MUISTATKO—? (continued 2)

"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.

"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin.

"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja hyvää."

"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"

"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä, kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."

Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:

"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa—ja kun minulle tulee hyvä mieli, kun on ollut paha mieli."

"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."

Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.

"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."

"En minä sano."

"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."

"Millä lailla ei?"

"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki alkaa käydä päinvastoin."

"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät lypsä…."

"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.

"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä…. "Voi, jos se lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."

"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei …"

"Minä en…."

"Sitten se pysyy."

"Minkä näköinen se on?"

"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys … ja sen henki on esi-isäin henki."

"Oletko sinä nähnyt sen?"

"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein … milloin niinkuin hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.

"Minä vien!"

"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja jää."

"Minne te menette?"

"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."

"Tulkaa pian taas!"

"Saatanpahan taas tullakin."

Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt montakin kertaa—ilman sinua.

Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa. Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska, että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin jakamaan sen lahjoja.

* * * * *

Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin. Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas. Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.

Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin, vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat, sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta, kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen. Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole minulla, niinkuin heillä—sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita, jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme tarkoituksen, sinä ja minä.

Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin, olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.

* * * * *

Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi, —joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.

Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin…. Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun….

On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja. Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja. Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon laidassa—ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton, sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.

Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä, jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja löydän sen sieltä toistekin—kunnes sitten en enää löydä.

Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen. Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.

Hankiaisten aika—on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan haukirysiä Kurkilammin puron niskaan—enkä saa olla siellä. Sainhan sitten—muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna—mutta sitä muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä … kaupungin lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa … nyt minä aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.

* * * * *

Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä, kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa—on lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla, lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee, ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.

Sitten kohtasin hänet siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en ollut koskaan ennen nähnyt—hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen, minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä. Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.

Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn, jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä—jos hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini, häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki, sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää. Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle, joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.—"Minne se nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"—Hevonen odotti jo valmiina valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa. Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja pitkä yö, pitkä matka pois,—valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,—pois, vaikka kotiin, sillä ei sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee nenän, huulet ja posket,—ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten minä pääsen hänestä rauhaan.

En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin. Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty, vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä, saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.

Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon: että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä, rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen—ja minä päätin ja minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä, kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja uskallusta ja myöskin ylpeyttä.

Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista, suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit siinä muodossa minua vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin. Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen kehän, jossa oli liikuntapiirini.

Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot, tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta ainoastaan sen verran, etten sorru.

Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat—en muista—jotka lukitsivat ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut, mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut se, olkoon mikään tulematta, elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on, vaikkei olisikaan—tunteitten ihanne.

Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena, niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri—taistella, kaatua ja kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."

Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija —niinkuin kai olinkin—mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin kai myöskin olin…. Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman maailmani ranta, tämä erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni— muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt kultakirjaisiin kansiin sidottuina—tuossahan ne ovat vieläkin!

Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla, että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella, teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja, keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä kaatuneen hongan alta.

Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.

Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn, minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla, reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi sillä kertaa.

Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt—kurjet, kun ne ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät—koirani, kun se istuu pihamaalla minua odotellen—jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.

Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä, mutta sen minä sijoitin siihen itse.

Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.

Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet. Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla. Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät, hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja ylös.

Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan, vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen, keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.

Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:—"Me kuunneltiin teitä."— "Onko teillä lippuja?"—"Ei ole."—"Tässä on".—Hän pistää sormenpäänsä pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset hampaat välkkää.

Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä itseltään lipun! Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta, käydä leikkauttamassa tukkani.

Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, koulun vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu, vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä…. Se laulahtaa lyhyen säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava ilme kasvoillaan.

Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen, keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.

Hän on hymyillyt—sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein surulliseksi—sitten hän riemahtaa—sitten hän laulaa iloisen laulun, toisen vallattoman, veitikkamaisen,—sitten taas kaihoisan kansanlaulun— olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee mihin tahtoo—minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni, nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta, huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa— menettäen tajuntani kaikesta muusta.

Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle—on tullut enkeli taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen, itkun ja hurman—ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa häntä, en tarttua häntä käteen—voi autuutta, jos saisin!… Minusta täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta … mitä, en tiedä, ainoastaan tunnen.

