metsikössä olevaan, yksinäiseen rakennukseen, jonka suurissa saleissa saviset jumalat istuvat tai seisovat seinän viereen asetetuilla alustoilla. Templissä hallitsevaa haudan hiljaisuutta häiritsee silloin, tällöin kumea kellon ääni, paljaspäisten, laajaan viittaan pukeutuneiden munkkien astunta, tai jonkun siellä kävijän rukoilijan mumina.

Kaupunkiin johtavilla teillä on vilkas liike. Harjaamattomat hevoset, haavakylkiset aasit ja muulit astuvat vakavina, viljasäkeillä kuormitettuina.

Kaupungin edustalla, Jangtsir virrassa, on pari kaunista saarta, joilla on temppeli. Yhdellä niistä oli kuuluisa pagoda, joka meidän aikanamme purettiin. Samalla saarella Englantilaiset löysivät suuren kirjaston, mutta sen poisviemisestä he estyivät rauhan teon kautta.

T'aip'ing kapinan aikana tuli kaupunki niin hävitetyksi, että tuskin jäi taloa pystyyn. Siitä todistavat lukuisat rauniot.

Kaupunki muurien sisäpuolella oli myöskin kaksiosainen, nim. Kiinalainen ja Maantsheolainen.

Kotimme

oli muurien sisäpuolella. Se oli aikoinaan ollut johtaja Taylorin kotina. Siinä oli muutamia pieniä, matalia huoneita, joissa oli lasi-ikkunat. Me asuimme yläkerrassa ja alakerrassa Kiinalaiset apulaisemme. Näköala asunnostamme ei ollut laaja. Pihamaassamme kasvoi kaunis lehtipuu ja eräs köynnöskasvi, jonka pienet, valkoiset kukkaset levittivät suloista tuoksua ympärilleen.

Toisella puolella kartanoa oli nelikulmainen pihamaa, jonka yhteen nurkkaan oli upotettu iso kiviastia, jota käytettiin likakaivona. Juuri ikkunaimme alla oli syvennys maassa, johon vaatteiden pesuvesi kaadettiin. Tuo pihamaa oli 18 kodin käytettävänä! Likavesien kesähelteellä siinä hapatessa, leveni sanomattoman paha haju huoneisiimme.

Kerran olivat kodissa asuvat ulkomaalaiset kaataneet karbolihappoa lätäkköön, mutta siitä oli tulla hirmuiset seuraukset. Kansa luuli heidän kaataneen siihen myrkkyä!

Kerran helteisenä kesäpäivänä istuimme päivällistä syömässä. Yht'äkkiä huutaa eräs naapurin emäntä minua. Nousin, katsoen ikkunasta pihamaalle. Ikkunani alla seisoi vaimo hyvin vihastuneena. Kysyin:

"Mikäs on hätänä?"

"Mitä, opettaja, viskasitte silmilleni?" kysyi hän vihasesti.

"En mitään!" vastasin.

"Viskasittepas", väitti vaimo.

"En ole viskannut, sillä enhän huoneessanikaan ollut, vaan tuolla viereisessä huoneessa söin päivällistä!" sanoin. Hän ei sitä uskonut ennenkun palvelijattaremme todisti hänelle sanani todeksi.

Asian laita oli näin. Juuri ikkunani alla oli kaivo. Hän oli nostamassa vettä ja vesikapasta pirskahti pisarainen hänen poskelleen. Sitä hän ei huomannut, vaan luuli minun heittäneen pisaran myrkkyä hänen kasvoilleen.

Kesät olivat kuumat ja kosteat. Vaatteemme ja kirjamme homehtuivat, jollemme niitä usein tuuleuttaneet ja pyyhkineet. Rottia oli paljon. Yö kaudet ne varsan lailla ravasivat huoneissamme, milloin tapellen, milloin kaluten kaappeja. Ne nävertelivät leivät, kaatelivat maidon. Niuskaen, nauskaen kaiken yötä, häiritsivät yölepomme, joka kuumuudenkin tähden oli hyvin niukka. Saatuamme kissan talohon, saimme rauhan.

Ruoka-aineista ei Tshenkiangissa ollut puutosta. Juurikasveja, vihanneksia ja hedelmiä oli runsaasti saatavana. Vaikk'eivät Kiinalaiset itse syö maitoa, eikä voita, pitivät he siellä asuvien ulkomaalaisten tähden lehmiä. Siellä ollessamme saimme maitoa ostaa. Ruu'an kodissamme valmistimme suomalaisella tavalla. Saimme siellä lehmänlihaakin ostaa, jota ei sisämaassa saa. Juomavesi tuotiin kanavasta. Keittämättömänä emme sitä juoneet. Kiehuvaa vettä sai kaikkialla ostaa teetä varten. Polttopuina käytimme erästä, joessa kasvavaa ruohoa, jota kuivattuna, kuvottain tuotiin kaupaksi. Ruokasalissamme oli meillä pieni, ulkomaalainen rautauuni, jossa poltimme hiiliä kylmän aikana.

Kova työmaa

oli Tshenkiang! Kansa tiesi paljon pahaa ulkomaalaisista, sillä monet heistä elivät siellä hurjasti. Meitä kutsuttiin aina "jang kueitsir", s.o. ulkomaalainen piru eli paholainen. Nimitys kueitsir, paholainen oli Tshenkiangissa aivan yleinen nimitys vieraan paikkakunnan ihmisille Esim. Naankingistä tulleita kutsuttiin "Naanking kueitsir!" Me totuimme niin tuohon nimeen, että sitten, kun toisen nimen saimme, tuntui ihan oudolta!

Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet, koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat lapsiaan, sanomalla:

"Jos itket, niin jang kueitsir tulee ja vie sinut."

Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat äitinsä taakse.

Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat kivittämisestä.

Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille ooppiumia ja sanoivat:

"Tämä on tuotu teiltä!"

Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta Vapahtajastamme.

Neiti H—lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.

Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta sittemmin tyttöjäkin.

Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.

Tshenkiangissa työskenteli neljä eri lähetysseuraa, nim. Baptistien, Methodistien, Presbyteriaanein ja Kiinan Sisämaan Lähetys. Sydämellisessä sopusoinnussa työskentelivät ne. Joka Keskiviikko oli yhteinen rukoushetki. Opettajat ja johtajat kun vaelsivat sovussa, niin seurakunnat tekivät samoin.

Jospa Jumala armossaan lähettäisi lähetystyöhön miehiä ja naisia, joilla on Kristuksen mieli — rauhan ja rakkauden henki!

Työtovereillamme oli sama kokemus työn suhteen kuin meilläkin. Uskollisesti olivat he työtä tehneet jo vuosikausia, siinä vahvassa luottamuksessa, ettei Herrassa tehty työ ollut turhaan menevä. — Vaikkei paljon hedelmiä näkynyt, eivät he epäilykseen vajonneet. Kerran eräs heistä, herra Woodbridge, — Ameriikkalainen — puhui eräässä kokouksessa jokseenkin näin:

"On jo vuosia vierähtänyt siitä, kun Kanadassa nousi kysymys rautateiden rakentamisesta asumattomiin seutuihin. Ihmiset pudistivat päitään, nauroivat ja sanoivat ivallisesti:

"'Hm! rautateitä noiden suurten, tuntemattomien erämaiden kautta, joiden ylitse taivaan linnutkaan eivät voi lentää! No, kaikkia ne ihmiset tuumivat! Katsotaanhan nyt, mitä siitäkin hommasta tulee!'

"Mutta miehiä löytyi, jotka vuosikausia miettivät asiaa, tekivät piirustuksia ja kulunkiarvioita. Tuli aika ja rakennus alkoi.

"Taas heille naurettiin, mutta he antoivat naurajain nauraa. Moittijat sanoivat:

"'Kyllä nyt haaskataan valtionvaroja! Tuonne maan poveen haudataan tuhannet dollarit! Jospa tuhannet riittäisi, mutta miljoonathan siihen menee!'

"Nuristiin ja naurettiin. Monta hauskaa hetkeä naurajilla olikin, mutta pian tuli loppu sille 'ilolle', sillä rata valmistui ja kulku alkoi. Tuppisuuksi jäivät naurajat nähdessään höyryhevon kiitävän kaukaisten erämaiden halki, viilettelevän kohisevien koskien ylitse. Kävin kotonani, kulkien juuri tuota tietä, josta puhun. Suuret kaupungit, kauniit asemat kaunistavat nyt entisiä erämaita. Kuka joutui häpiään? Narrimaiset naurajat tietysti!

"Jumalalla on rakennus tekeillä. Hän on tehnyt piirustukset, varannut varat ja rakennustarpeet, sekä työmiehet. Kysymys ei ole pienestä rakennuksesta, vaan laajasta, koko maailmaa käsittävästä rakennuksesta ja siksi ovat työmiehet hajoitetut ympäri maailman. Tämän maailman viisaat nauravat Jumalalle ja meille. Hän antaa heidän nauraa. Tehkäämme mekin niin. Naurakoot vaan, jos haluttaa. Tulee toinen aika. Rakennus valmistuu. Sitte ei naurajia naurata! Sisaret, veljet! Rohkeasti eteenpäin! Ei ole pelättävä kallion kovuutta. Takokaamme uskollisesti saarnaamalla sanaa, sillä onhan Jumalan sana 'vasara, joka vuoret murentaa!' Toverit! pois väsymys, pois pelko!"

Jumala tarvitsee palvelijoitaan niin karussa, kuin viljavassakin seudussa. Kyllä me olisimme mieluummin menneet niille seuduille, joissa ihmiset 'halusivat' kuulla sanaa, jollei tie olisi sulkeutunut.

Tshenkiangissa Herra opetti tyytymään Hänen tahtoonsa — ilolla, mieluisesti, ei pakosta. Sanassa sanotaan:

"Iloitse Herrassa ja Hän antaa, mitä sydämesi halajaa." Olemme taipuvaisia iloitsemaan enemmän lahjoista, kuin niiden Antajasta. Paljon on Herralla työtä opettaessaan meille pysyväistä iloa, iloa Hänessä.

Käynti Maovuorella.

Kuuluisammat temppelit Kiinassa ovat rakennetut vuorille. Muutamat niistä ovat kautta maan kuuluisia, toiset tunnetut vaan paikkakunnalla.

Tshenkiangin tienoolla on Maovuori kuuluisin. Sinne on muutaman tunnin matka kaupungista. Siellä oleva temppeli on pyhitetty kolmelle Mao nimiselle veljekselle, jotka elivät toista tuhatta vuotta sitten. Se on avoinna ainoastaan kolme kuukautta, uudesta vuodesta alkaen. Sinä aikana vilisee pyhiinvaeltajia kaupungin kaduilla. Heillä on pieni, hamppukankainen pussi kaulassa, johon on kirjoitettu sanat:

"Shang shaan, shao hsiang", s.o. vuorelle, suitsuttamaan.

Kerran päätin mennä sinne. Aamulla aikaiseen lähdimme matkalle. Kulimme suurien kylien ja viljavien vainioiden kautta kauvemmaksi sisämaahan. Vähitellen muuttui seutu. Talot harvenivat, peltoja ei näkynyt. Tulimme kolkkoon seutuun. Tien molemmin puolin oli sinne, tänne asetettu pieni savinen jumala tai rakennettu pieni pyhäkkö, jossa toivioretkeläiset uhrasivat.

Ihmisiä tuli ja meni. Yhdet kulkivat kantotuoleissa, toiset työntökärreissä, muutamat ratsastivat, mutta suurin osa kulki jalkasin.

Istahdimme tiepuoleen levähtämään. Muutamia miehiä tuli vuorelta päin. Yksi heistä kysyi:

"Meneekös ulkomaalainen opettaja Mao vuorelle suitsuttamaan?"

"En, en mene suitsuttamaan", sanoin, "sillä en palvele p'uusaa."

Nykyään Kiinalaiset kutsuvat kaikkia jumaliaan p'uusaaksi. Sana ei ole Kiinan kielinen, vaan kulki Kiinaan Indialaisten jumalien mukana.

"Ketäs palvelet?" kysyi hän.

"On olemassa yksi, ainoa Jumala, taivaan ja maan tekijä. Häntä palvelen", vastasin.

Mies katsoi minuun vakavasti ja sanoi:

"Niinkö on? Onko vaan yksi Jumala? En ole sitä ennen tietänyt, eikä kukaan ole minulle sitä sanonut."

Avoimella sydämellä kuunteli ja kyseli hän. Hän osti muutamia kirjoja, luvaten lukea ne. — Kuuden päivän matka oli hänellä kotiinsa.

Vuoren juurella olevan, ison kylän asukkaat elivät ilossa ja humussa. Joka talossa oli pyhiinvaeltajia. Useamman talon väki, niin suuret, kuin pienetkin valmistivat savesta temppelin ja puusien kuvia sekä kaikenlaisia leluja.

Sain asunnon suurimman kadun varrella isossa ravintolassa. Huoneita oli useita, mutta kaikki ikkunattomia. Suurimmassa huoneessa oli 8 nelikulmaista pöytää. Siihen kokoontui ihmisiä kuulemaan, mitä heille kerroin ja kyselemään yhtä, toista maastamme ja kansastamme. Kysyivät jos meillä oli virkamiehiä, kouluja j.n.e. Kuultuaan vastaukseni, kuiskailivat he keskenään:

"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He ajattelivat näin:

"No ovathan he sitten vähän ihmisten kaltaisia!"

Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi, vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita puupalasia.

Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.

Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä. Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan" luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.

"Mitäs hyvää vanhus toivoo 'puusalta'?" kysyin.

Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi kuiskaten:

"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi, vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.

Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli! Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa, ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea, metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati, jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.

Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne voisivat ihmisiä auttaa?"

Eräs kuulijoista sanoi:

"Se on totta! Mutta me Kiinalaiset olemme tottuneet kumartamaan näitä jumalia, emmekä ole muusta tietäneetkään."

Hän osti Markuksen kirjoittaman evankeliumin ja lupasi lukea. Me iloitsemme sanomattomasti siitä, kun saamme antaa evankeliumin ihmisille, sillä se on "Jumalan voima jokaiselle uskovaiselle autuudeksi." "Se on henki ja elämä" ja sen kautta "Jumala uudestaan synnyttää ihmisen." "Se ei tyhjänä palaja."

Ken sanan ottaa vastaan "Jumalan sanana" hän saa kokea Jumalan voimaa ja läsnäoloa.

