Front matter

language: Finnish

MIEHETÖN KYLÄ

Kirj.

Kálmán Mikszáth

Suomentanut

Toini Kivimäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1929.

Maantieteellisessä luettelossa on seuraavat pari riviä Szelistyestä: »Szelistye, Szebenin maak., Szelistyen piiriä, 3,750 as., 1,964 rakenn., tuomioist. Nagyszebenissä, piirioik. omassa kaup.; rautat.-as., lenn., säästöp., postitoim.»

Neljä ja puoli vuosisataa sitten, niihin aikoihin, jolloin hänen ylhäisyytensä Mikael Szilágyi oli Siebenbürgenin käskynhaltija, ei Szelistyestä vielä olisi voitu kirjoittaa näin paljoa.

Silloin ei kaupungissa ollut näin monta asukasta, ei rautatietä, yhtä vähän kuin siihen aikaan olisi voitu nähdä siellä sähkölennätinlankaa, säästöpankin katolla mehiläiskekoa tai kuulla edes postitorven toitotusta. Mutta kaikista näin luetelluista asioista ei ainoakaan ole juuri se, mitä kaupungilta puuttui, mutta maantieteellinen luettelo ei liioin vielä nytkään kerro mitään kallisarvoisimmasta, mitä siellä on.

Siihen aikaan oli vanha Mikael Dóczy, Johan Hunyadin entinen uskottu ja linnanpäällikkö, Nagyszebenin esimiehenä. Hän koetti Nagyszebenin kreivinäkin palvella isäntäänsä alati hyödyllisesti siten, että keräsi ja lähetti hänelle sotamiehiä tienoolta ja omilta kaupungin lähistöllä olevilta maatiloiltaan, jotka kasvattivat voimakkaita isoluisia romanilaisia nuorukaisia. Johan Hunyadin tarvitsi vain sanoa: »Vielä tuhat miestä, Mikael!» — ja hän haali kokoon tuhannen. »Vielä tuhat, Mikael!» — ja hän keräsi kokoon pojatkin, jotta vaaditut tuhat miestä voisivat lähteä. Sillä paavi vaati silloin paljon verta. Hänen pyhyytensä näet lietsoi näitä sotia, ja jos sangollinen turkkilaista verta piti vuodatettaman, maksoi se aina puoli sangollista unkarilaista verta. Paavin käsityksen mukaan se oli otollinen teko rakkaalle herra Jumalalle.

En tiedä, mikä oli Jumalan käsitys asiasta, mutta varmaa on, että tästä tukuttain vuodatetusta verestä, joka oli suurimmaksi osaksi unkarilaista, oli havaittavissa vain se näkyvä seuraus, että siitä alkaen soitetaan kaikissa kristittyjen kirkoissa kelloa keskipäivän aikaan, kuten hänen pyhyytensä paavi oli säätänyt, Belgradin taistelun muistoksi, koska voitto ratkesi juuri hetkellä, jolloin aurinko oli tavoittanut taivaanlaen keskikohdan.

Ah, hyvä Jumala, kuinka kalliiksi meille tulikaan tämä soitto! Ja kuinka vähän se merkitseekään vertauskuvana! Sillä kukapa enää tietää vieraissa maailmankolkissa tai edes täällä maalla jossakin pikkukylässä, kun kirkon iso kello alkaa alakuloisesti läppäillä, että sen äänissä Unkarin sielu itkee kaatuneita esi-isiään.

Totisesti, voin sen sanoa, näistä sodista ei koitunut paljon näkyväistä hyvää.

Näkymättömästä hyvästä en tosin voi kertoa, sillä se on Jumalan salaisuus. Eihän olisi sekään asia, josta nyt aion puhua, voinut tapahtua ilman näitä sotia.

Mutta minun täytyy aloittaa sanomalla, että hänen ylhäisyytensä käskynhaltija Mikael Szilágyi oli vuonna 1458 alkusyksyllä Fogarasissa monilukuisen ja loistavan seurueen kanssa valakialaisen voivodin vieraana.

Kuninkaamme olivat näet aina antaneet Fogarasin valakialaiselle voivodille läänitykseksi sillä ehdolla, että tämä suojelisi heitä turkkilaisilta. Valtio oli siihen aikaan ylimalkaan vahan toisenlainen kuin nykyisin. Silloin se osoitti valtaansa siten, että se kykeni antamaan toisille yhä lisää; nykyisin se loistaa siten, että se osaa ottaa toisilta yhä enemmän. Vaikeata on ratkaista, kumpi on oikea menetelmä, sillä silloinkin kaikki ärjyivät valtiolle, ja nykyisin on laita samoin.

Szilágyi oli siis syyskauden alussa Fogarasissa voivodin vieraana ja kävi usein metsästämässä kauriita Lumivuorilla, joiden kauneutta hänen seuralaisensa ylioppilas Baltasar ylisti komein latinankielisin säkein. Se oli ihanaa tienoota, jossa vilisi taimenia ynnä riistaa. Metsäsikoja tuli parvittain alas kentille, ja ylhäiset herrat kiipeilivät kauriiden perässä jopa »Strungu draculun», sen hirvittävän kuilun partaalle asti, joka kulkee Negoi-vuoren pohjoispuolista kuvetta pitkin.

Siellä oli monenlaista pyyntiä. Alppien juurta peittävästä mustikkavarvikosta syöksyi joka hetki ruskea karhu tömistellen esille. Lempeät peurat saapuivat lähteelle sammuttamaan janoaan. Tiheälehväisissä metsissä taas räpistelivät koirasmetso ja pyy, ja korkealla halkoi ilmaa korppikotka.

Sitten vaikenivat metsästystorvet moniksi päiviksi, riistanajajat hajaantuivat, ja aroiksi peloitetut otukset palasivat tyyssijojensa lepoon. Mutta lumihangilla harhailevat kauriit voivat tyyninä katsella kuvaansa Jezere Girszovin järvestä ja muista suonsilmistä. Näin väliaikoina voivodi järjesti vaihteeksi Fogarasin linnaan komeita juhlia vieraansa kunniaksi, sillä suae aetatis oraculum fuit nuoren kuninkaan enona ja myöskin kaiken vallan pitäjänä, jonka ainoa tutuksi käynyt ja laajalle levinnyt lause kuului: »Oikeudenmukaisuus on kaunis, jopa hyvä asia, mutta kun on valta, voi tulla toimeen ilmankin sitä.»

Eipä hän siitä tosin paljoa välittänytkään. Mutta hän oli pohjaltaan hyvä ihminen, pehmeäsydäminen, iloinen, kuitenkin myös äkkipikainen. Hänen toimistaan tuntee itsepäisen, omavaltaisen luonteen, turhamaisen, kunnianhimoisen ihmisen, mutta samalla älykkään valtiomiehen. Huvitteluissakaan hän ei unohtanut velvollisuuksiaan valtion päämiehenä.

Aamulla varhain hän kuunteli isä Ambrosiuksen messua, sitten otti puheilleen anojat ja lähetystöt, edelleen Budasta saapuneet kuriirit ja lähetti niiden mukana käskyt ja vastaukset takaisin.

Siihen aikaan hallitseminen ei ollut yksinomaan nimen pitkäveteistä kirjoittamista. Kovin monta hupaista välikohtausta kietoutui kirjavasti vakaviin, epämiellyttäviin tehtäviin.

Hauska juttu oli sekin, kun hovituomari Gabriel Sándor tuli ilmoittamaan, että ulkona odotteli muuan naislähetystö.

»Mitä naisia?» uteli maaherra.

»He ovat Szelistyestä», vastasi hovituomari.

»Missä on Szelistye?»

»Se on minun omaisuuttani», huomautti nuori Georg Dóczy, Nagyszebenin juurivalittu ispaani, joka pääsiäisenä kuollutta isäänsä surren oli pukeutunut mustiin kiireestä kantapäähän ja nyt seisoi muiden ylimysten joukossa.

»Tuokaa heidät sisään», käski maaherra. »Kuuntelemme heitä mielellämme jo senvuoksi, että ne ovat serkku Dóczyn maaorjia.»

Pian senjälkeen astui huoneeseen kymmenkunta valakkilaista naista, luisevia, leveäharteisia, rotevalanteisia olentoja. He olivat pyhäasussaan, yllä kirjaillun rintalapun koristamat kureliivit, päässä kirjavan verkon ja lasihelyjen somistama hilkka.

He eivät olleet kovin kauniita, eivät liioin kovin nuoria, mutta kuten Paul Bánffy sanoi: »Pula-aikana kävivät nekin laatuun.»

Yksi naisista, näköjään vanhin, Marjunka-niminen, asteli rohkeasti käskynhaltijan eteen, heittäytyi polvilleen, ja hänen suustaan lähti valakkilaisia sanoja solkenaan kuin hirssijyviä reikäisestä säkistä.

Maaherra kuunteli häntä käsivarret ristissä rinnalla kärsivällisesti, nojaten vuoroin toiselle, vuoroin toiselle jalalleen. Mutta lopulta hän ei enää jaksanut, vaan sanoi hovituomarille:

»Tukkikaa toki tuon suu ja sanokaa mitä he ovat tuoneet mukanaan.»

Siihen aikaan oli vielä tapana, että lähetystöt aina toivat mukanaan jotakin, näin suurille herroille tietysti jotakin erikoisen harvinaista: kaksipäisen lampaan, maahan joskus piilotettuja sekä sittemmin esille kaivettuja vanhoja astioita ja rahoja tai jättiläiskokoisen maissintähkän, jota paikkakunnalla pidettiin ihmeenä, lyhyesti, jotakin miellyttävän vähäpätöistä.

»Nouse siitä, typerä vaimo, eikä hiiskahdustakaan enää!» komensi hovituomari Marjunkaa. Sitten hän sanoi maaherralle: »Naiset eivät ole tuoneet mitään, mutta he vaativat jotakin.»

»Mitä sitten?»

»Teidän ylhäisyytenne olisi annettava heille miehiä.»

»Ovatko he mielettömiä?» kuohahti käskynhaltija.

»He sanovat, että kun heillä oli miehiä, he eivät osoittautuneet kitsaiksi kuninkaalle, joka yhä uudestaan vaati paljon sotamiehiä. Szelistyeen ei jäänyt ainoatakaan täysikasvuista nuorta miestä. Kylässä asuu vain naisia. Pappi ja lukkari ovat kylän viimeiset miehet, mutta nekin lähentelevät jo molempia mustia niittomiehiä. [Molemmat mustat niittäjät merkitsevät rahvaankielessä kahta seitsemää, siis 77 vuotta.] He ovat muka vain antaneet miehensä lainaksi, ja nyt olisi teidän ylhäisyytenne annettava ne takaisin, ja elleivät ne ole enää tallella, jos ne ovat kaatuneet taistelussa, pitäisi teidän ylhäisyytenne toimittaa toisia tilalle, sillä toinen käsi pesee toisen, ja mikäli kuningas haluaa edelleenkin Szelistyestä sotamiehiä, täytyy niiden ensin syntyä, ja sentähden…»

Szilágyin käheä nauru keskeytti tulitin puheen.

»Hahaha, hohoho! Totta tietysti!» Ja jälleen hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen silmistään. »Miehiä he tarvitsevat. Jumalauta, se panee nauramaan. Ja ne ovat sinun naisiasi, Georg? No, ovatpa ne pahassa pulassa. Mutta missä sinä olet? Älä piileskele noin. Laske ääni itsestäsi, Dóczy.»

Dóczy oli murheellisena mennyt ikkunan luo. Käskynhaltijan sanat palauttivat hänet esille.

»Tunnustaakseni totuuden, armollinen herra serkkuni», sanoi hän änkyttäen, »minun Jumalassa lepäävä isäni on tosiaankin vienyt miehet viimeistä kappaletta myöten sijoittaakseen ne autuaan korkeasyntyisen herra Johan Hunyadin sotalaumoihin, niin että alueitteni pellot viruvat paljaina eikä minulla ole niistä laisinkaan tuloja. Minultakin puuttuu miehiä, teidän ylhäisyytenne, mutta minä en valittele.»

»Se merkitsee, että iloitset naisten ylenpalttisuudesta», nauroi maaherra tullen jälleen hyväntuuliseksi. »Et tietenkään voi valitella, lurjus.»

Kaikki herrat hymyilivät ja katselivat himoiten valakittaria, jotka puolestaan nyt rohkeampina hymyilivät heille uhittelevasti. Vain Baltasar, ylioppilas, jolla oli untuvanraikkaat kasvot, loi katseensa kainosti alas, kun hän pöytäkirjan yli kumartuneena tavanomaisesti merkitsi siihen anojien toiveet ja maalasi ensin alkukirjaimeksi koukeroisen F-merkin, joka näytti kuin mikäkin hämähäkinverkolta. Hän teki sen kaulalla riippuvasta pikku pullosta, jossa oli punetta. Toiset kirjaimet hän piirsi tavallisin merkein isosta tolposta ottamallaan musteella.

»Femina e Szelistyenses supplicant viros a rege (Szelistyen naiset anovat kuninkaalta miehiä).»

Linnantornissa alkoivat nyt kellot soida, ja hovipoika tuli ilmoittamaan Szilágyille, että päivällinen oli valmis, ja tiedusteli, halusiko hän syödä heti vaiko myöhemmin. Sillä näin suuren vallanpitäjän varalle keitettiin siihen aikaan niin ylhäisen kestitsijän luona kuin voivodi oli monta kertaa päivällinen. Jos Szilágyi sanoi, ettei hänen ollut vielä nälkä tai että hänellä oli muuta puuhaa, pantiin valmiit ruokalajit yksinkertaisesti syrjään tai jaettiin köyhille, ja keittäjät, keittiöpojat ja monet paistivartaankääntäjät ryhtyivät valmistamaan uutta päivällistä. Jos mahtava vieras sensijaan katsoi ajan otolliseksi noudattaa ruuat pöydälle, alkoivat kellot uudelleen kilistä, ja kaikkialla linnassa nousi kuumeinen kiire ja touhu. Kamaripalvelijat, lakeijat, yliviinurit juoksivat edestakaisin, mustalaiset kiipesivät viuluineen ja symbaaleineen parvekkeille, mutta tykkimiehet juoksivat porteille jo aikaisemmin panostettujen ruutimörssärien ääreen, sillä kun maaherra istuutui pöytään, kumahtivat mörssärit, jotta ympäristö kuulisi ja maaemokin vavisten tuntisi, että hänen armonsa juuri silloin suvaitsi nauttia sen valmistamia tuotteita — olihan se vallan suuri kunnia maaemolle.

Tunnusteltuaan tovin ruumiillista olemustaan Szilágyi oli tajuavinaan heikkoa liikettä vatsassa; hän viittasi siis hovipoikaa viemään sanan, että ruuat voitaisiin tuoda pöytään. Sitten hän ryhtyi käsittelemään esillä olevaa asiaa.

»Naiset», sanoi hän hovituomarille, »ovat jossakin määrin oikeassa. Sieltä täältä voitaisiin lähettää heille joitakin taistelukyvyttömiksi tulleita tai kotinsa ja kontunsa menettäneitä sotamiehiä. Sanokaa heille siis, että täytämme heidän toivomuksensa. (Hän käytti mielellään monikkoa ikäänkuin olisi kuningas.) Ja kysykää, kuinka monta miestä he suunnilleen tarvitsisivat.»

Baltasar, ylioppilas, merkitsi innokkaasti myöskin päätöksen: »Gubernator promisit (maaherra lupasi).»

Mutta hovituomari tulkitsi päätöksen naisväelle.

»Hänen ylhäisyytensä herra käskynhaltija täyttää armollisesti toivomuksenne, Szelistyen naiset, ja kysyy teiltä, montako miestä tarvitsette.»

Sen kuultuaan naiset puhkesivat ilohuutoon ja ryntäsivät korkean herran luo; polvilleen langeten he tavoittivat hänen pitkää orvokinsinistä pukuansa suudellakseen sen lievettä sen ajan tavan mukaan.

»Hei, canis mater», ärjyi hovituomari, »lähdettekö siitä heti tiehenne? Mitä te syljette herra käskynhaltijan viitan täyteen? Nouskaa ja sanokaa minulle pian, montako miestä tarvitsette, ja menkää sitten hiiteen!»

Naiset nousivat, panivat päät yhteen kuin hanhet ja ryhtyivät neuvottelemaan, aluksi vain kuiskaten, mutta pian yhä vilkkaammin, kovasti räkättäen, niin että lopulta melkein kävivät toistensa tukkaan kiinni.

»Ettekö vieläkään ole sopineet?» ahdisti heitä herra Aleksander Benedek.

»No katsokaamme siis, montako sielua on kylässä?»

»Kolmesataa.»

»Mutta joukossa on miehiäkin?»

»Pappi, lukkari ja muutamia poikia, jotka vielä juoksentelevat lyhyissä housuissa.»

»Montako miestä te siis haluaisitte?»

Marjunka, kypsyneessä iässä oleva nainen, joka oli lähetystön johtaja, kohotti kulmakarvansa korkealle otsaan syvästi miettien, sitten hän laski käden sydämelleen ja vastasi:

»Kolmesataa, domnule, jokaiselle sielulle yksi.»

»Mieletöntä!» kiivastui hovituomari; »sisältyyhän sitäpaitsi noihin kolmeensataan sieluun kehittymättömät tytöt ja raihnaiset vanhukset».

»Epäilemättä.»

»Silloinhan jokaiselle teistä tulisi enemmän kuin yksi mies.»

»Hyvä Jumala!» huokasi muuan nuori nainen, jolla oli sysimustat hiukset, ja loi katseensa häveliäästi maahan.

»Ja olisiko se niin kovin paha asia?» tokaisi toinen nuori rohkeakatseinen nainen, jonka kasvot punoittivat kuin omena ja jonka otsa oli täynnä näppylöitä.

»Ah, hyvä herra Aleksander Benedek, jalosukuinen suuri herra», huusi Marjunka nauraen, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat (kaksi puuttui jo).. »Katsohan vain, kuinka monta ampiaista liehuu yhden ainoan ruusun ympärillä eivätkä ruusut tai ampiaiset ole siitä millänsäkään.»

»Naiset, naiset», torjui hovituomari heitä, päätään pudistaen, »älkää ahmiko liikaa. Välittäkää hiukan Jumalastakin. Sillä totisesti te suututatte hänen ylhäisyytensä, ja hän peruuttaa, mitä on teille luvannut.»

Naiset hämmästyivät ja sopivat lopulta siitä, että käskynhaltija saisi antaa heille niin monta miestä kuin voi; kuitenkin tulisi hänen antaa ne niin pian kuin suinkin.

Suureen kuninkaalliseen kirjaan siis merkittiin: »Gubernátor promisit.» Ei kissakaan raapisi sitä siitä enää pois.

