MUISTATKO—? (continued 3)

Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?

Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana, ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää, ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.

"Onko isänne kauan sitten kuollut?"

Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen.

"Te asutte setänne luona?"

"Niin."

"Jaha, vai niin."

"Missähän äiti ja laamanska ovat?"

"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."

Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä … en saanut teitä käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.

"Olisiko?"

"Olen nyt sitä varten täällä."

Sinä alat avata paperikääröä.

"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?"

"Olen kyllä."

"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi, hakemusaika päättyy tänään."

"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja ensimäisenä kello kaksitoista yöllä."

"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini."

"Haetteko te tänne opettajaksi?"

"Niin on aikomukseni—luuletteko, että saan viran?"

"Se riippuu kanssahakijoista."

"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita … toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"

"Minä katson heti—"

"Elkää vaivautuko—ehdinhän saada sitten sen tietää."

"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun—"

"Kiitos."

"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?"

"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan."

"Minä tarkoitan—jos saatte—tai jollette saisi," minä sammallan.

"Jollen saa, matkustan heti."

"Ja jos saatte viran?"

"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa."

"Niin, tietysti."

Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta sanoa:

"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista … ja pannaan myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen soittoa."

"Soitatteko kannelta?"

"En minä. Entä te?"

"Hiukan."

"Sehän on suurenmoista—täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä—saan muuten sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne—tai oikeastaan niin, että hän varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt … eräs ihailijanne."

Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.

"Hänkö, Tapiosetä … se herttainen äijä … me ristimme hänet Tapiosedäksi."

"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen … kohta sen jälkeen, kun hän oli teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."

"Ai."

"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve … hän on semmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä…."

Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä vain katselet ja näyt odottavan lisää.

Onneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat.

"No, sepä mainiota," sanoo äiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri parhaaseen aikaan."

"Laskettelin lehtipurjeessa."

"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"

"Hänen täytyy saada se," sanoo äiti, "minä puhun itse ukkojen kanssa, jos ei muu auta,—kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka näyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin katsoen….

"Täti!" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, "anteeksi, mutta enkö saa sanoa tädiksi?"

"Saathan toki, lapsi kulta."

Teidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen edessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa. Sinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka ojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin—sinä irroitat vyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle.

"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!"

Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.

Äiti sanoo:—Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle mitään.

En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä—ensi kerran elämässäni.

Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet ollut meillä—meillä, sinä meillä!—mutta mitä muuta on tapahtunut sen lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!

Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki, mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo illalliselle ja nukkumaan?"—"Tulen, tulen."

Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.

On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät henkäykset.

Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä vedellä yli koko ruumiin—enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä herätä siihen, että se on totta.

Hän on ollut täällä—hän tulee jäämään tänne—hän on käyvä täällä usein samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä, joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta omakohtaisesta onnesta—ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva, mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu. Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan oven, heitit minulle portilla kukan…. Jos minulle nyt juuri annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa sitä vastaan.

Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät. Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä—kuinka paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi—mutta ei tule kukaan, ei äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää hänkin….

Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni oraaseen….

Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?

Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta, vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.

Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla. Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.

Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset, niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.

Menenkö maihin? En.

Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden, kuin jo kuvittelin.

Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen—sillä en enää jaksa uskoa mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.

Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö, saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua. Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja unien näkijä—enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en koskaan.

Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste karhon päällä—kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin toivon.

Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun tulen kotiin, kysyn:

"Onko uusi opettajatar käynyt?"

"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa, "ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa kanssa…. Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä haastoi.

"Lieneekö jo saanut?"

"En tiedä," tiuskaa äiti.

Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin, ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa, silmälasit nenällä ja tutkii sanaa.

Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat keinulaudalle, suorit helmojasi—ja minä katson sinuun ja näen silmäsi, vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi—kun tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin astun aitasta ulos. Sinä sanot:—Ah!

"Iltaa," sanon minä.

Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät—mitä?

"Voi, annatteko anteeksi," sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi.

"Mistä niin?"

"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään."

"Eihän siinä mitä kiittämistä."

"Onhan—kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."

"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja suosituksilla."

"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin."

"Käymmekö sisään?"

"Istumme tässä."

"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja retkiä ja kaikenlaista muuta … ja minun täytyi … mutta nyt se saa riittää … minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla, mutta en päässyt sisään."

"Olette saanut maalia hihaanne."

