III.

Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet. Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.

— Hyvää päivää! — tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.

— Jumal' antakoon, herra!

— Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.

— Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.

— Te olette kivulloinen, pelkään mä?

— En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.

— Mutta, ettekö aina makaa?

— Kyllä, minä makaan aina, syystä etten voi istua. Mutta en ole kivulloinen. — Iloiset silmät näyttivät suuresti nauravan hänen erehdykselleen.

— Tahdotteko vaivata itseänne ja tulla sisään, herra? Tästä ikkunasta on ihana näköala. Ja sitten te huomaisitte, etten ole yhtään kipeä — koska olette niin hyvä ja panette siihen huomiota.

Tämä oli sanottu hänelle avuksi, kun hän seisoi siinä epäilevänä, mutta nähtävästi halukkaana, käsi puutarhan portin kammilla. Se auttoikin ja hän astui sisään.

Huone yläkerrassa oli hyvin puhdas, vaan matala. Sen ainoa asukas makasi vuoteella, joka oli niin korkea että makaajan kasvot ylettyivät ikkunalaudan tasalle. Vuodekin oli hyvin puhdas, ja kun tytön yksinkertainen puku oli vaaleansininen samoin kuin nauha hänen hiuksissansa, niin näytti siltä kuin hän olisi pilvillä levännyt. Matkustaja tunsi, että tyttö vaistomaisesti oli huomannut hänen olevan synkkämielisen, harvapuheisen miehen. Ja että tyttö sen niin helposti oli huomannut, oli hänelle myös suureksi avuksi. Siitä huolimatta hän kömpelösti ja väkinäisesti antoi tytölle kättä ja kävi sitten istumaan tuolille vuoteen viereen.

— Nyt näen, sanoi hän, yhä hiukan jäykästi puhuen, — mikä käsityö teillä on. Ulkoa katsoen luulin teidän soittavan jotakin soittokonetta.

Tyttö nypläsi hyvin kätevästi ja ketterästi pitsejä. Nypläystyyny oli asetettu hänen rinnallensa ja sormien ketterät liikkeet sekä hypyt tyynyllä olivat aiheuttaneet erehdyksen.

— Sepä ihme, — vastasi tyttö iloisella hymyllä. — Arvelenpa minäkin usein työtä tehdessäni, että soitan sitä tai tätä säveltä.

— Osaatteko soittaa?

Tyttö pudisti päätänsä.

— Kyllä luullakseni saisin sävelet esille, jos vain minulla olisi soittokone, jonka voisin yhtä mukavasti asettaa rinnalleni kuin nypläystyynyni. Mutta varmaan petyn luulossani. Missään tapauksessa en koskaan saa sitä koettaa.

— Teillä on kaunis, sointuva ääni. Suokaa anteeksi, minä olen kuunnellut teidän lauluanne.

— Lastenko kanssa? — sanoi tyttö, vähän punastuen. — Niin kyllä, laulanhan minä lapsi kultain kanssa, jos sitä lauluksi voi sanoa.

Barbox Veljekset loi silmänsä kahteen pieneen penkkiin huoneessa ja uskalsi lausua ilmi sen luulon, että tyttö rakasti lapsia ja osasi opettaa heitä uuden järjestelmän mukaan.

— Kyllä minä rakastan heitä, — sanoi tyttö taas päätänsä pudistaen, — mutta en tiedä mitään opetustaidosta, paitsi että opetan mielelläni ja että olen iloinen kun lapset oppivat hyvin. Kenties te, kuullessanne pienten koululaisteni laulelevan läksyjänsä, olitte niin kauas harhatielle joutunut, että luulitte minua erinomaiseksi opettajaksi? Kas, sitäpä minä arvelin! Ei, minä olen vain vähän lukenut ja kuullut tästä opetustavasta. Minusta oli niin somaa ja hauskaa kohdella heitä iloisina sirkkusina, niinkuin lapset ovat, ja sentähden rupesin vähäisten voimieni mukaan käyttämään tätä opetuskeinoa. Ei minun tarvitse sanoakaan kuinka vähäiset minun voimani ovat, herra, — lisäsi hän, katsahtaen pieniin penkkeihin sekä ympäri huonettansa.

Tämän puheen aikana olivat tytön sormet lakkaamatta nyplänneet. Koska ne yhä jatkoivat tätä työtään ja koska puikkojen liikunto ja rätinä ikäänkuin korvasi puheen, niin Barbox Veljekset käytti tätä väliaikaa tarkemmin katsellaksensa tyttöä. Hänen mielestään hänen piti olla noin kolmenkymmenen vuoden vanha. Se, mikä tytön läpikuultavissa kasvoissa ja suurissa vaaleanruskeissa silmissä viehätti, ei ollutkaan voimaton tyytymys välttämättömään kohtaloon, vaan päinvastoin niiden pirteä ja voimallinen iloisuus. Samaten myös tytön kädet, joiden laihuus itsessään olisi herättänyt sääliä, tekivät työtään iloisella innolla, joten sääliminen olisi ollut hävyttömyyttä ja anteeksiantamatonta ylpeyttä.

Hän näki tytön kohottavan silmänsä häneen, ja hän käänsi heti katseensa ulos näköalaa kohti, sanoen: — Ihanaa, todella!

— Hyvin ihanaa, herra! Minussa herää toisinaan halu saada istua yhden ainoankin kerran nähdäkseni miltä tuo näköala pystyssä ollen näyttää. Mutta joutava haluhan tuo olisi! Ei se voi kenestäkään näyttää kauniimmalta kuin minusta.

Näin puhuessaan oli tyttö kääntänyt hartaimmalla ihmetyksellä ja ihastuksella silmänsä näköalaa kohti. Hänen kasvoissaan ei ollut vähintäkään surun jälkeä.

— Ja nuot rautatiet, joita pitkin savu- ja höyrypilvet niin joutuisaan liikkuvat, saattavat sen minulle niin eloisaksi, — jatkoi tyttö. — Minä muistelen kuinka paljon on ihmisiä, jotka voivat mennä mihin tahtovat, toimiinsa tai huvituksiinsa. Savupilvet minulle ilmaisevat, että he todella kulkevat silmieni edessä, ja siten minulla on heistä seuraa, jos haluan sitä. Tuossa on myös suuri asemahuone. Mäki sen tosin peittää näkyvistäni, mutta sittenkin voin usein kuulla, että se on siellä, ja tiedän sen myöskin aina. Minun mielestäni se tavallansa yhdistää minut en tiedä kuinka moniin paikkoihin ja asioihin, joita en ikänä saa nähdä.

Kainostelevasti ajatellen, että se ehkä jo oli hänetkin yhdistänyt johonkin, jota hän ei ikänä ennen ollut nähnyt, sanoi matkustaja hämmästyneenä: — Aivan niin!

— Ja siis näette, herra, — jatkoi Phoebe, etten olekaan niin surkea raukka kuin te luulitte, ja että minun on sangen hyvä elää.

— Teillä on onnellinen ja iloinen mieli, — sanoi Barbox Veljekset, ehkä hiukan ajatellen omaa onnetonta luontoansa.

— Niin, mutta jos tuntisitte isäni, — vastasi tyttö, — hänelläpä vasta on oikein iloinen mieli! Älkää olko millännekään, herra! — Matkustaja säikähtyi kuullessaan askeleita portaissa, sillä hän pelkäsi, että häntä pidettäisiin vastuksellisena ja kutsumattomana vieraana. — Isäni sieltä vain tulee.

Ovi aukeni ja isä seisahtui kynnykselle.

— Mitä, Lamppu! — huudahti Barbox Veljekset, karaten ylös tuolilta. — Kuinka te voitte, Lamppu?

Tähän Lamppu vastasi: — Kah, matkustamaton matkustaja! Kuinka te voitte, herra!

Ja he löivät kättä Lampun tyttären suureksi ihmeeksi.

— Olenpa tuon yön jälkeen käynyt teitä katsomassa ainakin puolen tusinan kertaa, — sanoi Barbox Veljekset, — vaan enpä ole milloinkaan tavannut teitä.

— Niinpä kuulin, herra, niinpä kuulin, — vastasi Lamppu. — Sentähden juuri kun teitä niin usein on nähty ilmanaikojanne tuolla risteyksellä, niin olemmekin meidän kesken ruvenneet nimittämään teitä matkustamattomaksi matkustajaksi. Ettehän suinkaan panne pahaksenne kun yht'äkkiä teidät nähtyäni se nimi liukahti suustani?

— En yhtään. Se on yhtä hyvä nimi kuin mikä muukin. Mutta saanko kysyä teiltä jotakin täällä nurkassa?

Hän talutti Lampun pois tytön vuoteen vierestä, vetäen häntä pumpulisamettisen nutun napista.

— Tämäkö se on se vuoteen vierus, missä te laulelette laulujanne?

Lamppu nyykäytti päätään.

Matkustamaton matkustaja taputti häntä olkapäälle ja he palasivat jälleen tytön luokse.

— Todentodella, kultaseni, — sanoi nyt Lamppu, kääntäen silmänsä vieraasta tyttäreensä, — minä olen niin kummastuksissani, kun näen sinun tulleen tutuksi tämän herran kanssa, että minun täytyy (jos herra ei pane sitä pahaksi) ottaa pikkuinen kierto.

Lamppu samassa teolla osoitti mitä tämmöinen kierto merkitsi; hän, näet, kääri öljyisen niistinliinansa kokoon pallon muotoiseksi ja pyyhki kasvojaan huolellisesti, aloittaen oikeanpuolisesta korvasta poskea myöten ylös, otsan yli ja taas toista poskea alas vasempaan korvaan asti. Tämän tehtyään hän oikein paistoi ja loisti.

— Näin on minun tapani tehdä, — selitti hän, — kun jostakusta syystä olen kovin liikutettu. Ja, totta puhuen, olen niin kummastuksissani, kun näen teidän tulleen tutuksi Phoeben kanssa, että — että, jos ette pahaksi pane, ottaisin vielä yhden kierron lisään. — Sen hän myös teki ja näytti siitä saavan sangen suurta virvoitusta.

Molemmat miehet seisoivat nyt tytön vuoteen ääressä ja tämä nypläsi pitsejään. — Teidän tyttärenne on kertonut minulle, — sanoi Barbox Veljekset, yhä vielä vähän jäykästi ja kainostellen, — ettei hän koskaan voi olla istuallaan.

— Ei, herra, eikä ole milloinkaan ollut. Hänen äidillänsä, nähkääs, joka kuoli tämän tyttösen ollessa kaksi kuukautta toisella vuodella, oli välistä sangen pahat kouristukset, ja kun ei hän koskaan ollut kertonut minulle niistä, niin ei osattu olla varoilla. Sentähden hän kerran, kun hän sai sellaisen kohtauksen, pudotti lapsen käsistään, ja tämä tapaturma tapahtui.

— Se oli oikein pahasti tehty, — sanoi Barbox Veljekset, otsa aivan rypyssä, — että hän meni naimisiin virkkaamatta mitään salaisesta taudistaan.

— No, herra, — puolusti Lamppu vainajaa; — kyllä mekin, Phoebe ja minä, olemme asiasta puhelleet. Ja, Jumala paratkoon! Onpa meissä jokaisessa heikkoutemme, kenessä on ruumiin väänteet, kenessä mielen käänteet, milloin minkälaisetkin, niin että jos ne kaikki pitäisi naimisiin mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan mitään.

— Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?

— Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! — sanoi Phoebe, ojentaen isälle kättä.

— Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! — sanoi tämä, taputellen tyttärensä kättä.

— Te syystä nuhtelette minua, — kerkesi Barbox Veljekset sanomaan, punastuen kasvoiltansa, — ja koska minusta voi ilman muuta aivan selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan turhaa tunnustaa tätä vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle siitä kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.

— Aivan mielelläni, herra, — vastasi Lamppu iloisesti kumpaisenkin puolesta. — Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni — — —

— Malttakaa! — keskeytti vieras vähän punastuen. — Mitä tekemistä nimellä on itse asiaan! Lamppu on kyllin hyvä nimi minulle. Se on minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!

— Totta kyllä, herra, — vastasi Lamppu, — tavallisesti ei minua muulla nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että koska te olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette täällä yksityisasioissa, niin te ehkä — —

Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja Lamppu vastasi tähän luottamuksen osoitukseen uudella kierrolla.

— Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, — sanoi Barbox Veljekset, kun Lamppu kiertonsa jälkeen paistoi entistään rasvaisemmalta.

Lamppu aloitti: — Eipä juuri liioin — —, mutta hänen tyttärensä kiirehti kesken puheen:

— On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä. Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.

— Mutta teillä, Phoebe, — jatkoi Barbox Veljekset, — teilläkin on vaivaa koulusta ja nypläyksestä — —

— Huviksenihan minä pidän koulua, — keskeytti tyttö, aukaisten silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt. — Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla sain muut lapset seuraani, näettekös. Se ei ollut mitään työtä! Minä teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia ympärilläni. Se ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä nypläykseeni tulee — hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet, ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän rupesi siitä puhumaan. — Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun hyräilen. Ei sekään ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!

— Kaikki on hänestä musiikkia! — huudahti Lamppu ihastuksissaan. — Kaikki on hänestä musiikkia!

— Isä ainakin on musiikkia! — sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti häntä sormellaan. — Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa soittokunnassa!

— No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta sinä kehut liiaksi isääsi, — vastasi Lamppu loistavin silmin.

— Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla. Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu. Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme. Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä, isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!

— En soisi, kultaseni, — vastusti Lamppu, hetkeksi muuttuen vakavaksi, — tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi. Sillä se näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä ja kysyisin niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä tyhjää ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.

— Isäni, — sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, — on aina iloisella, hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani onnellisen iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.

— No niin, lapsukaiseni, — vastasi Lamppu todistavalla tavalla. — Minkä minä sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän on aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, — vaikka tosin siitä ei lähde enempää kuin muutamia shillingejä viikossa — aina tyytyväinen, aina iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin. Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin, pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa minulle virret — niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos seisoisitte ulkona — ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.

Mikä lieneekin ollut syynä — ainoastiko se, että nämät sanat muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä — mutta tytön ahkerat sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin toistensa tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella saavutettu, oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna. Hetken kuluttua Lamppu taas uudella kierrolla sai lystilliset kasvonsa vieläkin paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla silmillään, joiden ripsillä pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään, nypläystyöhön ja vieraasen.

— Koska isäni on teille sanonut, — sanoi tyttö iloisesti, — että minä tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he eivät minua tunnekaan — senhän virkoin teille itsekin — niin teidän myös pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.

— Ei, ei suinkaan! — vastusti tämä.

— Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän kertoo minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette uskoisi, kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän tirkistää sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut heillä oli — tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo vaunuihin sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja pariskuntia hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat häämatkallansa — tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee minulle sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä — tällä tavoin minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista ihmisistä, jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä — tällä tavoin senkin asian tunnen! Sanalla sanoen, niinkuin jo aluksi sanoin, hän kertoilee minulle kaikki minkä vain näkee tai kuulee tuolla työtä tehdessään, ettekä voi uskoa kuinka paljo hän aina näkee sekä kuulee.

— Mitä sanomalehtien ja kirjojen kokoilemiseen tulee, kultaseni, — sanoi Lamppu, — on aivan selvää, ettei se ole minun ansiotani, koska en niitä itse hanki. Näette, herra, asia on tällainen. Konduktööri, hän sanoo minulle tällä lailla: Lamppu, hoi, missä te olette? Minä olen tämän sanomalehden säästänyt tyttärellenne. Kuinka hän nyt voi? — Kantajamies taas sanoo minulle: — He, otapas, Lamppu! Tässä on pari kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? — Ja täten kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä — se on, ymmärrättehän, lisäsi Lamppu jokseenkin kiireesti, — koska hänellä ei ole tuhatta puntaa arkussansa — he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot heistä, koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa, joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.

Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:

— Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon, niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä. Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun palasia kuin mitä nyt löydän. — Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä huokauksella ja hymyili isälleen.

Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa Barbox Veljekset näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen, jos Phoebe sallisi.

Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi. Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.

— Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin? — kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen istumaan.

— Miksi niin olisin luullut? — oli tytön kummeksivainen vastaus.

— Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.

— Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?

— Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä monta tuntia viettänyt.

— Oletteko te nyt Lähtevä Matkustaja? — kysyi tyttö hymyillen.

— Epäilemättä Lähtevä. Vaan enpä vielä tiedä, mihin lähden. Ette voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen? Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.

Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen epäilevällä kummastuksella.

— Aivan niin, — sanoi Barbox Veljekset, joka istui tuolillaan hiukan levottomasti, — minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut siitä ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman lapsuuden iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, — mitä voi toivoa näin kehnolta alulta? — Vieraan katse osui tytön silmiin, jotka katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti tunne, joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua lapsuuden iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!

— Se on tautina minussa, — sanoi Barbox Veljekset, hilliten itseänsä ja nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, — että aina, tästä asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan siitä puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran mielettömästi luotin erääsen naiseen, josta seurasi katkera pettymys. En tiedä. Nyt olen kokonaan harhateillä.

Tytön sormet ryhtyivät jälleen hiljaa ja hitaasti työhön. Katsoessaan häneen näki vieras, että Phoeben silmät miettiväisesti seurasivat sormien liikuntoa.

— Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon, — jatkoi Barbox Veljekset jälleen, — sentähden että se aina on ollut minulle synkkä päivä. Ensimäinen syntymäpäiväni, jona saan olla joutilaana ja vapaana, tulee nyt viiden, kuuden viikon perästä, ja minä lähdin matkaan jättääkseni edellisten syntymäpäivieni paikan kauas taakseni ja koettaakseni musertaa sen päivän olemattomaksi — taikka kumminkin peittääkseni sen näkyvistäni sillä, että kasaan uusia kokemuksia ja tunteita sen päälle.

Kun vieras vaikeni, niin tyttö katsahti häneen, ja pudisti vain päätään osoitukseksi, ettei hän voinut asiaa ensinkään käsittää.

— Te, joka luonteeltanne olette niin onnellisen iloinen, ette voi tätä käsittää, — jatkoi vieras, uudistaen ennen käyttämiänsä sanoja, ikäänkuin niissä olisi joku puolustava voima. — Kyllä tiesin, ettette käsittäisi ja olenkin siitä iloinen. Mutta tällä matkustuksellani, — jolla aion kuluttaa loput päiviäni, sillä olen luopunut kaikista vakinaisen kodin mietteistä — minä, niinkuin te isältänne kuulitte, pysähdyin tähän risteykseen. Sen monet haarat saattoivat minut kokonaan hämille mihin täältä eteenpäin menisin. Enkä ole sitä vieläkään päättänyt, koska yhä epäröin, minkä noista monista teistä valitsisin. Mitä te luulette minun aikovan tehdä? Kuinka monta haararataa te voitte tästä ikkunasta nähdä?

Innokkaasti ulos katsoen vastasi tyttö: — Kuusi.

— Kuusi, — sanoi Barbox Veljekset, tarkastaen häntä yksitotisella hymyllä. — No hyvä! Sitten minä koko suuresta joukosta ensialuksi valitsen nämät kuusi ja aion vähitellen valita niistä yhden, — joka minulle lupaa enimmin hauskuutta — ja kuljen sitten sitä.

— Mutta millä keinoin te, herra, saattekaan tietää mikä niistä lupaa enimmin hauskuutta? — kysyi tyttö, katsellen jälleen näköalaa iloisiksi kirkastuneilla silmillään.

— Niin! — sanoi Barbox Veljekset ja hymyili taaskin yksitotisesti, vaikka hänen olikin jo paljo helpompi puhua. — Aivan niin. Tälläpä keinoin. Sillä siitä, mistä teidän isänne joka päivä voi kerätä niin paljon hyvää tarkoitustansa varten, voinen ehkä minäkin jotakin saada tarkoitusta varten, joka ei ole hyvä eikä paha. Matkustamattoman matkustajan pitää vielä tarkemmin tutustua Mugbyn risteykseen. Hän aikoo yhä edelleen käydä sitä katselemassa, kunnes hän kuhunkin näistä kuudesta rautatiehaarasta saa kiinnitetyksi muiston jostakin, jota hän sen alkupäässä on nähnyt, kuullut tai muuten onkeensa saanut. Ja sitten valitsen tieni näiden muistojen mukaan.

Tyttö, joka jatkoi yhä sormillaan työtään, katsahti taas ulos ikkunasta, ikäänkuin tuo näköala olisi tarjonnut hänelle jotakin uutta, ja hän nauroi ikäänkuin tämä uusi asia olisi häntä suuresti huvittanut.

— Mutta minun ei pidä unohtaa, — sanoi Barbox Veljekset, — koska olen asiasta näin paljo puhunut, pyytää teiltä jotakin. Minä tarvitsen teidänkin apuanne tähän hankkeeseni. Minä tahtoisin kertoa teille, mitä näen noiden kuuden haararadan alkupäissä, joita te tässä makuultanne katselette, ja verrata teidän kanssanne näitä muistoja. Saanko? Sanotaan neljän silmän näkevän enemmän kuin kahden. Minä puolestani sanoisin sen luultavasti riippuvan itse silmistä. Mutta olenpa aivan varma siitä, vaikka olemmekin vasta tulleet tutuiksi, että teidän ja teidän isänne silmät ovat keksineet paljoa parempia asioita, Phoebe, kuin mitä minä ikänä olisin omilla silmilläni keksinyt.

Tyttö ojensi vieraalle oikean kätensä; hän oli aivan ihastuksissaan tästä tarjouksesta, ja kiitti hartaasti.

— Se on hyvä! — sanoi Barbox Veljekset. — Pitääpä minun, koska olen asian näin pitkälle puhunut, pyytää teiltä vieläkin jotakin. Tahdotteko panna silmänne umpeen vähäksi aikaa?

Tyttö teki niin, leikillisesti nauraen tälle kummalliselle pyynnölle.

— Pitäkää silmät ummessa, — sanoi Barbox Veljekset, astuen hiljaa ovelle ja jälleen palaten. — Luvatkaa, kunnianne kautta, ettette avaa silmiänne ennen kuin minä käsken.

— Lupaan, kunniani kautta!

— Hyvä. Saanko hetkeksi ottaa pois teidän nypläystyynynne?

Yhä nauraen ja kummastuksissaan tyttö otti pois sormensa tyynyltä ja antoi vieraan sen viedä.

— Sanokaa. Näittekö eilen höyry- ja savupilvet, jotka tuprusivat täältä katsoen kuudennella radalla kulkevasta pikajunasta?

— Jalavapuidenko ja kirkkotorninko takaa?

— Juuri siinä, — sanoi Barbox Veljekset luoden silmänsä sinnepäin.

— Näin. Minä katselin mitenkä ne hajosivat ja katosivat.

— Näkyikö niissä jotakin tavatonta?

— Ei! — vastasi tyttö iloisesti.

— Se ei ollut mielistelevä vastaus minulle, — sillä minä olin siinä junassa. Minä kävin, — älkää avatko silmiänne, — tuossa suuressa tehdaskaupungissa hakemassa tätä teille. Se ei ole puoleksikaan niin suuri kuin nypläystyyny, ja se lepää keveästi ja huokeasti sen sijalla. Nämät pienet polkimet ovat ikään kuin pienen pianon polkimia, ja vasemmalla kädellä te liikutatte paljetta, joka puhaltaa tarpeellisen ilman sisään. Viekoitelkaa siitä suloisia säveliä, hyvä ystävä! Mutta nyt — te saatte avata silmänne — hyvästi!

Kainostelevaan tapaansa hän painoi oven kiinni jälkeensä ja näki vain sitä tehdessään, että tyttö ihastuneena puristi lahjan rintaansa vasten. Tämä näkö ilahdutti vieraan sydäntä ja samassa myös suretti. Sillä jos Phoeben nuoruus olisi saanut luonnollisella tavalla kukoistaa, niin hän olisi nyt voinut puristaa rintaansa vasten oman lapsensa ja kuunnella sen suloista ääntä.

Barbox Veljekset ja Kumpp.

Kiivaasti ja vakavasti Matkustamaton Matkustaja kohta huomispäivästä alkoi tutkia noiden kuuden rautatien alkupaikkoja. Hänen tutkimustensa tulokset, sellaisina kuin hän ne kertoi ja Phoebe sittemmin ne kirjoitti kauniilla käsialalla paperille, ovat kaikki paikallansa mainitut tässä todenmukaisessa muistojen kirjassa. Mutta kokoilemiseen kului paljoa enemmän aikaa kuin mitä nyt on kuluva niiden lukemiseen. Ja niinhän luultavasti on kaikkien luettavien laita, paitsi kun ne ovat tuota jälkeentuleville polville niin erinomaisen hyödyllistä lajia, jota verrattomat runoniekat, halveksien arkipäiväistä päänvaivausta, »viskaavat paperille joinakuina joutohetkinään».

On kuitenkin tunnustettava, ettei Barbox Veljekset yhtään kiirettä pitänytkään. Hän oli koko sydämellään ryhtynyt hyvään työhönsä ja sentähden hän sai siitä iloa. Toinen ilo oli hänellä, ja sekin oli suuri, todellinen ilo, kun hän joskus istui Phoeben luona kuunnellen, kuinka tämä sai yhä enemmän säveliä soittokoneestansa, sitä myöten kuin hänen luontaisesti herkkä korvansa ja aistinsa yhä parantelivat ensimäisiä keksintöjä. Tästä ei ollut vieraalle ainoastaan iloa, vaan myös ajanviettoa; siten kului monta tuntia viikkojen kuluessa. Siitä seurasi, että tuo kammottu syntymäpäivä oli jo aivan lähellä ennenkuin hän sen enempää oli ehtinyt sitä murehtia.

Tämä syntymäpäivän läheneminen oli sitä tärkeämpi sen odottamattoman seikan vuoksi, että valittavaa tietä koskevissa neuvotteluissa (joihin herra Lamppu kaikessa kiiltävyydessään jonkun kerran oli ottanut osaa) ei ollut mitään hyötyä hänen tutkimuksistansa. Sillä vieras oli mieltynyt toiseen tiehen toisesta, toiseen taas toisesta syystä, eikä voinut minkään syyn nojalla valita yhtä tietä ennen muita. Viimeistä neuvottelua pidettäessä oli siis se puoli asiata aivan samalla kannalla kuin alussakin.

— Mutta, herra, — tiesi Phoebe, — meillähän on vasta viisi haararataa. Onko kuudes mykkä?

— Kuudesko? Ah! — sanoi Barbox Veljekset leukaansa hieroen. — Se on se tie, muistattehan, jota kuljin käydessäni teille hakemassa tuota pientä lahjaa. Se on sen juttu, Phoebe.

— Ettekö tahtoisi sitä tietä uudestaan kulkea, herra? — kysyi tyttö hitaasti.

— Miks'ei; onpahan se suuri valtatie.

— Minä soisin, että te sen valitsisitte, — arveli Phoebe kehoittavalla hymyllä, — tuon pienen lahjan tähden, joka aina on oleva minulle niin rakas. Minä soisin, että te sen valitsisitte, sillä se tie ei voi minulle koskaan enää olla samanarvoinen kuin muut. Minä soisin, että te sen valitsisitte muistoksi kaikesta hyvästä, jota minulle olette tehnyt, muistoksi siitä, että te olette saattanut minut niin paljoa onnellisemmaksi! Jos lähdette pois luotani sitä tietä myöten, jota kuljitte tuodaksenne minulle tätä kallista ystävyyden osoitusta, — näin sanoen hän soitti vienon sävelen, — niin minä täältä ikkunasta katsellessani olen tunteva, että se varmaan johdattaa teidät onneen ja joskus jälleen tuopi teidät tänne takaisin.

— Niin teen, hyvä ystäväni, niin teenkin.

Matkustamaton Matkustaja siis viimein läksi matkustamaan, hän meni suureen tehdaskaupunkiin.

Hän oli viipynyt niin kauan aikaa Mugbyn risteyksellä, että hänen lähtiessään jo oli joulukuun 18:s päivä. — Aika olikin, — arveli hän itsekseen kun hän kävi vaunuun istumaan, — että todella läksin! Ainoasti yksi kirkas päivä on vielä minun ja sen päivän välillä, jota pakenen. Minä aion huomenna lähteä eteenpäin vuoristoon. Minä lähden Walesiin.

Hän koetti kuvailla mielessään, kuinka hyvän vaikutuksen nuot uudet seudut ja tunteet tekisivät häneen, nuo sumuiset vuoret, paisuneet virrat, sateet, kylmä ilma, jylhä meren ranta ja huonot tiet. Vaan eivätpä ne kuvastuneet kuitenkaan hänen mielessään niin selvästi kuin hän olisi suonut. Tuntisiko tyttö parka, vaikka hänellä nyt olikin uusi huvituskeino, soitto, hiukan enemmän ikävää — juuri ensi hetkenä vain — kuin ennen? Katseliko tyttö näitä samoja höyry- ja savupilviä, joita hän itsekin näki, istuessaan vaunussa ja muistellessaan ystäväänsä? Ilmestyiköhän tytön kasvoihin surullinen varjo, kun nämät pilvet vihdoin katosivat ikkunan näkyvistä? Eikö tyttö, vakuuttaessaan että vieras hänelle oli tehnyt paljo hyvää, ollut tietämättään parantanut häntä vanhasta synkkämielisestä tavastansa valittaa kohtaloansa? Eikö tyttö siten ollut osoittanut hänelle, että jokainen ihminen, jos hän vain tahtoo, voi olla hyvä parantaja, vaikka ei olisikaan mainio lääkäri? Nämät ja muut samallaiset ajatukset tunkeutuivat aina matkustajan ja Walesin matkan väliin. Hänen sydämeensä tunkeutui myös sellainen tyhjyys, joka jää jäljelle kun tulee eroitetuksi jostakin, johon on tuntenut mieltymystä tai kun on jättänyt hauskan toimen. Tämä hänelle aivan outo tunne teki hänet levottomaksi. Mugbystä lähdettyään oli hän myös jälleen tullut oman itsensä seuraan, joka ei suinkaan nyt tuntunut entistä hauskemmalta oltuaan äsken niin paljoa hauskemmassa seurassa.

Mutta kas, eipä tuo suuri tehdaskaupunki nyt enää voinutkaan olla kaukana. Junan ratina ja rätinä, johon yhtyi suuri joukko muita uusia ääniä, ei voinut ilmoittaa mitään vähempää kuin suurta asemahuonetta. Ei se ilmoittanutkaan mitään vähempää. Niinkuin ukkosen salamat välähtivät silmien sivuitse ja heti taas katosivat punatiiliset kartanoryhmät, korkeat, punatiiliset savupiiput, punatiiliset rautatiesillan kaaret, tulikielekkeet, savupilvet, kanavalaaksot sekä kivihiilimäet, — ja sitten juna ajoi jyristen pysäyspaikan katoksen alle.

Saatettuaan kirstunsa hyvään talteen erääsen ravintolaan, ja määrättyään ruoka-aikansa, läksi Barbox Veljekset kävelemään liikettä viliseville kaduille. Ja nyt hän salaisessa sydämessään tunsi, että Mugbyn risteys oli monien, monenlaisten haarojen yhtymispaikka, sekä näkyvien että näkymättömien, ja että se oli yhdistänyt hänet lukemattomiin sivuteihin. Sillä vähän aikaa sitten hän olisi astunut näitä katuja umpisilmin, omissa mietteissään; mutta nyt hänen silmänsä ja huomionsa kääntyivät näkemään uutta ulkomaailmaa. Kuinka kaikkien noiden puuhaavien ihmisten piti elää ja rakastaa ja viimein kuolla. Kuinka ihmeellistä oli muistaa noita erilaisia silmäin ja kätten harjoituksia, noita hienoja erilaisuuksia heidän näkö- ja tuntovoimassaan, jotka jakoivat heidät erilaisiin työmieslajeihin, ja kuinka nämät lajit kuitenkin vaan olivat yhden kokonaisuuden osia, joka yhdisti heidän monenlaiset taitonsa ja voimansa, vaikkapa sen tarkoitus olisikin ollut ainoasti jonkun mitättömän tarve- tai koristuskalun valmiiksi saaminen. Kuinka hauska oli tietää, että tämä työmiesten keräytyminen yhdeksi joukoksi ja jokaisen eri taidon antauminen yhden sivistystä edistävän tarkoitusperän palvelukseen ei suinkaan heitä halventanut, niinkuin muutamat ylpeät ihmiskunnan päivänkorennot väittävät, vaan synnyttivät heissä oman ihmisarvon tunnon ja samassa kuitenkin nöyrän viisastumisen halun. Näkyihän edellinen asia selvästi heidän tarkoin punnitusta käytöksestään ja puheenlaadustaan, kun hän heiltä jotakin kysyi; ja jälkimäinen asia taas ilmeni yhtä selvästi seiniin kiinnitetyistä ilmoituksista, joissa ilmoitettiin heidän rakkaimpia harjoituksiansa ja huvituksiansa. Nämät arvelut sekä monet muut samanlaiset saattoivat hänen kävelynsä sangen merkilliseksi. — Minäkin olen vain pikkuinen jäsen suuressa kokonaisuudessa, — alkoi hän arvella; ja ollakseni itselleni sekä muille hyödyksi, jopa ollakseni onnellinen, minunkin pitää panna osani yhteiseen varastoon ja ottaa siitä se osa, joka on minulle tuleva.

