JEREMIAS MATKAA MAANTIELLÄ.

No niin, liekö hän nyt hyvin varustettu matkalleen? Ovatko hänen taskunsa täynnä toiveita ja hänen lompakkonsa varmuuksia pullollaan? Onko hänen katseensa pelottomana suunnattu vaikeuksia vastaan, jotka on voitettava, jos mieli matkan johtaa onnelliseen päätökseen?

Hän istuu puserrettuna tärisevän ja puhkuvan autobussin nurkkaan, matkalla kaupunkiin… Lihava talonpoikaisvaimo, jonka kohtalo näin on viskannut hänen tielleen yhä tuntuvammin katkeroittaakseen hänen olemassaoloaan, istuu hänen vieressään monien myttyjen ja korien ympäröimänä.

Hän näyttää olevan tyytymättömin. Se on ainoa seikka, minkä hänen matkatoverinsa voivat todeta, sillä hän ei ota osaa heidän keskusteluihinsa, jotka liikkuvat satomahdollisuuksien, tappeluitten, sairauksien ja hevoskauppojen alalla. Itse asiassa ei heillä ole minkäänlaista aavistusta, mikä omituinen matkustaja hän on ja mitä ajatuksia liikkuu tuon heidän näköpiiriinsä ulottuvan otsan sisässä. Jeremiasta tuskin huomaa, hän näyttää niin pois häipyneeltä. Hänen vaatetuksensa on ylimalkaan jonkun vaatetus, se voisi yhtä hyvin olla lainattu tai varastettu — identtisyyden salaamiseksi. Hän on joku, mutta mahdotonta sanoa kuka. Karannut vanki? Takaa ajettu hevosvaras? Murhaaja? Valepukuinen Vapahtaja?

On päivän selvää, että hän istuu tässä vaunussa ainoastaan näennäisesti. Hän näyttää siltä kuin olisi hypännyt autobussiin vain sivumennen, ei siksi, että hän olisi valinnut juuri tämän autobussin ja tämän maantien ja tämän ajan, vaan koska hänen täytyy eteenpäin, samantekevää, miten, milloin ja minne. Hän ei näytä matkustavan ei huvin eikä minkään määrätyn tarkoituksenkaan vuoksi: hän on välinpitämätön sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu eikä ajattele sitä, mikä häntä on odottamassa määrän päässä. Hän on jännittynyt, mutta ei siitä, mikä on lähestymässä, vaan siitä, minkä hän on jättänyt taakseen ja joka kenties vainoaa häntä. Hän matkaa eteenpäin hiljaisena, sulkeutuneena, arkana, niinkuin kuljetaan silloin kuin tahdotaan jotain päästä pakoon. Jokainen vaunussa istuja vaistoaa tuon matkustajan toiseksi kuin mitä hän näyttää olevan.

Myötämatkustajat uskottelevat itselleen, etteivät he muka kiinnitä häneen mitään huomiota, eivät välitä mikä tai kuka hän on, että he tuskin huomaavat häntä.

Heidän keskustelunsa jatkuu näennäisesti hänestä välittämättä. Autonkuljettaja kiroilee lehmiä, jotka asettuvat tielle poikkipäin, pakottaen hänen tekemään uskallettuja käänteitä. Huolestunut talonpoika esittää toisenlaisia mietteitä, hän ei katso noita nälkiintyneitä maantien lehmiä autoilijan näkökannalta.

— Elukoilla on surkeaa tänä vuonna, hän sanoo.

— Niin, tämän kuivuuden saamme ensi talvena kalliisti maksaa, virkkaa seppä, jonka sekä vilja että voi on ostosalla.

— Niityt eivät kasva äpärettä, lisää talonpoika. Ja ruis kuivettuu ennen aikojaan.

— Entäs peruna, oi voi, päiväilee Jeremiaksen vieressä istuva vaimo. Tänä vuonna ei kannata syödä nuoria perunoita.

