III. (continued 2)

Lopun matkaa olin taas aivan ennallani. Ja luullakseni, herra, matkustavaisten henki oli paremmassa turvassa sen jälkeen, kun pikku Willi oli lähtenyt. Ei veturinkuljettajan, näettekös, kelpaa olla liiaksi oppinut eikä liiaksi herkkätunteinenkaan.

Haararata N:o 3.

Korvaustalo.

Ei ole yhtään peiliä koko talossa, herra. Se on isäntäni eriskummallinen oikku. Ei ole yhtään ainoaa peiliä missään huoneessa koko talossa!

Se oli pimeän ja synkän näköinen rakennus, jonka rautatienomistajat olivat ostaneet, jatkaaksensa sille puolelle tavara-aittaansa, joka oli liian ahdas. Talon hintaa määräämässä oli istunut korvauslautakunta, ja siitä kansa oli antanut talolle nimen Korvaustalo. Rautatieyhtiö oli sen jo ostanut; mutta entinen omistaja oli yhä vielä saanut jäädä asumaan, kunnes ruvettaisiin itse rakennushankkeisin. Ensialussa tulin tämän talon huomanneeksi siitä syystä, että se seisoi juuri vastapäätä suurta pölkkykasaa, joka oli asetettu rautatien reunalle ja jossa istuin usein puoli tuntisen, kun väsyin kävellessäni Mugbyn risteyksellä.

Se oli neliskulmainen, kolkko, harmaantunut talo, rakennettu rosopintaisista kivistä ja katettu ohuilla kiviliuskoilla. Ikkunoita oli harvassa, kaikki kovin pienet rakennuksen suuruuteen nähden. Suurella, tyhjällä, harmaalla pitkälläpuolella niitä oli neljä. Pääovi oli keskellä seinää; oven kummallakin puolella oli yksi ikkuna, ja sitäpaitsi kaksi ylikerrassa. Kartiinit olivat aina alas lasketut, ja oven ollessa lukossa ei näkynyt koko tuossa synkeässä rakennuksessa yhtään elämän tai työnteon merkkiä.

Mutta ovi ei ollut aina lukossa. Joskus se avattiin sisältäpäin kovalla telkirautojen ja kahleitten kalinalla. Silloin astui eräs mies kynnykselle, missä hän seisoi hengittäen ilmaa, ikäänkuin ihminen, jolla tavallisesti on niukalti sitä tavaraa. Hän oli kookas, paksunläntä, kenties 50—60 vuoden vanha. Hänen tukkansa oli tavattoman lyhyeksi keritty, parta oli pitkä ja tuuhea; ja silmissä näkyi ystävällinen ilme, joka teki hänet miellyttäväksi. Joka kerta, kun näin hänet, oli miehellä päällään vihreänruskea nuttu jonkinlaisesta kankaasta, joka ei ollut verkaa, sekä vaaleanväriset liivit ja housut. Päälliseksi oli hänellä poimukaulus paidassaan, koristus, joka, sivumennen sanoen, ei oikein soveltunut partaan, sillä se oli alituisesti sen tiellä. Tällä arvokkaalla miehellä oli tapana, seisottuansa jonkun aikaa kynnyksellä ja hengitettyänsä ilmaa, tulla ulos tielle. Katsahdettuansa, melkein ajattelematta, erääsen yläkerran ikkunaan, hän meni tien poikki pölkkykasalle ja nojautui aitaukseen, joka kulki pitkin rautatien reunaa. Siinä hän sitten katsoi kummallekin puolelle rataa (se kulki talon ohitse), ja hänen kasvojensa ilme oli kuin miehen, joka täyttää itsemääräämänsä velvollisuuden, odottamatta siitä kuitenkaan minkäänlaista seurausta. Näin tehtyänsä hän taas astui takaisin tien toiselle puolelle, kääntyi kynnyksellä vetääksensä vielä kerran ilmaa sieraimiinsa, ja katosi taloon sisään. Oven hän joka kerta kiinnitti niin lujasti telkimillä ja kahleilla, ikäänkuin sitä ei avattaisi ennenkuin viikon kuluttua. Vaan tuskinpa oli puoli tuntia kulunut, niin hän näkyi jälleen astuvan tielle, vetävän ilmaa sieraimiinsa ja katselevan rataa pitkin rautatien kummallekin puolelle.

Eipä aikaakaan, niin koetin hieroa tuttavuutta tämän levottoman herran kanssa. Pian sain tietää, että poimukauluksinen ystäväni oli sairaan herran uskottu palvelija, juomanlaskija, kamaripalvelija ja kaikki kaikessa. Isännän nimi oli herra Oswald Strange, hän oli vastikään muuttanut tuohon vastapäiseen taloon asumaan, ja uusi tuttavani, jonka nimi kuului olevan Masey, näkyi olevan taipuvainen kertomaan jotakin hänen elämästänsä. Herra Strange oli tullut tälle paikkakunnalle osaksi siitä syystä, että hän tahtoi muuttaa taloutensa pienemmälle kannalle — ei sen vuoksi, lisäsi herra Masey kohta, että hänen olisi varattomuuden tähden ollut pakko sitä tehdä, vaan siksi, että herra raukka erityisistä syistä tahtoi pitää talossaan niin vähän palvelusväkeä kuin mahdollista. Toinen syy tänne tuloon taas oli se, että herra tahtoi olla likellä vanhaa ystäväänsä, tohtori Gardenia, joka asui näillä seuduin, ja jonka seuraa sekä neuvoja vailla herra Strange ei voinut tulla toimeen. Tämän sairaan herran eläminen näytti olevan hyvin epävakava. Se kuihtui kuihtumistaan hetki hetkeltä. Palvelija, isännästään puhuen, käytti jo mennyttä aikaa. Maseyn kuvauksen mukaan hän oli korkeintaan viisineljättävuotias, mutta hänen ulkomuodossaan ei ollut enää mitään nuoruuden jälkeä, vaikka tosin itse kasvojen rakenne ja piirteet olivat vielä nuorenlaiset. Se miehessä oli niin kummaa. Kaukaa katsoen olisi luullut häntä monta vuotta nuoremmaksi, kuin mitä hän todella oli, ja siihen aikaan kun hän vielä käyskenteli ulkona pitivät vieraat häntä aina seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotisena miehenä. Mutta likemmäksi tultuaan heidän arvelunsa heti muuttui. Ukko Masey esitti omituisella tavalla kaikki isäntänsä eriskummallisuudet yhdellä ainoalla lauseella, jota hän sen seitsemän kertaa uudisti. Herra, hän oli kumma nimeltään (Strange merkitsee kummaa) ja kumma tavoiltaan ja kumma kasvoiltaankin vielä päälliseksi.

Toisella tai kolmannella kerralla, yhdessä puhellessamme, ukko lausui seuraavat sanat, joilla tämä yksinkertainen juttu alkaa.

— Ei ole peilintapaista kalua koko talossa, — kertoi ukko, seisoen sen pölkyn vieressä, millä minä istuin, ja katsoen miettiväisesti tien yli vastakkaiseen taloon päin. — Ei yhtä ainoatakaan!

— Arkihuoneissa kai tarkoitatte?

— En herra, minä tarkoitan sekä arki- että makuuhuoneita, kumpiakin. Ei ole meillä edes peilin palastakaan, niin suurta kuin kämmenenne, jos tahtoisi partaansa ajaa.

— Mutta kuinka se on mahdollista? — kysyin. — Miksikä ei ole peilejä missään huoneessa?

— Voi herra! — vastasi Masey, — sitä ei kukaan meistä voi sanoa. Siinä se salaisuus onkin. Se on isäntäni oikku. Hänellä oli muutamia eriskummallisia mielijohteita ja tämä oli yksi niistä. Hauska herra hän muuten oli, niin hauska kuin vain palvelija suinkin voi toivoa. Ja antelias herra, ja herra, josta ei paljo vaivaa ollut. Ja aina hänellä oli joku lempeä sana palvelijoille, ja jos siksi tuli, hän kohteli heitä myös lempeydellä. Eipä koko Pyhän Yrjön pitäjässä (missä me asuimme ennen tänne tuloamme) ole yhtään taloa, missä palvelijoille olisi annettu enemmän joutoaikaa ja parempaa ruokaa. Mutta kaiken sen ohessa hänellä oli eriskummalliset tapansa sekä oikkunsa, ja tämä oli yksi niistä. Ja kuinka tärkeänä hän tätä asiaa piti, herra, — jatkoi ukko; ja kuinka ankarasti tämä sääntö teroitettiin mieleen jokaiselle uudelle palvelijalle, ja kuinka monen palvelijan täytyi sentähden muuttaa, sitä ette uskoisi, herra! Kun hän otti uuden palvelijan palvelukseensa, niin ensimäinen ehto oli aina se, ettei saisi tuoda mukanaan peiliä. Minun virkaani kuului selittää tämä asia, (niin paljon kuin sitä voi selittää), ennenkuin joku palvelija sai tulla taloon. — Te saatte nähdä, että tämä on helppo paikka, — sanoin tavallisesti; täällä on ruoka hyvää, palkka hyvä ja paljon vapaata aikaa. Mutta yhteen asiaan tässä on tottuminen. Pitää tulla toimeen ilman peiliä, niin kauan kuin täällä olette. Sillä semmoista kalua ei koko talossa ole eikä, mikä vieläkin tärkeämpi, tule ikinä olemaan.

— Mistäpä te sen niin varmaan tiesitte, ettei peiliä ikinä tulisikaan taloon? — kysyin minä.

— Jumal' auttakoon, herra! Jos te olisitte nähnyt ja kuullut kaikki, mitä minä, niin ette epäilisi sitä asiata. Kuulkaapas vain yksi esimerkki: Minä muistan erään päivän, jolloin isännällä oli asiaa emännöitsijän kamariin missä kyökkipalvelija asui; siinä kamarissa oli jotakin muutettavaa. Silloinpa nousi aika melu! Kyökkipalvelija — hän oli kovin turhamainen, vaikka hirveän ruma — oli jättänyt uunin reunalle pikkaraisen peilinpalasen, noin kuuden neliötuuman kokoisen vain. Hän oli salaa tuonut sen mukanaan ja piti sitä aina lukon takana. Mutta silloin se oli jäänyt esille, sillä hänet kutsuttiin äkkipäätä ulos, par'aikaa hiuksiansa sukiessaan. Minä huomasin peilin ja riensin sinne mitä kiireimmin. Mutta herra sattui aivan sen eteen ennenkuin kerkesin väliin, ja silloin asia oli valmis. Hän loi pitkän, tuijottavan katseen siihen, vaaleni kalman karvaiseksi, kaappasi peilin, paiskasi sen tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan, vieläpä polki palasia kantapäillään ja musersi ne aivan tomuksi. Loput päivää hän vietti yksinään kamarissaan lukon takana. Ensiksi hän oli kuitenkin käskenyt minun ajaa kyökkipiika talosta aivan paikalla, sillä samalla hetkellä.

— Sepä oli kumma seikka! — sanoin mä.

— Voi herra, — jatkoi ukko, — ette uskoisi kuinka paljon vastusta minulla on ollut noista naispalvelijoista. Vaikea oli ensiksi saada ketään, joka tämmöisillä ehdoilla rupesi palvelukseen. — Mitä, eikö muka saisi olla murustakaan, minkä avulla hiuksensa laittaisi? — kysyivät he, ja läksivät pois, korkeasta palkasta huolimatta. Ja ne, jotka suostuivat, nepä taas osasivat valhetella! He vakuuttivat, etteivät he huolineet yhtään peilistä, he vakuuttivat, etteivät he koskaan muulloinkaan kurkistaneet peiliin. Ja ne samat tyttöluntukset kuitenkin toivat peilinsä tavalla tai toisella muassaan, vaatteihinsa kätkettynä. Ennemmin tai myöhemmin he sitten ottivat sen esille ja panivat johonkuhun paikkaan seisomaan (niinkuin tuo kyökkipiika), missä herra voi sattua sen näkemään. Ja sitten — tuommoisilla tytöillä ei ole yhtään omaatuntoa — kun jonkun heistä olin kielletystä teosta tavannut, hän vielä nosteli nenäänsä, rohkeana kuin kukko: No, millä keinoin muutoin saisin tietää, onko jakaus suora? Ei hän ollut tietävinäänkään, että hänelle juuri sentähden maksettiin korkeampi palkka, että tämä oli se asia, jota hän ei saisi tietää niin kauan kuin hän asui meidän talossa. Turhamielistä joukkiota, herra, ja mitä rumemmat, sitä turhamaisemmat. Ei ollut yhtään loppua heidän koukuttelemisillaan. Heillä oli peilit ompelurasiansa kannen sisäpuolessa, mistä minun oli melkein mahdoton löytää niitä, taikka virsikirjan tai kokkikirjan kansien sisäpuolella tai tee-rasioissaan. Minä muistan yhden palvelustytön, — viekas peijakas hän oli, isorokko oli kuopittanut hänen kasvonsa, — joka aina sekä tavallisella että tavattomilla ajoilla lueskeli rukouskirjaansa. Välistä arvelin: kas tämäpä on oikein jumalinen! ja välistä taas (aina sitä myöten millä tuulella satuin olemaan) arvelin hänen varmaan opiskelevan vihkimyskaavaa ulkoa. Mutta kerran kun tulin hiljaa hänen taaksensa, saadakseni selvää asiasta, niin — näetkö kummempaa! — siinä se taas oli vanha juttu! Kehyksetön peilinpalanen oli kirjan lehteen kiinnitetty postimerkkiarkin reunuksilla. Pelkkää viekkautta! Toiset taas pitivät peilinsä ruoka-aitassa tai kivihiilikellarissa, taikka antoivat sen jonkun naapurin piian tai tuolla nurkkauksen takana asuvan maitomuijan haltuun. Enkä voi olla tunnustamatta, — näin päätti ukko pitkän kertomuksensa, — että minustakin tuntui vähän vaikealta, kun ei saanut olla edes niin suurta peilinpirstaletta, että olisi nähnyt ajaa partansa. Alussa kävin parranajajan luona; vaan pian sen heitin ja annoin partani kasvaa, niinkuin isäntäkin teki. Samaten rupesin käyttämään hiuksianikin — näin sanoen herra Masey osoitti kädellä päätänsä, — niin lyhyinä, ettei niitä ole tarvis jakaa edestä eikä takaa.

Minä istuin jonkun aikaa ääneti hämmästyksissäni ja katselin vain kumppaniin. Uteliaisuuteni oli kovasti yltynyt ja suuresti halutti minua saada tietää vielä enemmän.

— Oliko teidän herrallanne joku ruma vika kasvoissansa, — kysyin viimein, — jonkatähden hän ei kärsinyt nähdä omaa kuvaansa peilissä?

— Ei millään tavalla, vakuutti vanha palvelija. — Hän oli niin sievä muodoltaan, kuin vain ihminen voi toivoa. Tosin hänen kasvonsa olivat hiukan kivulloisen ja surullisen näköiset; kenties olivat posket liian kalvakat; mutta mitään rumaa vikaa niissä ei ollut enempää kuin minussa tai teissä, herra. Ei, herra, ei; siinä ei ole syy.

— Missä sitten syy on? Mikä siihen on syynä? — kysyin tuskastuneena. — Eikös ole ketään ihmistä, joka tietäisi herranne salaisuuden?

— On maar', herra, — sanoi ukko, luoden katseensa vastapäätä olevaan ikkunaan. — Onpa yksi mies, joka tietää kaikki herrani salaisuudet ja tietää muiden muassa tämänkin salaisuuden.

— No, kuka se on?

Vanha mies kääntyi puoleeni ja katsoi minuun tarkasti. — Tohtori täällä, — sanoi hän. — Tohtori Garden. Isäntäni vanha ystävä.

— Tahtoisin päästä tuon tohtorin puheille, — nämät sanat pujahtivat itsestään suustani.

— Hän on nyt isäntäni luona, — vastasi Masey. — Hän tulee paikalla ulos, ja luulisinpa, että hän antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiinne. — Ukon vielä puhuessa ovi aukesi ja keski-ikäinen herra, jonka vartalo oli laiha ja pitkä, vaan alinomaisesta kumarruksissa istumisesta vähän lyhennyt, tuli ulos kynnykselle. Ukko Masey jätti minut heti. Hän mutisi itsekseen, että hänen piti kuulla mitä tohtorilla olisi käskemistä, ja riensi tien poikki. Pitkä herra puhui hänelle minutin tai kaksi vakavasti, luultavasti yläkerrassa asuvan sairaan asioista. Sitten lienen minä, käsien osoituksista päättäen, tullut heidän keskustelunsa esineeksi. Oli miten oli, kun ukko Masey oli mennyt sisään, niin tohtori poikkesi sille paikalle missä minä seisoin, ja tervehti minua hyvin lempeällä hymyllä.

— Ukko Masey sanoi minulle, herra, että teitä haluttaisi kuulla, miten ystävä parkani laita on. Minä olen par'aikaa kotiin menossa, ja jos ette katso liiaksi vaivaksi kävellä jonkun matkaa kanssani, niin tahdon mielelläni antaa teille kaikki tiedot hänestä, mitä minulla on.

Minä pyysin heti anteeksi rohkeuttani ja kiitin hänen tarjoomuksestaan; sitten läksimme yhdessä astumaan. Tultuamme tohtorin taloon ja käytyämme istumaan hänen työhuoneesensa, uskalsin kysyä, miten tuo sairas herraparka nyt jaksoi.

— Ei hänen tilansa, pelkään minä, ole paranemaan päin, — sanoi tohtori, — eikä taida olla mitään toivoakaan paranemisesta. Onhan ukko Masey jo kertonut teille jotakin hänen eriskummallisesta tilastaan, eikö niin?

— Niin on, hän on kertonut minulle vähäisen, — vastasin minä, — ja hän sanoi teidän tietävän kaikki.

Tohtori Garden tuli hyvin vakavan näköiseksi. — En minäkään tiedä kaikkea. Sen vain tiedän, mikä on seurauksena, kun hän saa nähdä peilin. Mutta mitkä seikat ovat olleet syynä siihen, että hän näkee niin eriskummallisia näkyjä, niistä en minäkään tiedä enempää kuin te.

— Näkee näkyjä? — kerroin hänen sanansa. — Ja niin eriskummallisia näkyjä?