Mutta on olemassa vallan toisenlainenkin kirja: kohtalon kirja. Ja siihen oli nyt kirjoitettu, että nuori kuningas Matias eräänä päivänä otattaisi vangiksi ja sulkisi Világosin linnaan enonsa, kaikkivaltiaan Mikael Szilágyin, ennenkuin tämä ehtisi pitää huolta Szelistyen naisista.

Naiset olivat toimittaneet asiansa käskynhaltijan luona, mutta Szelistyen pappi välitti sen Jumalalle huonosti, kun ei osannut hankkia käskynhaltijalle tarpeellista lykkäystä. Pikku Matiaksen eno oli tehnyt hänestä, vangista, kuninkaan, mutta tämä teki sen korvaukseksi enosta vangin.

Tällaisia narrimaisia vaihtokauppoja tapahtuu usein maailmanhistoriassa.

Se oli suuren kuninkaan ehkä ainoa väärä teko, ja merkillistä on, että hän juuri senvuoksi sai nimen »Matias Oikeamielinen».

Sillä Mikael Szilágyin sädekehä oli jo suunnattomasti haalistunut. Onhan se luonnollista. Onpa käskynhaltijan kädessä lapio tai luuta, lyödään toinen tai toinen yhtä helposti hänen kädestään. Ja olemme kuulevinamme, kuinka kuorma-ajurit, matkustavaiset, jotka kengityttävät hevosensa, kirjeitä kuljettavat esiratsastajat tuovat tiedon Szilágyin vangitsemisesta pieniin kylätaloihin ja kuinka pikku aatelismiehet hengähtävät helpotuksesta: »No, Jumalan kiitos!» ja pohtivatᵥ keskenänsä päivän, viikon ja kuukauden tätä suurta tapausta.

»Ai, ai sitä pikku Matiasta, kukapa olisi uskonut? Tuhat tulimmaista, omaa enoaan hän tällä tavalla käsittelee!»

»Mutta juuri se siinä on kaunista. Mikä on oikein, on oikein. — Hänestä tulee vielä suuri kuningas!» Ja sillä oli Matiaksen kohtalo ratkaistu. Kansan sydän avautui hänelle ja omaksui hänet: sillä jos haluaa päästä kansan sydämeen, pitää tehota sen mielikuvitukseen.

Mutta nuori kuningas itse, jolla kylläkin oli luja käsi, mutta samalla pehmeä sydän, alkoi pian pahoitella asiaa. Unettomina öinä näyttäytyi eno hänelle usein laihtuneena, parta hoitamattomana ja syyttävin katsein.

Päivällä taas hän luki äitinsä silmistä eräänlaista salaista tuskaa.

Kohtalon tahdosta joutui eräänä päivänä hänen käsiinsä se kirja, johon Baltasar hänen enonsa käskystä oli merkinnyt valtiolliset asiat; siihen oli merkitty erilaisia anomuksia ja lupauksia.

Kuningas selaili sitä ja arveli, että olisi kohtuullista täyttää nämä lupaukset, sillä mitä käskynhaltija on sanonut, on lopultakin yhtä paljon, kuin jos kuningas olisi sen sanonut.

Tapahtui siis, että muun muassa Szelistyen naisten asia uudestaan sukelsi esiin; se kummallinen merkintä, jossa kuninkaalta pyydettiin miehiä ja käskynhaltija lupasi toimittaa niitä, herätti kuninkaassa tavallista vilkkaampaa uteliaisuutta. — Mitä hullua! — ajatteli hän. — Pitääpä heti tutkia.

Blasius Prónayn käskettiin lähteä Nagyszebenin kreivin, Georg Dóczyn, luo ja tiedustella asian laitaa, sillä kuningas tahtoi täyttää, mitä hänen enonsa oli luvannut.

Tämä tiedustelu sattui perin huonoon aikaan. Pienet jutut häviävät muutoin suurten joukkoon, mutta Buda oli nyt rauhallinen: ei ruohonkorsikaan värissyt politiikan kentällä. Ei ollut muuta keskustelun aihetta kuin ne erilaiset suunnitelmat ja päähänpistot, kuinka kruunu saataisiin takaisin.

Mutta tästäkin aiheesta oli harrastus jo katoamassa; vanha Gara oli ratkaissut sen: »Joko raudalla tai rahalla.»

Siihen ei ollut enää mitään lisättävää. Lyhyesti sanottuna, hovissa oli kurkkusesonki, ja Prónayn matka oli oikea herkkupala.

Toimettomat hovipojat, äitelät hovimiehet käyttivät sitä kiihoittavien juttujen ja huonojen sukkeluuksien aiheena. Ylioppilas Klemens kirjoitti tietysti Ujlakin toimesta häväistyskirjoituksenkin nimeltä »Ratsuhevoskanan matka Siebenbürgeniin».

Niinkuin tiedämme, ei tuo kurja runo säästänyt itse kuningastakaan.

Mutta myöskin vakavat piirit moittivat herra Prónayta, että hän ryhtyi moiseen tehtävään.

»Eikö hän häpeä», sanoivat he äänekkäästi nauraen. »Ihminen, joka jo kampaa itseään pyyhinliinalla!» [Se merkitsee: hän on kalju.]

Bánffy sanoi eräillä päivällisillä Czoborin luona: »Kuningas tahtoo tehdä vielä suuremman ihmeen kuin Jeesus. Jeesus on yhdellä kalalla tyydyttänyt ties kuinka monta miestä, mutta kuningas lähettää yhden vanhanpojan ties kuinka monelle sadalle naiselle.»

Sukkeluudet sinkoilivat sinne tänne; ne olivat tosin laadultaan karkeat ja sopivat niihin raskaisiin saappaisiin, kypäriin ja panssareihin, joita silloin käytettiin.

Hienot hiotut huomautukset uinuivat vielä niiden kivien alla, joista kerran rakennettaisiin kouluja.

Mikä on totuus, on totuus. Ainakin oli turha lähettää Prónayta Siebenbürgeniin, sillä kuningas sai kotonakin kuulla Fogarasissa tapahtuneesta kohtauksesta. Bánffy, Rozgonyi ja Kanizsay, jotka siihen aikaan kuuluivat Szilágyin seurueeseen, antoivat hänelle siitä tietoja.

»Teidät majesteettinne tekisi järkevimmin, jos kokoisi kaikki sokeat miehet koko maasta ja lähettäisi ne Szelistyen naisille, sillä kautta kunnian ja autuuden, kauniita he eivät ole.»

Tämä kaikki ei paljoa haitannut asiaa. Siitä puhuttiin. Se ei tee mitään, puhuttakoon vain! Mutta paha johtui siitä, että nuo vähäpätöiset myrkytetyt nuolet, pienet neulanpistot, leikillinen pilkka suututtivat rouva Prónayn, o.s. Magdalena Gálsyn, Elisabet Szilágyin [Elisabet Szilágyi oli kuningas Matiaksen äiti] rakkaimman hovinaisen.

Siksi siitä tuli suuri tapahtuma, ja nainen voi helposti siirtää surunsa toisen naisen sydämeen, niin että Elisabet soimasi kuningasta siitä, että tämä oli upottanut Prónay-raukan vanhan pään näin rivoon juttuun pannessaan matkan hänen tehtäväkseen.

Matias hymyili.

»Ah, kiltti äitiseni, älä usko hoviväkeen. Sinunhan tulisi tuntea heidät. He näkevät kaikki kierossa valossa ja kertovat sen vielä kierommin. Nyt on kerta kaikkiaan puhe siitä, että erään tienoon miehet ovat kuolleet sukupuuttoon ja pellot viruvat kesantona, joten naiset siis vaativat työvoimaa.»

»Häpeämättömät oliot», sanoi rouva Elisabet halveksivasti; »sinä et toivottavasti ole mokomaan suostunut?»

»Se ei ole minun vallassani», vastasi kuningas. »Mikael Szilágyi on jo järjestänyt sen asian, ja minä haluan, että hänen määräyksensä pysyy pyhänä.»

»Niinkö?» sanoi kuningatar-äiti otsa synkistyneenä. »Siis Mikael Szilágyi — tosiaankin nyt hän onkin vain Mikael Szilágyi.»

»Tarkoitan, eno —»

»Voisit lisätä: enoni, 'rangaistusvanki'. — Voi teitä lapsia!»

Ja kyyneliä valui hänen kauniista, sinisistä silmistään. Matias tuli ilmeisesti liikutetuksi.

»Kuinka hyvä onkaan, äiti kulta, että voitte itkeä. Nähkääs, kuningas ei saa itkeä milloinkaan, ja kenties hänenkin sydämeensä usein koskee, mutta itkeä hän ei saa. Kuningas on todellinen vanki, orja, koska hän tietää olevansa kuningas. Hän ei saa olla turhantarkka eikä arka. Teidän silmissänne asiat näyttävät toisenlaisilta, koska voitte nähdä niistä vain yhden puolen. Kun asia on tällainen, että Szelistyeen on toimitettava miehiä, jotta maa jälleen jotakin tuottaisi, silloin se on teidän silmissänne järkevä aloite, mutta kun naiset vaativat miehiä itselleen, pidätte te sitä häpeämättömänä. Kuningas sitävastoin käsittää sen samaksi, sillä kuningas ei saa ajatella vain sitä, että pelto työntää kortta, vaan että myöskin syntyy sotamiehiä.»

»Ja mihin sinä tällä kaikella tähtäät?» kysyi Elisabet terävästi.

»Sitä, rakas äitiseni, että on vaikea sekaantua kuninkaan asioihin.»

»Ymmärrän, teidän majesteettinne», sanoi korkeasukuinen rouva ylevän pilkallisesti ja poistui huoneisiinsa pää ylpeästi koholla.

Niin paljon hän kuitenkin sai aikaan, että hän riisti kuninkaalta halun puuttua tähän asiaan, ja vaikka Blasius Prónay liitti kertomukseensa Nagyszebenin ispaanin anomuskirjeen, ei Matias ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Kuninkaitten muisti ei sekään ole parempi seulaa: pienet jyvät putoavat, ja isot jäävät.

Kului vuosi, taisipa kulua puolitoista, kun kuningas Anna Drágffyn häissä säkenöivän ilotuulisena tapasi eräässä salissa Georg Dóczyn, Nagyszebenin ispaanin.

»Kas, sinäkin olet täällä, Dóczy? Mitä uutta kuuluu. Siebenbürgenistä, kerro! Kuinka voivat uskolliset saksilaisemme ja kelpo romaanialaisemme?»

Puhuteltu kumarsi syvään.

»He osoittavat teidän majesteetillenne nöyrää kunnioitusta.»

»Entä naiset, joista minulle mainitsit? Mitä naisia ne taas olivatkaan?» naureskeli kuningas.

Kolme neljä läsnäolijaa ehätti hänelle selittämään.

»Szelistyen naiset.»

»Vallan oikein, Szelistyen naiset, kuinka he nyt jakselevat?»

»He odottavat yhä, mitä heille on luvattu», vastasi Dóczy hymyillen.

Kuningas vaipui mietteisiin, ja hänen otsalleen ilmestyivät historiallisesti kuulut kolme ryppyä.

»No kah, asia ei olekaan niin helppo, kuin te arvelette. Sillä Bánffy on sotkenut laskelmani aika lailla. Bánffy sanoo, etteivät ne naiset ole vähääkään kauniit. Niin — silloin asia on ylen vaikea, sillä kenet voin sinne lähettää. Taistelukyvyttömiksi tulleet sotamiehetkö? Sekö olisi palkkio heidän sodassa suorittamistaan palveluksista, että heidät viskataan ilkeitten noita-akkojen kynsiin? Vai lähettäisinkö sinne muukalaisia sotavankeja siirtolaisiksi? — Hyvä Jumala, ne karkaisivat sieltä ehdottomasti!»

»Teidän majesteettinne järkipäätelmä on nokkela ja täydellinen», vastasi Nagyszebenin ispaani leikkisästi; »vain lähtökohta ei ole oikea, sillä Szelistyen naisia voi pikemminkin sanoa kauniiksi kuin tavallisiksi».

Kuningas naurahti.

»No, selvitä se asia Bánffyn kanssa, sillä en tiedä enää ketä uskoisin, tai paremminkin (ja hän vilkutti silmää), lähetä minulle pieni mallikokoelma nähtäväksi.»

* * * * *

Kun peltomies kylvää, putoaa hänen vakastaan moni jyvä vakoon, moni tien oheen, moni joutuu lintujen noukittavaksi, eikä näistä vartu tähkäpäätä.

Kuningas on suurempi herra, mutta ei kaikista hänenkään sanoistaan kehity tähkäpäätä; niistäkin menee moni hukkaan, monessa ei ole laisinkaan siemenitua. Jos kuningas on viisas, ei hänen tule puhua paljoa (ellei hän ole, tulee hänen puhua vieläkin vähemmän), sillä pienempi paha on, ettei hänen jokaisesta sanastaan kehity tähkäpäätä, suurempi paha on, jos moni sana työntää tähkäpään, vaikkei olisi tarviskaan. Niinpä hänen on pidätettävä paljon siitä vähästäkin, mitä hän voisi puhua.

Mitä tapahtui nytkin? Vain paholainen olisi voinut sen keksiä!

Helluntaiksi kuningas meni Várpalotan huvilinnaan. Se oli kuninkaan meluisa nuorenmiehen asunto (rouva Ujlaky oli kastanut sen »Kiirastulilinnaksi»).

Kim kuningas halusi viettää iloisesti päivän, pari, vetäytyi hän sinne uskottujen tovereittensa kanssa, Czoborin poikien, nuoren Kanizsayn, Paul Guthin, Gregor Rozgonyn, lyhyesti, eräitten ikäistensä ylimysten seurassa. Hänen italialaiset opettajansa, hänen oppineensa ja valtakunnan mahtimiehet, jopa Szilágyikin, olivat sen näin järjestäneet.

Juventus ventus: saakoon hänen päänsä levähtää paljosta oppimisesta ja nauttikoon hän myöskin nulikkavuosien iloista.

Siellä voivat nuoret miehet syödä, juoda, telmiä, painiskella, lyödä palloa, mitä vain teki mieli. Monesti he paiskasivat nuoren kuninkaankin maahan, eikä se ollut majesteettirikos, sillä Várpalotassa oli nimenomaan suuri tasa-arvo elämän erikoisuutena. Jääkööt hovitavat Budaan.

Tänäkin vuonna he olivat kerääntyneet helluntaiksi linnaan.

Kuningas itse tuli Mujkó-nimisen narrinsa kanssa helluntain edellisenä perjantaina. Suurin osa tovereista saapui lauantaina aamupäivällä, vain Stefan Báthory vasta myöhään illalla karauttaen paikalle kuuluvalla tammallaan, Lipityksellä.

Häntä tervehdittiin meluavasta.

»Mistä sinä tulet? Missä olet näin kauan kuhnustellut? Ei kai sinulla ole ollut seikkailua?»

»Tulen suoraa päätä Budasta.»

»Mitä uutta sieltä aamun jälkeen?»

Hän aloitti kertomalla tuoreimmat maan ja hovin uutiset. Äkkiä hän puhkesi käsiään paukuttaen sanoiksi:

»Ah, majesteetti, minkä ihmeen ihanan naiskolmikon Georg Dóczy onkaan lähettänyt Szelistyestä malliksi!»

»Mitä sanotkaan!»

»Kasteesta ja kukkasista kudottuja haltiattaria! Koko Buda juoksi ulos heitä kummastelemaan, kun he päivällä ajoivat kaupunkiin nauhoin koristelluissa vaunuissaan.»

»Ovatko he todella niin kauniit? Etkö laske leikkiä, Báthory?»

»Teidän majesteettinne saa puhkaisuttaa silmäni, jos tulee ilmi, että olen milloinkaan nähnyt kauniimpia.»

»Jumaliste!»

»Mitä heille on tapahtunut?»

»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini heitä.»

»Mitä palatini heille sanoi?»

»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän kauneutensa…»

»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas; »olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä siitä sanotte, hyvät herrat?»

Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.

»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas Drágffy.

»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.

»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. Ergo (siis) se on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa tänne Mujko.»

Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa, kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät kymmentäkään sivua.

Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.

Mujkó ei ollut muuta kuin aika miellyttävän näköinen, roteva, rappiolle joutunut entinen ylioppilas, joka, jos hänestä olisi tullut sotilas tai jotakin muuta hyödyllistä, olisi hyvinkin tullut toimeen. Mutta elää tyhjäntoimittajana miellytti häntä paremmin. Hän oli tavallinen boheemi, jolla oli hiukan vilkkaampi järjenjuoksu kuin ympäristöllä ja jonkun verran matkimiskykyä.

Hän huvitti isäntäänsä epäilyttävän arvoisilla kepposilla ja sukkeluuksilla. Hän osasi erinomaisesti jäljitellä kaukaista koiranhaukuntaa, kissan naukunaa, Elisabetin hovinaisten keinuvaa käyntitapaa ja heidän kasvojensa eleitä.

Mutta parhaiten hän matki Ladislaus Garaa, entistä valtakunnanpalatinia, niin että usein, kun hän pöydän alle piiloutuneena alkoi puhua entisen palatinin äänensävyyn, jokainen olisi voinut vannoa, että sieltä kuului hänen armonsa ääni ja että palatini oli jonkun erikoisen ihmeen kautta joutunut sinne.

Mujkó toimitettiin pian paikalle. Hän tuli pitkin harppauksin, päässä leipävasu, joka alinomaan putoili, mutta aina kun se putosi, sieppasi hän sen jalallaan kiinni ja nosti sen, yhä jalallaan, takaisin päähän. Tällaisiin temppuihin olivat herrat tietysti rajattomasti ihastuneita.

»Kuule, narri», puhutteli kuningas häntä, »anna meille nyt viisas neuvo»..

Ja hän kertoi narrille Szelistyen naisten tulosta Budaan ja että heidän matkansa tänne oli nyt pohdittavana.

Narri virnisti (hän näkyi tekevän sen vain virkansa puolesta), sitten hän alkoi puhua samaan äänensävyyn kuin arkkipiispa, mikä herätti yleistä iloisuutta.

»Hm, ymmärrän sinut, veljeni Kristuksessa, oi kuningas (hän kohotti kulmakarvansa otsaan). Sinä haluat rauhoittaa omaatuntoasi, ja siihen kelpaa laastariksi narrin sana. Totisesti minä sanon sinulle, sinä teet juuri samalla tavalla kuin jos kottarainen kysyisi rastaalta: saako maistella kiellettyjä rypäleitä?»

Kuningas hymyili ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä rastas siihen vastaa?»

»Rastas viheltää näin: Teidän majesteettinne, herra kottarainen, jos haluatte olla säädyllinen, älkää kysykö minulta syntiseltä rastaalta, vaan vaivautukaa kääntymään pellonvartijan puoleen. Kysyköön teidän majesteettinne Granin arkkipiispalta.»

»Hahaha!» nauroivat herrat. »Eipä olisi hullumpaa! Mitähän hänen korkea-arvoisuutensa siitä arvelisi?»

