JEREMIAS HERÄÄ DANS UNE DE SES HUMEURS NOIRES JA LÖYTÄÄ ILMOITUKSEN.

Hän heräsi hitaasti ja vastahakoisesti, ikäänkuin jokin vieras voima olisi kovakätisesti naarannut hänen sielunsa ylös päilyävistä syvyyksistä, missä se onnellisessa itsetiedottomuudessa oli soljuillut lumpeitten ja näkinkenkien keskellä. Toisista yhteyksistä irralleen tempautuneet kuvat kalpenivat yhtäkkiä ja katosivat; huoneen surullisen ruskea seinäpaperi pyrki ahdistamaan.

Oli aikaista; kaupunki ei ollut vielä herännyt. Unen haamut olivat sen herroina. Kadut lepäsivät ilmeisen autioina, ei mitään melua kuulunut; aamun koitteessa vaeltajat kulkivat hiljaisin askelin ja aukoivat ovia ilman avainta ja tiirikkaa. Jeremiaksen ajatus pujahti ulos ja lähti heidän seuralaisekseen, se öinen varas. Hän kumartui nukkujain kasvojen puoleen, eikä voinut irroittaa katsettaan niistä. Muukalaisia. Tuntemattomia olentoja. Saavuttamattoman salaisuuden ilme kaikilla kasvoilla. Kimmellys, outo kosketus johonkin, jota ei ole ja kuitenkin on muiston kaltainen.

Ne nukkuvat, näkevät unta, eivät ole täällä.

Tuo katujen ja kujien, torien ja myymälöiden ja kauppahallien ja kalakojujen, uudisrakennusten ja konttorien ja tehtaitten ja työpajojen ja katuojien ja kirkkojen ja kokoushuoneitten kuhiseva, meluava, riepoittunut ihmismassa, se makasi hiljaa ja jäykkänä tuhansilla vuoteilla, kaukana aherruksesta ja hiestä — muukalaisena omassa maailmassaan. Se ei hieronut kauppoja, ei puijannut, ei tehnyt työtä, ei kerjännyt, ei tunkeillut eikä laiskotellut, se ei väitellyt eikä kuunnellut, ei syönyt, juonut, tapellut, ei kärsinyt eikä iloinnut — se ei tarvinnut mitään. Se oli siellä, missä ei kaipuuta ole, ei mitään aikaa eikä mitään petosta.

He nukkuvat, he näkevät unta, he eivät ole täällä.

Jeremias ajatteli hellyydellä nukkuvia, jotka henkeä salpaavassa jännityksessä seurasivat unen lumokuvia ja sekunnin siivillä humahtivat halki iäisyyksien, ja hän ajatteli inhomielin heidän hämmentynyttä heräämistään täyttymystä puuttuvaan maailmaan, missä ruskea seinäpaperi on tullut horisontin tilalle.

Hän sulki silmänsä. Hän ei tahtonut herätä.

Hän vaipui tuokioittain kevyeen horrokseen, unen ja hereilläolon välimaille, vaipui kevyesti ja liukuen niinkuin ruumis vaipuu läpikuultavaan, kristallinkirkkaaseen veteen.

Mutta vähitellen alkoivat tungettelevat äänet ja vaikutelmat häntä ahdistella. Askelet portaissa, jysähtelyt katossa, huudot, kohu kadulta, valoheijastukset tunkeutuivat sen ohuen seinän läpi, mikä erotti hänet »todellisuudesta». Seinäpaperit pyrkivät päälle, katto putosi hänen ylleen — mutta hän ei herännyt. Hän pysähtyi puoliväliin, mieli jo täynnä pahoja aavistuksia, mutta tiedottomuuden rannikko yhä näkyvissä.

Hän heittelehti levottomana sängyssä.