Tohtori Garden hymyili innolleni, näytti jonkun aikaa kokoavan ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:

— Minä tulin kummallisella tavalla tutuksi herra Oswald Strangen kanssa. Me kuljimme italialaisella höyrylaivalla Civita Vecchiasta Marseilleen. Koko yön oli jo matka kestänyt. Aamusella olin partaani ajamassa, kun yht'äkkiä tuo herra tuli taakseni, tuijotti hetken aikaa pieneen peiliin, jonka edessä seisoin, ja sitten, sanaakaan virkkaamatta, tempasi sen alas seinältä ja paiskasi sen jalkojeni eteen palasiksi. Hänen kasvonsa olivat ensin aivan vaaleat enemmän, luullakseni, pelosta kuin vihastuksesta — mutta hetken kuluttua ne muuttuivat jälleen ja hän näkyi olevan häpeissään siitä mitä oli tehnyt. No, — jatkoi tohtori hetken aikaa hymyillen, — tietysti olin tästä saakelin lailla suutuksissani. Ajoin juuri alaleukaani, ja tuosta äkillisestä teosta säpsähdin, niin että veitsi kävi lihaan. Paitsi sitä koko tekokin oli hävytön ja loukkaava, ja minä pidin Strange paralle aika saarnan niin kovilla sanoilla, että siitä, asiaa nyt muistellessani, olen pahoilla mielin. Vaan sillä hetkellä luullakseni, ei sitä olisi voinut kummeksia. Mitä pahantekijään itseensä tuli, niin vimmanpuuskan mentyä ohi, hän näkyi olevan niin häpeissään ja pahoilla mielin, että vihani kohta lauhtui. Hän kutsui pääpassarin ja maksoi runsaasti höyrylaivan peilistä, jonka hän oli rikkonut. Tälle passarille ynnä muutamille matkustaville, jotka salissa silloin olivat, hän selitti tehneensä sen vahingossa. Mutta minulle hän antoi toisen selityksen. Kenties hän tunsi, etten minä voinut uskoa sitä ainoasti vahingossa tapahtuneeksi. Kenties häntä itseään halutti ilmoittaa salaisuutensa jollekulle. Oli miten oli, hän tunnusti minulle rikkoneensa peilin vastustamattoman mielijohteen pakoituksesta. Tämmöisen puuskan hän sanoi aina välistä yllättävän häntä; se oli melkein kuin suonenvetoa. Hän anoi hartaasti anteeksi ja pyysi, etten lukisi hänelle syyksi tekoa, josta hän oli itse pahasti häpeissään. Sitten hän onnistumattomalla tavalla yritti laskea leikkiä, mies parka, sanoen itse antavansa partansa kasvaa, ja harmistuvansa, kun hän näki jonkun muun suotta vaivaavan itseään sen ajamisella. Mutta ei hän virkkanut mitään rasittavasta ruumiin tai mielen taudista, ja pian sen jälkeen hän erosi minusta.

Lääkärinä tietysti olin hiukan halukas herra Strangen tilaa tutkimaan. Marseilleen saavuttuamme seurustelin välistä hänen kanssaan. Hän oli hyvin hauska seurakumppali, mutta kuitenkin näin aina, että hän salasi jotakin. Hän ei tahtonut puhua entisestä elämästään; varsinkaan hän ei koskaan mielellään kosketellut matkustuksiansa ja oloansa Italiassa, missä hän kuitenkin, minun arvatakseni, varmaan oli kauan aikaa asuskellut. Hän puhui sujuvasti italian kieltä ja näkyi tuntevan maata; mutta hän ei mielellään siitä puhunut.

Sillä ajalla kun näin yhdessä seurustelimme, sattui hetkiä, jolloin hän niin vähän osasi hillitä itseänsä, että minua, vaikka kyllä olin jokseenkin paljon kokenut, melkein peloitti olla kahden kesken hänen kanssaan. Nämät puuskat olivat erinomaisen kovat ja äkilliset; ja niissä kaikissa oli se yhteinen omituisuus, että joku kauhistuttava ajatus johtui hänelle mieleen, niin pian kun hän katsahti peiliin. Kun olimme jonkun aikaa yhdessä matkustaneet, niin minäkin rupesin, melkein yhtä paljon kuin hän, pelkäämään kaikkia viattomasti seinässä riippuvia tai yöpöydällä seisovia peilejä.

Peilin näkö muuten ei aina vaikuttanut samalla tavalla Strange parkaan. Välistä hän näytti vimmastuvan aivan raivoisaksi; välistä hän ikäänkuin jähmettyi kiveksi, seisoi liikkumatonna ja ääneti kuin kaatuvatautinen. Yhtenä yönä — pahimmat seikat aina tapahtuvat yöllä, vieläpä useammin kuin uskoisikaan, myrskyisinä öinä — olimme pienessä kaupungissa Auvergnen maakunnassa. Se oli vähän tunnettu paikka, syrjässä kaikista rautateistä. Meitä oli sinne viekoitellut osaksi siellä tavattavat muinaisajan jäännökset, osaksi seudun kauneus. Ilma ei ollut meille suosiollinen. Päivä oli ollut synkkä ja pilvinen, helle tukehduttava ja ukkonen oli uhannut aamusta alkain. Päivän laskun aikana nämät uhkaukset täyttyivät. Ukkosen ilma, joka kaiken päivää oli ollut nousemassa, — meidän mielestämme se näytti kohoavan vastatuuleen, — puhkesi nyt kovasti riehumaan meidän majapaikkamme yläpuolella.

— On muutamia vahvahermoisia, enimmäkseen käytännöllisissä toimissa liikkuvia ihmisiä, jotka eivät millään tavalla usko, että ilmanvaihteet vaikuttavat tai voivat vaikuttaa muiden ihmisten mieleen tai ruumiisen. Minä en kuulu tähän ihmislajiin. Suoraan sanoen en voi uskoa, että sään muutokset, jotka niin suuresti vaikuttavat eläimiin, jopa elottomiinkin esineihin, olisivat vallan vaikuttamatta ihmisruumiin herkkätuntoiseen, monimutkaiseen rakenteesen. Osaksi luen siis ilman rauhattomuuden syyksi, että juuri sinä iltana mieleni tuntui niin raskaalta ja levottomalta. Kun uusi ystäväni Strange ja minä olimme sanoneet jäähyväiset ja kumpikin menneet kamariimme, ei minua vähääkään haluttanut mennä levolle. Jyrinä kulki yhä vielä niitä vuoriharjuja myöten, joiden keskellä ravintolamme seisoi. Välistä se kuului likempää, välistä etempää; mutta se kuului melkein lakkaamatta, ainoasti muutamien minuuttien loma-aikaa pitäen. En päässyt millään lailla irti huolettavista ajatuksista, jotka toinen toisensa perästä vastustamattomasti painoivat mieltäni.

— Tuskinpa lienee tarpeellista lisätä, että aika-ajoin yhä muistelin toisessa kamarissa olevaa matkatoveriani. Hän oli melkein lakkaamatta mielessäni. Koko illan hän oli ollut raskaalla, synkällä mielellä, ja erotessamme näin hänen silmissänsä ilmeen, jota en voinut unohtaa.

— Meidän kamariemme välillä oli ovi eikä seinäkään ollut kovin paksu. Mutta sittenkään en ollut erottuamme kuullut ainoatakaan ääntä, joka olisi ilmoittanut, että hän oli kamarissaan, vielä vähemmin mitään, josta olisin huomannut hänen olevan valveilla ja liikkeellä. Silloisessa mielentilassani, herra, tämä äänettömyys minua peloitti, ja monenlaiset hullut arvelut — että hän voisi olla kuollut tai saada suonenvetokohtauksen tai jotakin muuta, — risteilivät päässäni, etten lopulta voinut hillitä itseäni. Minä menin siis ovelle, kuuntelin hyvin tarkkaan, vaikka turhaan, eikö kuuluisi mitään, jopa viimein koputin jokseenkin kovasti. Ei tullut vastausta. Nytpä en malttanut viipyä enää, vaan heitin sikseen kaikki kursastelemiset ja astuin sisään.

Kamari näkyi avaralta ja autiolta, sillä huonekaluja oli vähän. Ainoa palava kynttilä valaisi sitä niin hämärästi, että oli melkein mahdotonta — paitsi salamoiden välähtäessä — eroittaa mitään sen suurissa, pimeissä nurkissa. Pieni, huononpuolinen sänky seisoi yhdellä seinällä ja sitä peittivät keltaiset pumpuliuutimet, jotka riippuivat alas kattoon kiinnitetystä suuresta rautarenkaasta. Muita huonekaluja ei ollut paitsi kahta vanhaa tuolia, yöpöytää ynnä vielä vanhaa piironkia, joka samassa toimitti pesupöydän virkaa. Sen päälle, näet, oli asetettu pieni pesuvati, pesukannu ja pyyhinliina. Yöpöydällä seisoi suuri vanhanaikuinen peili veistoksilla koristetuissa kehyksissään.

— Kaikki nämät näin epäilemättä silloin, koska ne nyt niin hyvin muistan. Vaan enpä ymmärrä kuinka olisin ne nähnyt, sillä minusta tuntuu että astuessani kamariin kaikki aistimieni ja mieleni voima kohdistui siihen aaveentapaiseen haamuun, joka seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, peilin edessä.

— Sitäpä oli kauhea katsella! Pöydällä seisovan ainoan kynttilän hämärä valo valaisi Strangen kasvoja alhaaltapäin ja kuvasti (sen nyt muistan) hänen kasvonsa suurena ja mustana varjona seinälle hänen taaksensa sekä myös lakeen hänen yläpuolellensa. Hän oli hiukan eteenpäin kumarruksissa, nojasi kättänsä pöytään, ja katsoi hirvittävästi tuijottaen peiliin, joka seisoi hänen edessään. Hiki helmeili kalmankarvaisella otsalla. Hänen jäykät kasvonpiirteensä ja kalpeat huulensa näyttivät hämärässä valossa hirveämmiltä kuin mitä sanoin voin selittää. Hän oli niin kokonaan vaipunut hämmästykseensä, ettei hän ollut huomannut koputustani ovelle eikä myöskään askelteni kolinaa. Ei hän sittenkään liikahtanut eikä muuttunut muodoltaan, vaikka huusin häntä ääneen nimeltä.

— Sepä oli kauhistuttava näky: avarassa, autiossa kamarissa, äännettömyydessä joka oli jotakin enempää kuin vain äänettömyyttä, tuo aaveentapainen haamu, joka jostakusta käsittämättömästä syystä oli kivettynyt! Ja tuo äänettömyys ja tuo hiljaisuus! Ukkosenkin jyrinä tällä hetkellä oli vaiennut. Sydämeni oli säikähdyksestä käynyt liikkumattomaksi. Sitten vaistomaisesti hiivin hitain askelin yhä likemmäksi pöytää, ja viimein — peläten saavani nähdä siinä vieläkin hirvittävämmän aaveen kuin se, mikä jo oli silmieni edessä — katsahdin hänen olkapäänsä yli peiliin. Sitä tehdessäni satuin koskettamaan hänen käsivarttansa, vaikka vain hiljaa. Samassa tuo lumous, joka oli häntä siteissään pitänyt — kukaties kuinka kauan? — näkyi kadottaneen voimansa ja hän palasi tosimaailmaan. Hän kääntyi puoleeni yhtä äkillisesti kuin tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun ja tarttui käsivarteeni.

— Kerroin teille, että ennenkuin astuin ystäväni kamariin, oli mieleni jo ollut raskas ja levoton. Mutta tällä hetkellä oli pakko ryhtyä johonkin toimeen ja tämän miehen tuskan rinnalla kaikki omat tunteeni näyttivät niin mitättömiltä, että minun rauhattomuuteni melkein kokonaan katosi. Minä tunsin, että minun täytyi olla rohkea.

— Kasvot edessäni olivat kuitenkin taas masentamaisillaan rohkeuttani. Silmät, jotka tuijottivat minuun, olivat niin täynnä kauhistusta, huulet edessäni — jos niin sopinee sanoa — näyttivät aivan mykiltä. Onneton mies katsoi kauan aikaa minua silmiin, ja sitten pitäen minua yhä vielä käsivarresta kiinni, hän käänsi pois päänsä, hitaasti, aivan hitaasti. Minä olin koetellut vetää häntä hiljaa pois peilin edestä, mutta hän ei tahtonut liikkua paikaltaan, ja nyt hän taas tuijotti peiliin yhtä kiinteästi kuin taannoin. En malttanut nyt enää, vaan vedin hänet vähitellen pois, käyttäen niin paljon väkivaltaa kuin välttämätöntä oli. Sillä tavoin sain hänet talutetuksi tuolille, joka seisoi sängyn vieressä. — Tulkaa! — sanoin — pitkän äänettömyyden jälkeen kuului ääneni omastakin mielestäni kolealta ja oudolta — tulkaa! Te olette liiaksi väsyksissä, ja ilma teitä rasittaa. Ettekö arvele parhaaksi mennä levolle? Mitä jos kävisitte sänkyyn? Sallikaa minun koettaa lääkärintaitoani ja antaa teille viihdyttävää lääkettä.

— Hän piteli minua kädestä ja katsoi hartaasti silmiini. — Nyt tuntuu paremmalta, — sanoi hän viimein hyvin heikolla äänellä. Yhä edelleen hän katsoi hartaasti silmiini. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut tehdä tai sanoa jotakin, mutta siihen hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta. Viimeinpä hän nousi tuolilta, jonne olin asettanut hänet istumaan, ja meni, viitaten minua seuraamaan, jälleen lattian poikki yöpöydän luo, peilin eteen. Koko hänen ruumiinsa värähteli katsoessaan siihen. Mutta nähtävästi hän pakoitti itseään tekemään sitä, mitä hän oli aloittanut. Hän pysyi paikallaan ja viittasi, silmiänsä siitä siirtämättä, että minun piti tulla hänen viereensä seisomaan. Sen tein.

— Katsokaa tuohon! — sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. Hän nojasi taas niinkuin taannoinkin kätensä pöydään. Hän viittasi vain päällään peiliin, selittäen mitä hän tahtoi. — Katsokaa tuohon! — sanoi hän uudestaan.

— Minä tein niinkuin hän käski.

— Mitä te näette siinä? kysyi hän nyt.

— Mitäkö näen? — toistin minä, yrittäen puhua niin iloisesti kuin mahdollista, ja kuvaten hänen omaa muotoansa niin hyvin kuin taisin. —Näenhän sangen, sangen kalpeat kasvot; laihat, kuopistuneet posket —

— Mitä? — huusi hän pelästyneellä äänellä, jonka syytä en voinut ymmärtää.

— Laihat, kuopistuneet posket, — jatkoin minä, — ja kaksi kuopistunutta silmää, joiden terät ovat sangen suuret.

— Minä näin ystäväni muodon muuttuvan ja tunsin kuinka hänen sormensa vielä kovemmin tarttuivat käsivarteeni. Minä katkaisin heti puheeni ja käännyin hänen puoleensa. Hän ei kääntänyt päätään, vaan katsoi yhä peiliin ja näkyi ponnistelevan saadakseen sanat suustaan.

— Mitä? — änkytti hän viimein. — Te-kin siis näet-te sen?

— Mitäkö näkisin? — kysyin kohta.

— Nuot kasvot! — huusi hän kauhistuksella. — Nuot kasvot — jotka eivät ole omani — ja jotka — minä aina näen omien kasvojeni asemesta — aina!

— Tästä selityksestä minä kävin sanattomaksi. Nyt oli salaisuus selitetty — vaan minkälainen selitys! Pahempi, sadoin verroin pahempi kaikkea mitä olin saattanut ajatella. Mitä! Eikö tämä mies voinut nähdä omaa kuvaansa peilissä? Ja oliko siinä hänen mielestään toinen kuva? Tämän ajatuksen kauheus saattoi minut ensihetkenä sanattomaksi. Mutta sitten huomasin minkä pahan vaikutuksen äänettömyyteni teki häneen.

— Ei, ei, ei! — huusin minä niin pian kuin kykenin puhumaan. — Ja sata kertaa ei! Tietysti näen teidän kuvanne enkä kenenkään muun. Teidän muotoanne olin kuvaavinani, teidän ainoasti.

— Mutta hän ei kuunnellut sanojani. — Katsokaapa tuohon! — sanoi hän matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä, osoittaen omaa kuvaansa peilissä. — Kenenkä muodon tuossa näette?

— Teidän tiedysti! — Ja sitten lisäsin, hetken kuluttua: — Kenenkäs sitten te näette?

— Ikäänkuin tietämättään vastasi hän: — Hänen — ainoasti hänen — aina vain hänen! — Hän seisoi hetken ääneti ja huusi sitten kovalla ja kauhistavalla kiljahduksella: — Aina hänen, aina hänen vain! — ja kaatui tunnotonna lattialle.

— Nyt edes tiesin mitä minun piti tehdä. Tässä kumminkin oli seikka edessä, minkä ymmärsin. Niinkuin aina oli minulla tälläkin matkalla mukanani pieni rasiallinen lääkkeitä ja lääkärinkojeita. Niillä tein siis, mitä tässä oli tarpeen. Ensin herätin onnettoman sairaan tainnoksista: sitten nukutin hänet lääkkeillä lepoon, jota hän niin suuresti kaipasi. Hän tuli kovasti kipeäksi, olipa muutamia päiviä aivan kuoleman kielissä. En siis voinut jättää häntä, vaikka minun välttämättä olisi pitänyt lähteä Lontoosen. Kun hän alkoi parata, kirjoitin Englantiin kirjeen palvelijalleni John Maseylle, jonka tiesin luotettavaksi mieheksi, ja käskin hänen tulla luokseni. Annettuani hänelle pääasialliset tiedot sairaan tilasta, jätin hänet sinne hoitajaksi, sillä käskyllä että sairas olisi tuotava kotimaahan takaisin, niin pian kuin hän suinkin jaksoi.

— Pysyipä tuo kauhistuttava tapaus alinomaa mielessäni. Joka päivä olin näkevinäni silmieni edessä tuon onnettoman miehen, välistä vimmastuneena lyövän rikki peilin, joka viattomasti aiheutti hänen tuskaansa, välistä seisovan liikahtamatta tuon hirmukuvan edessä mikä hänet kiveksi jähmistytti. Minä muistelin kuinka kerran, poikettuamme tiepuolessa olevaan ravintolaan, satuin hänet äkkiä näkemään. Hän seisoi samalla tapaa aivan kirkkaalla päivällä. Hän seisoi selin minuun, ja minä odotin ja katsoin melkein puolen tuntia. Mutta hän seisoi yhä vaan liikkumatta, hiiskumatta, eikä edes näkynyt hengeäkään vetävän. En tiedä oikein sanoa kumpainenko oli hirvittävämpää tämäkö näky täydessä päivän valossa vai tuo sydänyöllä, kun ukkosen jyrinä kulki vuorien välitse.

— Lontoosen palattuansa, missä hänellä omassa talossaan oli johonkin määrin valta käskeä, mitä kaluja sai olla, mitä ei, Strange raukka tuli paremmin toimeen kuin missään muualla. Harvoin hän kävi ulkona paitsi yön aikana. Mutta olenpa kuitenkin pari kertaa päivälläkin seurannut häntä kävelyillä, ja joka kerta olen nähnyt hänet suuressa tuskassa, jos oli kuljettava peilikaupan ohi.