Vaikka hän oli tullutkin tämänpäiväisen matkansa päähän illan suussa, käveli hän sitä muistamatta niin pitkälle ja avaralle ympäri kaupunkia, että lyhtymiehet jo sytyttivät lyhtyjään ja puotien ikkunat alkoivat loistaa täydessä valossaan. Tästä hän muisti, että hänen piti kääntyä kotiin päin. Mutta juuri kääntyessänsä hyvin pieni lapsen käsi tarttui hänen käteensä ja hyvin vieno ääni sanoi:

— Voi, kuule, minä olen eksyksissä!

Matkustaja katsahti alaspäin ja näki pienen kaunistukkaisen tytön.

— Niin, — kertoi tämä, todistaen sanansa nyökäyttämällä yksitotisesti päätään, — niin olen tosiaan. Minä olen eksyksissä.

Suuresti hämmästyneenä matkustaja seisahtui, katsahti ympärilleen mistä apua saisi, vaan ei nähnyt ketään. Alhaalle kumartuen sanoi hän:

— Missä asut, lapsi?

— En tiedä, — oli vastaus, — minä olen eksyksissä.

— Mikä on nimesi?

— Polly.

— Mutta toinen nimesi?

Vastaus tuli kohta, vaan ei siitä voinut saada selvää.

Mukaillen ääntä, niinkuin se hänen korviinsa kuului, koetti matkustaja arvata: — Trivits?

— Ei, ei! — sanoi lapsi pudistaen päätään. — Ei sinnepäinkään!

— Sanopas uudestaan, pienokaiseni!

Turha vaiva. Nyt se kuului aivan toiselta.

Matkustaja taas arvasi: — Paddens?

— Ei, ei! — sanoi lapsi. — Ei sinnepäinkään!

— Vielä kerta, koetellaanpa vielä uudestaan, kultaseni!

Aivan toivoton yritys. Nyt nimi tuli nelitavuiseksi. — Ei suinkaan se ole Tappitarver? — sanoi Barbox Veljekset, hieroen pahoilla mielin otsaansa hatulla.

— Ei! Ei se niin ole, — vastasi lapsi huolettomasti.

Kun hän nyt taas koetti saada tuota onnetonta nimeä suustaan, yrittäen kaikin voimin ääntää selvästi, niin siitä tuli vähintäin kahdeksan tavua.

— Taitaapa olla parasta, — virkkoi Barbox Veljekset toivottomasti alistuen, — että me lakkaamme yrittämästä.

— Mutta minä olen eksyksissä, — sanoi taas lapsi pistäen kätensä yhä syvemmälle matkustajan käteen, — ja sinä pidät huolta minusta, eikö niin?

Jos joku mies ikänä on ollut kahden vaiheilla, tuntien toiselta puolen sääliä ja toiselta puolen neuvotonta ällistystä, niin hän siinä tilassa oli. — Eksyksissä! — kertoi hän katsahtaen alas lapseen. — Minä varmaankin olen eksyksissä, enkä tiedä mihin mennä!

— Missä sinä asut? — kysyi lapsi, katsoen levottomasti häntä silmiin.

— Tuolla päin, — vastasi Barbox, osoittaen siihen suuntaan missä hänen ravintolansa piti olla.

— Eikö olisi parasta mennä sinne? — arveli lapsi.

— Tosiaankin, — vastasi hän, — enpä tiedä lieneekö parempaa neuvoa.

Niin he läksivät käymään, käsi kädessä. Matkustaja, astuessaan pienen kumppalinsa rinnalla, tunsi itsensä kovin kömpelöksi, ikäänkuin hän äkkiä olisi paisunut pölkkypäiseksi jättiläiseksi. Tyttönen sitä vastoin piti itseänsä vieläkin suuremmassa arvossa kuin ennen, syystä että hän oli neuvollaan muka sievästi auttanut toisen pulasta.

— Saammehan siellä varmaankin päivällistä, kun tulemme perille? — kysyi taas Polly.

— Kyllä, — vastasi toinen, — minä — niin, kyllä minä luulen, että saamme.

— Syötkö mielelläsi päivällistä? — jatkoi lapsi tiedusteluaan.

— Niin, kyllä yleensä, — sanoi Barbox Veljekset, — kyllä luullakseni sen teen.

— Minä syön päivällistä hyvin halukkaasti, — sanoi Polly. — Onko sinulla yhtään veljiä tai sisaria?

— Ei ole. Onko sinulla?

— He ovat kuolleet.

— Ohoh! — sanoi Barbox Veljekset. Tuo typerä mielen ja ruumiin kömpelyyden tunne painoi häntä niin, ettei hän olisi osannut jatkaa keskustelua tämän lyhyen vastauksen jälkeen, jollei lapsi aina olisi ollut valmis puhumaan.

— Miten, — kysyi tyttönen taas ja käänsi mielistellen pehmoista kättänsä hänen kädessään, — miten aiot huvitella minua päivällisen perästä?

— Tosiaankin, Polly, — huudahti Barbox Veljekset aivan ymmällä, — sitä en ole vähääkään ajatellut!

— Sitten minä sen sanon, — arveli Polly: — Onko sinulla kortteja kotona?

— Paljon, — sanoi Barbox Veljekset kehuvaisella äänellä.

— Sepä hyvä. Sitten minä rakennan korttitaloja ja sinä saat katsella. Mutta ei saa puhaltaa, muista se!

— Ei suinkaan! — sanoi Barbox Veljekset. — Ei, ei! Ei saa puhaltaa! Puhaltaminen ei ole somaa!

Tämä oli hänen mielestään oikein sievästi sanottu ollakseen pölkkypäisen jättiläisen puhetta, mutta lapsi, joka kohta huomasi vieraan kömpelön yrityksen mukautua hänen puhetapaansa, hävitti kokonaan Barboxin hyvän ajatuksen itsestään sanoen sääliväisellä äänellä: — Oletpa naurettava mies, sinä!

Tämän huonosti onnistuneen yrityksen perästä Barbox Veljekset oli mielestään joka hetki paisuvinaan yhä paksummaksi ja raskaammaksi ruumiiltaan, ja käyvinään yhä huonommaksi älynsä puolesta. Ei mikään jättiläinen ole milloinkaan nöyrempänä suostunut itsensä voittavan hulivilin talutettavaksi, kuin vieras nyt antautui Pollyn orjaksi.

— Osaatko kertoa tarinoita? — kysyi tyttönen.

Matkustajan täytyi häpeäkseen tunnustaa: — En osaa.

— Aika hönttö sitten oletkin, eikö niin? — sanoi Polly.

Hänen täytyi taas häpeäkseen tunnustaa: — Olen.

— Tahdotkos, että opetan sinulle yhden tarinan? Mutta sinun pitää muistaa se, kuuletko, niin että sitten osaat sen oikein kertoa jollekulle muulle?

Vieras vakuutti, että hän hyvin mielellänsä tahtoi oppia tarinan, ja lupasi nöyrästi koettaa sitä muistaa. Ja nyt Polly, vielä kerran käännettyänsä pikku kättänsä hänen kädessään, merkiksi että oli tulossa jotakin hauskaa, aloitti pitkän tarinan, jossa jokainen huvittavainen jakso alkoi sanoilla: »Sitten se» ja »Sitten tuo». Esimerkiksi: »Sitten se poika», tai: »Sitten tuo haltia», tai: »Sitten tämä piirakka oli neljä kyynärää ympärimitaten ja puolikolmatta syvä». Tarinan päähauskuus oli siinä, että haltia rankaisi poikaa siitä, että tämä oli liian ahne ruoalle. Sillä tarkoituksella haltia paistoi piirakan, josta poika söi, söi syömistään ja hänen poskensa pullistuivat, pullistuivat pullistumistaan. Paljon oli sivutapahtumia, mutta huvittavin seikka lopussa oli se, että piirakka kokonaan tuli syödyksi ja että poika siitä halkesi. Oli todella hauskaa katsella, kuinka Barbox Veljekset yksitotisena tarkkaan kuunnellen ja kallistaen korvaansa tytön puoleen, astui kadulla, ja antoi ihmisten mielemmin tyrkätä itseään kuin salli ainoankaan yksityiskohdan mennä huomaamatta, niin ettei hän myöhemmin kuulusteltaessa olisi osannut kaikkia.

Tällä tavoin he saapuivat ravintolaan, Siellä hänen piti ruokasalissa sanoa, ja hän sanoikin sen kyllin kömpelösti: — Olen löytänyt pienen tytön!

Koko talon väki keräytyi pientä tyttöä katsomaan. Ei kukaan häntä tuntenut; ei kukaan saanut selvää hänen nimestään niinkuin hän sitä äänsi — paitsi yksi sisätytöistä, joka arveli sen olevan Konstantinopeli, — vaan sitä se ei voinut olla.

— Minä tahdon pienen ystäväni kanssa syödä päivällistä eri huoneessa, — sanoi Barbox Veljekset ravintolan isäntäväelle, — ja kenties olette niin hyvät ja annatte poliisille tiedon tästä somasta lapsukaisesta. Epäilemättä tullaan häntä tiedustelemaan, jollei jo liene käyty. Tule pois, Polly!

Polly seurasi häntä aivan suruttomana ja huolettomana, mutta kun portaissa astuminen hänestä näytti vaikealta, niin hän antoi vieraan kantaa itseään ylös. Päivällinen maistui oikein erinomaisen hyvältä ja hauskaa oli nähdä _Barbox_in kömpelyyttä, kun Polly neuvoi miten liha oli häntä varten palasiksi leikattava ja liemi lautaselle kaadettava vakavalla ja anteliaalla kädellä.

— Ja nyt, — sanoi Polly, — sill'aikaa kun olemme päivällisellä, voit olla kiltti poika ja kertoa tuon jutun minkä minä opetin.

Samalla pelolla millä virkamieheksi pyrkijä käypi tutkintoon, ja todella hiukan epävarmana oikeasta ajasta milloin piirakan piti jutussa ilmestyä, samoinkuin myös tämän välttämättömän esineen koosta, Barbox Veljekset alkoi hiukan vapisevalla äänellä kertoa, mutta hän teki sen lapsen avulla jotenkin hyvin. Tosin oli huomattavissa laajuuden puute hänen puhuessaan pojan poskista ja ruokahalusta. Myöskin oli hänen haltiassaan liiallista kesyyttä, mikä puute oli seurauksena hänen salaisesta halustaan perustella haltian ilmestymistä. Mutta ylimalkaan, ja hyväntahtoisen jättiläisen ensimäiseksi, kömpelöksi kokeeksi, se kävi laatuun.

— Minä käskin sinun olla kiltti poika ja sinä olitkin kiltti poika, eikö niin? — sanoi Polly.

— Niinpä luulisin, — vastasi Barbox Veljekset.

Hän sanoi tämän niin nöyrästi, että Polly, joka istui hänen oikealla puolellaan, tuolille päällekkäin pantujen tyynyjen päällä, taputti häntä tyytyväisyytensä osoitukseksi pari kertaa rasvaisella lusikallaan poskelle ja lisäksi soi hänelle armollisen suutelon. Vaan kun hän, tätä viimeksi mainittua palkintoa antaakseen, nousi seisoalle tyynyjen päälle, niin hän lankesi päin päätimysten vatien sekaan, jonka johdosta Barbox rientäessään avuksi huudahti: — Herra Jumalani! Voi! Luulinpa, että putosit takkavalkeaan, Polly!

— Aika pelkuri oletkin! — sanoi Polly, kun hän taas oli asetettu paikoilleen.

— Kyllä, minä olen todellakin hyvin hermostunut, — vastasi Barbox Veljekset. — Voi! Polly! Älä noin heiluta lusikkaasi, muuten putoat tuolilta sivullepäin! Älä nauraessasi nosta noin jalkojasi, muuten kaadut taaksepäin, Polly! Voi, voi! Polly! Polly! — huusi hän melkein epätoivoisena, — meillä on vaaroja joka puolella!

Suojellaksensa Pollya kuperkeikoilta, jotka joka hetki häntä uhkasivat, ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin pyytää häntä päivällisen perästä istumaan matalalle rahille. — Jos sinä istut, niin minäkin! — sanoi Polly. Rauha kun kaikista on kallein, niin Barbox Veljekset siis käski passarin työntää pöytä syrjään, tuoda kortteja, kaksi pientä rahia sekä varjostimen, ja asettaa viimeksimainittu uunin viereen hänen ja Pollyn ympärille, siten että pieni kamari muodostui ison huoneen sisään. Hauskaa oli nähdä miten Barbox Veljekset nyt istui rahillaan, viinipullo edessään, katsellen Pollya, joka onnellisena rakensi korttitalojansa. Barbox oli aivan sinertävä kasvoiltaan, kun hän koetteli pitää henkeänsä, etteivät lapsen rakennukset menisi kumoon.

— Mitä sinä siinä niin tuijottelet? — sanoi Polly pitäen hetken lomaa.

Pahanteostaan näin tavattuna, hänen täytyi puolustellen myöntää: — Minä taisin, pelkään mä, jokseenkin tuikeasti katsella sinua, Polly!

— Miksi tuijottelet? — kysyi taas Polly.

— Enpä osaa, — mutisi toinen itsekseen, — sanoa miksi. — En tiedä, Polly.

— Aika pöllö sitten lienetkin, kun teet jotakin, etkä tiedä miksi, eikö niin? — arveli Polly.

Tästä moitteesta huolimatta Barbox Veljekset taas rupesi tarkasti katselemaan lasta, kun tämä kumartui korttitalonsa yli ja hänen tuuheat kiharansa varjostivat kasvoja. — Mahdotonta, — ajatteli matkustaja, — että olisin ennen nähnyt tämän sievän lapsen. Olisinko ehkä nähnyt sen unissa? Jossakussa surullisessa unennäössäni?

Mutta hän ei saanut asiasta selvää. Sentähden hän sen heittikin ja antautui muurarinammattiin, Pollyn päiväläiseksi. Hän rupesi rakentamaan kolmi-, neli-, jopa viisikerroksisia korttitaloja.

— Kuule! Kenenkä luulet nyt tulevan? — kysyi Polly illallisen perästä hieroen silmiään.

Matkustaja koetti arvata: — Ehkä passari?

— Ei, — sanoi Polly, — Nukku-Matti se on. Minua alkaa nukuttaa.

Taas uusi hämmästyttävä seikka matkustajalle!

— Eivät näytä tänä iltana enää tulevan minua hakemaan, — sanoi Polly. — Mitäs sinä luulet?

Ei hänkään sitä luullut. Vielä neljännestunnin kuluttua, kun Nukku-Matti ei enää ollut tulossa, vaan jo oli tullut, täytyi kutsua tuo konstantinopelilainen palvelustyttö, joka kernaasti lupasi pitää huolta siitä, että lapsi saisi maata hyvässä, terveellisessä huoneessa; itsekin hän lupasi mennä samaan kamariin levolle.

— Ja olkaa hyvä ja pitäkää tarkka huoli, — sanoi Barbox Veljekset, jolle taas uusi pelko tuli mieleen, — ettei lapsi putoa ulos vuoteestaan. —

Pollysta tämä oli niin erinomaisen naurettavaa, että hän molemmilla käsillään tarttui matkustajaa kaulaan, joka rahilla istuen poimi kortteja lattialta. Tyttönen heilutti häntä sinne tänne, painaen hymykuoppaiset poskensa hänen olkapäätänsä vasten.

— Oi, voi! minkälainen pelkuri sinä olet. Putoatko sinä vuoteestasi?

— E-en juuri tavallisesti, Polly.

— Enpä minäkään!

Polly soi hänelle vielä pari rauhoittavaa halausta, sitten hän pisti pienen luottavaisen kätösensä konstantinopelilaisen palvelustytön suureen käteen, ja tepasti pois, lörpötellen ilman vähintäkään pelkoa.