Että jotain niin ihanaa on!… Että niin voi laulaa ja olla! Että on sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen vankilaseinien sisällä!

Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon … ylioppilaat laulavat hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää, seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee. Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni—ei mikään satu ole ollut minulle niin kaunis.

Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole enää pitkältikään siihen, kun tulit.

Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.

Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi. Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.

Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä. Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset, ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? Juhlamieli sen tehnee— sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä, häät, ristiäiset tai—hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu valkoiseen kirstuunsa,—hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,— ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!—niin me pyörähdimme niitä noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä valkoisella kuolinliinalla—enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi—on muuten merkillistä, etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.

Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama sunnuntaimieli—enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla—olisin valmis lähtemään vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen, ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman uupumusta ja levon tarvetta.

* * * * *

Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.

Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä, auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula, ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi—missä? Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee—mutta minne? Ei istu puuhun, ei laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni näköpiiri.

Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa ja niiden tarkoitusten tien pään.

Tämä on sitä aikaa—ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden—jolloin olin eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi. Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani, ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään. Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella—mutta ei sinnekään ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen ympyrän ahtaasta piiristä.

En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni, sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.

Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin, äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt. Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi, päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan. Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut kieltäväni.

Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta. Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi: "Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee—tekee sen kuitenkin toinen"—kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta—tein sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä, punastumattakaan—sillä semmoisiahan ovat muutkin.

Se aika minua nyt tympäisee—alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka on rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.

Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton. Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään —ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi ja innostutti—mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa, sotatilaa—se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta, ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja juomingit laitakaupungille.

Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä millään vitilumella—vuokra-asunnot, kapakat—katupoikaelämää, oltiinpa sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa … oli tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas"…. "Ei ole elämää kuoleman jälkeen"…. Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:

Entä jälkeen kuoleman? Kukapa sen tietää, tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää: kuihtuu kukka, kaatuu puu, linnun laulu lakastuu. Niin käy elävitten. Mikäs tulee sitten?

En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen, joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.

Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen—soudetaan suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan, noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä— kajahtaa urkujen ensi sävel—mennään kirkkoon—istumme ja veisaamme ja kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta kuuntelemme kuitenkin—mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin, jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa, sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,—yhteinen asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita, jonka sisässä on viihdykästäkin—oli minullekin, minkä huomaan siitä, ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.

Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen kadotuksen varalta—saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä yhteisuskossa oli minun hyvä olla.

Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa. Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"—ja tapaa itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten itsensä. Paha henkeni—ja sittenkin hyvä.

"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana, joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien edestä."

Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on jumalansanaa—?

"Ja sinä uskot?"

"Totta kai."

"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän itsekin sanoo."

"Sanoo hän itsestään toisinkin."

"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."

Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika—hän toisessa vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.

"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"

"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin—se nyt on eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään, valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä, joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit—ja onhan niitä muitakin: Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä schutsmanneja—minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja lue Bibelns lära om Kristus—Rydberg myös todistaa, en muista nyt, kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta—että käsikirjoitusten jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja—vississä tarkoituksessa, niinkuin on todistettu."

"Todistettu?"

"On, usko minua, siitä ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat lihavalla raamattuun."

Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu. Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.

Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin, ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa? Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen…. Ryhdyn siis rakentamaan sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn toteuttamaan—semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.

Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.

Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa. Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis aatteilemaan.

Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä. Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.

"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan sillä pohjalla. En koeta enää—ei ole ollut siitäkään apua. Henki on altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää, olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten—jaa, kai se oli pari kolme yötä sitten—milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja tulin ihan märkänä kotiin?"

"Lauantaina."

"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne, 'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen—sitä toista ei, ikävä kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön—mutta minä olisin ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä—hyi!—tyhjä kukkaro, tyhjä ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti, hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen— Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään…. Mikä epätoivo ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa, otteensa heltiä—ratkaisevimmalla hetkellä—ja kun se niin heltii ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"

Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.