Matias hypisteli pukunsa pieniä hopeanappeja hieroen niitä vuoron perään käsiensä välissä, kuten hänellä oli tapana, jopa myöhemminkin, kun hän oli hämillään eikä voinut sillä hetkellä tehdä päätöstä. Mutta tätä kesti vain minuutin verran.

»Arkkipiispat ovat», sanoi hän iloisesti, »tuiki varovaisia tyyliniekkoja, Mujko-ystäväni. Herra arkkipiispa vastaisi minulle kenties, kuten hänen edeltäjänsä kerran: Nolite timere, bonum est; si omnes consentiunt, ego non contradico. [Älkää pelätkö, se on hyvä, jos kaikki suostuvat, en minä väitä vastaan.] Mutta tämä vain sivumennen sanottuna. Varovainen arkkipiispa on varsin paikallaan. Mutta mitä on sanottava varovaisesta narrista, jollainen sinä olet? Silloin on maailma jo nurinniskoin. — No, olkoon niin, hyvät herrat, kääntäkäämme se päiväksi nurin ja oikein perinpohjin! — Rozgonyi, anna käsky, että esiratsastaja valmistuu noutamaan Szelistyen naiset. — Panemme Várpalotassa toimeen narrimaisen pienen kujeen. — Järjestä muu kaikki keittäjämme, Paul Thegen kanssa. — Mutta näissä pidoissa — pankaa se tarkoin mieleenne, hyvät herrat — käännetään kaikki ylösalaisin: lakeijoista tulee ylimyksiä, mutta meistä palvelijoita, jotka heille tarjoilevat. — Ymmärrätkö minua, Báthory?»

»Kyllä, kuinka vain asia otetaan, majesteetti, ymmärrän — enkä ymmärrä.»

»Ja asia on kuitenkin perin yksinkertainen! Katsokaa! — Jos kohtaisimme naiset ylimyksinä, niin meitä eivät palvelijat voisi käskeä käyttäytymään säädyllisesti, mutta jos he ovat herroja, niin me määräämme, että heidän tulee pysyä siivolla. Se on ensimmäinen pykälä. Niinpä palvelijat eivät uskalla tehdä mitään pahaa, eikä voi nousta puhetta siitä, että herrat olisivat käyttäytyneet jollakin lailla huonosti. Näin ei siitä voida Budassa jaaritella. Jos me sittenkin huvittelisimme hiukan tuttavallisesti, pantaisiin se palvelijoiden tiliin, se on toinen pykälä. Kolmanneksi saamme ne monet hupaiset kepposet ja kirjavat pilat, jotka tästä hullunkurisesta tilanteesta syntyvät.»

Iloiset toverit yhtyivät riemuiten tähän ehdotukseen ja kuiskailivat tuiki salaperäisinä keskenään. (Siihen aikaan ylistettiin suuruuksia vielä harvoin vasten kasvoja.)

»Hänellä on pikku sormensa kynnessä enemmän järkeä kuin meillä yhteensä tyhjissä kalloissamme.»

»Ja milloin naiset saapuisivat?» kysyi Anton Vojkffy.

»No suunnilleen ylihuomenna aamupäivällä — pitää niin järjestää.»

»Mutta pila vaatii suuria muutoksia.»

»Palvelijat pitäisi oikeastaan pukea loistovaatteisiin.»

»Purppuraan ja samettiin.»

»Aivan oikein — häikäisevää komeutta pitäisi olla.»

»Totta kyllä», sanoi kuningas, »mutta täällä Várpalotassa meillä ei ole juhlapukuja. — Ja se on paha kohta, sillä te olisitte kenties nykyisissäkin pukimissanne tarpeeksi hyviä valtakunnanherroja, mutta palvelijat eivät kelpaa teidän vaatteissanne. Synnynnäisen ylhäisyyden ja alhaisen sukuperän välillä on varmaan silminnähtävä ero, ammottava aukko. Jumala on niin määrännyt, en tiedä miksi, mutta ei ole pitänyt sitä tärkeänä, sillä hän on sallinut, että hyvä räätäli voi täyttää tämän aukon. Välttämätöntä on, että väkemme näyttää joltakin, muutoin voisivat jopa Szelistyen naisetkin päästä pilan perille. — Tehän tiedätte, että naisilla, vieläpä niinsanotuilla tyhmilläkin, on erikoisia kykyjä ja vaistoja. — Niin, niin, asia pitää hyvin järjestää; olipa hyvä, että siitä mainitsit, Vojkffy. — Lähetettäköön vaunut Budaan noutamaan pukuja; Mujkóa varten on sitäpaitsi tuotava vanha käytetty kärpännahkaviitta.»

* * * * *

Kirjailijat, näyttämöt ja varhaisemmat maalarit ovat levittäneet vääriä luuloja entisajan herrojen puvuista. Emme voi kuvitella heitä muuten kuin juhla-asuisina, kaikissa papukaijan väreissä, nyöritetyssä sametti- tai kirjosilkkipuvuissa, sapeli kalisemassa.

Mutta entisajan suurmiehetkään eivät aina istuneet maalarin mallina tai astelleet kruunauskulkueessa.

Kreivi Czobor tai herra Gara kävivät välillä tallissa tarkastamassa hevosia ja pellolla satoa, ja silloin tällöin, jos asianomainen oli leski, pistäydyttiin myös talonpoikaistaloissa hiukan leikkiä laskemassa kauniin naisväen kera, eikä heillä tällöin ollut panssaripaitaa tai kirjosilkkistä husaarintakkia yllä, eivätkä he panneet päähänsä jalokivien ja höyhentöyhdön koristamaa hattua.

Juhlapuku oli siihen aikaan yhtä toisarvoinen kuin nytkin, eikä jokaisella herralla sellaista ollutkaan, tai ainakaan se ei välttämättä ollut hieno. Usein kävi saman perheen kolme sukupolvea hovissa samaan krispiniin puettuna, jolloin mainitun vaatekappaleen kyynärpäät tai muut kohdat saattoivat olla paikatut.

Kirjailijamme ja oppineet miehemme, jotka ovat tehneet tutkimuksia tältä alalta, ovat kohdistaneet huomionsa vain hovipukuihin; niinpä me nyt tarkoin tiedämme, millaista pukua esi-isämme eivät ole pitäneet, mutta kukaan ei välitä siitä, jota he ovat pitäneet.

Ylhäisen herran arkipuku erosi tavallisen miehen puvusta vain siinä, että kangas oli hienompaa lajia. Se oli osoittamassa, millainen asema sen käyttäjällä oli. Yläruumista peitti useimmiten sininen tai musta, sivulta halkinainen puolalaistyylinen viitta, joka oli vähän nyöritetty. Sitä sanottiin siihen aikaan »kabadioniksi». Matiaksella itselläänkin oli tällainen mustasta sametista tehty nuttu; nykyaikaisen näköiset ahtaat mustat unkarilaiset housut ja pieni pyöreä hattu täydensivät puvun.

Vain juhlapuvut vaihtelivat usein eri kuninkaitten aikana, sillä ne olivat tavallisesti erilaatuisten ulkomaisten vaikutteiden alaisia; arkipuku sensijaan pysyi samanlaisena kautta vuosisatojen.

Hovimestarit eivät katsoneet kannattavan koskea niihin, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä koristepuutarhan kasveja on kyllä helppo muutella, mutta suunnattoman niittymaan ruoho pysyy sellaisena kuin se oli.

Pienaateliset edistivät kyllä erinäisten muotiesineiden leviämistä, usein tuntematta niiden merkitystä. Niinpä tulivat esim. kamelikurjensulkien sijasta kurjensulat nyt yleiseen käytäntöön, ja ne kiinnitettiin hatun takaosaan. Se oli pelkkää imartelua: Johan Hunyadi-vainaja piti niitä näin (Wienin hovikokoelmaan kuuluvassa kuvassa).

No niin, koko maa pysyi uskollisena, ja harvainvaltakin meni äärimmäisyydestä toiseen.

Hiljan vielä katseltiin halveksien Hunyadi-suvusta polveutuvaa kuningasta, eikä sitä suinkaan salattu, mutta kun hän oli sulkenut enonsa vankilaan ja kukistanut keisari Fredrikin kanssa liittoutuneet sissit, syöksyivät kaikki pelästyneinä hänen jalkoihinsa.

»Kas vain, pikku kuningas osaa siis puhuakin? — Se on jo vallan toista.»

Bysanttilaisuus otti Budan hovin asuinpaikakseen. Sen mukana saapui loisto ja häikäisevä komeus; jokainen pyrki mielistelemään kuningasta ja yritti erilaisin verukkein tunkeutua hänen luottamukseensa.

Ei siis ole kumma, jos Dóczynkin mieleen oli jälleen muistunut kuninkaan pila, että hänen pitäisi lähettää pieni näytekokoelma Szelistyen naisia.

Hän oli lisäksi ahne. Kansa sanoikin häntä »nälkäiseksi Dóczyksi». Ansaitakseen denarin hän olisi vaikka nylkenyt nahan hyttyseltä. Ja hänen maatilansa kohoisivat verrattomasti arvossa, jos Szelistyen naisten narrimainen toivomus tuottaisi hänelle jonkun satasen miehisiä maaorjia.

Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan kuinka monta maaorjaa.

Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista, mutta yksi sielu.

Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.

»Est modus in rebus.»

Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.

Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.

Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.

Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi hauskaksi helluntaihuvitteluksi.

Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle varmasti runsaasti lahjoja.

Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen kaunotar hänen rinnalleen.»

»Miltään ei ole helpompaa. Minun tarvitsee vain poiketa vuoron perään valakkilaisiin kirkkoihin, kun juhla-asuinen naisväki on sunnuntaisin koolla.»

Vanha Rostó ylpeili siitä, että hän oli asiantuntija naiskauneuden alalla, ja kävi tosiaankin yhdestä valakkilaisesta kirkosta toiseen, sillä kauniita naisia on haettava niistä.

Kaikella onkin oma paikkansa.

Näissä pienissä kirkoissa on itse neitsyt Mariakin muuttunut tummaveriseksi.

Rostó löysikin sitten Marginenistä ihmeen kauniin tytön, joka olisi omiaan lumoamaan kuninkaankin katseen, vuohipaimenen tyttären, nimeltä Vuca. Hänen silmänsä olivat sysimustat ja loistivat kuin tähdet, tukka pikimusta, ja kun sitä tarkasteli auringonpaisteessa, näytti siinä olevan sininen välke kuin pääskysen siivessä. Hänen olivinvärisellä hipiällään kukkivat ruusut, kuten sisäinen puna kuultaa kypsästä persikasta.

Mutta ei ollut helppoa saada Vucaa Szelistyen asukkaaksi. Hänen isänsä oli valakkilaisen voivodin maaorja, ja tyttö oli seuraavasta pyhäimniesten päivästä merkitty kuuluvaksi tämän hoviin.

Senvuoksi oli nyt ryhdyttävä neuvottelemaan.

Voivodi vaati suoralta kädeltä paimenesta ja hänen tyttärestään kolme täysveristä ratsua. Rostó antoikin ne hänelle avokätisesti.

»Omne trinum perfectum.»

Kolmanneksi oli nyt saatava nainen, jolla oli kastanjanruskeat hiukset.

Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa, Háromszékin maakunnassa.

»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»

Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.

Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!

Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko, että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.

Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla) suostumaan Budan-matkaan.

Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä, nauhakoristeisilla hevosilla.

Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.

Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.

»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»

Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka heitä odottivat.

Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.

»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»

Vuca ei kysellyt mitään.

Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.

Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?

Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.

Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.

»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän parissaan.»

Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.

Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi!»

Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.

Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.

Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.

Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman silmät.

Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun, hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut ulottuivat olkapäälle asti.

Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä polviin saakka.

Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt ihmisen kaistapäiseksi!

Entä Anna Gergely sitten!

Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut hunnulla varustetun ortonin.

Tänään tuskin tiedetään, mikä orton on.

Ne kauniit naiset, jotka muinoin niillä komeilivat, elävät nykypäivinä enää vain kasveina. Mutta mitä sanonkaan »enää vain». Voisin yhtä hyvällä syyllä sanoa »jälleen». Kasveina he elävät jälleen, ja luonto panee jälleen niiden päähän kruunun — neitsytseppeleen — tai jonkun muun kirjavan koristeen somistamaan heitä. — Heistä tuli tomua ja tuhkaa, nyt he ovat vain kasveja, ja Jumala tietää, mitä heistä vielä tulee — mutta tuskin enää naisia. — Vain he osaisivat elvyttää ortonin uuteen elämään.

Orton ei muuten ole joutunut hautaan, sen näkee vieläkin, tosin vain neljännen luokan naisten päässä, jossa se on vielä syvemmälle haudattu kuin jos se olisi peittynyt viiden vuosisadan unhoon.

Ortonhan ei lopultakaan ole muuta kuin liina, jota käsityöläis- ja talonpoikaisvaimot vielä tänäkin päivänä pitävät. Mutta kuten turbaanikaan ei ole muuta kuin liina, kunnes sitomistapa sen tekee turbaaniksi, niin tuli huivista vasta sitten orton, kun pää oli sen sisällä.

Kuningas Matiaksen aikana käyttivät kaikki naiset Ortonia, kreivitär, lukkarinemäntä ja talonpoikaisnainen — vain sitomistapa vaihteli.

Oi, orton, orton, sinä kielevin kaikista vaateparsista! Tuon vuosisadan koko runollisuus asusti sinussa, sinä kadehdittava liinanen! Sinä hengitit itseesi hiusten tuoksun ja ilmaisit paljon sellaista, mitä nykyinen hattu salaa.

Ortonin sitomistavalla oli aina oma merkityksensä, paitsi ikään ja mielialaan nähden. Sillä iän ja mielialan meidän alitamme naispukukin ilmaisee, mutta orton lörpötteli vielä paljon muuta.

Keski-ikäinen emäntä sitoi sen omalla tavallaan, molemmat päät riippumaan, sureva leski kietoi päät kaulan ympäri, ja ylimielinen nuori nainen jälleen toisin; liina oli sidottu taakse hiussolmulle, ja päät riippuivat vapaina. Jos orton oli painettu syvälle otsaan, merkitsi se kieltäymystä: »Minua ei saa katsella.» Jos otsa oli vapaa, tiedettiin, että sen kantajatar halusi miellyttää. Jos orton oli huolimattomasti luisunut, niin että vähän tukkaa oli näkyvillä, sanottiin: »Tässä olen, minä riudun!»

Sitten oli vielä värien kieli: »punainen orton, sininen orton, keltainen orton. Jos leskellä oli pitsireunainen orton, tiesi se hyviä myötäjäisiä.

Varallisuustasoa osoitti aine: palttina, taftisilkki tai silkkiharso; viimeksimainittu oli sallittu vain aatelisnaisille, jotka suurissa juhlatilaisuuksissa panivat ortonin tai csepesz-hilkan päälle vielä hatun.

Mutta tällä kertaa olivat naisemme turhaan pyntänneet itsensä. Vanhan Budan linnan (se oli jo sidoin vanha) pääportin luona sulkivat vartijat heiltä tien.

»Mikä on asianne, hyvät naiset, kaunottaret?»

Herra Rostó vastasi heidän puolestaan: »Olemme matkalla kuninkaan luo.»

»Kuningas ei ole kotona.»

»Missä hän sitten on?»

»Várpalotassa, jossa ei kukaan saa häntä häiritä.»

Herra Rostó raapi korvantaustaan ja murisi jotakin sentapaista, »että kuninkaan pitäisi aina olla Budassa», niinkuin vesiruukun, josta jano sammutetaan, aina tuli olla samassa paikassa, pikku penkillä tuvan edessä.

»No, hitto vieköön minut, jos tiedän, mitä meidän nyt on tehtävä, lapsikullat.»

Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut ympäröimään heidät; tuollaisissa paikoissa on katu täynnä tyhjäntoimittajia.

Komeat ritarit ja palatinit pysähtyivät katselemaan kauniita naisia.

Missä on hunajaa, siellä on pian ampiaisiakin. Yksi ja toinen yritti aloittaa keskustelua. Kuinka häpeämättömiä ovatkaan kaupunkilaisherrat!

»Mitä te tuotte, herra serkku?»

»Sen voin sanoa vain kuninkaalle», vastasi herra Rostó pidättyvästi; »paha kyllä meille, ettei hän ole kotona».

»Hänen sijaisensa, valtakunnanpalatini, on tavattavissa.»

Herra Rostó mietti: »Tosiaankin, lähdenpä palatinin luo. Ellei se hyödytä, ei se vahingoitakaan.»

Ei ollut helppo päästä valtakunnanpalatinin puheille.

Herra Mikael Országh oli ylen suuri herra.

He odottivat runsaan tunnin, kunnes ovenvartija vihdoin avasi heille oven ja laski heidät sisään.

Valtakunnanpalatini, kumarainen, valkohapsinen ja valkopartainen vanha herra, hämmästyi ikihyväksi nähdessään kolme kaunotartamme. — Tuntui kuin kolme sulotarta olisi seissyt hänen edessään, viehättävinä, pelokkaina ja lumoavina.

Herra Rostó kokosi voimansa pitkään latinankieliseen puheeseen, mutta jo muutaman sanan perästä hän takertui.

»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.

»Mitä lähetystöä te olette?»

»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan mallikokoelma.»

»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein tolkussanne. En ymmärrä teitä.»

Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.

Palatini hymyili.

Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta, että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»

»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»

»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»

Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot »Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui, siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.

Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien samannäköisten talojen eteen.

»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven edessä ja soitti viulua.

»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»

»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.

»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».

»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.

»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».

»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».

Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen», jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen paikkaan.

»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.

»Päivällistä ja majapaikkaa», vastasi Rostó, »hevosille tallia ja rehua. Annatteko vai ette?»

Tämän kuultuaan majatalon isäntä riuhtaisi lakin päästään ja huusi täyttä kurkkua majatalon sisähuoneisiin: »Äiti, äiti, vieraita on saapunut!» Sitten hän kääntyi tulokkaihin päin: »Heti paikalla saatte mitä haluatte, olkaa vain hyvät ja astukaa sisään.

Isännän huudoista sipsutti esille vanha äiti, jolla oli jäykäksi silitetty valkoinen palttinahilkka, laahustavat tohvelit, valkoinen esiliina ja vyöllä kaliseva avainkimppu. Voi nähdä, ettei hän ollut uskonut pelkkää huutoa, vaan tuli itse omin silmin katsomaan sitä suurta ihmettä, että »Oravaisessa» oli vieraita.

»Ai, ai, siis todella… ah, pikku kullat» (hän katseli kauniita tulokkaita tarkoin); »jokaisen tomuhiukkasen puhallan pois istuimiltanne, kun olette näin kunnioittaneet meitä. Minulla on hanhia ja kanoja, jokainen niistä karhun kokoinen.»

