Front matter (continued 2)

»Vaikka en voikaan päästä lähettilääksi teidän majesteettinne hallituskautena», sanoi Vojkffy keveän iloiseen sävyyn, »on minulla kuitenkin suunnitelma, joka koskee Szelistyen naisia».

»Kuulkaa, kuulkaa!»

»Meitä on kahdeksan, hyvät herrat, hänen majesteettinsa on yhdeksäs. Kuningas on kuningas, hän valitsee yhden naisista, siis jää meille kahdeksalle miehelle kaksi naista. Onko asia niin vai ei?»

»Se ei ole aivan oikein», sanoi kuningas, »sillä eräs naisista lunastettiin minulta kahdella taalarilla».

»Teidän majesteettinne on Euroopan tuhlaavaisin ruhtinas.»

»Entä kuka se heistä oli?» kysyi Báthory. »Ellei se ole valtiosalaisuus.»

»Tyttö.»

Báthory hypähti tuoliltaan.

»Tyttökö? Kahdella taalarillako? Armollisin herrani, nyt ilmoittaudun nöyrimmästi kapinoitsijaksi.»

»Silloin käsken teljetä sinut vankilaan, jotta meillä on ainakin yksi tavoittelija vähemmän.»

»Niin, se on totta; silloin olen mieluummin rupeamatta kapinoitsijaksi.»

»Niinmuodoin voit siis siunatun rauhan vallitessa kehitellä suunnitelmaasi, mutta huomautan sinulle jo edeltäkäsin, ettei sinun sovi ommella suuria saappaita pieniin jalkoihin.» [Matiaksen usein käyttämä sanaleikki, kun joku hautoi suuria suunnitelmia vähäpätöisen asian johdosta.]

»Suunnitelmani on perin yksinkertainen. Me lähdemme illalla huvimajan takaiselle metsäaukealle ja ratkaisemme asian painilla; neljä voitettua menkööt Herran nimeen, mutta neljä voittajaa käy uudelleen toistensa kimppuun, ja siten asia on helposti ja ritarillisesti viety ratkaisuun, sillä lopulta meitä jää vain kaksi.»

»Jääkö meitä?» huomautti leveäharteinen Kanizsay, pilkallisesti tehostaen Vojkffyn itsekästä kieliopillista kompastusta. »Kuinka rakastettava sinä oletkaan!»

Matias pudisti päätänsä.

»Oho, ystäväni, ei niin! Sinun ritarillisuutesi liikkuu vallan liiaksi yhden pyörän varassa, koska, näes, kärryissäkin on kaksi pyörää. Ritarina sinun olisi pitänyt ottaa varteen naistenkin mielipide, sillä se kai myös kuuluu hiukan leikkiin. Kaupantekoon tarvitaan ostaja ja myyjä, ryöstöön vain rosvo. Naiset ovat minun kattoni alla. Me saamme olla vallattomia, mutta emme järjettömiä.

— Voihan huvitella olematta silti hävytön. Me tanssimme hiukan heidän kanssaan, ja sillä hyvä. Vai kuinka, Lancelot? Sinä hymyilet epäilyttäväsi, ukkoseni. No, enhän minä sentään ole Kalocsán arkkipiispa. En väitä, että pieni vallattomuus on mikään suuri rikos. En ole vielä milloinkaan nähnyt naissirpaleita, mikä todistaa, että kukaan nainen ei mene rikki, jos häntä sormella koskettaa. Ei minulla siis ole mitään sitä vastaan, jos toinen tai toinen teistä karkelon innostamana syleilee ja suutelee naisia. Kuningas Mujkó sallii suutelemisen, mikäli tiedän, mutta korvapuusteja, jotka mahdollisesti saatte, ei Mujkó ota itselleen. Naiset tulivat tänne vaatimaan miehiä; siis saakoot niitä, mutta vain laillisina puolisoina. Olen antanut Mujkólle määräyksen, että niin tapahtuukin, ja jos teitä haluttaa, herra Báthory…»

Naurettiin tälle asian käänteelle, joka kohdistui Báthoryyn, koska hänen äitinsä tiettävästi etsi Galitsiasta pojalleen rikasta morsianta, mutta iloiseen nauruun sekaantui tyytymättömiäkin ääniä.

»Ei tee mitään, hyvät herrat», rauhoitti Bánffy heitä; »kuningashan sanoo oikeastaan seuraavaa: Muusta sopii neuvotella aviomiesten kanssa».

Kuningas aikoi vastata tähän, kun ruukkuja viemään lähetetty kamaripalvelija, muuan Petrovay, astui sisään.