Matkustaja katsoi hänen jälkeensä, käski viedä pois varjostimen ja asettaa pöydän sekä tuolit paikoilleen, ja katsoi yhä vielä hänen jälkeensä. Hän käveli puolen tunnin aikaa edes-takaisin huoneessa. — Hyvin suloinen pikku olento hän on, vaan ei se siitä tule! Hyvin viehättäväinen pikku ääni hänellä on, vaan ei se siitäkään tule. Tosin sekin vaikuttaa asiaan, vaan on siinä jotakin muutakin lisäksi. Kuinka voi olla mahdollista, että tämä lapsi tuntuu minusta niin tutulta? Mitä hän minulle hämärästi muistutti mieleen, kun kadulla tunsin hänen kätösensä tarttuvan minuun, ja kun minä katsoessani alas näin hänen katsovan minuun?

— Herra Jackson!

Säpsähtäen näitä sanoja, jotka lausuttiin hiljaisella äänellä, hän kääntyi ja — näki ovella vastauksen kysymyksiinsä.

— Voi, herra Jackson, älkää olko kovin kova minulle. Sanokaa minulle joku kehoituksen sana, minä rukoilen!

— Te olette Pollyn äiti?

— Olen.

Niin hän oli. Polly oli ehkä kerran tuleva tämän näköiseksi. Niinkuin lakastuneista lehdistä voi arvata minkälainen ruusu on ollut; niinkuin talvisista oksista voi huomata puun kesäisen tuuheuden, samoin Pollykin kerran voisi muuttua samanlaiseksi, huolista runneltuneeksi, harmaahiuksiseksi naiseksi. Matkustaja näki edessään sammuneen tulen tuhkan, tulen, joka aikoinansa oli kirkkaasti paistanut. Tämä oli se nainen, jota hän oli rakastanut. Tämä oli se nainen, joka häneltä oli kadonnut. Niin selvänä oli hänen muistinsa tallentanut tämän naisen kuvan, niin hellällä kädellä oli aika hänen mielessänsä siihen kuvaan kosketellut, että hän nyt, kun hän näki ajan armottoman käden todelliset jäljet, samalla kertaa huolestui ja kummastui.

Hän talutti naisen tuolille istumaan ja jäi itse seisomaan, nojaten selkäänsä uunin kolkkaan, tukien päätään kädellä ja kääntäen silmänsä poispäin.

— Näittekö minut kadulla ja neuvoitte minut lapselle? — kysyi hän.

— Niin tein.

— Onko tämä pikku raukkakin petoksessa osallinen?

— Minä toivon, ettei tässä mitään petosta ole ollut. Minä sanoin lapselle: Me olemme eksyksissä; minä koettelen omin neuvoin löytää tietä. Mutta mene sinä tuon herran luo ja sano olevasi eksyksissä. Myöhemmin tullaan sinua noutamaan. — Kenties ette muista kuinka nuori lapsi vielä on?

— Hän on sangen rohkea.

— Kenties juuri sentähden, kun hän on niin nuori.

Matkustaja kysyi vähän ajan kuluttua: —Miksi te näin teitte?

— Voi, herra Jackson, kysyttekö sitä minulta? Siinä toivossa, että nähdessänne tämän viattoman lapsen, sydämenne leppyisi minua kohtaan. Eikä ainoasti minua, vaan myös miestäni kohtaan.

Matkustaja kääntyi äkkiä ja astui huoneen toiseen päähän. Hän palasi sitten taas hitaammin askelin, kävi entisellä tavalla seisomaan ja virkkoi:

— Minä arvelin teidän muuttaneen Amerikkaan?

— Niin teimmekin. Mutta meidän kävi siellä huonosti, ja sentähden tulimme jälleen pois.

— Asutteko tässä kaupungissa?

— Asumme. Minä olen musiikin opettajana täällä. Miehelläni on kauppakonttorissa työtä.

— Oletteko — suokaa anteeksi, että niin kysyn — köyhät?

— Meillä on tarpeeksi tuloja. Siinä ei onnettomuutemme ole. Mieheni on kovin, kovin sairaana; häntä vaivaa pitkällinen tauti. Hän ei koskaan voi tulla terveeksi — —

— Te keskeytitte puheenne. Jos teitte sen siksi, ettette minulta ole kuullut kehoittavaa sanaa, niin nyt sen sanon. En voi unohtaa menneitä aikoja, Beatrice.

— Jumala siunatkoon teitä! — vastasi nainen, itkuun purskahtaen, ja ojensi hänelle vapisevan kätensä.

— Olkaa rauhallinen. En minäkään muuten voi pysyä rauhallisena. Sillä minua surettaa enemmän kuin voin sanoakaan, kun näen teidän itkevän. Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun!

Nainen peitti kasvonsa harsolla, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua rauhallisesti. Hänen äänessänsä oli sama sävy kuin Pollylla.

— Ei mieheni järki ole taudista heikontunut; minä vakuutan teille, ettei se ole. Mutta kivuloisuutensa vuoksi ja tietäen ettei hän ikänä voi tulla terveeksi, hän ei voi irtaantua siitä ajatuksesta, joka häntä alituisesti seuraa. Se häntä painaa, katkeroittaa jokaisen hänen muutenkin vaivalloisen elämänsä hetken ja lyhentää hänen ikäänsä.

Hänen vaiettuaan matkustaja taas sanoi: — Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun.

— Meillä on ollut viisi lasta ennen tätä pikku silmäteräämme; ne makaavat kaikki haudassa. Mieheni luulee heidän surkastuneen kirouksen alla ja että se kirous on tämänkin lapsen tappava.

— Mikä kirous?

— Meidän kumpaisenkin omaatuntoamme rasittaa tieto siitä suuresta pahasta, minkä me teille olemme tehneet, enkä tiedä muuta, kuin että ehkä minäkin, jos olisin yhtä kipeä, tuntisin mielessäni samaa pelkoa kuin hän. Näin hän yhä puhelee: »Minä luulen, Beatrice, olevani ainoa, jonka kanssa herra Jackson ikänä on tahtonut ystävyyttä viljellä, vaikka olenkin paljoa nuorempi häntä. Mitä enemmän hän sai valtaa, sitä korkeampaan paikkaan hän minutkin kohotti, ja minulle yksistään hän uskoi omat salaisuutensa. Minä tulin sinun ja hänen väliinsä ja ryöstin sinut häneltä. Me pidimme asian salassa ja tieto kohtasi häntä aivan äkkiarvaamatta. Se tuska, jonka se synnytti niin umpimielisessä miehessä oli varmaan kauhea; viha, joka silloin syttyi, on leppymätön. Näin hänen kirouksensa on kohdannut meidän pieniä, sieviä kukkasparkojamme, ja ne surkastuvat.»

— Ja te, Beatrice, — kysyi matkustaja, kun vaimo oli lakannut puhumasta ja molemmat olivat vähän aikaa olleet vaiti, — mitä te arvelette?

— Vielä muutamia viikkoja takaperin pelkäsin minäkin teitä, ja luulin ettette koskaan, koskaan voisi antaa anteeksi.

— Vielä muutamia viikkoja sitten? — kertoi matkustaja. — Oletteko näinä viime viikkoina saanut toisen ajatuksen minusta?

— Olen.

— Kuinka niin?

— Olin noutamassa nuotteja eräästä puodista tässä kaupungissa; silloin te pelästyksekseni astuitte myöskin sisään. Minä vedin harson silmilleni ja vetäydyin pimeään nurkkaan. Silloin kuulin teidän sanovan, että tahdoitte ostaa jonkun soittokoneen tytölle, joka ei koskaan voi olla istualla. Äänenne ja käytöksenne oli niin paljon lauhtunut, te valitsitte niin suurella innolla, te veitte sen muassanne niin hellällä huolenpidolla ja ilolla, että näin teidän sydämenne olevan hyvin, hyvin lempeän. Voi, herra Jackson, herra Jackson, jos olisitte tietänyt kuinka helpoittava kyynelvirta silloin silmistäni valui.

Soittiko Phoebe tällä hetkellä kaukaisella makuusijallansa? Matkustaja oli sitä kuulevinansa.

— Minä tiedustelin sitten puodissa missä te asuitte, vaan he eivät tietäneet. Kun olin kuullut teidän sanovan, että aioitte mennä takaisin ensi junassa (vaikka ette kuitenkaan virkkaneet minne), niin minä päätin samaan aikaan päivästä, niin usein kuin opetustunneiltani joutaisin, käydä asemalla, että sattuisin teidät jälleen näkemään. Olen käynyt siellä hyvin usein, vaan en ole nähnyt teitä ennen kuin tänä päivänä. Te olitte mietteissänne kun kuljitte katua; mutta kasvojenne rauhallinen ilme rohkaisi minua, niin että lähetin lapseni teidän luoksenne. Ja kun näin teidän kumartuvan sen puoleen ja puhuvan sille niin lempeästi, niin rukoilin anteeksi Jumalalta, että olin teille surua tuottanut. Nyt minä rukoilen teiltä anteeksi itselleni ja myös miehelleni. Minä olin silloin hyvin nuori, ja mieheni oli myös nuori, ja nuoruuden ajattelemattomassa rohkeudessa emme oikein ymmärrä mitä teemme niille, jotka jo ovat enemmän käyneet elämän koulua. Te jalo mies! Te hyvä mies! Joka täten minut nostatte maasta, ettekä yhtään moiti pahasta, jonka teille tein — sillä Barbox esti häntä lankeemasta polvilleen ja lohdutti niinkuin lempeä isä eksynyttä tytärtään, — kiitos teille, Jumala siunatkoon teitä, kiitos teille!

Ennenkuin Barbox jälleen rupesi puhumaan, niin hän ensinnä veti syrjään ikkunaverhot ja katseli hetken aikaa ulos. Sitten hän vaan kysyi:

— Nukkuuko Polly?

— Nukkuu. Tullessani tapasin hänet juuri kun häntä vietiin yläkertaan, ja minä panin hänet itse vuoteesen.

— Antakaa hänen olla luonani huomispäivä, Beatrice, ja kirjoittakaa osoitteenne tälle lehdelle, muistikirjaani. Illalla tuon lapsen kotiin teidän ja — hänen isänsä luo.

* * * * *

— Hui, hai! — huusi Polly seuraavana aamuna, pistäen hulivilintapaiset, iloiset kasvonsa aamiaisaikana ovesta sisälle. — Luulinpa että minua eilen illalla jo tultiin noutamaan!

— Niinhän käytiinkin, Polly, mutta minä pyysin luvan, että saisin pitää sinut vielä tämän päivää ja vasta illalla viedä sinut kotiin.

— No, kaikkeapa vielä, — sanoi Polly. — Mutta sinä et ole yhtään lempeä minulle, eikö niin?

Yhtähyvin Pollyn mielestä tämä päätös oli sangen viisas, josta syystä hän lisäsi: — Täytyypä sinulle muisku antaa, vaikka et aivan lempeältä näytä! — Kun muiskutus oli toimitettu, niin he kävivät hyvin puheliaalla tuulella aamiaisruokaan käsiksi.

— Tietysti nyt rupeat huvittamaan minua? — sanoi Polly.

— No, sehän on tietty, — vastasi Barbox Veljekset.

Toivonsa iloisessa innossa Polly katsoi välttämättömäksi panna pois voileipänsä, asettaa toinen lihavista sääristänsä toisen päälle ristiin ja lyödä pieni, lihava oikea kätensä vasempaa vasten. Tällä tavalla itsensä valmistettuaan Polly, jonka kasvot nyt olivat kokonaan täynnä pieniä hymykuoppasia, kysyi imartelevaisella äänellä: — Mitäpä nyt ruvetaan tekemään, ukko kulta?

— Sitähän minä juuri arvelin, — sanoi Barbox Veljekset, — mutta pidätkö sinä hevosista, Polly?

— Pienistä ponihevosista, — myönsi Polly, — varsinkin jos niillä on pitkä häntä. Mutta muut hevoset — e — ei — ei — ne ovat liian isot, näetkös.

— No, — jatkoi Barbox Veljekset, näyttäen yksitotiselta ja umpimieliseltä, joka sopi tämän neuvottelun tärkeyteen, — minäpä näin eilen, Polly, jossakussa talon seinässä kuvattuna kaksi pitkähäntäistä ponia, jotka olivat kirjavat ylt'ympäri koko ruumiin — —

— Ei, ei, ei! — huusi Polly, haluten innokkaasti kuulla enemmän näistä huvittavista seikoista. — Ei suinkaan ne voi olla kirjavia ylt'ympäri koko ruumiin!

— Ovatpa niin. Nämät ponit hyppivät vanteitten läpi — —

— Ei, ei, ei! — huusi taas Polly samalla tavalla. — Eivät suinkaan ne hyppää vanteitten läpi!

— Niinpä tekevät kuitenkin. Minä vakuutan, että ne sen tekevät. Ja syövät piirakoita ja heillä on salvetti leuvan alla — —

— Ponitko söisivät piirakoita ja olisiko heillä salvetti leuvan alla! — kummasteli Polly. — Oletpa sinä lorujen juttelija!

— Aivan totta! — Ja ne laukaisevat pyssyjä.

Pollyn mielestä ei näyttänyt olevan tarpeellista, että ponit käyttivät pyssyjä.

— Ja sitten olen arvellut, — jatkoi verraton Barbox, — että jos sinä ja minä menisimme teatteriin, missä näitä poneja saa nähdä, niin se tekisi ruumiinrakennuksellemme hyvää.

— Merkitseekö se sitä, että se olisi hauskaa? — kysyi Polly. — Sinä käytät välistä niin pitkiä sanoja!

Pitkien sanojensa selitykseksi toinen vastasi: — Se merkitsee, että se olisi hauskaa. Sitä se juuri merkitsee. On siellä vielä paljo muitakin ihmeitä nähtävänä paitsi poneja, ja me saamme ne nähdä kaikki: herroja ja rouvia kirjavissa vaatteissa ja norsuja ja leijonia ja tiikereitä.

Polly rupesi katselemaan teekannua, nenä rypyssä, ikäänkuin hän olisi ollut levoton mieleltänsä. — Eiväthän ne tietenkään koskaan pääse ulos, — huomautti hän, aivan kuin itsestään ymmärrettävää asiaa.

— Norsutko ja leijonat ja tiikerit? Ei kultaseni!

— Ei kultaseni! — sanoi Polly. — Eikä tietenkään kukaan pelkää, että ponit ampuisivat ketään kuoliaaksi?

— Ei millään muotoa!

— Ei millään muotoa! — toisti Polly.

— Ja sitten vielä arvelin, — jatkoi Barbox Veljekset, — että voisimme poiketa lelupuotiin valitsemaan nukkea — —

— Ei suinkaan täysissä vaatteissa! — huusi Polly käsiänsä yhteen taputtaen. — Ei, ei, ei suinkaan täysissä vaatteissa!

— Aivan täysissä vaatteissa. Ja vielä lisäksi ostamaan sille taloa ynnä kaikkia, mitä talouteen kuuluu — —

Polly kiljahti ja oli vähällä pyörtyä ilosta. — Oletpa sinä herttainen! — huusi hän raukealla äänellä, vaipuen tuolin selkävaraa vasten. — Tule tänne, että saan sinua halata, taikka minä tulen sinua halaamaan!

