PYHIINVAELTAJAT

Joh 4,19. Nainen sanoi hänelle: Herra, minä näen, että Sinä olet profeetta.

20. Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella: ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla.

21. Jeesus sanoi hänelle: Nainen, usko minua: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa.

22. Te kumarratte sitä, jota ette tunne: me kumarramme sitä, jonka tunnemme, sillä pelastus on juutalaisista.

23. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa: sillä semmoisiksi Isä tahtoo rukoilijansa.

I

Kaksi vanhaa talonpoikaa tahtoi tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Toinen heistä oli rikas, ja hänen nimensä oli Jefim Tarasytš Ševeljov. Toinen talonpoika, Jelisei Bodrov nimeltään, oli vähemmissä varoissa.

Jefim oli järkevä, kunnon mies, ei maistanut viinaa, ei polttanut tupakkaa, ei nuuskannut, ei kiroillut, oli luja ja ankara tavoissaan. Kahteen eri jaksoon hän hoiti kylänvanhimman tointa ja hoiti niin tunnollisesti, ettei puuttunut kopeekkaakaan kyläkassasta. Hänellä oli suuri perhe: pari poikaa ja naimisissa oleva lapsenlapsi, jotka kaikki asuivat hänen luonaan. Hän oli terve, vahva ja suora ryhdiltään, ja hänellä oli kaunis täysiparta, johon alkoi ilmestyä harmaata vasta kun hän oli seitsemännelläkymmenellä.

Jelisei ei ollut rikas eikä köyhä; nuoremmalla iällään hän oli tehnyt kirvesmiehen töitä; vanhempana hän eli kotona ja hoiti mehiläisiä. Hänellä oli kaksi poikaa; toinen teki työtä vieraissa paikoissa, toinen asui isän luona. Jelisei oli hyväntahtoinen ja hilpeä luonteeltaan. Joskus hän otti ryypyn, nuuskasi myöskin ja lauloi mielellään. Muuten hän eli sävyisästi ja mitä parhaimmassa sovussa omaistensa ja naapurien kanssa. Jelisei oli kooltaan pieni, mustaverinen, kähäräpartainen ja aivan kaljupäinen kuten hänen samanniminen suojeluspyhimyksensäkin, profeetta Elias.

Molemmat ukot olivat jo kauan sitten päättäneet tehdä yhteisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta Jefimiä esti aina lähtemästä milloin mikin asia. Tuskin hän oli toisesta päässyt, kun toinen tuli tielle: milloin oli lapsenlapsi naitettava, milloin odotettava että nuorempi poika pääsee sotapalveluksesta; tai hän oli ryhtynyt rakentamaan uutta taloa.

Eräänä pyhäpäivänä vanhukset tapasivat toisensa ja istuutuivat hirsikasalle juttelemaan.

— Milloin täytämme lupauksemme? kysyi Jelisei. Jefimin kasvot synkkenivät, ja hän vastasi:

— Hm, meidän täytyy vielä lykätä matkaa vähän; tämä vuosi on sattunut olemaan aika hankala. Kun aloin tupaa rakentaa, en uskonut sen tulevan maksamaan juuri sataa ruplaa enempää; mutta siihen on jo mennyt kolmisen sataa ruplaa, eikä se ole vieläkään valmis. Näkyy siinä riittävän puuhaa kesään asti. Jos Jumala suo, niin varmasti lähdetään kesällä matkaan.

— Minä olen sitä mieltä, virkkoi Jelisei, ettei sitä enää ole lykättävä, vaan lähdetään heti. Kevät on ihan paras aika.

— On kyllä paras aika; mutta enhän minä voi jättää hommiani kesken?

— Voihan niistä muutkin pitää huolen. Jätä pojallesi.

— Ei se käy. Minun vanhemmasta pojastani ei ole: viinaan menevä mies.

— Ilman meitä heidän on kuitenkin tultava toimeen sitten, kuri me makaamme mullassa. Parasta on antaa pojan ajoissa oppia.

— Niinpä kyllä, mutta mielellään sitä olisi näkemässä loppuun asti.

— Voi, hyvä mies! Kaikki ei tule milloinkaan valmiiksi! Kun meillä tässä äskettäin eukot siivosivat ja siistivät pyhäksi, niin siinäkös oli jos jonkinlaista puuhaa, tämä oli tehtävä, tuo oli tehtävä, aina ilmestyi uutta eteen. Silloin vanhin miniäni, viisas nainen, sanoi: »Hyvä on, että pyhä tulee eikä odota meitä, muuten ei tulisi valmista koskaan, puuhasipa tässä vaikka miten.»