Ja hän hyöri ja pyöri kuin hyrrä, ja vanha palvelijatarkin pääsi liikkeelle, ja neljännestunnin perästä alkoi sellainen keittäminen ja paistaminen, että kaikki Szentgyörgyin ja Garan koirat kokoontuivat keittiön eteen ahmimaan sieltä tulvivaa hienoa tuoksua.

Muuten ei majatalolla siihen aikaan ollut paljon merkitystä, kun jokainen talo oli vieraille avoin, Majatalo ei ollut niin tuiki tarpeellinen vieraita varten, kuin paremminkin porvareita itseään varten, sillä mitäpä he kotona ikävissään tekivät varsinkaan milloin heillä ei ollut vieraita? Sitäpaitsi miellytti senkin synkän vuosisadan ihmisiä päästä porvarillisesti joskus ulos ja elää hetki aviovaimotta.

Sen ajan porvarit olivatkin jäyhiä miehiä, vähän toisenlaisia kuin nykyiset. He kuluttivat yhä maineen leipää, jolla he jo niin kauan olivat ravinneet itseään. Heidän muistissaan ja perimätietona eli vielä suuri vallankumous, jolloin Budan porvarit Ludvig-pappinsa johtamina juhlallisesti syöksivät paavin pyhän Pietarin istuimelta.

Paavi ei tätä päätöstä noudattanut, mutta sehän on hänen yksityisasiansa. Voitto oli kuitenkin heidän.

Ne nauttivatkin siitä, mutta suurten tekojen muistosta voi iloita vain viinilasin ääressä puolueettomana alueella, missä samalla voi hiukan meluta. Lyhyesti, majatalo oli porvareille itselleen välttämätön.

Mutta yksi riitti kaupungille, kahta se ei tarvinnut. Sen johdosta oli »Oravaisen» ja »Puhvelin» välillä ankara kilpailu, jopa niin sanoaksemme ikuinen sota.

Nyt oli »Puhveli» huudossa, vieläpä hyvin vahvassa.

»Puhvelin» isäntä oli kolmisilmäinen, Wolfgang, joka siihen aikaan, kun Ladislaus Hunyadi mestattiin, oli seissyt tehottavan kansan joukossa ja joka sitten, kun pyöveli vielä neljännen kerran vauhtia ottaakseen heilutti kirvestään, oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja antanut hänelle sellaisen korvapuustin, että mieheltä oli heti toinen silmä vuotanut kuiviin.

Siitä alkaen hän oli kansan suosiossa, ja yleinen mielipide liitti hänen silmänsä arvomerkiksi sen silmän, jonka hän oli puhkaissut mestaajalta, sanomalla häntä kolmisilmäiseksi Wolfgangiksi.

Tämä teko tuotti Wolfgangille satumaisen rikkauden. Porvarit olivat ottaneet »Mustan puhvelin» muotiin, tosin uhraamalla »Oravaisen», jonka pihalla ja kynnyksellä rehoitti rikkaruoho.

»Oravaisen» isäntä, Wenzel Korják, jonka liike aikaisemmin niinikään oli menestynyt melko hyvin, yritti monta keinoa pelastautuakseen joutumasta täydelliseen perikatoon. Hän tarjoili parempaa viiniä, keitti parempaa ruokaa, mutta turhaan: koko kaupunki oli ja pysyi rakastuneena »Mustaan puhveliin».

Sitten hän alensi hinnat.

Mutta se se vasta paha juttu oli, sillä se vain tehosti »Puhvelin» hienoutta.

Hän koetti kaikkia maailman keinoja, kävipä tapaamassa Kulifinytó-vanhusta, Besnyön satavuotista munkkia, jonka valkoinen parta kronikan mukaan ulottui polviin saakka ja joka antoi neuvoja ruhtinaille ja kreiveille mitä erilaisimmista vaikeista ja epämiellyttävistä kysymyksistä. (Hän elelikin sitten varsin hyvin Besnyön luostarissa ja paisui kuin hämähäkki.)

Rukoiltuaan turhaan hyvää Jumalaa Korják vetosi asiassaan Kulifinytón viisauteen ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Besnyöön.

Hän valitti munkille »Oravaisen» taantumista ja omia turhia ponnistuksiaan; sitten hän lausui munkille seuraavat sanat: »Oi, sanokaa minulle, isä, mitä minun on tehtävä, mihin ryhdyttävä ja kuinka taivutettava ihmiset, jotta he kävisivät minun majatalossani.»

Satavuotias Kulifinytó siveli maailmankuulua pitkää partaansa ja vastasi seuraavasti: »Sinä, poikani, älä puhu; kenenkä kanssa sinä haluaisitkaan puhua? — Puhukoon karitsa hevoselle. — Oletko ymmärtänyt? Sillä enempää en sinulle totisesti sano.»

Eikä hän sanonutkaan enempää, mutta Korják ei liioin ymmärtänyt häntä.

Mitä karitsaa ja mitä hevosta se Kulifinytó lienee tarkoittanut?

Hän oli tosin hyvän neuvon palkaksi tuonut kolme karitsaa, mutta hevosesta ei ollut mainittukaan. Olisiko Korjákin pitänyt käsittää asia niin, ettei hänellä ollut ymmärrystä enempää kuin hevosella, koska hän salli munkin uskotella hänelle mitä tahansa? Mutta sekin oli mieletöntä, sillä karitsat hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut, ja mikä kerran joutuu munkkien haltuun, sille ei kukaan enää milloinkaan puhu.

Poloinen Korják oli kotimatkalla tulla kaistapäiseksi tätä sekasotkuista neuvoa tuumiessaan, kunnes kotona hänen äitinsä arvasi, kuinka se oli selitettävä.

»Näetkös, poikaseni, se tarkoittaa tietysti soittoa, sillä hevonen puhuu lampaalle, kun käyrällä kosketetaan viulun kieliä.»

Hyvinkin mahdollista, että munkki tarkoitti soittoa, sillä käyrä on tehty hevosen jouhista ja kielet karitsan suolista. Piti siis saada ohjelmaan soittoa.

»Oravaisen» nuori isäntä riensi hankkimaan soittokunnan, jonka tuli soittaa iltapäivisin.

Mutta sillä hän teki itsensä ihan naurettavaksi, sillä mustalaissoittokaan ei houkutellut ketään hänen taloonsa.

Palkatut kuusi ruskeaa miestä soittivat tyhjille seinille, muut eivät kuunnelleet kuin korkeintaan sirkat, jotka itsekin soittelevat.

Kun öisin kurkisti ikkunasta sisälle, oli näky suorastaan aavemainen: nuo kuusi mustalaista istuivat yksikseen ja soittelivat otsa hiessä tanssikappaleitaan. Moni erikoisen taikauskoinen kuvitteli näkevänsä ilmestyksiä.

»'Oravaisessa' pitävät vainajien sielut tanssiaisia. Kuusi mustalaista soittaa heille, ja haamut pyörähtelevät piirissä ja karkelevat zsárdasia ja palotásia, niin että luut luskuvat.»

Kaupungissa kerrottiin siitä moninaisia hirveitä juttuja.

Valtakunnan suuret vainajat kuuluvat pitävän siellä tanssiaisiaan. Ladislaus Hunyadi karkeloi Maria Garan kanssa muiden pyörivien mukana ja pitää irtihakattua päätänsä kainalossaan… Muuan varteva haamu kiepsahtaa tuon tuostakin tanssiparin luo, sieppaa pääkallon kantajansa kainalosta ja leikkii sillä pallolla tunnin ajan. Se on Brankovicsin, serbialaisen voivodin, sielu, ja se on hänen haudantakainen rangaistuksensa eräästä tunnetusta kirjeestä… Rouva Szapolyai-vainaja kuuluu ratsastavan sinne joka yö pukilla… Mutta sen voi nähdä vain, jos on syntynyt Lucian päivänä hetkellä, jolloin iltatähti nousee. Muut kuolevaiset näkevät siellä vain kuusi tämän maailman mustalaista, jotka siellä soittelevat.

Osittain nämä kummitusjutut, osittain kalliit kustannukset saivat Johan Korjákin luopumaan tästä viimeisestäkin keinosta, josta oli koitunut vain se hyöty, että hän oppi ikävissään itse soittamaan viulua.

Senvuoksi hän pani soittokunnan viralta ja mietti juuri itsekseen, eikö hänen olisi ryhdyttävä katsomaan itselleen toista toimialaa, haudaten katkeran mielialansa ja synkeät ajatuksensa alakuloisen laulun säveliin, kun vanha Rostó saapui szelistyeläisnaisineen.

Korják avasi heille kauneimman huoneensa ja kattoi sitten pöydän. Senjälkeen hän ryhtyi keittiöpuuhiin päivällistä varten — kun äkkiä alkoi ruokasalista kuulua kovaa kilinää ja meteliä.

Hän syöksyi paikalle katsomaan, olisiko koira ehkä vetänyt jotakin permannolle. Mutta taivaan vallat, mitä oli tekeillä! Kaksi hovilaista siellä koputteli sinettisormuksellaan pöytään huutaen: »Hei, isäntä, isäntä!»

Heidän kannuksensa kilisivät, heidän sapelinsa kalisivat; niiden ääni hiveli ihanasti hänen korvaansa.

»Mitä haluatte?» sopersi poloinen Korják pelästyneenä, sillä hän luuli, että hänet vangittaisiin.

»Viiniä me haluamme ja parasta lajia, yksi, kaksi, kolme, heti!»

Hän toi heille viiniä ja hieroi kummastuneena silmiään.

Näistä kahdesta soreasta upseerista oli sillä välin tullut kahdeksan.

Nämäkin vaativat viiniä, ja kaksi ensiksi tullutta alkoi udella:

»Onko totta, että Szelistyen naiset ovat majoittuneet tänne?»

»En tiedä, mistä he ovat, mutta vastikään tuli tänne kolme naista erään vanhan herran seurassa», vastasi isäntä joltisenkin ylpeästi.

»Ovatko he hyvin kauniit?»

»En ole tarkkaan katsonut — pyydän alamaisimmin…»

»Olette narri, Korják, tietysti he ovat. — Mutta missä he nyt ovat ja mitä he tekevät?»

»He haluavat päivällistä.»

»Tulevatko he tänne syömään?»

»Kyllä, tänne he tulevat.»

Ja hän osoitti katettua pöytää, jolla ohutkaulaisessa astiassa heloitti kolme helluntairuusua.

Ah, Korják ei ole narri. — Hän tietää jo, mikä on kohtuullista.

Kun hän puheli upseerien kanssa, kävi ovi ehtimiseen; taukoamatta se kääntyi saranoillaan, kun uusia vieraita tulvi sisälle, milloin kokonainen magnaattiseurue, milloin taas joku porvari, linnan ylimielisiä iloisia hovipoikia, vanhoja keikareita, paksuja, kaksoisleukaisia talonherroja, joukossa joku »Mustan puhvelin» kantavieraistakin. Mikä taivaan ihme olikaan tapahtumaisillaan!

Herra Korják ihan kauhistui. Mitä oli hänen majatalolleen tapahtunut? Tämä ei voinut tulla Jumalasta; se oli varmaankin paholaisen kepponen.

Vaikka hän olisi jakautunut kymmeneen osaan, ei hän olisi ehtinyt tuoda viiniä sitä haluaville ja muun touhun ohessa jokainen halusi puhua hänelle — kymmeneltä taholta häntä huudettiin:

»Yksi sana, Korják!»

»Tulkaa tänne, isäntä!»

»Oletteko kuuro vai mitä?»

Ja jokainen kyseli tietoja taloon saapuneista vieraista, kuiskaavalla äänellä ja tuiki uteliaana ja jännittyneenä.

Ahaa — nyt hän ahtoi ymmärtää — kauniit talonpoikaisnaiset toivat nämä monet vieraat!

»Tulen, tulen!» huusi hän milloin sieltä, milloin täältä. Kovasti meluten hän syöksyi hikoilevana ja huohottavana portaita alas kellariin noutamaan viiniä.

Toiselle vanhalle palvelijattarelleen hän oli uskonut vieraiden palveluksen, mutta toisen hän lähetti Hafnerkadun varrella asuvan veljensä luo, jolla oli siellä lihakauppa, sanomaan, että hän tulisi koko joukkonsa kanssa avuksi, sillä vieraat olivat hyökänneet valtaamaan »Oravaisen».

Kun Szelistyen naiset tulivat ruokasaliin istuakseen päivällispöytään, olivat jo kaikki paikat, joka nurkka ja kolo niin täyteen sullottuna, että vanhalle Korják-rouvalle jäi tuskin tilaa tuoda pöytään ja viedä pois lautaset, joilla höyrysi ihania, juuri valmistettuja ruokia. — Ja yhä tuli uusia vieraita.

Katsokaa, nyt tulee haukanpyynniltä palaava loistava seurue.

Mukana ovat herra Losouczy ja herra Dragffy metsästystorvet kupeella.

No niin, kaupunkiin oli salamannopeasti levinnyt tieto, että kuninkaan malliksi haluamat Szelistyen naiset olivat saapuneet ja majoittuneet »Oravaiseen». Tuossa tuokiossa koko Buda oli liikkeellä. Sillä ne piti nähdä, vaikka olisi ollut puolikuollut!

Kun ei sisällä enää ollut vieraille tilaa, iloittiin siitä, että saatiin paikka pihalta tai oven edestä.

Mutta kaikella on rajansa. Vihdoin ei ulkonakaan ollut yhtään sijaa; tosin oli nyt suloisen leuto kevätiltapäivä, eikä viini Korjákin kellarissa ollut vielä loppunut, mutta vaikka koko ympäristön tuolit ja pöydät oli haalittu yhteen, ei niitä sittenkään ollut tarpeeksi.

Korják pöyhkeili riemusta; hänen kasvonsa loistivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja kiitollisena hän katseli Szelistyen naisia.

Taivas, kuinka kauniita he olivat!

Varsinkin pikkuinen tummaverinen, joka aina nauroi!

Tuo hymy voitti auringonpaisteenkin.

Vanha rouva Korják sipsutteli ja huojui hänkin vieraiden parissa, mutta nainen on aina nainen, sillä hän ei pitänyt vierastulvaa onnen ensimmäisenä hymynä kuten hänen poikansa, vaan ainoastaan tilaisuutena kostaa kaiken sen, mitä hän vuosikausia oli saanut kestää nöyryytyksen kärsimystiellä, ja kun pöydät ja tuolit loppuivat, lähetti hän palvelustytön »Mustan puhvelin» emännän luo seuraavin terveisin: »Rouva majatalonemäntä lähettää terveisiä rouva majatalonemännälle ja pyytää, että rouva lainaisi hänelle tyhjät pöytänsä ja tuolinsa, sillä meillä ei vieraille enää ole istumapaikkoja tarpeeksi.»

Tämän kuultuaan ei »Puhvelin» emäntä, vaikka jo lähenteli kuuttakymmentä, hidastellut, vaan syöksyi päätä pahkaa nurkkaan hakemaan luudan ja olisi varmaankin piessyt sanantuojan pahanpäiväisesti — mutta samassa hetkessä tuli paksu, verevä kolmisilmäinen Wolfgang, joka juuri oli etsimässä laskuja pöytälaatikosta, äkkiä näiden sanojen johdosta tulipunaiseksi vihasta ja kaatui lattialle huutaen: »Sen hävyttömyyden Korják saa vielä maksaa!»

»Voi minua!» huusi puhvelinemäntä sydäntäsärkevästi ja pudotti luudan.

»Hän on kuollut! Apua! Vettä, vettä!»

Hän kumartui miehensä puoleen, jonka pään hän otti käsiensä väliin. Mutta hyväsydäminen Verona, »Oravaisen» palvelijatar, juoksi noutamaan vettä ja alkoi pirskottaa sitä sairaan päälle. Mutta isäntä tunsi vasta sitten helpotusta, kun kiireesti paikalle kutsuttu Konstantinus Koszta, budalainen kirurgi, saapui ja iski hänestä suonta, sillä — se oli tapahtunut — kolmisilmäinen Wolfgang oli saanut halvauksen.

Verona palasi kotiin tärkeännäköisenä; hän jaksoi töin tuskin odottaa, kunnes sai kerrotuksi asian isäntäväelleen.

»No, tuolla vastapäätä on tekeillä kaunis paisti: 'musta puhveli' on saanut halvauksen.»

Korják ja hänen äitinsä pelästyivät.

»Kas vain, se se herättää ihmisissä taas pahaa verta.»

Mutta tapahtuikin päinvastoin.

Kun vieraat saivat kuulla tapauksesta, sanottiin yleisesti: »Se on omansa sille kateelliselle koiralle! — Siinä näette! Kun Korják-rukalla kerrankin on pari vierasta, suuttuu hän niin, että saa halvauksen. Korják sitävastoin on vuosikaudet hiljaa ja alistuvasta kärsinyt kohtalon raskasta kättä. Entä kuinka erinomaista viini täällä on, ja huoneistokin, Jumala tietää miksi, on täällä miellyttävämpi kuin 'Puhvelissa'.»

Lyhyesti sanoen, halvauskohtaus vei ihmiset Korjákin puolelle.

Sillä onni on sellainen: kun se kerran suosii jotakuta, punoo se suojatilleen seppeleen vaikka hänen vioistaan.

Szelistyen naiset lähtivät iltapuolella herra Rostón kanssa katsomaan kaupunkia, varsinkin liikkeitä ja myymälöitä, joissa venetsialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat näyttelivät ihania tavaroitaan. Siitä huolimatta virtasi vieraita yhäti »Oravaiseen», sillä tiedettiin naisten palaavan sinne illalliselle.

Koko illan, tunkeili siellä ihmisiä, ja majatalon lähettyvilläkin vilisi väkeä.

Illallisen aikaan kiiruhti moni ylpeä korkea herra, joka muutoin ei astunut jalallaankaan tavalliseen majataloon, tekemään tuttavuutta herra Rostón kanssa, saadakseen tilaisuuden hiukan puhutella kuuluja Szelistyen naisia.

Huomenna olisi seurapiirin halutuin henkilö se, josta sanottaisiin: »Tuo vekkuli oli eilen Szelistyen naisten kanssa tekemisissä.»

Niin, sellainen on muoti, tuo voimakas kiihoitin! Vähäpätöisten jumalatar, mutta mahtava; samalla tavalla se hallitsee Zeuksen, Jupiterin ja Jehovan aikana. Eikä kristilliseen jumalakäsitteeseen kuulu vain kolme persoonaa — neljäs on muoti.

Vaikka Szelistyen naiset noin kymmenen ajoissa vetäytyivät huoneisiinsa mennäkseen levolle, huvitteli väkijoukko »Oravaisessa» vielä keskiyöhön saakka, ja kun aamupuolella yötä vihdoin tuli rauhallista, ja emäntä vapisevin käsin levitteli pöydälle päivän suuret rahatulot, taalareita ja kultarahoja, sanoi hän pojalleen: »Tiedätkö, poikani, mitä saamme kiittää tästä päivästä?»

»Szelistyen naisia.»

