IV

MILTON JA BULJKA.

Fasaaninmetsästykseen hankin itselleni lintukoiran. Tämän nimi oli Milton; se oli korkea, hintelä, väriltään harmaa, mutta täplikkäinen, sillä oli pitkät huulet ja korvat, ja se oli hyvin vahva ja viisas. Buljkan kanssa se oli aina sovinnossa. Ainoakaan koira ei ahdistanut Buljkaa. Tämän ei tarvinnut muuta kuin näyttää hampaitaan, kun muut koirat painoivat häntänsä koipien väliin ja livistivät tiehensä. Milton oli mukanani, kun olin kerran fasaaneja metsästämässä. Yht'äkkiä ilmestyikin Buljka juosten luokseni metsään. Koetin ajaa sitä pois, mutta en voinut. Oli myös liian pitkä matka lähteä viemään sitä kotiin. Arvelin, ettei se tulisi minua häiritsemään, ja kuljin eteenpäin. Tuskin oli Milton vielä ehtinyt löytää ruohikosta fasaanin jälkiäkään, kun Buljka jo ryntäsi eteenpäin juoksennellen joka haaralle. Se olisi tahtonut pyrähdyttää fasaanin lentoon ennen Miltonia. Vainuten ruohikossa se kierteli ja kaarteli, mutta kun sillä oli huono hajuaisti, ei se voinut yksin löytää jälkiä: se katseli vähän väliä Miltoniin ja juoksi sinne, minne Milton meni. Heti kun Milton alkoi seurata jälkiä, juoksi Buljka sen edelle. Huusin sitä takaisin, löin sitä, mutta en voinut sille mitään. Se juoksi aina vain edelle Miltonia häiritsemään heti, kun tämä alkoi vainuta. Olin jo aikeissa kääntyä kotiin, metsästysretkeni kun oli tällä kertaa mielestäni mennyt pilalle, mutta Milton keksi paremman keinon: se tiesi miten Buljkan johtaisi harhaan. Se teki näin: heti kun Buljka alkoi juosta Miltonin valitsemaan suuntaan, jätti Milton sen, kääntyi ja oli löytävinään jälkiä toiselta suunnalta. Buljka hyökkäsi heti sinne, mutta Milton katsoi minuun, heilutti häntäänsä ja lähti taas edellisiä, oikeita jälkiä seuraamaan. Buljka kääntyi taas seuraamaan Miltonia ja juoksi edelle, mutta Milton vei sen vähän matkaa syrjään, eksytti sen täten, ja vei minut jälleen oikealle jäljelle. Näin se petkutti Buljkaa koko ajan antamatta sen turmella metsästysonnea.

V

KILPIKONNA.

Menin kerran Miltonin kanssa metsälle. Häntä ojolla ja korviaan höristäen alkoi koira vainuta jotakin metsänreunassa. Latasin kiväärini ja astuin jäljessä. Arvelin sen vainunneen joko peltopyyn, fasaanin tahi jäniksen. Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan aholle. Kuljin sen perästä katsellen eteenpäin. Äkkiä näin, mitä se oli etsinyt. Meidän edessämme juoksi keskikokoinen kilpikonna, lakin suuruinen. Paljas tummanharmaa pää pitkän kaulan varassa pisti esiin kuin kukasta emi. Kilpikonna otti paljailla jaloillaan pitkiä askeleita, mutta sen selän peitti panssari.

Nähdessään koiran piilotti se jalkansa ja päänsä ja kätkeytyi ruohikkoon, niin että vain kuori enää oli näkyvissä. Milton hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi sitä jyrsiä, mutta ei saanut purruksi poikki, sillä kilpikonnalla on samanlainen kuori vatsassa kuin selässäkin; vain edessä, takana ja sivuilla on aukkoja mistä se pistää päänsä, jalkansa ja häntänsä esiin.

Otin kilpikonnan Miltonilta ja tarkastelin, miten sen selkä oli kirjailtu, minkälainen sen kilpi oli ja miten se vetäytyi kuoreensa. Kun pitelee sitä käsissään ja katsoo kuoren alle, niin näkee sen sisässä kuin kellarissa jotakin mustaa, elävää. Heitin kilpikonnan ruohikkoon ja läksin astumaan eteenpäin; mutta Milton ei halunnut sitä jättää, vaan kuljetti sitä yhä hampaissaan tullessaan minun perästäni. Äkkiä koira vingahti ja heitti sen irti. Kilpikonna oli pistänyt käpälän esiin ja raapinut sen suuta. Milton äkämystyi, alkoi haukkua, tarttui siihen taas hampaineen ja rupesi kantamaan. Komensin Miltonia laskemaan kilpikonnan maahan, mutta Milton ei kuullut minua. Otin siltä kilpikonnan ja viskasin menemään. Mutta Milton ei vaan jättänyt kilpikonnaa rauhaan. Se alkoi kaivaa kuoppaa sen viereen; kun kuoppa oli valmis, työnsi se käpälällään kilpikonnan siihen ja loi sen umpeen.

Kilpikonnat elävät sekä maalla että vedessä, aivan kuin tarhakäärmeet ja sammakot. Ne laskevat munansa maahan, mutta eivät niitä haudo; munat halkeavat itsestään samoin kuin kalan mäti, ja niistä puikahtaa ulos pieniä kilpikonnia. On teevadin kokoisia kilpikonnia ja myös suuria, kolmen kyynärän pituisia ja parikymmentä sentneriä painavia. Isot kilpikonnat elävät meressä.