"Minä tallustelin lumessa puolipolveen—saakelin raskasta talvipalttoossa ja kohmelossa.—Sinulla, keltanokalla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"—hän on kai noin kuusitoista vuotias—"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"—hän kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen juoksemaan jälessään—"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin ne … voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun! Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli, hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' … ei hän soittanut, vaikka kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa. Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa fyysillisesti … ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä, ennenkuin järjestää tämän toisen—mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla—lähdin Ursinin kalliolta ja päädyin Sirpalesaareen … toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani … mene ja tee toisin … uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään kotiin. Onko sinulla markka … ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"

Seuraavana päivänä minä lähdin—pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan rakasta.

Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni— vielä kuolemasikin jälkeen.

Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.

Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee, toiset ajaen, toiset soutaen.

* * * * *

Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi, niinkuin parhaasta metallista valettu kello—hopeakello. Se kello oli tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun. Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa…. Ei mennyt sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.

On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt, sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu, vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän, neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä—omin voimin—olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja tunteitteni herra—tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa— saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu—katselen säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä? Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka minulla on.

Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu muistelun arvoisena mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää, milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien—ylämäet, alamäet, metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet, loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin minnekään ja milloinkaan.

Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.

Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta—tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä elättää kuikan huuto yli suurten selkien—kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa,—halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä.

Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs— puro, joka kevätyönä soittaa—tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli heilimoivan pellon—tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin…. Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.

Näistä se elää ja näissä se kasvaa—ja minä odotan ihmettä lumoja luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun sen joskus kadotan, sitä kaipaan—kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.

Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut: "Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:—että joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä—kaihon kulkunen lakkaa soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi, tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi hangella … ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.

Ja kuitenkin olit jo—tiedänkö kuinka monta kertaa—kulkenut tieni poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni, aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä, monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?

Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?

Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä—eikä tuntoni sittenkään turto….

Muistatko—?

Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.

Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti avataan.

"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven keskestä.

Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha, kohtelias kapteeni vastaa:

"Teille täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.—Seis!— Takaisin!—Lankonki alas."

Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä ja nostan sinut sisään.

"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi…. Sitten sinä katsot ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan, että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä tervehditään ja huudetaan tulemaan.

Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni—tai sen ikuinen onnettomuus—on kulkenut ohitseni … kaikki on ratkaistu, en tiedä, miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on … jos hän ei ole se, ei häntä ole eikä tule.

Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan päässä.

Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva, äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle, kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi. Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista mieltä—heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit—tiesin aina, mitä ajattelit ja tunsit—joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme suoraksi.

"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava ja luja niinkuin toverin.

"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.

"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.

"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten—te ette tietysti muista ettekä voikaan?"

Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita" kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.

"Siis vanha flamma—onnittelemme!"

"Te punastutte molemmat!"

Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan sanoit hilpeästi:

"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa."

Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen—sinäkö siis olit se hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla, kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa, jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.

Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.

Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta. Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.

Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa, jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista, en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi. Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä— päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.

Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat, laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli, kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on, hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja nielit—lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!" Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani niin, että otin sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä, kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi, vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko tulevan elämämme onnen.

En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi. Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen valistamiseksi—jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin luultavaa.

"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi, meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat, jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään."

"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi hän…. Meillä oli tavattoman hauska … ne saivat aikaan sekakuoron ja lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän oikein hemmoitteli—en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu. Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt sieltä näkyy kaupunki.

Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja tämä kosketus hämmentyi…. En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka ylioppilaat—kai laamannin herrojen toimesta—panevat toimeen sinulle ja kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle—kaukaa. En pääse kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on, niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on ratkaistu:—joko—taikka … kaikki—tai ei mitään … kolmatta ei ole.— Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.

On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin loppuivat—alkaakseen uudelleen.

Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia, tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa, joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella. Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten— kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä minusta, mitäpä minusta kukaan?

Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on? Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt, minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan…. Minä siis saan puskea yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla toveri, ollappa meitä kaksi!

Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut käsiini vaikka maailman ääristä…. Siirryin tietysti sittenkin omaan laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni—muka. Sillä oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.

Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla. Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.

Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut onneni ohjiin?

Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa, maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät. Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan kyyristyä ja kestää.

Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.