»Sinun viuluasi», oikaisi äiti, »niinkuin veli Kulifinytó sanoi».

»Mitä tarkoitat, rakas äiti?»

»Olen puhunut naisten kanssa, kun vein heidät makuulle. Molemmat pitemmät ovat leskiä. — No, sanoppas, oletko koskaan nähnyt näiden veroisia kaunottaria? Jospa olisin mies, Johan! Mutta mitä minun pitikään sanoa? Aivan oikein, kolmas on neito, valakkilainen tyttö. No, onneksi olemme kotoisin Grosswardeinista ja osaamme romaniankieltä, ja minä voin siis jutella hänen kanssaan. — Onpa se kerrassaan soma olento! Kaikki on hänessä somaa, mitä näet ja mitä et näe. Ymmärrätkö minua? Olin läsnä, kun hän riisuutui. Eikö totta, nyt jo ymmärrät? Punastutko? Katso minua silmiin, Johan! Pikkuinen miellyttää sinua? — Mutta mitä minun vielä pitikään sanoa?

— Niin, kun siinä puhelin hänen kanssaan erilaisista asioista, tuli sekin puheeksi, minkävuoksi he olivat poikenneet tänne eivätkä 'Puhveliin'. Silloin hän kertoi, että se vanha herra, joka toi heidät tänne näyttääkseen heidät kuninkaalle, halusi poiketa 'Puhveliin', mutta pikku Vuca, sillä Vuca on hänen nimensä, oli kuullut sinun soittosi ja siitä ihan haltioissaan pyytänyt, että majoituttaisiin tänne. — Näetkö, on sittenkin hyvä, kun karitsa puhuu hevoselle. — Mutta mitä minun piti sanoa? Ahaa, kyllä jo tiedän. Päässäni pyörii se ajatus, että hevosen pitäisi jo puhua lampaalle. Tämä tyttö tuottaisi meille onnea; puhu siis hänelle. Jumala itse on lähettänyt hänet luoksemme. Minulla on taikauskoinen aavistus, että meidän ei pitäisi päästää häntä käsistämme. Tosin hän on vain talonpoikaisnainen, mutta vähät säädystä — hän on kauniimpi kuin ruhtinatar. Jos olisin sinun sijassasi, en laskisi häntä enää täältä, vaan ottaisin hänet omakseni, menisin hänen kanssaan naimisiin — mitä minun vielä piti sanoa? Sain hänet tunnustamaan, ettei hänen sydämensä ole sinulle vieras.»

»Mitä sanottekaan!» huusi Korják säihkyvin silmin.

Niin sattui sitten, kun naiset aamulla tulivat aterioimaan, että Korják ojensi kummallekin leskelle ruusun, mutta Vucalle kaksi, valkoisen ja punaisen.

Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa kasvoillaan pilkallinen ilme, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Katsokaapa tuota töllistelijää, joka pitää tyttöä meitä sievempänä.»

Rostó tiuskaisi hänelle puoleksi leikillä: »Kuulkaa isäntä, kuinka uskallatte antaa etusijan yhdelle suojateistani? Se jää kuninkaan tehtäväksi.»

Korják vastasi romaniankielellä, joka kummastutti kaikkia, enimmän kuitenkin Vucaa: »Kuningas arvostelee vain silmillään, mutta minä katselen myös sydämelläni!»

Vucan kasvot hohtivat kuin tulisoihtu, ja hän loi katseensa ujosti maahan.

»Mitä sinä puhut, senkin peto?» huusi julmistunut prefekti.

»Minä sanon, teidän armonne», ja isännän ääni muuttui juhlalliseksi, »että kun naiset menevät hänen majesteettinsa luo vaatimaan miehiä, saavat he heti yhden, nimittäin minut. Antakaa minulle neito vaimoksi, teidän armonne.»

Vuca hypähti tuolilta seisomaan ja aikoi juosta tiehensä, mutta ovelta hän jälleen kääntyi takaisin; silloin olisi ehkä voitu kuulla hänen sydämensä lyövän, ellei herra Rostó olisi nostanut sellaista meteliä.

»Olisinko minä narri, kuuletteko? Oletteko menettänyt järkenne? Minäkö hajoittaisin vaivalla haalitun kokoelmani?»

Mutta silloin hän tukki suunsa kädellään. Hän muisti äkkiä lörpötelleensä tyhmyyksiä — eihän hänen sopinut paljastaa, että Szelistyen naiset oli koottu.

»Muutoin», jatkoi hän rauhallisesti, »emme ole tulleet tänne naimaan, toisin sanoen, että he menisivät naimisiin. Me etsimme täältä miehiä emmekä tuo tänne naisia. Eikä tyttökään tahdo, ei ainakaan toistaiseksi. Nyt on ensimmäinen tehtävämme päästä kuninkaan eteen. Kuningas antaa meille vallan toisenlaisia miehiä, eikö totta, pikku veijari?»

Hän etsi silmillään Vucaa.

»No, puhuhan toki, pikku unikko, anna hänelle rukkaset!»

Mutta pikku »unikko» asteli lanteitaan keinuttaen vilpittömänä kuin turmeltumaton lapsi Korjákin luo ja laski kätösensä hänen suureen kouraansa sulkien silmänsä, ikäänkuin ne olisivat äkkiä vuotaneet häneltä pois.

»Sinä miellytät minua», sanoi tyttö rohkeasti; »minä tahdon tulla vaimoksesi… majatalon emännäksi».

»Hitto vieköön hameväen!» raivosi herra Rostó, ja asiasta olisi varmaan noussut kamala riita, ellei Verona-palvelijatar olisi juuri tällä hetkellä riuhtaissut ovea auki ja hengästyneenä huutanut: »Kuninkaallinen airut!»

Avatusta ikkunasta voi nähdä ja kuulla kuninkaallisen esiratsastajan pihalla hyppäävän vaahtoavan ratsunsa selästä ja tiedustelevan Szelistyen naisia.

»Täällä minä olen!» huusi vanha prefekti ja pisti harjaksisen päänsä ikkunasta.

»Te ette ole nainen», vastasi esiratsastaja yliolkaisesti.

»Naiset ovat myös täällä. Minä olen tuonut ne tänne.

Mitä hänen majesteettinsa käskee tehdä heille?»

»Teidän pitää huomenna toisena helluntaipäivänä päivällisaikaan tulla hänen eteensä.»

Määräys tuotti Rostólle suurta iloa.

»Vai niin, kuningas tietää siis jo, että olemme saapuneet. Hän lähettää meitä noutamaan. Se on hyvä merkki, lapset, oikein hyvä merkki. Hän haluaa nähdä meidät, se on suuri asia! Me lähdemme matkalle varhain aamulla, sillä puolipäivän aikaan hän haluaa nähdä meidät luonaan; ehkä hän pyytää meitä jäämään sinne päivälliselle.»

Loistavia, utuisia mielikuvia ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hän maalasi mielessään vastaanottokohtauksen, minkä jälkeen hän lapsen lailla hajoitti kirjavat rakennuskivet sommitellakseen niistä uuden rakennelman. Se oli hänestä ylen huvittavaa, hän kun oli jo tällä pitkällä matkalla eläytynyt seikkailuun siinä määrin, että piti itseäänkin szelistyeläisnaisena.

Tähän iloiseen mielialaan sekaantui myöhemmin hienoista tyytymättömyyttä.

Vucan ja isännän välillä syntynyt rakkaus kehittyi ihmeellisellä tavalla, kuten Amaryllis-kuningattaren kirsikkapuu, joka kahdessa tunnissa versoi siemenestä, sai lehdet, työnsi nuput ja alkoi kukkia.

Korják näytti piittaavan perin vähän siitä, että hänen talossaan tänäänkin kävi suunnaton joukko vieraita (niin että kolmen naapurivaimon täytyi tulla keittiöpuolelle apuun). Hän meni iltapäivällä vielä kerran herra Rostón ja tämän seuralaisten huoneisiin, mutta nyt äitinsä seurassa, ja pyysi toistamiseen Vucan kättä.

»Minä en voi luovuttaa häntä», vastasi ukko äkeissään.

»Siitä ei tule nyt mitään.»

»Mutta minä tahdon saada hänet miehekseni ja saankin», uhmasi tyttö.

»Vaiti, sammakko! Sinä olet Georg Dóczyn maaorja, ja vain hän voisi määrätä kohtalosi! Sinä olet nyt sitäpaitsi matkalla kuninkaan luo, ja Jumala yksin tietää, mitä hän teille tekee.»

»Minä en mene kuninkaan luo», sanoi tyttö, »nyt en ainakaan».

Ja hän polki jalkaa kuin raisu varsa.

»No, saammepa nähdä!» raivosi prefekti nyrkkiä heristäen.

»Ainoastaan jos panette minut kahleihin, teidän armonne, voitte viedä minut täältä, muutoin ei. Näin kahlehdittuna kuljetettakoon minut kuninkaan eteen; siellä kyllä sanon hänelle, 'oikeamieliselle', miksi minua näin kohdeltiin.»

Mutta siihen haihtuikin hänen rohkeutensa viimeinen pisara — hän alkoi itkeä.

Vanha Rostó oli hyväsydäminen ihminen, raivosi vielä tuokion, sitten alkoi silitellä Vucan korpinmustaa tukkaa ja yritti rauhoittaa häntä kauniin sanoin.

»No, älä tee tyhmyyksiä, sydänkäpyseni, se voisi tärvellä kauneutesi, ja silmäsi tulehtuvat. — Tule järkiisi, pikku Vuca. — Huomenna tähän aikaan voit minun puolestani itkeä mielin määrin, mutta nyt et saa. Voi sinua pikku hupakkoa, minäkö panettaisin sinut kahleihin! Kuinka mokoma ajatus juolahti mieleesikään? Kytkeä kahleihin sirot nilkkasi! — Silloinhan olisin kelvollinen hirtettäväksi.»

Mutta kaikki rauhoituskokeet ja kaikki lupaukset olivat turhia. Pieni olento ei ottanut lauhtuakseen, ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan itki yhä.

Iltapuolella Rostó lähti erään korutavarakauppiaan luo, jonka hän sai houkutelluksi avaamaan myymälänsä, ja osti Vucalle pitsejä ja nauhoja. Mutta tyttö halusi vain Korjákin; uhmaten hän viskasi kaikki sievät tavarat permannolle.

Prefekti väänteli epätoivoisena käsiään mitä oli tytölle tehtävä?

Hän tunsi romanilaisveren; hän tiesi, kuinka itsepäisiä romanilaiset ovat. Jutusta tulisi ikävyyttä, vieläpä häpeää!

Toisaalta hän pelkäsi Korjákin asettuvan vastarintaan.

Vihdoin pitkän sisäisen taistelun jälkeen hän piti järkevimpänä — necessitas frangit legem — sopia siitä, että vuohi saisi syödä kylliksensä ja hänellekin jäisi ruohoa.

Hän selitti Korjákille juhlallisesti, että tyttö tulisi hänen omakseen, jos hän lähtisi huomenna hangoittelematta kuninkaan luo ja esiintyisi siellä kiltisti.

»Annatteko kunniasananne, teidän armonne, että tuotte hänet minulle takaisin?»

»Hyvä», huohotti Rostó ja tarjosi hänelle kätensä.

»Sellaisena kuin viette hänet täältä?»

Rostón käsi peräytyi.

»Sellaisena kuin saan hänet takaisin.»

Ja nyt peräytyi Korjákin käsi. Hän nauroi pilkallisesti, ja hänen hampaansa nirskuivat. »Mitä hänestä jää jäljelle, tarkoitatte?»

Prefekti kohautti hartioitaan.

»No, kulta voi kuningasta käskeä?»

Silloin miehet joutuivat sellaiseen toraan, että herra Rostó tahtoi heittää Korjákin ulos huoneesta ja Korják herra Rostón koko majatalosta.

Edellinen uhkasi lähteä palatinin puheille, jälkimäinen sanoi vetoavansa Elisabet Szilágyiin, joka aina katkaisi kärjen mokomilta jumalattomuuksilta. Vasta sydänyön korvissa, kun muut vieraat jo olivat hajaantuneet, solmittiin rauha Korjákin äidin välityksellä (sillä kinastelevat miehet eivät puhuneet enää toisilleen).

Sovittiin seuraavasta: Vuca lähtisi toisten Szelistyen naisten mukana kuninkaan luo (olihan kuningas kunnianmies, joka ei ajatellut pahaa). Mutta Korják lähtisi myös heidän matkaansa ajomiehenä (sillä Korják oli urhea poika, joka osasi torjua kaiken pahan).

Niin he sitten lähtivät: aamuhämärässä herra Dóczyn kuulut, nauhaniekat vaunut alkoivat vieriä Veszprémin suunnalle. Korják istui, päässä pyöreä hattu ja yllä Dóczyn liveripuku, ajopenkillä ja yllytti hevosia usein ruoskansivalluksin.

Naiset olivat uupuneina uinahtaneet. Ja vain kun vaunut tärskähtivät tavallista ankarammin, aukenivat milloin mustat, milloin siniset silmät. Täysin valveille he tulivat vasta kun polttava aurinko alkoi kutkuttaa heidän kasvojaan ja paahtaa niitä punaisiksi.

»Kukko kiekuu!» huusi herra Rostó leikiten heidän korvaansa. »Herätkää, kanakullat, ja sinäkin, kananpoika!»

Hymyillen he aukaisivat silmäparit ja hieroivat sormillaan niistä unenrippeet.

Hei, Majmuna-haltiatar, matkaasi metsään!

Ah, se oli tosiaankin ihana metsä, joka etäältä tummanvihreänä viittoili heille!

Rostó selitteli heille: »Se on Bakonyn metsä, siellä asuu kuuluisia rosvoja.»

Toisella puolella, kaukana, niin etäällä, että silmä tuskin ylti sinne, näytti sininen silkkikangas olevan vedetty niittyjen katteeksi.

Herra Rostó sanoi: »Se on Balaton järvi; siellä asustavat vedenneidot.»

Ihana oli sekin tienoo, jota he nyt ajoivat. Heidän vaununsa kulkivat kapean kyläpahasen laitaa, salavien reunus tämän kauniin puron vartta pitkin. Niityt olivat täynnä valkoisia kukkia.

Kylän kirkontornista kuului kellojen läppäily.

»Kah, siellä soitetaan jo messuun.»

»Vasta ensi soitto», rauhoitti Korják kääntyen ympäri.

Hän oli aika soma ajomies, päässään pyöröhattu, johon oli pistetty kamelikurjensulka, ja yllään punanauhainen, sininen dolman-levätti.

Purossa, joka milloin kaikkosi, milloin palasi näkyville, oli pikku lapsia uimassa. He polskuttelivat siinä vallattomasti. Heidän vaatteensa, pienet koltut, pienet pojanhatut, litteänappiset pikku liivit, oli pantu pieniksi kääröiksi puron rantapensaikkoon, kussakin käärössä lapsenpuku.

Pikku vekaroita odotti rannalla heidän isoäitinsä, joka huutaen torui heitä: »Tulkaa jo pois vedestä, te vielä vilustutte.» Yksi lapsista nousikin vedestä, ja isoäiti alkoi pukea sitä.

»Hm», tuumaili Vuca, »tuo vanha rouva on kovin nokkela».

»Miksi niin luulet, lapseni?» kysyi herra Rostó uteliaana.

»Koska hän osaa pukea lapset ja antaa kullekin heistä sopivan vaatekappaleen. En voi käsittää, mistä hän voi erottaa, mikä lapsista on poika, mikä tyttö.»

Tämän kuultuaan kaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja ajomieskin kääntyi katsomaan taakseen onnellinen hymy huulillaan.

Mutta herra Rostó huusi päätänsä pudistaen: »No, onpa siinä pikku hupakko, oi millainen hupakko, ja kuitenkin hän haluaa kaikin mokomin naimisiin! Hitto naisväkeä ymmärtäköön, minä en totisesti ymmärrä.»

* * * * *

Várpalotan linna oli kukkulalla samalla paikalla, jonka nykyisen linnan mahtavat portit, komeat holvit ja ylpeät tornit ovat vallanneet.

Matiaksen hallitessa rakennus oli vallan toisenlainen; se oli eriskummainen goottilaisen ja romaanisen tyylin sekoitus, mutta sen on aika jo kauan sitten korjannut pois.

Muurarit, jotka myöhemmin toisten omistajien aikana rakensivat sen uudestaan, antoivat sille jälleen toisen ulkonäön, silloisen kuosin mukaan barokin.

Vanha linna on ikiajoiksi hävinnyt vaikka pohjamuurit kuuluvatkin olevan entiset. Mutta mitä se merkitsee? Kun tyttö kuolee ja toinen pukee yllensä hänen nuttunsa, ei edellistä ole silti olemassa.

Matiaksen huvilinna on kadonnut. Sormusta pitelevä korppi [Matiaksen vaakuna. Siitä nimi Matias Corvinus. — Suom.], joka komeili rakennuksen päädyssä, leijailee nyt elävänä sen yläpuolella.

Moni muukin asia on senjälkeen muuttunut. Ihana Bakonyn metsäkin on siirtynyt kauemmaksi. Metsänkaatajien lauma on ajanut sen pakosalle.

Matias tulee täällä mieleen vain, kun puutarhaa kaivettaessa tavataan hopeasolki tai kannus tai pöyhitystä mullasta löydetään vanha liivinnappi; se on kai joskus koristanut kauniin Anna Gergelyn vartaloa..

Hylätyn puutarhan nurkasta kohottaa siellä täällä joku pähkinävarpu päätänsä. Kukapa tietää, eikö sen varvun esi-isä viisisataa sukupolvea sitten ollut siittänyt niitä vitsoja, joilla Matias oli uhannut keittäjäänsä: »Várpalotan kepit ovat lukemattomat!» kun pöytään oli tuotu hauki ilman maksaa. Sillä tapainturmelusta oli jo siihenkin aikaan, ja sitä on tänäkin päivänä; sitä ei aika voi auttaa, eivät muurarit tai puunkaatajat.

Muuten on perin ikävää, että niistä suurista itsevaltiaista, jotka ennen Matiasta ja hänen aikanaan varastivat niin paljon, ettei ainoastaan kansarukka, vaan myöskin poloinen kuningas Ladislaus Dozse jäi puille paljaille, historia ei kerro mitään. Se pysyy salaisuutena, vanhentuneena ja haalistuneena vaiteliaisuuden vaipan alla.

Nimenomaan vain Andreas Pogra-parasta kronikka tallettaa sen maininnan, että hän oli kavaltanut hänen käsiinsä uskotun hauenmaksan.

Olipa sentään onni, ettei mestari Andreas Pogra vielä sinä päivänä, jolloin odotettiin Szelistyen naisia, tiennyt vuosisatojen yli ulottuvasta häpeästään, sillä se olisi kiusannut häntä. (Senvuoksi on hyvä, etteivät kuolevaiset näe tulevaisuuttaan.) Hän keitti ruokia niin innostuneena ja niin kunnianhimoisesti kuin Várpalotaan olisi odotettu kolmea kuningatarta.