Lepattava hohde sytytettiin yht'äkkiä, ja hän erotti ylimaailmallisen porttaalin ääriviivat — kauniin, ankaran, suljetun — se oli kuin taivaan valtakunnan portail royal. Hohde solui valovirtana hänen lähitseen silti häneen koskematta, loimusi porttaalin yllä ja näytti esteettömästi sulautuvan yhä vahvempaan valoon, joka oli sisällä. Hahmoja liukui ohi valovirrassa, portti avautui äänettömästi kullekin vuorollaan ja sulkeutui taas. Kauhea hätä valtasi hänet: hän jäi yksin jälelle. Jätettiin ulkopuolelle! Hän tahtoi liikahtaa, mutta ei voinut, hän tahtoi ojentaa käsivartensa tavoittaakseen pois kiitäviä, mutta hän ei voinut, hän tahtoi huutaa, mutta ei kyennyt. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut, ei kukaan tietänyt, että hän oli olemassa. Hän ponnisti äärimmilleen. Vain yksi sentimetri, vain yksi millimetri, ja valo olisi häneen koskettanut ja vienyt hänet mukanaan siihen maailmaan, missä kaikki jälleen toisensa tuntevat ja missä mitään salattua ei ole…

Hän väännähti puolitiehen sängystään — ja heräsi, koko ruumis vapisevana, tuntien vaaran uhkaavan ympärillään.

Yksin! Ulkopuolella!

Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen: missä minä olen? mitä minä pelkään? Vieras huone. Tuntemattomia esineitä. Aution vaikutelma. Sitten tunsi hän jälleen ruskean seinäpaperin. Hän oli kaupungissa, hän oli vuokrannut huoneen eilen, hän tulisi elämään täällä. Hänen pitäisi nousta ylös, peseytyä, harjata vaatteensa, lähteä ulos ja ryhtyä johonkin hommaan.

Mutta kiusallinen tunne jostakin unhoitetusta pidätti hänet sängyssä. Tuntui kuin olisi hän unessa — vai oliko hän valveilla — kokenut jotain tavattoman tärkeätä, joka muuttaisi kaiken, jos hän vain voisi muistaa sen. Oliko se jotain kauheata, vai jonkin suuren onnen aavistusko? Hän oli selittämättömän kiihtynyt, hän tuijotti eteensä suurin, kirvelevin silmin, jotka tähysivät kangastusta tai ennettä, mutta näkivät sen sijaan epäsiistin huoneen, missä mitään ei ollut muutettu eilisestä asti eikä mitään muutettaisi huomennakaan.

— Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ajatteli Jeremias. Kohta on liian myöhäistä.

Hän veti kuten lapsi peiton korviinsa häätääkseen pahoja aavistuksiaan. Mutta jokin käsi veti peiton pois, hän ei voinut itseään niin hyvin piiloittaa, ettei se olisi häntä löytänyt. Hän oli alaston ja paljastettu. Hän makasi liikkumatta, kuten se, joka tuntee puukon kärjen koskettavan rintaansa ja odottaa sen työntöä. Ja hänen ajatuksensa tuli kylmäksi ja kirkkaaksi. Hän ei keksinyt siinä hetkessä ainoatakaan »asianhaaraa», jota olisi voinut syyttää. Hän ei voinut — kuten ennen — kirota »elämää», joka oli hänet pettänyt siihen nähden, mikä tekee elämän elämän arvoiseksi, hän ei voinut halveksia »ihmisiä», jotka olivat ryöstäneet häneltä hänen illusioninsa, hänen uskonsa siihen, mikä kestää. Hän näki vain itsensä, Jeremiaksen, joka ei ollut mitään antanut eikä mitään saanut. Jeremiaksen, joka kolmikymmenvuotiaana oli »läpinähnyt» kaiken ja tullut niin viisaaksi, ettei itse Isä Jumalakaan voinut häntä pettää. Jeremiaksen, joka — kaikesta huolimatta — oli aavistanut olevan jotain, mitä hän ei ollut ottanut lukuun laskuissaan, jotain, mikä alati tuntui liikkuvan hänen mielessään — kuten muisto, uni tai varoittava enne.