Jokainen kilpikonna laskee keväisin sadoittain munia. Kilpi ei ole muuta kuin eläimen kylkiluut. Ihmisillä ja muilla eläimillä kylkiluut ovat erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne ovat kasvaneet yhteen kuoreksi. Tärkein eroavaisuus on siinä, että kylkiluut kaikilla muilla eläimillä ovat ruumiin sisässä, lihan peittäminä, mutta kilpikonnalla ne ovat päälläpäin ja liha niiden alla.

VI

BULJKA JA SUSI.

Kun läksin Kaukasiasta, oli siellä vielä sota, ja yöllä oli vaarallista matkustaa ilman saattovartiostoa.

Aikomukseni oli lähteä matkaan mahdollisimman aikaisin aamulla, enkä sen vuoksi mennyt illalla ollenkaan levolle.

Ystäväni tuli sanomaan minulle jäähyväisiä, ja me istuimme koko illan ja koko yön majan edessä kylätien varrella.

Oli usvainen kuutamoyö ja niin valoisaa, että saattoi lukea, vaikka kuu olikin näkymättömänä.

Kuulimme äkkiä keskellä yötä porsaan vinkuvan vastapäätä olevassa pihassa.

Jompikumpi meistä huusi: — Susi on porsaan kimpussa!

Riensin mökkiin, sieppasin ladatun kiväärin ja syöksyin kadulle. Ihmisiä seisoi sen majan portin luona, jonka pihalla porsas vinkui, ja he huusivat minulle: »Tänne!» Milton ryntäsi minun jälkeeni: se arveli varmaankin minun lähtevän metsästämään, kun näki kiväärini; mutta Buljka heristi lyhyitä korviaan, hyppeli edestakaisin, kuin olisi tahtonut kysyä, kehen sen tuli hampaineen iskeä. Lähestyessäni aitaa näin pedon juoksevan minua kohti pihan toiselta puolelta. Se oli susi. Se juoksi aidan luo ja hyppäsi sille. Väistyin hiukan syrjään ja pidin kiväärini ampumavalmiina. Painoin liipasinta kun susi hypähti aidalta minua kohti, mutta kivääri ei lauennut. Susi ei pysähtynyt, vaan livahti kylätien poikki. Milton ja Buljka syöksyivät sen jälkeen. Milton oli jo aivan lähellä, mutta näytti pelkäävän käydä suden kimppuun; Buljka ei taas voinut sitä saavuttaa, niin nopeasti kuin se juoksikin lyhyillä jaloillaan. Me juoksimme minkä pääsimme suden jälkeen, mutta susi ja koirat katosivat näkyvistämme. Kuulimme vasta ojan luota kylän päästä katkonaista haukuntaa ja ulvontaa ja näimme usvaisessa kuutamossa, miten pölyä tuprusi ilmaan tällä kohtaa ja miten koirat suden kanssa temmelsivät. Kun pääsimme ojaan saakka, ei susi enää ollut siellä, ja koirat palasivat häntä koholla ja äkäisen näköisinä meidän luoksemme. Buljka mörisi ja töykkäsi minua päällään: se halusi nähtävästi kertoa minulle jotakin, mutta ei voinut.

Tarkastimme koiria ja huomasimme Buljkan päässä pienen haavan. Se oli varmaan ojan tällä puolen saavuttanut suden, mutta ei ehtinyt tarttua siihen kiinni; susi oli purrut sitä ja juossut tiehensä. Haava ei ollut suuri eikä asia näyttänyt vaaralliselta.

Käännyimme takaisin kotiin ja istuimme juttelemaan siitä, mitä oli tapahtunut. Harmittelin, ettei kivääri ollut lauennut, ja ajattelin yhä vain sitä, että susi olisi varmasti jäänyt siihen paikkaan, ellei kivääri olisi pettänyt. Ystäväni ihmetteli kuinka susi oli joutunut pihaan. Eräs vanha kasakka arveli, ettei siinä ollut mitään kummallista: se ei ollut ollenkaan mikään susi, vaan noita, joka oli taikonut kiväärin. Näin istuimme juttelemassa. Koirat ryntäsivät äkkiä esiin, ja me näimme jälleen saman suden keskellä maantietä; tällä kerralla se kuitenkin meidän huudostamme livahti niin pian tiehensä, etteivät koirat voineet sitä saavuttaa.

Vanha kasakka oli nyt lujasti vakuutettu, ettei se ollutkaan mikään susi, vaan noita, minä taas ajattelin, oliko susi vesikauhuinen: en ollut vielä koskaan kuullut tahi nähnyt, että susi, joka kerran on ajettu tiehensä, taas palaisi takaisin ihmisten ilmoille.

Kaiken varalta siroittelin Buljkan haavaan vähän ruutia, jonka sytytin. Ruuti leimahti ja poltti kipeän paikan.

Poltin haavan ruudilla polttaakseni pois myrkyllisen syljen, ellei se jo ollut päässyt vereen. Mutta jos sylki oli jo ehtinyt vereen, niin leviäisi myrkky veren mukana koko ruumiiseen, ja silloin koiraa ei voitaisi enää parantaa.