Sillä matkalla kauppasimme monta kirjasta ja moni ostikin. Viivyin siellä viisi päivää. Olisin ollut kauvemmin mutta ruu'asta oli puute. Koko paikkakunnalla ei ollut saatavana muuta kuin punaista riisiä ja katkeria vihanneksia.

Kaupunkiin tultuani kuulin ihmisien suuresti hämmästyneen, kun Maovuoren puusaa (jumala) oli laskenut minut temppeliinsä, vaikka minulla oli nahkajalkineet jalassa! Kansa arveli:

"Kyllä ulkomaalaisten Jeesus on Mao puusaa voimallisempi!" —

Oi, joska he tuntisivat Jeesuksen!

Me olemme puhtaat.

Vuorelta palatessamme poikkesimme majataloon yöksi. Ennen meitä oli siihen saapunut kaksi naista. Huoneessa oli neljä vuodetta, siksi emäntä vei meidät samaan huoneeseen. Heti huomasin heidät "sydämen puhtautta" etsiviksi. Tuskin oli tultu ovesta sisälle, niin yksi heistä kysyi palvelijattareltani, viitaten minuun:

"Syökös hän lihaa?"

"Syöpi", vastasi hän. Silloin muijat panivat hynttyynsä kokoon, lähtivät pois huoneesta, sanoen: "me olemme puhtaita!" ja menivät toiseen majataloon. He olivat hartaita Buddhan opin tunnustajia. Syömällä ainoastaan kasviksia, luulivat he saavuttavansa sydämen puhtauden, sillä "ilman puhtautta ei voi tulla länsi taivaaseen", jossa he ajattelevat Buddhan asuvan.

Siunattu hetki tiellä.

Kerran matkustin maitse Naanking nimiseen, yhteen Kiinan kuuluisimmista kaupungeista. Kuljimme jyrkkien rinteiden välissä olevassa laaksossa, jossa kasvoi kaunista lehtimetsää. Tie luikerteli oikealle ja vasemmalle. Siellä, metsän hiljaisuudessa, tapasimme vanhan vaimon nunnan puvussa. Päänsä oli hän antanut keritä paljaaksi. Tervehdimme häntä ystävällisesti ja se antoi hänelle rohkeutta lähestyä meitä. Istahdimme tielle. Puhellessamme hänen kanssaan, kertoi hän elämänsä surullisen historian. Hänet oli laitettu miehelään vasten hänen tahtoaan. Mies oli herrasmies, mutta ooppiumin orja. Heillä ei ollut yhtään lasta. Lapsettomuus oli seurauksena hänen syntisyydestään. Hän varmaan oli ennen maailmassa ollessaan tehnyt paljon pahaa ja pahojen tekojensa rangaistukseksi saa hän nyt olla lapsettomana! Miehensä kuoltua päätti hän vihkiä itsensä jumalille siinä toivossa, että ehken jokin armo tulisi hänen osakseen taas maailmaan tullessaan. Hän itki katkerasti. Kerroin hänelle hyvästä, rakastavaisesta Isästä taivaassa. Hän tarttui käsiini ja sanoi:

"Sinä olet niin onnellinen!"

"Niin", sanoin, "minä olen onnellinen ja tulin tänne kertoakseni sinulle, että sinäkin voit tulla onnelliseksi!"

"Kerro, kerro, minä kuuntelen!" sanoi tuo rakas sielu.

"Rukoiletkos laupeuden jumalatarta?" kysyin.

"Rukoilen", vanhus vastasi.

"Miksi rukoilet häntä?"

"Hän on armollinen ja laupias!" sanoi hän.

"Kuulehan, vanha sisar, mitä kerron sulle. Taivaassa on hyvä Jumala. Hän antaa auringon paistaa ja pilvien sataa. Hän on tehnyt taivaan ja maan. Ei Häntä tarvitse kantaa, niinkuin laupeuden jumalatarta. Hän näkee ja kuulee ja tietää kaikki. Hän näkee meidän istuvan tässä tiellä. Hän on niin hyvä."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän.

"Tästä kirjasta", vastasin, näyttäen hänelle Uutta testamenttia.

"Minä en osaa lukea!" sanoi hän murheellisena.

"Kuulehan nyt, kun vielä puhun. Me emme näe Jumalaa, emmekä tiedä miten Hänen luokseen päästään!" — sanoin. Hän epätoivoisena huudahti:

"Emme tiedä, emme tiedä!" Jatkoin:

"Katsos! Jumala armahti meitä. Hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja sanoi: uskokaa Häneen, niin pääsette minun luokseni. Katsos! Jeesus tuli. Hän sai kärsiä paljon ja ihmiset tappoivat Hänet, mutta Hän nousi ylös ja meni takasin taivaaseen. Minä uskon Häneen. Hän on antanut minun mustat syntini anteeksi ja on verellään pessyt sydämeni. Sydämessäni on suuri rauha ja ilo. Kun kuolen ottaa Hän minut luokseen. Jeesus on lähettänyt minut sinulle tuomaan nämät hyvät sanat."

"Oi, ne ovat hyvät sanat!" sanoi vanhus, käsiäni hellästi puristaen.

"Tahdotko sinäkin luottaa Jeesukseen?" kysyin.

"Tahdon, tahdon ja minä tahdon rukoilla häntä. Miten minä rukoilisin Häntä? Opeta sinä minua", pyysi hän.

"Rukoile millä sanoilla tahansa, kyllä Jeesus ymmärtää. Hän on armollinen ja laupias, hädästä ja tuskasta pelastaja", sanoin siihen ja lisäsin, sano:

"Herra Jeesus, armahda minua!"

Silloin vaimo alkoi rukoilla, sanoen:

"Suuresti armollinen, suuresti laupias, hädästä ja tuskasta pelastava Herra Jeesus, armahda minua!"

Sitten kun erkanimme hänestä, kuulimme hänen tiellä kulkiessaan niitä kertovan. Se oli siunattu hetki, se iltahetki. Korvissani kaikuivat sanat:

"Jokainen joka Herran nimeä avuksensa huutaa, hän tulee autuaaksi."

Rauhaa etsivä sielu.

Nimeään en muista, mutta tuttaviksi tulimme kadulla. Useasti tapasimme hänet. Hän oli maalaisnainen. Käsiranteen ympärillä oli hänellä helminauha ja siitä näimme hänet "rukoilijaksi." Puhuessaan hän vähän väliä lausui sanan: "oomiitoofuh!" Puhelimme hänelle siitä tiestä, joka vie elämään, mutta hän, peläten "harha-oppia", ei malttanut pysähtyä kuuntelemaan. Usein rukoilimme, että Jumala vaikuttaisi hänessä halun tulla luoksemme. Hän tulikin yhtenä Sunnuntaina. Jutellessamme hänen kanssaan huomasimme hänen käsivarressaan pieniä, mustia pahkuroita. Kysyimme, mitä ne olivat.

"Olen polttanut ne kuumalla raudalla!" sanoi hän.

"Mitä varten?"

"Saadakseni rauhan!"

"Oletko jo saanut?"

"En ole", vastasi hän itkien.

"Kuinka kauvan olet rauhaa siten etsinyt?"

"20 vuotta!"

"Niin kauvan olet etsinyt ja et ole vielä saanut!"

"En ole saanut. Ei ole rauhaa täällä sydämessäni", sanoi hän laskien käden sydämelleen.

"Meillä on rauha", sanoimme.

"Onko teillä? Kuinka sen saitte?" kysyi hän kirkastetuin kasvoin.

"Herra Jeesus on antanut meille rauhan", vastasimme ja sitten kerroimme lyhyesti, yksikertaisesti Jeesuksen kärsimisestä. Se liikutti häntä niin, että hän itki kauvan aikaa.

"Jeesus on kuollut kaikkein edestä ja sinunkin edestäsi!" sanoimme.

"Onko Hän kuollut minunkin edestäni?" kysyi hän.

"On", vastasimme ja luimme todistukseksi monet paikat kirjoituksista. Hänen sielussaan oli taistelu. Yht'äkkiä kysäsi hän:

"Ovatkos kaikki minun 20 vuoden ansiot (hyvät työni) sitten arvottomia?"

"Ovat. Emme tule töillämme autuaaksi, vaan luottamalla Jeesukseen. Autuus on armosta, ei ansiosta."

Se oli koko isku vaimo raukalle! Äänekkäästi itkien hän juoksi pois! Kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän olikaan!

Viimeisen kerran tapasin hänet Maovuorelta tullessani. Hyppäsin alas kärryiltä sanoakseni hänelle: "ei puusaa anna sinulle rauhaa, mutta Jeesus antaa!" Hän oli nyt arka ja väisti katsettani. Jumala siunatkoon häntä! Sen perästä emme häntä nähneet, mutta toivomme, että hän kerran heräjää ja nousee etsimään Jeesusta.

MUUTAMIA PIIRTEITÄ YHTEISKUNTAELÄMÄN VALO- JA VARJOPUOLlSTA.

I:nen Luku.

Kiinalainen kylä

on yleensä kaukaa katsottuna hauskan näköinen. Se on peltojen ympäröimänä. Sitä somentavat tuuheat, korkeat lehtipuut, joiden joukossa usein on "pyhiä" puita. Näissä puissa luullaan jonkun jumalhengen asustavan. Niiden juurella uhrataan ja niitä ei uskalleta kaataa. Olen nähnyt tuommoisen "pyhän" puun juurella pienen tiilistä rakennetun "pyhäkön", jossa on säilytyspaikka jumalan kuvalle.

Kylää somentavat rakennusten kauniisti kaarretut harjat, loistavilla väreillä maalatut kunniaportit tien varrella, pensasaidat ja monenlaiset kukkivat köynnöskasvit kasvaen rappeutuneiden rakennusten seiniä pitkin. Vasten tahtoaankin joutuu kulkija suloisten tunteiden valtaan lähestyessään ihanassa lehdikossa lepäävää kylää, mutta likemmäksi tultua on runollinen mieli, suloiset tunteet pois puhalletut. Raunioita, romua, roskaa, likaa, soraa, kuihtuneita, ryysyisiä ihmisiä, kerjäläisiä, likasilmäisiä ooppiumin polttajia, kapakoita, laihoja koiria, ilkeä haju — tätä kaikkea siellä näkee ja tuntee! —

Kylät ovat järjestetyt kuten kaupungitkin. Talot ovat katujen varsilla. Latoja ja lääviä siellä ei näe, sillä karjanhoitoa ei harjoiteta. Pihan perällä on katos, jossa pidetään elukat. Idässä, jossa ensin asuin (Kiangsuu nimisessä maakunnassa), pidettiin kyntöeläimenä puhvelihärkiä ja lehmiä. Toisin paikoin käytettiin tavallisia lehmiä tai härkiä. Lehmiä ei lypsetä, sillä eivät Kiinalaiset ole uneksineetkaan "maidon" juonnista, ennenkun ulkomaalaiset sinne tulivat. Ei Kiinalainen tapa lehmäänsä. Kysyin kerran opettajaltani:

"Miksi ette syö lehmän lihaa?"

"Kuinkas maamies hennoisi tappaa sen, joka hänen peltonsa on kyntänyt, tehnyt hänelle niin suuren hyvän työn!" vastasi hän. Rantapuolella, suurissa kaupungeissa, joissa ulkomaalaisia asuu, saa ostaa lehmän lihaa, mutta ei sisämaassa.

Joka talossa pidetään sikoja ja sian lihaa saa kaikkialla. Paikoin pidetään hevosia, aaseja ja muuleja. Niillä kannatetaan kuormia ja ratsastetaan.

Kanat ja kukot kaakattavat kaikkialla ja ankkoja pidetään parvittain. Ankat puljaavat riisipelloilla uiden siellä. Koiria pidetään kodeissa vähän, Kissat kahlehditaan, kuten koirat, sillä ne ovat varasten mielitavaraa.

Rehu, joka talveksi kootaan, aumataan pihamaalle. Ei näe missään niittymaita, sillä kaikki viljelykseen sopiva maa on peltona. Kyntöelukoita syötetään pellon pientareella. Elukan nenässä olevaan renkaaseen kiinnitetystä nuorasta ohjaa selässä istuva tyttö tai poika sitä niin, ettei pääse viljapeltoon.

Aittoja ei ole. Vilja säilytetään isoissa bambupäreistä tehdyissä, tuvan nurkkaan päällekkäin pannuissa koreissa. Riihiä ei tarvita. Vilja levitetään tasaiselle kalliolle kylän laidassa tai tasaiseksi temmelletylle pihamaalle. Auringon lämpö sen kuivaa ja siinä se puidaan.

Saunoja ei ole. Suurissa kaupungeissa esim. Tshenkiangissa oli miehille tarjona kylpypaikkoja, mutta ei meikäläisiä saunoja. Siellä saivat vaan ammeessa peseytyä. Naiset peseytyvät aina kotona. Kesäisinä aikoina voivat miehet käydä uimassa, mutta naiset ei koskaan! Hyvin usein näin pienten lasten lammikoissa räpiköivän — ja hauska niillä näytti olevan! —

Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen Kiinalaisten elämästä, on asuttava heidän keskuudessaan. Jos asumme jossakin kylässä, saamme siinä nähdä pienoiskuvan Kiinan suuresta valtiosta. Niitä hallitaan samojen periaatteiden mukaan. Niissä näemme samat valo- ja varjopuolet. Kylähän on perhe laajennettuna, ja niinhän on valtakuntakin. Kylässä on "kylän vanha", joka on pääjohtajana. Hän on herrasmies ja niin ovat hänen apulaisensakin. Heihin luotetaan ja heillä onkin suuri vaikutusvalta. Virkamiehille he tekevät tilin kylän asioista ja ovat tuomareina kyläläisten keskuudessa. Jos riitoja syntyy, kutsutaan heidät "rauhaa rakentamaan." Rauhanrakentajan virka on vaivaloinen toimi. Tuhannet sanat ja monet päivät saavat rauhantuomarit kuluttaa ja kaikista vaivoistaan eivät saa muuta palkkiota kuin pulskan päivällisen ja kiitokset, sillä se virka on vaan kunniavirka! Kukapas Kiinalaisista ei haluaisi rauhanrakentajan virkaa! Jos missä puhutaan paljon rauhasta, niin Kiinassa siitä puhutaan ja jos missä sitä puuttuu, niin siellä sitä puuttuu! Kävin kerran Tshingkiangpuu nimisessä kaupungissa. Lähetystalo oli kadun varrella, jonka nimenä oli "Ijäisen rauhan katu." Mutta en koko yönä voinut nukkua, sillä niin kauheasti riitelivät sen varrella asuvaiset!