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Mitä hittoa? Hänellä oli kultainen ruukku kädessä.

»Kuinka on käynyt?» kysyi kuningas kiireesti.

»En ole eläissäni nähnyt moista narria, teidän majesteettinne», aloitti Petrovay. »Esitin hänelle viestin; hän kuuntelee sitä rauhallisena ja vakavana. Senjälkeen annan hänelle molemmat ruukut. Hän maistelee molempia viinejä ja sanoo minulle seuraavasti: Tämä on pulmallinen asia, sillä jos valitsen kultaisen ruukun ja happamen viinin, antaisi kuningas hakata pääni poikki, koska kultainen ruukku ei varmaankaan ole sinun lähettäjäsi oikeudenmukaista omaisuutta. Jos taas otan saviruukun ja hienon viinin, niin väkevä viini panisi pääni pyörälle, ja se, joka minulle viinin lähetti, tietää parhaiten, kuinka tärkeä pääni minulle nyt on! Näin hän puhui ja kaasi tokayn erääseen astiaan. Kultaisen haarikan viinin hän kaasi saviruukkuun, mutta astiaan panemansa hän kaasi kultaiseen haarikkaan. Saviruukussa olevan viinin hän piti itse ja kultahaarikan viinin hän täten palauttaa.»

Silloin ei lakattu ihmettelemästä. Ajomiestä kehuttiin ja ihailtiin.

»Miesten mies totisesti.»

»Kuka meistä nyt saa miekan?» kysyi Paul Guthy toivehikkaana.

»Ei kukaan», sanoi kuningas. »Ajomies sen saa. Se, joka näin ajattelee, on kelpo mies; hänellä on älyä ja kunniantuntoa. Minä korotan hänet aatelissäätyyn.»

»Eläköön kuningas!»

»Hiljaa! Älkää melutko, se voisi kuulua tuonne sisään. Mutta onpa jo aika palata kuningas Mujkón valtakuntaan. Menkäämme.»

He tulivat juuri oikealla hetkellä.

Syötiin yhä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan. Muutenkin täällä oli kaikkinainen valtiollinen järjestys ja arvonanto jo hajoamistilassa, varsinkin virkamiesten parissa. Vanha ylikeittiömestari oli lopen väsynyt virkatehtäviinsä ja selitti kuninkaalle vasten naamaa (tietysti slovakiankielellä), ettei hän polvistuisi enää itse Jumalankaan edessä, sillä hänellä oli perin tuskallinen pisto ristiluussa; samoin kieltäytyi ylimmäinen ruuanmaistaja tottelemasta ja uhkasi kuningasta, puhuen italiankieltä: »Maltappa, narri, kunhan vain kerran saan sinut käsiini, määrään sinulle lääkkeen, joka tekee sinut hulluksi tuskasta.»

Mujkó itsekin tunsi jo pilvien kasaantuvan, valtaistuimensa horjuvan. He olivat kaikki nauttineet niin ylettömästä, etteivät ainoastaan virkamiehet käyneet tottelemattomiksi, vaan vieläpä salikin kieltäytyi heitä palvelemasta: se alkoi pyöriä heidän silmissään.

Oikean kuninkaan ja todellisten valtaherrojen tulo pakoitti Mujkón kokoamaan kaikki voimansa voidakseen kunniakkaasti suorittaa tehtävänsä loppuun.

Hän antoi mustalaisille merkin, että nämä keskeyttäisivät soittonsa. Näin komennetun hiljaisuuden vallitessa hän puhui seuraavasti: »Rakkaat uskolliseni! Ennenkuin nousemme pöydästä, juon maljan kauniiden vieraittemme menestykseksi, Szelistyen naisten, joiden onni on isällistä sydäntämme lähellä, sekä kotiinjääneiden että vielä suuremmassa määrässä läsnäolevien, joita meillä on ollut suuri ilo katsella. Kukin heistä saakoon meiltä tämän päivän muistoksi pienen lahjan ja valitkoon vielä itselleen puolison salissa olevien alamaisteni joukosta.»

Tämä kuninkaan julistus oli pöytäseuralle valtava yllätys ja osui naulan päähän, sillä ylimystö oli tahallaan kokoonpantu pelkästään naimattomista miehistä, metsästäjistä, haukkojen opettajista, talonmiehistä ja koirien vartijoista. Nämä sanat kuullessaan setvisivät kaikki äkkiä.

Hitto soikoon, se ei ollut mikään vähäpätöinen asia. Sillä tavoin saisi sub auspiciis regis kauniin vaimon.