— Tällaista kesää ei ole ollut miesmuistiin, virkkaa talonpoika. Tuulta ja kuivuutta kuin Venäjän maalla.

— Tulee kato, saattepas nähdä, huomauttaa joku.

Mutta sittenkään eivät he jätä Jeremiasta rauhaan. Heidän salaiset katseensa kaivelevat hänen taskujaan, työntäytyvät kiinni hänen pintaansa ja kutittavat hänen niskaansa. Hän tuntee itsensä kiusallisen paljastetuksi. Häntä arvioidaan häikäilemättä, hänen taskujaan käännellään nurin narin ja tarkastellaan luuloteltuja löytöjä. Hän tuntee olevansa ryövätty, toiset tuntevat pettyneensä. Hiljainen, katkeroitunut taistelu käy heidän ja hänen välillään — kulkijaimen.

Se ärsyttää Jeremiasta. Mutta hän ei tahdo heihin liittyä. Hän ei tahdo.

Hän tahtoo olla rauhassa omine ajatuksineen. Hän tietää, että hänellä on paljon ajateltavaa, niin paljon sellaista, mistä hänen on saatava selvyys. Niin, ehkä sitä nyt ei niin paljonkaan ole, ehkä on vain yksi ainoa asia, mutta se on niin tärkeä, että olisi kauheata, ellei hän ajoissa pääsisi siitä selvyyteen. Hän yrittää keskittää ajatuksiaan. Hän tavoittelee hätäisenä johtolankaa, jonka avulla päästä ulos labyrintistä. Hän tietää, että jossain on olemassa aukko, jossain paistaa aurinko, jossain on selvä päivä — mutta tietä ei hän voi löytää. Hän yrittää selvittää ajatuksiaan, mutta vyyhti sotkeutuu yhä pahemmin. Asiaan kuulumattomia seikkoja sähkötetään aivoihin lakkaamatta; hän hairahtuu alituiseen ajattelemaan jotain aivan toista kuin mitä hänen piti ajatella.

Hänen ei sallita ajatella rauhassa, siinä koko syy. Häntä häiritään. Kaikki ihmiset häiritsevät. Kuten nytkin esimerkiksi. Tässä hän istuu eikä toivo muuta kuin saada olla rauhassa. Mutta häntä ärsytetään. Vihjauksia, arveluita, nenäkkäitä arvosteluja hän tuntee ilmassa. Istutaan ja arvioidaan häntä. Hän aavistaa tarkoittavia, risteileviä katseita — häneen vihjaavia. Hänet pakotetaan ajattelemaan, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän yrittää arvailla, mikä yleinen mielipide on hänestä vallalla.

Hän keksii kauhukseen monipäisen hirviön, joka yhä tuijottaa häneen ja vakoilee hänen ajatuksiaan ja seuraa hänen pienimpiäkin liikkeitään epäluuloisesti. Koko vaunukunta tuijottaa häneen. Hän näkee itsensä hirviön silmillä: naurettava. Tilanne käy mahdottomaksi.

Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ei uskalla muuttaa ilmettä, se hänet paljastaisi. Hän kätkeytyy jäykkään, vihamieliseen naamioon ja kyyristyy kokoon suojellakseen itseään selkään kohdistuvilta katseilta.

Hänen vieressään istuva nainen liikahtelee levottomasti, huokaa kuuluvasti. Jeremias vilkaisee häneen ja huomaa, että hänen kasvonsa ovat harmaat ja hän näyttää kärsivän kauheita kipuja. Äkkiä hän oksentaa. Autobussi syöksyy eteenpäin kuurona ja sokeana. Jeremias tuntee oksettavaa löyhkää. Mutta kukaan ei näytä kiinnittävän asiaan huomiota.

— Minä näes en siedä tärinää, sanoo nainen anteeksipyytäen. Ajan ensimmäistä kertaa näin uusimuotisella kyydillä.