Kylän jokapäiväistä, hiljaista yksitoikkoista elämää vilkastuttaa hautajaiset, häät, markkinat, näyttelijäseurueen tulo sekä epäjumalien juhlat.

Hautajaisissa on itkua ja parkua, mutta usein riitaakin. Eihän ole tavatonta, että sukulaiset alkavat perinnöstä riidellä jo hautajaisissa. Hautajaissaaton etupäässä käyvät paljaspäiset papit. Sitten kannetaan raskas ruumisarkku, johon on vainajalle pantu tavaraa mukaan. Sitten tulevat vainajan likeiset, itkien, parkuen, valkoiseen surupukuun puettuna ja heidän perästään kutsutut ja viimeiseksi kutsumattomat vieraat. Tuonne kylän laitaan kulkee seurue. Sinne kaivetaan hauta. Pian kohoaa pieni savupatsas ilmaan. Se ilmoittaa meille, että paperinen palatsi ja paperirahat poltettiin, ettei vainajan sielun tarvitse asunnotta olla tuonelan tuvilla, eikä kerjäläisnä kulkea apua anellen, sillä nuo valerahat muuttuvat, tuhaksi tultuaan, käyttökuntoiseksi manalan majoissa oleville. Jos kuollut oli varakas, on kylässä kyllin puheainetta. Ei ole yhtään koko kylässä, joka ei tietäisi hänestä kaiken sen, mitä ihmisestä voi tietää!

Häät pitävät kyläläisten mielet jo kuohuksissa ennenkun ovat likelläkään. Morsiamen hyvät ja pahat puolet, suvun huono ja hyvä maine, kapiot, antimet, kaikki ovat jo keskustelun alaisena ennenkun morsiustuolikaan on tilattu. Morsiamen anoppelaan tullessa on "joka kynsi kylästä" liikkeellä ja juoksee taloon. Jollei hän ole sinne "kutsuttu", on hän siellä ainakin "kuokkavieraana." Kuta rikkaampi morsian, sitä suuremmalla loistolla hänet tuodaan. Punaisessa puvussa hän astuu anopin vastaanottamana alas kantotuolista. Luoden katseensa maahan saatetaan hänet sängyn reunalle istumaan! —

Kävin kerran katsomassa morsianta. Hän istui sängyn reunalla, päässä melkein kilon painoinen, helmillä, pienillä peileillä ja muilla helyillä koristettu, korkea ruunu. Jokaisella oli oikeus sanoa hänestä, mitä vaan tahtoivat. Lapsi raukka! Siinä hän sai istua tunti tunnin perästä ja tyytyä kaikenlaisia raakoja lausuntoja kuulemaan.

Häissä ei tanssita. Kiinalainen pitää tanssin sopimattomana siveellisille ihmisille. Eikä niissä juoda ja tapella, kuten meillä useinkin tapahtuu.

Häät pidetään "onnenpäivänä." Ne ihmepäivät ovat merkityt almanakkaan. Jos niin sattuisi, että morsian sairastaisi "onnenpäivänä", ei sitä useinkaan panna kysymykseen, sillä häät ovat pidettävät onnenpäivänä — maksoi, mitä maksoi! Kuulin morsiamesta, joka sairasti kuumetta. Hääpäivä tuli. Sitä ei voinut siirtää, sillä siitähän olisi tullut onnettomuus! Morsian raukka kannettiin kantotuoliin. Matkalla hän kuoli. Näin tuli "onnenpäivästä" onnettomuudenpäivä. Usein kesähelteellä morsian raukat, joita kuletetaan pitkät matkat, saavat auringonpiston ja kuolevat tiellä.

Markkinoita pidetään muutamissa kylissä joka kolmas päivä. Ihmisiä kokoontuu niihin tuhansittain. Sinne tulvii kaikenlainen roistokansa varastamaan ja ne ovat korttipelurien mieluiset olopaikat. Olen kuullut erään kylän asukasten luopuneen koko markkinoista, huomattuaan miten turmiollisesti ne vaikuttivat kasvavaan nuorisoon.

Näyttelijämatkueen tulo on ilon aiheena kyläläisille. Tavallisesti on näyttelylava temppelien yhteydessä. Jos ei niin ole, niin näyttelijät asettavat telttansa kylän reunaan. Sinne kansa illoin rientää huvittelemaan itseään.

Vaikka teaatterissa käydään, ovat näyttelijät kumminkin halveksitut. Ei kukaan naisista antaudu sille alalle, eikä kelpo miehistä kukaan.

Nuorilla ei ole mitään huveja, joihin kokoontuisivat. Tuo kauhea yöjuoksu, joka meidän kansan lapsille on rakas ja jolla on niin surulliset seuraukset, on aivan outo Kiinalaisille.

Jokaisessa suuremmassa kylässä on kirkko eli temppeli. Se on rakennettu ja ylläpidetään yhteisillä varoilla. Usein siinä asuu vaan isot, saviset jumalat. Toisissa on joko mies- tai naisasukkaita. Mutta munkkeja ja nunnia olen enimmäkseen tavannut yksinäisille paikoille rakennetuissa temppeleissä. Kävin erään suuren kylän temppelissä. Se oli iso, autio rakennus. Savesta tehdyt jumalat olivat surkeassa tilassa. Yhdeltä olivat rotat nakertaneet parran. Siellä seista töröttivät pölyn peittäminä ja kyyhkysten leposijana!

On erityisiä juhlia, jolloin muutamia jumalia kannellaan pitkin kylän katuja. Semmoiseen juhlaan ottaa koko kyläkunta osaa. Rahaa kerätään ja sitten jumalain asunnossa pidetään päättäjäiset, syödään yhteiset ateriat. Se on semmoisiin juhliin, joihin apostoli viittaa 1 Kor. 8:10.

Kun kulkee Kiinalaisessa kylässä katua pitkin, jo alkaa kuulua aika pomina. Jos kulkee edelleen, jo ymmärtää, mistä se kuuluu. Tuossa onkin kylän suurin temppeli. Sen etusivu on seinätön. Astutaan sisään. Täällä onkin

Koulu!

— ja täältä se melu kuului. Kiinalainen on koulun ystävä ollut jo vanhoista ajoista asti. Hän pitää sivistystä arvossa. Hän vaatii oppineelta oppineelle sopivaa elämää. Hän pitää opin hyödyttömänä, ellei sydän sen kautta sivisty. Koulu ja kirjallisuus ovat tämän sivistyksen saavuttamisen välikappaleet. Siksi hän perustaa kouluja. Niitä on kaikkialla, kaupungeissa ja kylissä. Ne ovat yksityisten asunnossa tai temppelissä. Kouluhuoneesta ei makseta vuokraa. Yhteisen hyvän tähden jokainen kunnon mies uhraa sen verran! Jos hänen huoneensa vaan on sopiva, antaa hän sen mielellään maksutta kouluhuoneeksi! — Mutta kun ulkomaalainen tarvitsee huoneen koulua varten, on Kiinalainen moitteeton periaatteestaan luopuessaan!

Tarkastetaanpas tätä koulua. Tuolla, huoneen perällä makaa opettaja poikittain vuoteella, polttaen ooppiumia. Noin parikymmentä poikaa huutaa kilvassa, minkä jaksavat. Pojat istuvat nelikulmaisten pöytien ympärillä. Luokkajakoa ei ole. Oppilaat lukevat, toisistaan riippumatta, jokainen omaa läksyään. Opetuksen välineinä ovat kirjat, siveltimet, vihot, laatta ja muste.

Opettaja huutaa yhden pojista luokseen. Oppilas menee, antaa kirjansa opettajalle, kääntyy häneen selin ja alkaa lukea pauhata, tuudittaen ruumistaan edestakasin, tai huojuttaen itseään oikealle tai vasemmalle. Kullakin oppilaalla on oma nuottinsa ja tuudintatapansa.

Lapset tulevat kouluun auringon noustua ja istuvat siellä sen laskuun asti. Ruu'alle he kyllä pääsevät. Äänekkäästi täytyy lasten lukea. Se mies, ken kovemmin jaksaa huutaa! Ahkerain lasten ääni on aina illoin sorruksissa.

Välituntia ei ole. Sisäluku tai oikeammin ulkoluku ja kirjoitus ovat ainoat oppi-aineet. Jos joku haluaa kauppa-alalle, niin häntä opettaa joku kauppias helmitaulua käyttämään.

Ensimäisinä vuosina opetetaan vaan merkit tuntemaan nimeltään, mutta ei niiden merkitystä.

Toisin on kouluissa, joita ulkomaalaiset ovat perustaneet. Niissä opetetaan uskontoa ja laulua ja lasten täytyy ymmärtää, mitä lukevat.

En ole koskaan mielipahalla katsellut koululasten kulkua kadulla. Koulusta heidät lasketaan yksitellen. Hiljaisina astuvat he ulos ovesta.

Monet lapset eivät tahdo käydä koulussa, vaikka siihen olisi tilaisuuttakin. Oli eräs Liu niminen mies, joka tahtoi panna poikansa kouluun ja toikin hänet koululle, mutta poikapa ei tahtonut "katsoa kirjaan", vaan karkasi kotiinsa. Mitäs isä teki? Hän pani pojan koriin ja kahden miehen kantamana pieni mies vietiin kouluun. Siellä opettaja köytti hänet kahden tuolin väliin, pöydän eteen, jolle asetti kirjan, mutta poika junkkari ei sittenkään katsonut kirjaan!

Opettajan kädet kun vaan vapaana olivat, tuiversi hän poikaa tukasta. Hän löi häntä kämmenille, mutta siitä ei apua ollut. Siinä poika seista jörötti ja itkeä jurritti kokonaista kolme päivää, eikä vilaissutkaan kirjaan. Isäraukan täytyi hänet ottaa pois koulusta.

Kesälupaa ei ole, vaan helteisinäkin päivinä täytyy lasten rientää kouluun jo aamulla klo 5! Lupapäiviä kyllä on, esim. juhlapäivät ja uuden vuoden aika. Oppilaat jäävät pois koulusta, milloin tahtovat. Tulee iso-äidin syntymäpäivät, siskon tai veikon häät, sedän hautajaiset, markkinat ja monenmoiset pienemmät pidot, joihin on mentävä! Katsokaamme nyt miten

Tongseng

lukutietä kulki! Veljeksistä hän oli nuorin. Isänsä oli maanviljelijä. Ukko Lii päätti yhden pojistaan erottaa virkamiesuralle. Nuorimman osaksi se onni tuli.

Tongseng oli vasta kuusivuotinen, mutta isä ajatteli kouluun menemisajan jo tulleen. Uusi vuosi oli jo ollut ja mennyt. Isä, markkinoilla käydessään, osti kauniin keltaisen liivikankaan Tongseng'ille. Kylänräätäli oli jo liivit tuonut kotiin.

Kouluun lähtöpäivä tuli. Aamulla aikaiseen äiti ajeli pikkumiehen pään ja sitten palmikoksi mustat hivukset, sitoen ne tuolta kylän laidassa olevasta kauppapuodista ostetulla punaisella nauhalla.

Toipa se isä tullessaan koulutarpeetkin ja pienen laukunkin johon ne kauniisti pantiin. Siinä oli kirja, sivellin, puinen taulu, jolle siveltimellä maalattiin eli kirjoitettiin, paperia palanen, mustetta, ja kivinen laatta.

Isä lähti viemään Tongseng'iä koululle. Tuolla kylän keskellä oli iso temppeli, jonka etuseinä oli auki. Sieltä kuului kova pomina. Sinne tultuaan isä kumarsi opettajalle, sanoen:

"Opettaja! tehkää hyvin ja opettakaa tälle minun pojalleni 'tapoja'!"

Täten hän valtuutti opettajan rankaisemaan ja kurittamaan poikaa, jos tarvitsi. Isän mentyä, opettaja antoi Tongsengille uuden nimen, jota sanotaan "koulunimeksi" ja jolla nimellä häntä tästä lähtien kodin ulkopuolella kutsutaan.

Tongseng otti laukustaan kirjan, nimeltä "Saan tsir king." Sitä on käytetty oppikirjana yli 800 vuotta. Sen kirjoitti eräs opettaja omia oppilaitaan varten v. 1050 j.Kr.

Pian kaikui Tong Sengin ääni ylimäisenä, sillä hän luki selkeästi ensimäiset rivit oppikirjasta heti, kun opettaja oli ne vaan kerran lausunut.

Ulkoa hän luki rivi riviltä. Päästyään kirjan läpi, osasi hän sen ulkoa virheettömästi, mutta tuskin ymmärsi yhtä lausetta. Siinä oli paljon hyviä ajatuksia, mutta niitä ei opettaja selittänyt hänelle, vaikka eivät kaikki ajatukset olleetkaan liian syviä hänen ikäiselleen. Tongseng tunsi merkit mutta ei niitä vastaavaa käsitettä.

Pojat olivat kuin pienet apinat! Matkivat vaan opettajaa lukemisessa, ymmärtämättä mitä lukivat.

Luettuaan "Saan tsir king'in" ostettiin hänelle "Peh kia king", joka on kuiva nimiluettelo vaan! Sen tunteminen on välttämätön jokaiselle sivistyneelle henkilölle!

Kolmas kirja oli "Juu hsioh." Muutamin paikoin luetaan ennen tätä "Ts'ien tsir uen", mutta ei kaikialla. Sitten seurasi "Hsiao king" ja sen perästä "Siao hsioh".

Näissä oppikirjoissa on paljon hyvää. Ne sisältävät kertomuksia, keskusteluja lasten velvollisuuksista ja eteväin miesten lausuntoja kasvatuksen peri-aatteista. Niissä kehoitetaan ahkeruuteen monen esimerkin kautta. Kerrotaan yöllä valvovasta koirasta, kukkasissa häärivästä mehiläisestä, silkkimadosta, joka ei levähdä ennenkun se on kutonut silkkimajan itselleen. Ken nuoruudessa oppii, hän vanhana taitaa. Ei jalokivi kelpaa ruunuun tahkoamatta, eikä nuorukainen elämään opetusta saamatta. Ylevämielinen mies ei himoitse syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta. Hänen vaikutuksensa tuntuu palatsiin asti, vaikka asemansa onkin alhainen. Hän hyödyttää kansaansa, saattaa nimensä mainehikkaaksi, tuottaa kunniaa vanhemmilleen, loistoa esi-isilleen ja rikastuttaa jälkimaailmaa.