Nyt kuningas kumartui nuoren saksittaren puoleen ja selitti hänelle saksaksi, mitä hän juurikään oli sanonut, ja kehoitti häntä valitsemaan lahjan.

»No, lapseni, valitseppa itsellesi lahja.»

Nuori nainen oli tuiki hämillään; hän pisti ujona hilkkansa poimun hampaittensa väliin ja pureskeli hohtavan valkoista hienoa kangasta.

»Kuulkaa, kuulkaa», huudettiin siellä ja täällä, ja sitten tuli haudanhiljaisuus.

Herra Rostón rääkyvä ääni kuului sanovan:

»Sulje silmäsi ja ilmaise halusi; älä pelkää mitään, ei maailma siitä luhistu kokoon.»

Nuori nainen hymyili, pyyhkäisi suutaan niinkuin Nagyszebenin suutarinvaimoilla oli tapana, kun sattui, että heidän oli puhuttava suurelle herralle, ja sanoi kuninkaalle muitta mutkitta:

»Antakaa minulle se päähine, jota käytätte suurissa juhlatilaisuuksissa.»

»Minäkö?» kysyi Mujkó nauraen ja kosketti sormellaan rintaansa.

Nuori saksitar nyökkäsi myöntävästi. Silloin puhkesi hillitsemätön riemu, jota ei oikean kuninkaan läsnäolokaan kyennyt vaimentamaan. Tämä pyyntö olikin peräti hullunkurinen. Hm, eipä ollut vaatimaton tuo saksitar! Matias itsekin hymyili, mutta huokasi kohta senjälkeen, sillä mitä nuori saksilaisnainen tarkoitti, sitä hän itsekin hartaasti toivoi. [Kruunu oli keisari Fredrikillä.]

»Sinä saat sen», vastasi Mujkó lyhyesti, omaksuen jälleen ruhtinaallisen arvonsa. »Mutta valitse nyt sinä, toinen kaunis naapurini!»

Anna Gergely katseli neliskulmaisella pöydällä lojuvia monia kallisarvoisia tavaroita, kultaisia ja hopeisia vateja ja muita arvokkaita esineitä, suola- ja paprika-astioita, jotka oli valmistettu jykevien pienten kuvapatsasten muotoon; viimemainitut esittivät Unkarin suurimpia jokia Tonavaa, Tiszaa, Dravea ja Savea kutakin tytön hahmossa, jonka levitetty esiliina oli täynnä suolaa tai paprikaa. Ei ole yhtään naissilmää, jota ei tämä näky olisi häikäissyt. Mutta Anna muisti ovelan vanhuksen neuvon: »Koska suuret herrat kaikissa asioissa tekevät päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, tyttöseni, kaikkea sitä, mitä et tahdo, tee ihan päinvastoin kuin tekisit, ellet olisi heidän parissaan. Näin kaikki ehkä kääntyy parhain päin.» Ja hänen miettiessään itsekseen tätä neuvoa, yhä katsellen ja tutkien pöydällä olevia maljoja ja pikareja, sattui hänen katseensa sievään pieneen saviruukkuun, joka oli vain noin kahden kolmen denaarin arvoinen ja jonka palvelijat olivat pelkästä tottumuksesta täyttäneet lämpöisellä vedellä ja panneet sen tavalliselle paikalleen kuninkaan lautasen viereen, vaikka oikea kuningas ei tänään siinä syönytkään.

Siihen aikaan syötiin Unkarissa vielä käsin. Otettiin paistivadista ankansiipi ja jyrsittiin siitä maukas osa. Haarukka tunnettiin vain Italiassa, kirjoittaa Galeotto. Mutta koska jokainen paisti tuotiin liemessä, valui sahramia käyttäen valmistettu keltainen neste sormille, jopa siitä usein sai osan myös kultakirjoviitta. (Tahrojen puhdistajilla lienee siihen aikaan ollut hyvät ajat.) Mutta Matias, joka osasi erinomaisesti varoa pukujaan ja syödä siististi, valeli joka ruokalajin jälkeen kätensä haalealla vedellä, jota senvuoksi oli pienessä ruukussa hänen edessään.

Anna Gergely tarttui pieneen saviruukkuun.

»Pyydän alamaisimmin, teidän majesteettianne, että saan ottaa tämän ruukun muistoksi, ellei se ole vastoin teidän majesteettinne tahtoa.»

Kuului ihmettelyn sorinaa. Olipa se taas yllätys! Toinen halusi saada maan suurimman aarteen, toinen valitsi kalleuksien ja arvokkaiden jalokivien joukosta tyhjänpäiväisen mitättömyyden, saviruukun. Oliko tuo nainen hullu?