Jefim tuli miettiväiseksi ja virkkoi:

— Rakennukseen on jo mennyt paljon rahaa; eikä semmoiselle matkallekaan ole lähteminen tyhjin käsin. Rahaa on sata ruplaakin.

Jelisein täytyi nauraa.

— Jätä jo nuo puheet, hyvä mies! Sinulla on kymmenkertaisesti minun omaisuuteni ja vielä puhut rahasta. Sano minulle vain, milloin lähdetään. Minulla ei ole rahaa, mutta jostakin sitä aina voi hankkia.

Tarasytškin hymyili:

— Kas sitä rikasta miestä! Mistä aiot sitten ottaa?

— Jotakin saan rapsituksi kotoakin; ja ellei se riitä, myyn naapurille kymmenen mehiläispönttöä, jotka olivat näyttelyssä. Hän on jo kauan pyytänyt niitä.

— Jos tulee hyvä mehiläisvuosi, niin sitten kadut perästäpäin!

— Kadun? En, hyvä mies! En minä ole vielä katunut elämässäni mitään muuta kuin syntejä. Sielu se on sittenkin kaikkea muuta tärkeämpi.

— Niinpä kylläkin. Mutta paha on lähteä, kun ei kotona ole kunnossa asiat.

— Pahempi on, kun ei sielun asiat ole kunnossa. Lupaus on tehty ja nyt lähdetään, mitäs muuta.

II

Jelisei sai ystävänsä taipumaan. Jefim mietti ja harkitsi vielä asiaa ja tuli seuraavana aamuna Jelisein luokse.

— No, lähdetään sitten, mitäs muuta. Sinä olet oikeassa. Kuolema ja elämä ovat Jumalan kädessä. Meidän on lähdettävä, kun vielä olemme elossa ja hyvissä voimissa.

Viikon kuluttua olivat miehet valmiit lähtemään. Tarasytšillä oli rahaa kotona. Hän otti matkalle mukaansa sata ruplaa ja jätti kotiin vaimolleen kaksi sataa.

Jelisei laittautui myös matkakuntoon. Hän myi näyttelyssä olleet kymmenen mehiläispönttöä naapurilleen hunajasatoineen kaikkineen. Hän sai niistä seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä ruplaa hän keräsi kotoa kokoon: eukko antoi hänelle rahansa, jotka oli säästänyt hautajaismenoihin, ja miniäkin antoi viimeiset kolikkonsa.

Jefim Tarasytš jätti poikansa huostaan kaikki talon asiat; hän neuvoi tälle mistä ja miten paljon heinää oli niitettävä, mihin lantaa oli ajettava ja kuinka uusi rakennus oli saatava katon alle. Hän huolehti kaikesta, ei unohtanut pienintäkään seikkaa. Mutta Jelisei käski vaimoaan vain erottamaan nuoren yhdyskunnan myydyistä mehiläispöntöistä ja luovuttamaan ne rehellisesti ostajalle; kotiaskareista hän ei puhunut ollenkaan mitään: kukin asia neuvoisi kyllä itse, miten siinä oli tehtävä. »Teillä on nyt isännyys, hoitakaa asianne parhaanne mukaan.»

Miehet laittautuivat matkaan. Kotiväki leipoi heille evääksi lehikäisiä, ompeli heille matkareput, leikkasi jalkarievut. Miehet panivat uudet kengät jalkaan ja ottivat vielä virsut varalta ja alkoivat taivaltaa. Omaiset saattoivat heitä kylän laitaan, sanoivat siellä jäähyväiset, ja pyhiinvaeltajat lähtivät taipaleelle.

Jelisei lähti matkalle iloisin mielin; tuskin oli kylä häipynyt näkyvistä, kun hän jo unohti kaikki kotoiset huolensa. Hän ajatteli vain, miten säilyisi koko ajan hyvä sopu matkakumppanin kanssa, miten hän voisi aina puhua sävyisästi, kuinka rakkaudessa ja sovussa saavuttaisiin matkan päähän ja samoin takaisin kotiin. Hän kuiskaili kulkiessaan rukouksia ja luki ulkoa kohtia pyhimystaruista, mitkä sattuivat muistumaan mieleen. Kun hän matkalla tahi jossakin majatalossa joutui yhteen muiden kanssa, koetti hän olla oikein ystävällinen ja puhua hurskaasti. Hän tunsi taivaltaessaan pelkkää hiljaista iloa. Eräässä asiassa hän ei kuitenkaan onnistunut: hän aikoi lopettaa nuuskaamisen ja oli sentähden jättänyt nuuskarasian kotiin; mutta hänen oli hyvin vaikea olla ilman sitä. Matkalla hänelle lahjoitettiin uusi nuuskarasia; hän jättäytyi silloin tällöin toveristaan jälkeen, jottei johdattaisi tätä kiusaukseen, ja otti hyppysellisen.

