MISHKA MAROSHIN SEUDUILLA.

I.

Kirkkaan Tiszan luota kohti itää Mishka lähtenyt on sinne, jossa tyly Marosh vuoristossa vaahtoaa ja pauhinaansa pitää.

Köyhä, ilomieli mustalainen maita kiertää, ain' on kulkevainen; ja jos mihin seutuun retkillänsä jääpi nautinnoihin, rauhaan, pian kyllästyvi eloon lauhaan, kotiintua ei voi ikinänsä; paljoa ei kaipaakkaan, soittavi vaan viuluaan.

Matala ja olkikattoinen Mishkan maja on, ei loitos loista, ohi Marosh raivoten syöksyy tullen metsälouhikoista.

Pauhaa Mishkan viulu sointujansa alla olkein, jotka aikoinansa keinui tuulen viljaa tuutiessa, leivon taivahalla laulellessa.

Eipä yksin sulolaulelmista majan halvan elo onnellista; ihanuuden maailmoista säde kirkas sinne heittyi, ihmismuotoon hentoon peittyi, säde, jok' ei usein loista.

Mishkan lempi murtui multaan; mutta jäipä kaivatultaan onnen muisto, että hän sortuisi ei tuskahansa; niinkuin kesä kuollessansa lohduks antaa hedelmän.

Soitto helkkyy viulun kaijuttajan, illan tuuli kantaa sen; tytär Miira seisoo eessä majan, ihmeenkaunis, suloinen.

Neittä, ruskon purppuroimaa lännen huoku armastavi, rintaa soiton haltioimaa, aaltoavaa verhoavi yöhyt mustain kiharain; oi jos herää kuohahtain lempi rinnan puhtahimman, jolla siit' ei aavistusta! Autuas on, kelle tulisimman tuntehensa suo se hurmausta! Autuas, ken leimun ensimäisen tämän katseen lumoyöstä saa ja ken tunneriehun myrskyväisen suutelollaan saapi vaijentaa ja sen kuiskeen, jonka tenhovoimaan keruubikin vaipuis unelmoimaan! Pian sanat suuteloihin haihtuis, vielä suloisempaan eloon vaihtuis! — Näinpä huokaa yksinänsä nuorukainen lempeänsä; vuottain metsän reunamalla kuuntelevi kuusen alla, kahiseeko illan lähetessä riistan askel puitten siimeksessä, käveleekö nurmiaukeemalle otus arkaileva atrialle.

Ja hän arpoo lemmenonneansa: tänään saanko hirven luodillani, poveni ei pety toivossansa, neittä syleillä saan omanani.

Kas, jo saksanhirven näkee hän kuusten suojan tyynnä jättävän, sarvein haarat lukee, muistiin painaa: »kuusitoista! — ikä immen sen? Lemmenjumala, nyt onni lainaa! Hirvi kaatuu! Mun on neitonen!»

II.

Mishka soittaa häissä hovilinnan. Nauru soiton kanssa helkkää rinnan ynnä lasinhelske, kannuskilske; vihkiparin kiertää tanssinvilske, liitää nuoret riemun hohteen valain niinkuin polttolaivat yössä palain.

Rypälehet, joilla veress' on hehku kesäauringon, tultaan jäsenihin tanssivien valavat ne madjarien. Naiset nuoruudesta loistaen tanssii, salin poikki liidellen, katseen välähdykset onnenmaita leimullansa avaa autuaita.

Soitto! Haa! Oi kuinka Mishka soittaa! Sävelhyöky joka poven voittaa, joka viinitipan sointu täyttää, silmät kauniit laulavan ne näyttää.

Morsiolta hunnun sumu poissa jo, mut päivää, yötä kolme jatkuu häitten humu, kestää tanssin riemutyötä.

III.

Hovissa kun Mishka soittelevi, miespä olkimajaa lähenevi, jossa Miira viulunkieltä punoo, ollen yksin. Silloin sieltä oven takaa neito kolkutusta kuulee säikkyin, sillä ilta musta saapuu. »Ah, ken?» näinpä tuskassansa tyttö huutaa. »Täält' ei saalistansa rosvo etsis, täällä kerjääjäkin sääliin vaihtais avunpyynnön äkin.»