Niissä kerrotaan eräästä opinhaluisesta nuorukaisesta, joka keräsi kiiltohyönteisiä, asetti ne kirjanlehdelle ja niiden antamassa valossa opettelihe lukemaan. Hän oli päivät työssä, eikä hänellä ollut varaa ostaa valoaineita. Rahansa hän säästi kirjain ostamiseen. Eräs toinen köyhä poika kaivoi pienen reiän naapurinsa seinään ja siitä tulevassa valossa hän luki.

Hyviä, jaloja ajatuksia sisältää myöskin se kirjakokoelma, jota hänen on ruvettava lukemaan päästyään edellisistä. Vuosia on jo kulunut. Tongseng on ollut ahkera. Nyt hän jatkaa lukujaan jonkun etevämmän opettajan luona. 10 vuotta saa kuluneeksi.

Hänestä on tullut herrasmies ja semmoisena häntä kodissakin pidetään. Hän on kalpea, vähän kumaraharteinen. Hän liikkuu maltillisesti, arvokkaasti. Sormensa ovat laihat ja kyntensä pitkät. Alituisesti nyökkäen kirjojensa ääressä, on hän vierastunut jokapäiväisen elämän pyrinnöistä ja toimista.

Hänen veljensä kyntävät maata, kantavat kuormia, mutta eivät "kadehti" hänen "helpolla oloaan." He tietävät lukemisenkin työksi. He uneksivat ajasta, jolloin heidän "herra" veljensä on virkamiehenä, ratsastaa omalla hevosellaan tai kannetaan komiassa kantotuolissa suuren joukon saattamana.

Kaupunkiin tultuaan saa Tongseng lukea aamusta iltaan ja vielä illatkin. Nyt hänelle selitetään ennen luettuja ja yhä enemmän aukenevat hänelle viisasten miesten sanojen syvyydet.

Lähenee sitten tutkinto-aika. Ensimmäisessä on kirjoitettava 600 sanaa sisältävä esitelmä ja 60 sananen runo!

Mutta juuri tutkintopuuhien ajalla sattui tulemaan hänen hääpäivänsä! Morsiamesta olivat vanhemmat pitäneet huolen ennenkun hänet kouluun vietiin. Hän ei koskaan ollut tyttöä nähnyt. Jo aikoja sitten oli hääpäivä määrätty "onnen päiväksi." Sitä ei voitu muuttaa — ja sulhanen ei voinut jättää lukujaan niin vähäisen asian tähden — ja niin sai morsian pitää häät yksinään!

Tongseng onnistuu hyvin ensimäisessä, toisessa ja kolmannessakin tutkinnossa. Ankarasti siellä vartioitiin miehiä, mutta petosta sittenkin harjoitettiin! Muutamat olivat valkoiseen liivinsä silkkivuoriin kirjoittaneet useita esitelmiä. Toiset kätkivät ne vuorin ja päällisen väliin.

Tutkintosalihin tullessa miehet tarkastettiin, mutta noita salaisia apulähteitä ei löydetty. Presidentin lukiessa "aineet", joista esitelmät olivat kirjoitettavat, ne kiireesti jäljennettiin, salaisesti viskattiin muurin ylitse, jossa niitä oli odottamassa iso miesjoukko. Nämät apulaiset, ollen lukumiehiä, kirjoittivat esitelmät ja viskasivat ne jälleen muurin ylitse. Vahti-mies korjasi ne, antoi sitten runsaasti lahjotulle tarkastajalle, ja tämä taas jakoi ne, ylitarkastajasta salaa, asianomaisille.

Esitelmäin kirjoittajat saivat kyllä maksun vaivoistaan. He olivat miehiä, jotka jostakin syystä olivat keskeyttäneet lukemisensa. Tutkinnoissa noudatetaan vissiä ainejärjestystä ja määrävuosien kuluttua alkaa ainesarja uudelleen. Senvuoksi on helppo edeltäpäin tietää ainakin suunta, mihin on kulettava.

Tongseng pääsi kunnialla "siu tsaiksi", eli "kukoistavaksi neroksi", joka nimitys annetaan ensimäisten tutkintojen suorittaneelle.

Ei hänelle, eikä muillekaan "siu tsaille" annettu mitään kirjallista todistusta! Hän sai vaan lakkiinsa napin! Jos hän sopimattomasti käyttäytyi, otettiin tämä nappi pois ja silloin kunniakas tie katkesi! Ollen "siu tsai" oli hän pelastettu "bambusaunasta", jos lain rikkoi.

Oli joukossa miehiä, jotka ostivat "siu tsain" arvon 100 dollarilla ja he saivat todistuksen!

Tongseng lähetti vanhemmilleen heti punaiselle paperille kirjoitetun ilmoituksen menestyksestään ja samanlaisen ystävilleenkin, jotka levittivät ilosanoman kauvemmaksi. Koko sukukunta riemuitsi, sillä olihan heillekin nyt "kunnian kukko laulanut!" Saisihan jälkimaailmakin nähdä, että heidänkin suvussaan oli neroja! Sukulaiset tulivat onnittelemaan onnellisia vanhempia! Nuori "siu tsai" oli kaikkialla keskustelun keskustana ja hänen kotiin tuloaan odotettiin, kuin "auringon nousua."

Koitti se onnenpäivä viimeinkin! Juhlapäivälliset valmistettiin. Jo kauvas, tuonne toiseen kylään, meni riemuitseva joukko häntä vastaanottamaan. Kotiin tultuaan hän riemuiten tervehti vanhempiaan, sukulaisiaan, naapureitaan, kyläläisiään, ketä polvilleen laskeutuen, kuta kumartaen.

Mutta ujona ja uteliaana seisoi syrjässä hänen nuori puolisonsa, jonka hän nyt vasta näki ensikerran!

Jos Tongseng haluaa oppineeksi tulla, on hänelle tie auki. Hän aikoo jatkaa lukemista ja samalla toimia opettajana. Suorittaapa hän vieläkin tutkinnoita, mutta virkamiesura ei häntä houkuttelekkaan puoleensa. Hän valitsee suurempiarvoisen tehtävän — ja antautuu — opettajaksi.

Kaikki kunnioittavat häntä, sillä hän ei himoinnut rahoja, vaan — viisautta.

Virkamiehentoimi on vaivaloinen toimi. Alhaisempiin virkoihin pääsee rahalla, mutta kyllä kansalla on tieto niistä, kutka ostoarvolla loistelevat! Jos Tongseng aikoo suorittaa korkeimmankin tutkinnon, on hänen matkustettava pääkaupunkiin asti. Siellä ei leikiten läpi päästä!

Luin muutamista miehistä, jotka olivat Pehkingiin saapuneet tutkintoja varten. Yhdeksän etevämmän kirjoitukset hyväksyttiin ja vietiin leskikeisarinnan tarkastettavaksi. Auringonvalo lankesi pöydälle olevalle paperille ja keisarinnan silmä huomasi siinä virheen. Kirjoittaja oli tehnyt sanavirheen ja korjannut sen — mutta keisarinnan mielestä oli kirjoitus arvoton ja niin hän sai ropposet! Toinen sai hänen paikkansa ja tutkijat ankaria nuhteita.

II:nen Luku.

Kiinan suuret opettajat.

Opettajan virka on Kiinalaisten mielestä suurin, ylevin virka. Heidän suurimmat miehensä ovat olleet opettajia.

Suurin heistä on

Opettaja K'ong.

Muukalaiset kutsuvat häntä Konfuusiukseksi ja Kiinalaiset Kong fuutsiriksi eli opettajaksi. Hänen syntymäkotinsa oli Shaantong maakunnassa. Hän näki päivän valon v. 551 e.Kr. Isän kuoltua kasvatti hänen jalo äitinsä häntä huolellisesti. Jo 24 vuotisena tuli hän virkamieheksi, mutta äitinsä kuoltua vetäytyi hän pois julkisesta elämästä kolmeksi vuodeksi hiljaisuuteen. Syvästi kaivaten äitiään ja ollen onnettomassa avioliitossa typerän naisen kanssa ei hän halunnut entiseen virkaansa suru-ajan loputtua.

Juuri niinä aikoina tuli hän tuttavuuteen muutamien etevien ruhtinasten kanssa. Siten aukeni hänelle opettajan paikka Ting nimisen ruhtinaan hovissa. Hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa miellyttivät ruhtinasta niin, että hän pyysi K'ongia ministerikseen. Noudattamalla viisaan neuvonantajansa neuvoja, edistyi ruhtinas hallitsemistaidossa ja hänen ruhtinaskuntansa vaurastui, herättäen sillä naapurivaltioissa kateutta ja pelkoa. Ruhtinaat juonittelivat ja saivatkin Ting ruhtinaan houkutelleeksi karkoittamaan K'ongin pois hovistaan.

Nyt antautui K'ong yksinomaan opettajan virkaan. Suusanallisesti hän opetti oppilaitaan ja kirjallisten teostensa kautta tuli hän koko valtakunnan opettajaksi. Hän ei ollut uskonnollismielinen mies. Kirjoituksissaan hän ei puhu mitään Jumalasta. Hänen opetuksensa koskevat vaan tätä elämää. Joku oli kysynyt häneltä elämästä haudan toisella puolella, mutta hän oli silloin sanonut:

"Minä en ymmärrä elämää, kuinkas ymmärtäisin kuolemaa."

Hän ei ollut haaveksiva, tulinen ja kiihkoisa luonteeltaan, vaan kylmä, maltillinen järjen mies. Kirjoitustapansa on levollinen, tyyni ja koruton. Hänestä on sanottu: "hänen ajatusmaailmansa oli laaja ja tasainen, kuin Jangtsir virran laakso."

Hän sanoo kirjoituksissaan tarjoavansa jälkimaailmalle vaan isien opetukset, eikä mitään uutta. Harvat ymmärsivät häntä ja sangen vähän sai hän osanottavaisuutta osakseen. Sanotaan hänen olleen jäykkä ja jörömäinen. Jälkimaailma on ruvennut häntä arvossa pitämään ja jumaloitsemaan. Hänen kunniakseen on jokaiseen kaupunkiin rakennettu temppeli, jossa hänelle uhrataan kahdesti vuoteen, joko hieho tai lammas. Tapasin kerran maantiellä miehen, joka laahasi perässään karitsaraukkaa. Eläimen ympäri oli köytetty nuora. Tie oli pitkä ja huono. Eläinparan takajaloista oli toinen rampaantunut jo niin, ettei se voinut astua. Se määki niin surkeasti, kun pysähdimme miestä puhutellaksemme. Mies oli kaupungin hallitsijan käskystä käynyt etsimässä, kaukaisessa seudussa tätä uhri-eläintä. Kyllä kai se raukka nääntyi kuoliaaksi ennenkun mies perille saapui ja karitsa joutui K'ongille uhrattavaksi.

Hänelle pyhitetyillä alttareilla vuodatetaan vuosittain tuhansien eläinten veri ja poltetaan tuhansia silkkikangaskappaleita. Kirjoitustensa kautta on hän ohjannut Kiinalaisten ajatus- ja toimintatavan jo pari tuhatta vuotta. Miljoonat ovat sanasta sanaan kätkeneet hänen opetuksensa sydämehensä ja vaikkei sydämeen, niin ainakin muistiinsa ja pitäneet hänen manansa elämää parempana.

Mutta kaiken sen hyvän ohessa, jota K'ong on opettanut, on hän laskenut raskaan ikeen kansansa kannettavaksi, sillä hän on teroittanut isien henkien palvelemisen tärkeyttä. Opetustensa kautta liittää hän elävät kuolleisiin. Kuolleille uhrataan, heille rakennetaan temppelejä. Esi-isille rakennetut asumukset ovat muhkeampia kuin elävien asunnot.

Ei Jumalasta puhukaan K'ong, Kiinan suurin miesi. Esi-isät hälle kaikkena, Se parast' mitä tiesi.

On uhrattava isille Jotk' ovat tuonelassa, Lahjat suuret hengille Kuolleiden maailmassa.

Ei isäin suku sammua Saa tässä maailmassa. Ei nimi isäin puuttua Sukuluettelosta.

Jo pari vuosituhatta On K'ong jo ollut kuollut. Mutta hänen sanansa Ei hedelmätön ollut!

Esi-isäin alttarilla Viel' uhriliekit liehuu, Kodit suuret, sekä pienet Lapsosista kiehuu.

Toinen suuri opettaja oli nimeltään

Mong eli Meng.

Häntä ulkomaalaiset kutsuvat Mensiukseksi. Hän syntyi v. 371 e.Kr. Shaantong maakunnasta oli hänkin kotoisin. Isästään orvoksi jäi hänkin jo pienenä. Hänen viisas äitinsä kasvatti häntä huolellisesti. Saadakseen lapselleen hyvää seuraa, muutti leski asuntoja useita kertoja. K'ong eli aikana, jolloin tavat olivat turmeltuneet ja niin oli Mong'inkin aikana. Kirjoitustensa kautta hän vaikutti aikalaisiinsa sekä jälkimaailmaan, mutta häntä ei ole ruvettu jumaloimaan, vaikka hänen kirjoituksiaan pidetään äärettömässä arvossa.

Mong sanoo ihmisellä olevan niin luontaisen taipumuksen hyvään kuin virranvedellä alaspäin juoksemiseen! K'ong sanoo kaikkien ihmisten pyrkivän hyvään! — Mong sanoo: "poika joka perillisettä kuolee, on raskaasti rikkonut vanhempiaan vastaan."

Tämän opetuksen vaarinottamisesta johtuu monta Kiinassa vallitsevaa epäkohtaa. Monivaimoisuus, aikaiset avioliitot, tyttölasten murhaaminen, ihmisten tavaton lisääntyminen, ja köyhyyskin.

Kiinan kansa kallihina, Aartehena armahana, Pitävi lapsilauman. Ei nurise se milloinkaan Jos vaan on poikalapsia Vaikk' pieni pirtti täynnä! Ei Kiinalaisen mielestä Maailma maksa mitään, Jollei hän poikalapsia Saa sylissänsä pitää! Ei rikkaus, ei kunnia, Ei virka suuri tuottava Suo hälle sitä rauhaa, Kuin lapsijoukko naurava, Hän onnee muut' ei kaipaa! On onni suur' kun maailmaan Jää sukunimi vielä, Ja esi-isäin temppeliin Jää uhrilahjan viejä! Hän kun tulee tuonelaan Ei puutetta oo siellä! On siellä talo valmiina, On rahojakin vielä! Ei kerjäläisnä tarvitse Nyt hänen siellä olla! Ei tuonen herrat hallitse Rikasta julmuudella! Hän huoletonna elellä Saa sitten tuonelassa, Kun pojanpojat varoja Lähettää maailmasta! Lapsilauman rakkaana Pitävi Kiinan kansa. "Ne ovat 'puusan' lahjoja!" Se sanoo suorastansa.