Myöskin Tarasytš käyttäytyi matkalla nuhteettomasti ja miehen lailla; hän oli kaikessa säädyllinen eikä puhunut turhia. Mutta hänen mielensä ei ollut kevyt. Hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan kotiasioista. Oliko hän muistanut mainita pojalleen kaikesta ja mahtoikohan poika tehdä kaikki oikein ja käskyn mukaan? Nähdessään matkalla perunoita istutettavan tahi lantaa ajettavan ajatteli hän, tekeeköhän poika kaiken niinkuin hän neuvoi. Kunpa olisi voinut palata näyttämään kaikkea ja itse tekemään.

III

Miehet olivat jo olleet viisi viikkoa matkalla; kotoa otetut uudet virsut olivat he jo kuluttaneet loppuun ja oli täytynyt ostaa uudet. He olivat tulleet vähävenäläismaille. Niin kauan kuin he olivat olleet lähellä kotipaikkaa, oli heidän täytynyt maksaa yösijasta ja ruuasta; vähävenäläiset kestitsivät heitä ilmaiseksi ja pitivät kilvan pyhiinvaeltajia luonaan vierainaan. He tarjosivat yösijan, antoivat ruokaa eivätkä tahtoneet mitään maksua; he antoivat vielä leipää, jopa pannukakkujakin matkaevääksi. Niin saatiin kuljetuksi noin seitsemänsataa virstaa, mutta sitten vaeltajat joutuivat paikkakunnalle, jossa oli ollut katovuosi. Täälläkin annettiin heille yösija maksutta, mutta mitään syötävää ei annettu. Väliin ei rahallakaan voinut saada leipää. Heille kerrottiin, ettei mikään ollut kasvanut viime vuonna. Rikkaat talonpojat olivat huutavassa hukassa ja heidän oli täytynyt myydä kaikki, vähemmän varakkaat olivat joutuneet puille paljaille, ja köyhät olivat joko siirtyneet muualle kerjäämään tahi koettivat jotenkin tulla toimeen kotona. Talvella he olivat syöneet akanoita ja saviheiniä.

Vanhukset olivat kerran yötä eräässä kauppalassa, ostivat sieltä itselleen viisitoista naulaa leipää ja läksivät jatkamaan matkaa ennen auringonnousua ehtiäkseen kulkea aamuviileässä mahdollisimman pitkän matkan. Astuttuaan noin kymmenen virstaa he tulivat purolle. He pysähtyivät lepäämään, ammensivat vettä kuppeihinsa, liottivat niissä leipää, syödä nutustivat ja vaihtoivat jalkariepuja. He istuivat sitten vielä hetken täysin levätäkseen. Jelisei otti esiin nuuskaa. Nähdessään sen Jefim Tarasytš pudisti päätään ja sanoi moittivasti:— Miksi et heitä pois tuota roskaa?

Jelisei huitaisi kädellään ja sanoi:

— Synti on ottanut niin valtaansa. Minkä sille voi!

He nousivat ja läksivät astumaan eteenpäin. Kuljettuaan jälleen kymmenisen virstaa he tulivat isoon kylään. Oli jo tullut verrattain kuuma. Jelisei oli näännyksissä; hän olisi jälleen tahtonut levätä ja juoda hiukan vettä, mutta Jefim ei suostunut viivähtämään. Hän oli rivakampi kulkemaan, ja Jelisein oli usein vaikea pysyä hänen rinnallaan.

— Kun vain saisi pienen kulauksen vettä! virkkoi Jelisei.

— No, juo sitten! Minä en välitä.

Jelisei pysähtyi.

— Älä jää odottamaan minua! sanoi hän. — Minä käväisen vain kiireesti tuossa talossa juomassa vettä. Kyllä minä saavutan.

— Hyvä on, vastasi Jefim.

Jefim Tarasytš kulki yksin eteenpäin, ja Jelisei meni mökkiä kohti.