Nyt on melkein vuosi siitä, kun ystävä parkani seurasi minua tänne, minne minä olin vanhoiksi päivikseni muuttanut. Viime kuluneina kuukausina on hän päivä päivältä yhä ollut huononemassa. Keuhkoihin on tullut tauti, joka vie hänet hautaan. Lisättävää olisi vielä, sivumennen, että John Masey on lakkaamatta pysynyt hänen luonaan, siitä asti kun hänet siihen toimitin. Minun silloin siis täytyi hankkia itselleni toinen passari.

— Ja sanokaapas nyt, — lopetti tohtori kertomuksensa, — oletteko ikänä kuullut surkeampaa juttua, ja lieneekö kukaan ihminen ollut niin kauhean mielikuvituksen alainen kuin hän?

Juuri kun olin vastaamaisillani, kuului askeleita rappusista, ja ennenkuin sain sanat suustani, tuli ukko Masey sisään kiireesti ja pelästyksissään.

— Minä juuri kerroin tälle herralle, — sanoi tohtori, joka ei kohta huomannut ukon muuttunutta muotoa, — kuinka te minusta luovuitte ja menitte nykyisen isäntänne palvelukseen.

— Voi, herra! — vastasi mies levottomalla äänellä, — pelkäänpä pahasti, ettei hän enää kauan aikaa pysy minun isäntänäni.

Tohtori kavahti paikalla istualtaan ylös. — Mitä? Voiko hän huonommin?

— Minun luullakseni, herra tohtori, hän on kuolemaisillaan, — sanoi ukko.

— Tulkaa mukaan, herra! Te ehkä voitte olla apuna, jos maltatte pysyä hiljaa. — Näin sanoen tohtori kaappasi hattunsa, ja muutamien minuuttien päästä me olimme Korvaustalon edessä. Vielä muutamien sekuntien kuluttua seisoimme yläkerroksessa kamarissa, jota uutimet pimittivät. Vuoteella edessäni makasi kalmankarvainen, laihtunut, nähtävästi kuolemaisillaan oleva mies. Se oli hän, josta juuri olin kuullut kerrottavan.

Sisään astuessamme hän makasi silmät ummessa, ja minulla oli siis tilaisuutta tarkastaa hänen ulkomuotoansa. Siinäpä näkyi selvään surkean elämän jäljet. Piirteiltään kasvot olivat säännölliset, jopa tavallansa kauniit. Niiden kauneutena oli erinomainen hienous ja pehmeys. Voimaa ei niissä näkynyt vähääkään. Kenties siinä voiman puutteessa olikin alkusyy niihin hairauksiin — kenties siihen rikokseen — joka tämän miehen elämän oli saattanut niin surkeaksi. Kenties rikokseen? Tuskin oli ajateltava, että niin hirveä, kaiken elinkautta kestävä tuska, kuin se joka häntä vaivasi, olisikaan voinut syntyä, jollei hän jollakulla rikoksella olisi semmoisen rangaistuksen alaiseksi joutunut. Mikä se rikos oli, sen saisimme kohta kuulla.

Usein, luulisinpa aina, sattuu että nukkuva mies, jos hänen unensa ei ole tavattoman raskas, herää, kun joku katselee häntä. Niin nytkin tapahtui. Kun me katsoimme häntä, niin nukkuja äkkiä heräsi ja katsahti meihin. Hän ojensi kätensä ja puristi heikosti tohtorin kättä. — Kuka tuo on? — kysyi hän sitten, osoittaen minua.

— Tahdotteko, että hän menee pois? Tämä herra tietää vähäisen teidän taudistanne ja säälii kovin teidän tilaanne. Mutta hän lähtee kohta, jos niin tahdotte, — sanoi tohtori.

— Ei. Pysyköön vaan.

Minä kävin syrjemmäksi istumaan, mistä voin kuulla ja nähdä kaikki, sairasta häiritsemättä. Siten odottelin mitä tulisi. Tohtori Garden ja ukko Masey seisoivat vuoteen vieressä. Hetken ajan olimme kaikki ääneti.

— Tuokaa minulle peili! — sanoi yht'äkkiä Strange.

Näistä sanoista me kaikki säpsähdimme.

— Minä olen kuolemaisillani, — ettekö tahdo täyttää viimeistä pyyntöäni?

Tohtori Garden kuiskasi vanhan Maseyn korvaan, ja tämä läksi ulos. Hän ei viipynyt kauan poissa, sillä hän kävi vain naapuritalossa. Tullessaan oli hänellä soikea peili kädessänsä. Väristys kävi sairaan koko ruumiin läpi, kun hän sen näki.

— Pankaa se, — sanoi hän heikolla äänellä, — vaikka mihin — vähäksi aikaa.

Ei kukaan meistä puhunut. Minä uskon, että tällä odotuksen hetkellä ei kukaan meistä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi yrittänyt.

Sairas koetti kohota istualle. — Pankaa minulle tyyny tueksi selän taakse, — sanoi hän. — Minun on vaikea puhua — minulla olisi jotakin sanomista.

Tyynyjä pantiin hänelle selän taakse, niin että hän pysyi istualla ja että pää oli pystyssä.

— Minä tarvitsen tuon pian, — sanoi hän osoittaen peiliä. — Tahtoisin nähdä — — Hän keskeytti puheensa ja näkyi muuttaneen päätöksensä. Hän säästi sanojaan. — Tahdon kertoa teille — kaikki siitä asiasta. — Taas hän vaikeni. Sitten hän näkyi ponnistavan kaikki voimansa ja rupesi jälleen puhumaan, alussa sangen katkonaisesti.

— Minä rakastin hellästi vaimoani. Minä rakastin häntä — hänen nimensä oli Lucy. Hänkin oli englantilainen; mutta, mentyämme naimisiin, asuimme kauan aikaa ulkomaalla — Italiassa. Hän oli mieltynyt siihen maahan, ja minä olin mieltynyt kaikkeen, mihin hänkin. Hän maalasi mielellään, ja minä hankin hänelle opettajan. Tämä mies oli italialainen. En huoli mainita nimeä. Me aina vain mainitsimme häntä Opettajan nimellä. Kavala, viekas mies hän oli. Opetusvirkansa peitteen alla hän käytti tilaisuutta ja opetti vaimoani häntä rakastamaan — häntä rakastamaan.

— Rintaani ahdistaa. En huoli laveammalta kertoa, kuinka siitä sain tiedon; mutta minä sain siitä tiedon. Me olimme pienellä harjoitelmaretkellä, kun sain asiasta selvän. Minä vimmastuin silmittömästi, ja olipa vielä toinen, joka yhä kiihdytti vimmaani. Vaimoni kamarineitsyt näkyi myös rakastaneen tätä samaa miestä — Opettajaa — ja hän oli nyt hyljätty, poljettu. Hän se kertoi minulle kaikki. Hän oli ollut heidän välittäjänsä, kanniskellut heidän kirjeitään. Kun hän kertoi minulle nämät asiat, niin oli sydänyö syrjäisessä italialaisessa kylässä, vuoristossa. — Opettaja on nyt kamarissaan, — lopetti neitsyt, — ja par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle.

— Nämät sanat kuultuani en enää voinut hillitä vimmastustani. Kostonhaluinen olin luonteeltani — huomatkaa se — ja nyt kostonhimoni oli niinkuin polttavaa janoa. Koska olimme matkustaneet autioilla seuduilla, niin olin ottanut aseita matkaan. Kun neitsyt sanoi: — Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle — niin käteni aivan itsestään tarttuivat pistooleihin. Vähäinen lohdutus on minulla perästäpäin ollut siitä muistosta, että kaappasin ne molemmat. Kenties sinä hetkenä aikomukseni oli rehellinen, vaatia häntä kaksintaisteluun. En sentään varmaan tiedä, mikä silloin lienee ollut mielessäni. Neitsyen sanat: — Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle. — ne vain soivat korvissani.

Sairas keskeytti puheensa vetääkseen henkeä. Seuraava lomahetki tuntui meistä nyt koko tunnin pituiselta, vaikka ei suinkaan kulunut kuin pari minuuttia ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua.

— Minun onnistui hänen huomaamattansa astua kamariin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet siihen toimeen, joka hänellä oli käsillä. Hän istui ainoan, kamarissa olevan pöydän ääressä, matkakirjoitusrasia edessään, ja kirjoitti yhden ainoan kynttilän valossa. Se oli kömpelötekoinen pöytä, ja — sen takana — juuri hänen edessään — seisoi — seisoi peili.

— Minä hiivin hänen taakseen ja katsahdin hänen olkapäänsä yli kirjeesen. Luinpa siinä: »Armas Lucy, rakastettu silmäteräni!» Ne sanat luettuani koskin sen pistoolin liipaisimeen, joka oli oikeassa kädessäni. Hän kaatui — kaatui kuolleena — mutta ennenkuin hän kuoli, hän katsahti vielä kerran ylös — ei minuun, vaan kuvaani peilissä — ja siitä asti hänen kasvonsa — semmoiset kasvot — ovat aina näkyneet joka peilissä — ja minun kuvani — minun oma kuvani — on kadonnut!

Hän vaipui voimattomana alas. Me riensimme kaikki hänen luokseen, arvellen että hän nyt oli kuollut, sillä hän makasi niin liikkumatonna.

Mutta henki ei vielä ollut lähtenyt. Virvoittavia lääkkeitä saatuaan, hän vielä tointui. Hän yritti taas puhua ja mutisi aika-ajoin epäselviä sanoja, josta harvoin saimme selkoa. Sen kuitenkin ymmärsimme, että hänet oli viety italialaisen tuomioistuimen eteen. Hänen syyllisyytensä oli tullut todistetuksi; mutta useampain helpoittavain asianhaarojen tähden hän oli tuomittu ainoastaan kaksivuotiseen vankeuteen, niin kumminkin olimme ymmärtävinämme. Sitä vastoin emme saaneet mitään selkoa siitä, mitä hän puhui vaimostaan. Elossa hän kuitenkin vielä oli, sen arvasimme siitä mitä hän tohtorin korvaan kuiskasi testamentissa tehdystä määräyksestä.

Lopetettuansa kertomuksensa hän makasi toista tuntia horroksissa. Sitten hän taas heräsi yhtä äkillisesti kuin taannoin sisään tullessamme. Hän katsoi levottomasti ympäri huonetta, kunnes hänen silmänsä osuivat peiliin.

— Tuokaa se tänne, — sanoi hän kiireesti; mutta minä huomasin, ettei hän tällä kertaa värähtänyt, kun se tuotiin hänelle. Kun ukko Masey seisoi sängyn vieressä, peili kädessä, itkien aivankuin lapsi, niin tohtori Garden astui väliin ja tarttui Strange raukan käteen.

— Onko tämä viisasta? — kysyi hän. — Arveletteko tarpeelliseksi vielä kerran manata esille haamun, joka on ollut teidän elämänne kiusana, nyt kun tämä elämä jo on niin lähellä loppuaan? Teidän rikoksenne rangaistus, — lisäsi hän juhlallisesti, — on ollut hirveä. Jumalan armoon luottaen toivokaamme, että se rangaistus nyt on loppunut.

Kuolemaisillaan oleva mies kohosi vielä kerran suurella vaivalla istualle. Hän katsoi tohtoriin, ja hänen silmissään oli ilme, jonka tapaista ei kukaan meistä ollut koskaan ihmiskasvoissa nähnyt.

— Niin minäkin toivon, — sanoi hän vienolla äänellä, — mutta antakaa minun tässä asiassa tehdä niinkuin haluan — sillä jos nyt, kun peiliin katson, näen taas oman muotoni — vain yhden kerran vielä — niin toivoni on siitä vielä vahvistuva — se on oleva minulle Jumalan antama merkki.

Tohtori, kuullessaan hänen näin puhuvan, väistyi, mitään sanomatta, pois edestä. Vanha palvelija tuli aivan lähelle, kumartui hiukan isäntänsä puoleen ja piteli peiliä hänen edessänsä. Samassa me, jotka seisoimme ympärillä, henkeä vetämättä näimme kuolevan kasvojen ilmaisevan ihastusta, joka ei sallinut enää epäilykselle sijaa. Tuo aave, joka kaiken ikää oli häntä kiusannut. oli nyt kuolinhetkellä kumminkin kadonnut!

Haararata N:o 4.

Postivaunu.

Monta vuotta takaperin, kun tämä rautatie ei vielä ollut hankkeessakaan, palvelin minä postinhoitajana postivaunussa, joka kulki Lontoon ja erään pienen kaupungin väliä. Tämän kaupungin asema oli eräässä sisämaan kreivikunnassa. Pankaamme sen nimeksi Fazeley. Virkanani oli seurata sitä junaa, joka läksi kello 8.15 iltasella Fazeleystä ja saapui Lontoosen sydänyön aikana; sitten palasin taas päiväjunalla, joka Lontoosta läksi kello 10.30 seuraavana aamuna. Tämän tehtyäni sain viettää yhden rauhallisen yön Fazeleyssä, jolla aikaa toinen virkaveljeni kulki saman matkan. Tällä tavoin olin aina joka toinen yö virantoimituksessa junan postivaunussa. Ensi alussa hermojani vähän väristytti ja kivisti, kun piti tehdä työtä junan ajaa rytkytellessä siltojen alatse ja tunnelien lävitse, vauhdilla jota silloin vielä pidettiin ihmeellisenä ja vaarallisena. Mutta pianpa käteni ja silmäni tottuivat vaunun tärinään, ja minä opin suorittamaan työni yhtä joutuisasti ja huolettomasti kuin jos olisin istunut siinä pikkukaupungin postikonttorissa, missä minulla oli ollut ensimäinen virkani ja mistä olin päässyt tähän parempaan paikkaan piirikunnan postipäällikön, herra Huntingdonin avulla. Työmme todellakin muuttui pian totutuksi yksitoikkoiseksi tavaksi, ja minä toimitin sitä lakkaamatta, joka toinen yö, yhdessä ainoan apumieheni, nuoremman postisihteerin kanssa. Rautatieposti ei ollut, näet, silloin vielä paisunut niin tärkeäksi, eikä vaatinut niin monta virkamiestä kuin tätä nykyä.

Matkamme kävi maakunnan kautta, missä maanviljelys oli yleisimpänä elatuskeinona. Tämän maakunnan pienistä kaupungeista ei karttunut tavallisesti enempää kuin kaksi, kolme postisäkillistä kirjeitä. Yksi säkillinen aina meni Lontoosen, toinen kenties läänin pääkaupunkiin: kolmas, joka oli osoitettu rautatien postivaunuun, antoi meille työtä. Meidän tuli avata se säkki ja järjestää sen sisällys eri osoitteiden mukaan. Monessa näissä pikkukaupungeissa oli postinhoito, niin kuin se nytkin vielä yleisesti on, naisten hallussa. Nämät naiset, enimmäkseen nimellisten postimestarien vaimot tai tyttäret, tekivät melkein kaiken työn, ja säkkien mukana seuraavat liput olivat enimmiten heidän allekirjoittamiansa. Minä olin silloin nuori mies, ja naisten käsialan katseleminen huvitti minua enemmän kuin nyt. Yhden tämmöisen postimestarin perhekunnan käsialat varsinkin olivat minulle hyvin tutut, vaikka en heitä itseään koskaan ollut nähnyt. Nämät käsialat olivat selvät, kauniit ja sivistyneet, ja erosivat suuresti tavallisista variksen koukeroista muissa lipuissa. Eräänä uudenvuoden aattona, kun sydämeni juuri oli hyvin hellänä, pistin sen kirjemytyn sisään, joka oli heidän postikonttoriinsa menevä, pienen paperiliuskan, johon olin kirjoittanut: »Onnellista uutta vuotta teille kaikille!» Seuraavana iltana sain vastaukseksi samanlaisen toivotuksen, jonka kolme Clifton-nimeä oli allekirjoittanut. He olivat sisaruksia, arvasin minä. Siitä päivin tuli silloin-tällöin pari sanaa minulta heille tai heiltä minulle, kirjemytyn sisään kätkettynä. Tuttavuuden ja ystävyyden tunteita heräsi minussa, vaikken ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta nähdä ihania, tuntemattomia ystäviäni.

Seuraavan lokakuun lopulla silloinen pääministeri. tuli syysvierailulle muutaman aatelisherran luokse, jonka maakartano oli likellä pientä, meidän rautatien varrella olevaa kylää. Pääministerin kirjearkku, joka sisälsi kaikki valtiolliset asiakirjeet, joita katsottiin tarpeelliseksi lähettää hänelle maalle, kulki yhä hänen ja valtiosihteerin välillä, arvattavasti, niinkuin muutkin lähetykset, meidän käsiemme kautta. Europan mannermaalla olivat valtioasiat silloin juuri sangen rauhattomassa tilassa. Luultiin yleisen sodan syttyvän, ja paljon huhuja oli syntynyt sen johdosta, että kaikki ministeristön jäsenet olivat hajonneet maaseudulle, kukin tahollensa. Näiden seikkojen vuoksi oli ministerin kirjearkun hoito minulle vielä tärkeämpi kuin muuten. Se oli kooltaan ja ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin nuo vanhanaikuiset naisten työrasiat, jotka olivat tavalliset ennen nykyisiä poleeratuita ja koristeisia puurasioita. Samoin kuin nekin oli se päällystetty punaisella Marokon nahalla ja lukittiin avaimella. Ensi kerralla, kun se tuli käsiini, katselin sitä tietysti suurella uteliaisuudella. Yhdessä kannen kulmassa keksin eriskummallisen kuvan, joka oli siihen hienosti piirustettu. Se oli luultavasti teräskynän kärjellä tehty jonakuna syvämietteisenä hetkenä, jolloin me kaikki piirtelemme kuvia ja koukeroita mihin kaluun hyvänsä, joka on edessämme. Se oli tuo vanha salaliittolaistunnusmerkki: sydän, johon on väkipuukko pistetty. Hauskaapa olisi tietää, arvelin minä, liekö pääministeri itse tuon piirustanut, vai joku hänen sihteereistään.