Nyt tahdomme ajatuksissamme asettua asumaan

Erääseen köyhään perheeseen,

tutustuaksemme edes hiukan kansaan. Isännän sukunimi on Liu. Hän on onnellinen mies, sillä hänelle on syntynyt perillinen, jonka nimeksi on pantu: Jongfuh. Kaunis nimi! Ijankaikkinen onni, eikös se ole soma nimi? Jongfuh on jo viisi, kuusi vuotinen. Vanhemmille tulee tärkeä työ tehtäväksi. On etsittävä miniä. Ukko ja eukko tuumivat kahden asiaa. Päätöksestään eivät puhu kenellekään. Köyhiä kun ovat, niin toimivat sen mukaan.

Yhtenä päivänä lähtee Liun eukko kaupunkiin. Siellä on lastenkoti. Äiti parat ovat myyneet sinne pikku tyttärensä. Siellä heitä on monet kymmenet. Pienet raukat! Sääli on heitä. Liun emännälle ehtii kyynele silmään hetkiseksi. Hän katselee lapsosia ja valitsee niistä yhden. Lunastaa hänet dollarilla tai parilla ja palajaa kotiinsa pienen miniänsä kanssa. Tokko pienokaisella lie nimeä ollutkaan, ei tiedä, mutta uudessa kodissa häntä kutsuttiin vaan "siao jaa t'eoksi" eli pieneksi orjattareksi.

Yhdessä lapsukaiset kasvavat ja leikkivät. Kuluu kolme, neljä vuotta, jo on miniän ruvettava talossa toimimaan. Onhan hän jo kuusi vuotinen, siis iso tyttö! Pieniin käsiin asettaa anoppi värttinän ja toiseen puuvillatukun, josta on opittava ujuttamaan hieno lanka.

Toisten taas laitetaan lapsonen bambupäreistä tehty kori ja bambupihdit kädessä, keräämään rikkoja ja roskia, mitä vaan tieltä ja tiepuolista löytää. Korin sisältö tyhjennetään tuvan taustalla olevalle tunkiolle, joka vähitellen kasvaa pienen pieleksen kokoiseksi ja sitten myydään maanviljelijöille pellon lannaksi.

Vähän vantterammaksi tultuaan, laitetaan hänet tuonne vuoren rinteelle, sieltä kivien välistä heinää leikkaamaan, jota sitten poltetaan ruokaa laittaessa, tai saa hän keräillä heinän rippeitä ja kuivaneita oksia samaa tarkoitusta varten.

Yksitoikkoista, ikävää on lapsosen olo. Jongfuh on saanut pieniä siskoja ja veljiä ja kuta useampia näitä kytyjä ja natoja on, sitä tukalampi on pikku miniän olo. Suuremmaksi tultuaan saa hän raataa aamusta iltaan, toimitella talon töitä. Sen ohessa saa sadatkin kerrat kuulla olevaan vieraan lapsi. Lapsi raukka! Kenelle valittaisi vaivojaan, sanelisi sairapäiviään? Kun anoppi hyväilee omia lapsiaan, kiertyy pieniin, tummiin silmiin kyynele ja sydämessä tuntuu syvä kaipaus. Lapsonen ajattelee: "oi jos minullakin olisi äiti!" Kyynele herahtaa poskelle. Anoppi näkee sen ja ärjäsee: "vai et viitsi työtä tehdä! Siinä itkeä jorotat!" Välistä taas

tukasta tuivertavi, hapsista haiventavi, vasten seinää survasevi, nurkkahan nutistavi, yön selkään ajavi, kaikeks' illaks' kartanolle.

Sadat tuhannet lapsiraukat ovat tämmöisessä asemassa. Heitä ei kukaan suojele, ei puolusta.

Kuluvat tuossa vuodet. Miniä on 15 tai 16 vuotinen. Siis on

Häiden aika tullut.

Ei niihin suuria valmistuksia ole. Morsian puetaan punaiseen, vuokrattuun pukuun. Hänen päähänsä pannaan korkia, peileillä ja helmillä koristettu ruunu. Olihan siinä vieraita. Syöteltiin niitä useat kerrat ja juoteltiin teellä. Ei morsiamella ollut mitään lahjoja apelle, anopille ja sukulaisille niinkuin rikkailla morsiamilla on.

Nyt ovat pidot loppumaisillaan. Ruunu otetaan morsiamen päästä pois ja hivukset nyhdetään juurineen otsalta merkiksi vallan alle joutuneesta tilasta.

Häät ovat olleet ja menneet. Ne pidettiin "onnen päivänä."

Vierähtää vuosi. Odotetaan perillistä taloon. Se tulee mutta voi! se onkin tyttö! Kuluu taas vuosi. Toivossa eletään, mutta toivo pettää! — Tulija oli taas tyttö — ja kolmas samaten! — Voi onnettomuutta! Jo alkaa anoppi tuskastua elämään. Jokaiselle tupaan tulijalle valittaa

ettei iloa ollut riemumieltä milloinkahan, miniästä miekkosesta, tyhjän tytöstä pahasta.

Vielä tuon anopin kiukun kestäisi, mutta kun mieskin kiljuu ja ärjyy ja jopa lyökin!

Viimeisellä kerralla, heikkona maatessa, tuskin ruokaa annettiin. Miniä raukka itkee yöt, itkee päivät ja ajattelee: "varmaankin olen kovin suuri syntinen, kun ei p'uusa poikia anna! Entäs jos kuolen! Pojattomat äidithän

"joutuvat verimerehen, hukkumahan hurmeesehen, tuolla tuonelan tuvilla, länsitaivahan takana!"

Onneton äiti! Sydän pakahtumaisillaan surusta, hän sanoo:

Oi, mun äiti kultaseni, oi, mun emoni armas! vieläkö elossa lienet, päiväkullan kuuluvissa? vaiko maassa makaamassa haudassa hajoamassa? Tule, äiti, turvakseni, turvakseni, tuekseni, näissä suurissa suruissa, murehissa murtavissa!

Vierii tuosta viikot, päättyy päivät. Taas on taloon tullut pieni vieras, mutta tällä kertaa se on tervetullut — tuhannesti tervetullut! — sillä se on pieni — mies! Nytkös ilo ja riemu taloon tuli! Miniänkin ylitse puhalsi toinen tuuli, sillä

tuli appi katsomahan pientä pojan poikoansa, nato tuli naurusuulla, kyty pysyin kynnyksellä, kävi käly katsomassa armastamassa anoppi.

Olihan tuon pienoisen tulo äiti raukalle toivon tähti.

Appi iloitsi, sillä nythän oli toivoa suvun säilymisestä. Hänen nuoremmat pojat olivat kuolleet. Jos Jongfuh kuoli perillisettä, oli ukko Liun tulevaisuus surkuteltava! Kuoltuaan hänen täytyisi joutua n.k. "orpohenkien" pariin, joilla ei ole perillisiä. Näille köyhille hengille uhrataan kerran vuodessa.

Välttääkseen tämmöistä kahdenlaista onnettomuutta, vanhemmat kihlaavat lapsensa ajoissa. Jos sulhasen äiti heikkonee niin, että pelätään kuolevan, kiiruhtetaan häiden pitämistä! —

Seuraten Liun perhe-oloja, olemme nähneet miten köyhemmän kansan keskuudessa menetellään.

Usein vaihdetaan tyttäret. Köyhemmät perheet lähettävät tyttärensä anopin luokse jo 7-8 vuotisena. Rikkaat vasta sitten kun häiden aika on tullut.

III:mas Luku

Tyttölasten murhaaminen

on ollut hyvin yleinen tiheästi asutuissa rannikkomaakunnissa ja muutamin paikoin sisämaassakin. Useasti on köyhyys ollut siihen syynä, mutta myöskin se kova kohtelu, jonka alaiseksi äidit joutuvat, jos heille useampia tyttäriä syntyy. Mutta

Tyttöisten myyminen

on hyvinkin yleinen, vaikka ihmiskauppa on kielletty. Köyhät vanhemmat myyvät lapsukaisensa ostajille, jotka sitten kulettavat heidät kaukaisille seuduille myyden heidät siveettömyyden pesihin.

Kihlaus

tapahtuu välimiesten kautta, eikä siinä oteta asianomaisten mieltä kysymykseenkään. Vanhemmat ottavat miniäkseen kenen tahtovat, antavat tyttärensä kenelle haluavat. Se on heidän asia, eikä lasten! Nuoret saavat tyytyä vanhempainsa tahtoon! Kun sopimus on kirjoitettu, on kihlauskin luja ja sitä on miltei mahdoton purkaa. Kihlausta seuraa sitten luonnollisesti

Avioliitto.

Kiinalaiselle naiselle ovat kaikki muut tiet suljetut. Paljon on kuitenkin naisia, jotka kernaammin valitsevat yksinäisen elämän. Sen he tekevät luostariin menemällä. Lukuisat ovat ne naiset, jotka surmaavat itsensä, ennenkun sitoutuvat viettämään elämäänsä orjuudessa, jota avioliitto on monelle. On olemassa, muutamissa osissa maata, salaisia yhdistyksiä naisten keskuudessa. Näiden yhdistysten jäsenet ennen lopettavat elämänsä, ennenkuin naimisiin menevät.

Luin nuoresta naisesta, joka oli lapsena tullut kihlatuksi. Vanhemmat pakoittivat hänet naimiseen. Hän vastusti, mutta häntä vartioitiin hääpäivän iltaan asti. Kun vieraat olivat lähteneet, oli hän miehensä kanssa kahden kesken ja sanoi hänelle:

"Minut on väkisin tuotu tänne. Minä en tahdo tätä asemaa."

Siinä samassa otti hän sakset ja leikkasi tukkansa! Miehen kotiväki ei voinut hänelle mitään. Hän oli päättänyt elää yksin — ja meni luostariin.

Eräs morsian sai yksin viettää häät. Häntä ihmetytti hänen sulhonsa poisolo hääpäivänä, vaan kun häntä ei seuraavinakaan päivinä näkynyt, rupesi hän aavistamaan pahaa. Hän vaati hänen näkyviin tulemistaan. Kierteiset vastaukset eivät enään auttaneet — ja sisälle tuotiin korissa istuva, vaivainen, tylsäjärkinen olento!

Haista ei suojele laki.

Kodissaan ollessa hän on täysin vanhempainsa vallassa ja miehelään tultuaan on hän kokonaan miehensä ja anopin vallassa. Jos häntä siellä pahoin kohdellaan, voivat hänen vanhempansa ja sukulaisensa omakätisesti kostaa hänen puolestaan, mutta jos eivät siihen kykene, saa hän tyytyä kohtaloonsa.

Miehet usein myyvät vaimonsa ja tyttärensä siveettömyyspesiin tai vuokraavat heidät niihin määrävuosiksi. Naisraukoilla ei ole mitään turvaa tämmöistä kohtelua vastaan. Orjuus siellä, orjuus täällä. Ei ole ihmettä jos monet heistä, kurjaan elämään kyllästyneinä, toivottomina lopettavat elämänsä. Monet tuskissaan rupeavat ooppiumia polttamaan.

Moniavioisuus

ei ole yleinen yhteisen kansan keskuudessa. Useasti toisen vaimon ottaminen johtuu siitä, kun ensimmäisellä ei ole lapsia. Olen tavannut herrasmiehen, jolla oli viisi emäntää ja kaikki lapsettomia!

Tunnen miehen, jolla oli kaksi emäntää. Isä otti hänelle yhden ja setä toisen. Setä oli lapseton. Hän lunasti veljensä pojalle vaimon siinä toivossa, että hänelle syntynyt lapsi sitten luettaisiin hänen lapsekseen!

Tapahtuupa niinkin että

Kuolleet vihitään!

Hra Smith kertoo seuraavan tapahtuman, joka ei liene ainoa laatuaan:

Erään talon ainoa poika kuoli jättämättä perillistä. Se oli suuri onnettomuus, jota oli torjuttava. Päätettiin ottaa hänelle ottopoika, mutta mitenkäs hänelle ottolapsen otti, kun hän ei ollut vielä naimisessa!

Oli yksi keino jälellä. Naapurikylässä oli juuri niinä aikoina kuollut eräs tyttö. Vainajan vanhempien kanssa sovittiin asiasta ja tytön ruumis haudattiin pojan ruumiin kanssa samaan hautaan. Häät pidettiin ja heille otettiin ottopoika!

Heljän seinän sisälle

ovat ylhäiset naiset suljetut, mutta kansannaiset saavat liikkua vapaasti ja varsinkin muutamissa paikoissa ovat he yhtä vapaat kuin miehetkin.

Eräs sivistynyt nainen sanoi kerran naislähetyssaarnaajalle:

"Kuoltuani toivon muuttuvani koiraksi, jotta saisin edes vähäsen maailmaa nähdä."

Kodista tuotiin hänet miehelään ja siellä hän ei ollut kertaakaan saanut astua portin ulkopuolelle! — Kodissaan kuluttavat he aikaansa taloudellisia toimia ja käsitöitä tehden, jutellen ja tupakoiden.

Lukutaito

on harvinainen naisten keskuudessa. Tytöille ei ole kouluja. On kuitenkin lukutaitoisia naisia. Muutamat ovat saaneet opetusta isältään, toiset veljiensä opettajilta.

Miksi naiset ovat jätetyt niin osattomaksi henkisestä kasvatuksesta? Siitä syystä kun

Nainen ei ole miehen arvoinen,

niin ajatellaan. Naisen asema on parempi Kiinassa, kuin muissa Itämaissa. Kiinan suuret opettajat pitävät tavallaan naisen kasvatuksen tärkeänä. Hänen vaikutuspiirinsä on vaan — koti. Kasvatuksen tarkoituksena on oleva, ei henkisten kykyjen kehittäminen, ei itsenäisyyden tunnon herättäminen, vaan naisen taivuttaminen täydelliseen alistumiseen, sievään käytökseen ja taloudellisiin toimiin.