Jelisei pysähtyi asumuksen eteen. Tämä oli vähäinen savimökki, alhaalta musta, ylhäältä valkea; savi oli lohkeillut, ei ollut pitkään aikaan sivelty uutta päälle; kattokin oli toiselta puolen rikki. Ovi oli pihan puolella, Jelisei astui pihaan ja näki seinän vieressä maassa makaavan parrattoman laihan miehen; paita oli pistetty housujen sisään vähävenäläisten tapaan. Mies oli luultavasti ruvennut siimekseen pitkälleen, mutta aurinko oli noussut korkeammalle ja poltti nyt hänen päätään. Hän makasi liikkumattomana, silmät auki. Jelisei huusi hänelle pyytäen vettä, mutta mies ei vastannut. »Lieneekö sairas vai tyly», ajatteli Jelisei astuen ovelle. Tuvasta kuului lapsen itku. Jelisei koputti ja huusi:

— Laskekaa sisään!

Kukaan ei vastannut. Hän kolkutti sauvallaan ja huusi jälleen.

— Kristityt!

Kukaan ei liikahtanut.

— Jumalan palvelijat!

Ei mitään vastausta. Jelisei oli jo kääntyä takaisin, mutta kuuli vaikeroinnin tapaista oven takaa. Eihän vain liene mitään pahaa tapahtunut? Täytyy katsoa. Ja Jelisei astui tupaan.

IV

Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä; hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.

— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään itsellämme.

Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni lähemmäksi vanhusta ja virkkoi:

— Tahtoisin vain pyytää vettä, Jumalan palvelijatar.

— Kukaan ei voi täällä antaa sinulle vettä. Meillä ei ole mitään annettavaa. Mene muualle!

Jelisei kysyi:

— Eikö täällä ole ketään tervettä, joka voisi siistiä sairaan naisen vuoteen?

— Ei ketään. Mies on ulkona pihalla kuolemassa, ja me täällä.

Kun poika näki vieraan, lakkasi hän itkemästä. Mutta kun hän kuuli vanhuksen puhuvan, alkoi hän jälleen nykiä tätä hihasta ja pyysi:

— Leipää, isoäiti, leipää!

Jelisei olisi kysynyt vanhukselta muutakin, mutta samassa tuli mies pihalta tupaan hoiperrellen kuin juopunut. Hän haparoi kädellään seinää ja aikoi istuutua penkille, mutta istuikin viereen ja kaatui lattialle. Hän ei yrittänytkään nousta, vaan alkoi puhua; hän puhui katkonaisesti ja veti henkeään joka sanan jälkeen.

— Taudin kourissa ollaan ja nälkäkin on. Lapsi tuossa kuolee nälkään.

Mies osoitti poikaa heikosti nyökäyttämällä päätään ja itki.

Jelisei ravisteli selkäreppuaan, päästi käsivartensa hihnoista, viskasi repun lattialle, nosti sen sitten penkille ja alkoi avata. Hän otti esille leivän ja veitsen, leikkasi palasen ja ojensi miehelle. Mies ei ottanut, vaan viittasi poikaan ja tyttöseen, joka seisoi uunin takana, että heille annettaisiin. Jelisei antoi leipäpalan pojalle. Nähdessään leivän tarttui poika siihen molemmilla pikku käsillään, painoi suunsa ja nenänsä leipään ja alkoi ahnaasti syödä. Tyttönen tuli esiin uunin takaa ja tuijotti hellittämättä leipään. Jelisei antoi myös hänelle palasen. Hän leikkasi vielä viipaleen ja antoi eukolle. Vanhuskin alkoi pureskella.

— Kunpa vielä saisi tilkkasen vettä! virkkoi vanhus. — Meillä on kaikilla suu aivan kuivana. Eilen, vai liekö ollut tänään — en muista — menin noutamaan vettä. Sain ämpärin vedetyksi ylös kaivosta, mutta en jaksanut kantaa kotiin. Kaasin kaikki maahan ja kaaduin itsekin viereen. Suurella vaivalla sain itseni laahatuksi kotiin. Ämpäri on vieläkin siellä, jollei kukaan ole sitä vienyt.

Jelisei kysyi, missä kaivo on, ja vanhus selitti hänelle. Jelisei lähti kaivolle, löysi ämpärin, toi vettä ja antoi mökin asukkaille juoda. Lapset söivät vielä vähän leipää ja joivat vettä; eukkokin söi, mutta mies ei tahtonut syödä. Hän sanoi ruuan tuntuvan vastenmieliseltä.