— Jeremias sulkeutuu vihamieliseen hiljaisuuteen.

— Teidän olisi ollut parempi matkustaa junassa, sanoo joku joukosta sävyisesti, vain jotain sanoaksensa.

— No mieluummin sitten dilisanssissa, vingahtaa Jeremias halveksivasti.

Matkustajat katsovat toisiinsa, hämillään tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Yksi ja toinen hihittää mitään käsittämättä, kuvitellen dilisanssia haukkumasanaksi.

Mutta Jeremias tuntee huojennusta. Tuo sietämätön puolustautuminen on yhdellä iskulla muuttunut hyökkäykseksi. Hän on ryhtynyt hyökkäykseen, löytänyt nyrpeydelleen johdattimen. Hän kohentautuu, luo tyynen sotapäällikön katseen yli vaunun. Hän on tietoinen, että halveksii kanssaihmisiään.

Mahtipontisuutensa tunnossa hän istuu rehevämmin, siirtää kärsimättömänä vaimon myttyjä, jotka anastavat häneltä tilaa. Hiljaisella ja nopealla, unohtumattomalla liikkeellä järjestelee sairas nainen tavaroitaan toisin, kääntää kallelleen enimmän tilaa ottavan mytyn ja jää levollisesti istumaan mitä sietämättömimpään asentoon. Hänen eleensä ei ollut nöyrä, ainoastaan ystävällinen, teeskentelemättömän hyväntahtoinen.

Tuolla eleellä, hiljaisella ja huomaamattomalla, on pelottava iskuvoima. Eikä tällä Jeremiaksella ole mitään, millä suojella itseään; hän on syvästi häpeissään. Hänen poskeaan polttaa aivan kuin olisi se saanut korvapuustin, mutta kättä, joka iskun on antanut, ei näy. Tässä on jälellä se, mikä näyttää myötämielisyyden eleeltä, ja vielä polttava punastuminen, mutta se, mitä ei näy, taistelee nyt ratkaisevan taistelun.

Sillä välin autobussi täryyttää pitkin maantietä pölypilvessä, ajaen edellään peljästyneitä lammaslaumoja ja pillastuneita varsahevosia, mukanaan tilapäinen joukko matkustajia, jotka ahtaassa vaunussa tuntevat voimakkaasti toistensa fyysillisen olemassaolon, hajun ja hiesteet, mutta jotka tuskin mitään muuta toisistaan tietävät: — villejä autobussissa! Samalla maantiellä kulkee toisia ihmisiä samanlaisissa autobusseissa, autoissa, kärryissä ja erilaisissa ajoneuvoissa. Ne ovat kulkeneet siellä sukupolvien ajat, toisissa, epämukavammissa, hontelommissa ajoneuvoissa, jalan ja hevosella, koskaan tietämättä, mitä he ovat toistensa elämään vaikuttaneet. Maantien pöly on lakaissut pois kaikki jäljet — etteivät ne olisi pelästyttämässä jälkeen tulevia, jotka niin kiireisesti ja huolettomasti rientävät odottavaa kohtaloaan vastaan.

* * * * *

Jeremiaksen valtasi vaistomainen halu paeta, päästä huomaamatta johonkin kätköön. Mutta eikö hän sitten paraikaa ollut pakoretkellä? Eikö hän juuri äsken paennut jotain, jota hän ei uskaltanut kohdata? Missä maa ei polttaisi?

Hän katsoi salaa käsiään — noita käsiä, joita hän ei voinut välttää ja joitten teoista hän ei voinut vapautua, hän näki hengessä kyllääntymistä ilmaisevat kasvonsa, jotka hän oli nähnyt läpi, mutta joita hän ei kyennyt muuttamaan, näki muotonsa, olemuksensa, jota hän ei voinut yltään kirvoittaa, niin ankarasti kuin hän ponnistelikin ryömiäkseen ulos nahkoistaan.