Kapinoin tietämättä mitä vastaan…. Menisinkö sittenkin sinne etelään?

Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.

Viimeinen erotaival alkaa.

Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota, kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen apuna, miten tämä ja miten tuo—hän lähti omiin askareihinsa, notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi— mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran. Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa, lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen viereen—sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan, höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat rattaat—oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.

Oli tullut hyvät vuodet, pelto työnsi ruista kuin kaislaa, kaikki onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa, se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot, hilpeimmät muistoni—kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä, milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina lamppuna palaa—kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores, joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni, Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet—ja että olen saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni uskollinen—ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin, ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen—nuorukaisen lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot—kaikki nämä tapaukset ja ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.

On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen saakka oli ollut.

Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain, jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani, olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:—"Olisi jo aika ripustaaksesi aittasi avain nuorikon vyölle."—"Ei ole vielä sattunut sopivata."— "Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."—"Olettehan täällä te, äiti."—"Pian minusta aika jättää"—ja hän alkaa taas esitellä omia ajattelemiaan.—"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun vaikenen.—"Mistäpä minä heitä?"—"Menet juhlille, siellä heitä karkeloinee kassapäitä sinullekin."—"Jollei joskus lentäisi lintu räystään alle minun liikkumattanikin?"—"Ei tule sekään lintu liikkumatta."—"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja siinä se sirittää."

Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin—hänelle mieliksi, lienee ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.

En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua—joka olit täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut—niinkuin muistutti tuonnoin, tänne haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä, hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa. Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta, itse aution ja tyhjän.

Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.

Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni, mielitellyt, viekoitellut—juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo—ensin ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan vääntää hankavitsaa—tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan ihmishengen kätkö.

Äitivanha kysyy puutarhan portilla:

"Menetkö minne?"

"En tiedä niin tarkoin."

"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."

"Se sopii …"

… sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.

"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä—ota astia ja anna myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"

Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt, ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele. Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen—kuolivat nuorina toiset. Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä, minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu—enkä sittenkään voi olla sitä tekemättä.

Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut aavistukset itsellänikin.

"Varaja kiviä koskissa—ja sano terveisiä Johannalle—tässä on vähän viemisiä sen lapsille."

Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?— mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.

Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön sen omalla tavallaan, minä teen omallani.

Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä. Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.

Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen? Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin—sitä vartenhan minä. Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku. Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja sen sotkemia.

Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.

Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:—Siinähän taas hyppäsi lohi, mikset sinä ongi?… Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä ammu?… Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa—etkö näe— miksemme mene maihin?… Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.

"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy toisille perille."—"Mille perille?"—"Mille perille tahansa!"

Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi, on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta—onhan juuri sitä varten lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn, sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy—ja vaikkei olekaan muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä, toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää? Nousen yksinkin—mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin? Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.

Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä, niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta, siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi uusi yllätys—minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.—Mutta kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko kiukkuani pusken? Mitä varten?

Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.

Kuitenkin kaikitenkin—kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.

Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto—ja siinä se nyt sitten taas on—kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä avopää kallio—joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös, hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla —sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa—tuo tuli ensi kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä, myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan ja huudahtaa:

"Voi minun päiviäni—kun en ollut tunteakaan uutta venettä—oltiin menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon—ka, soutakaahan, tytöt!"

Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja heleäsilmäisiä—minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla. Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina, herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi—ei tiedä oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:

"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras … että tulee ottamaan säkin…. Tultiinpahan taas … ja kalapönttökin mukana, kyllä se pian saadaan täyteen … lohet hyppiikin kuohun alla niin että … nyt siellä taas yksi ja tuossa toinen!"—Ja vasta sitten hän tuli tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:

"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo pitkään … tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa, maanantaina se taas lähtee…. Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän, että juoksisi, jos ilkiäisi—hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa jarruttele!"

Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly, jos ei tietäisi—ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten mielihyvää ystävän tulosta.

"Maltettiinpas lähteä … vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja…. Ja uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."

Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.

"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla," minä sanon.

"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.

"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."

"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole Villestä hullummaksi."

Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja, yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja nuoleskellen—sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas alkaa kahina ja härinä.

Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.