Herra Rostó pudisti päätänsä.

»Pitkät hiukset, lyhyt järki.»

Kuningas Mujkó vain pysyi vakavana. Hän hymyili tyynesti: onhan kuninkaalle samantekevää, saveako vai kultaa.

»Olkoon niin», sanoi hän. »Ja nyt on sinun vuorosi, pienokainen!»

Ah, Vuca! Pikku Vuca valitsisi nyt. Uteliaina kaikki kumartuivat katsomaan. Siinä oli vasta oikea omintakeinen heilakka.

Vuca silitti silkkisen vyösilmukkansa suoraksi, se kun oli istuessa rypistynyt, nousi seisomaan kuin koulutyttö ja vastasi rohkealla kaikuvalla äänellä: »Teidän majesteettinne, minä haluan, että annatte minulle ylikeittäjänne lahjaksi yhdeksi vuodeksi.

»Muistoksiko?» kysyi kuningas Mujkó hämillään.

Kaikkea muuta hän olisi ennemmin luullut kuin tätä. Mitä hittoa hänen nyt piti tehdä? Eihän hän voinut luovuttaa kuninkaan kokkia. Siitä ei ollut sovittu. Huolestuneena hän käänsi katseensa salin vasemmalle puolelle, jossa todellinen kuningas kädet rinnalle ristittyinä seisoi ystäviensä vieressä.

Matias ymmärsi heti, mitä tyttö tahtoi. Salavihkaa hän silmillään kehoitti Mujkóa täyttämään toivomuksen.

Kuningas Mujkó julisti ääntään korottaen: »Meidän ylikokkimme Andreas Pogra siirretään täten vuodeksi tytön haltuun. Pukunsa ja palkkansa hän saa myös tänä aikana kuninkaallisesta rahastosta.»

Nämä nopeasti toisiaan seuraavat pikku välikohtaukset olivat suorastaan sähköistäneet läsnäolijat.

Kun ihminen on syönyt hyvin, ikävystyy hän kovin pian, mutta innostuu myös pian johonkin asiaan.

Olisi voinut kuulla kärpäsen surinan: niin jännittyneinä kaikki tarkkasivat salin tapahtumia, vaikka ilma siellä olikin jo tukehduttavan raskasta, täynnä ruuanhöyryjen ja hengityksen sekaista sinipunervaa usvaa. Kuuluisan Podjebradin kellon hiekkajyvät osoittivat jo iltahetkeä.

»Nyt siirrymme aviopuolison vaaliin!»

Silloin nousi harrastus huippuunsa. Alkoi hiljainen, tuskin kuuluva äänten vyöry, niinkuin milloin tuuli hiljaa huojuttaa viljapeltoa. Mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, kaikki kuuntelivat hengitystään pidättäen, ja ainoastaan vanha Rostó, joka paljosta juonnista punoitti kuin keitetty rapu, sanoi tahtomattaan (ilmeisesti se oli pikemminkin äänekästä ajattelua).

»No, entä minä?»

»Niin», tokaisi hänelle vieressä istuva ruuanmaistaja, »teistä tulee niinikään aviopuoliso, jos vain joku teidät valitsee».

»Entä lahja?» änkytti ukko, mutta sen kuulivat vain ihan lähellä istuvat.

Kuningas Mujkó ei suvainnut piitata koko välikohtauksesta, vaan kehoitti naisia samassa järjestyksessä kuin tähänkin asti valitsemaan itselleen puolisot.

»Puolisot? Aivan oikein…» mutisi tohtori Antonio Valvesori. »Toivottavasti hekin kääntyvät puoleeni, jotta maistaisin ennakolta.»

Maria Schramm sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin mehiläinen olisi surissut: »Pyydän kolmen tunnin mietintöaikaa, teidän majesteettinne.»

»Voi sitä veitikkaa!» kuului jostakin palvelijoiden keskuudesta naljaileva ääni sanovan. »Sillä välin hän aikoo hankkia henkilötietoja.».

»Nyt on sinun vuorosi, Anna Gergely!»

Kaunis nainen kiepsahti pystyyn kuin hyrrä ja asteli suoraan salin vasemmalle puolelle, säihkyvien silmien hakevina katsellessa ympärilleen. Kaikkien silmät tuijottivat hänen solakkaa taipuisaa vartaloansa. Kuumenneena salin lämpimässä ilmassa hän työnsi silkkisen ortoninsa yhä taemmaksi otsalta, niin että se irtaantui kokonaan ja liukui taakse. Kun hän nyt tarttui siihen vetääkseen sen eteen, pääsi kiinnikenauha auki, ja orton putosi päästä, mutta samalla aukeni hiussykerökin, ja tuuhea pähkinänruskea tukka valahti alas kietoen hänet aaltoihinsa polvia myöten. Jumalattaren viitta!