Jos kokoomme yhteen ne ajatukset, jotka Kiinassa, niinkuin muissakin Itämaissa vallitsevat, niin voimme sanoa naisesta ajateltavan näin:

1. Niin paljon erilaisempi kuin taivas on maasta, on mies naisesta.

2. Kaikki paha tulee naisesta, mutta miehestä kaikki hyvä.

3. Nainen on ihminen, mutta miestä ala-arvoisempi, eikä koskaan voi tulla miehen arvoiseksi.

4. Naisen on elettävä miestä varten ja hänet on pidettävä miehen vallan alla.

5. Kasvatuksen tulee vahvistaa tätä vallanalaisuuden tunnetta.

Kiinalainen sanoo:

"Tyttö on tuhannen arvoinen, mutta poika — 10 tuhannen! — Yleensä ajatellaan jokseenkin näin:

"Tyttäreni on tänään minun tyttäreni, huomenna toisen miniä. Miksikäs häntä kouluuttaisin? Hän, mennen toiseen taloon, vie taidot muassaan. Minua ne eivät tule hyödyttämään, eikä minun suvulleni kunniaa tuottamaan."

Näin itsekkäisistä syistä, moni isä jättää tyttärensä osattomaksi siitä kirjallisesta sivistyksestä, jonka hän voisi hankkia hänelle.

Itä-Kiinassa kuulin usein sanottavan: "nainen on jalkainpesuveden arvoinen", joka ilmitoi kansan ajatuksen naisesta.

Vaikka näin halvaksi arvostellaan naista, on kumminkin omituista huomata miten paljon itsenäisyyttä ja arvokkaisuutta naisissa on! Paljon on pontevia, kyvykkäitä, viisaita naisia. Tunnen perheitä, joissa perheenisä on lukumies ja siten vieraantunut kaikesta jokapäiväisen elämän toimista. Hän ei tiedä mitään talouden asioista, ei kylvy-, ei leikkuuajasta, mutta emäntä — hän saa pitää huolen kaikesta! Naiset liikkuvat kuin ruhtinattaret pienessä hallituspiirissään.

IV:jäs Luku.

Nainen naisena on halveksittu, mutta

Äitinä

rakastettu, kunnioitettu. Häntä surraan kolme, mutta isää vaan kaksi ja puoli vuotta. Kysyin kerran opettajaltani:

"Miksi surette äitiä kauvemmin kuin isää?"

"Siksi, kun äiti käytti perheen hyväksi sydäntään, isä rahojaan!" vastasi hän. Virkamiestenkin on pitänyt luopua, äitinsä kuoltua, julkisesta elämästä kolmeksi vuodeksi. Kysyessäni syytä siihen sanoi opettaja:

"Jollei hallitsija kunnioita äitiänsä, on hän sopimaton kansan isäksi. Jos hän ylönkatsoo äitinsä, oppii kansa tekemään samoin ja siitä alkaa kansan onnettomuus", — sillä "kaiken hyveen alkuna on kunnioitus vanhempiaan kohtaan", sanovat Kiinan suuret miehet ja se ajatus on heidän kirjoitustensa läpi kulkeva kultainen säde! Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat voimiensa mukaan koettaneet seurata tätä kultaista ohjetta.

Kulkiessamme Kiinan suurissa kaupungeissa, eläessämme sen miljoonien keskellä ja nähdessämme sen ikivanhat kaupungit, tulee usein kysyneeksi:

"Mistä syystä on tämä kansa pysynyt kansana kautta vuosituhansien? Onhan maailmassa ollut monta mahtavaa maata ja vahvaa valtakuntaa, mutta ne ovat kadonneet niin, ettei niistä muuta ole jälellä kuin nimi historian lehdillä?"

Tätä miettiessä tulee mieleen neljäs käsky ja siihen liitetty lupaus. Kiinalaiset ovat koettaneet totella tätä käskyä ja siunaus on ollut seurauksena. K'ang HIlsii keisari eräässä esitelmässään sanoo:

"Jos sulla pienoisena, sylilapsena ollessasi oli nälkä, itse et kyvennyt ruokaa suuhusi panemaan. Jos sulla oli kylmä, et kyvennyt itseäsi vaatettamaan. Vanhempasi syöttivät ja vaatettivat sinua. He katselivat kasvojasi ja kuuntelivat ääntäsi. Nauroitko, niin he olivat mielissään. Jos itkit, olivat he surulliset. Käydä tepastelitko? Silloin he seurasivat sinua askele askeleelta. Jos olit vähän kipeä olivat he niin huolissaan, ettei ruokakaan heille maistunut.

"He eivät valittaneet lasten hoitamista ja elättämistä vaivaloiseksi työksi, valittivat vaan omaa tyhmyyttään, taitamattomuuttaan ja mieluummin olisivat itse kivun pitäneet ja vasta terveeksi tultuasi olivat he levollisia.

"He ikävällä odottivat sinun täysi-ikäiseksi joutumistasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon vaivaa heillä on ollut ja kuinka paljon vaikeuksia sinua kasvattaessaan ja opettaessaan. Täysi-ikäiseksi tultuasi, valitsivat he sinulle vaimon, saattaakseen sinulle lapsia. He toivoivat sinun lukevan ja saavan arvonimen. He kokosivat pienen omaisuuden, jotta pääsisit elämän alkuun. Mikäs asia näistä ei olisi huolestuttanut isääsi ja äitiäsi? Ajatteleppas nyt! Syntyessäsi olit pieni, alaston olento, etkä tuonut silkin palaa, et rihman pätkää muassasi. Mitä tähän asti olet syönyt ja juonut, ovat olleet isän ja äidin armolahjoja. Voitko koskaan palkita heille? Jos et käsitä isäsi ja äitisi rakkautta sinua kohtaan, niin ajattele rakkauttasi omiin lapsiisi, niin silloin sen ymmärrät.

"Kun käsität vanhempaisi rakkauden, miksi et täytä velvollisuuksiasi heitä kohtaan? Velvollisuuksien täyttäminen vanhempia kohtaan ei ole mahdotonta. Sinun tulee rauhoittaa heidän mielensä ja pitää huolta heidän ruumiistaan, siinä kaikki!

"Kuinka rauhoitat heidän mielensä? Siten, että olet hyvä ja teet hyvää. Oletko lukumies? Lue ahkerasti. Oletko maanviljelijä? Viljele peltosi hyvästi. Jos kauppiaana tai työmiehenä hankit elatuksesi, on välttämättömästi tarpeellista olla osaasi tyytyväinen. Vanhempiesi sivulla ovat nuoremmat veljesi ja heitä ylempänä heidän vanhempansa eli sinun isoisäsi ja äitisi. Pidä huolta heistä ja siten rauhoitat vanhempaisi mielen.

"Kuinkas on heidän ruumiistaan huoli pidettävä? Voimiesi mukaan ja niin paljon kuin varasi myöntävät, anna vanhemmillesi. Ennemmin syö ja käytä itse vähemmin, jotta voisit vanhemmillesi antaa. Näe vähän vaivaa vanhempaisi tähden. Heidän sairastaessaan, kutsu lääkäri parantamaan.

"Älä millään muotoa antaudu pelaamiseen ja juopottelemiseen. Älä salaisesti kokoa rahaa yksityisiin tarpeisiisi, rakastaen vaimoasi ja lapsiasi, unohtaen vanhempasi. Saata vanhempasi onnelliseksi päivä päivältä ja siten sinä täytät velvollisuutesi heitä kohtaan.

"Filosoofi Tseng sanoo: vanhemmat luonnollisesti toivovat pojastaan herrasmiestä. Jos hän käyttäytyy sopimattomasti, häpäisee hän ruumiinsa, jonka on vanhemmiltaan saanut ja siten laimiinlyö velvollisuutensa heitä kohtaan.

"Vanhemmat toivovat pojistansa uskollisia valtiomiehiä ja hyviä virkamiehiä. Jos he sitten valtion palveluksessa ollessaan ovat esteenä valtion asioille, julkisuudessa tottelevat, salaisuudessa rikkovat lait, tai rasittavat kansaa, — niin he häpäsevät vanhempansa.

"Vanhemmat toivovat, että heidän poikansa antautuisivat tuttavuuteen kunnon miesten kanssa, mutta jos he eivät väliä pidä siitä, kenen kanssa seurustelevat, tulevat he kaikilta häväistyksi ja sekin häpeä tulee vanhempain osaksi.

"Vanhemmat toivovat pojistaan kelpo sotilaita, mutta jos he, sotilaina ollen, pelkäävät, eivätkä tahdo rohkeasti hyökätä eteenpäin, niin he rikkovat sotilaslain ja tuottavat vanhemmilleen siten häpeää."

Sitten keisari puhuu niistä, jotka eivät koti-oloissa kunnioita vanhempiaan:

"Jos isä ja äiti pyytää heiltä jotakin, kieltäytyvät he antamasta. Jos he käskevät heidän jotakin tekemään, löytävät he esteitä, eivätkä tahdo totella. Jos vanhemmat nuhtelevat heitä sanalla tai parilla, suuttuvat he heti. Omalla vaimolla ja lapsilla on ruokaa ja lämmintä, mutta vanhemmat saavat melkein kuolla viluun ja nälkään. 'Taivas' ei sitä hyväksy! Hänen lapsensa näkevät tämän ja seuraavat hänen esimerkkiään. Oletteko nähneet tottelemattomalla pojalla hyviä lapsia?" — — —

"Vanhemmat ovat niinkuin taivas. Taivas synnyttää sirkkalehden. Kevätpäivä kasvattaa sen. Syksyn kylmä sen kuollettaa ja se kaikki tapahtuu 'taivaan' tahdosta. Lastensa elämän ja kuoleman ylitse on isällä ja äidillä valta. Taivaan alla ei ole yhtään isää ja äitiä, joka väärin tekisi — — (lapsiaan kohtaan)." — — —

Niinkauvan kuin vanhemmat ovat elossa, ovat pojat tavallaan heidän valtansa alla ja vanhempain kuoltua, eivät siteet hölly. Vanhempain suurin huoli on saada poikansa naimiseen ja pojan suurimpana huolena on vanhempiensa kunniallisesti hautaaminen. Monasti olen käynyt taloissa, joissa olen nähnyt ruumisarkkuja. Ne ovat odottamassa isää ja äitiä! Pojat, jotka vanhempiaan kunnioittavat, jo ajoissa valmistavat heille viimeisen asuinhuoneen! Jos kodissa ei ole tilaa, säilytetään ne jossakin temppelissä. Toinen, omituinen tapa osoittaa kunnioitusta vanhemmilleen ja erittäinkin äidille, on se että ruumisarkku pidetään kodissa — hautaamatta — vuosikausia!

Viime kevännä oli neiti Cajander eräissä hautajaisissa. Kuollut oli maannut kirstussa — kymmenen vuotta! Tila alkoi tulla liian ahtaaksi ja siksi täytyi äitivainajan ruumis viedä maan poveen.

Tunsin miehen, jonka 83 vuotinen, vanha äiti sairastui. Mies leikkasi käsivarrestaan palasen lihaa, keitti siitä liemen, jonka syötti äidilleen. Äidin tauti ei ollut kuolemaksi, mutta ihmiset luulivat tuon lääkkeen tepsineen. Äiti parani, mutta poika kantoi monta viikkoa käsivarttaan kaulassaan!

Tämmöinen luonnoton tapa kunnioittaa vanhempiaan, on Kiinaan tullut Buddhan opin muassa. Vanhempain sairastaessa lapset tekevät vaivaloisia matkoja kaukaisissa seuduissa oleville vuorille, siellä uhratakseen jumalille tai viskautuakseen alas joltakin jyrkänteeltä, jonne papit heitä neuvovat. Mikä heistä taittaa siten jalkansa, kuka kätensä, mutta ei mikään uhraus ole liian suuri kun on kysymyksessä vanhempain pelastuminen!

Niiden miesten ja naisten nimet ovat ikuistetut, jotka jotenkin erinomaisella tavalla ovat vanhempiaan kunnioittaneet. Hänen kunniakseen rakennetaan tien varsille kaunis, kivinen kunniaportti, johon on kaiverrettu hänen nimensä ja tekonsa. Nämät muistomerkit asetetaan tienviereen siinä tarkoituksessa että ohikulkijat tulisivat ajattelemaan tämän hyveen ääretöntä arvoa.

Tytär, joka kieltäytyy naimiseen menosta sentähden, kun tahtoo palvella vanhempiaan, on ylistetty kaikkialla, minne hänen maineensa saapuu. Samanlaisen kunnian saa osakseen miniä, joka miehensä kuoltua antautuu anoppinsa ja appensa apuna olemaan. — Tietysti ainoastaan varakkaat naiset voivat näin tehdä, sillä köyhät lapset lähetetään jo aikaiseen kotoa pois.

V:des Luku.

Lapset.

Ollessamme Liun perheessä, näimme miten erilailla tytärtä vastaan otetaan, kuin poikaa. Vanhassa Kiinalaisessa runossa sanotaan:

Kun prinssi pieni syntyvi Niin hälle leikkikaluksi Saa valtikankin antaa. Vaan prinsessa, hän polonen Saa pienen tiilipalasen, Ei muuta, leluksensa.

Tyttöjen täytyy nöyrästi palvella veljiäänkin. Pojilla on kaikkialla etusija. Kansan keskuudessa totutetaan lapset jo pienenä työhön. Köyhyys pakoittaa siihen. Varakastenkaan tyttäret eivät saa niinkauvan leikitellä, kuin pojat. On somaa huomata miten lasten mieli ikävöi leikkimistä. Vaikka ahkerasti työssä ollen, pujahtavat he aina välillä "talosia" leikkimään. Heillä on riepunukkeja ja Japanista kuletetaan nykyään paljon isoja nukkeja, aivan Kiinalaisten näköisiä! Paperileijat ovat poikain huvikkeina. Kevätpäivinä näkee niitä kymmenkuntia sinitaivaalla lentelemässä. Usein olen nähnyt lasten leikkivän "sokkosia".

Pojat pitävät kaikenlaisia hyönteisiä toverinaan. Hepotistikkaa pitävät pienessä, puutikuista tehdyssä häkissä ja kulettavat mukanaan. Välistä on heillä noin parin tuuman pituinen, iso silmäinen, siivekäs hyönteinen taskussa. Se pitää korvia särkevää meteliä, jos sitä koskee! — Kiinalaisten poikien kunniaksi tekee mieli mainitsemaan sen, etteivät he kiipeile puihin lintujen pesiä hävittämään! Muuten he ovat kyllä vallattomia, jos vaan saavat olla valloillaan. Tapahtuu niinkin, että koulupojat varastavat jonkun "sian" ja pitävät pidon. Tunnen nuoren miehen joka kertoili kepposistaan. Kerran matkusti opettaja pois muutamaksi päiväksi. Koulu jäi isompien oppilasten hoitoon. "Kun kissa oli poissa, niin silloin hiiret pöydälle!" Pojat panivat tuumansa tukkoon, varastivat köyhän vaimon porsaan, tappoivat, paistoivat ja oikein talkoolla söivät. Tämä ei ollut harvinainen tapahtuma!