Tuo jokin oli hetkittäin niin lähellä, että hän luuli minä hetkenä tahansa voivansa tarttua siihen; hän tunsi miten tärkeätä, miten äärettömän merkityksellistä se hänelle oli, hän vapisi jännityksestä ja odotuksesta: minä sain sen, minulla on se. Mutta hänellä ei ollut sitä, se liukui häneltä juuri kun hänen voitonriemuisena piti siihen tarttua. Hänestä tuntui jo, että se oli hänelle tuttua, että hän oli elänyt sen kerran aikaisemmin, toisessa olotilassa, ja että oli tarkoituksetonta elää täällä, ellei hän voisi muistaa, mitä se oli. Tuo muisto heitti varjonsa hänen elämäänsä ja antoi kaikelle, mihin hän ryhtyi, kaikelle, mitä hän ajatteli ja tunsi, epätodellisen ja epävakaisen ja puolinaisuuden leiman. Siitä puuttui jotain, siinä oli jotain, joka ei päässyt oikeuksiinsa —jotain, joka tahtoi olla enemmän kuin varjo, enemmän kuin aavistus, enemmän kuin pelkkä pilkahdus. Hän ei voinut saada rauhaa, hän ajoi varjoa voimatta vangita sitä hapuileviin käsiinsä. Keskellä ihmisvilinää kulkiessaan erotti hän sen oudot ääriviivat, ja hänen askelensa, jotka äsken suuntautuivat määrätietoisina, hairahtuivat tahdista yht'äkkiä ja näyttivät turhaan etsivän uutta polkua. Hän näki sen liukuvan yli ihmisten, joitten parissa hän äsken oli puhellut mitä luontevimmin, ja hänestä tuntui äkkiä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, ja että se, mitä sanottiin, oli irrallista ja tarkoituksetonta. Hänen ojentaessaan kätensä tavoittamaan jotain mielestään kallisarvoista ja tavoiteltavaa liukui varjo sen yli, ja hän näki sen, mitä hän piti kädessään, merkityksettömäksi ja sen, mikä oli ollut arvokkainta, itseltään kaikonneen.

Ihmiset moittivat häntä häilyväksi ja tyytymättömäksi, sanoivat, ettei mikään ollut hänelle muka tarpeeksi hyvää ja ettei mikään jatkuvasti voinut häntä viehättää. Mutta hän piiloitti hyvin salaisuutensa; hän sulki sen rintaansa ja tuli päivä päivältä yhä nyreämielisemmäksi.

Ei, unohtaa, unohtaa! ajatteli Jeremias. Ei ole mitään enää jälellä. Minua ei petetä. Minä olen kaiken nähnyt. Minä tiedän, minkä arvoiset nämä kolmekymmentä vuotta ovat. Yksi tomuhiukkanen kimaltaa sekunnin lisää auringossa, ja sammuu. Muuta se ei ole.

Sammuminen on minussa alkanut, olen kolmenkymmenen vuoden vanha, nyt mennään alamäkeä, kaikki mielettömät toiveet ovat ennakolta tuomitut. Loiste käy yhä niukemmaksi, yhä harvinaisemmaksi. Katsonko sisälle itseeni, niin tahtoisin, jos voisin, rukoilla Jumalaa, ettei minun tarvitseisi nähdä, ja katsonko jonkun toisen silmään, näen saman: tuhkaksi muuttumisen. Silmä sammuu, ja oliot, näyt, tunteet sammuvat. Kuka kohottaa käsivarteni tekoon, kun näen tomun jo ennen, kuin olen nähnyt kukan puhkeavan ummusta, raunion, ennenkuin olen nähnyt rakennuksen kohoovan?

Niin, kuulen, miten ympärilläni rakennetaan ja kalkutetaan. Lähimmässä ympäristössäni vavahduttavat maata poraukset. Vintturit rämisevät. Timanttiporat vinkuvat. Punaiset liput salpaavat tieni: varo itseäsi, täällä räjähtää! Miehet ja naiset kumartuvat, ojentuvat, käyvät edestakaisin, arvoituksellisen säännöllisesti, seuraten määrättyä suunnitelmaa, ja seiniä kohoaa, saviruukki, betonki, tiili ja teräs muovautuvat hiuksenhienosti laskettujen suhteitten kokonaisuudeksi. On aatteita, niitä toteutetaan, rakennetaan ja vasaroidaan, yötä päivää, vaihtuvissa vuoroissa.

Mutta asiaankuulumaton kulkee ohi, eikä kukaan käänny taakseen häntä katsomaan…

MUTTA SINÄKÖ SE OLET, JEREMIAS? OLETKO UNOHTANUT, ETTÄ OLET TOINEN KUIN MIKÄ NÄYTÄT OLEVAN?

Hän ponnahti sängystä, oli kuin joku olisi häntä kiirehtänyt. Hän oli kiihtynyt, ikäänkuin olisi tahdottu pakottaa hänet suin päin syöksymään johonkin, mitä hän pelkäsi: ratkaisuun!