Mutta oven takaa mairittavaa ääntä kuuluu vienosointuin. Tyttö pelostansa tointuin kohti rientää, oven heti avaa. Sorjan nuorukaisen näkee impi, miettii: liekkö kukaan kaunihimpi?

Haastaa nuorukainen lempiväinen: »niin, tul' ovellesi kerjäläinen ja hän tuntee tuskaa avuntarpeen, mutt' ei kaipaa rahaa, ruokaakaan, sinua hän yksin kaipaa vaan. Sydänhaava mull' on, käy ei arpeen. Kaunis neito, lemmenkipu mun harhailemaan käskee luokse sun. Saalista kun ajan, saalis oon kuvas ajelema ahdinkoon. Niinkuin riista karkaa siimespaikkaan, haavoittunut luokse lähteen raikkaan ikävöi, niin povin hehkuvaisin jalkais juureen päästä haluaisin, silmäripseis varjoon, jotta kuulla haastavan sun saisin sulosuulla. Liian hidas ratsu kiitämään, kun ma luokses ajan kaihoineni, vaikka tuntiessaan kannukseni hepo lentää lailla tuulispään, vaahtoansa viskoin arollen riemuitessa hevospaimenten. Ja kun kappelissa uhri pyhä toimitetaan, silloin hartahasti rukoilen ma Luojalt' ainoasti suloillesi nimiä vaan yhä. Sua valveilla ja nukkuissani aina muistan lemmensairain povin. Niinkuin orja maataan itkee kovin, niinpä sua kaipaan, toivomani.»

Miira punastuen sulohurmaa virkkaa: »oi jos totta lienee tuo, niin se ikionnen mulle luo; valhetta jos, silloin se mun surmaa. Vesa rungon jalon, intoisasti halvempasi luo sun jalkas kulkee; vaan jos sylini sun kerran sulkee, omakseni jäät sä hautaan asti.»

Maassa, josta Miiran heimo on, Intiassa, hehku auringon pian hedelmiä jouduttavi, samoin lempi neidon valtoavi, sydän tulinen sen voimast' aukee, impi pojan syliin itkein raukee.

Kaikuu riemu hovilinnan häitten, julki hehkuu ruusut poskipäitten; majass' äänetön ja loistoton yksinäinen häitten vietto on; ruudun himmeen läpi tähdet hohtaa, maisen taivahan ne säteet kohtaa. Juhlaa hiljaisuus ja yöhyt varjoo ja ne kuulee lemmenkuiskausta, kuohahtavan kuumaa armastusta. Juhlasoittoa vain sirkka tarjoo. Sanat alottavan paljo näyttää, mutta suukon sulo lauseen täyttää. Vaihdellessa sanain, suukkojen rientää Marosh yössä raivoten. Joskus lemmenriehu levähtävi, ja he kuulee virran jyskymistä, niinkuin eläin ennen Eedenistä kuuli, kuinka Tigriin kuohut kävi.

IV.

Eipä pysty kukaan kuolevainen tuskaa palkitsemaan, jota nainen sydämessään tuntee, kun se lyöpi armaan antaessa turhaan vuottaa ja kun kukoistusta toukka syöpi; hänkään pysty ei, ken tuskan tuottaa. Vaikka ikävöity luokse palais, neittään suudellen ja itkein halais laiminlyönnistänsä suruissaan, tuska jättänyt on arpiaan. Mutta moni poistuu ijäksensä, huolimatta tuskast' impyensä.

Miira, tumma impi ihanin! Pian sytyit, pian kuihdutkin. Armahasi, alkain arastella, petti sinut, nähden pilkkaavan lempeänne suvun kopean. Tuotiin huoneeseensa aamusella kultakehyksinen kuva kerran, ja se sulta riisti kaivatun, ivanesineeksi tehden sun; ja niin sydän kylmyi ylhän herran. Korskeana kuvass' ojentuu vaakunoineen vanha sukupuu, joka laajana jo latvaltansa kantaa kunniata oksillansa. Viereen sukupuun sen ylvähän panneet ovat hirttopylvähän, tämän taakse monta, pitkin sarjoin; kauvas häipyy sarja takimmainen niinkuin yöhön entisajan varjoin. Joka pylvähäss' on mustalainen. Hirmupatsahissa kaameoina koikkuu mustat korpit vaakunoina, toiset sukupuussa rehennellen istuu, vaakunoita nokkiellen.