Hiljakkoin kuulin nuoresta miehestä, joka on herännyt synnin tuntoon. Hän tuli opettajan luo, sanoen: "minä tahdon tulla kristityksi, mutta minun tuntoani painaa raskaasti se, kun minä kouluajallani varastin toisten poikain kanssa erään köyhän vaimon porsaan."

"Sinun on se tunnustettava hänelle!" sanoi opettaja.

"Minun on se tunnustettava ja sovitettava, muuten en saa rauhaa!" vastasi nuorukainen.

Lasten nimet

ovat hyvin omituisia. Kukkaisten nimiä annetaan tavallisesti tytöille. Mutta annetaan rumiakin, kuten esim. "Jo riittää" "Pitäisi oleman poika" y.m.s. Jos tyttäriä on useampia kutsutaan heitä vaan numerojärjestyksessä, esim. "Ensimmäinen", "Toinen" j.n.e. Omituisia ovat poikienkin nimet. Jos hän syntyy samana vuotena, jona iso-äiti täyttää "50" vuotta, saa hän nimekseen "Viisikymmentä." Jos syntyi talvella, kutsutaan häntä "Talvella syntyneeksi." Pahanhengen sanotaan hyvin haluavan vahingoittaa poikalapsia. Suojellakseen lastensa pahan pauloista, annetaan pojalle tytön nimi. Nytpä paholainen pulaan joutuu! Ei nyt saa lapsesta selkoa kumpaako sukupuolta lie! On toinenkin yhtä ovela keino vetää vihollista nenästä! Poika annetaan toiseen taloon lapseksi vaan nimellisesti. Lapsi kun oleksii vuoroin kotona, vuoroin kylässä, ei hölmö paholainen pääse selville kumpaanko taloon hän oikeastaan kuuluu, eikä siis uskalla häntä vahingoittaa. Usein näkee poikasen nenässä renkaan. Sekin suojelee häntä pahan vaikutuksilta. Pienet pojat puetaan Buddhalaisen papin pukuun, jotta säästyisivät kuolemalta!

Lasten puvut

ovat koriat! Pienillä lapsilla on punaset housut, siniset nutut, keltaset liivit tai päinvastoin! Päähineet ovat koristetut hopeahelyillä, pienillä kulkusilla. Posket maalatut ja huulet punatut. Usein on nilkkaan kiinnitetty kulkunen, jotta kuullaan missä pikku ihminen vilistelee.

Tytöillä on korvissa renkaat, ranteessa rannerengas, sormuksia sormissa ja kukkasia päässä. Idässä naiset käyttivät kukkasia päässään ympäri vuoden. Talvisydännä heillä oli tekokukkasia, mutta muina vuoden aikoina luonnollisia. Köyhät, pienet tytöt, joilla oli vaan housut jalassa, somistivat ainakin toisen käsivartensa hopearenkaalla ja siliän, rasvatun, mustan tukkansa joko punaisella tai valkoisella kukkasella. Vaikka lapset ovat rakkaita, heidän kuoltuaan

Ei heitä haudata.

Tshenkiangissa ollessamme huomasimme kaupungin ulkopuolella olevan mäen rinteellä joukon pieniä kuoppia ja niiden vieressä vaaterepaleita. Ne olivat lasten hautoja. Lapsen kuoltua, kääritään ruumis vanhoihin ryysyihin ja lasketaan kuoppaan, joka on vaan niin syvä, että ruumis siihen parhaaksi mahtuu. Peitetään sitten hienolla multakerroksella. Yöllä tulevat metsän pedot tai nälkäiset koirat, kaivavat ruumiin ja syövät sen.

Vielä yhdeksänkin vuotisia lapsia kohdellaan näin. Kysyessämme syytä siihen, kuulimme pääasiallisesti syynä olevan sen, että lapsen sielu ei pääse takasin maailmaan, jos ruumis kirstuun pannaan! Toiset ajattelevat lapsen sielun menevän jonkun vastasyntyvän lapsen ruumiiseen. Mitäs he sitten hänen vanhasta ruumiistaan välittäisivät! Moni luulee lapsen sieluttomaksi. Meistä tuo oli julma tapa, mutta Kiinalaiset olivat siihen tottuneet.

Kerran hartaushetkellä puhuimme lasten arvosta ja siitä, miten meidän tulee kohdella heitä. Kerroimme miten kristityt vanhemmat kätkevät pienokaisensa syvälle maan poveen odottamaan ylösnousemusaamua. Saapuvilla olevista miehistä yksi pyrskähti itkuun ja sanoi:

"Me Kiinalaiset rakastamme lapsiamme, mutta emme ole osanneet pitää heitä oikeassa arvossa."

Häneltä oli kuollut pienokainen ja hän oli viskannut hänet petojen ruu'aksi.

Veljeksien velvollisuuksista

kirjoittaa K'ang keisari näin:

"Paitse vanhempiasi, on sinulla veljiä. Heidän kanssaan olet 'yhtä lihaa ja verta' ja siksi teitä kutsutaan 'käsiksi ja jaloiksi'. Jos kohtelet veljeäsi pahoin, silloin kohtelet vanhempiasi samoin. Vaikka veljesi eivät olisikaan kaikki syntyneet samasta äidistä, ovat he kuitenkin isäsi luuta ja verta.

"Meidän päivinämme on rakkauden pääesineenä puoliso. Otaksu että vaimosi kuolee. Saathan silloin ottaa toisen, mutta jos veljesi kuolee, niin mistä saat toisen? Vanhat sanoivat: 'yhdistettyjen, yhdessä hengittävien oksien juurikin on ihana!' Älä helliä tunteita loukkaa sanoilla, sillä joka kerta toisiamme tavatessa olemme jo vanhemmiksi tulleet. Eihän täällä pitkää aikaa veljinä olla!

"Miksi veljekset usein käyttäytyvät vihamiehen tavalla?

"Jos tahdot vanhempaa veljeäsi kunnioittaa, niin anna kaikessa hänelle etusija, nim. syömisessä, juomisessa, pukeutumisessa, puhumisessa, istumisessa ja astumisessa.

"Ennen vanhaan kun tavattiin kyläläinen, joka oli 10 vuotta vanhempi, niin häntä kunnioitettiin kuin vanhempaa veljeä. Jos hän oli viittä vuotta vanhempi, ei hänen ohitsensa tiellä menty, vaan kulettiin jälestä. Jos korkeampi-ikäisiä vieraita tämmöisellä kunnioituksella kohdeltiin, niin kuinkas paljon enemmän sitten omaa, vanhempaa veljeä!

"Vanhempien veljien pitää rakastaman nuorempia. Vaikka nuoremmat olisivat kuinka ijällisiä tahansa, on vanhempien veljien kohdeltava heitä, kuten lapsia. Jos minun poikani on typerä ja minä vihastuen hänehen nuhtelen ja kuritan häntä, niin heti, pyörähdettyäni ympäri, rakastan häntä yhtä hellästi, kuin ennenkin. Mutta sinä, ollen vanhempi veli, et tahdo hyvästi kehoittaa veljeäsi. Nähdessäsi hänessä pienemmänkin virheen, heti alat torua häntä.

"Ajatteleppas! Sinä ja veljesi, te olette saman äidin kasvattamat. Jos lyöt veljeäsi, lyöt itseäsi. Nuorin veljesi, joka ei vielä eroita hyvää pahasta, maksaa sinulle kerran samalla mitalla. Tässä käy aivan samalla tavalla kuin käden ja jalan tapellessa. Jos käsi lyö jalkaa, eiköhän jalka potkaise kättä?

"Epäsopu veljeksien välillä tulee nykyaikana raha-asioista. Onhan niitä, jotka riitelevät pelloista, huoneista ja niitäkin, jotka riitelevät ruu'asta ja mikä mistäkin. He eivät ajattele että raha-asiat ovat vähäiset ystävyys- ja sukulaisuussuhteisiin verraten. Mitäs se haittaa, jos omaisuus ei ole niin tasan jaettu! Ollen veljellä, onhan se omassa perheessä, eikä vieraan käsissä.

"Sinä mielelläsi kuuntelet vaimosi puhetta. Huomattuasi siinä olevan vähän perää, kuuntelet sitä siksi kunnes uskot kaikki. Vanhemman veljen vaimo sanoo miehelleen: 'kyllä se on tuo sinun nuorempi veljesi aika laiska! Sinä näet vaivaa häntä elättäessäsi ja vielä sittenkin hän näkee sinussa vikoja. Olemmeko hänen poikiaan ja miniöitään, että meidän täytyy häntä kunnioittaa kuin vanhempiamme?'

"Nuoremman veljen vaimo taas sanoo miehelleen: 'vaikka se vanhin veljesi osaa rahaa pyytää, osaathan sitä sinäkin! Sinä teet yhtä paljon työtä kotona, kuin hänkin. Jos palkkaat palvelian vuodeksi, niin hän ei näe puoleksikaan sitä vaivaa, kun sinä näet! Entäs heidän lapsensa sitten! Ne vasta lapsia ovat! Heille ostetaan sitä, laitetaan tätä! Pitääkö meidän lasten sitten kuolla?'

"Tämmöistä puhetta vähän tänään, hiukan huomenna ja niin veljesten sydämet kylmenevät. Siitä seuraa riita ja niin veljekset unohtavat olevansa 'yksi'. Jos niinkin on, että vanhempi veli on kyvytön ja nuorempi hoitaa häntä, tai päinvastoin, on asia juuri niin, kuin se olla pitääkin. Jos heistä jompikumpi riitelee, on häntä kohdeltava kuin juopunutta. Jos hän puhuu tyhmyyksiä, jätettäköön hänet yksin ja menköön kukin toimiinsa.

"Havaannollisena kuvauksena tästä ovat molemmat kädet. Oikea käsi voi kirjoittaa, käyttää helmitaulua, ottaa ja pitää esineitä. Vasen käsi on typerä oikeeseen verraten, mutta kukas lyö sitä oikealla? Niin likeisesti ovat veljeksetkin toisiinsa yhdistetyt. Kuinkas voivat he olla eripuraiset?

"Ajatteles vähäsen! Rikkaus on kuin liikkuva tavara. Jos se katoaa, saa toista sijaan. Niin ovat vaimotkin. He eivät ole samassa suhteessa meihin, kuin veljet. Me olemme samoista vanhemmista syntyneet, mutta he eivät ole. Mitäs he asioista ymmärtäisivät!

"Jos veljekset ovat riitaiset, niin vanhemmat luonnollisesti vihastuvat siitä. Etkös sinä olisi murheellinen, jos tapaisit lapsesi tappelemassa! Vanhempiaan kunnioittavat lapset eivät ole epäsovussa keskenään. Vanhat sanoivat: 'jos veljekset asuvat yhdessä ja kärsivät toinen toistaan, niin kaikki asiat ovat hyvin.' Älä rupea riitelemään pienistä asioista. Lapsesi ovat myöskin veljeksiä. Jos sinä ollen riitainen, opetat heitä riitaiseksi, jättävät he lapsilleen huonon esikuvan. Jos te, veljekset, ette elä sovinnossa, niin teidän lapsenne lastenlapsineen, seuraten teidän esimerkkiänne, riitelevät polvesta polveen, niinkuin tekin. Sanotaan: jos veljekset eivät elä sovussa, vaan riitelevät kaikista turhista asioista, niin naapurit käyttävät sitä hyväkseen, he panettelemisella yllyttävät teitä tappeluun tai käräjänkäyntiin, josta on seurauksena onnettomuus koko perheelle.

"Jos täytätte velvollisuutenne vanhempianne kohtaan ja kunnioitatte veljiänne, silloin käyttäydytte hyvin kansalaisena ja sotilaana rakastatte isänmaatanne. — Mutta te sotilaat ja te, jotka ette ole sotilaita, te tiedätte kyllä, että teidän on kunnioitettava vanhempianne ja arvossa pidettävä veljiänne, te olette tottuneet pitämään oman päänne, ettekä tietoanne pane käytäntöön. Jos pysähdytte tutkistelemaan itseänne, niin häpeätte ja surette entistä käytöstänne. — Rangaistus voi pitää kurissa ainoastaan ruumiinne, mutta se ei voi muuttaa sydäntänne. Jollette häpeä käytöstänne, on teitä neuvominen turhaa.

"Jos jokainen yksityinen valtakunnassa täyttäisi velvollisuutensa, niin luonnollisena seurauksena olisi alituinen, yleinen rauha. Mikä ilo se olisikaan!"

Jalkain puristaminen

on koko kansaan katsoen yleinen. Tämän tavan uhrina ovat naiset. Se on niin yleinen muutamilla paikkukunnilla ettei löydä naista, jolla on luonnolliset jalat. Pienet jalat ovat naisen huomattavin kaunistus. Niillä tienoin, missä olen asunut, ei tapa ole ollut aivan yleinen. Suuri osa kansan naisista on siitä varjeltunut.

Naapuristossamme asui köyhä perhe, jossa oli kuusi tytärtä. Nuorin heistä oli kuudennella. Pyysimme lasta ottolapseksemme, mutta vanhemmat eivät antaneet, sillä he tahtoivat sitoa hänen jalkansa. Äiti rupesikin juuri siihen aikaan niitä sitomaan. Hän otti pitkän palttinaisen hihnan, taivutti varpaat jalkoterän alle ja kietoi jalkoterän tuolla lujalla hihnalla. Oikein sydäntä särki, kun näimme sitten lapsiraukan käydä kyntystävän kantapäillään! Tämä tapa on tuhonnut tuhansien terveyden. Tapa orjuuttaa ihmisen! Tätä orjuutta vastaan taistellaan nyt tulisesti. Maassa on perustettu jalkain vapauttamisseuroja. Taisteluun on ryhtynyt Kiinan sivistyneet ja siten se aate pikemmin edistyy kansan keskuudessa. Lähetyssaarnaajat tekevät innolla työtä, eikä kirkon jäseneksi oteta ketään, joka ei ole vapauttanut jalkojaan.

Tämä jalkain puristaminen onkin ainoa muotihulluus maassa. Ei Kiinassa ole muotilehtiä, eikä siellä uhrata "muodin jumalille" niinkuin meillä. Kiinalaiset naiset käyttävät saman kuosisia pukuja, kuin heidän esi-äitinsä satoja vuosia takaperin. Surullista on nähdä miten meidän kansa juoksee yhdestä hulluudesta toiseen muotia takaa ajaessaan!