Ei!

Hän avasi ikkunan ja tunsi jonkinlaista huojennusta nähdessään auringon paistavan ja muutamain ihmisten käyskentelevän aamunhiljaisella pihalla, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Se oli entisaikainen, kehään rakennettu talo, vanhassa kaupunginosassa. Ulkohuonerivejä, sireenipensaita ja pieniä hartaita kukkaslavoja. Tahtomattaan tuntui hänestä turvalliselta. Täällä on kaikki entisellään, hän ajatteli, niinkuin olisi hän nähnyt talon aikaisemmin.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi erästä vanhaa Spurgeonin — äidin mieskirjailijan — kirjoittamaa kirjaa, jota hän kerran huvikseen oli selaillut. Hän näki edessään nuo hauskuttavat, jäykät puupiirrokset, vilpittömän moralisoivat, samoin kuin tekstikin. Erään kaamean kuvan muisti hän omituisen selvästi: oman onnensa nojassa myrskyssä heittelehtivän laivan, jonka alla luki paksulla fraktuuralla: Luottakaa ainoastaan Jumalaan ja pitäkäämme päämme korkealla yli pelvon laineitten.

Hän hymyili pakostakin. Hän tunsi sydämensä keventyvän, ikäänkuin joku toinen olisi ottanut ratkaisun tehtäväkseen. — Hän hengitti kaupunkiaamun säästeliästä tuoksua ilolla, jota hän ei ollut tuntenut siellä kotonakaan keskellä tuoksujen paratiisia. Hän näki pienen huoneensa toisilla silmillä; hän näki, että sillä oli jotain hänelle annettavana. Ja hänessä heräsi rakkaus siihen tänä aamuna, ikäänkuin aavistaen jo, että hänen kohtalonsa täällä sinetöitäisiin.

Joku koputti ovelle.

— Ehkä kohtalo koputtaa, ajatteli Jeremias.

Pieni tyttö lyykisti ovella tuoden aamuteen ja aamulehden uudelle herralle.

Jeremias katsoi häneen niin ystävällisesti, kuin olisi hän todellakin ollut tuo »uusi herra» ja tyttö — Jumalan pieni posteljooni.

Tyttö jätti tarjottimen ja sanomalehden ja lähti huoneesta huomaamatta, kuten tekevät ne, joitten tulo on ollut merkityksellisempi, kuin mitä he itse ovat aavistaneetkaan.

Jeremias unohti teen ja syventyi sanomalehteen. Hänen katseensa liukui välinpitämättömänä yli suurten profeetallisten otsakkeiden: Aasia herää, Kamppailu nuorisosta, Tyynenmeren sota, Kaivosten kansallistaminen; se liukui ohi uutisten ja pysähtyi vasta ilmoituksiin. Palvelukseen halutaan: Nuori tyttö, koti kaupungissa — Lapsirakas yksinpalvelija — Ensiluokkainen keittäjätär — Kylmiä ruokia — Jazz-hand hohoi — Röyhellysompelija — Talonmies — Matkustamaan tottunut naishenkilö matkaseuraksi ulkomaille, vaiteliaisuus taataan. — Kesäviransijaisuus Antikvaarisessa Kirjakaupassa Kapeakatu 7.

Siinäpä se tuli, ajatteli Jeremias, levittäen tyynesti voita leivälle. Hän ei kiirehtinyt vähääkään, hän ei ajatellut sitä mahdollisuutta, että joku toinen pyrkijä ehtisi ennen, hän ei ollut levoton puutteellisista edellytyksistään. Hän esiintyi kuin mies, joka tietää asiansa jo ratkaistuksi, riippumatta toimenpiteistä, joihin hän itse saattaa ryhtyä.

Hän pukeutui erittäin huolellisesti tänä muistettavana aamuna, hän näki jo oman itsensä satojen vieraitten silmien kuvastimessa. Tämä oli jokapäiväinen toimitus, mutta tänään hän ei voinut vapautua eräänlaisesta jännityksestä ja levottomuudesta, joka salaisesti viehätti sanomattomasti ja antoi kaikelle valepuvun vivahteen. Pieni Kapeakadun kirjakauppa, joka ei vielä ollut nähnyt uutta myyjäänsä, näytteli jo määrättyä osaa hänen elämässään — mutta aavistiko hän, mitä osaa?