Tätä loistavaa ohjelmaa noudatettiin sitten todella niin tarkasti kuin se olisi ollut laki. Koska oli tärkeätä kaikkein ensiksi ostaa nukke — muutenhan se neitiparka ei olisi saanut nähdä poneja — otettiin lelupuotiretki ensimäiseksi työksi. Polly, seisoessansa tässä ihmeellisessä tavara-aitassa kumpaisellakin käsivarrellaan nukke, joka oli yhtä iso kuin hän itse, ja silmien edessä puotipöydällä noin kaksikymmentä muuta kaunista nukkea, oli tosin semmoisessa valitsemisen pulassa, ettei hän voinut olla täysin iloinen. Mutta tämä pieni pilvi hajosi pian. Viehättävä nukke, jonka hän oli useimmin kaikista ottanut käteensä ja useimmin kaikista hylännyt, ja jonka hän viimein piti, oli nähtävästi tsherkessiläinen sukuperältänsä; hänen ihana ulkomuotonsa ilmaisi niin suurta rohkeutta kuin vain voi olla sillä, jonka puhumiskyky on niin peräti huono. Pukuna oli hänellä taivaansininen silkkiturkki ja ruusunväriset atlassihousut, ynnä musta samettinen hattu, jonka kuosin tämä kaunis, pohjoisille rannoillemme tullut vieras oli luultavasti löytänyt jostakusta Kentin herttuan rouva vainajan muotokuvasta. Mellukka oli nimi, jonka korkeasukuinen muukalainen oli tuonut muassaan (Polly niin vakuutti) päivänpaisteisesta, kesäisestä kotimaastaan. Ja kuinka kalliiksi hänen taloustavaransa Barboxin kukkaron kustannuksella, nousivat, sen voi jo näistäkin molemmista asioista arvata, kun hänen hopeiset teelusikkansa olivat yhtä isot kuin kyökkiin kuuluva hiilihanko, ja että hänen taskukellonsa oli paljoa kookkaampi hänen paistinpannuaan. Neiti Mellukka suvaitsi armollisesti olla täydesti tyytyväinen siihen, mitä hän teatterissa sai nähdä, ja niin myös Polly. Sillä ponit todella olivat kirjavat, eivätkä ampuessaan tappaneet ketään; ja petojen julmuus näkyi olevan paljasta savua — sitä ainakin runsaasti tuprueli heidän sisästänsä. Olisipa taas maksanut vaivaa nähdä kuinka Barbox Veljekset, näitä iloja nauttiessaan, oli antautunut siihen koko sielullaan. Eikä olisi ollut vähemmin hauskaa nähdä kuinka hän päivällisellä joi maljan neiti Mellukan terveydeksi, joka jäykkänä (ihanalla tsherkessittarella oli taipumaton selkäranka) istui tuolilla Pollya vastapäätä, ja kuinka hän sai passarinkin sopivalla vakavuudella ottamaan osaa tähän sievästi keksittyyn leikkiin. Lopuksi oli kova puuha, ennenkuin saatiin Mellukka neiti ja kaikki sen vaatteet ja rikkaudet ajurin vaunuun yhdessä Pollyn kanssa ja viedyksi kotiin. Mutta siihen aikaan ei Polly jaksanutkaan enää avosilmin katsella kaikkia noita yhteen kohtaan koottuja kalliita tavaroita; hänen silmänsä olivat jo kääntyneet pois siihen ihmeelliseen paratiisiin, jona lapsen uni on. — Nuku, Polly, nuku, — sanoi Barbox Veljekset, kun tytön pää vaipui hänen kainaloonsa; — tästä vuoteestasi et ainakaan helposti putoa ulos!

Mikä tuo risajava paperiliuska oli, jonka hän otti taskustaan ja huolellisesti kokoon käärittynä pisti Pollyn hameen povelle, sitä emme huoli selittää. Hän ei siitä virkkanut mitään, emmekä mekään siitä virka mitään. He ajoivat pieneen etukaupunkiin, joka oli ison tehdaskaupungin edustalla, ja pysähtyivät vähäisen talon pihaan. — Älkää herättäkö lasta, — sanoi Barbox Veljekset hiljaa ajurille, — minä kannan hänet tällä tavalla sisään.

Pollyn kantajaa vastassa oli Pollyn äiti, joka kynttilä kädessä avasi oven ja saattoi tulijat alakerran kamariin. Siellä makasi sohvalla kipeä, taudista aivan laihtunut mies, joka käsillään peitti kasvonsa.

— Tresham, — sanoi Barbox Veljekset lempeällä äänellä, minä olen tuonut teille Pollynne takaisin; hän nukkuu sikeästi. Ojentakaa minulle kätenne ja sanokaa, että voitte paremmin.

Sairas ojensi oikean kätensä, kumartui käden yli, joka tarttui siihen, ja suuteli sitä. — Kiitos, kiitos! Kyllä saatan sanoa voivani hyvin ja olevani onnellinen.

— Se on oikein, — sanoi Barbox Veljekset. — Minun mieleeni johtui, Tresham — voitteko siirtyä hiukan, niin että saan vähä sijaa tässä?

Näin sanoen hän kävi sohvalle istumaan ja silitteli lihavaa, omenan tapaista poskea, joka lepäsi hänen olkapäällään.

— Minun mieleeni johtui, Tresham (minä alan jo tulla vanhaksi ukoksi, niinkuin tiedätte, ja vanhoilla ukoilla on toisinaan mielijohteensa), jättää Polly, koska minä hänet olen löytänyt, teille itsellenne, eikä kellekään muulle. Tahdotteko ottaa hänet minulta?

Kun isä ojensi käsivartensa ottaaksensa vastaan lapsen, niin molemmat miehet katsoivat vakavasti toisiansa silmiin.

— Te rakastatte häntä suuresti, Tresham?

— Enemmän kuin voin sanoakaan.

— Jumala siunatkoon häntä. Ei se paljoa merkitse, Polly, — jatkoi hän, kääntäen puhuessaan silmänsä lapsen rauhallisiin kasvoihin, — ei se paljoa merkitse, jos sokea ja syntinen mies siunaa sitä, joka, niin kuin tämä pieni lapsi, on häntä itseään niin paljoa parempi. Mutta se merkitsisi paljon — paljon hänen armottomalle päälleen ja hänen syylliselle sielulleen, — jos hän voisi olla niin paha ja kirota tuota lasta. Parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Elä ja kukoista, ihana lapseni! — Näin sanoen hän suuteli lasta. — Elä ja kukoista, ja tule aikoinasi taas pienten lasten äidiksi, jotka myös ovat Isän kasvojen edessä seisovien enkelien kaltaiset!

Hän suuteli lasta vielä kerran, antoi hänet lempeästi vanhemmille, ja läksi pois.

Mutta hän ei lähtenytkään Walesiin. Ei, hän ei koskaan mennyt Walesiin. Hän meni suoraa päätä taas kävelemään kaupungille ja katseli kansaa sen työskennellessä ja huvitellessa, siellä ja täällä ja joka paikassa. Sillä nyt hän oli Barbox Veljekset ja Kumpp.; hän oli yksinäisen nimensä osallisuuteen ottanut tuhansia kumppaneita.

Viimein hän palasi hotelliinsa ja seisoi takkavalkean edessä, virvoittaen itseänsä kuumalla punssilla, jota hän oli käskenyt tuoda kamiiniuunin reunalle. Hän kuuli kaupungin kellojen lyövän ja omaa taskukelloaan katsoen hän näki illan jo niin pitkälle kuluneen, että kello oli kaksitoista. Kun hän pisti kellon takaisin taskuunsa, niin hän näki oman kuvansa uunipeilistä.

— Vai niin, jopa nyt on syntymäpäiväsi tullut, — sanoi hän hymyillen. — Näytätpä voivan hyvin. Monta onnellista syntymäpäivää vielä saan sinulle toivottaa!

Tämmöistä onnentoivotusta hän ei ollut koskaan ennen lausunut itselleen. — Totta maar! — huusi hän. — Syntymäpäivän pakeneminen on muuttunut aivan toiselle kannalle! Tämä on Phoebelle selitettävä asia. Paitsi sitä on tässä nyt kerrottava oikein pitkä juttu siitä tiestä, joka jäi jututta. Minä en matkusta eteenpäin, vaan takaisin. Minä palaan heti sillä junalla, jota ystäväni Lamppu nimittää Lontoon pääjunaksi.

Hän meni siis takaisin Mugbyn risteykseen ja asettausi sen läheisyyteen asumaan. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi tehdä Phoeben elämän hauskaksi. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi, että Beatrice opettaisi Phoebeä soittamaan. Se oli soveliain paikka, jos tahtoi välistä Pollya lainata. Se oli soveliain asuntopaikka, sillä siten joutui yhteyteen kaikenlaisten hauskojen paikkojen ja ihmisten kanssa. Sinne hän siis asettui asumaan, ja koska hänen asuntotalonsa seisoi korkealla paikalla, niin saattoi hänestä lopuksi sanoa, mitä Polly itse ehkä (kaikella kunnioituksella) olisi sanonut:

Yks Barbox Ukko mäell' elää siellä, Ja jos ei kuollut lie, niin elää yhä vielä.

Nyt seuraavat ne jutut, joita Matkustamaton Matkustaja, Mugbyn risteystä tarkoin tutkiessaan, näki, kuuli tai muuten sai onkeensa.

Haararata N:o 1.

Ratavahti.

— Hoi! Mies tuolla alhaalla!

Ratavahti kuullessaan tämän kutsuvan äänen, seisoi koppelinsa ovella, kädessään lippu, joka oli kierretty lyhyen kepin ympärille. Paikan laatuun katsoen olisi luullut, ettei hänellä olisi ollut syytä epäillä, miltä puolelta ääni tuli. Mutta hän ei katsonut ylös sinne, missä minä seisoin, melkein hänen päänsä päällä jyrkän kaivanteen reunalla, vaan kääntyi päinvastoin pois, katsoen pitkin rautatielinjaa. Hän teki sen tavalla, joka kummastutti minua, vaikka henkenikään uhalla en olisi voinut sanoa, mitä kummaa siinä oli. Mutta minä muistan, että näin hänessä jotakin, mikä minua kummastutti, vaikka miehen muoto tuon syvän juovan pohjassa näkyikin vain pienenä ja hämäränä, ja vaikka minä seisoin korkealla hänen yläpuolellansa keskellä paahtavan päivän valoa, niin että minun täytyi kädellä varjostaa silmiäni ennenkuin huomasin koko miestä.

— Hoi! Mies tuolla alhaalla!

Hän käänsi katseensa rautatielinjasta, nosti silmänsä ja näki minut korkealla yläpuolellaan.

— Onko yhtään polkua, jota myöten voisin päästä alas teidän puheillenne?

Hän katsoi minuun vastaamatta mitään, ja minä katselin häneen, heti uudistamatta joutavaa kysymystäni. Samassa tuntui epäselvää tärinää maassa sekä ilmassa, joka pian muuttui kovaksi tykytykseksi ja läheneväksi suhinaksi: en voinut olla taaksepäin hyppäämättä, ikäänkuin tuo voima olisi voinut vetää minua alas. Kun pikajunan savu, joka ylettyi minuun saakka, oli mennyt sivutseni ja hajaantunut pitkin seutua, niin minä katsahdin taas alas ja näin miehen jälleen käärivän kokoon lippua, jota hän junan ohikulkiessa oli heiluttanut.

Nyt uudistin kysymykseni. Hetken kuluttua, hyvin tarkasti minua katseltuaan, hän osoitti kokoon käärityllä lipullansa paikkaa, joka oli samalla korkeudella missä minäkin seisoin, mutta pari kolme sataa askelta edempänä. Huudettuani hänelle: »Hyvä on!» läksin sille paikalle, ja löysinkin, tarkkaan ympäri katseltuani, epätasaisen, mutkittelevan polun, jota rupesin astumaan alas.

Kaivanne oli sangen syvä ja tavattoman jyrkkä. Se oli kaivettu näljäpintaisen vuoren läpi, joka tuli yhä rapaisemmaksi ja märjemmäksi mitä alemmaksi pääsin. Tästä syystä matkani kesti tarpeeksi kauan, jotta minulla oli aikaa muistella, kuinka eriskummallisen vastahakoiselta hän näytti osoittaessaan polkua.

Tultuani niin syvälle alas pitkin mutkikasta polkua, että taas sain miehen näkyviini, näin hänen seisovan ratakiskojen välissä sillä radalla, jota myöten juna äsken oli kulkenut. Hän seisoi siinä ja näkyi odottavan tuloani. Vasemmalla kädellään hän piteli leukaansa ja vasen kyynäspää oli oikean käden nojassa, joka taas lepäsi ristissä rinnalla. Hän seisoi siinä niin odottavan ja varovaisen näköisenä, että minä, kummastuksissani hetkeksi seisahduin.

Jatkoinpa jälleen kulkuani alaspäin ja näin, tultuani radan tasalle ja lähetessäni miestä, että hän oli mustapintainen, kalvakka mies, jolla oli musta parta ja jotenkin sakeat kulmakarvat. Hänen vahtipaikkansa oli yksinäisimpiä, synkimpiä paikkoja mitä ikinä olen nähnyt. Molemmin puolin vuotavankostea, epätasainen kallioseinä, joka peitti kaikki näkyvistä paitsi kaistaleen sinistä taivasta. Näköalana pitkinpuolin oli toisaalla ainoastaan saman suuren vankihuoneen polvitteleva jatko; toisaalla se vielä pikemmin loppui hämärään punaiseen lyhtyyn ja mustan tunnelin synkkään kitaan, jonka kömpelö rakenne oli raa'an, mieltäpainostavan ja kolkon näköinen. Päivä niin harvoin pääsi paistamaan tähän paikkaan, että siinä tuntui haudantapainen kalman haju; ja siellä puhalsi niin kylmä viima, että se jääti minut jääkylmäksi, ikäänkuin olisin jo lähtenyt todellisesta maailmasta.

Ennenkuin mies liikahti, olin minä jo niin likellä häntä, että olisin voinut häneen käsin koskea. Silloin hän astui askeleen taaksepäin ja nosti kättänsä, irroittamatta silmiään minusta.

— Tämä on yksinäinen vahtipaikka, — sanoin minä, — ja se veti huomioni puoleensa seisoessani tuolla ylhäällä. Täällä ei suinkaan, arvelen ma, käyne ihmisiä tiheään teitä katsomassa. Eikä kävijä suinkaan, toivoakseni liene teille vastenmielinen? Minäkin olen kaiken ikäni viettänyt ahtaitten seinien sisäpuolella, ja nyt, viimeinkin vapaaksi päästyäni katselen uutuuden viehätyksellä näitä suuria ihmiskäden töitä. — Jotakin semmoista hänelle puhuin; mutta en varmaan muista sanojani; sillä paitsi sitä etten juuri ole taitava panemaan puhetta alkuun, oli tässä miehessäkin jotakin minua hämmästyttävää.

Hän loi sangen eriskummallisen katseen punaista valkeaa kohti, joka paloi tunnelin suussa, ja katseli sitä tarkkaan ikäänkuin jotakin siitä olisi puuttunut, ja sitten hän katsahti taas minuun.

— Tuota valkeaako teidän on hoidettava? Eikö niin?

Hän vastasi hiljaisella äänellä: — Ettekö te sitä tiedä?

Nähdessäni tuijottelevaiset silmät ja synkät kasvot edessäni minulle sattui mieleen se hullu ajatus, että hän olisi kummitus eikä mikään ihminen. Perästäpäin olen mietiskellyt, olisivatko hänen ajatuksensa olleet tarttuvaiset.

Minäkin nyt astuin askeleen taaksepäin. Mutta niin tehdessäni huomasin hänen katsannostaan, että hän salaisesti pelkäsi minua. Se ajoi hullun ajatukseni pakoisalle.

— Te katselette minua, — sanoin väkinäisellä hymyllä, — ikäänkuin pelkäisitte minua.

— Olin kahden vaiheella, — vastasi hän, — olisinko teidät nähnyt ennen.

— Missä?

Hän osoitti punaista valkeaa, jota hän äsken oli katsellut.

— Tuollako? sanoin.

Pitäen minua tarkasti silmällä hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä: — Tuolla.

— Mitä, veikkoseni, tuolla tekisin? Olkoon muuten miten tahansa, mutta siellä en ole koskaan käynyt, sen voitte vannoa.

— Niinpä minäkin luulen, — vastasi hän. — Olenpa siitä aivan varmakin.

Hänen käytöksensä tuli vapaammaksi ja samaten myös minun. Hän vastasi kysymyksiini kernaasti ja valituin sanoin. Minä kysyin oliko hänellä täällä paljon työtä? Olihan sitä, nimittäin paljon edesvastausta. Ainoasti tarkkuutta ja valppautta tämä työ vaati; oikein työtä — käsityötä — ei sanonut olevan paljon yhtään. Muuttaa merkki, puhdistaa nuo lyhdyt, välistä vääntää tuota rautakankea, siinä koko hänen työnsä. Mitäpä noihin moniin pitkiin ja yksitoikkoisiin hetkiin tuli, jotka näyttivät herättävän minun sääliäni, hän vastasi vain elämänsä jokapäiväisen toimen saaneen tämmöisen muodon, ja siihen hän oli tottunut. Hän oli täällä alhaalla itsekseen oppinut vierasta kieltäkin — jos voi sanoa oppineensa kielen kun osaa sitä lukea ja on itsekseen koettanut vaillinaisella tavalla päästä sen ääntämistavan perille. Myös hän oli luvunlaskua harjoittanut sekä tavallisilla että kymmenysmurtoluvuilla, olipa hän vähän algebraakin koettanut. Mutta hänen päänsä oli jo lapsena ollut luvunlaskuun pystymään. — Täytyikö hänen, ollessaan vahdissa, aina oleskella tässä ummehtuneessa uomassa, ja eikö hänellä ollut lupa nousta näiden korkeiden kallioseinäin välistä päivänpaisteiselle paikalle? — Sen hän sanoi riippuvan ajasta ja asianhaaroista. Muutamat asianhaarat vaikuttivat että tätä rautatietä kuljettiin tiheämmin, toiset taas, että sitä kuljettiin harvemmin; sama oli myös päivän ja yön eri aikojen vaikutus. Selkeällä ilmalla hän välistä, kun tilaisuutta oli, kiipesi ylemmäksi, täällä alhaalla vallitsevan pimennon rajoista ulos. Mutta kun sananlennättimen kello joka hetki saattoi kutsua häntä ja kun hänen äskenmainituilla retkillä piti kaksinkertaisella valppaudella odottaa sitä, niin helpoitus oli vähempi kuin mitä minä saatoin luulla.