VI:des Luku

Kiinalaisen luonnetta

on Länsimaalaisen vaikea kuvata. Hänessä on paljon salaperäistä. Hänet on opetettu tunteitaan salaamaan. Hän voi kätkeä tulisemmatkin tunteensa niin piiloon, kuin kissa kyntensä! Vaikka syvästi loukattuna, voi hän mennä pois hymysuin!

Hän on kestäväinen. Vaikkei toimensa ole tuottelias, ei hän hevin siitä luovu, sillä hän ajattelee: "kestäväisyydellä on vaikeus voitettava". Huonokin ammatti voi parantua ahkeruudella, sillä "saahan miekastakin hiomalla silmäneulan".

Hän on säästäväinen. Puoleksi pilaantuneen ruuan syö kansan mies. Kerran kesäsenä päivänä paheni meiltä lihakappale, joka jo oli paistettu. Käskin viskaamaan sen pois, mutta kauhukseni sain kuulla, että palvelijamme eivät hennoneet heittää sitä pois vaan söivät sen!

Kärsivällinen on Kiinalainen. Meillä on eräs pieni holhotti siellä. Ollessaan 8:san vuotinen, asui hän luonamme. Häneen tuli omituinen ihotauti. Neiti Lagerstam, joka oli sairaanhoitaja, voiteli hänen ruumiinsa lääkkeellä, joka kirveli, mutta tuotti pikaisen avun. Lapsi kiemurteli kuin mato koukussa, mutta ei ääntä päästänyt! Nähdessämme hänen kärsivällisyytensä, olimme ihan hämmästyneet! Vaiti ollen kärsi lapsukainen tuskat! Me emme olisi sitä voineet tehdä.

Katsellessani heidän kehnoja kangaspuitaan, monimutkaista vaivaloista silkin kutomistapaansa ja tylsiä työaseitaan, ihmettelin heidän kärsivällisyyttään ja kykeneväisyyttään. Niillä tienoin, missä olen liikkunut ja nähnyt silkin viljelystä, en missään nähnyt "luomapuita", vaan kangas luotiin tuvan ulkoseinälle! Kyllä siinä luoja sai ottaa vähän monta askelta, ennenkun pitkä kangas oli luotu!

Lujuutta ja sitkeyttä ei Kiinalaiselta puutu! Hän pyrkii tarkoituksensa perille, vaikkapa vuoriakin täytyisi siirtää!

Maltillinen hän on, mutta jos hänen tunteensa pääsevät kuohumaan, kuohahtavat ne yli äärien, muuttaen hänet rajuksi ja pelkäämättömäksi vaikka muuten hän on hyvin pelkuri.

Hän on arka arvostaan ja haluaa esiintyä sivistyneenä miehenä, jolla on "tapoja!" Kerran eräs nuori mies kysyi sopimattomalla, halveksumista osottavalla tavalla nimeäni. Huomautin ystävällisesti hänelle sitä sanoen:

"Etkös tunne tapoja?"

Hän häpesi, uudisti kysymyksensä kohteliaasti kumartaen ja sanoi:

"Arvoisa nimesi?"

"Halpa nimeni on An", vastasin. Läsnäolijat nuhtelivat häntä ja huomauttivat hänelle, miten sopimattomasti hän ensin käyttäytyi ja tunnustivat meillä ulkomaalaisillakin olevan "tapoja!"

Kiinalainen on viekas. Taitavasti petkuttaa hän omia kansalaisiaankin, puhumattakaan muukalaisista. Hyvin usein ovat Kiinalaiset ystävämme sanoneet meille: "eivät ulkomaalaiset tiedä meidän Kiinalaisten sydäntä." Usein kuulin sanottavan: "ei viekas voi viekasta pettää, mutta rehellinen aina sen uhriksi joutuu."

Kostonhimoinen hän on. Eräs herrasmies riitautui yhden työmiehen kanssa ja voitti. Voitettu päätti kostaa. Hän nautti ooppiumia, meni yöksi riitatoverinsa oven ulkopuolelle ja kuoli siihen. Siinä oli kostoa kylliksi. Hänen sukulaisensa alkoivat rettelöidä. Herrasmiehen täytyi suorittaa hautauskulungit ja mikä vielä kauheinta oli, niin se oli se, että hän luuli vainajan sielun asustuvan kuolinpaikalla. Hänen täytyi sulkea ovi, sillä hän ei uskaltanut siitä kulkea! Voisihan vainaja hänet kuristaa. Kostonhimon uhreina kuolee sadoin tuhansin ihmisiä. Kiinalainen ei hyökkää toisen päälle tappaakseen hänet, vaan hän surmaa itsensä! Mitäs hän välittää tästä elämästä! Hän ajattelee: "pääsenhän tänne taas uudelleen!" Hän uskoo sielun vaeltavan tämän maailman ja tuonelan väliä. Itsemurhia tapahtuu äärettömästi paljon. Me saimme kerran pelastaneeksi erään 12-vuotisen pojan, joka riidellessään vanhimman veljensä kanssa joutui tappiolle. Siitä pieni mies sydäntyi. Osti myrkkyä ja nautti sen. Äiti juoksi hädissään apua hakemaan. Meillä ei ollut kotona mitään vastamyrkkyä, mutta olimme sattuneet kuulemaan väkevän kahvin olevan siihen hyvää. Me keitimme sakeaa kahvia ja juotimme pojalle kaksi kupillista. Sekös tepsi! Poika rupesi ylönantamaan ja pelastui, mutta ei hän siitä hyvillään ollut.

Eräs varakas emäntä, jolta kuoli mies, joutui odottamattomalla tavalla kostonalaiseksi. Eräs renttu pyysi häneltä suurempaa rahasummaa. Hän ei antanut. Mies mietti kostoa. Hän meni kaupungin hallitukselle ilmoittamaan emännän pitävän suolakauppaa, johon ainoastaan hallituksella on lupa. Kaupungin päällikkö lähetti tutkimaan asiaa. Suoloja ei löytynyt talossa, mutta miehet eivät lähteneet talosta pois. Siinä olivat yöt, päivät. Emännän piti heitä syöttää, juottaa. Kaiket päivät siinä juorusivat ja räyhäsivät. Heitä oli viisi, kuusi miestä ja syyttäjä lisäksi. Niin olisivat siinä elelleet kuka tiesi, kuinka kauvan, jollei emäntä olisi antanut rahoja. Mutta pyydettyä määrää hän ei kuitenkaan antanut!

Sanansa pitäminen on Kiinalaisille outo asia. Hän on lauhka lupaamaan, mutta täyttämään hidas! Kerran jouduimme tekemiseen miehen kanssa, joka mainiosti osasi "syöttää meitä sanoilla". Vuokrasimme hänen veneensä. Kimpsut, kampsut olivat jo veneessä ja me käskimme hänen nostamaan ankkurin.

"Nostetaan, nostetaan, kunhan setäni poika tulee puodista riisiä ostamasta!" sanoi ukko.

Kärsivällisenä odotimme "sedänpojan" tuloa. Hän tuli.

"No nyt ankkuri ja purjeet ylös!" huudahtimme.

"Kohta, kohta!" vastasi mies iloisesti, mutta kun hän ei liikahtanut paikaltaan, kehoitimme häntä toisen kerran.

"Lähdetään paikalla, kunhan serkkuni, joka kodistaan meni uusia housuja hakemaan, palajaa!" tuumi hän. Mikäs nyt auttoi? Kukatiesi kuinka monta "sedänpoikaa" ja "serkkua" vielä oli odotettavana! Meille alkoi kiire tulla, sillä päivä oli jo puolessa ja meillä monen tunnin matka kulettavana.

"Emme voi enään odottaa", sanoimme, kun "serkkua" ei näkynyt, ei kuulunut.

"Tuuli on niin kova! Ei nyt uskalla purjetta nostaa!" sanoi mies.

"Pääsevätpäs muut ihmiset nyt kulkemaan! Katsokaa, tuolla on monta purjevenettä menossa virran yli!" sanoimme hänelle osottaen lukuisia veneitä. Ukko ei sittenkään ollut "niinä miehinään" ja me rupesimme ankaraksi!

"Jos ette lähde meitä viemään heti paikalla virran yli, niin me otamme toisen veneen!" sanoimme. Se uhkaus auttoi. Heti paikalla hän huusi: "hoi, poika! nostappas se ankkuri ylös!" Ankkuri hinattiin. Kello oli yksi. Me lähdimme rannasta. Ollen tästä hyvillä mielin menimme veneen sisäosaan, sillä ulkona oli kylmä. Sieltä emme voineet nähdä ympärillemme, sillä seinäluukut olivat suletut. Juttelimme innokkaasti ja söimme eväitämme. Viimein rupesimme ihmettelemään miksi virran ylimeno kesti niin tavattoman kauvan — ja harmittaa ihan tahtoi kun huomasimme venemiehen kujeet. Jo oli viides tunti ja me olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet! Ne veitikat soutivat ja huopasivat kuletellen meitä edestakasin rannikkoa pitkin. Ei siinä tehnyt mieli oikein itkemään, eikä nauramaan! Ei auttanut muu kuin tyytyväisenä alistumaan kohtaloonsa! Ankkuriin laskettiin. Veneessä vietimme yön ja seuraavana aamuna, päivänkoitossa, lähdimme uudelleen.

Kiinalaineon epäluuloinen ja siksi varovainen.

Varsinkin vieraasta paikkakunnasta tullutta he varovat ja pitävät silmällä. Etenkin meitä ulkomaalaisia pelätään. He pitävät meitä noitina, tietäjinä ja sanovat: "ulkomaalaisilla on 10 tuhatta keinoa vahingoittaakseen ihmisiä." He luulevat meidän myrkyttävän kaivoja, ottavan ihmisten silmät ja sydämen keittääksemme niistä lääkkeitä.

Asuin Kaojuu nimisessä kaupungissa. Sikäläistä lähetystaloa kansa pelkäsi.

"Sinne pääsee monesta ovesta, mutta ulos vaan yhdestä", sanottiin. "Yläkerrassa on luukku. Jos sille tallaa, aukenee se ja silloin putoaakin astuja alas verikuoppaan, josta ei koskaan pääse pois." Niin kerrottiin ja uskottiin. Ihmiset eivät uskaltaneet tulla yläkertaan. Kerran päätimme houkutella muutamia naisia ylös, jotta he omin silmin näkisivät huhun perättömyyden. Yksi meistä soitti harmoniolla. He halusivat tulla kuuntelemaan, mutta varovaisesti katselivat he ympärilleen. Joka huone, jonka sivuitse tulivat, oli avattava, jotta he näkisivät, mitä niissä oli. Yläkerran lattiat tarkastelivat he visusti. Muutamat heistä tulivat minun huoneeseeni. Jutellessamme siinä, tuli tuulen puuska ja ovi lensi kiini. Voi mikä kauhistus valtasi heidät! Kalpeina, vavisten ja pelästyneinä, huutaen ryntäsivät he ovea kohden! Samassa tuli toinen puuska ja silloin he rauhoittuivat. — He kertoivat ystävilleen asian todellisen laidan ja toivat heidät luoksemme. Kansan keskuudessa kulkevat väärät huhut alkoivat siten hälvetä.

Ollessani Jangtsheossa tuli paljon ihmisiä eräänä päivänä luoksemme. Yht'äkkiä hypähti yksi nainen seisalleen, huutaen:

"Missä on minun lapseni?"

Pelästyneenä ryntäsi hän ulos ja sieltä löysikin lapsensa. Pienonen oli leikkimässä toisten kanssa, mutta äiti luuli, että joku meistä oli py'ältänyt hänet, sillä sanotaan meidän "syövän ihmisiä", ja varsinkin "lapsia!"

Kiinalainen on itserakas. Hän on pitänyt maataan maailman keskustana ja omaa kansaansa muita sivistyneempänä. Hän rakastaa omaa maataan ja kaikkea mikä on Kiinalaista. Jos hän matkustaa vieraaseen maahan, toivoo hän voivansa palata kotimaahan kuolemaan, saadakseen viimeisen leposijansa isiensä vieressä. Isältä perittyä maata ei Kiinalainen myy, mutta hän vuokraa sen "ikuisiksi ajoiksi!"

Kiinalainen ei ole mikään sankari sodassa, jossa teräsmiekkaa käytetään, mutta sitä rohkeampi sanasodassa! Parjaamisessa hän on mestari — ja varsinkin naiset! Kauheata on nähdä ja kuulla miehiä ja naisia, jotka ovat parjauksen hengen vallassa. Näyttää siltä, kuin rumat henget mieluummin öisin liikkuisivat, sillä useimmiten olen öillä kuullut julmimmat sadattelemiset ja kiroilemiset.

Jollei maahan olisi tuotu ooppiumia, olisi Kiinan kansa raitis kansa. Ainoana juomana kansalla on raitis vesi ja tee. Olutta se ei tunne. Kotona valmistetaan viiniä riisistä, jota juodaan lämmitettynä aterioidessa. Väkeväin juomain nauttiminen ei ole Kiinalaisten helmasynti. Luin tilastollisia tietoja St. Fransiskosta Ameriikassa. Kaupungissa asuu tuhansittain Kiinalaisia. V. 1901 istui putkassa yli 7,000 juopunutta, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan Kiinalaista!

Kiinalainen on osaansa tyytyväinen. Paljon on köyhyyttä ja kurjuutta, mutta vähän napinaa ja nurinaa.

Yhteinen kieli, yhteiset lait ja laitokset, samanlaiset koulut ja samat oppikirjat, joista viimeksi mainituista kansan lapset ammentavat sisällön ajatusmaailmalleen, liittävät kansan yhdeksi. Samaa entisyyttä ihaellaan, samojen miesten opetuksia kuullaan, samoja ajatuksia ajatellaan ja samoja tapoja seurataan. Sama runko kannattaa sen miljoonia haaroja ja oksia!

VII:mäs Luku

Ooppiumi.

Ajatukseni tahtovat ihan pysähtyä kirjoitettuani sanan "ooppiumi". Se johtaa mieleeni niin äärettömän paljon kurjuutta ja kärsimyksiä, että mieleni tahtoo masentua. Jokaiselle kirjallisuutta viljelevälle on tunnettua, miten ooppiumi Kiinaan tuli, — mutta sen tuottamat tuhot käsittää vasta sitten, kun silmin näkee mihin äärettömään kurjuuteen se on syössyt kansan.