"Kiipesin ikkunaan…. Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne— järjestämään ja toimimaan—milloin voin muuttaa?"

"Milloin tahansa … kaikkihan on valmiina…." arvelin teidän muuttavan laamannista vasta syksyllä."

"Ei, minä muutan sinne heti … tulin pyytämään avaimia."

"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte ehkä siksi aikaa äidin luo."

"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?"

"Niinkuin tahdotte."

Äiti tulee.

"Valkoinen kuin morsian—ja jos jo lieneekin—mutta jos olisi totta, mitä puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."

"Ei ole totta, täti kulta," sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen, että se ei ole totta.

"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.

Suli siihen sen takatalven lumi—eikä sitä sitten enää koskaan satanut meidän onneemme.

Muistatko—?… kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä muistelemassa kaksi—muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.

Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen, oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa, sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta ei erottukaan—sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja, virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.

Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme kysyin:—Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?— ja sinä sanoit:—Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.—Ovatko ne siellä?—Ovat—vaan en välittäisi nyt heistä—tahdon olla nyt teidän kanssanne.

Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:

"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua totisista, joista täällä ei kukaan välitä—sillä ne totisesti eivät välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista innostusta—ei laamannissa, ei pappilassa … ne melkein säälivät minua, että olen antautunut opettajaksi … pitävät sitä päähänpistona … olisi muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle—minä lopulta melkein suutuin ja läksin—oikeassa oli opettajani: 'ei tämän kansan kultuuria linnoista käsin luoda—aivan toisista keskustoista kuin kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta—näinä kahtena viikkona minä vasta oikein olen sen huomannut—minä olen siitä nyt niin varma, niin varma—kun vain voisin ja osaisin!"—ja sinä taoit nyrkillä avoimeen kämmeneesi.

"Te varmaan voitte."

"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka samalla oli tarttunut minuun.

"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei ainoatakaan ymmärtäjää…."

"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan."

"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää— tahdotteko auttaa minua?"

Minä sanon—sydän sykkyrällä—että minä, mitä suinkin voin, että minä kyllä—ja että kokemukseni ovat juuri samat.

"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä olisi niin sanomattoman paljon,—minun täytyy saada teidät mukaan—tehän olette sekä talonpoika että herra—juuri niinkuin jokaisen olisi oltava tässä maassa, täällä maalla…. Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen: ylioppilaslakki ja kotikutotakki.—Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä katositte?"

"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä."

"Niin, niin, se oli sellaista touhua…. Mutta te ihan kuin kartoitte minua."

"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut tuntematonna…."

"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille naurahtaen, hiukan hämilläsi.

"Mitä te sanoitte?"

"Ettekö enää muista?"

"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran."

"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet minun osalleni. Nyt sen kuulitte—vielä kerran!

"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja ihastuttavaa?"

"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan reuna—nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan—olennoitunut kuva siitä, minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.

"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa ja ihanteissa elänyt … päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin sitä ennen omistanut … ainakin suurimmaksi osaksi."

"Ette te ole mitään menettänyt…."—Ja sitten sinä taas sanoit oikein totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen, tehdä liitto."

"Kuinka ajattelette?"

"Työliitto … valistusliitto … teidän täytyy vastata kaikkia toiveitani—toteuttaa se ihanteeni … kuuletteko?"

"Mutta millä tavoin olette ajatellut?"

"Antakaa minulle ensin kätenne … näemme sen sitten, millä tavalla … pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa, peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."

"Eihän toki, eihän toki—kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain voin."

"Kiitos."

"Mitä nauratte?"

"Pelästystänne—että ehkä jäisitte ilman opettajaa."

"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan teidän tarkoituksiinne?"

"Jos en tiedä, niin tunnen, aavistan … kuulen äänestänne ja näen ilmeestänne … sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja toimistanne täällä.—Sieltä niiden vaunut nyt ajavat … painaumme tähän, niin ne eivät huomaa."

Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne olivat ohi.

Sinä nauroit:

"On kuin me jo olisimme liitossa … salaliitossa heitä vastaan…."

Me nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani. Et puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun sinä samassa hyppäät takaisin maantielle.

Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän, aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta— eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?—Hänkö pyytää minua avukseen, minua yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän omakseni … onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista? Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama se, vaikkapa vain sellaisenakin … onhan ihmeellistä, uskomatonta, että tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua—josta sinä yhä lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.

Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme toteuttaa.)

"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa —minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla laulullaan."

"Kansan laululla kansan."

"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"

"Me—! Meillä—!—Vaikka koko elinajaksemme—!"

Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa—minä sinun kanssasi—me kaksi— me, sinä ja minä…. Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun sinä joskus satuit olemaan poissa…. Eihän se, mitä suunnittelimme, ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.

Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut—olemme jo kauan sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin—ja sehän se sitten on ollutkin elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut henkiheimoa eikä ymmärtäjää.

"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä sanot—"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät.

"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja hänen miehensä."

"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron, että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki tuolla pappilan laiturilla.

"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät.

"On," sanoin minä samoin … "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja Taaton täti, isäni sisar."

"Eikö muita?"

"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?"

"On minullakin ollut—eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö."

Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole samanlainen kuin ne muut täällä—ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit….

Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä. Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä…. Sinä huudahtelet ja ihastelet uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän talon pääty ja sen katon yli koivut.

"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"

"Ei näy, ikävä kyllä."

"Mutta lippu näkyisi."

"Meillä ei ole lippua."

"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."

Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä vireessä.

"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset tulevat—miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn…. Tuohon täytyy laittaa puutarha—jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä minä saan hevosen ja miehen—tuletteko te auraamaan sen auki?"

"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon—täällä on teille liian kolkkoa ja yksinäistä."

"En voi jäädä laamanniin—se on nyt vain niin—enkähän tiedä, minne minä muuannekaan."

"Tulkaa meille siksi aikaa—äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan— ja minä myös."

"Ja tekö myös?"

Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit. Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa, korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan jossain kaukana.

"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin … mutta jos tulisin teille siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi— minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"

"Jos välttämättä tahdotte auttaa—"

"Tahdon—välttämättä."

"… niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan ja puutarhassaan ja taloudessaan…."

"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat.

"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja."

"Osaan minä laittaa kalakukonkin!—Minä tulen!—Mutta voisinko auttaa myöskin teitä? Osaan haravoida—"

"Ja niittää—!"

Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.

"Minä tulen! Kuule sinä—en minä osaa enää teititellä—kuulehan, kun minä kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?"

"Sehän sopii."

Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä liikauttaakaan—se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.

"Nyt teidän täytyy—sinun täytyy—kääntyä—kiitos, aatetoveri, työtoveri, kävelykaveri!—Näkemiin!"

Alat mennä kiireesti—käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua—sitten vielä kerran käännyt.

"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"

"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.

"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"

"Näinkö myöhään?"

"Eihän nyt ole myöhä—äiti kyllä vielä valvoo."

Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot:

"Minä tulen!"—ja tulet.

Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.

Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.

"No?" sanoo hän.

"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?"

"Tottahan toki."

"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?—minä osaan!"

"Ja niittämään ja haravoimaan?"

"Johan nyt toki—mutta aivanko totta, että tulet meille?"

"Totta…."

"No, voi minun päiviäni…."

Muistatko vielä—?—kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme penkillä puutarhan lehtimajassa.

Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit sinä:

"Tiedä—että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran näin."

"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin … sinä olet minulle koko entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen … ja olet oleva tulevakin … minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."

Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja kalpeina:

"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' … tai ehkä: 'Semmoinen hän on oleva' … ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan, vaikka odotin—ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään—enkä tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei tulisi—minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä näkymättömän linnun viserrys."

"Rakas—sinä—onko se totta?"

"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta—eikä siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida, sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."

Päästit käteni ja virkoit vielä:

"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä—ja kun kohtasin sinut laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään —ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä—ja vain sinua vartenhan minä tulin sitten tänne—ja kun odotin sinua tässä puutarhan penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun äitisi minun äitini…. Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on."

"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi minun sanella sinulle koko elämäni."

"Sanele."

Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki, näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut siihenastista itseäni ja onneani—kaikki nämä kukkaset keväiseltä niityltä. Sinä sanot:—Tuo vielä, tuo vielä!—Ja minä tuon, ja kun tuon, sinä sanot:—Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin ollut siinä kaikessa minäkin mukana!—

Olitkin!

Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin sanoit:

"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme ja muiden onneksi—hoidamme sitä yhdessä."

Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa—omaksi onneksemme ja muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi—senhän sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.