Kylän postipaikasta emme milloinkaan saaneet varsinaista kirjesäkkiä Lontoosen vietäväksi. Melkein ainoat täältä pääkaupunkiin menevät kirjeet tulivat mainitusta isosta herraskartanosta. Sen postikontti ynnä ministerin kirjearkku tuotiin siis meille suoraan käsiin. Tällä tavoin se arkku kulki kymmenen päivää edestakaisin. Muulloin juna tässä paikassa vain hidastutti kulkuaan; mutta pääministerin käynnin aikana se oli aina pysähdytettävä, niin että ministerin luotettava palvelija paremmaksi varmuudeksi saisi antaa tärkeän arkun minun omiin käsiini. Olipa minulla hämärä luulo, että paitsi sitä vielä joku mies oli pantu aina seuraamaan meidän junassamme Lontoosen asti. Sillä kolme, neljä kertaa olin huomannut vieraalta näyttävän miehen, joka postivaunun likeisimmän vaunun ikkunasta katseli kuinka Lontoossa ylipostikonttorin virkamiehet ottivat vastaan minun hallussani olleet raskaat postisäkit. Vaikka tämä tarpeeton vartioiminen minua vähän nauratti ja samassa myös vähän suututti, en pitänyt sen suurempaa lukua miehestä, paitsi että huomasin hänen olevan hyvin mustanverisen, jommoisia me englantilaiset tavallisesti emme ole, ja kääntävän kasvonsa niin paljon kuin mahdollista pois lamppujen valosta. Jos ei tätä seikkaa olisi ollut, enpä olisi parin ensimäisen kerran perästä erittäin muistellutkaan pääministerin kirjearkkua. Viime aikoina oli toimeni ollut vielä yksitoikkoisempi tavallistansa, ja minä rupesin arvelemaan, että pitäisi taas huvin vuoksi jatkaa pientä kirjevaihtoani tuntemattomien tuttavieni, Cliftonien kanssa. Par'aikaa tätä ajatellessani juna seisahtui pysäyspaikkaan, joka oli parin virstan päässä Cliftonien asuntokaupungista. Heidän postimiehensä, vanha, harvapuheinen jörö — sen ilmoitti koko hänen ulkomuotonsa — pisti vaunuun postisäkit ynnä lisäksi minun nimelläni osoitetun kirjeen. Kirjeen päällyksessä seisoivat viralliset sanat: »Kuninkaallisen Majesteetin asioita» ja sinettikin oli virallinen. Otettuani ulos kirjeen (joka oli myös virallisella tavalla kokoon käännetty) luin siinä seuraavan käskyn: »Herra Wilcox sallikoon tämän kirjeentuojan, Eatonin postimestarin tyttären, tulla kanssaan Lontoosen oppimaan rautatiepostin suoritusta.» Kirjeen tunsin yhden piirikunnan postipäällikön sihteerin käsialaksi ja allekirjoitus oli herra Huntingdonin itsensä kirjoittama. Kirjeentuoja samassa ilmaantui ovelle ja veturin vihellys ilmoitti, että paikalla lähdettäisiin. Minä siis ojensin käteni, nuori neitonen hyppäsi kepeästi ja vikkelästi vaunuun, ja me jatkoimme yöllistä matkaamme.

Vieraani oli pieni, laiha olento, tuollainen hento tyttönen, jota ei koskaan voi ajatella naituna naisena. Hänen musta pukunsa oli yksinkertainen, vaan soma. Harso, joka varjosti puoleksi kasvoja oli leuan alle nauhalla kiinni sidottu. Huomattavin seikka hänen ulkomuodossaan oli tuuhea, vaalea, melkein keltainen tukka, joka jollakin tavalla oli päässyt hajalleen ja valui alas niskaan paksuina, kiharaisina palmikkoina. Hänen käytöksensä oli lempeä ja vapaa, vaan ei millään muotoa liian rohkea tai julkea: parin minuutin kuluttua hänen läsnäolonsa näytti luonnollisimmalta asialta. Seisoessaan vieressäni kirjearkkujen edessä, mihin kirjeitä jakelin, hän kyseli ja minä vastaelin aivan kuin olisimme joka päivä matkustelleet yhdessä yöjunalla Lontoosen. Hupsupa olin, arvelin minä, kun en ennen ole tutustunut tuntemattomiin ystäviini Eatonissa.

— Saanko nyt, — sanoin, asettaen hänen eteensä sen kirjeluettelon, joka heidän omasta postikonttoristaan oli tullut, — saanko nyt luvan kysyä, mikä noista minulle niin tutuista allekirjoituksista on teidän? Onko se A. Clifton, vai M. Clifton, vai S. Clifton? — Hän epäröi hiukan ja punastui ja kohotti avonaiset, lapsekkaat silmänsä minuun.

— Minä olen A. Clifton, — vastasi hän.

— Ja nimenne? — kysyin vielä.

— Anna. — Sitten lisäsi hän, nähtävästi haluten selittää tuloansa: — Minun piti mennä Lontoosen käymään, ja minä arvelin niin hauskaksi, jos saisi matkustaa sinne postivaunussa ja nähdä kuinka siinä työ käypi. Ja kun herra Huntingdon sattui olemaan tarkastusmatkalla postikonttorissamme, niin hän lupasi toimittaa minulle lupakirjan.

Tämä seikka minua kummastutti, sillä tarkempaa pedanttia tuskin voi olla kuin herra Huntingdon. Vaan, katsottuani noihin somiin viattomiin silmiin vieressäni, katsoin aivan oikeaksi, että hän tällä kertaa oli tavallisista säännöistä poikennut.

— Tiesittekö, että teidän tulisi tällä matkalla olla minun seurassani? — kysyin matalammalla äänellä, sillä Tuomas Morville, nuorempi virkakumppalini seisoi toisella puolellani.

— Minä tiesin, että tulisin matkustamaan herra Wilcoxin seurassa, — vastasi neiti hymyllä, joka sykähdytti koko sydämeni.

— Siitä jo on aikaa, kun viimeksi lähetitte minulle pari sanaa, — sanoin moittivaisesti.

— Parempi olisi olla puhumatta, muuten erhetytte työssä, — vastasi hän veitikkamaisella hymyllä. Tähän muistutukseen olikin syytä; sillä mieleni oli äkkiä joutunut hämille, niin että sijoittelin kirjeitä umpimähkään.

Juuri samassa me lähenimme sitä pientä pysäyspaikkaa, mistä yllämainitun herraskartanon postikontti aina tuli. Veturi alkoi jo vähentää vauhtia. Neiti Clifton ilmaisi nyt luonnollisen ja sopivan pelon tunteen.

— Näyttäisi niin hullulta, — sanoi hän, — jos joku tuolla pysäyspaikalla näkisi tytön tässä postivaunussa! Eihän ihmiset voisi tietää, että olen postimestarin tytär ja olen saanut luvan herra Huntingdonilta. Eikö tässä olisi pimeää nurkkaa vaunussa, jonne voisin mennä piiloon?

Parilla sanalla pitää minun nyt selittää silloisten rautatiepostivaunujen rakennetta, joka ei ollut niin mukava kuin tätä nykyä. Siinä vaunussa oli ovi kumpaisessakin oikeanpuolisessa kulmassa. Kumpaisenkin oven eteen olivat kirjelaatikot asetetut päällekkäin sillä lailla, että niistä tuli ikäänkuin kahden jalan levyinen laipio, joka esti ihmisiä ulkoa koko vaunun sisustaa yht'aikaa näkemästä. Tällä lailla oli se nurkka, jonka puolista ovea tällä kertaa ei käytetty, aina pimeä ja sen edessä seisova laipio muodosti siitä pienen komeron, mihin niin pieni tallukka kuin neiti Clifton aivan hyvin saattoi kätkeä itsensä uteliaitten silmiltä. Ennenkuin juna joutui asemahuoneen lamppujen valaisemalle paikalle, hän katosi siihen piilopaikkaan. Ei kukaan muu paitsi minä voinut nähdä hänen iloisia kasvojaan, kun hän seisoi siinä, varovaisesti kumarruksissa, sormi ruusuhuulillansa, ja tirkisteli. Hän näki, kuinka minä otin pääministerin kirjearkun palvelijan käsistä vastaan, ja kuinka Tuomas Morville puolestaan sai herraskartanon tavallisen postikontin.

— Katsokaa, — sanoin minä, kun taas olimme lähteneet liikkeelle ja neiti tuli ulos piilostaan, — tämä on pääministerimme kirjearkku, joka menee valtiosihteerin luokse. Siinä olisi salaisuuksia kyllin teille, joka naisena tietysti olette utelias.

— Ohoh, enpä minä valtioasioista mitään ymmärrä, — vastasi neiti huolettomasti, — ja onhan tämä arkku pari kertaa kulkenut meidänkin postikonttorimme kautta.

— Oletteko sitten huomannut tämän kuvan siinä? — kysyin vielä, — sydämen, jonka läpi väkipuukko on pistetty? — ja kumartuen likemmäksi lisäsin hänen korvaansa muutamia joutavia leperryssanoja, joita en huoli kertoa. Miss Clifton pudisti pientä päätään ja väänsi huuliaan. Mutta hän otti arkun kädestäni, kuljetti sen lampun luo, joka paloi vaunun toisessa nurkassa, ja katseltuansa pani sen laipion vieressä olevalle pöydälle. Enempää en koko arkkua muistanut. Matkustuksemme tänä yönä oli erinomaisen hauska, sillä neitosemme oli mitä vilkkaimpia, iloisimpia veitikoita. Täydeksi todeksi voin vakuuttaa, ettei mikään iltaseura minusta ole koskaan tuntunut puolta vertaakaan niin hupaiselta kuin tämä matka. Ja sepä vielä iloomme aivan omituisen höystön lisäsi, että neiti, niin pian kuin sanoin lähenevämme pysäyspaikkaa, missä taas tuli ottaa postiarkkuja vastaan, aina kohta juoksi nurkkaansa piiloon.

Me olimme jo jättäneet jälkeemme Waterfordin, viimeisen pysäyspaikan matkallamme, ennenkuin huomasin, että työmme oli hirveän huonosti edistynyt. Neiti Clifton tuli myöskin vakavaksi ja istui pöydän vieressä ääneti ja nolostuneena, ikäänkuin olisi hänen hullutuspuuskansa nyt mennyt ohi ja kuin hän olisi havainnut siinä olleen vähäisen liikaa, moitittavaa. Minä olin sanonut hänelle, ettei enää tulisi pysäyspaikkaa ennen Lontoota; mutta kummastuksekseni tunsin, että junan vauhti väheni ikäänkuin olisi taas pysäyspaikka lähellä. Katsahtaessani ulos ikkunasta huusin konduktöörille, joka istui seuraavassa vaunussa. Hän vastasi, että jotakin estettä näkyi olevan edessämme, vaan että kohta jälleen lähdettäisiin matkaan. Minä käännyin ja annoin tämän tiedon neiti Cliftonille sekä virkakumppanilleni.

— Tiedättekö missä paikassa nyt olemme? — kysyi hän pelästyneellä äänellä.

— Camden-townissa, — vastasin. Hän hyppäsi kiireesti ylös istuimeltaan ja riensi luokseni.

— Ystäväni asunto on täällä aivan likellä, — sanoi hän, — olipa tämä minulle aika onnellinen sattuma. Sinne ei ole kuin viiden minuutin matka tästä pysäyspaikasta. Hyvästi vain, herra Wilcox, ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne.

Neiti näkyi olevan hiukan hämmästyksissään ja ojensi minulle molemmat kätösensä rukoilevalla tavalla, ikäänkuin olisi pelännyt, että minä pidättäisin häntä vasten tahtoansa. Minä kaappasin hänen kätensä ja puristin niitä vähän kiihkeämmin kuin mitä juuri olisi ollut tarpeellista.

— Ei ole minulle oikein mieleen, että näin yön aikana lähdette yksinänne käymään, — sanoin minä, — vaan mikä auttaa. Tämä aika on ollut minulle erinomaisen hauska. Sallitteko minun tulla huomenna aamulla teitä katsomaan; sillä minä lähden jälleen kello 10.30 Lontoosta? Taikka keskiviikkona kun taas käyn pääkaupungissa?

— Sitä, — vastasi hän kallella päin — en tiedä. Kyllä minä sentään kirjoitan äidille ja kerron kuinka hyvä te olette ollut minua kohtaan, ja — mutta nyt minun täytyy lähteä, herra Wilcox.

— Ei ole minulle yhtään mieleen, että menette yksinänne, — sanoin uudestaan.

— Oi, kyllä minä aivan hyvin tunnen tien, — sanoi hän samalla, vähän hätäisellä tavalla, — aivan hyvin, paljon kiitoksia. Ja talo on aivan likellä. Hyvästi!

Hän hyppäsi keveästi ulos, ja samassa juna lähti liikkeelle. Meillä oli työtä yltäkyllin, sen voitte arvata. Viiden minuutin päästä meidän piti olla perillä, ja vähintäin viideksitoista minuutiksi oli vielä työtä jäljellä. Vaikka tämä matka oli ollut minulle niin hupainen, en voinut siis olla kiroilematta herra Huntingdonia ja hänen poikkeamistaan tavallisista säännöistä. Väkisin syrjäyttäen neiti Cliftonin muiston mielestäni, ryhdyin kaikin voimin työhön, panin kokoon Lontoosen menevät kirjeet, sidoin ne yhteen myttyyn, pistin luettelon niistä lisäksi, ja käännyin sitten pöydän päähän, ottaakseni pääministerin kirjelaatikon sieltä.

Lienettepä jo arvanneet riivatun vastoinkäymiseni. Pääministerin kirjelaatikko ei ollutkaan paikallaan! Ensi hetkenä en siitä kuitenkaan kovin hätäynyt; minä vain katsoin ympärilleni, katsoin lattialta, katsoin kirjesäkkien alta, kirjelaatikoista, katsoin kaikki paikat, mihin se mahdollisesti oli pantu tai pudonnut. Vielä hakiessani jouduimme asemahuoneesen, ja rauhani katosi katoamistaan. Tuomas Morville tuli avuksi ja etsi minun kanssani; me koettelimme jokaista kirjesäkkiä, jonka olimme täyttäneet ja kiinni lakanneet. Eihän tuo kirjearkku ollut mikään pikku kalu, joka olisi joka koloon mahtunut. Se oli vähintäin kaksitoista tuumaa pitkä ja enemmän kuin puoli sen vertaa leveä sekä korkea. Vaan ei sitä löytynyt mistään. En ole milloinkaan ollut niin vähällä pyörtyä kuin silloin.

— Olisiko neiti Clifton sen vienyt? — arveli Tuomas Morville.

— Hänkö, — vastasin närkästyneesti, mutta miettiväisesti, — kuinka hän olisi meidän näkemättämme voinut viedä niin kookkaan kalun. Ei se mahtuisi meidän taskuihimme, Tuomas, ja hänellä oli päällään kapea röijy, mihin ei olisi voinut kätkeä mitään.

— Ei, hän ei ole saattanut sitä viedä, — myönsi Tuomas; — sittenhän sen pitää löytyä muualta. — Rupesimme siis taas uudelleen hakemaan, käänsimme kaikki nurin mitä vaunussa oli, vaan ei auttanut. Pääministerin kirjearkku oli poissa, ja kaikki mitä nyt ensi hetkenä taisimme tehdä oli, että hämmästyneinä katselimme toinen toistamme. Kauan ei tämä hämmästyksen toimettomuus kuitenkaan saanut kestää, sillä pääpostikonttorin postimiehet kävivät meidän kimppuumme, vaatien kukin osansa. Päät aivan pyörryksissä pelästyksestä teimme tehtävämme ja annoimme heille postisäkit. Sitten taas katsahdimme toisiimme, melkein mielettöminä tuskasta, posket kalmankarvaisina. Kaikki pulat, joihin ennen olimme joutuneet — olihan meilläkin ollut tavallinen osa erhetyksiä ja hairauksia — ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Sattuipa samassa silmäni herra Huntingdonin lupakirjaan, joka oli lattialla joutavien paperinpalasten seassa. Sen nostin ylös ja pistin sen sekä virallisen päällyksenkin huolellisesti taskuun.

— Emme kauemmin voi täällä viipyä, — sanoi Tuomas. Kantajat katselivatkin jo kummastellen sisään; harvoin olimme niin kauan vaunussa viipyneet.

— Ei, — vastasin minä, ja äkillinen älyn välähdys kävi samassa pyörällä olevan pääni läpi; — ei, meidän pitää suoraan rientää pääpostikonttoriin ja puhua suut puhtaaksi. Tämä ei ole yksityinen asia, Tuomas!

Vielä kerran turhaan haettuamme vaunun läpi, kutsuimme ajurin, ja ajoimme niin joutuisaan kuin mahdollista pääpostikonttoriin. Pääpostisihteeri ei tietysti enää ollut siellä, mutta me saimme tietää hänen asuvan muutamassa etukaupungissa, seitsemän, kahdeksan virstan päässä Citystä. Me emme virkkaneet meille sattuneesta vahingosta kellekään; sillä minä arvelin parhaaksi, että niin harva kuin mahdollista saisi tietää siitä. Siinä asiassa olin oikeassa.

Meidän täytyi kolkuttaa pääsihteerin väki hereille — tuon peloittavan arvopersonan, jota en ollut koskaan ennen päässyt niin likelle. Pian istuimme hänen luonansa, pitäen yksinäistä ja salaista keskustelua, yhden ainoan kynttilän valossa, joka juuri tarpeeksi valaisi hänen kasvojaan, että saatoimme nähdä niiden ilmeen meidän kertoillessamme, joka vaihteli useampaan kertaan. Meidän vastoinkäymisemme oli liian hämmästyttävä, että siitä kohta olisi voinut seurata nuhteita, ja minusta näytti ikäänkuin olisin hänen silmissään, kun hän meitä katseli, nähnyt jotakin säälin tapaista. Vähän aikaa puheltuamme hän ilmoitti vievänsä meidät kanssaan valtiosihteerin luokse, ja muutamia minuutteja sen perästä ajoimme jälleen takaisin Lontoon toista päätä kohti. Perille tullessamme oli jo melkein se aika aamusta käsissä, jolloin kirjeet jaetaan. Mutta ilma oli täynnä paksua, keltaista sumua, emmekä voineet nähdä mitään, ajaessamme aivan ääneti. Ei kumpikaan meistä tohtinut virkkaa mitään, ja sihteerikin vain aika-ajoin sanoi jonkun sanan. Me ajoimme sumuun puoleksi peitetyn kartanon eteen, missä meidän täytyi odottaa vaunussa melkein puoli tuntia. Sihteeri oli kohta mennyt sisään, ja mainitun ajan kuluttua käskettiin meitäkin ylös. Me tulimme kamariin, missä suuren pöydän takana istui pieni, laiha mies, jolla oli iso pää ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla. Meitä tietysti ei esitetty hänelle, ja me siis vain arvaamalla tiesimme kuka hän oli. Meitä käskettiin uudestaan kaikki kertomaan, ja vieras herra teki muutamia kietovia kysymyksiä. Me olimme hyvin halukkaat ilmoittamaan hänelle kaikki mitä asiasta tiesimme, mutta emmehän itsekään tietäneet paljon muuta kuin että kirjearkku oli kadonnut.

— Tuo nuori tyttö on sen varmaan vienyt, — sanoi hän.