Hän kumartui nostamaan ortonia. (Oi, ummistakaa silmänne, ellette halua tulla kadotuksen omiksi!) Tässä asennossa olivat ihanan vartalon plastilliset muodot vielä kauniimmat, ja hiusmeri valui kahisten lattian marmorilaatoille.

Sitten hän nousi, astui pari kolme varmaa askelta Matiaksen eteen ja laski pienen kätensä kuninkaan käsivarrelle.

»Minä valitsen tämän.»

Kuului pidätettyä kauhun hälinää tai oikeastaan ei hälinää, vaan pikemminkin päinvastoin: tuli kiusallinen, jäykistävä hiljaisuus, jonka Annakin havaitsi osaamatta selittää sen syytä.

Hän katsahti kuninkaaseen, jonka kasvoilla kuvastui kauhu. Matias käänsi päänsä yhtäälle ja toisaalle ja liikutti huuliaan kuin sanoja tavoittaakseen. Anna katsoi valittuunsa; tämä hymyili nyt ja viittasi kädellään Mujkóa pysymään vaiti.

»Olenpa suoriutunut vaikeammistakin tehtävistä», sanoi hän iloisesti.

Sitten hän ojensi kauniille nuorelle naiselle kätensä ja kuiskasi ystävällisesti hänen korvaansa: »Kiitän sinua, kyyhkyläiseni, että hyväksyit minut ajatuksissasi, sillä sinä olet pyörinyt mielessäni jo puolipäivästä saakka. Asia ei sujune niin helposti, kuin sinä kuvittelet, mutta neuvotelkaamme siitä yhdessä. Istu siksi aikaa tuolle silkkipielukselle!»

Nyt Mujkó kehoitti pikku Vucaa valitsemaan.

Vuca loi äänettömänä katseensa maahan ja kalpeni valkoiseksi kuin seinä, ja hänen sydämensä sykki mielenliikutuksesta kuuluvasti. Hän tunsi kyllä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mutta ei kyennyt löytämään ainoatakaan sanaa.

Matias astui nopeasti pöydän luo ja jäi Mujkón eteen seisomaan. Hänen huulillaan leikki veitikkamainen, vallaton hymy. Anna ihaili häntä etäältä ja iloitsi valinnastaan. Kuinka rohkea poika siinä olikaan! Kuinka hän jäi seisomaan kuninkaan eteen! Ikäänkuin mikäkin ylimys hän ei edes taivuttanut päätänsä kuninkaan edessä.

»Ennen kaikkea pyydän, että teidän majesteettinne suvaitsisi ilmoittaa, että tämä ruokasali on viisisataa neliösyltä laaja kuninkaan istuimesta ympärimitaten.»

Ei yksikään sielu ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta yhdentekevää, kuningas Mujkó hyväksyi sen armollisesti. »Täten julistan, että tähän saliin kuuluu viisisataa neliösyltä.»

Matias hiipi Vucan luo ja huomautti hänelle, mitä tämä uusi selitys merkitsi.

»Kiiruhda, tyttöseni, riennä; kuningas on julistanut, että koko piha talleineen kuuluu saliin; niinpä voit valita majatalon isännänkin.»

»Onko se totta?» kysyi Vuca kuninkaalta romaniankielellä, ja kun Matias nyökkäsi myöntävästi, hypähti tyttö pystyyn kuin orava ja juoksi ulos ovesta. Kip — kop kip — kop, kuului hänen pienten nauhakenkiensä kopina eteisen kiviltä.

Ja mitä muuta osattiin tehdä? Hei, kuningas Mujkó ja koko seurue juoksi hänen perässään, sillä niin vaati tapa aviopuolisoa valittaessa.

Vuca juoksi minkä jaksoi suoraan talleja kohti, ja kun hän oli päässyt niitä lähelle, huusi hän voimainsa takaa: »Johan Korják!»

Johan Korják olisi varmaan maan allekin kuullut hänen huutonsa, mutta koska hän vain lepäili lehmuksen suojassa, kuuli hän sen vielä paremmin. Hän tulikin heti esille, mutta ällistyi aika lailla, kun näki niin monen suuren herran juoksevan Vucan perässä.

»Ah, sydänkäpyseni, he kai ajavat sinua takaa?»