Porisevissa astioissa ja pannuissa oli kaikkea, mikä maailmassa on hyvää.

Mutta jottei ruoka tärveltyisi kauan valmiina seistessään, kadottaisi makuaan ja jotta kaikki osattaisiin panna oikealla hetkellä kasareihin, putkiin ja pannuihin, sijoitettiin torniin vartiosto, jonka tuli ilmoittaa, kun Szelistyen naisten vaunut tulisivat näköpiiriin.

Päivällishetki oli jo käsissä, kun tornivartija lopulta puhalsi torveensa.

Heti alkoi kaikkialla linnassa ankara meno ja touhu ja juoksu.

»He tulevat, he tulevat!» Jokainen taisi jo osansa. Pian pian! Yhden piti vielä pukeutua, toisen sijoittua juhlasaliin »hänen majesteettinsa kuningas Matiaksen» viereen, kolmannen avata portti, mutta ensin kokeilla, kuinka se kävi. Hovipoikien piti asettua portaille, varjostimen kantajain etupihaan, minne vaunut pysähtyisivät, ja viuhkanpitäjien vasemman käytäväoven pieleen. Pian, hyvät herrat, joutukaa!

Siebenbürgiläisvaunut olivat vihdoin saapuneet linnan kivisen ulkomuurin kupeelle.

»Olemme perillä», huusi Korják. »Tulemme oikealla hetkellä; aurinko on keskitaivaalla.»

Tiukujen kilinältä ja valjaitten natinalta ei voinut kuulla heidän sydämensä kovaäänistä jyskytystä, mutta epäilemättä oli ahdistava tunne vallannut heidät: suuren tuntemattoman pelko!

»Katsokaa nyt tarkoin, missä on portti», huomautti Rostó ajomiehelle, »jotta tiedämme, mistä sopii mennä sisälle».

»Tuolla seisoo kaksi keihäsniekkaa; totta kai siellä on portti. Ajakaamme sinne Jumalan nimessä.»

»Entä ellei meitä lasketakaan sisälle», arveli Vuca.

»Varmasti lasketaan», kerskasi herra Rostó; »ensinnäkin, koska kuningas itse on lähettänyt noutamaan meitä, ja toiseksi, koska minä tulen Nagyszebenin kreivin edustajana.»

Ja tosiaankin, heti kun vaunut pysähtyivät, laskivat vartijat peitsensä.

Herra Rostó katseli ylpeänä ympärilleen.

»No, mitä minä sanoin? — Tuhat tulimmaista!»

Samalla hetkellä kääntyi portti saranoillaan kuin näkymättömän käden kiepauttamana ja avasi houkuttelevana molemmat puoliskonsa.

Hevoset astelivat välinpitämättöminä suuren puusillan yli (mistäpä ne olisivat tienneet, minne olivat menossa), ja portti sulkeutui jälleen.

He olivat pihalla, mutta mitä sanonkaan, pihallako? He olivat keskellä paratiisia, sillä linnan etupiha oli täynnä erilaisia, ihmeellisiä, heille tuntemattomia kasveja, kukkia, pensaita ja puita, joiden latvoissa kaikenlaiset linnut visertelivät, jotta pienet kielet olivat haljeta.

Ah, mitä kaikkea siellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön loisto ja komeus! Kukkasarkojen vieressä oli puupaaluihin kiinnitettyjä kirjavia lasipalloja, joissa voi nähdä kuvansa; eräässä pienessä talossa oli kaksi kahlehdittua elävää karhua. (Mitähän pahaa ne poloiset lienevät tehneet?) Entä väen paljous! Kirjavaa palveluskuntaa kaikenvärisissä puvuissa! Ja tämä kaikki näytti vain odottavan heitä. Se oli tuiki kummallista ja kuitenkin juhlallisesti mieltä ylentävää. Herra Rostó riuhtaisi hatun päästään kuin ei olisikaan Nagyszebenin kreivin edustaja. Taustalla oli henkivartiosto kunniakujana; pistinten kärjet välkkyivät ja loistivat polttavassa auringonpaisteessa.

Naiset eivät tienneet minne katsoa. Mutta sotilaat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat. Vain arka Maria Schramm etsi katseillaan seipäitä, sillä kuninkaan luona pistetään ihmisten päät seipäiden kärkiin. Näin kerrotaan saduissa.

Mutta älkäämme ihmetelkö naisia, kun tavaton näky sai hevosetkin itsepintaisiksi. Esihevonen nousi takajaloilleen ja hirnui. Eräs esiratsastaja kiiruhti tarttumaan sen ohjaksiin.

Sitten astui vaunujen luo isonenäinen nuorukainen, ilmeisesti jonkinlainen hovivirkailija, hopeinen taistelunuija kädessään ja tervehti herra Kostoa kohteliaasti hattuaan nostaen, minkä jälkeen hänen armonsa riensi panemaan hatun päähänsä voidakseen ottaa sen jälleen käteensä vastatessaan tervehdykseen.

Sitten puhui ensinmainittu: »Jumalan rauhaa, tervetuloa Várpalotaan, teidän armonne ja tekin, Szelistyen naiset! Nouskaa vain vaunuista, jos suvaitsette!»

Näin sanoen hän viskasi taistelunuijan, jonka ohikulkeva palvelija otti huostaansa, ojensi kätensä pikku Vucalle, joka istui selin ajomiehen vieressä, tarttui hänen vyötäisiinsä sen ajan tavan mukaan, heilautti häntä ilmassa ja antoi hänen liukua maahan; kaksi muuta lakeijaa, tai keitä lienevät olleet, teki samoin Anna Gergelylle ja Maria Schrammille.

Poloiset, suloiset olennot eivät puhuneet sanaakaan; he huohottivat vain pelokkaina heidän käsissään kuin pikkulinnut kissan kidassa, kummastelivat ja tuijottivat ympärilleen, punastuivat eivätkä tienneet minne katsoa, minne mennä.

Ja nyt, ennenkuin he olivat ehtineet tointua hämmästyksestään, juoksi esiin — ei edes tietty mistä — kolme pientä hovipoikaa, yllään kirsikanpunaiset husaarintakit, jalassa keltaiset saappaat ja kupeella pienet sapelit. Hovipojat kumarsivat syvään ja — oi, kuinka ihastuttavaa ojensivat kullekin heistä kukkavihon. Siinä oli punaisia kamelioita ja valkoisia kieloja.

Naiset ottivat ne vastaan, ottivat ne todellakin vastaan, mutta he eivät vielä koskaan olleet nähneet niin ihania kukkasia. (Kotonahan oli vain malvoja!) Mutta he hymyilivät kukkasille kuin vanhoille tutuille. Eihän kukka voi olla tuntematta toista.

Nyt erosi piiristä kolme varjostinta kantavaa lakeijaa, jotka asettuen kunkin naisen vasemmalle puolelle avasivat viheriät päivänvarjot, niin että auringonsäteet pääsivät vain hipomaan kuulujen szelistyeläisnaisten kasvoja.

Kulkue lähti liikkeelle. Voi, hyvä Jumala kuinka hullunkurista ja kuitenkin sievää se olikaan, kun he astelivat näin juhlallisesti avattujen päivänvarjojen alla!

Etunenässä käveli isonenäinen poika, pidellen jälleen kädessään kohotettua taistelunuijaa, jonka hän taas oli löytänyt ties mistä.

Hänen takanaan tuli Anna Gergely ylpeänä kuin todellinen kuningatar. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, ikäänkuin olisi nähnyt tällaista jo kotonaan.

Heitä seurasi Maria Schramm epävarmoin hoippuvin askelin, pää painuksissa.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi varjostimen kantaja.

»Ah, pelkään kovin pyörtyväni.»

Sitten tuli pikku Vuca, astuen teeskennellyn pienin askelin ja keinutellen lanteitaan kuin kotona paimentaessaan vuohia.

Kerran tai kahdesti hän kääntyi taakseen katsomaan Korjákia, hymyili tälle, iski silmää heiluttaen lapsellisesti kukkavihkoa oikeassa kädessään.

Kulkueen lopussa tulla vetelehti herra Rostó, joka ei voinut olla tuntematta katkeruutta, kun hänen osalleen ei tullut minkäänlaista kunnianosoitusta, vaikka koko valikoima oli hänen ansiotaan. Hänellekin olisi pitänyt tuoda varjostin. Se ei olisi vienyt kuningasta häviöön.

Lisäksi piti Vucan ylimielinen käytös häntä alinomaisessa pelossa, ja hän yritti näyttää tytölle tyytymättömyyttään tekemällä harjaksisilla kulmakarvoillaan lakkaamatta merkkejä, kun Vuca kääntyi katsomaan taakseen, mutta tyttö ei kertaakaan kääntynyt katselemaan häntä.

Varjostimenkantajat olivat koreita poikia ja taisivatpa olla oikeita veitikoita, sillä he liimasivat katseensa naisiin, niin että näihin valui hehku, joka oli voimakkaampi kuin mitä kuumimmat auringonsäteet olisivat synnyttäneet, ellei päivänvarjo olisi niitä lieventänyt.

He käyttivät lyhyen matkan hyväkseen, ei vain herkutellakseen silmillään, vaan myös vallattomaan lörpöttelyyn.

»Ovatko miehet siis Szelistyessä niin tuiki tarpeen?»

Kaunis Maria Schramm ei ollenkaan vastannut kysymykseen, vaan puri huultaan.

»Oi, älkää kysykö minulta mitään, koko maailma pyörii silmissäni tässä kuumuudessa.»

»Jos aiot pyörtyä, armaani», sanoi varjostimenkantaja vallattomasti, »niin tee minulle palvelus ja pyörry nyt syliini, sillä myöhemmin viuhkankantajat ottavat sinut huostaansa».

Maria hymyili ja pisti peukalon ilkamoiden hampaittensa väliin (sillä nainen osaa ärsytellä, vaikka olisi puolikuollut).

»Silloin saatte kauan odottaa.»

Taistelunuijaa kantava nuorukainen kääntyi tuon tuostakin Anna Gergelyn puoleen ja aloitti keskustelun hänen kanssaan.

»Pelkäätkö kuningasta, serkkuseni?»

Anna Gergely väänsi kasvojaan, mikä teki hänet vieläkin kauniimmaksi.

»Ei hän minua syö.» Sitten hän lisäsi: »Enhän ole varastanut mitään.»

Varjostimenkantaja kumartui hänen puoleensa.

»Varo, kaunis pikku nainen, varo, sillä ennenkuin aurinko laskee, ehdit vielä varastaa monta sydäntä.»

Nyt taistelunuijaa pitelevä kääntyi jälleen.

»En olisi odottanut Szelistyessä puhuttavan niin hyvää unkaria.»

Nyt he olivat saapuneet linnan holvikäytävään. Kun he olivat päässeet pylväiden pariin, kumarsivat nuo kolme varjostimenkantajaa ja hävisivät.

Yksi niistä hiipi isonenäisen ohi ja kysyi hiljaa: »Mitä teidän majes —»

»Hiljaa! Sido kielesi kiinni. He ovat lumoavia. En olisi milloinkaan uskonut. Jos Szelistye on kauttaaltaan tämän näköistä, rakennan sinne ensi talvena linnan itselleni.»

»Ja minusta tulee linnanvouti, eikö totta, armollinen herra?»

»Se olisi sama kuin uskoisi silavan koirien huostaan.»

Solakat hovipojat, joilla oli yllään valkeat kullalla kirjaillut silkkivaipat, vapauttivat varjostimenkantajat. Jokaisella heistä oli riikinkukonsulista tehty viuhka kädessä. Nyt katseli sata riikinkukonsilmää ja kaksi hovipojansilmää noita suloisia kasvoja.

Viuhkojen suhiseva ja liehuva liike toi viileän henkäyksen painostavaan kuumuuteen.

Kuinka ihanaa, kuinka miellyttävää! Ehkä se ei ollutkaan tuulahdusta, vaan pelkkää kuvittelua. Samantekevä, nouse, nouse, kuin olisit oikea tuuli, työnnä liiallinen kuumuus kasvoista, huumaannu ruusujen tuoksuista, saata pienet hiussolmusta luisuneet kutrit liikkeelle, jotta ne voisivat kisailla miesten silmillä.

Niin he astelivat sokkeloista, kaikuvaa holvikaarta pitkin toiseen pihaan, josta portaat veivät ensi kerrokseen.

Portaiden luona odotteli kuusi husaaria, kolmen vihreällä silkillä päällystetyn kantotuolin ääressä. ‘

»Nyt teidän on istuttava noihin», määräsi isonenäinen.

»Tuohon pieneen taloonko?» kysyi Vuca. »En ole mikään viiriäinen enkä istu siihen.»

Herra Rostó polki jalkaa.

»Viiriäinen et ole, se on varmaa, mutta hanhi sinä olet, sen voin sanoa. Etkö tiedä, kenen luona sinä olet nyt? Etkö pelkää, että kuningas heti antaa hakata pääsi poikki?»

»Ah, mitäpä hän tekisi poikkihakatulla päälläni?»

Anna Gergely istuutui kantotuoliin, noudattaen neuvoa, jonka vanhus oli kotona hänelle antanut.

Ei Mariakaan vastustellut; viuhkojen löyhyttely oli muuten saanut hänet jälleen virkoamaan.

Kun Vuca näki sen, ajatteli hän: »No, koska nuokaan eivät arkaile, ei minunkaan tarvitse pelätä.»

Hän hypähti kantotuoliin kuin orava ja huusi vain kerran, kun husaarit tarttuivat kantotuolin edessä ja takana oleviin tankoihin ja kohottivat hänet ilmaan kuin höyhenen.

»Ah, hyvä Jumala! Kunpa ette vain pudottaisi minua!»

Ensi kerroksen suuri ritarisali oli täynnä hirvensarvia ja aseita, ja keskellä oli kullattu valtaistuintuoli.

Siellä kuningas vastaanottaisi Szelistyen naiset.

Tässä huoneessa vallitsi rauha kuin kirkossa tai hautaholveissa. Askeleet kaikuivat juhlallisina marmoriliuskoilla.

Herra Rostó otti taitavasti kaksi porrasta kerrallaan päästäkseen tunkeutumaan edelle.

Isonenäinen järjestelijä sanoi hänelle: »Onko teilläkin ehkä aikomus päästä sisään, herra serkku?»

»Sen kyllä uskon», vastasi Rostó lyöden rintaansa.

»Ja minä sanon teille, että olisi paljoa parempi, jos päästäisitte naiset yksinään sisälle.»

»Mitä vielä!»

»Te voisitte mieluummin sillä välin jutella hiukan minun kanssani.»

Herra Rostó raivostui ja puhkesi sanomaan: »Hitto sinun kanssasi jutelkoon, poika. Minun herrani, Nagyszebenin kreivi, jos ehkä olette hänestä kuullut, jonka edustajana muuten olen täällä, ei ole lähettänyt minua jalkojen luo, vaan olen tullut pään luo ja siinä pysyn.» »Tunnetteko ehkä kuninkaan?»

»En, en ole häntä vielä milloinkaan nähnyt.»

»No hyvä, käykää sisään ja johtakaa naisia.»

Eteisestä he tulivat odotussaliin, jonka neljässä nurkassa seisoi neljä kuninkaallista henkivartijaa paljastetuin miekoin. Neljä miekkaa laskeutui yhtaikaa tervehdykseksi; näytti siltä kuin olisi yhtaikaa salamoinut jokaiselta neljältä ilmansuunnalta.

Sitten avautui sisäoven korppivaakunan koristamat puoliskot, ja häikäisevässä ympäristössä näkyi kuningas, joka istui kullatulla valtaistuimella, päässään haikaransulilla koristettu purppurainen hattu; jalokivin somistettu miekka virui hänen polvillaan. Toiset korkeat herrat seisoivat paljain päin puolikehässä valtaistuimen ympärillä.

Ah, tämä näky oli liikaa! Se oli liikaa itse herra Rostóllekin, entä sitten naisille! Hämillään, huojuen astui ukko etualalle.

Naisten näyttäytyessä syntyi merkillinen liikehtiminen, kummallinen aaltoilu, eräänlainen ihailun kohina Siellä täällä kalisi miekka tai sivulle liukunut mente-nutun ketju. Menteissä, miekoissa ja hattujen töyhdöissä kimaltelivat opaalit, smaragdit ja rubiinit häikäisevän värikkäinä.

Kuningas viittasi heitä hymyillen astumaan lähemmäksi

Herra Rostó astui vielä kolme askelta ja heittäytyi sitten polvilleen; naiset tekivät samoin.

Ai, se oli vahinko. He olivat ihanine vartaloineen seistessään paljoa kauniimmat.

Polvistuminen rumentaa naista. Näyttää kuin tulppaani murtuisi juuri kellon kohdalta.

»Nouskaa!» sanoi kuningas ystävällisesti.

Herra Mikael Rostó nousi seisomaan ja aloitti saman latinalaisen puheen, joka jo valtakunnanpalatinin luona oli jäänyt häneltä kesken. Siellä hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, täällä hän joutui ymmälle jo kolmannessa, ja silti puheessa oli niin kaunein värein esitetty Szelistyen tienoon surullinen tila: isännättömät pellot, joissa ei ollut kyntövakoja, kirottu kylä, jonka kentillä eivät pikku lapset leikkineet, koska lapsia ei syntynyt, kylä, jossa ei kukaan milloinkaan ollut kuullut kehtolaulua.

»Riittää jo», sanoi kuningas ystävällisesti. »Tunnemme tarkoin toivomuksenne ja sen kurjuuden, johon alituiset sodat ovat saattaneet teidät. Mielellämme vapautamme teidät puheen pitämisestä, kelpo ukko, koska olette korupuheiden, puhekäänteiden ja muiden puhetaiteellisten kuvien ja koristeiden sijaan tuonut paljoa miellyttävämpiä eläviä kuvia.»

Näin sanoen hän astui valtaistuimeltaan ja tuli suoraan naisia kohti. Hän oli purppuraisessa, kärpännahalla reunustetussa viitassaan komea kuningas. Suuret rubiininapit loistivat hänen kullalla kirjaillulla valkoisella dolmanillaan, mutta saappaita koristi ommeltujen ruusujen asemasta smaragdeista tehty apilanlehti.

Entä mente-nutun solki, vyö — kaikkia koristivat tulta säkenöivät jalokivet. Hänen ulkoinen asunsa oli ystävien kesken kymmenen kylän arvoinen.

Ensiksi hän puhutteli Anna Gergelyä romaniankielellä.

»Oletko leski vai tyttö?»

Vapisten Anna Gergely vastasi: »Puhun vain unkaria, teidän majesteettinne.»

»Kysyin, oletko leski?»

»Olen, teidän majesteettinne.»

»Haluaisit kai mielelläsi uusiin naimisiin?»