— Ei se ole mahdollista, — panin lujasti, vaikka nöyrästi vastaan. — Hänellä oli päällään kapein röijy, minkä ikänä olen nähnyt, ja hyvästi jättäessään hän ojensi minulle molemmat kätensä. Arkku ei voinut olla kätkettynä hänen vaatteihinsa. Se ei mahtuisi minunkaan taskuuni.

— Mistä se tuli, että hän ajoi teidän kanssanne postivaunussa? — kysyi hän ankarasti.

Vastaukseksi pistin hänelle käteen herra Huntingdonin allekirjoittaman lupakirjan. Hän ja meidän pääsihteerimme katsastivat sitä tarkkaan.

— Se on Huntingdonin allekirjoitus, epäilemättä, — sanoi viimeksimainittu. — Sen voisin vaikka missä valallani vakuuttaa. Sepäs on kummallinen tapaus.

Kummallinen tapaus se olikin. Molemmat herrat menivät toiseen kamariin, missä he taas puolen tuntia viipyivät. Takaisin tullessa heidän kasvojen ilmeensä osoitti yhä vielä kamalinta hämmästystä.

— Herra Wilcox ja herra Morville, — sanoi meidän pääsihteerimme, — tärkeätä on, että tämä asia pysyy syvimmässä salaisuudessa. Olkaa varoillanne, ettette ilmoita edes sitä, että teillä on joku salaisuus tiedossanne. Oli varsin hyvä, että te ette pääpostikonttorissa virkkaneet mitään kirjearkun katoamisesta. Minä pidän huolta siitä, että heille asia selitetään siten, että teillä oli ollut käsky tuoda arkku suoraan tänne. Teidän tehtävänänne on nyt löytää tuo nuori neito ja tuoda hänet viimeistään kello kuusi tänä iltana minun virkahuoneeseni pääpostikonttoriin. Mihin muihin toimiin me katsomme tarpeelliseksi ryhtyä, ei teidän tarvitse tietää. Mitä vähemmän tästä tiedätte, sitä parempi teille.

Sääliväinen katse, jonka taas hänen silmissään huomasimme, sai sydämemme jähmettymään. Me läksimme kohta ja päätimme mitä meidän piti tehdä sillä selittämättömällä aistilla, joka välistä välttämättömästi vaatii meitä ihmisiä niin taikka näin tekemään. Me päätimme, että Tuomas Morville menisi Camden-towniin ja tiedustelisi joka talossa neiti Cliftonia. Minun sitä vastoin piti mennä Eatoniin — siihen oli juuri niin paljon aikaa kuin tarvittiin — ja pyytää hänen tarkkaa osoitettansa vanhemmilta. Me sovimme, että yhtyisimme jälleen pääpostikonttorissa kello puolivälissä kuusi, jos minä siksi kerkiäisin takaisin. Mutta, jos en joutuisi, piti Tuomaan yksinään mennä pääsihteerin puheille ja ilmoittaa syy poissaolooni.

Eatonin pysäyspaikkaan saavuttuani näin minulla olevan vain neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa, kunnes juna jälleen lähtisi Lontoosen. Kaupunkiin oli noin peninkulma asemahuoneelta; minä siis kiirehdin voimiani myöten. Postikonttori tässä pikkukaupungissa, josta en yhtään kummastunut, oli samalla myös kirjakauppa. Hauskan näköinen, vanhanpuolinen rouva istui pöydän takana, ja pitkä, mustatukkainen neito puuhaeli jotakin syrjempänä. Minä kohta ilmoitin nimeni.

— Minä olen Frank Wilcox, palvelen rautatiepostissa, ja olen tullut tänne teiltä jotakin tiedustelemaan.

— Sanokaa vain. Me tunnemme teitä hyvin nimeltä, — oli ystävällinen vastaus, joka minulle oli erinomaisen hauskaa.

— Voitteko sanoa, missä talossa neiti Anna Clifton nyt oleskelee Camden-townissa?

— Neiti Anna Cliftonko? — huusi rouva.

— Niin. Teidän tyttärenne luullakseni. Hän, joka matkusti Lontoosen viime yönä.

— Ei minulla ole sennimistä tytärtä, — vastasi hän. — Minä itse olen Anna Clifton, ja tyttärieni nimet ovat Mary ja Susanna. Tässä on tyttäreni Mary.

Pitkä, mustatukkainen tyttö oli noussut ja seisoi nyt äitinsä vieressä. Hän oli aivan toisennäköinen kuin tuo pieni, kultahiuksinen lepertelijä, joka viime yönä matkusti seurassani Lontoosen Anna Cliftonin nimellä.

— Rouva, — jatkoin taas, vaikka kurkkuni oli melkein tukehduksissa, — onko toinen tyttärenne pieni, hieno ihminen, aivan päinvastoin kuin tämä neito tässä?

— Ei, — vastasi hän nauraen; — Susanna on vielä pitempi ja mustanverisempi kuin Mary. Kutsu Susannaa, kultaseni.

Ei aikaakaan, niin neiti Susanna astui sisään. Tuossa seisoivat kaikki kolme edessäni — A. Clifton, S. Clifton ja M. Clifton. Ei ollut useampia tyttäriä. Ja kun kertoilin heille nuoresta neidestä, joka heidän nimellänsä matkusti, niin he eivät tienneet ketään muuta koko kaupungissa — hän oli pieni kasvultansa — johon minun kuvaukseni olisi sopinut tai joka olisi edellisenä yönä Lontoosen mennyt. Aikani oli täpärällä; minä riensin siis takaisin asemalle ja pääsin juuri vielä junaan. Määrätuntina kohtasin Morvillen pääpostikonttorissa. Astuttuamme monen pitkän käytävän läpi, seisoimme viimein jälleen etuhuoneessa, levottomalla mielellä odottaen, kunnes meitä käskettäisiin sisään. Morville ei ollut saanut mitään tietoa, paitsi että kantajat ja poliisimiehet Camden-townin asemalla olivat nähneet nuoren herrasneiden yöllä kulkevan sivuitse mustanverisen, ulkomaalaiselta näyttävän miehen seurassa, joka kantoi pientä mustaa kapsäkkiä.

Tuskin tiedän, kuinka kauan siellä odotimme. Minusta tuntui kun olisi monta vuotta kestänyt. Hetki hetkeltä tuli minun vaikeammaksi pitää ajatuksiani koossa tai kiinnittää niitä siihen aineesen, joka niissä kaiken päivää oli liikkunut. En ollut koko vuorokauteen ruokapalaa haukannut, enkä puoleentoista vuorokauteen ummistanut silmiäni. Ja koko sen ajan olivat hermoni olleet tiukimmassa pinnistyksessä.

Viimein tuli kutsu, ja minut saatettiin ensiksi sisempään kamariin. Siellä istui viisi herraa pöydän ympärillä, joka oli täynnä asiapapereita. Siellä tunsin valtiosihteerin, jonka aamulla olimme nähneet, pääpostisihteerimme ynnä herra Huntingdonin. Neljäs oli kauniin näköinen mies, joka, niinkuin myöhemmin sain kuulla, oli pääministeri. Viidennen näin olevan meidän virkakuntamme ylipäällikön, koko postilaitoksen tirehtöörin. Se oli minun silmissäni aika korkea seura, ja minä tein syvän kumarruksen. Mutta pääni oli epäselvä ja kurkkuni kuiva.

— Herra Wilcox, — sanoi meidän pääsihteeriänne, — kertokaa taas, näiden herrojen kuullen, tuo seikka yksityiskohtiaan myöten, minkä tänä aamuna minulle ilmoititte.

Minä tartuin kädelläni tuolin selkävaraan saadakseni siitä tukea, ja kerroin asian kolmannen kerran, jättäen pois vain muutamia mitättömiä sanoja, joita olin nuorelle neidelle puhunut. Sen perästä vielä lisäsin kertomuksen matkastani Eatoniin, jossa olin saanut sen varman tiedon, että matkatoverini ei ollutkaan se henkilö, miksi hän itsensä oli nimittänyt. Viimeksi kysyin sanomattomalla tuskalla, oliko herra Huntingdonin lupakirja väärennetty.

— En voi sanoa, herra Wilcox, — sanoi tämä herra, ottaen lupakirjan käteensä ja katsastaen sitä suurimmalla hämmästyksellä. — Vannoisinpa siinä olevan oman allekirjoitukseni, jos se vain olisi toisenlainen paperi. Minun mielestäni Forbesin käsiala ei ole yhtä hyvin jäljitelty. Mutta tämä on kirjoitettu aivan samalla läkillä, jota minäkin käytän, ja minun allekirjoitukseni ei ole aivan tavallinen.

Hänen allekirjoituksensa olikin hyvin omituinen ja vanhanmuotinen. Nimen alla oli koukero, se oli hiukan piiskanvarren näköinen, jonka ympäri on siima kiertynyt. Mutta se ei tehnyt jäljittelemistä vaikeammaksi, muistutin minä nöyrästi. Herra Huntingdon kirjoitti nimensä paperille, ja pari muista herroista koettelivat tehdä samanlaisen koukeron, vaan turhaan. He luopuivat yrityksestä, ja heidän vakaville kasvoilleen ilmeni hetkeksi hymyä.

— Tottahan olette ollut varoillanne, jottei kukaan teiltä ole saanut vähintäkään tietoa asiasta, herra Wilcox? — kysyi postilaitoksen tirehtööri.

— Ei pienintäkään sanasta, — vastasin siihen.

— Välttämättömän tarpeellista on, että tämä asia pysyy salassa. Kiusaus sitä ilmoittaa olisi teille vähempi, jos teillä olisi virka ulkomaalla. Postilaiva-asiamiehen virka Aleksandriassa on avoinna, minä määrään teidät siihen kohta.

Se olisi ollut hyvä askel ylöspäin silloisesta paikastani, ja luultavasti se oli oleva alkuportaana vielä parempiin virkoihin. Mutta Fazeleyssä asui halvattu, vuoteesensa sidottu äitini, jolla ei maailmassa ollut muuta iloa kuin se, että hän sai elää minun kanssani saman katon alla. Päätäni yhä pahemmin pyörrytti; ajatukseni tulivat yhä epäselvemmiksi.

— Hyvät herrat, — mutisin minä, — minulla on halvattu äiti, jota en voi jättää. Eihän tämä ollut minun syyni, hyvät herrat! — Minusta näytti että istujat pöydän ympärillä liikahtivat ja nousivat; mutta samassa musteni silmissäni ja minä kaaduin tainnoksiin.

Jälleen tointuessani parin kolmen minuutin perästä, näin herra Huntingdonin polvillaan vieressäni päätäni kannattamassa, ja pääsihteerimme pitävän lasillisen viiniä suuni edessä. Minä kokosin ajatukseni mitä kiireimmin ja nousin horjuen seisoalle. Mutta nuot molemmat herrat painoivat minut istumaan sille tuolille, johon olin nojautunut, ja käskivät minun juoda viinin loppuun ennenkuin yrittäisin puhua.

— En ole koko päivään syönyt muruakaan, — sanoin heikolla äänellä.

— Sitten, ystäväni, teidän pitää kohta mennä kotiin, — arveli postilaitoksen tirehtööri; — mutta olkaa varoillanne. Ei sanaakaan tästä asiasta saa päästä teidän suustanne. Oletteko nainut mies?

— En ole, herra, — vastasin.

— Sitä parempi, — lisäsi hän hymyillen. Äidiltänne saattanette pitää tämän asian salassa, toivon minä. Me luotamme teidän kunniaanne.

Pääpostisihteeri soitti sitten kelloa ja minut annettiin sen postimiehen huostaan, joka kutsua totteli. Muutamien minuuttien kuluttua istuin ajurin vaunuissa, joka vei minut kortteeritalooni Lontoossa. Viikon päästä Tuomas Morville läksi postimestariksi erääsen kaupunkiin Canadassa, missä hän perästäpäin nai ja yhä vielä elää, hyvin tyytyväisenä paikkaansa, niinkuin hän aika-ajoin ilmoittaa minulle kirjeissään. Mitä minuun tulee, pysyin omasta tahdostani vanhassa virassani postivaunusihteerinä, kunnes äitini kymmenen tai kahdentoista kuukauden kuluttua kuoli. Silloin sain kohta ylimääräisen postimestarin viran.

Ylimääräisen postimestarin tehtävänä on mennä milloin tätä, milloin tuota postimestarin virkaa toimittamaan, mihin heitä kulloinkin käsketään, jos joku paikka jääpi avonaiseksi kuoleman tai virasta eroamisen kautta, taikka jos joku epäluulonalainen eroitetaan virasta. Uuden virkani toimet saattoivat minut useammat kerrat herra Huntingdonin piirikuntaan. Vanha herra ja minä emme koskaan virkkaneet sanaakaan toisillemme siitä salaperäisestä varkausasiasta, mihin me kumpainenkin syyttä olimme osallisiksi joutuneet. Mutta hän osoitti minulle aina erinomaista suosiota ja käski usein käymään talossaan. Hän asui aivan yksikseen. Ukon ainoa tytär oli, vasten hänen tahtoansa mennyt naimisiin erään hänen sihteerinsä kanssa, juuri sen herra Forbesin, jonka käsiala myös oli väärennetty tuossa virkakirjeessä, jonka valeneiti Clifton oli minulle tuonut. Sivumennessä voin tässä mainita, vaikkei se oikeastaan asiaan kuulu, että tuttavuudestani Cliftonien kanssa seurasi sitten kihlaus ja häät Maryn kanssa.

Tarpeetonta on mainita, kuinka monta vuotta kului ennenkuin minut taas kerta käskettiin pääpostisihteerin sisäkamariin, missä tapasin herra Huntingdonin hänen kanssaan kahden kesken. Herra Huntingdon puristi kättäni hartaammin kuin mitä virallinen tervehdys olisi vaatinut, ja sitten pääsihteeri esitti puheena olevan asian.

— Herra Wilcox, muistattehan että me tarjosimme teille paikan Aleksandriassa? — sanoi hän.

— Muistan kyllä, herra, — vastasin.

— Siitä paikasta on meillä ollut aika tavalla huolta, — sanoi hän melkein närkästyneesti. — Siitä on vain kuusi kuukautta, kun me lähetimme sinne herra Forbesin, syystä että hänen terveytensä vaati lämpimämpää ilmanalaa, ja nytpä hänen lääkärinsä kirjoittaa, että hän on aivan kuolemaisillaan.

Herra Huntingdonin kasvot ilmaisivat suurinta levottomuutta. Sihteerin vaiettua hän kääntyi minun puoleeni.

— Herra Wilcox, — sanoi hän, — minä olen pyytänyt, oman itseni tähden, että teidät lähetettäisiin sinne postihöyrylaiva-asiamieheksi. Sillä tavoin minun tyttäreni saisi hyvän ystävän avukseen, joka voisi kaikki hänen asiansa saattaa selvälle kannalle. Te tosin ette tunne häntä, vaan minä tiedän, että voin uskoa hänet teidän turvaanne.

— Tehkää niin, herra Huntingdon, — sanoin hartaasti. — Kyllä minä teen, minkä voin, ollakseni rouva Forbesille avullisena. Milloin soisitte lähteväni?

— Kuinka pian voitte olla valmiina? — oli vastaus.

— Huomenaamulla.

Silloin en ollut vielä nainut mies, enkä tietänyt mitään estettä lähdölleni. Estettä ei tullutkaan. Minä matkustin maata myöten Ranskan kautta Marseilleen ja kuljin siitä laivassa perille. Ei ollut vielä kulunut monta päivää saatuani käskyn, kun jo astuin Aleksandrian postikonttoriin. Siellä oli asiat jokseenkin sekaisin ja mullin-mallin. Sillä herra Forbes, niinkuin kohta tultuani sain tietää, oli jo koko edellisen viikon ollut kuolemaisillaan ja päämiehen poissaolosta oli ollut tavalliset seuraukset. Minä ilmoitin olevani määrätty postimestarin virkaa toimittamaan, ja menin sitten erään sihteerin mukana siihen taloon, missä onneton postimestari ja hänen vielä onnettomampi vaimonsa asuivat. Tässä kertomuksessa ei ole sijaa tavallisille matkamiehen tarinoille siitä ihmeellisestä kaupungista, mihin niin äkkiarvaamatta olin joutunut. Olkoon siinä kyllin kun sanon, että pimeä, ummehtunut kamari, mihin minut käskettiin kysyessäni emäntää, oli sangen huonosti kalustettu ja vailla kaikkia noita pieniä sivistyksen ja aistin jälkiä, jotka meidän englantilaisissa vieraskamareissa ovat niin hauskat nähdä. Seisoipa kuitenkin pimeässä nurkassa piano avattuna ja nuottivihko sen päällä. Odottaessani rouva Forbesin tuloa, astuin omia aikojani likemmäksi pianoa ja aloin katsoa mitä nuotteja siinä oli soitettu. Samassapa silmäni sattuivat vanhanmuotiseen, punaisella Marokon nahalla päällystettyyn naisen työrasiaan, joka seisoi pianolla. Naisen työrasia se nähtävästi oli, sillä kannen alta, joka ei ollut aivan kiinni suljettu, riippui muutamia pumpuli- ja silkkilankoja. Ikäänkuin unessa — sillä vaikea minun oli uskoa, että se olisi totta — vein rasian likemmäksi ikkunaa ja siellä — näkyi selvään silmien edessä nahkaan piirretty kuva, — tuo salaliittolaistunnusmerkki: väkipuukolla lävistetty sydän. Tästä Aleksandrian postihöyrylaiva-asiamiehen vieraskamarista oli siis pääministerin kirjearkku viimeinkin löytynyt!

Muutamia minuutteja seisoin siinä ikäänkuin unessa ja katselin rasiaa ikkunasta tulevan hämärän valossa. Kuinkahan tämä saattoi olla totta! Mielessäni varmaan kuvittelin hullutuksia! Mutta kepeä astunta, joka, vaikka se olikin kepeä, kuului selvästi lähenevän, ja teki lopun hämmästyksestäni. Kiireesti, ennenkuin ovi aukeni, panin rasian takaisin pianolle ja kumarruin alas ikäänkuin katsastelisin nuotteja. En ollut ilmoituttanut nimeäni rouva Forbesille, sillä minä luulin, ettei hän kuitenkaan tuntisi minua. Eikä hän myöskään tässä hämärässä voinut selvästi eroittaa kasvojani. Mutta minä näin hänet selvästi. Se oli sama pieni, laiha vartalo, sama lapsellinen muoto, sama kaunis tukka kuin neiti Anna Cliftonilla. Hän astui kiirein askelin lattian poikki, ojentaen molemmat kätensä lapsellisella, rukoilevalla tavalla.

— Voi! — vaikeroitsi hän, äänellä joka tunki sydämeni läpi, — hän on kuollut! Hän kuoli juuri!