»Ei, ei», huusi Vuca hengästyneenä, »minä saan ottaa sinut miehekseni!»

Sitten hän kääntyi ja osoitti isonenäistä poikaa.

»Tuota viisasta kelpo miestä saamme kiittää siitä.»

Matias oli juuri aikeissa vastata, kun hän äkkiä hätkähti: ulkoa linnanportilta kuului sotatorvien ääni, ja maa alkoi täristä, ikään kuin sotajoukko tykkeineen lähestyisi kovasti pauhaten.

Silloin kuningas unohti osansa ja koko laskiaispilan; hermostuneena hän tarttui erään »valtaherran» hihaan; se oli herra varamajuri Benedikt Jobbaházy.

»Rientäkää portin eteen ja ilmoittakaa minulle heti, mikä joukko sieltä lähenee.»

Nagyszebenin prefekti (herra Rostó), joka oli kuullut isonenäisen sanat, oli rajattomasti hämmästyksissään tästä hävyttömyydestä. (Muutenkin hän oli jo tarkkaillut poikaa, joka pisti ison nenänsä joka paikkaan.) Hän odotti nyt välttämätöntä nuhdetta, mutta hänen ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän näki valtaherran kuin villittynä juoksevan portille.

Kuningas Mujkó ei huomannut tätä kaikkea ollenkaan, vaan jatkoi rauhallisesti tehtävänsä suoritusta. Hän kääntyi paraikaa hämmästyneen ja vallan typertyneen Korjákin puoleen sanoen: »Täten luovutan sinulle tytön juhlallisesti ja toivon, että kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimitetaan kirkollinenkin vihkiminen kaikkien sääntöjen mukaan.»

Korják kietoi kätensä hellästi Vucan kaulalle.

»Eikä siis kukaan enää voi riistää häntä minulta.»

»Paitsi Jumalaa, ei kukaan!»

Mahtavana kajahti tämä vakuutus ilmassa. Ylen onnellinen Korják kysyi kiitollisena jalokivin koristetulta, kärpännahka-asuiselta herralta koruttomalla tavallaan: »Onko se totta, teidän armonne, herra Georg Dóczy?» (Sillä hänen tietääkseen Vuca oli Dóczyn maaorja.)

»Voi sinua aasia, sinua tolvanaa!» huusi Mikael Rostó. »Etkö siis näe, että seisot hänen majesteettinsa kuninkaan edessä?»

Korjákissa alkoi viha kiehua, ja hänen kiihtymyksensä puhkesi sanoiksi:

»Pitäkää isänne isoisää narrina, mutta älkää minua. Tuo mies on kuningas yhtä vähän kuin minä.»

Mujkó huomasi olevansa vaarassa tulla paljastetuksi. Sen vuoksi hän ei ollut kuulevinaan näitä sanoja.

Hän käänsi selkänsä kinastelevalle parille ja alkoi jutella italiaksi ruuanmaistajan kanssa. Vuca puolestaan, kuultuaan mitä hänen Johaninsa sanoi, valahti kauhusta kuolonkalpeaksi. Hän kohottautui varpailleen, peitti pienellä kädellään »kauhean» miehen majesteettirikoksen lausuneen suun ja kuiskasi kerkeästi painaen punaiset huulensa hänen korvaansa: »Polvistu, sillä sinähän syökset vielä meidät molemmat turmioon!»

Korják tuli ihan ymmälle; hän pudisti päätänsä ja katseli koreata »kuningasta». Sitten hän otti taskustaan juuri lyödyn taalarinrahan ja näytti Vucalle kuninkaan kuvaa.

»Tässä näet, lapseni: Matias rex. Katso tätä päätä, näitä hartioita. Onko tuo nyt tämän näköinen?»

Vuca helähti nauramaan ja sysäsi sulhastaan tuttavallisesti kylkeen.

»Mieletöntä, sulaa hulluutta, kuvahan on sen isonenäisen näköinen.»

Onneksi kukaan ei ollut pannut merkille tätä pikku kohtausta. Kaikki alkoivat käydä levottomiksi. Lähenevien ratsastajien kopina kuului jo ihan selvästi. Hevosten nostattama pöly oli muuttunut mahtavaksi pilveksi, ja terävänä raikui sotatorven ääni linnanportin likellä.

Heti senjälkeen Benedikt Jobbaházy tuli juoksujalkaa takaisin.

»No, mitä siellä on tekeillä?» kysyi Matias mennen häntä vastaan.