"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa, ensin äidin ja sitten omani…."

"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen, tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.

"Mitä se ukko kantaa?"

"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.—Käypi tupaan, minä menen laittamaan lettutaikinaa."

"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."

"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen Repolassakin."

Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.

Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja iloluontoinen—sama ilme, samat liikkeet—silloin pikku tyttö, nyt emäntä ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän, kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa. Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran—ensi kerran silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa, Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä, mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta: ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on—haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle—ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin— leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää. Johon Johanna nauraa:—Omasi kanssa siihen tulet—ja olisi jo aika tullaksesi … (hän sitä samaa, mitä äitikin) … johon minä:—Tuo Ville vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:—Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:

"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"

"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.

Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna. Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä tervehdin.

"Päivää, päivää,—ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet kalua tulevan, vaan tulipahan … kohta otetaan lasta pois … menkää, tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta … katsohan, kun ei välitä yhtään emästään … hoitajansa kättä vain imee…. Kerran minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä suuren selän yli—jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve … menkää, tytöt, menkää … minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi…. Käydään tuonne pihaan…. Istutaan vaikka tähän rappusille…. Mitäs sinulle sitten oikein kuuluu?… Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä? Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"

"Enpä tiedä."

"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille … olinhan tuolla minäkin kerran … en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista … enkä minä sitä huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka paremmin parahtaisi … se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.

"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.

"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan.

Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule. Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että "olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.

Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin löyly vielä on lyöty.

"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.—"Olisin vielä kerran tahtonut kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa."

"Missä te heidät kuulitte?"

"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa, niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin. Missäkö?—elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan, tekisin siitä runon, jos osaisin—tuli vastaani neitoparvi niemen kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla—ilakoivat ja lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen— näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö eväilleen—esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa—ei kysytä, kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee, onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä—he matkalla juhlille— on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä, täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.—Pitää tulla tänne olemaan, minä sanon.—Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan—siitä hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani, ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen—ja laulaen lähtevät, ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole ihanampaa nähnyt—sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi—siitä minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa olevinaan heitä ikäväkin…. Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä."

Kylvetään verkalleen—Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.

"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten hoivissa—onhan siinä puhdas paita minullekin—se on tuo Johannakin sitä hyväin ihmisten henkiheimoa—sitä on Taaton mamsselikin—ei niitä ole monta, vaan joitakin on—sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse—antiikista ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta näihin päiviin asti—yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä … niistä ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä aatelia he ovat—ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.—Minä vielä siitä tytöstä—onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen—ei ihmiskunta ole langennut eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?' kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?' Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin hyvät kuin pahat."

Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.

"Tullaan…. Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään, ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää, niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?"

Ville vain kuunteli ja muhoili:

"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi."

"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään."

Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:

"Olihan se ihana neito—ajattelin sinua … olisi siinä ollut taloosi emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin."

On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele, josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy:

"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?"

Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin! Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta—vaikkei muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa. Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon.

"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä.

"Niin se nyt minusta vain on, että pitää."

"Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi.

"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä….

"Ei sitä osaa eikä ole tarvis—kun minä näin Villen ja kuulin äänensä, niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan. Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa, eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas—ja tulee sinullekin."

Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni—ja minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa olisi ollut minun.

Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan ja katsoo ikkunasta ulos:

"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin…. Minä vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa."

Minä elänkin siinä taas—ja miksen eläisi—se voi olla yhtä hyvin mahdollista kuin mahdotontakin—ja minulle on tullut sinusta yksi kuva lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven rannalla—ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:—Eihän tiedä, tekisi kovin mieli kerran vielä tulla…. Eikä kestänyt kauankaan, kun minä sinut sitten näin laivasillalla.

Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua—kuka tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia, valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia, kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski—hennon kurkun värinä voittaa vesien kurimon tohisevan torven.

Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan—hän muuten nukkuu milloin sattuu—ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni.

"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt heti pyytää—ja jos välität, niin haastellaan vielä—vai mennäänkö koettamaan lohta—minä soudan?"

Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä malta soutaa halultaan haastella.

"Haastellaan tässä."

"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti—"että saahan toivoa ja pitäähän toivoa—mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi, niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa takaisin. Saanko puhua—ethän pahene?"