Ei ollut nyt sopiva hetki ruveta puhumaan punaisesta Marokon nahalla päällystetystä rasiasta. Tämä pieni, lapsellinen olento, joka tuskin näytti päivääkään vanhemmalta kuin nähdessäni hänet rautatiepostivaunussa, oli nyt leskenä vieraassa maassa, kaukana kaikista ystävistä, jos en minä semmoiseksi osoittanut itseäni. Minulla oli mukanani kirje, jonka hänen isänsä oli lähettänyt hänelle. Ensimäisenä tehtävänä oli minulla pitää huolta hänen miehensä hautajaisista, jotka olivat kohta toimitettavat. Kolme tai neljä viikkoa kului ennenkuin sääliväisyyden tunne salli minun ruveta tiedustelemaan mikä salainen osa hänellä oli ollut tuossa postille uskotun valtion omaisuuden rohkeassa varkaudessa.

En saanut sen enempää nähdä työrasiaa. Katkerassa surussansakin rouva Forbes kuitenkin oli muistanut sen verran olla varovainen. Ennenkuin minä toista kertaa pääsin samaan vieraskamariin, missä sen olin keksinyt, oli hän korjannut vaarallisen kalun pois näkyvistä. Minä olin pahassa pulassa arvellessani millä keinoin saisin sen vielä kerran nähdä; mutta lujasti olin päättänyt, ettei rouva Forbes saisi lähteä Aleksandriasta ennenkuin hän olisi täydellisesti tunnustanut minulle asian. Hänen täytyi viipyä täällä jokseenkin kauan odottaessaan matkarahoja ja kirjeitä Englannista. Tällä ajalla ensi tuskan katkeruus helpoittui, ja tuo vilkkaus ja suloisuus, joka minua niin suuresti oli miellyttänyt, kun ensikerran näimme toisiamme, virkosi melkein entiseen voimaansa. Samassa kuin säälintunne jonka hänen surunsa oli minussa herättänyt, oli hävinnyt, lisääntyi uteliaisuuteni lisääntymistään, niin että lopulta en enää saanut sitä hillityksi. Yhtenä päivänä toin mukanani neulotun kukkaron, joka oli mennyt vähän rikki, ja pyysin että hän, sill'aikaa kun hänen luonansa olin, korjaisi hajonneet silmukat.

— Minä käsken palvelijan tuoda työrasianne, — sanoin vielä, nousten ja kutsuen palvelijaa. — Rouvalla on punaisella Marokon nahalla päällystetty työrasia — sanoin palvelijalle kun hän oli tullut sisään.

— On herra, — vastasi tämä.

— Missä se on?

— Rouvan makuukamarissa.

— Rouva tahtoo, että se tuotaisiin tänne. —

Nyt käännyin ja palasin paikalleni. Rouva Forbes oli käynyt kalmankarvaiseksi, mutta silmissä oli itsepäinen katse ja kokoon puristetut hampaat ilmoittivat myös jäykkää päätöstä. Tyttö toi työrasian. Minä otin sen vastaan ja menin likemmäksi sitä sohvaa, jolla rouva istui.

— Muistatteko tätä kuvaa? — kysyin. Luullakseni ei kumpainenkaan meistä voi unohtaa sitä!

Hän ei vastannut sanaakaan, mutta silmien ilmeestä näkyi, että hän ymmärsi asian.

— Kuulkaa, — jatkoin lempeällä äänellä, — minä lupasin isällenne olla teidän ystävänne, ja minä en ole niitä, jotka jättävät lupauksensa täyttämättä. Mutta teidän pitää kertoa minulle täysi totuus.

Minun täytyi kauan aikaa taivutella ja kehoitella häntä siihen. En voi olla tunnustamatta, että viimein uhkasin mennä Aleksandriassa asuvan Englannin konsulin luokse asiaa ilmoittamaan. Viimeinkin kokoon puristetut huulet aukenivat ja hän ilmaisi koko jutun, katkaisten sitä vähä väliä huokauksilla ja itkuvirroilla.

— Minä rakastin Alfredia, — sanoi hän, — vaan hänellä ei ollut varoja naida, eikä isä ottanut asiaa korviinsakaan. Minä olin aina rahan puutteessa, sillä isä antoi minulle hyvin niukalta. Ja he lupasivat minulle suuren summan — äärettömän summan — koko viisisataa puntaa.

— Kuka ne teille lupasi? — kysyin.

— Muukalainen herra, johon olin Lontoossa tutustunut; häntä nimitettiin monsieur Bonnardiksi. Nimi oli ranskalainen, vaan en tiedä varmaan oliko hän sentään ranskalainen. Hän puheli minulle isästäni, jonka hän oli kuullut olevan piirikunnan postipäällikkönä, ja kyseli kaikenlaista. Muutamia viikkoja myöhemmin minä näin hänet taas omassa kaupungissamme. Sulhaseni, herra Forbes, joka minun kanssani käveli, piti vieraan kanssa pitkän, salaisen keskustelun; ja sitten he tulivat ja sanoivat, että minä voisin olla heille suurena apuna. He kysyivät olisinko minä tarpeeksi rohkea, jotta voisin rautatien postivaunusta viedä pienen, punaisella Marokon nahalla päällystetyn arkun, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin paperia. Vähän vastusteltuani suostuin. — Käskystäni rouva Forbes oli tähän asti puhunut; mutta nyt kertominen näkyi alkavan huvittaa häntä itseään, ja hän jatkoi sitä sujuvasti.

— Me tarvitsimme isän allekirjoitusta lupakirjaan, jolla pääsin postivaunuun; vaan emme tietäneet millä lailla saisimme sen. Hyväksi onneksi luuvalo par'aikaa rasitti isää, niin että hän ei oikein kyennut työhön. Minun piti lukea hänelle joukko virallisia kirjoituksia ja sitten hän ne allekirjoitti. Yhden kirjoituksen luin toistamiseen ja panin sitten lupakirjan hänen eteensä allekirjoitettavaksi. Näin tehtyäni olin pyörtymäisilläni pelosta; vaan samassa juuri tuli hänelle kova kivun puuska ja hän kirjoitti alle tarkemmin katsomatta, iloisena että työ oli loppunut. Minä sanoin nyt meneväni Beckbyhyn tätini luokse vieraisille. Vaan en mennytkään sinne suoraan, vaan menin sen sijaan Eatonin pysäyspaikkaan, mihin Alfredin kanssa jouduin pari minuuttia ennen junan tuloa. Minä pysyin ulkopuolella asemahuonetta kunnes vihellys kuului. Samassa juoksi postimies sinne; minä seurasin häntä suoraan virkahuoneen läpi ja pyysin että hän antaisi teille sen virkakirjeen, mikä minulla oli kädessä. Hän tuskin näki minun kasvojani. Alfredin lähdettyä näin vielä vilaukselta monsieur Bonnardin, joka tirkisteli postivaunua lähinnä olevan vaunun ikkunasta. He olivat luvanneet, että juna seisahtuisi Camden-towniin, jos vain asettaisin niin, ettette sitä ennen huomaisi mitään. Kuinka asia menestyi, sen tiedätte itse.

— Mutta mihinkä panittekaan arkun? — kysyin vielä. — Ei se suinkaan voinut olla kätkettynä vaatteisiinne, siitä olen varma!

— Ohoh, — arveli hän, — se kävi hyvin helposti. Monsieur Bonnard oli ennen kertonut minulle, miten vaunu oli rakennettu; muistattehan, että panin arkun pöydän päähän, aivan likelle sitä nurkkaa, mihin aina kävin piiloon jokaisessa pysäyspaikassa. Siinä oli ikkunalla varustettu ovi, ja minä kysyin saisinko pitää ikkunaa auki, koska minun oli liian kuuma vaunussa. Monsieur Bonnard olisi, luulenpa, voinut vain ojentua ulos ikkunastaan ja ottaa sen kädestäni. Mutta hänestä oli parempi tulla ulos sitä ottamaan, juuri ennenkuin juna läksi Watfordista — hän tuli tietysti siltä puolelta, joka oli asemahuoneen valon varjossa. Se oli viimeinen pysäyspaikka, mutta sittenkin juna niinkuin oli luvattu, pysähtyi Camden-townissa. Sanalla sanoen arkku ei ollut teidän näkyvistänne poissa kauemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin te huomasitte asian. Monsieur Bonnard ja me riensimme ulos asemahuoneesta, ja Alfred seurasi meitä. Arkku murrettiin auki — lukkoa ei ole koskaan saatu korjatuksi, sillä se oli niin mutkallinen laadultansa — ja monsieur Bonnard otti paperit. Hän jätti arkun minulle, pantuansa sisään setelipakan. Seuraavana aamuna Alfred ja minä annoimme vihkiä itsemme, ja minä menin tätini luo; mutta isälle emme virkkaneet naimisestamme ennenkuin kolme, neljä kuukautta myöhemmin. Tämmöinen on punaisella Marokon nahalla päällystetyn työrasian juttu.

Hän hymyili vallattoman lapsen veitikkamaisella ilolla. Olipa vielä yksi seikka, jota olin utelias tietämään.

— Tiedättekö mitä nuo valtiokirjeet sisälsivät? — kysyin taas.

— En lainkaan! — vastasi hän. — Mitäs minä ymmärsin valtioasioista. En tiedä mitään noista papereista. Monsieur ei niistä virkkanut sanaakaan; hän ei edes katsellutkaan niitä, niin kauan kuin me olimme läsnä. En minä olisi millään muotoa suostunut ottamaan vakuutettua kirjettä tai mitään semmoista, jolla olisi ollut rahan arvo, tietäkää se. Mutta nuo paperit, saattoihan ministeri helposti kirjoittaa ne uudelleen. Älkää uskoko minua varkaaksi, herra Wilcox; ei paperein joukossa ollut mitään rahan arvoista.

— Tuottivatpa ne kuitenkin teille viisisataa puntaa, — sanoin. — Oletteko sen perästä vielä tavannut Bonnardia?

— En koskaan enää, — vastasi hän. — Hän sanoi menevänsä omalle maalleen. Enkä usko Bonnardin olleenkaan hänen todellisen nimensä.

Niinpä minäkin arvelin, vaan en puhunut enempää siitä rouva Forbesille. Taas tämä asia oli saattanut minut sangen pahaan pulaan. Tietysti oli velvollisuuteni ilmoittaa kaikki päälliköilleni, vaan en hennonut. Yksi pääsyyllisistä oli jo korkeamman kuin maallisen tuomarin edessä. Niin monen vuoden kuluttua olivat jo kaikki monsieur Bonnardin jäljet hävinneet. Ainoaksi oikeuden käsiteltäväksi uhriksi olisi vain jäänyt tämä pikku raukka, jonka molemmat muut olivat petollisilla yllytyksillä saattaneet rikokseen osalliseksi. Viimein päätin lähettää kertomuksen koko asiasta yksistään herra Huntingdonille. Minä kirjoitin hänelle ainoasti itse tapahtumat ilman mitään muistutusta.

Vastaukseksi tuli minulle ja rouva Forbesille se sanoma, että herra Huntingdon oli äkillisesti kuollut sydänhalvaukseen; se oli tapahtunut juuri sinä päivänä, jolloin hän, minun laskuni mukaan, sai kirjeeni. Rouva Forbes taas vaipui silminnähtävästi sydäntä särkevään suruun ja omantunnon tuskaan. Hänelle jääneestä perinnöstä ei tulisi täyttä sataa puntaakaan tuloa vuodessa. Pääpostisihteeri, vainajan vanhana ystävänä, oli määrätty testamentin toimeenpanijaksi. Kirjeesen, jonka häneltä sain, oli suljettu toinen rouva Forbesille. Siinä hän neuvoi, selvillä, lujilla sanoilla, ettei rouva Forbes enää tulisi takaisin Englantiin, vaan pysyisi ulkomaalla. Rouva mielestään arveli paraiten viihtyvänsä jossakussa syrjäisessä, rauhallisessa luostarin kammiossa. Sentähden toimitin hänelle paikan erääsen luostariin Maltan saarella, missä hän pysyisi Englannin hallituksen suojan alla. Itse läksin Aleksandriasta, niin pian kuin toinen postihöyrylaiva-asiamies oli tullut. Lontoosen palattuani keskustelin kahden kesken pääpostisihteerin kanssa. Kohta huomasin, ettei minun tarvinnut ilmoittaa hänelle mitä nyt olen kertonut; sillä hänen hallussaan olivat kaikki herra Huntingdonin paperit. Vanhan ystävyyden suhteensa vuoksi vainajaan sekä myös siihen nähden, että kovimman rangaistuksen ansainneet eivät enää olleet saavutettavissa, hänkin oli tullut siihen päätökseen, että oli parasta unhoittaa se, mikä oli tapahtunut.

Keskustelumme lopulla sanoin hänelle jotakin, jota rouva Forbes oli hartaasti pyytänyt minua perille saattamaan.

— Rouva Forbes pyysi kaikin mokomin, — sanoin, — ettette suinkaan uskoisi hänen eikä herra Forbesin antautuneen tämmöiseen pahantekoon, jolleivät olisi niin suuresti rakastaneet toisiansa ja olleet niin suuressa rahan tarpeessa.

— Niin, — arveli sihteeri hymyillen, — jos Kleopatran nenä olisi ollut hiukan litteämpi, niin maailman historia olisi mennyt toista menoa!

Haararata N:o 5.

Koneseppä.

Hänen nimensä, herra, oli Matthew Price; minun nimeni on Benjamin Hardy. Meidän syntymäpäiviemme väliä oli vain pari päivää. Me olimme yhdessä kylässä kasvaneet ja yhtä koulua käyneet. En voi muistaakaan semmoista aikaa, milloin emme olisi olleet paraita ystävyksiä. Poikinakin ei meidän mieleemme olisi sattunut riidellä keskenämme. Kaikki ajatuksemme, kaikki tavaramme olivat silloin yhteiset. Me olisimme pelotta, vaikka kuoloonkin asti, pitäneet toinen toisemme puolta. Se oli senkaltaista ystävyyttä, mistä välistä kirjoissa luetaan, lujaa ja järkähtymätöntä, kuin nuot korkeat Torhuiput meidän kotiseuduillamme, totista kuin aurinko taivaalla.

Chadleigh oli meidän kylämme nimi. Korkealla yläpuolella laitumina olevia alankomaita, jotka levisivät jalkojemme juuressa ikäänkuin ääretön viheriäinen järvi ja haihtuivat taivaan rannalla sumuun, oli maakivistä rakennettu pikku kylämme saanut sijansa hyvin suojatussa notkossa, juuri vuoriston ja alankomaan keskipaikoilla. Meidän yläpuolellamme kohosi vuoristo, harjanne harjanteen, viete vietteen vieressä. Enimmäksi osaksi se oli autiota, lakeaa; ainoasti siellä, täällä näkyi pieni pellon saarreke tai istutettu männikkö. Ylimpänä kaikista törröttivät summattomat, harmaat kukkulat, jyrkät, yksinäiset, yhtä vanhat kuin vedenpaisumus. Näiden nimenä oli Tor — Druidin Tor, Kuninkaan Tor, Linnan Tor j. n. e. Pyhiä paikkoja ne kuuluivat olleen muinaisina aikoina; niissä kruunattiin kuninkaita, poltettiin kokkoja, uhrattiin ihmisiä, ja tehtiin kaikenlaisia verisiä, pakanallisia temppuja. Luita oli niistä löytynyt, ja nuolenpäitä ja kulta- sekä lasikoristuksia. Minä poikana pelkäsin näitä Toreja, vaikken voinut sanoa miksi; pimeän tultua en olisi tuonne ylös noussut, vaikka mitä olisi maksettu.

Olen jo maininnut, että olimme samassa kylässä syntyneet. Hän oli pienen, William Price nimisen vuokraajan poika, vanhin seitsemästä lapsesta. Minun isäni, jonka ainoa lapsi olin, oli Ephraim Hardy, Chadleighin seppä, hyvin tunnettu mies noilla seuduin, eikä hänen muistonsa vielä nytkään ole kadonnut. Tavallisesti pidetään vuokraajaa parempana miehenä kuin seppää, tavallansa olisi siis voinut sanoa Matin isällä olleen korkeamman arvon kuin minun isälläni. Mutta itse asiassa hän ja hänen seitsemän lastansa, joille piti pienestä maapalstasta hankkia leipää, oli yhtä köyhä kuin moni päiväläinen. Minun isäni, seppä, sitä vastoin, joka oli varakas, ahkera, suosittu ja antelias, oli kylän arvokkaimpia miehiä. Kaikki nuo eroitukset eivät muuten vähääkään liikuttaneet meitä, Mattia ja minua. Ei meille kumpaisellekaan koskaan sattunut mieleen, että Matin takki oli kyynäspään kohdasta rikkinäinen, ja että meidän yhteiset rahavaramme aina vaan otettiin minun kukkarostani. Siinä oli meille kyllin, että me molemmat istuimme samalla koulupenkillä, luimme läksymme samasta aapiskirjasta, tappelimme toinen toisemme puolesta, peitimme toinen toisemme pahantekoja, että yhdessä ongiskelimme, poimimme pähkinöitä, kuljeksimme, kävimme varastamassa hedelmiä puutarhoista ja munia linnun pesistä, sanalla sanoen vietimme yhdessä kaikki päivän hetket luvallisissa sekä kielletyissä askareissa. Se oli onnellinen aika, vaan eihän sitä voinut aina kestää. Isäni, joka oli varakas, tahtoi saada minut eteenpäin maailmassa. Hän tahtoi, että saisin enemmän oppia ja osaisin parempaa työtä tehdä kuin hän itse. Paja, hänen mielestään, ei ollut tarpeeksi hyvä, Chadleighin pikku piirikunta ei tarpeeksi avara minulle. Siitä oli seurauksena, että minä kannoin yhä vielä koulukonttia selässäni, kun Matti jo astua vihelteli auran jäljessä. Siitä oli seurauksena sekin, kun vastainen elämänurani oli määrätty, että me luulimme olevamme pakoitetut eroamaan toisistamme iäksi päiviksi. Sillä sepän poikana oli minusta pajat ja ahjot, tavalla tai toisella, parhaimmat kaikista, ja päätin siten tulla konesepäksi. Isäni hankki minulle oppilaspaikan eräässä rautatehtaassa Birminghamissa. Minä jätin siis jäähyväiset Matille, Chadleighin kylälle sekä korkeille, vanhoille Toreille, joiden turvissa olin siihen asti elänyt, ja läksin matkustamaan pohjoiseen »Mustalle maalle».