MINÄ!

Sillä hiipivällä vastenmielisyydellä, jota hän tunsi kaikkea ja kaikkia kohtaan, oli juurensa tässä, jota hän ei voinut paeta: Minässä. Hän tunsi itsensä ulkoa ja sisältä, tunsi kaikkien tekojensa, ajatustensa, tunnelmainsa syyt, salaisimmatkin. Ilkeys, pikkumaisuus, sentimentaalisuus näkyivät liiankin selvässä päivän valossa. Se raja, missä jokainen toinen ihminen käy arvoitukseksi ja hänen menettelytapansa yllätyksiksi, sitä rajaa ei ollut olemassa hänelle — suhde minään oli jollain tavoin liian läheistä, tympäisevää. Hän inhosi itseään kuten jotain aivan liiaksi läpi nuuskittua, jotain epämiellyttävän lähentelevää ja irtipääsemätöntä.

Saadapa vain yhden ainoan kerran tunnustella toisen kädellä, haistaa toisen nenällä, nähdä toisen silmällä! Löytää nuo salaiset, rajattoman kaipuun arvoiset tiet toisen kuvitelmamaailmaan. Olla toinen kuin on — uusi ilmestys! Reageerata toisin kuin luullut sitä ennen, itkeä toista itkua, nauraa toista naurua. Toivoa jotain uutta, jotain yllättävää, odottamatonta! Nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kaikki tiet ovat tukossa!

Lähestyttiin kaupunkia. Unelias vaunukunta heräsi eloon. Matkustajat kohentautuivat ja järjestelivät kapineitaan. He katselivat iloisen ja uteliaan näköisinä toisiinsa. Epämääräinen odotus ilmehti heidän kasvoillaan. He näyttivät kaikki tuntevan, että jokin odotti heitä. Kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Uneliaisuus oli kuin pois puhallettu, heitä kiihoitti liikkeelle lähtemisen henki. Monella heistä ei varmaankaan ollut kaupunkiin muuta asiaa kuin käydä tekemässä joitain ostoksia tai mennä lääkärille, mutta tämäkin oli jo jotain, jota ei tapahtunut joka päivä. Olihan se sentään kaupunki joka tapauksessa, ihmisvilinää, näyteikkunoita, raitiotievaunuja, elokuvateattereita, vieraita tyttöjä, matruuseja. Ja yksi ja toinen menisi kauemmaksi, kenties niin pitkälle, ettei itsekään tietänyt, minne asti, mutta tunsi sittenkin nyt olevansa toinen, äärettömän paljon merkitsevämpi henkilö kuin äskeinen, kotikylässä kulkeva… Ja tytöt olivat jo kotona salaa lukeneet lehdestä ja painaneet muistiin tuon kauan toivotun osoitteen: Onnesta ja tulevista kohtaloista ennustetaan Iso-Robertinkatu 17, porras A, ovi 45.

Tämä lähtemisen ja lapsellisen odotuksen ilmakehä ärsytti Jeremiasta. Hän yritti olla huomaamatta matkatoveriensa hommia ja välttyä heidän mielialansa vaikutelmilta. Hän istui liikkumattomana niinkuin olisi aikonut istua siinä koko ikänsä, niinkuin mitään lähtöä hänelle ei olisi ollut olemassa. Välinpitämättömänä ja perin pohjin kyllääntyneenä katseli hän ulos ikkunasta ja erotti harmaat esikaupungin rakennukset niitä näkemättä. Mutta äkkiä hän näki jotain. Korkean lankkuaidan rakenteella olevan talon edessä ja aidassa suurin, epämiellyttävin kirjaimin:

PÄÄSY SYRJÄISILTÄ KIELLETTY.

— Tämä on minua varten, ajatteli Jeremias. Kuten syrjäinen laskeutui hän vaunuista ja lähti kulkemaan hitaasti ylämäkeä.