Hän vei minut koppeliinsa, missä oli tulisija, tiski ja sen päällä virallinen päiväkirja, mihin hänen piti kirjoittaa muistiin kaikenlaisia havaintojaan, ynnä sananlennätinkone, sen kiskot, neulat sekä siihen kuuluva pieni kello, jonka jo mainitsin. Minä sanoin luulevani, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen, jopa kenties (minä toivoin hänen ei panevan sitä pahaksi) paremman kasvatuksen, kuin mitä hänen virkansa vaati. Siihen hän vastasi, että tämmöiset esimerkit kasvatuksesta ja virasta, jotka eivät sopineet yhteen, eivät olleet harvinaiset missään paikassa, missä paljon ihmisiä on yhteen kokoontunut. Niinhän on laita työhuoneissa, poliisiväessä, niinpä myös toivottomain miesten viimeisessä turvapaikassa, sotajoukossa. Ja niin hän myös tiesi olevan jokaisen isomman rautatien palvelijakunnassa. Hän oli nuorena (jos minä, tässä koppelissa istuen, voin sitä uskoa; itse hän ei sitä enää voinut) opiskellut luonnontieteitä ja käynyt yliopistossa luentoja kuuntelemassa. Mutta hän oli joutunut harhateille, käyttänyt väärin aikansa, mennyt alaspäin, eikä ollut kyennyt enää kohoomaan ylös. Valistus ei sitä kuitenkaan auttanut. Itse hän oli tehnyt tilansa ja sillä nyt piti maata. Liian myöhäistä oli ruveta muuta tekemään.

Kaiken, minkä tässä olen lyhyesti kertonut, hän sanoi vakavalla äänellä, luoden synkät silmänsä milloin minuun, milloin valkeaan. Sanan »herra» hän pisti vähä väliä puheesensa, varsinkin kertoellessaan nuoruudenajastaan. Hän ikäänkuin tahtoi näyttää minulle, ettei hän vaatinut mitään suurempaa arvoa, kuin mitä sopi siihen virkaan, missä hänet nyt näin. Useammat kerrat sananlennättimen kello keskeytti hänen puheensa; hän otti silloin vastaan sanomia ja lähetti vastaukset. Kerran hänen piti mennä oven suulle, osoittaa lippuansa sivukulkevalle höyryjunalle ja sanoa pari sanaa veturinkuljettajalle. Minä näin että hän toimitti näitä tehtäviänsä suurella tarkkuudella ja valppaudella, katkaisten puheensa siihen sanaan, mikä juuri suusta tuli, ja pysyen vaiti kunnes tehtävä oli suoritettu.

Sanalla sanoen minä olisin päättänyt tämän miehen olevan luotettavimpia virassaan, jollei hän kaksi kertaa, minulle puhuessaan, olisi yhtäkkiä vaaleten vaiennut, kääntynyt pieneen kelloon päin, joka ei soinut, avannut ovea (joka pidettiin kiinni siksi ettei terveydelle vahingollinen kosteus pääsisi sisään) ja katsonut ulos sitä punaista lyhtyä kohti, joka paloi tunnelin suussa. Kumpaisellakin kerralla oli hänellä, takaisin tullessaan, tuo eriskummallinen ilme kasvoissansa, minkä jo olin havainnut, vaikken sitä voinut käsittää nähdessäni hänet kaukaa.

Kun nousin lähtemään, virkoin hänelle: — Te olette melkein saattanut minut siihen uskoon, että olette tyytyväinen tilaanne. — Minun täytynee tunnustaa, että koetin täten houkutella häntä tunnustamaan mieltänsä.

— Luulen todellakin ennen olleeni tyytyväinen — vastasi hän samalla hiljaisella äänellä, millä hän ensialussa puhui, mutta mieleni rauha on nyt häiritty, herra, on häiritty!

Hän olisi mielellään, jos mahdollista, peruuttanut nämät sanansa. Mutta ne olivat kerran päässeet hänen suustaan, ja minä tartuin niihin kärkkäästi kiinni.

— Mistä syystä? Mikä häiritsee teidän mielenne rauhaa?

— Sitä on sangen vaikea selittää, herra. Siitä on sangen, sangen vaikea puhua. Jos te joskus tulette tänne toisen kerran, niin koettelen sen sanoa teille.

— Minulla on varma aikomus käydä teidän luonanne uudestaan. Sanokaa, milloin saan tulla?

— Aikaiseen aamulla pääsen täältä pois, ja huomenna kello kymmenen illalla olen taas täällä.

— Minä tulen kello yksitoista.

Hän kiitti ja seurasi minua ulos ovesta. — Minä näytän valkeaa lyhtyäni, herra, — sanoi hän omituisella hiljaisella äänellään, — kun olette löytänyt ylös vievän polun. Kun olette löytänyt sen, niin älkää huutako minulle! Ja ylös päästyänne älkää myöskään huutako minulle!

Hänen sanansa ja käytöksensä vaikuttivat sen, että tämä paikka tuntui minusta vielä kylmemmältä; vaan en vastannut muuta kuin: — Hyvä on.

— Ja huomennakin, kun tulette alas, niin älkää myöskään huutako minulle! Sallikaa minulle lopuksi vielä yksi kysymys. Mistä syystä te taannoin huusitte: «Hoi! Mies tuolla alhaalla!»

— Jumala tiesi — vastasin tähän. — Huusinhan jotakin semmoista. —

— Ette vain jotakin semmoista, herra. Nuo olivat juuri samat sanat. Minä ne hyvin tunnen.

— Olkoon että ne olivat samat sanat. Sanoinhan ne tietysti siitä syystä kun näin teidät tuolla alhaalla.

— Eikö mistään muusta syystä?

— Mikä muu syy sitten olisi minulla voinut olla?

— Eikö teistä tuntunut ikäänkuin ne olisivat jollakin yliluonnollisella tavalla tulleet teille suuhun?

— Ei.

Hän toivotti nyt minulle hyvää yötä, ja valaisi lyhdyllään. Minä astuin kiskoja myöten (jota tehdessäni minusta tuntui ikäänkuin joku höyryjuna olisi tullut takaapäin), kunnes löysin polun. Sitä oli helpompi nousta kuin mennä alas, ja minä saavuin aivan eheänä ravintolaani takaisin.

Täyttäen tarkasti lupaukseni astuin ensimäisen askeleni mutkikkaalla polulla juuri samassa kun kaukaa kuuluvat kellot seuraavana iltana löivät yhtätoista. Hän odotteli minua alhaalla, valkea lyhtynsä kädessä. — En ole huutanut teille, — sanoin aivan likelle tultuani, — saanko nyt puhua? — Puhukaa vain, herra. — Hyvää iltaa sitten, ja tässä on käteni. — Hyvää iltaa, herra, ja tässä on minun käteni. — Sen tehtyämme astuimme molemmat rinnatusten hänen koppelilleen, avasimme sen, panimme oven kiinni ja kävimme valkean ääreen istumaan.

— Olenpa nyt tehnyt päätökseni, herra, — aloitti hän, kumartuen eteenpäin niin pian kuin olimme istahtaneet, ja puhuen äänellä, joka tuskin oli kuiskutusta kuuluvampi, — ettei teidän tarvitse toista kertaa kysyä, mikä minun mieleni rauhaa häiritsee. Minä pidin teitä jonakin toisena eilen illalla. Ja se se minun mieleni rauhaa häiritsee.

— Tuo erehdyskö?

— Eikä. Tuo toinen, joksi teitä luulin.

— Kuka se on?

— En tiedä.

— Onkos se minun näköiseni?

— En tiedä. En ole koskaan sen kasvoja saanut nähdä. Vasemmalla kädellä hän silmiänsä varjoo ja oikealla viittailee. Kovasti viittailee. Tällä tavalla.

Minä seurasin silmilläni hänen liikkeitänsä, hänen käsivartensa liikkui niinkuin sen joka kovimman mielenliikutuksen ja tuskan vallassa viittaa: — Jumalan tähden pois tieltä!

— Eräänä kuutamoyönä, — jatkoi mies, — istuin tässä, kun yht'äkkiä kuulin äänen huutavan! Hoi! Mies tuolla alhaalla! Minä kavahdin ylös, katsoin tuosta ovesta ulos ja näin tuon toisen seisovan punaisen lyhdyn vieressä tunnelin suussa ja liikuttavan käsivarttaan sillä tavalla kuin äsken näytin teille. Hänen äänensä oli paljosta huutamisesta käynyt aivan käheäksi, se huusi: Pidä vaari! Pidä vaari! — Ja sitten taas: Hoi! Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! — Minä otin lyhtyni, väänsin siihen punaiset lasit ja juoksin tuota haamoa kohti, huutaen: Mikä on rikki? Mikä on tapahtunut? Missä? — Se seisoi juuri tunnelin pimeän aukon vieressä. Minä tulin niin likelle, että minua kummastutti miksi se yhä vielä varjosti silmiään hihallansa. Minä juoksin aivan sen päälle ja nostin juuri kättäni siirtääkseni hihan sen silmiltä — mutta samassa se olikin kadonnut!

— Tunnelinko sisään? — kysyin minä.

— Ei. Minä juoksin tunneliin noin viiden sadan kyynärän matkan. Sitten seisahduin ja nostin lampun pääni yläpuolelle, niin että näin numerot seinässä, jotka ilmoittavat tien pituuden, ja näin veden pisaroittain hiipivän kosteita seiniä myöten ja tippuvan holvista alas. Minä juoksin ulos jälleen kiireemmin, kuin olin sisään juossut, sillä tämä paikka alkoi minua kuolettavasti peloittaa. Minä tarkastin kaikki paikat punaisen lyhdyn ympärillä oman punaisen lyhtyni avulla. Minä nousin rautarappusia myöten lyhdyn yläpuolella olevalle kalterille, ja tulin alas jälleen ja juoksin tänne takaisin. Minä lähetin kummallekin puolelle sähkösanoman: Varoitushuuto on kuulunut. Onko jotain rikki? — Kummaltakin puolelta tuli vastaus: »Kaikki hyvin»!

Minusta tuntui ikäänkuin jääkylmä sormi olisi käynyt selkäpiitäni myöten. Mutta vastustaen sitä yritin vakuuttaa hänelle, että tuo haamu varmaan vain oli tyhjää mielikuvitelmaa. Minä kerroin hänelle, että tämmöiset haamut, joiden syntymiseen ovat syypäänä ne hienot hermot, jotka ovat silmäin näkövoiman välittäjänä, usein tekevät sairaat ihmiset rauhattomiksi. Ovatpa muutamat sairaat tietäneetkin tämän tuskauttavan seikan syntyperän ja todistaneet sen kokeilla, joita he ovat itsessään tehneet. — Mitä taas tuohon huutoon tulee, jonka olitte kuulevinanne, niin kuunnelkaapa nyt hetkinen tuulta tässä luonnottomassa laaksossa meidän hiljaa puhuessamme, ja kuinka kummallisesti se soittaa sananlennättimen rautalangoissa.

— Se kaikki voi olla hyvä, — sanoi hän, kun me olimme jonkun aikaa istuneet kuuntelemassa. — ja pitäähän minun jokseenkin tuntea tuulen ja rautalankain äänet, koska olen täällä yksinäni valvonut niin monta pitkää talvista yötä. Mutta minä pyytäisin saada lisätä, ettei se vielä tähän loppunut.

Minä pyysin anteeksi keskeyttämistäni, ja hän jatkoi hitaasti näillä sanoilla, tarttuen käsivarteeni kiinni:

— Kuusi tuntia sen jälkeen kuin olin nähnyt tuon näön, tapahtui yleisesti tunnettu suuri tapaturma tällä rautatiellä, eikä ollut kulunut kymmentäkään tuntia, niin jo tuotiin kuolleet ja haavoitetut tunnelista ulos sen paikan yli, missä haamu oli seisonut!

Kolkko väristys kävi ruumiini läpi, vaan minä koettelin kaikin voimin voittaa sitä. — Täytyy myöntää, — että tämä on sangen kummallinen yhteensattuma, joka ei voinut olla syvään vaikuttamatta mieleenne. Mutta varmaa on myös, että nähdään kummallisia yhteensattumia yhtenään ja se on otettava lukuun, kun tämmöinen aine on puheena. Vaikka kyllä se totta on, — sen lisäsin, kun näin, että hän juuri tahtoi tuoda esiin tämän saman muistutuksen minua vastaan, — etteivät järki-ihmiset paljo pidä lukua sattumista, tavallisesti arvostellessaan elämän tapauksia.

Hän pyysi taas saada ilmoittaa, ettei se vielä tähänkään loppunut.

Minä taas anoin anteeksi, kun hätäisyydessäni olin keskeyttänyt.

— Se, — sanoi hän, tarttuen taas kiinni käsivarteeni ja katsoa tuijotellen olkapäänsä yli, — se tapahtui juuri vuosi takaperin. Kului sitten kuusi, seitsemän kuukautta, ja minä olin jo säikähdyksestäni ja mielenliikutuksestani tointunut, kun yhtenä aamuna, päivän koittaessa, seisoin ovella ja luotuani silmäni punaiseen lyhtyyn päin, näin kummituksen uudestaan. — Hän vaikeni minuun tuikeasti katsoen.

— Huusiko se?

— Ei. Se oli ääneti.

— Liikuttiko se käsivarttaan?

— Ei. Se nojautui lyhdyn patsaasen, pitäen molemmat kätensä silmien edessä. Näin.

Taas seurasin silmilläni hänen liikettänsä. Se oli surua ilmaiseva liike. Olen haudoilla nähnyt surevia tällä tavoin kuvattavan.

— Menittekö sen luokse?

— Minä palasin sisään ja kävin istumaan, osaksi selvittääkseni ajatuksiani, osaksi siitä syystä, että minua pyörrytti. Kun uudestaan menin ovelle, niin päivä oli jo valjennut ja kummitus oli poissa.

— Vaan tapahtuiko sitten taas jotakin? Tapahtuiko jotakin?

Hän koski etusormellaan kahdesti tai kolmasti käsivarteeni, joka kerta pelokkaana pudistaen päätänsä.

— Sinä samana päivänä, junan tullessa tunnelista ulos, havaitsin muutamassa vaunussa, minun puoleisessa ikkunassa, ikäänkuin paljo päitä ja käsiä olisi sekaisin liikkunut ja jotakin heiluteltu. Kerkesin juuri viitata veturinkuljettajalle; Seis! Hän päästi kohta höyryn ja pani jarrun rattaisin, mutta juna kulki kuitenkin vielä sataviisikymmentä kyynärää tai enemmänkin edemmäksi tästä. Minä juoksin perästä ja kuulin pitkin matkaa julmia huutoja ja parkumisia. Kaunis, nuori rouva oli äkkiä kuollut vaunuun; hän tuotiin tänne sisään ja asetettiin lattialle tuonne meidän välillemme.

Vasten tahtoani työnsin tuolini taaksepäin; sitten katsahdin laudoista, mihin hän osoitti, taas häneen.

— Se on totta, herra. Täyttä totta. Aivan niin tapahtui kuin teille olen kertonut.

En osannut mitään järjellistä sanoa, ja suuni tuntui sangen kuivalta. Tuuli ja sananlennätinlangat lauloivat samaa juttua surkealla parkumisellaan.

Hän jatkoi edelleen. — Nyt, herra, kuulkaa ja arvatkaa missä mielen rauhattomuudessa olen. Kummitus on uudestaan ilmestynyt, viikko takaperin. Siitä alkaen on se vähä väliä näkynyt, kadonnut ja jälleen ilmaantunut.