»Voitto!» kuului Jobbaházyn riehakas vastaus. »Ladislaus Palóczyn ja Czudarin joukot ovat lyöneet kenraali Swehlán ja tuovat mukanaan kolmesataa böömiläisvankia. Koska he muutenkin kulkevat tätä tietä, haluavat he alamaisesta näyttää vangit hänen majesteetilleen kuninkaalle.»

Matias kohotti päänsä haltioituneena, ja samassa hänen äänensäkin muuttui toiseksi.

»Eläkööt urhoolliset sankarimme! Mutta nyt me lopetamme ilveilyn. Tanssiaiset, häämenot ja muut hullutukset jäävät pitämättä. Tämä uusi tapaus on pyyhkinyt ne ohjelmasta.» Ja kääntyen ystäviinsä, jotka happamin ilmein kuuntelivat tätä kuninkaan tuomiota, hän jatkoi: »Älkää olko pahoillanne, hyvät herrat. Emme saa esiintyä leväperäisinä sotajoukon päälliköille. Mitä nuo urheat soturit sanoisivatkaan, jos näkisivät täällä valepukuisen naamiokuninkaan? Riisu yltäsi kärpännahkaviitta, Mujkó, ja mene hiiteen. Ja te muutkin, pukeutukaa uudelleen. Tyytykää siihen, että Várpalotassa kerran oli maailma ylösalaisin. Nyt hoitakoon kukin virkaansa. Keittäjien ja keittiöpoikien pitää keittää ja paistaa urheille sankareillemme. — Aioimme tässä juhlassa ylistää kauniiden naisten silmiä, mutta vielä suurempi on Jumalan armo, kun voimme juhla-aterialla viettää tulisten miekkojen voittoa. Keittiömestarit, käskekää vierittää esille joku viinitynnyri janoisille sotureille. Mutta te, Jobbaházy, avauttakaa portit Palóczylle ja Czudarille; minä otan heidät vastaan ylhäällä hirvensarvisalissa.»

Nyt syntynyttä hämminkiä ja liikehtimistä on mahdoton kuvata. Herra Rostó piteli päätänsä, ikäänkuin häneen olisi osunut luoti. »Ah, minä olen mennyttä miestä, minun täytyy kuolla.»

Anna Gergely pyörtyi ja olisi kaatunut, ellei lääkäri olisi saanut hänestä kiinni. »Tuokaa vettä, mutta nopeasti!» huusi hän. Matias huomasi tämän ja käski lääkäriä toimittamaan Annan linnan sisäsuojiin lepäämään.

Mutta eniten säikähti Korják; hänen polvensa alkoivat vapista, kun hänelle äkkiä selvisi totuus, ja heittäytyen tomuun kuninkaan eteen hän rukoili murtuneella äänellä: »Armoa minun päälleni!»

»Ah, mene tiehesi, narrimainen isäntä. Minkätähden minun pitäisi armahtaa sinut? Ethän ole tehnyt yhtään rikosta etkä yhtään virhettä. Me olemme tehneet rehellisen kaupan. Sinä olet antanut minulle kaksi taalarinrahaa, ja minä olen tehnyt sinulle palveluksen: tässä on morsiamesi. Minulla ei ole syytä moittia sinua eikä sinullakaan minua. Nouse siis pystyyn, hyvä mies äläkä turhaan kuluta housujasi.»

Sitten hän tarttui rakkaimman ystävänsä, herra Stefan Bánffy Lendvan käsivarteen ja läksi kiireesti linnan sisäsuojiin päin, mutta pian hän pyörsi takaisin ja viitaten luokseen herra Nikolaus Dersffyn, henkivartioston päällikön, antoi kovalla äänellä määräyksen: »Szelistyeläiset odottakoot, kunnes ryhdyn lopullisiin toimenpiteihin.»

Jälkeä jättämättä kuin puhjennut saippuakupla hävisi kirjava, hupsutteleva hoviseurue. Se oli, sitä ei ollut enää eikä sen koommin nähdä.

Huikaisevan upeasti puetut herrat heittivät yltänsä kukin omassa sopessaan samettinuttunsa, kirjaillun dolmaninsa tai silkkisen kabadioninsa. Mikael Rostó vetäytyi puutarhan tiheikköön kuin sairas aasi. Molemmat szelistyeläisrouvat vietiin linnan vasempaan kylkirakennukseen; vain Vuca nousi tyhjiin vaunuihin, minne hän sijoittui kuin jollekin Korjákin suoja-alueelle; siellä hänen oli hyvä olla, sillä isäntä Korják seisoi paikalla vaunujen laitarimaan nojaten.