En tahdo kauemmin viipyä tässä osassa kertomustani. Kuinka tein työtä kunnes oppiaikani oli kulunut loppuun, kuinka täysin palveltuani ja tultuani taitavaksi työmieheksi otin Matin auran kurjesta luokseni Mustalle maalle, missä hän tuli osalliseksi asunnostani, palkastani, opistani, sanalla sanoen kaikesta mitä minulla oli; kuinka hän luonnostaan terävällä päällään ja vakavalla innollaan kävi tietänsä eteenpäin, askel askeleelta, kunnes viimein tuli ensimäiseksi mieheksi tällä alalla; kuinka, kaikkien näiden vuosien kuluessa onnen, vastoinkäymisten ja ponnistusten vaihdellessa, vanha poikaystävyytemme ei koskaan järkähtänyt eikä höltynyt, vaan kesti ja kasvoi meidän kasvaessamme ja voimistui meidän voimistuessamme — kaikkia näitä asioita ei minun ole tarvis muuta kuin sivumennen mainita.

Tällä ajalla, — muistettavaa on, että puhun niistä ajoista, jolloin Matti ja minä vielä olimme kolmenkymmenen päiväpuolella — tapahtui, että meidän tehtaastamme tilattiin kuusi ensimäisen luokan veturia, joiden piti kulkea uutta, silloin vasta tekeillä olevaa rautatietä Torinon ja Genovan välillä. Ensikertaa meidän teoksiamme vasta Italiaan tilattiin. Niitä oli mennyt Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan ja Saksaan; vaan ei yhtään vielä Italiaan. Tämä tilaus oli siis sangen tärkeä, sitä tärkeämpi koska Alppientakaiset ystävämme vasta nykyisin olivat ruvenneet rautateitä rakentamaan, ja epäilemättä, niitä jatkaessansa, tarvitsisivat vielä paljon meidän kelvollisia englantilaisia teoksiamme. Sentähden meidän tehtaamme Birminghamissa ryhtyi työhön kaikin voimin, pitensi työaikaamme, enensi palkkaamme, pestasi lisätyömiehiä. Se oli päättänyt, jos sitä saattoi ahkeruudella ja tarkkuudella saavuttaa, päästä ensimäiseksi Italian työmarkkinoilla, ja pysyä siinä. Se työ menestyikin ansion mukaan. Nuo kuusi veturia valmistuivat ajallaan, vieläpä pantiin laivaan, lähetettiin ja saatettiin perille sellaisella täsmällisyydellä, että italialainen asiamies oli aivan hämmästyksissään. Voittepa uskoa kuinka ylpeä minä olin, kun näin, että olin määrätty veturien kuljetusta valvomaan. Pari apulaista minulla piti olla; yhdeksi niistä minun pyynnöstäni otettiin Matti. Näin nautimme taas yhdessä elämämme ensimäistä suurta pyhäpäivää.

Sepä oli ihmeellinen muutos kahdelle Birminghamin työmiehelle, jotka suoraa päätä olivat tulleet Mustasta maasta. Satumainen kaupunki, jonka taustan Alpit puoliympyränä muodostivat; satama täynnä eriskummallisia aluksia; ihmeen ihana sininen taivas ja vielä sinisempi meri; maalatut talot rantalaiturin kupeella; vanhanaikuinen tuomiokirkko, mustasta ja valkeasta marmorista; hohtokivikauppiasten katu, joka johdatti mieleen tuhannen ja yhden yön tarinoita; palatsikatu ja sen maurilaiset pihat, suihkukaivot ja appelsiinipuut, vaimot, jotka aina kävivät harsotettuina kuin morsiamet; kaleeriorjat, jotka olivat kaksittain yhteen kahlitut; pappien ja munkkien juhlakulkueet; alinomainen kirkonkellojen soiminen; oudon kielen rengotus; ilman omituinen kirkkaus ja selkeys — kaikki nämät ihmeet tekivät sen, että me ensi päivän kävelimme niinkuin unessa, aivan kuin lapset markkinoilla. Ennen viikon loppua me olimme suostuneet rupeamaan Torinon—Genovan rautatien palvelukseen ja iäksi päiviksi kääntäneet selkämme Birminghamille. Emme voineet vastustaa paikan ihanuutta ja suurten palkkojen kiusausta.

Nyt alkoi uusi elämä — elämä, joka oli niin liikkuva ja terveellinen, niin täynnä päivänpaistetta ja raitista ilmaa, että me välistä kummastelimme kuinka niin kauan olimme tulleet toimeen tuossa synkässä Mustassa maassa. Me kuljimme alinomaa edes-takaisin rautatietämme. Väliin olimme Torinossa, väliin Genovassa, koetellen uusia vetureita ja auttaen uusia isäntiämme vanhalla kokemuksellamme.

Genovan me kuitenkin valitsimme asuntopaikaksemme; siellä me vuokrasimme pari kamaria puodin yläpuolella, syrjäkadun varrella, joka kaupungin korkeammasta korttelista ulottui alas merenrantaan. Se oli soukka pieni katu, vaan täynnä eloa; niin jyrkkä ja väärä, etteivät mitkään rattaat päässeet sitä kulkemaan, ja niin soukka, että taivas sen yläpuolella näytti vain siniseltä nauhankaistaleelta. Joka talossa kuitenkin oli kauppapuoti, jonka tavarat täyttivät puoleksi katukäytävän, taikka seisoivat kasoina kummallakin puolella ovea, taikka riippuivat ikäänkuin koristuksina alas balkongeilta. Ja kaiken päivää, aamun koitosta hämärään asti, tungeskeli tällä kadulla lakkaamaton ohikulkijain virta edes ja takaisin sataman ja kaupungin korkeamman korttelin väliä.

Talonemäntänä oli meillä hopeasepän leski, joka elätti itseään koristusten, huokeain hopeasepän teosten, kampain, viuhkain sekä norsunluisten ja kivihiilisten lelujen myömisellä. Hänen ainoa tyttärensä, Gianetta, joka oli apulaisena kaupassa, oli ihanin nainen, mitä ikänä olen nähnyt. Nytkin, kun muistelen kuluneiden vuosieni pitkää, ikävää jaksoa ja kuvaelen mielessäni häntä (niinkuin vielä voin tehdä ja teenkin) täydessä elämän hilpeydessänsä, en voi hänen kauneudessaan keksiä vähintäkään vaillinaisuutta. En tahdo yrittääkään häntä kuvaamaan. En usko sitä runoniekkaakaan olevan olemassa, joka saattaisi sitä sanoin selittää. Näinpä kerran kuvan, joka oli johonkin määrin hänen kaltaisensa — ei puoltakaan vertaa niin suloinen, vaan kuitenkin hänen kaltaisensa. Minun tietääkseni kuva yhä vielä riippuu siellä, missä minä sen viimeksi näin, Louvren seinien sisäpuolella. Siinä kuvassa mustasilmäinen, kultatukkainen nainen katsoo olkapäänsä yli ympyriäiseen peiliin, jota partasuumies hänen takanansa pitää kädessään. Tämä mies, niin kuulin, oli maalarin oma kuva, nainen hänen rakastettunsa. En ole koskaan nähnyt toista maalausta, joka tälle olisi vertoja vetänyt, ja kuitenkaan ei sitä voi nimittää samalla henkäyksellä kuin Gianetta Conegliaa.

Sen arvannette, ettei lesken puoti koskaan ollut ostajia vailla. Koko Genova tiesi kuinka ihanat kasvot olivat tuon pienen tiskin takana, ja Gianetta virnakalla oli enemmän rakastajia kuin mitä hän viitsi nimeltäkään muistella. Ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä, sekä punalakkisia merimiehiä, jotka ostelivat korvarenkaita tai taikakaluja, että aatelisherroja, jotka huolettomasti ostivat puolet ikkunalaudoilla olevista koruista, kaikkia hän kohteli samalla lailla, väliin kehoitti, väliin pilkkaeli, veteli nenästä tai sysäsi pois, miten milloinkin mieleen sattui. Hänellä ei ollut enemmän sydäntä kuin marmorikuvalla; sen Matti ja minä viimein saimme katkeraksi tuskaksemme kokea.

En voi nytkään vielä sanoa, kuinka se kävi ja mistä minä ensiksi huomasin, miten meidän kumpaisenkin laita oli. Mutta jo aikaa ennen syksyn loppua oli meidän ystävysten väli kylmennyt. Ei se ollut mitään semmoista, jota olisi voinut sanoiksi sanoa. Ei se myöskään ollut semmoista, mitä olisimme voineet selittää tai esiintuoda syitä, vaikka henkikin siitä olisi riippunut. Me edelleenkin, niinkuin ennen, asuimme yhdessä, söimme yhdessä, teimme työtä yhdessä; kävimmepä myös iltasella yhdessä kävelyllä, kun päivän askareet olivat tehdyt. Eikä olisi kukaan vieras voinut keksiä vähintäkään muutoksen jälkeä, paitsi kenties, että olimme entistä harvapuheisemmat. Mutta jotakin kuitenkin välillämme oli, jotakin äänetöntä, sanatonta, joka päivä päivältä teki juovan suuremmaksi.

Ei se ollut Matin syy. Hän oli liian suora ja jalomielinen, että olisi tahallansa saattanut välimme tämmöiselle kannalle. Eikä myöskään, luullakseni — tulinen kun olen luonteeltani — syy ollut minussa. Syy oli kokonaan Gianetan, kaikki hänen syytään alusta loppuun — synti ja häpeä ja suru.

Jos hän olisi suoraan ja koukuttelematta näyttänyt pitävänsä toista tai toista meistä parempana, niin ei siitä olisi tullut mitään pahaa. Minä olisin kaikin voimin hillinnyt itseäni, ja sen tietää Jumala! kärsinyt vaikka mitä, jos siitä Matin tosionni olisi riippunut. Hänkin, sen tiedän, olisi minun onnekseni samoin tehnyt, jopa enemmänkin, jos mahdollista. Mutta Gianetta ei huolinut hiukkaakaan toisesta eikä toisesta. Hän ei aikonut valita meistä toista enemmän kuin toistakaan. Hänen itserakkauttaan vain imarteli se, että me hänen tähtensä jouduimme eripuraisiksi; hänestä oli hauska pitää meitä leikkikaluinaan. En osaa kertoakaan millä tavoin, millä tuhansilla, tuskin huomattavilla viekoituksen juonilla — milloin pitemmällä silmäniskulla, milloin ikäänkuin vahingossa päässeellä sanalla, milloin hetkellisellä hymyllä — hän sai päämme pyörryksiin ja kiusasi sydäntämme ja taivutti meitä itseänsä rakastamaan. Hän petti meitä kumpaistakin. Hän kiihdytti meitä kumpaistakin toivomaan; hän herätti meissä epäluuloa toinen toistamme vastaan; hän piinaeli meitä epätoivon tuskalla. Minä puolestani joskus selvästi tunsin, mihin turmioon meidän käytöksemme veisi meidät ja että uskollisin ystävyys, mikä ikänä on liittänyt kaksi elämää yhteen, oli aivan ratkeamaisillaan, hajoamaisillaan. Semmoisina hetkinä kysyin itseltäni, voisiko mikään nainen maailmassa olla sen arvoinen, että hänen rakkautensa palkitsisi minun ja Matin välisen ystävyyden. Mutta ne hetket tulivat sangen harvoin. Mielemmin suljin silmäni totuutta näkemästä kuin että olisin tahtonut katsoa sitä suoraan kasvoihin. Näin elin yhä edelleen, tottelematta järkeäni, niinkuin unennäkijä.

Tällä tavoin syksy kului, tuli talvi, tuo eriskummallinen, petollinen Genovan talvi, jolloin öljypuut viheriöivät, päivä paistaa kirkkaasti ja kolkot myrskyt käyvät. Matti ja minä yhä vaan asuimme yhdessä Vicolo-Balbo kadun varrella, ulkonaisesti ystävyksinä, sydämessämme vihamiehinä. Ja Gianetta yhä vielä sitoi meitä turmiollisilla juonillansa ja vielä turmiollisemmalla kauneudellansa. Vihdoin viimein eräänä päivänä tunsin, etten enää kestäisi kauemmin tätä hirveää tuskaa ja epätietoisuutta. Aurinko, niin vannoin, ei saisi laskeutua, ennenkuin olisin tuomioni kuullut. Minä päätin pakoittaa hänet valitsemaan toisen tai toisen meistä. Joko hänen piti ottaa minut omakseen tai päästää minut pauloistaan. Minä olin hurjapäissäni. Minä en huolinut enää mistään. Minun piti nyt saada kuulla pahinta taikka parasta sanomaa. Jos saisin pahimman, niin olin päättänyt lähteä Genovasta ja luopua hänestä sekä kaikista kuluneen elämäni pyrinnöistä ja harrastuksista; minun piti aloittaa aivan uutta elämää. Sen ilmoitin hänelle innokkaasti ja lujasti, seisoen hänen edessään muutamana kolkkona joulukuun aamuna pienessä kamarissa, joka oli puodin takana.

— Jos rakastat Mattia enemmän, — sanoin, — niin sano minulle vain yksi sana, enkä enää koskaan tee sinulle kiusaa. Hän ansaitseekin rakkautesi paremmin kuin minä. Minä olen epäluuloinen ja vaativainen; hän on luottavainen ja uhrautuvainen kuin nainen. Puhu, Gianetta! Jätänkö sinulle jäähyväiset iäksi, iäksi päiviksi, vai kirjoitanko kotiin, äidilleni Englantiin, ja pyydän että hän rukoilisi Jumalan siunausta sille, joka on luvannut tulla vaimokseni.

— Te olette hyvä ystävänne puhemies, — vastasi hän ylpeästi. — Matteon pitäisi olla hyvin kiitollinen teille. Te olette tehnyt enemmän kuin mitä hän ikänä on tehnyt teidän puolestanne.

— Antakaa minulle vastaus, Jumalan tähden, — huusin minä, — sallikaa minun mennä!

— Menkää tai viipykää miten tahdotte, Signor Inglese (herra Englantilainen) — vastasi hän. Enhän minä teitä pidätä.

— Käskettekö minun lähteä?

— Beata Madre (Autuas Neitsyt), en suinkaan!

— Tahdotteko tulla vaimokseni, jos jään?

Hän purskahti suureen nauruun — iloiseen, pilkalliseen, sulosoivaan nauruun, joka helähti kuin hopeakello.

— Liian paljon te vaadittekin!

— Ei mitään muuta, kuin mitä te näinä viimeksi kuluneina viitenä, kuutena kuukautena olette antanut minulle syytä toivoa!

— Aivan samoin Matteokin puhuu. Aika ikäviä olette kumpainenkin!

— Voi Gianetta! — sanoin innokkaasti, — ole toki vain hetken aikaa vakava! Minä olen tosin sivistymätön mies, sitä en kiellä — en millään tavalla kyllin hyvä tai taitava teille kelvatakseni — mutta minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni, eikä keisarikaan voisi tehdä enempää.

— Siitä olen sangen iloinen, — vastasi hän, — enkä soisikaan että vähemmän rakastaisitte minua.

— Sitten ette suinkaan tahdo saattaa minua onnettomaksi! Tahdotteko luvata minulle?

— En lupaa mitään, — sanoi hän, uudestaan purskahtaen nauruun; — paitsi sen etten mene naimiseen Matteon kanssa!

Paitsi sen ettei menisi naimiseen Matteon kanssa! Ainoasti sen! Ei yhtään toivoa herättävää sanaa minulle itselleni. Ei mitään muuta kuin että hän hylkäsi ystäväni. Siitä sain, jos voin, ottaa itselleni lohdutusta ja itsekästä iloa ja jonkunlaista halpaa rauhallisuutta. Ja niinpä minä, häpeäkseni sen tunnustan, teinkin. Minä tartuin kiinni tuohon turhaan toivoon ja, hullu kuin olin, annoin hänen taas päästä ilman selvää vastausta. Siitä päivin en enää yrittänytkään hillitä mieltäni, vaan riensin umpisilmin eteenpäin — turmiota kohti.

Lopulla minun ja Matin väli niin paheni, että julkiriita näkyi olevan lähellä. Me kartimme toinen toistamme, tuskin vaihdoimme kymmenkunnan sanaa päivässä, ja luovuimme kaikista vanhoista tavoistamme. Siihen aikaan — minua kauhistuttaa sitä muistellessani — oli monta hetkeä, jolloin tunsin vihaa häntä kohtaan.

Näin kului vielä neljä, viisi viikkoa, jolla ajalla juopa meidän välillämme yhä syveni ja leveni päivä päivältä. Helmikuu tuli, ja helmikuun kanssa karnevaali.[1] Genovassa, niin sanottiin, se sinä vuonna oli tavattoman ikävä; ja niinpä se taisi todella olla. Sillä paitsi siellä-täällä pääkatujen varrella ikkunasta riippuvia lippuja ja juhlapukuisia naisia, ei näkynyt mitään muuta ilon merkkiä. Toisena karnevaalipäivänä, muistaakseni, palasin illan hämärässä Genovaan, oltuani koko päivän junassa. Asemahuoneen etehisessä tapasin Matti Pricen. Hän astui luokseni ja laski kätensä minun käsivarrelleni.

[Footnote 1: Katolisissa maissa tavallinen laskiaisilo.]

— Sinä tulet myöhään, — sanoi hän. — Minä olen jo melkein tunnin ajan odotellut sinua. Syömmekös illallisen yhdessä tänään?

Herkkätunteinen kuin olen, heräsi minussa heti entiset paremmat tunteeni kuullessani tämän ystävyyden osoituksen.

— Oikein mielelläni, Matti, — vastasin; — menemmekö Gozzolin ravintolaan?

— Ei, ei, — sanoi hän kiireesti. — Johonkuhun rauhallisempaan paikkaan — johonkuhun paikkaan missä voimme keskenämme puhella. Minulla on jotakin sanomista sinulle.

Nyt huomasin, että hän näytti kalpealta ja levottomalta ja ahdistava pelon tunne rupesi minuakin painamaan. Me päätimme mennä Piscatoreen, pieneen, syrjäiseen ravintolaan, likelle vanhaa sataman laituria. Siellä istuimme syömään siivottomassa, tupakan hajuisessa tuvassa, missä tavallisesti vieraili vain merimiehiä. Matti tuskin söi ruuanpalaistakaan; mutta, kohta käskettyään pullon Sisilian viiniä, hän joi ahkerasti.

— No, Matti, — sanoin, kun viimeinen ruokalaji tuotiin pöytään, — mitä kuuluu?

— Pahaa.

— Sen kyllä arvasin näöstäsi.

— Pahaa minulle — ja pahaa sinullekin. Gianetta —

— Mitä Gianetasta?

Hänen sormensa pyyhkivät huulia, ikäänkuin kuumetaudin väänteissä.

— Gianetta on petturi — pahempi kuin petturi, — sanoi hän käheällä äänellä. — Hän pitää rehellisen miehen sydäntä yhtä halvassa arvossa kuin kukkasta, minkä hän pistää tukkaansa — pitää sitä päivän ja sitten hylkää iäksi päiviksi. Hän on kavalasti pettänyt meitä kumpaistakin.