Annan kasvot sävähtivät hehkuvan punaisiksi, ja ääni kuoli hänen huulillaan, kun hän sopersi: »Asianhaarojen mukaan, teidän majesteettinne.»

Kuningas pyörähti korollaan, kuten vastaanotossa on tapana, ja puhutteli Maria Schrammia unkariksi: »Mistä johtuu Szelistyen kansallispukujen erilaisuus?»

»Puhun vain saksaa, teidän majesteettinne», vastasi Maria pelokkaasti, katse maahan luotuna.

»Oletko saksitar?» kysyi kuningas nyt saksaksi.

»Olen.»

»Sinulla ei ole miestä?»

»Hän on taivaassa», vastasi nainen maireasti.

»Mikä miehesi oli?»

»Parkkuri.»

»Ah, ei hän sitten ole taivaassa», naurahti kuningas, »sillä sinne pääsevät vain puhdaskätiset».

Sitten hän lähestyi Vucaa, jonka rintalappu ilmaisi hänelle, millä kielellä häntä oli puhuteltava. Kuten näkyy, kuuluu kuninkaankin virkaan harjaannusta.

»Kuinka vanha olet, pienokainen?»

»Sen voisi sanoa vain isäni.»

»Mutta et kai sentään ole vielä naimisissa?»

»Hänen tukkansa on koristeltu nauhoilla, majesteetti», huomautti lähellä seisova Mikael Rostó. Joku ylimyksistä (ehkä Kroatian banus, ellei Bosnian kuningas) sysäsi vanhusta kylkeen ja lausui hiljaa seuraavan ojennuksen: »Oppikaa tapoja. Kuninkaalle saa vastata vain se, jota hän puhuttelee.»

»Öhöm», mutisi herra Rostó ja painoi häpeissään päänsä nutunkaulukseen.

»Onko sinulla jotakin toivottavaa?» kysyi kuningas Vucalta.

»Sitä, että teidän majesteettinne päästäisi minut täältä niin pian kuin mahdollista», vastasi Vuca vilpittömästi ja notkisti toista polvea sirosti.

»Tiedätkö, että olet vallan liian kaunis, jotta sinut niin helposti päästettäisiin?»

»Tiedän sen hyvin — kotikylän paimenet ovat sanoneet sen jo minulle »

»Oikea kedonkukka», virkkoi kuningas herra Rostólle. »Voin sanoa vanhus, ettei Szelistyen tarvitse hävetä. Onko siellä enemmänkin tällaisia naisia?»

»Keskimäärin he ovat kaikki tuollaisia», vastasi Rostó silmää räpäyttämättä.

Hänen majesteettinsa suvaitsi keskustella pitemmälti vanhuksen kanssa, jonka kasvot loistivat ylpeydestä.

Valtakunnan herrat seisoivat sillaikaa ryhmässä äänettöminä ja kunnioittavina. Mistään hinnasta kukaan ei olisi uskaltanut puhutella naisia. He katselivat näitä kuin pyhimyksenkuvia on tapana katsella.

Sitä suurempaa huomiota tämän ankaran hovijäykkyyden rinnalla oli omiaan herättämään, kun peremmällä salin nurkassa joukko alempiarvoista väkeä, ilmeisesti palveluskuntaan kuuluvaa, keskusteli ja nauroi ihan vapaasti. Sellaisia ovat nykyajan palvelijat. Heidän parissaan oli myöskin se isonenäinen nuorukainen, joka oli opastanut kulkueen sisälle.

Huoneen nurkkauksessa riippui hassunnäköinen kuva. Se esitti naista tai paremminkin naisen selkää. Tätä kuvaa ne veitikat katselivat.

Isonenäinen selitti heille: »Tuo on loihdittu kuva; sillä on ihan tarina.»

»Ah, todellako?»

»Kuningas Andreas toisen mukana taisteli pyhässä maassa myöskin muuan maalari, Drumont-niminen, joka ilmeisesti oli liitossa pirun kanssa. Saatuaan tiedon puolisonsa murhasta tuli kuningas rajattoman murheelliseksi, varsinkin koska hänellä ei ollut yhtään kuvaa vaimostaan eikä hän näin ollen milloinkaan enää saisi nähdä rakastettunsa piirteitä. Ritari Drumont sanoi hänelle: Näin kuningattaren usein Visegrádissa, maalaan hänen kuvansa ulkomuistista. Hän maalasi siis kuvan, ja kun häneen taistelussa sattui sarasenilaisen nuoli ja kuningas ratsasti hänen luokseen, sanoi hän ympärillä seisoville: Avatkaa rensselini ja antakaa kuninkaalle sieltä löytyvä palttinakangas! Kuvaa katsellessaan huudahti kuningas: Se on tosiaankin kuninkaallinen puolisoni, mutta mitä oletkaan tehnyt, poloinen Drumont, olethan maalannut hänet selin katsojaan, enkä nyt enää koskaan saa nähdä hänen piirteitään. Kuoleva kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi: Älä ole suruissasi, kuningas, ripusta kuva sisäsaliin, jossa vastaanotat väkeä, ja kun joku kerran sanoo sinulle totuuden, kääntää kuningatar kasvonsa teihin.»

»Kuningatar ei tietenkään ole kääntynyt», huomautti muuan roteva poika, joka puoli tuntia sitten oli ollut varjostimen kantajana.

»Kyllä sentään. Tarina kertoo kuvan muinoin riippuneen Andreaksen neuvottelusalissa. (Isäni osti sen eräästä dalmatialaisesta luostarista.) Kuva pysyi pitkän aikaa sellaisenaan, mutta kerran hyökkäsi muuan keltaisen käskykirjeen suututtama pienaatelinen paljain punaisin käsivarsin kuninkaan saliin huutaen: Kuningas, sinä olet sokea ja häijy — nyt saat rangaistuksesi! Tällöin kuva kääntyi ja katseli kasvot läsnäoleviin päin kuningasta ja aatelismiestä, joka pelästyi niin tämän ihmeen nähdessään, että syöksyi päistikkaa palatsista.»

»Hitto vieköön», sanoi eräs toinen noista julkeista lakeijoista, »jos minä olisin hänen majesteettinsa, käskisin viedä kuvan Budaan, suoraan neuvottelusaliin».

Isonenäinen nuorukainen hymyili ja sanoi hiljaa: »Jättäkäämme se tekemättä, ystäväni. Sillä kuvaan liittyvä taikausko on joko väärä, ja silloin sen kuljettaminen ei maksa vaivaa, tai se on tosi, ja silloin minun täytyisi alinomaa heittää neuvonantajani ulos salista, koska he eivät puhu totta, tai kuvan, koska se ei käänny.»

Tällä hetkellä meni kärpännahkaviittainen kuningas suoraan puhujia kohti, jolloin isonenäinen astui muutaman askeleen häntä vastaan.

»Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?» kysyi kuningas hiljaisella äänellä.

»Sinä olet suoriutunut aika hyvin, Mujkó. Olenhan aina sanonut, että on vain vaikea päästä kuninkaaksi, muu sujuu sitten helposti.»

»Mitä minun nyt on tehtävä?»

»No, lupaa ennen kaikkea, että Szelistyeen tulee miehiä. Sitten käykää päivälliselle. Me istumme viereisessä salissa seurueelle varatun pöydän ääressä, ja minä käyn usein teitä katsomassa. Naiset ovat vietävän kauniita, vain hieman kainoja.»

»Pieni valakkilainen tyttö on rohkea kuin tiikeri.»

»Nuori saksitar on paljoa sievempi.»

»Mitä meidän on tehtävä päivällisen jälkeen?»

»Te vetäydytte tietysti huoneisiinne ja jätätte paikkanne meille; vain sinä kuninkaana otat ruhtinaallisesta oikusta osaa palvelijoittesi huvitteluun.»

»Entä lahjat?»

»Aivan niin, Mujkó! Se on kuninkaalliselle arvolle kuuluvaa. Päivällisen loppuessa sanot heille, että jokainen heistä saisi valita itselleen puolison ja jonkun lahjan.»

»Mutta entä jos joku heistä valitsee suurimman kultavadin?»

»Niin hän saa sen.»

»Ja mitä tapahtuu valitulle puolisolle?»

»Se ratkaistaan sitten. Joko valittu ottaa sen, joka hänet valitsi, tai ei ota, mutta se jää minun huolekseni. Sillä kai heillä on niin paljon älyä, että valitsevat teistä, jotka käytte kullalla kirjailluissa viitoissa.»

Kaikki tämä näytti siltä kuin hallitsija jakaisi määräyksiään; isonenäinen poistuikin heti salista. Mutta kuningas istuutui valtaistuimelleen ja sanoi juhlallisesti »Kunnioitettava vanhus ja te Szelistyen naiset! Me olemme keskustelusta sekä teidän kanssanne että toisten tulleet siihen varmaan käsitykseen, että pyyntönne on oikeutettu eikä sitä vastaan ole mitään muistuttamista Viekää siis rakkaalle uskotulle miehellemme, Georg Dóczylle, Nagyszebenin kreiville, kuninkaallinen tervehdyksemme ja lupauksemme, että ensimmäinen sotavankien joukko pannaan asumaan Szelistyeen. Ja nyt me vapautamme teidät Jumalan nimeen, jääden muuten alati teille suopeiksi.»

Hän astui valtaistuimelta ja siirtyi hitain juhlallisin askelin viereiseen saliin, jonne koko hänen hovinsa seurasi häntä.

Vain muuan pyntätty herra, ilmeisesti ylijuomanlaskija, jäi saliin ja puhutteli herra Rostóa ja naisia seuraavin sanoin: »Hänen majesteettinsa haluaa kutsua teidän armonne luokseen nauttimaan lusikallisen lientä, samoin myös teidät, Szelistyen naiset.» Ja näin sanoen hän vei heidät alakertaan, jonka suureen ruokasaliin jo oli katettu kulta- ja hopeasilainen pöytä. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä, ja noin sata lakeijaa hääri pöydän ympärillä.

Isonenäinen nuorukainen oli lähtenyt vastaanottosalista aikaisemmin kuin muut. Häneen oli tarttunut vastustamaton halu liikuskella joutilaana; hän pyrki ulkoilmaan, vapaaseen luontoon…

Hänen suuret pyöreät kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Hän tunsi nuoruuden miellyttävää kutkutusta suonissaan. Hänen tanakka vartalonsa uhkui voimaa, täysin keuhkoin hän hengitti puutarhakuusten tuoksua.

Ja nähdessään itsensä yksinkertaisissa kuluneissa vaatteissa lammikon kalvon heijastamana hän huusi samalla riemusta: »Kuinka ihana onkaan tämä vapauden hitunen! Minusta tuntuu kuin nämä vaatteet olisivat sen siivet.»

»Mikä narri olenkaan!» mutisi hän sitten itsekseen. »Kun minulla ei ole omia vaatteita yllä, kuvittelen, etten ole oma itseni, ja juoksen omassa palatsissani edestakaisin kuin mikäkin kepposia hautova vallaton poika. Ja mitä hyötyä minulla on valepuvustani, kun näitä kyläläisiä lukuunottamatta kaikki tietävät, kuka olen. Olisin varmaankin vapaampi purppuraisessa dolmanissani, ellei kukaan tietäisi kuka olen.»

Näin itsekseen filosofoiden hän joutui ulkopihan päähän asti eikä huomannut, että joku hiipi hänen perässään, ennenkuin hänen edessään seisoi mies. Silloin hän vavahti.

»Mitä haluatte, serkku?»

»Tahtoisin puhua sanan, pari kanssanne, nuori herra, vai kuinka minun on teitä puhuteltava?»

»Se on oikein, ystäväni. Te olette siebenbürgiläinen ajomies, eikö niin?»

»Kyllä, minä olen siebenbürgiläinen ajomies. Haluaisin pyytää teiltä palvelusta, sillä näenhän että teillä on kuninkaallisessa palveluskunnassa sananvaltaa, ettekä ole viides pyörä vaunuissa.»

»No, en voi kieltää, että minulla on tuossa talossa eräänlainen vaikutuspiiri.»

»Juuri niin. Sitäpaitsi teillä on niin avoimet rehelliset kasvot, että äkkiä sain luottamuksen teihin uskaltaakseni esittää toivomukseni.»

»Entä mikä on toivomuksenne?»

»Kuulin, että tänne tuomani naiset on kutsuttu kuninkaalliseen pöytään syömään päivällistä valtakunnan herrojen rinnalla.»

»Miksikä ei? Kuningas ei ole liian ylpeä istuttaakseen köyhätkin ihmiset pöytäänsä.»

»Varsinkaan, jos on alushame päällä.»

»Hm, näen, että teillä on terävä kieli.»

»En sano enää sanaakaan, jos nuori herra on vihainen.»

»Sanokaa vain mielipiteenne, koska kerran olette aloittanut.»

»No, minä arvelin, että päivällistä syötäessä on läsnä sekä aterioivat että palvelevat.»

»Totta kyllä. No entä sitten?»

»Ja silloin olisi mahdollista, että minäkin pääsisin palveluskunnan joukkoon; minun pitäisi vain pukea liveriin.»

»Hm», sanoi isonenäinen, »eihän se ole vallan mahdotonta, mutta…»

»En vaatisi sitä ilmaiseksi, tai kuinka…» sanoi nyt Korják siirtyen asian pulmalliseen puoleen, ja hakiessaan taskustaan esille kaksi taalaria hän katseli ensin ympärilleen, oliko kukaan näkemässä, ja sujutti sitten rahat hienolla tavalla nuoren miehen takin taskuun.

Isonenäinen hymyili tälle tempulle, mitä Korják piti hyvänä enteenä.

»Eihän asia ole vaikea, ja katsokaas, minulle se kuitenkin on… kovin tärkeä. Monilukuisten lakeijain joukossa ei minua ollenkaan huomata.»

Isonenäinen näytti epäröivän, otti molemmat taalarit taskustaan ja katseli niitä.

»Hitto vie, mutta kuningas suuttuu, jos hän saa kuulla vieraan todistajan olleen läsnä.»

»No, eihän ole tarpeellista, että hän saa sen tietää.»

»Minun täytyisi kuitenkin pettää häntä.»

»No, mitä vielä! Niinkuin ei häntä petettäisi sata kertaa päivässä!»

»Häntäkö petetään? Kuningastako? Mitä sanottekaan? Kukapa häntä petkuttaisi?»

Korják nauroi niinkuin nauretaan lasten yksinkertaisille puheille.

»No itsekukin.»

»Se on mahdotonta», väitti isonenäinen vakaasti.

»Tuhat tulimmaista! Minäkö tässä juttelisin narrimaisia asioita?» kiivastui Korják. »Tässä meillä on heti tämänpäiväinen tapaus, Szelistyen naiset. He ovat yhtä vähän Szelistyestä kotoisin kuin tuo torni tuossa meitä vastapäätä tai suihkukaivo tuolla. Yksi on Háromszékista, toinen Fogarasista ja kolmas Nagyszebenistä. Vanha Rostó pitää kuningasta pilkkanaan uskotellessaan hänelle, että naiset ovat Szelistyestä. Mutta eihän nuori herra vain ilmaise kenellekään, mitä minä tässä olen hyvässä luottamuksessa kertonut.»

»Minä olen unkarilainen.»

»Näen, näen kyllä, että unkarilainen äiti on synnyttänyt teidät; senvuoksi olenkin turvautunut nuoren herran apuun.»

Isonenäinen nuorukainen rypisti otsaansa, ja hänen silmistään leimahti salamoita. Korják havaitsi tämän vihertävän valon ja käänsi vaistomaisesti katseensa muualle. Noilla läpitunkevilla silmillä oli, kun ne säkenöivät vihaa, sellainen kauhua herättävä kiilto, että niiden edessä eläimetkin vapisivat.

»Jumala minua varjelkoon, en totisesti uskalla katsoa teitä silmiin; ne pistävät kuin nokkoset.»

»Te olette avannut ne sepposen selälleen, kelpo ajomies», sanoi isonenäinen hymyillen.

»No, minä avaan ne teille vielä paremmin», vastasi Korják salaperäisesti. »Sillä tällaisessa kuninkaallisessa linnassa ei juuri mikään ole totta. Ei sekään, että minä olen ajomies.»

»Mikä sitten?»

»Minä olen budalaisen majatalon 'Oravaisen' isäntä.» Isonenäinen poika hämmästyi, mutta ei ilmaissut sitä.

»Ah, älkää puhuko pötyä! Minkä takia olette sitten piiloutunut tuohon liveriin?»

»Sillä on oma tarinansa. Totuus kasvaa taivaassa, rakas nuori herra, mutta valheen juuret varttuvat talon lähettyvillä jokapäiväisessä elämässä. Paholainen kantaa niille lannoitusta, jotta ne kasvavat paremmin. Siis, helluntailauantaina majoittuivat nämä naiset talooni. Miksi sen kieltäisin? Minä vanha aasi rakastuin pieneen valakkilaistyttöön. Hän ei myöskään näyttänyt olevan minulle vieras, ja niin puhuimme asiat valmiiksi. Vanha Rostó on myös antanut suostumuksensa, vaikka yhä vielä pelkään hänen metkujaan, sillä hän on siebenbürgiläinen, ja niillä on kaksinkertainen äly. No hyvä, asia olisi sitä myöten selvä. Mutta hän sanoi, että tyttö olisi ensin vietävä kuninkaan luo. Nyt ole varuillasi, Johan! Kotona en jaksa kestää suurta epätietoisuutta, ajattelin, ja siksi lähdin ajomiehenä mukaan.»

»Valakkilaistyttö on siis morsiamenne? Alan jo ymmärtää asian…»

»Senvuoksi haluaisin mielelläni päästä ruokasaliin, jotta voisin nähdä, mitä hänelle tapahtuu.»

»Ah, mitäpä hänelle saattaisi tapahtua? Eihän häntä heti syödä?»

»Ei kai, rakas nuori herra», sanoi isäntä. »Mutta ei vallan pitkää aikaa sitten, minulla oli ihanasti kukkiva ruusu, joka heloitti ruukussa ikkunalla. Sitten minun kiltti äitini aikoessaan kastella sitä otti vesiruukun asemasta tärpättiastian. Ruusulle ei tapahtunut mitään, se ei sillä syönyt itseään, mutta ruusuun tuli nyt suloisen tuoksun asemesta epämiellyttävä haju. Vihdoin heitin sen ikkunasta pihalle.»

Isonenäinen poika tuli miettiväiseksi.

»Tunnetteko kuninkaan?» kysyi hän tuokion kuluttua.

»Olen nähnyt hänet kahdesti, mutta tuntisin hänet tuhansien joukosta.»

»Tosiaanko?» sanoi toinen epäillen. »Minkä näköinen hän siis on?»

»Vaaleaverinen tanakka poikanen; päätään hän pitää hiukan vinossa!»