— Lyhdynkö vieressä?

— Hätälyhdyn vieressä.

— Mitä se siellä on tekevinänsä?

Hän teki uudelleen, jos mahdollista vieläkin suuremmalla kiivaudella ja tuskalla, tuon eileisen liikkeen, mikä merkitsi: Jumalan tähden, pois tieltä!

Sitten hän taas jatkoi: — Se ei suo minulle yhtään lepoa eikä rauhaa. Se huutaa minulle monta minuuttia yhtä mittaa mitä tuskallisimmalla äänellä: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! — Ja yhä se liikuttaa kättänsä ja soittaa pientä kelloani —

Tähänpä tartuin kiinni. — Soittiko se kelloanne eilenkin illalla, kun minä olin täällä ja te menitte ovelle?

— Kaksi kertaa.

— No, katsokaapas, — sanoin nyt, — kuinka mielenne tyhjiä kuvittelee. Minun silmäni näkivät kellon ja minun korvani olivat auki sitä kuullaksensa ja, niin totta kuin olen elävä mies, kello silloin ei soinut. Ei silloin, eikä milloinkaan muulloin, paitsi kuin se aivan luonnollisella tavalla helähti siitä, että teille asemahuoneelta lähetettiin sähkösanoma.

Mies pudisti päätään. — Siinä asiassa en ole koskaan erehtynyt, herra. Minä eroitan aina selvään milloin ihmiset panevat kelloni soimaan, milloin kummitus. Kummitus saa kellosta eriskummallisen helähdyksen, aivan toisellaisen kuin jos sitä muuten soitetaan. Enkä ole sanonutkaan kellon näkyväisesti liikkuvan. En yhtään kummeksi ettette sitä kuullut. Mutta minä sen kuulin.

— Ja oliko kummitus muka näkyvissä, kun te katsoitte ulos?

— Se oli siellä!

— Kumpaisellakin kerralla?

Hän vastasi vakaisesti: — Kumpaisellakin kerralla.

— Tulisitteko minun kanssani ovelle katsomaan onko se nyt siellä?

Hän puraisi alahuultansa niinkuin se, joka vastahakoisesti suostuu: mutta hän nousi kuitenkin. Minä avasin oven ja astuin ulos rapulle: hän pysähtyi oven suuhun. Tuolla näkyi hätälyhty. Tuolla näkyi tunnelin musta suu. Tuolla näkyivät kaivanteen korkeat, kosteat seinät. Tuolla näkyivät tähdet niiden yläpuolella.

— Näettekö sen nyt? — kysyin minä, uteliaasti tarkastellen hänen kasvojansa. Hänen silmänsä muljottelivat ja tuijottelivat, vaan eipä paljo enemmän kenties kuin minunkaan silmäni, kun olin tarkkaan kohdistanut ne samaan paikkaan.

— Ei, — vastasi hän, — se ei ole siellä.

— Oikein, — sanoin minä.

Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme, pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että tunsinkin olevani aivan tappiolla.

— Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, — sanoi hän, — että se, mikä minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas tarkoittaa.

Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.

— Mistä se varoittaa? — jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja joskus vain vilkaisten minuun. — Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva. Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se minua noin ahdistaa. Mitäpä minä voin tehdä?

Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta otsaltansa.

— Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa — niin enhän siihen voi sanoa mitään syytä, — jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. — Minä saisin siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat minut hulluksi. Näin se kävisi; — Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! — Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? — Minä vastaisin: En tiedä. Vaan Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta he voisivat tehdä.

Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.

— Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, — jatkoi hän taas, pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, — miksi se ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva — jos sen piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi välttää — jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa; pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin, ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?

Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti, tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi, mutta hän ei sitä sallinut.

En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi sitäkään salaisin.

Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin toimittaisi huolellisesti virkansa?

Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen luoksensa.

Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. — Kävelenpä, — sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.

Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan ikäänkuin suuressa tuskassa.

Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.

En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.

— Mikä on tapahtunut? — kysyin miehiltä.

— Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.

— Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?

— Se sama, herra.

— Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?

— Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, — sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. — Sillä hänen kasvonsa ovat aivan vääntymättä.

— Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? — kysyin kääntyen miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.

— Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa tunnelista, hän seisoi selin siihen, ja se ajoi hänen ylitsensä. Tuo mies kuljetti veturia ja näytti juuri meille kuinka se kävi. Näytä herralle, Tuomas!

Mies, joka oli karkeihin, tummanvärisiin vaatteisin puettu, astui takaisin entiselle paikalleen, tunnelin suuhun.

— Kun olimme, herra, kiertäneet mutkan tunnelissa, — sanoi hän, — näin hänet tunnelin suulla, ikäänkuin kiikarin kautta. Ei ollut aikaa enää vähentää vauhtia, ja minä tiesin tämän miehen hyvin huolelliseksi. Hän kun ei näyttänyt yhtään välittävän veturin vihellyksestä, niin minä lakkasin viheltämästä, juuri kun olimme likelle tulemassa, ja hoilasin hänelle niin kovasti kuin vaan jaksoin.

— Mitä te huusitte?

— Huusinpa: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! Jumalan tähden, pois tieltä!

Sydämeni vavahti.

— Voi se oli hirveä hetki, herra. En lakannut huutamasta hänelle. Minä varjostin silmiäni tällä käsivarrella, etten näkisi tuota kauheutta, ja liikuttelin käsivarttani viimeiseen asti. Vaan ei se auttanut!

En tahdo tehdä tätä kertomusta pitemmäksi sillä, että viipyisin toisessa sen ihmeellisistä tapahtumista kauemmin kuin toisessakaan. Mutta tahdonpa kuitenkin lopuksi huomauttaa sitä yhteensattumusta, että veturinkuljettajan varoitushuuto ei sisältänyt ainoastaan niitä sanoja, joita onneton ratavahti oli minulle kertonut tuon kummituksen sanoina, vaan myöskin ne sanat, jotka minä — ei hän — olin omassa mielessäni yhdistänyt käsivarren liikuttamiseen.

Haararata N:o 2.

Veturinkuljettaja.

— Kaikki yhteensäkö? No. Kaikki yhteensä luettuna, vuodesta 1841 aikain, olen tappanut seitsemän miestä ja poikaa. Se ei ole paljo niin monen vuoden kuluessa.

Nämät hämmästyttävät sanat hän lausui vakavalla äänellä, nojautuen asemahuoneen seinää vasten. Hän oli paksunläntä, punaposkinen mies, hänen silmäteränsä olivat sysimustat ja valkuainen niiden ympärillä ei ollut valkea, vaan ruskeankeltainen; ja ne näyttivät olevan niin täynnä arpia ja viiruja kuin olisivat ne olleet tohtorin veitsen alla. Nämät silmät olivat olleet kovassa työssä, ja katsoneet sekä tuuleen että pahaan säähän. Pukuna oli hänellä lyhyt, musta takki ja likaiset purjevaatteesta tehdyt housut; päässä matala, musta lakki. Kasvojen ilme oli yksitotinen, jopa synkkä, ja koko hänen käytöksestään ilmeni edesvastuun tunto, joka vakuutti minulle, ettei hän laskenut leikkiä.

— Niin, herra, minä olen viisikolmatta vuotta ollut veturinkuljettajana, ja koko sillä ajalla olen tappanut ainoastaan seitsemän miestä ja poikaa. Eipä ole monta virkaveljistäni, jotka voisivat kehua niin vähän vahinkoa tehneensä. Vakavuus, herra, — vakavuus ja silmäin aukipitäminen, se sen tekee. Kun sanon seitsemän miestä ja poikaa, niin tarkoitan rautatietoimiin kuuluvaa väkeä … tulenkohentajia, kantajia ja muita sellaisia. Matkustavaisia en ota lukuun.

Kuinka hän oli tullut veturinkuljettajaksi?

— Isäni, — selitti hän, — oli pieni pyöräseppä ja asui pienessä torpassa sen rautatien varrella, joka käy Leedsin ja Selbyn välillä. Se oli toinen rautatie, joka Englannissa tuli rakennetuksi. Ensimäinen oli Liverpoolin ja Manchesterin välinen tie, jolla herra Huskisson sai surmansa, niinkuin ehkä olette kuullut, herra. Junien kulkiessa sivuitse me pojat aina hyppäsimme ulos niitä katselemaan ja hurraamaan niille. Minä pidin silmällä, miten kuljettaja väänsi vääntimiänsä, kun hän tahtoi kovempaa vauhtia, ja minä arvelin itsekseni kuinka hauskaa tuo olisi, jos pääsisin veturinkuljettajaksi ja saisin hallita niin ihmeellistä konetta. Ennenkuin rautatie oli rakennettu, oli postivaunun ajuri mielestäni suurin mies maailmassa. Minä halusin silloin olla postivaunun ajurina. Meillä oli kodissamme kuningas Yrjö III:n kuva, punaisessa univormussansa. Sentähden minä aina sekoitin yhteen postivaunun ajurin — jolla myöskin oli punainen univormu — ja kuninkaan; edellisellä vain oli matala, leveäreunainen hattu päässä, jommoista kuninkaalla ei ollut. Minun mielestäni ei kuningaskaan voinut olla korkeampi mies kuin postivaunun ajuri. Aina minulla oli halu päästä jonkunlaiseksi päämieheksi. Kerran Leedsissä käydessäni näin miehen, joka johti soittokunnan musiikkia: silloin olisin halunnut tulla soittokunnan johtajaksi. Kotiin tultuani laitoin itselleni sauvan ja astelin pitkin teitä ja olin johtavinani soittokuntaa. Semmoista tietysti ei ollut; vaan minä kuvittelin sen olevan. Toisella kerralla taas mies, joka seisoi jonkun markkinateatterin edustalla, piiska sekä puhetorvi kädessä, miellytti minua, niin että olisin suonut tulevani hänen kaltaisekseen. Mutta rautatien valmistuttua veturinkuljettaja voitti ne kaikki, ja minä päätin tulla veturinkuljettajaksi. Pian minun olikin pakko valita itselleni elatuskeino, vaikka vasta olin nuori. Isäni kuoli äkkiä — salaman isku löi hänet kuoliaksi, kun hän oli mennyt sadetta pakoon puun suojaan — ja äiti ei kyennyt koko lapsijoukkoa elättämään. Jo seuraavana päivänä, kun isäni oli viety hautaan, menin minä asemahuoneelle ja ilmoitin tahtovani päästä veturinkuljettajaksi. Asemapäällikkö naurahti ja sanoi minun aloittavan varhain, vaan arveli että minun vielä piti kasvaa vähäisen. Hän antoi minulle yhden pennyn[1] ja käski tulla takaisin kymmenen vuoden kuluttua. Silloin minulla ei ollut käsitystäkään vaarasta. Jollen vielä päässytkään veturinkuljettajaksi, päätin minä, niin piti minun kuitenkin jollakin lailla saada työskennellä jollakin höyrykoneella. Kun en muuta paikkaa saanut, niin rupesin laivapojaksi Humber joella käyvään höyryalukseen, ja sain kantaa merihiiliä höyrykoneen lämmittäjälle. Se oli ensimäinen alkuni. Myöhemmin pääsin itse lämmittäjäksi, ensin samaan laivaan, sitten veturiin. Vielä kahden vuoden kuluttua tulin viimein veturinkulettajaksi samalle rautatielinjalle, joka meidän torppamme sivuitse kulki. — Äitini ja veljeni ja sisareni juoksivat ulos minua katsomaan, kun ensikerran ajoin sitä tietä. Minä jo kaukaa odotin saavani nähdä heidät ja he jo kaukaa odottivat minua, ja he heiluttivat käsiään ja hurrasivat, ja minä taas heilutin kättäni heille. Höyryä minulla oli vahvasti koneessani, ja minä ajoin aika vauhtia, ja olinpa oikein ylpeä sinä hetkenä. En ole ikinä ollut niin ylpeä kuin silloin!

[Footnote 1: 1 penny = noin 10 penniä Suomen rahassa.]

— Halu johonkuhun toimeen auttaa yhtä paljon kuin oppi. Hyvin pian tuli minusta veturinkuljettaja, jonka vertaa ei ollut monta tällä rautatiellä. Sen myönsivät kaikki, ja minä olin siitä ylpeä, niinkuin näette, ja iloinen. Tieteellisessä suhteessa, niinkuin teillä herroilla on tapana puhua, en juuri paljoa tuntenut konettani. Mutta minä osasin korjata sitä, jos siihen joku vika tuli — tietysti vain niinkauan kun ei jotakin mennyt rikki — mutta en olisi voinut selittää, kuinka höyry sen sisässä vaikuttaa. Veturin liikkeellepaneminen on melkein sama asia kuin jos laskisit tilkan paloviinaa tynnyristä. Väännä hanaa niin se alkaa juosta; väännä taas toisapäin ja pane jarrut pyöriin, niin se seisahtuu. Siinä se on koko taito. Ei olekaan hyvä, jos kuljettaja on tieteellinen ja tuntee liiaksi koneen sisukset. Konesepistä, jotka tuntevat koneen, kaikki sen naulat ja ruuvit, tulee aina kelvottomia veturinkuljettajia. Jokainen sen tietää. Heillä on liiaksi oppia. Samaten on ihmisenkin sisällisen rakennuksen, niinkuin minulle on sanottu. Jos tietäisimme kuinka mutkikas se rakennus on, niin emmepä koskaan tahtoisi syödä emmekä juoda emmekä tanssia emmekä juosta emmekä tehdä yhtään mitään, pelosta että joku laitos voisi mennä vialle. Sama on koneseppienkin laita. Mutta me, joita tämmöiset ajatukset eivät peloita, me annamme mennä täyttä vauhtia.

— Mutta veturin liikkeellepaneminen on toista, toista taas sen kuljettaminen. Kuka hyvänsä, melkeinpä lapsikin, osaisi päästää höyryn vaikuttamaan ja lakkauttaa sen jälleen. Mutta eipä jokainen osaakaan pitää veturia hyvässä vauhdissa, yhtävähän kuin jokainen osaa oikein ajaa hevosta. Ne ovatkin melkein samallaista työtä. Jos annat hevosen pari kolme virstaa peräkkäin juosta täyttä laukkaa, niin se hengästyy, ja jälkimäiset kaksi, kolme virstaa täytyy sinun sitä astuttaa. Samapa on veturinkin laita. Jos kohta alussa kulutat liian paljon höyryä, saadaksesi hyvän vauhdin, niin höyrykattila tulee tyhjäksi ja sinun täytyy sitten ajaa nytkytellä hiljaa, kunnes vasta kaadettu kylmä vesi rupeaa kiehumaan. Pääasia ajaessa on, että ajaa tasaisesti ja varoo, ettei vesi pääse liiaksi vähenemään eikä tuli liiaksi alenemaan. Jos täytät kattilan, kun se vielä on puolillaan kiehuvaa vettä, niin lisättykin vesi rupeaa pian kiehumaan. Mutta jos et kaada lisään vettä, ennenkuin kattila on melkein tyhjä, niin etpä saakaan sitä pian kiehuksiin. Vielä yksi asia: ei pitäisi koskaan tehdä äkillistä ponnistusta, jollei viivytystä ole ollut eikä aikaa mennyt hukkaan. Pitäisi kulkea ylös sekä alas mäkeä aina yhtätasaista vauhtia. Välistä kuljettaja liiaksi kuluttaa höyryään, niin että hänellä, vastamäkeen tullessaan, tuskin on tarpeeksi madellaksensa ylös. Jos istutte junassa, joka kulkee nytkytellen, niin voitte olla varma siitä, että kuljettaja on huono. Tämmöinen ajotapa peloittaa julmasti matkustajia. Kun juna kovan vauhdin perästä, äkkiä hidastuu kulussaan keskitaipaleella, esim. keskellä tunnelia, niin matkustajat luulevat jonkun vaaran uhkaavan. Mutta tavallisesti on ainoasti se syynä, että höyry on loppunut.