"Puhukaahan—enhän toki."

"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla, kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi, vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu, joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit, katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse, katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan: niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan, rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta, ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta, jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun rakastajan …"

"Ja Salamin ja Sulamitin—"

"— … niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet, niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin. Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä. Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi…."

"Oletteko tekin semmoista kokenut?"

"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen—en puhuisi, jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään, uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi— mutta sinä kyllä ymmärrät."

"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää."

"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi."

"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään."

"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa itsessäsi."

"Olen jo koettanut."

"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa, niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä katoa, etkä pety."

Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan, milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä, ajatusteni lukija ja sanelija.

"Kaipaa," sanoo hän hartaasti—"kuule, sinä et saa tukehduttaa kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi. Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti, viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten pahasti elämään—tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi —ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan tyytyä täytymykseen."

"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki, mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle, noudattelet sitä—otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,—niin voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan! —sinä vain sanot: sama se, ota, ota!—ja kuolema hämmästyy semmoista vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on hyvän haltijan palkka, jota palvelit."

Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista, koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä.

"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata … olen sinua valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin … mahdoit paiskata oven kiinni, jos et kehdannut kuunnella—mutta kaipa minä silloin olisin paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"

"Antaa vain olla auki … täyttäkäähän vielä piippunne."

"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa."

Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.

Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle: Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.

On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat, liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.

Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian taas takaisin.

Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket, jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa suuret selät.

Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys. Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa, ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan, sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten, kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen. Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä menit, niinkuin olit tullutkin.

Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun, auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa—alttarille, jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on parasta.

Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille, kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin—vähää ennen—tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme siksi, että näytin voivani erota.

Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.

Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti silloin…. Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan.

Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä, jona tätä muistelen?

Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen, lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.

Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus. Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi.

Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly poutaperhon siiviltä.

Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille. Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote.

Kuka siinä istuu, kuka nousee?

Sinä! Sinä siinä seisot.

"Hyvää päivää," sanoo äänesi.

En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan, pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa.

"Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan hämilläsi.

"Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni.

Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja pudistat sitä reippaasti.

"Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi.

"Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri.

"Tekö?"

"Niin, minä" … ja sinä pyörähdät takaisin.

"Jaa, niin, niinpä tietenkin—antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan vieraan tässä asussa."

"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!

"Ettepä tietenkään."—Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan naurahtaneeksi mukana.

"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta—kuinka neiti on täällä?… Ettekö siis mennytkään?"

"Minne?"

"Juhlilta pois—'Saimassa'."

"Tyttöni siinä vain menivät."

"Minä luulin nähneeni—"

"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?"

"Minäkö?"

Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle vastapäätä…. En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.

En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin. Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei huulet.

"Tu—tulitteko hevosella vaiko—?"

"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa."

"Se on siivo ja säyseä—missä se on?"

"Tallissa."

"Oliko täällä ketään miehiä kotona?"

"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään."

"Vai jo ne menivät—ja niin, niinhän pitikin."

Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun—suusi ympärys värähtää ja silmissä on veitikka—sinulla on pieni, soma olkihattu, kiinnitettynä paksun palmikon taa—sieramet elää.

"Kuka sen sitten riisui?"

"Jaa, oriinko?"

"Niin."

"Minä."

"Se on siivo ja säyseä—jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti:

"Onko se—tuota—saanut heiniä—kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?"

"Minä niitin äitinne luvalla apilasta."

"No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan.

"Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos.

"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"—ja minä melkein ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta, kun minä sidon.

"Elkäähän toki, te jauhotutte—kyllä minä."

Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt menevät valkeiksi.

"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne."

Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi, minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi, panen sen siihen.

"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama."

"Olihan siinä minulla toki apulainenkin—täytyy noutaa avain."

"Se on suulla … saanko avata … olkaa hyvä."

Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!—johon minä:—Ei se mitään!— sinä otat avaimen suulta, sanot:—Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi merkitsevästi sanoa:—Pitäkää se, se on teitä varten tehty,—mutta minä otan sen ja sanon:—Neiti on hyvä ja käy sisään—minun täytyy….