V.

Kalpenevi ruusut Miiran posken, ja hän metsään synkkään samoavi, koska jymy Marosh-virran kosken lemmenyöstä vihloin muistuttavi.

Mishka kiroo ei, vaan suree yhä kohtaloa, joka Miiran tapaa, sillä mustalaisten kesken pyhä ihmislempi on ja aivan vapaa.

Miira jumalilta murheesensa lammen luona uupuin itki hoivaa; siihen nähtiin kuolleen kasvoillensa vasten ruovikkoa vihannoivaa. Mutta se, ken syynä tähän surmaan, viehtynyt jo toisen neidon hurmaan.

Hiipii kreivin talliin keskiyöstä Mishka — rengit nukkuu päiväntyöstä — ja hän tuntijana kädellänsä tutkii jouhet joka hevosen, kunnes parhaan tuntee edessänsä ratsun, jolla kreivi joutuen äsken ajoi pustaa rajatonta, siltä hiljaa leikkaa jouhta monta jouhittaakseen käyrää kreivin häihin, jott' ois kunnossa se juhliin näihin; ja kun tallist' ulos kiiruhtaa, ratsun kaviot hän kiroaa.

VI.

Taas on häät ja tanssin hetki koittaa, taaskin mustalaisten tulee soittaa. Symbaali nyt paukkain jymyelköön! Klarinetti riemuin räikähdelköön!

Paikatussa husartakissaan, kultaompeluksin aikoinaan kirjaillussa, sulhon luokse tullen Mishka kumartaa ja haastaa: »mullen, jalo kreivi, suokaa armostanne ennen alkamista karkeloiden sekä säveltemme aallokoiden lupa yksinsoittoon juhlassanne, soittajaini vuottaessa tuolla. Häiksenne nää sulosäveleni puhkes syvyydestä sydämeni, ja ken kuulee ne, on riemuun kuolla.»

»Suostun pyyntöösi», näin ylimys virkkaa, jota Mishkan silmäys viiltää niinkuin veitsi kautta rinnan; »tokailasissa saat soittos hinnan.»

Niinkuin Miiran hauta vaikenee sali. Kaikki Mishkaa katsellen näkevät, kuink' uusijouhinen käyrä kokeeks' ilmaa halkaisee. Äkkiäpä huuto viulunkielen sydämiä vavistaa ja raastaa, karkoittavi häitten riemumielen, kiivaan kostottaren lailla haastaa. Konna! Sulle kertoo sävel lauha, kuinka onnellist' ol' immen rauha, kuinka lemmentuli syttyy, palaa, neito sydämensä omaas valaa, kuinka hääyön hurma tuskaan vaihtuu, vaivain valtamereen riemu haihtuu. Kuulet pettämäsi vaikerrusta, kuulet toukan syövän kukoistusta, immen kuulet tiellä kuoleman sua metsiss' yhä huutavan. Kuule, kuinka taivaalt' itkee hoivaa, vaipuu vasten rantaa vihannoivaa! — Sulle kostonhuudoin viulu soipi, Mishkan silmä synkkä salamoipi.

Ilo sydämest' on jokaisesta kuollut, vaihtuin tuskaan kolkkohon; syytä tietämättä, itkein on mennyt morsian pois huonehesta.

Soiton kostovoimaa sulhanen vavahtaa ja jättäin vierahansa syöksyy synkkään yöhön ratsullansa, ojaan suistuu, niskat taittaen.

Hyvästiksi viime tilkkasensa mustalaiset juo. — Vaan johtajan näkee paimen Miiran hautahan aamusella vievän soittimensa. Hajoo seura johtajata vailla, eikä nähty Mishkaa niillä mailla.