Sairas makasi vielä tiedottomana heittelehtien sinne tänne. Jelisei meni kylään, löysi kauppapuodin ja osti hirssiryynejä, suolaa, jauhoja ja voita; sitten hän haki kirveen, hakkasi puita ja sytytti tulen. Tyttönen auttoi häntä. Jelisei keitti puuroa ja lientä ja antoi mökin väelle syödä.

V

Mieskin söi nyt, eukko söi, lapset nuolivat vielä vadinkin tyhjäksi ja rupesivat sitten kaulakkain nukkumaan.

Mies ja vaimo kertoivat nyt Jeliseille, kuinka he olivat tähän asemaan joutuneet.

— Köyhiä oltiin jo ennestään, ja kun sitten tuli katovuosi, niin jo syksyllä loppui kaikki, mitä meillä oli. Ja kun enää ei mitään ollut, niin täytyi pyytää apua naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Aluksi vielä toivat, mutta sitten eivät enää antaneet. Monella, joka olisi meille mielellään antanut, ei itselläänkään ollut mitään. Meitä hävettikin pyytää ihmisiltä: olimme joka taholle jo rahan, jauhojen ja leivän velassa.

Mies kertoi etsineensä työtä, mutta sitä ei ollut: »Kaikki pyrkivät työhön ruokapalkalla. Yhtenä päivänä on työtä, ja kaksi päivää menee uuden työpaikan hakemiseen. Muori ja tyttö lähtivät täältä kauas kerjuulle. Saalis oli hyvin huono, leipää kun ei ole kellään. Tulimme kuitenkin yhä vielä jotenkuten toimeen ja uskoimme pääsevämme jollakin tavoin uutiseen asti. Mutta keväällä ei kukaan enää antanut ruokaa. Lisäksi vielä tuli tauti. Nyt oltiin ihan huutavassa hukassa. Jos tänään on ruokaa, niin huomenna ja ylihuomenna ei ole mitään. Aloimme syödä ruohoa. Tästä ruuasta vai mistä lie vaimo tullut sairaaksi. Eukko on vuoteessa ja minäkin olen niin voimaton, että tuskin pysyn jaloillani.»

— Minun oli nyt tehtävä kaikki yksin, virkkoi mökin muori. — En jaksanut kuitenkaan kauan, sillä nälästä näännyin ihan tyyten. Tyttökin on tullut heikoksi ja pelkää ihmisiä. Olisimme tahtoneet lähettää hänet naapuriin, mutta hän ei mennyt; kyyhöttää nurkassa eikä lähde minnekään. Toissapäivänä tuli eräs naapurin vaimo katsomaan, mutta kun näki meidän kaikkien olevan sairaina ja nälässä, niin meni menojaan. Hänen miehensä on lähtenyt pois kotoa eikä hänellä ole itselläänkään mitään, millä ruokkisi pienet lapsensa. Niin makasimme tässä kaikki kuolemaa odottamassa.

Kuultuaan tämän kaiken ei Jelisei lähtenyt vielä matkatoveriaan tavoittamaan, vaan jäi yöksi heidän luokseen. Seuraavana aamuna hän ryhtyi työhön kuin olisi itse ollut isäntä talossa. Hän auttoi muoria taikinan teossa ja alustamisessa, lämmitti uunin ja läksi tytön kanssa hankkimaan naapureilta kaikenlaista, mitä tarvittiin. Mökin väellä ei ollut itsellään enää mitään; he olivat myyneet kaiken omaisuutensa, talouskalunsa ja vaatteensakin; Jelisei hankki nyt kaikkein tärkeimmät tavarat taloon; mitkä teki itse, mitkä taas osti. Näin kului päivä ja toinenkin ja vielä kolmas päivä. Poika virkistyi jonkun verran ja alkoi ryömiä penkkejä pitkin ja hyväillen lähestyä Jeliseitä. Tyttö oli tullut hyvin iloiseksi mieleltään ja auttoi häntä kaikissa askareissa. Hän kulki Jelisein jälestä joka askeleella ja kutsui häntä sedäksi. Kun muori jälleen kykeni liikkumaan, meni hän naapurivaimon luokse. Mies saattoi kuljeskella jo sisällä, mutta haparoi seiniä, kun häntä horjutti. Vain sairas vaimo jäi vielä vuoteeseen; kolmantena päivänä virkosi hänkin ja pyysi syötävää. Kun mökin väki oli näin pitkällä, ajatteli Jelisei:— En tosiaankaan uskonut jääväni tänne näin pitkäksi aikaa; nyt minun on lähdettävä jatkamaan matkaa. —