— Neljä, viisi vuotta ennen kun tulin tänne, olin kuljettajana Brightonin pikajunassa ja vuotuiset — s. o. ne matkustajat, joilla oli vuosipiletit — sanoivat aina tietävänsä, milloin minä kuljetin veturia; sillä silloin ei hytkytellyt. Monasti herrat, tullessaan aseman edustalle, kysyivät: Kuka tänäpäivänä on kuljettajana — Jaakko Martinko? — Ja jos konduktööri vastasi niin olevan, niin he sanoivat: Hyvä on! ja kävivät rauhallisesti vaunuihin. Ja kuitenkaan ei kuljettajalle milloinkaan anneta shillinkiäkään; konduktööri sen aina saapi, vaikkei hän toimita mitään. Harvat muistavatkaan, että kuljettajaa on olemassakaan. Minä luulen, että he arvelevat junan käyvän aivan itsestään. Vaan jos ei meillä olisi tarkat silmät päässä, ja jos emme sekä tietäisi että tekisi mitä meillä on tehtävänä, niin he voisivat silmänräpäyksessä olla mäsänä! Tavallisesti ajoin tuon Brightonin välin viidessäkymmenessäkahdessa minuutissa. Sanomalehdissä seisoi neljäkymmentäyhdeksän, mutta siinä oli vähän liikoja sanottu. Pitkin matkaa oli minun pitäminen vaari vahtien viittauksista, — niitä oli yksi joka kolmannella virstalla — niin että minä ja koneenlämmittäjäni olimme ikäänkuin vireessä kaiken aikaa. Täytyihän meidän aina tehdä kaksi asiaa kerrassaan, pitää huolta veturista ja katsoa viittauksia. Tämän välin, satakaksikymmentäkaksi ja puolen virstaa, ajan kahdeksassakymmenessäkuudessa minuutissa. Ei ole mitään hätää, vaikka vauhti olisi kuinka kova, kun vaan tie on kunnossa, veturi kelvollinen, eikä liian pitkä juna perässä.

— Niin se on. Mutta jos vaunut keikkuvat liiaksi puolelta toiseen, niin on vaarallista. Jos te joskus satutte vaunuun, joka keikkuu paljon, niin ilmoittakaa siitä ensi pysäyspaikassa ja antakaa heidän vetää liitoskahle tiukemmalle. Sen liian höllänä ollessa vaunut helposti voivat keikahtaa pois kiskoilta; ja yhtä vaarallista on sekin, jos ne ovat liian tiukat. Pitää olla juuri sen verta väliä, että pontevat tyynyt voivat vaikuttaa. Matkustajat pelkäävät tunneleita; mutta nykyään tunneleissa on turvallisempi ajaa kuin missään muualla. Emme koskaan aja tunnelin sisään, ennenkuin meille on viitattu, tie auki!

Junan saapi ihmeen joutuisasti seisahdutetuksi, vaikka se pikavauhtia kulkisikin, jos vaan konduktöörit tekevät tehtävänsä yht'aikaa kuin ajomies, ja panevat jarrut rattaisiin. Paljon silloin riippuu konduktööreistä. Yksi jarru junan jälkimäisissä vaunuissa on yhtä hyvä kuin kaksi etumaisissa. Veturi, näetten, tulee keveämmäksi siitä, kun se polttaa hiiliänsä ja kuluttaa vettänsä; mutta vaunut sen perässä eivät muutu. Paljon on meillä vastusta nuorista konduktööreistä. He ovat liian hätäiset tehtävissänsä ja panevat jarrut liian aikaisin rattaisiin, niin että töin tuskin saamme junan asemahuoneen sisään vedetyksi. Vanhat konduktöörit eivät ole niin kiireiset; he taas usein jarruttavat liian myöhään. Ei ole paljo apua siitä, jos vahingon tapahduttua sanot heille, etteivät he ajallansa jarruttaneet. He vannovat jarruttaneensa, etkä voi todistaa sitä valheeksi.

— Te kysytte, pidänkö rattaiden tutkimista vasaralla vain tyhjänä menona? No, enpä tiedä oikein sanoa; en tahtoisi sitä siksi sanoa. Totta on, etteivät miehet juuri usein löydä mitään vikaa. He ovat usein unenhorroksissa, kun juna sydänyön aikana tulee pysäyspaikkaan. Niinpähän tekin olisitte. Heidän pitäisi myös vasaralla tutkia onko pyörän napakin eheä; mutta sitäpä he eivät tee koskaan.

Monta tapaturmaa sattuu, joista eivät sanomalehdet milloinkaan mainitse. Moni juna, täynnä matkustajia, pelastuu melkein kuin ihmeen kautta mäsäksi rikkoutumasta. Näistä tilaisuuksista ei tiedä kukaan muu paitsi kuljettaja ja koneenlämmittäjä. Muistanpa kerran kun olin veturia kuljettamassa eräässä itäisessä kreivikunnassa. Mutkaa kiertäessäni, näin yht'äkkiä toisen junan tulevan vastaan samaa rataa myöten. Minä kyllä jarrutin, mutta mielestäni se oli jo myöhäistä. Kun vastaantuleva veturi oli aivan päälle tulemaisillaan, niin huusin koneenlämmittäjälleni ja käskin hänen hypätä pois. Hän hyppäsi, ennenkuin vielä olinkaan ehtinyt saada sanoja suustani. Itsekin juuri aioin tehdä samoin, kun havaitsin toisen junan poikkeavan toiselle radalle, ja samana hetkenä viimeinen vaunu pyyhkäisi minun veturini kyljitse. Likempää en ole ikinäni katsonut surmaa silmiin. Koneenlämmittäjäni hyppäsi niskansa poikki. Puolta sekunttia myöhemmin olisin minäkin hypännyt ja taittanut niskani. Mitä koko junasta olisi tullut ilman meitä kumpaistakin, kas sitä en tiedä sanoa.

— Paljon ihmisiä musertuu junien alle, joista ei kukaan saa kuulla. Muutamana pimeänä yönä Mustassa Maassa (Newcastlen seuduilla, missä suurimmat kivihiilikaivokset ovat) minä ja apulaiseni tunsimme jotakin märkää ja lämmintä läiskyvän vasten silmiämme. — Eipä tuo taida tulla koneesta, Willi, — sanoin minä. — Ei, — sanoi hän, — se on jotakin paksua, Jaakko. — Se oli verta! Sitä se oli. Perästäpäin kuulimme, että junan alle oli jäänyt eräs kaivostyömies. Kun joku meidän omasta väestämme saa surmansa, niin puhumme siitä niin vähän kuin mahdollista. Se on tavallisesti, melkeinpä aina, heidän oma vikansa. Mekös pelkäisimme vaaraa? Eikä, siksi olemme siihen liiaksi tottuneet. Vaan emme sentään ole huolimattomat. En usko olevan missään muussa työmieskunnassa ketään, joka enemmän pitäisi työtään arvossa kuin me veturienkuljettajat. Meille ovat veturimme yhtä arvokkaat ja rakkaat, kuin jos ne olisivat eläviä. Me pidämme niitä yhtä suuressa arvossa kuin ketunpyytäjä[1] tai kilpa-ajaja hevostaan. Ja veturilla onkin yhtä paljon oikkuja kuin hevosella; mikä potkaisee, mikä kompastuu, mikä meluaa vallattomasti, mikä mitäkin, kukin omalla laillansa. Pankaa outo mies tätä minun veturiani kuljettamaan, niin eipä hän tiedä mitä sille tehdä. Niin, ihmeellisiä parannuksia on koneihin keksitty viimeisen suuren näyttelyn jälkeen. Muutamat ammentavat itse vettä, niin ettei tarvitse pysähtyä. Se on ihmeellinen keksintö, ja kuitenkin niin yksinkertainen kuin A B C. Vesikorvoja pannaan määrättyihin paikkoihin kiskojen väliin seisomaan. Ei tarvitse kuin vääntää yhtä ripaa, niin laskeutuu kauha veteen, ja ohikulkiessa ajetaan vesi korvosta koneen kattilaan, niin kiireesti, että minuutissa saataisiin 3,000 gallonia.

[Footnote 1: Englantilaiset ovat hartaat pyytämään kettuja, ratsastaen niiden jäljessä kunnes otus uupuu.]

Veturinkuljettajan päähuoli on päästä määrätyllä ajalla perille; se on hänellä aina mielessä. Kuljettaessani Brightonin pikajunaa, tuntui aina minusta ikäänkuin ajaisin kilpaa ajan kanssa. En pelännyt, vaikka juna olisi käynyt kuinka kovaa vauhtia; sitä vain pelkäsin, etten minuutilleen joutuisi perille. Matkan päähän tultua meidän on tili tehtävä ajasta. Rautatien omistajat hankkivat meille kellot ja me kuljemme niiden mukaan. Ennenkuin lähdemme matkalle, astumme erään huoneen läpi tarkastettaviksi. Se on muka siksi, että nähtäisiin, olemmeko me selväpäiset. Mutta meille ei virketa sanaakaan, ja saattaisipa mies päästä läpi, vaikka olisikin vähän pöpperössä. Olen minä nähnyt koneenlämmittäjän, joka oli ollut tarkastettavana, nousevan veturiin niin humalaisena kuin sika; hän lopsahti hiilikasalle ja makasi siinä kuin säkki koko matkan. Minun täytyi silloin itse toimittaa lämmittäjänkin virkaa. Jos kysytte, ovatko veturinkuljettajat yleensä viinaan menevät, niin täytyy tunnustaa, että he kyllä ovat aikalailla. Meillä on vaivalloinen virka; toinen kylki kylmänä kuin jää, toinen kuumana kuin tulirovio; väliin kastumme, väliin kuivumme. Jos kenellekään, niin veturinkuljettajalle on tämä vika anteeksi annettava. Ja kuitenkaan en tiedä nouseeko koskaan yksikään kuljettaja humalaisena veturiin. Ja jos sen tekisikin, niin kylläpä tuuli pian hänet selvittäisi.

Minä luulen, että veturinkuljettajat ylimalkaan ovat terveimpiä ihmisiä maan päällä; mutta he eivät kauan elä. Siihen on luullakseni syynä kylmä ruoka ja alinomainen täristys. Kylmästä ruuasta puhuen tarkoitan, ettei veturinkuljettaja milloinkaan saa kunnollista ateriaa syödä. Hän ei koskaan syö päivällistään kotona. Aamulla lähtiessään hän viepi kanssaan palasen kylmää lihaa ja palasen leipää päivälliseväikseen. Tavallisesti hänen täytyy syödä se veturin takana olevassa koppelissa, sillä ei hän saa veturiaan jättää. Sen te myös ymmärtänette, että tuo alinomainen täristys ja hytkytys kuluttaa miestä, aikaa myöten. Henkivakuutusyhtiöt eivät sentähden otakaan meitä vastaan tavallisesta vuosimaksusta. Veturinkuljettajan palkka on noin kahdeksan shillingiä[1] viikossa, mutta jos hän hyvin säästää hiiliänsä, niin hän saapi enemmänkin. Saavatpa muutamat tällä tavoin viisi jopa kymmenenkin shillinkiä lisäpalkkaa viikossa. En juuri voi valittaa palkkaa liian vähäksi. Mutta kovaa se on, kun meikäläistenkin siitä palkasta täytyy maksaa tuloveroa[2] kruunulle. Rautationomistajat antavat tarkan tiedon, kuinka paljon kullakin meistä on palkkaa, ja sen mukaan meiltä otetaan vero. Se on oikein häpeällistä!

[Footnote 1: Englannin shilling on vähän päälle 83:n Suomen penniä.]

[Footnote 2: Vastaava meidän suostuntaveroa, (tai kunnallista tuloveroa).]

— Te kysytte minkälainen kotielämämme on — elämämme kotona? No, emmepä juuri paljon saa nähdä perhettämme. Minä lähden kotoa kello puolivälissä seitsemän aamulla, enkä joudu kotiin ennenkuin vasta puolivälissä yhdeksän illalla, tai vielä myöhemmin. Lähtiessäni lapset eivät vielä ole heränneet ja ennen tuloani ovat jo taas nukuksissa. Tällä tavalla päiväni enimmiten kuluu: lähden Lontoosta kello 8.54; ajan puolen viidettä tuntia; syön sitten kylmät evääni; katson onko kone kunnossa; ajan saman matkan takaisin; puhdistan koneen; ilmoittaudun päällikölle; sitten kotiin. Kaksitoista tuntia vaivalloista, huolettavaa työtä, eikä ruokarauhaakaan välillä. Ovatko vaimomme peloissaan miestensä tähden? Ovatpa niinkin. Sillä lähtiessämme emme voi koskaan olla varmat, että pääsemme hengissä takaisin. Meidän pitäisi suoraapäätä asemahuoneelta mennä näyttäytymään heille, jotka meitä kaiken päivää muistelevat ja joiden onni meidän elämästämme riippuu. Mutta paha kyllä emme aina sitä tee. Kenties joskus ensin poikkeamme krouviin, ja ehkäpä tekin sen tekisitte, seisottuanne koko päivän veturissa. Mutta vaimoilla on omat keinonsa, millä kuitenkin kohta saavat tietää olemmeko eheinä. He kyselevät toinen toisiltaan. — Oletko nähnyt Jaakkoani? — kysyy yksi. — Enpä, — vastaa toinen, — vaan näkihän minun ukkoni puoli tuntia sitten hänen tulevan ulos asemahuoneesta. — Siitä kysyjä tietää Jaakkonsa olevan aivan eheänä ja osaa löytää hänet, jos tarvis olisi. Surkeaa tointa se on, kun on vietävänä pahoja sanomia jonkun kumppanin vaimolle. Ei siihen työhön kukaan meistä mielellään rupea. Muistanpa, kun Jaakko Davidge oli saanut surmansa, niin ei kukaan meistä uskaltanut mennä hänen toveriraukalleen sitä tietoa viemään. Hänellä oli seitsemän lasta, naisparalla, ja molemmat pienimmät paraikaa kuumetaudissa. Me saimme vanhan Berridgen eukon — Tuomas Berridgen äidin — siihen toimeen. Mutta samassa kun akka jalallaan astui sisään, niin leski jo arvasi asian, ja kaatui niinkuin kuollut lattialle, ennenkuin toinen oli saanut sanaakaan suustaan. Sillä tavoin hän makasi tunnotonna kaiken yötä eikä saanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna kuulla asiata ihmiskielen kautta. Mutta sydämessään hän sen yhtähyvin jo tiesi. Onpa tämä meidän elomme sattumuksen nojassa, aivan kuin arvanlyönti!

— En ole kuitenkaan muulloin kuin yhden ainoan kerran eläissäni ollut peloissani veturissa. Omasta hengestäni ei lukuakaan. Se pannaan alttiiksi tämmöiseen virkaan ruvetessa, ja vaaraan tottuu. Matkustavaisia en myöskään muistele. Veturinkuljettajan ajatukset eivät mene koskaan veturia kauemmaksi. Jos hän vain pitää sen oikealla tiellä, niin ovat myös jäljessätulevat vaunut oikealla tiellä, sen verran kuin se meistä riippuu. Mutta yhden kerran olivat matkustavaiset minulla mielessä. Heidän joukossaan sinä aamuna oli pieni poikani, Willi. Hän oli pieni raajarikko parka, jota me rakastimme vielä hellemmin kuin muita lapsiamme sentähden, että oli raajarikko ja niin hiljainen ja niin viisas. Hänen piti mennä maalle erään tädin luo, joka oli luvannut jonkun aikaa hoitaa häntä. Me arvelimme raittiin ilman siellä tekevän hänelle hyvää. Sinäpä aamuna muistin, että eläviä ihmisiä oli takanani; muistelin vähä väliä erästä pientä henkeä, joka oli minun käsissäni. Kaksikymmentä vaunua oli junassa, ja minusta näytti kuin pikku Willini olisi istunut jokaisessa niistä. Vääntäessäni höyryä liikkeelle vapisi käteni. Minä tunsin, kuinka sydämeni sykähti lähestyessämme vahtimiehen koppia. Minä olin aivan kylmässä hiessä, kun tiehaara tuli eteen. Seitsemän ja puolen peninkulmaa kuljettuamme, näin myöhästyneemme yksitoista minuttia. — Mikä sinun on tänä aamuna? — kysyi koneenlämmittäjäni. — Oletko viime yönä ottanut ryyppyjä liiaksi? — Älä puhu minulle, Pekka, — sanoin minä, — ennenkuin olemme tulleet Peterboroughiin. Ja pidä tarkka vaari, veikkonen, ole niin hyvä! — En ole koskaan niin hartaasti kiittänyt Jumalaa kuin lakkauttaessani höyryn Peterboroughin asemahuoneesen ajaessamme. Pienen Willin täti oli siellä vastassa, ja minä näin kuinka hän nostettiin ulos vaunusta. Minä käskin tädin tuoda hänet luokseni; minä nostin lapsen syliini ja suutelin häntä — varmaankin kaksikymmentä kertaa, luulen ma — ja tahrasin hänet niin pahanpäiväiseksi rasvallani ja hiilinoellani, ettette voi uskoakaan.