»No kuulkaa, siitä ei tule mitään, että pääsisitte sisään lakeijan liverissä, sillä lakeijat tuntevat toisensa ja hälyttäisivät, jos näkisivät muukalaisen Israelissa, mutta jos annatte minulle ne kaksi taalaria, otan tehtäväkseni huolehtia morsiamestanne ja ilmoitan teille heti, jos häntä uhkaa vaara.»

»Kunniasanallanneko?»

»Tässä käteni.»

»Mutta älkää olko mikään siansorkka», sanoi Korják puristaen tuttavallisesti hentoa pientä kättä.

Jo aikaisemmin oli kuulunut vasemman tornikellon soitto, joka kutsui vieraat ruokasaliin; nyt kumahtivat mörssärilaukauksetkin merkiksi, että päivällinen oli alkanut.

»Nyt hänen majesteettinsa istuutuu pöytään», huomautti Korják, joka budalaisena tunsi hovimenot, ja itsekseen hän lisäsi: »Minun Vuca-rukkani on myös heidän joukossaan.»

»Niin», sanoi isonenäinen nuorukainen, »tänään annetaan komeat päivälliset. Hankin teillekin pullon viiniä.» Ja näin sanottuaan hän riensi ruokasalia kohti ajatuksissaan pohtien juuri kuulemaansa.

»Vai sillä tavalla! Dóczy-kuoma siis ajatteli, että kuningas, se tyhmä narri, joka uskoo kaikki, menisi hänen satimeensa! Hyvä niinkin, näköjään kuningas uskookin kaikki — mutta sälyttää hänen hartioilleen sellaisen taakan, että hänen armollaan on siinä kantamista koko ikänsä. No, minä teen, mitä hän haluaa, mutta vain pitääkseni häntä ikuisessa ahdistuksessa.»

Iso ruokasali loisti satumaisen upeana. Vieraat olivat jo aloittaneet liemen, kun isonenäinen astui sisälle ja liittyi eräiden toimettomina tuijottavien palvelijoiden pariin.

Pöytä notkui sekä monien maljojen, kultaisten ja hopeisten kukkakulhojen että lautasten painosta.

Pöydän yläpäässä istui kuningas, hänen oikealla puolellaan Anna Gergely ja vasemmalla puolella Maria Schramm. Heitä vastapäätä istui Vuca, joka hymyili heille yhtenään. Ja kun parvekesoittajat ottivat vauhtia iloiseen säveleen, ei hän voinut pidättyä keinuttelemasta ruumistaan soiton tahtiin, jolloin hänen nauhoitettu palmikkonsa kiepsahteli hurmaavasti sinne tänne. Jokaisen naisen takana seisoi kaksi hovipoikaa, toinen kaatamassa lasiin makeaa vermuttia tai tokayta, toinen löyhyttelemässä viileyttä.

Sitten tulivat ruuat vuoron perään, niin moninaiset, ettei isä Jumalakaan olisi pystynyt laskemaan niitä. Kaikki suoritettiin jykevän upeasti. Keittiöpojat toivat ruuat etusaliin, missä husaarit ottivat ne haltuunsa ja veivät edelleen ruokasaliin.

Jokaisen ruokalajin ilmestyessä esille nousi ylimmäinen keittiömestari, sahraminkeltaiseen attilaan pukeutunut harmaahapsinen vanhus, joka istui Vucan vieressä, otti husaarilta tarjottimen, meni kuninkaan luo tarjotakseen hänelle ja notkisti joka kerta toista polveaan.

Hänen majesteettinsa joko teki kieltävän eleen merkiksi, ettei hän välittänyt ruuasta, tai viittasi pöydän alapäähän, missä ylimmäinen ruuanmaistaja istui herra Rostón vieressä. Ruuanmaistaja otti palasen, maistoi sitä ja maiskutti hieman kieltänsä (se kaikki kuului hovitapaan) ja selitti sitten Habét saporem (maukasta on). Senjälkeen keittiömestari vei ruuan jälleen kuninkaalle, joka nyt rauhoittuneena otti siitä mieleisensä annoksen.

Milloinkaan ei kuningas ole niin pelännyt tulevansa myrkytetyksi kuin tänään kuningas Mujkó I. Miltei jokaisen lautasen hän lähetti ylimmäisen juomanlaskijan mukana ylimmäiselle ruuanmaistajalle, italialaiselle lääkärille Antonio Valvesorille, ja puheli tälle kaiken aikaa italiankielellä pöydän yli. Hän kertoi kaikenlaisia hupsuja juttuja kuulusta Lyrilla-kuningattaresta, joka sairastuttuaan antoi määräyksen: »Jos minä kuolen, on molemmat lääkärini haudattava elävinä minun kanssani». Nämä tosin sitten kokosivatkin pienet älynsä yhteen parannuskeinoja miettiessään, mutta lopulta kuningatar kuitenkin kuoli ja sitten tapahtui, niinkuin hän oli määrännyt. Kaunis kuningatar lepäsi Orleansin rehevässä maassa tuuhealehtisten öljypuiden varjossa, sopimattomasti kyllä, mutta rauhallisesti, molempien lääkärien välissä.

»Kuningatar oli älykäs nainen», vastasi ruuanmaistaja, »ja virkatoveritkin voivat olla tyytyväiset: he lepäävät kuninkaallisissa haudoissa».

Sillä välin ylijuomanlaskija alinomaa täytti kuninkaan pikarin uudelleen.

Ylijuomanlaskijaa ei kiusattu niin paljon kuin ylimmäistä ruuanmaistajaa, jopa kuningas suorastaan selitti: »Ei ketään kuningasta ole milloinkaan myrkytetty viinillä, sillä mahdotonta on ajatella pahantekijää, joka ei pahoittelisi hyvän viinin maun pilaamista.»

Päivällinen oli oikeastaan pingoitettu ja ikävä. Herra Rostó mietti itsekseen: »Nagyszebenin kotoiset sikotanhutkin ovat paremmat.» Mutta kyllä hän puhuu toisin tästä päivällisateriasta, istuessaan kotona Nagyszebenissä katsellen karkeloa, kun sikoteurastuksen jälkeen saa pitkinä iltoina syödä ja juoda rennosti.

Yhden seikan voi todeta: aina puhui vain kuningas, alati vain hän. Muut näyttivät olevan pelkästään pyntättyjä töllistelijöitä, vaikka hyvän päivällisen luonteenomaisia piirteitä pitäisi olla, että kaikki puhuvat yhtaikaa. Se on niinsanottu amabilis confusio, kun viinirypäleen mehu muuttuu päässä kirjaviksi ajatuksiksi.

Ja rypälemehu oli hyvää, mutta ankara hovitapa ei sallinut sen päästä oikeuksiinsa — paha periköön sen keksijän! Herra Rostólla ja naisilla oli muuten riittävästi hupia, kun he saivat katsella tätä menoa. Voi voi tätä korkeiden herrojen joukkoa! Mikä määrä kallisarvoisia pukuja, kuinka paljon jalokiviä! Niin ne välkkyivät ja säihkyivät niitä liikuteltaessa kuin kuvastimet! Mutta ei salikaan ollut vallan vähäpätöinen. Laki kuvasi taivaankupua taivaankappaleineen ja tähtineen, pantuina siihen asentoon, missä ne olivat Matiaksen ensi kerran nähdessä päivänvalon. Seinät olivat kauttaaltaan venetsialaisten kuvastinten peitossa, ja mille taholle katselikaan, yhtä monta Vucaa oli näkyvissä. Entä ikkunat! Ne olivat kirjavaa lasia, siihen aikaan vain harvoin nähtyä. Tässäkin palatsissa oli vain tähän yhteen huoneeseen pantu lasi-ikkunat; muiden suojien ikkunat olivat lakkakankaiset, öljyyn kastettua paperia tai läpinäkyvää maalattua silkkiä. Seinävierille oli pantu yhtämittainen rivi marmoripenkkejä, joita peittivät kultakudonnaiset pielukset, sillä Matiaksenkin aikana oli paljaalle kivelle liian kovaa istua.

Näillä penkeillä istuivat omassa ryhmässään useinmainitut laiskottelevat palvelijat tai oikeammin, kuten kai jo tiedämme todelliset suuret herrat oikean kuninkaan seurassa, lyhyesti »Kiirastulilinnan» kultainen nuoriso.

Ne ainakin pitivät hauskaa. He nauroivat ja juttelivat melkein äänekkäästi, eikä se herättänyt minkäänlaista huomiota, sillä soitto hämäsi vilkkaan keskustelun kuulumattomaksi.

»Kuinka hyvin se vekkuli näyttelee kuningasta», sanoi, nuori Stefan Báthory lopen ihastuneena Mujkóon.

»Ihan tässä läkähtyy nauruun.»

»Hän liioittelee», tuumi Czobor; »hän ei lopultakaan näyttele osaa hyvin. Kuningas, joka ei milloinkaan unohda olevansa kuningas, on tavallisesti liian vähän ihminen.»

»Siinä sanoit totuudenrippeen», virkkoi Matias hyväksyvästi.

»Katsokaa, katsokaa sitä hirtehistä, kuinka kaihoisasti hän silmäilee nuorta saksitarta.»

»Minusta näyttää, että Mujkó on kuningas vain pinnalta; pöydän alla hän sensijaan kuhertelee sievän naikkosen kanssa. Hänen iso saappaansa näyttää olevan vallan sopimattoman lähellä naisen pientä jalkaa. Katsokaa vain, kuinka pikku raukka punastuu yhtenään.»

Bánffy kohautti olkapäitään.

»Riihtä puivan hevosen suuta ei saa sitoa.»

»Hm, emme voi hänen tilalleen panna Georg Lábatlaniakaan», ilkamoi Báthory. [Sanaleikki: Lábatlan merkitsee unkarinkielessä jalatonta miestä. — Suoni,]

Tämän karkean pilan kuullessaan Matias rypisti otsaansa, sillä se palautti hänen mieleensä hänen uskollisen linnavoutinsa, herra Lábatlanin, jonka Mikael Szilágyin keittäjä oli nolannut niin häpeällisellä tavalla; siitä kulki niihin aikoihin pilkkalauluja, jotka eivät säästäneet kuningastakaan.

»Mitä minun pitikään sanoa», puuttui Vojkffy kerkeästi puheeseen (hänkin näkyi olevan epähieno, sillä hän oli ilmeisesti johtunut ajattelemaan Szilágyin keittäjää ja siitä nälkäänsä), »milloin me oikeastaan syömme päivällistä? Minun vatsassani on jo soinut päivälliskello.»

»Minun puolestani vaikka heti», sanoi Matias: »sittenpähän asiasta on päästy. Pyöreä pöytä on katettu.»

He pujahtivat yksitellen sivuovesta, vain kateellinen Báthory ei malttanut, kumartuessaan ottamaan lattialta tahallaan pudottamaansa sinettisormusta, olla käyttämättä tilaisuutta katsellakseen Mujkón jalkoja, jotka kumminkin (sanottakoon se Mujkón kunniaksi) olivat liikkumattomina kahden pienen punaisen saapasparin välissä.

Sitten hävisi Báthorykin pienestä sivuovesta »Mariansaliin», joka oli saanut nimensä niinsanotuista Marianikkunoista. Nämä olivat ohueksi hiottua agaattia, joka oli pantu lyijyrengaspuitteihin ja joka heikensi huomattavasti huoneeseen tunkeutuvia auringonsäteitä.

Se oli komea, viileä huone. Siinä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä nuori kuningas harrasti perinnäistapaan kuuluvaa kuningas Arthurin ritarillisuutta Stefan Drágffyn esiintyessä Lancelotina. Salissa ei ollut muita huonekaluja kuin iso leikkauksin somistettu kaappi, niitä kuuluja mestariteoksia, joita firenzeläinen mestari Benedetto da Majano valmisti, ja »pyöreä pöytä». Ah, siihen aikaan tämä pyöreä pöytä merkitsi paljon. Se oli nuorten ylimysten unelma, toive. Merkitsi suurta tulevaisuutta, kullanpuhdasta luonnetta, jos jostakin sanottiin: »Hän on istunut linnan pyöreässä pöydässä.»

Nyt heitä istui siinä yhdeksän, eivätkä he pitäneet sitä suurena kunniana, eivät liioin ajatelleet tulevaisuutta, vaan nyreilivät, kun liemi oli kylmää. Kuningas varsinkin oli huonolla tuulella.

Keittiömestari kysyi vapisevalla äänellä: »Käskeekö teidän majesteettinne, että lientä lämmitetään?»

»Mene hornaan ehdotuksinesi! Vie liemi pois ja tuo tilalle jokin paistos.»

Sitten hän lisäsi kääntyen tovereihinsa:

»On kolme asiaa, joita en harrasta, ja ne ovat: uudestaan lämmitetty liemi, lepytetty ystävä ja parrakas nainen.»

Nyt tuotiin pöytään paistetut ruokalajit, kalat, ristikolla paahdetut liharuuat, ja liemi oli unohdettu. Ateriointi on oikeastaan vain verotyö, joka valmistaa tien viinille, jotta se soluisi helpommin vatsaan.

Ensi siemauksen jälkeen kuningas viittasi palvelijan luokseen.

»Ota lasikaapista kultahaarikka, täytä se reunan tasalle tavallisella viinillä ja vie se pian Siebenbürgiläiselle ajurille, sillä hänen lienee jo aikamoinen jano. Täytä sitten savikulho tokayviinillä ja anna se hänelle salavihkaa huomauttaen sen tulevan mieheltä, jolle hän antoi kaksi taalaria. Sano hänelle, että molemmat astiat kuvaavat Várpalotan nykyistä tilannetta. Sano edelleen, että hän maistaisi kumpaakin viinilajia ja valitsisi jommankumman, kuitenkin niin, että astiakin jäisi hänelle.»

»Käskystä, majesteetti.»

»Kun olet tehtävän suorittanut, riennä ilmoittamaan tulos.»

Herrat söivät ja joivat ja arvailivat, mitä kuninkaan astiaviesti oikein merkitsi.

Matias harrasti sellaisia keskusteluja ja teki itse usein aloitteen.

»No, kuka teistä tajuaa asian?»

Ensinnä puuttui puheeseen Drágffy.

»Tavallisella viinillä täytetty kultahaarikka merkitsee, että narri kulkee kuninkaan vaatteissa; valikoidulla tokayviinillä täytetty saviastia taas tietää, että kuningas piilee yksinkertaisissa pukimissa.»

»No niin, siitä olemme siis selvillä», sanoi kuningas hymyillen, »mutta sanokaapa, kumman ajomies valitsee; Joka arvaa oikein, saa minulta muistoksi kultaisen miekan.»

Hei, sitä arvailua! Kuninkaalta lahjaksi saatu miekka oli suuri kunnianosoitus. Sentakia kannatti hieman vaivata aivojaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi Vojkffy, jolla oli pystyynkierretyt viikset, »ettei ajomies ymmärtäisi valita kultahaarikkaa».

»Ei se ole niinkään varmaa», väitti Báthory vastaan; »jos ajomies on ryypiskelijä (ja se hän tietenkin on) ja maistaa kumpaakin viinilajia, ei hän malta olla valitsematta tokayta. Sillä ihmisessä on sydän suuri herra: suuri herra on kyllä järkikin, mutta kurkku on oikea tyranni.»

Yksi todisteli sitä, toinen tätä, ja näin syntyi kaksi leiriä. Vain nokkela Paul Guthy keksi kolmannenkin mahdollisuuden.

»Jos ajomies on järkevä, kaataa hän huonon viinin saviastiaan, hyvän viinin sensijaan kultahaarikkaan, ja pitää hyvällä viinillä täytetyn kultahaarikan.»

Raikuva nauru palkitsi tämän järkevän päätelmän; vain kuningas ravisti valtavana päätänsä.

»Ellen erehdy, Guthy, olet sinä lähinnä totuutta, mutta et ihan oikeassa; sinä tavoittelet sitä vasemmalta, vaikka se onkin oikealla, ellen erehdy.»

He ilakoivat vielä kauan tälle asialle, kuvittelivat ajomiehen ällistystä, hänen sisäistä taisteluaan, kuinka hän Buridanin aasin lailla, joka kahden heinätukon välistä ratkaisukyvyttömänä karautti tiehensä, olisi kahden vaiheilla, mitä tekisi. Oli niitäkin, jotka kuninkaan selän takana kuiskuttelivat, että ajomies saattoi olla rehellinen. Ristiriita, johon hänet oli työnnetty, kelpaisi Galeottin kynän kuvattavaksi. Asia kerrottaisiin hänelle Budassa; merkitköön hänen italialainen ihanuutensa sen jälkimaailman tietoon, mutta paljoa tärkeämpää olisi päästä selvyyteen »omasta erikoisasiastamme», ja he alkoivat pöydän alla sysiä toisiaan: »No, esitä se jo!» Mutta jokainen luotti naapuriinsa, niin että kuningas oli jo nousemassa pöydästä, kun Vojkffy lopulta antoi katseella merkin, että hän Jumalan nimessä syöksyisi vaaraan.

Hän alkoi siis hienotunteisesti ja tahdikkaasti kiertää asiaa kuin kissa maitokuppia; hän ei uskaltanut käydä siihen suoraan käsiksi, jottei kaataisi sitä.

»Unkarilainen ei ole missään onnellinen, majesteetti.»

»No, kuinka niin?» riuskasi kuningas hänelle.

»Szelistyessä on se paha asia», jatkoi Vojkffy, »että naisia on liian paljon, Várpalotassa sitävastoin on nyt toisenlainen puute: täällä on liian paljon miehiä ja liian vähän naisia».

Kuninkaaseen ei tämä esitys näyttänyt tekevän epämiellyttävää vaikutusta; vieläpä hän kääntyi uteliaana herrojen puoleen.

»Niin on tosiaankin asian laita, mutta sitä ei voi auttaa. Vai onko teillä ehkä jotakin tiedossa? No, katsokaamme, kellä on hyvä päähänpisto esitettävänä.»

»Vojkffy on paras diplomaatti joukossamme», huusivat he yhtaikaa; »puhukoon hän!»

»Vojkffystä ei tule diplomaattia», sanoi kuningas kumoten yleisen väitteen (ja Vojkffyn kasvot synkkenivät), »sillä hänellä on perin älykkäät kasvot ja vaikuttava esiintyminen (Vojkffyn kasvot kirkastuivat). Mutta sellaista henkilöä en milloinkaan käytä lähettiläänä; hän sopii sotilaaksi, sillä hänen edessään jokainen on varuillaan, peläten joutuvansa ansaan. Pidän enemmän tyhmistä kasvoista. Pelkästään tyhmät kasvot merkitsevät jo puolta menestystä. Sellaisen kanssa jokainen neuvottelee vallan huolettomasti ilman minkäänlaista epäluuloa eikä huomaa, oman ylemmyytensä tuntien, että häntä petetään. Vähäpätöinen ulkonäkö, johon yhdistyy suuria sisäisiä ominaisuuksia, on diplomaattisessa toiminnassa kallis aarre.»