— Millä tavalla? Herran nimessä, puhu!

— Pahimmalla tavalla, millä nainen voi pettää niitä, jotka häntä rakastavat. Hän on myönyt itsensä markiisi Loredanolle.

Veri valahti palavana virtana aivoihini ja kasvoihini. Saatoin tuskin nähdä eteeni, enkä uskaltanut yrittääkään puhumaan.

— Minä näin hänen menevän tuomiokirkolle päin, — jatkoi hän, hätäisesti puhellen. — Se oli noin kolme tuntia sitten. Hän menee ripille, arvelin, ja jäin jäljelle ja seurasin vain kaukaa. Mutta kirkkoon astuttuansa hän meni suoraan tuota miestä kohti, joka siellä odotteli. Muistathan vanhaa miestä, joka noin kuukausi tai kaksi sitten yhtämittaa kävi puodissa. No, kun näin, kuinka hartaasti he puhelivat keskenään, seisoessaan saarnastuolin alla, selin kirkkoon, niin minä astuin suuttumuksen vimmassa suoraan heitä kohti. Minä aioin sanoa tai tehdä jotakin; en tiedä itsekään mitä. Kumminkin arvelin kaapata Gianettaa käsivarresta ja viedä hänet kotiin. Mutta kun olin tullut muutamien askelien päähän heistä, niin että vain paksu patsas oli välillämme, niin seisahduin. He eivät voineet nähdä minua enkä minä heitä; mutta kuulin aivan selvään heidän puhettansa ja — minä kuuntelin.

— No, mitä kuulit?

— Sovittelun häpeällisestä kaupasta — toisella puolella kauneutta, toisella kultaa. Niin ja niin monta tuhatta frangia vuodessa; maakartano likellä Neapelia — hyi! minua inhottaa sitä kertoessani.

Ja väristellen hän kaasi itselleen vielä lasillisen viiniä, ja joi sen yhdellä kulauksella.

— Sen kuultuani, — sanoi hän, — en yrittänytkään viedä häntä pois. Koko kauppa tehtiin niin kylmäverisesti, niin tarkoin punnituilla tarkoituksilla, niin hävyttömästi, etten tuntenut sydämessäni muuta neuvoa kuin riistää tyttö mielestäni ja jättää hänet onnensa nojaan. Minä hiivin ulos tuomiokirkosta ja kävelin pitkän aikaa merenrannalla, saadakseni ajatuksiani selviämään. Sitten muistin sinut, Benu, ja ajatellessani, kuinka tuo luuska oli tullut väliimme ja eroittanut meidät, vimmastutti mieltäni. Sitten menin asemahuoneelle odottamaan sinua. En voinut olla sinulle tätä kaikkea kertomatta ja — ja sitten arvelin että ehkä voisimme yhdessä palata takaisin Englantiin.

— Markiisi Loredano!

Se oli ainoa, minkä sain sanotuksi; ainoa, mitä voin ajatella. Minä olin aivankuin kivettynyt.

— Vielä on yksi asia, minkä voin lisätä, — jatkoi hän vastahakoisesti, — vain todistaakseni, mikä kavala petturi tuo nainen oli. Meillä — meillä piti olla häät ensi kuussa.

— Meillä? Kellä? Mitä tarkoitat?

— Minä tarkoitan, että me olisimme menneet naimisiin, Gianetta ja minä.

Äkillinen vimman, ylenkatseen ja uskomattomuuden myrsky riehahti sydämessäni, kun sen kuulin; se näkyi saattaneen minut aivan järjettömäksi.

— Sinä! — huusin. — Gianettako olisi mennyt naimisiin sinun kanssasi! Sitä en usko!

— Soisinpa etten olisi uskonut sitä itsekään, — sanoi hän, katsoen ylös ikäänkuin hämmästyen minun vimmaani. — Mutta hän lupasi tulla vaimokseni, ja minä uskoin silloin hänen puhuvan totta.

— Minullepa hän muutamia viikkoja sitten vakuutti, ettei hän menisi milloinkaan sinun kanssasi naimisiin.

Hänen poskensa punastuivat, hänen otsansa synkistyi; mutta vastatessansa hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

— Vai niin! — sanoi hän. — Se on vain yksi petos lisäksi. Minulle hän sanoi hylänneensä kosimisesi; siitä syystä me pidimme kihlauksemme salassa.

— Puhu täyttä totta, Matti Price, — sanoin minä, melkein mielipuolena luulevaisuudesta. — Tunnusta, että jok'ainoa sanasi on valhetta! Tunnusta, että olet Gianetalta saanut rukkaset ja että pelkäät minulle ehkä onnistuvan paremmin kuin sinulle. Ja niin ehkä onnistuneekin — ehkä onnistuneekin viimein!

— Oletko hullu! — huusi hän. — Mitä tarkoitat?

— Sitä, että arvelen juttusi paljaaksi juoneksi, jolla tahtoisit saada minut pois tieltä Englantiin. En usko sanaakaan todeksi koko tarinastasi. Sinä olet valehtelija, ja minä vihaan sinua.

Hän nousi istualta, laski toisen kätensä tuolin selkänojalle ja katsoi minua ankarasti silmiin.

— Jos et olis Benjamin Hardy, — sanoi hän lujalla äänellä, — niin eipä sinun raatoosi jäisi paljon henkeä!

Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, niin karkasin hänen kimppuunsa. En ole koskaan voinut selvään muistaa mitä sitten tapahtui. Kirous — kolahdus — taistelu — silmittömän vimman hetki — parahdus — monta ääntä sekaisin — outoja kasvoja ympärillä. Sitten näin Matin makaavan avuksi rientäneen miehen käsivarrella. Itse seisoin vapisevana, hämmästyneenä. Puukko putosi kädestäni. Verta näkyi lattialla, verta kädessäni, verta Matin paidassa. Ja sitten kuulin nuo kauhistuttavat sanat:

— Voi, Ben, sinä olet murhannut minut!

Eipä hän kuollut kuitenkaan silloin ja siellä. Hän vietiin lähimpään sairashuoneesen ja makasi muutamia viikkoja elon ja kuolon vaiheella. Hänen tilansa sanottiin olevan vaikean ja vaarallisen. Puukko oli iskenyt juuri kaulaluun alapuolelle ja sattunut keuhkoihin. Hän ei voinut puhua eikä kääntyä, tuskin oikein henkeäkään vetää. Ei hän jaksanut itse nostaa päätäänkään, jos juoda tahtoi. Minä istuin hänen vieressään yöt, päivät, koko sen surullisen ajan. Minä luovuin virastani rautatiellä; minä muutin pois asunnostamme Vicolo-Balbo kadun varrelta; minä koetin unohtaa, että Gianetta Coneglia nimistä naista olikaan olemassa. Minä elin ainoastaan Matin tähden; ja hän, luullakseni, pikemmin minun kuin oman itsensä tähden koetti pysyä hengissä. Näinä katkerina, hiljaisina tuskan ja katumuksen hetkinä, jolloin ei kukaan muu paitsi minä, saanut tuoda hänelle juomista tai kohentaa hänen päänalaistansa, palasi vanha ystävyytemme vielä uskollisempana, lujempana kuin mitä se olikaan ollut. Hän antoi minulle anteeksi täydesti ja vapaaehtoisesti, Ja kiitollisuuteni osoitukseksi olisin minä mielelläni antanut henkeni.

Viimeinkin tuli kirkas kevätaamu, jona hän haavasta parantuneena, vaan vielä heikkona kuin lapsi, astui horjuvin askelin ulos sairashuoneen portista, nojauten minun käsivarteeni. Hän ei ollut aivan terve eikä, sen kauhistuksekseni ja tuskakseni kuulin, voinut koskaan tullakaan terveeksi. Hyvällä hoidolla hän saattoi elää muutamia vuosia; mutta keuhkot olivat auttamattomasti vialla, eikä hänestä ikänä voinut tulla aivan tervettä, täysivoimaista miestä. Nämät sanat sanoi sairashuoneen ylilääkäri minulle salaa, kun sanoin jäähyväiset; hän neuvoi, että veisin Matin vielä lämpimämpään ilmanalaan.

Minä vein hänet pieneen Rocca nimiseen merikaupunkiin, noin viisi peninkulmaa etelään päin Genovasta, syrjäiseen, suojaiseen paikkaan Rivierarannikolle, missä meri hohti taivastakin sinisempänä, ja missä rantakallioilla viheriöitsi eriskummallisia kuumien maiden kasveja: kaktuksia, aloeita sekä Egyptin palmuja. Siellä asetuimme asumaan erään käsityöläisen taloon, ja Matti, niinkuin hän itse sanoi, »ryhtyi täydellä vakavuudella toipumistoimiin». Mutta valitettavasti sitä tointa ei mikään voinut edistää. Päivän toisensa jälkeen hän meni meren rannalle ja istui siellä tuntikausia, hengittäen meri-ilmaa ja katsellen meren selällä ohikulkevia purjeita. Pian hän ei jaksanut astua kauemmaksi kuin puutarhaan talon edustalle. Jonkun ajan kuluttua hänen täytyi viettää päivänsä vuoteella avonaisen ikkunan ääressä, kärsivällisesti odottaen loppua. Voi, loppua! siihen sitä nyt jo oli tultu! Hän riutui nopeasti, lakastui kesäkukkien lakastuessa, ja tiesi aivan hyvin niittäjän jo olevan tulossa. Hän ei yrittänytkään enää muuta kuin helpoittaa minun omantuntoni tuskia ja valmistaa minua siihen, minkä täytyi tapahtua.

— En tahtoisi elää kauemmin, vaikka saisinkin, — sanoi hän eräänä kesäiltana, maatessaan vuoteellaan ja katsoen tähtiin. — Jos tällä hetkellä saisin valita, niin lähtisin täältä. Mutta soisin Gianettan saavan tietää, että olen antanut hänelle anteeksi.

— Kyllä hän saa sen tietää, — vakuutin, vavisten äkkiä päästä jalkoihin asti.

Hän puristi kättäni.

— Ja kirjoitatko isälleni?

— Kirjoitan.

Minä olin vetäytynyt hiukan syrjään, ettei hän näkisi kyyneleitä, jotka virtailivat pitkin poskiani. Mutta hän kohosi käsivartensa nojaan ja katsoi ympärilleen.

— Älä pelästy, Ben, — kuiskasi hän, laski sitten taas uupuneena päänsä tyynylle — ja kuoli.

* * * * *

Semmoinen oli loppu. Sillä tavalla kaikki loppui, mikä minulle elämässä oli rakasta. Minä hautasin hänet sinne, missä vieras meri loiskii vierasta rantaa vastaan. Minä seisoin haudan ääressä, kunnes pappi ja muu saattoväki oli lähtenyt. Minä katsoin kuinka hauta täytettiin, kunnes se oli turpeilla peitetty ja haudankaivaja tallannut pinnan kovaksi. Silloin, silloin vasta tunsin, että olin kadottanut hänet iäksi, ystävän, jota olin rakastanut ja vihannut, ja jonka olin murhannut. Silloin, silloin vasta näin, ettei minulla enää olisi rauhaa, ei iloa, eikä toivoa. Siitä hetkestä sydämeni kovettui ja elämä tuntui minusta olevan täynnä kirousta. Kaikki minua inhotti, yö yhtä paljon kuin päivä, meri yhtä paljon kuin maa, työ yhtä paljon kuin lepo, ruoka yhtä paljon kuin uni. Minä olin saman kirouksen alainen kuin Kain, eikä sen paino yhtään helpoittanut, vaikka veljeni oli antanut minulle anteeksi. Rauha maassa oli minulta kadonnut, ja hyvä tahto ihmisiä kohtaan oli myös kuollut sydämessäni. Muutamia ihmisiä omantunnon vaiva tekee leppeiksi; minua se vain paadutti. Minä rupesin vihaamaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmin vihasin sitä naista, joka oli tunkeutunut väliimme ja hävittänyt meidän molempien onnen.

Matti oli pyytänyt, että menisin Gianetan luokse ilmoittamaan, että hän oli antanut anteeksi. Mielemmin olisin tosin mennyt Genovan satamaan, ottanut jonkun kaleeriorjan villalakin ja luotikahleen ja käynyt hänen sijaansa raskaimpaan työhön; mutta kuitenkin tein kaikki mitä voin, täyttääkseni hänen käskyään. Minä menin Genovaan, yksinäni ja jalkaisin. Minä menin Genovaan, aikoen sanoa tytölle: »Gianetta Coneglia, hän antoi teille anteeksi, mutta Jumala ei anna!» Mutta en löytänytkään häntä. Heidän pienessä puodissaan oli jo toinen kaupitsemassa. Naapurit eivät tietäneet muuta kuin että äiti ja tytär äkkiä olivat lähteneet kaupungista, ja että Gianetta kuului olevan markiisi Loredanon suojassa. Minä tiedustelin sieltä, täältä. Minä kuulin heidän muuttaneen Neapeliin. Levotonna ja välinpitämättömänä rupesin konemieheksi ranskalaiseen höyrylaivaan ja läksin jäljestä. Mutta, tultuani komealle maakartanolle, joka nyt oli Gianetan omana, sain kuulla hänen lähteneen sieltä kymmenen päivää varhemmin ja matkustaneen Pariisiin, missä markiisi oli Molempien Sisiliain lähettiläänä. Sentähden antauduin taas höyrylaivan palvelukseen, tulin sillä lailla Marseilleen ja kuljin sieltä osaksi jokea, osaksi rautatietä myöten Pariisiin. Siellä sitten päivä päivältä kuljeksin kaduilla sekä puistoissa, väijyelin lähettilään portilla, seurasin hänen vaunujansa, jopa viimein, monen viikon kuluttua, sain selvän Gianetan asunnosta. Minä kirjoitin hänelle ja pyysin päästä hänen puheilleen; mutta hän ajatti minut palvelijoillaan pois oveltansa, ja kirjeeni viskattiin minulle vasten silmiä. Silloin huusin ylös hänen ikkunoihinsa, anteeksiantamuksen sijasta kauheimmat kiroukset, mitä minun kielelleni sattui. Sen tehtyäni pudistin Pariisin tomut jaloistani ja rupesin vaeltamaan sinne-tänne maita, manteria myöten. Mutta ne ovat kaikki asioita, joista en huoli nyt laveammin kertoa.

Seuraavat seitsemän, kahdeksan elinvuottani kuluivat sangen levottomalla, vaihtelevalla tavalla. Synkkänä ja rauhatonna antauduin palvelukseen milloin täällä, milloin tuolla, miten sattui, ryhtyen milloin mihinkin työhön, palkasta välittämättä, kun vain työtä oli runsaasti ja alituisesti vaihtelua. Ensiksi tulin ylikonemestariksi ranskalaiseen laivaan, joka kulki Marseillen ja Konstantinopelin väliä. Tässä kaupungissa muutin erääsen Itävallan Lloydin höyryalukseen, ja kuljin jonkun aikaa Konstantinopelin, Aleksandrian, Jaffan ja muiden Itämaan kaupunkien välillä. Sitten sain konesepän paikan uudella erämaisella Aleksandrian—Suezin radalla. Sitten menin Itä-Indiaan ottaen osaa rautatierakennuksiin. Siellä viivyin kauan aikaa; se on: minä viivyin siellä melkein kaksi vuotta, joka minulle oli sangen pitkä aika. Enkä olisi niinkään pian sieltä lähtenyt, jollei sota silloin juuri olisi syttynyt Venäjää vastaan. Sinne minun teki mieleni, sillä vaarat ja vaivat olivat minulle yhtä mieleiset kuin muille ihmisille turvallisuus ja helppo elämä. Ja mitä hengen vaaraan tuli, niin tahdoin mielemmin kadottaa kuin säilyttää henkeni. Sentähden palasin Englantiin ja menin Portsmouthiin, missä hyvien todistuskirjojeni avulla kohta sain semmoisen paikan kuin halusin. Minä sain mennä Krimin niemelle konemestarina muutamassa kruunun laivassa.

Koko sota-ajan palvelin tällä lailla laivastossa; sen loputtua rupesin jälleen maailmaa vaeltamaan, iloiten vapaudestani. Nyt menin ensin Canadaan. Oltuani siellä rautatien rakennustyössä lähellä rajaa, muutin pian Yhdysvaltoihin; kuljeksin niissä pohjoisesta etelään; kävin Kalliovuortenkin takana; koetin kuukauden tai pari oloja kultamaalla. Mutta sitten heräsi minussa äkillinen, kivistävä, käsittämätön halu päästä jälleen näkemään ystäväni yksinäistä hautaa, kaukana Italian rannikolla. Vielä kerran kääntyi siis vaellukseni Europpaan päin.

Pieni hauta parka! Tullessani olit rikkaruohojen peitossa, risti oli kaatumaisillaan, nimi melkein näkymättömäksi kulunut. Näytti aivan siltä kuin ei kukaan olisi häntä rakastanut, ei kukaan muistanut häntä. Kävinpä myös siinä talossa, missä yhdessä olimme asuneet. Sama väki siinä vielä asui; he tervehtivät minua ystävällisesti tervetulleeksi. Heidän luonansa viivyin muutamia viikkoja. Tällä ajalla istutin puita ja kukkia haudalle, ja asetin siihen valkean marmoriristin. Tämä oli minulle ensimäinen rauhan aika, saatettuani hänet tuohon levolle. Lähtiessäni jälleen taistelemaan maailman matkakontti selässäni, päätin itsekseni palata tänne, jos Jumala sallisi, kun ikäpäivieni loppu lähestyisi, jotta saisin haudassa levätä ystäväni vieressä.

Nyt ei enää mieleni, niinkuin ennen, palanut kaukaisille maille; minä tahdoin pysyä likellä Matin hautaa. Sentähden en mennyt tästä edemmäksi kuin Mantovaan, missä palvelin veturinkuljettajana tämän kaupungin ja Venezian välisellä rautatiellä, joka juuri silloin oli valmistunut. Vaikka alkuansa olin koneseppä, arvelin silloin kuitenkin hauskemmaksi elättää itseäni veturin kuljetuksella. Ajon virkistävä vaikutus, voimantunne ohjatessani veturia, ilman vastaan tuleva viima, tulen rätinä, seutujen ohi lentäminen, ne olivat minusta huvittavia. Varsinkin kuljetin mielelläni yöllä pikajunaa. Mitä pahempi ilma, sitä paremmin se sopi minun synkkään mielialaani. Sillä sydämeni oli yhtä kova, jos ei kovempi, kuin siihen asti; vierivät vuodet eivät olleet sitä vähääkään pehmittäneet. Ne olivat vain vahvistaneet mustimpia, katkerimpia tunteita sydämessäni.