Heillä oli toisilleen ylen paljon kerrottavaa kultaisesta ruukusta, keittäjästä ja paljosta muusta.

»Oi, Johan, Johan, nämäpä vasta kummia tapahtumia! Ikäänkuin tämä ei olisikaan totta, kultaseni, vaan kaunista unta, joka meille on lähetetty kaukaa.»

Kun Simon Czudarin ja Ladislaus Palóczyn raskaat askeleet panivat synkeät muurit kajahtelemaan, oli loisto ja hupsuttelu kadonnut jäljettömiin. Tilalla oli hiljainen, puritaanisen yksivakainen nuorenmiehen hoviseurue.

Kuningas otti sotajoukon päälliköt puoleksi tunniksi puheilleen. Hän meni esisaliin heitä vastaan ja puristi moneen otteeseen heidän käsiään.

»Tervetuloa, serkku-herrat! Istukaa joukkoomme.»

Mutta päälliköt tunsivat tavat ja kertoivat seisaallaan vaarallisista taisteluista ja hyökkäyksistä, ovelan Swehlan hullunrohkeista teoista, hänen itsepintaisesta puolustuksestaan ja paostaan.

»Oliko teillä riittävästi tykkejä?»

»Meillä oli mukana Varga-tykkikin.» [Matiaksen kuuluisa tykki, joka myöhemmin Wienin piirityksessä näytteli niin suurta osaa.]

»Montako miestä olemme menettäneet?»

»Meillä on neljäneljättä kuollutta ja kaksikymmentä haavoittunutta.»

»Jälkimäiset hoidamme täällä», sanoi kuningas

»Haavoittuneet olemme sijoittaneet eri paikkoihin ja ottaneet mukaamme vain vangit.»

»Montako miestä niitä on?»

»Yli kolmesataa.»

Tämä lukumäärä ilmeisesti tyydytti kuningasta. Hän puristi jälleen kenraalien käsiä.

»Palkitsemme tekonne kaikesta sydämestämme, kunhan palaamme Budaan. Ette osaa kuvitellakaan, kuinka olette täyttäneet toivomukseni. Minä olen kuninkaansanalla sitoutunut hankkimaan juuri sen määrän miehiä. Asia koskee erään Siebenbürgiläisen seudun asuttamista, missä työvoimien puute on aiheuttanut sietämättömän tilanteen.»

»Ne ovat rotevaa väkeä», selitti Ladislaus Palóczy; »heidän kouransa on kova, mutta en tiedä, pystyykö se työhön. He iloitsevat vain siitä, mitä riistävät toiselta väkivallalla. Epäilen, tyytyvätkö he palkkaan, jonka maaemo heille vapaaehtoisesti antaa heidän uskollisuudestaan.»

»Minä puolestani luulen heidän sopivan siihen», arveli Czudar. »Pitkän matkan aikana olin puheissa heidän kanssaan. He ovat tutkistelleet itseään. He ovat lisäksi kyllästyneet nykyiseen leipätyöhönsä. He eivät ole rosvoja eivätkä sotilaita. Tänään kaikkea, huomenna ei mitään, onhan se surullista elämää. Heihin verrattuna on vainottu susikin armollinen herra. Varmastikin tuntuu heistä teidän majesteettinne suunnitelma, joka tarkoittaa kotikonnun perustamista heille, perin sopivalta. Ihminen tavoittelee useimmiten, mikä on hänestä kauimpana.»

»Antaisin mielelläni heidän jo tänään lähteä matkalle.»

»He voivat lähteä vaikka heti, teidän majesteettinne.»

»Johtajana luotettava luutnantti, jonka te saatte valita.»

»Parhaiten Stefan Szillyn joukon mukana.»

Tähän päättyi keskustelu. Kuningas sanoi heille ystävälliset hyvästit ja kysyi eivätkö he haluaisi olla hänen illallisvierainaan.

»Soturin paikka on leirissä, teidän majesteettinne, miehistön parissa», vastasi Palóczy. »Kauniin naisen keittiö ei olisi meillekään haitaksi, mutta sotilaselämän ensi vaatimuksia on, ettei päällikkö syö hanhenpaistia, kun sotamies puree mustaa leipää. Tänne linnan rinteelle kylän vasemmalle laidalle pystytämme teltat. Siellä lepällemme päivänkoittoon ja syömme yhdessä kenttäastioista.»

»Jos on niin», sanoi Matias, »ettette halua jäädä vieraikseni, haluan mielelläni tulla teidän vieraaksenne».

»Alamaisimmasti odotamme teidän majesteettianne.»

»Tulen sinne, serkut», vahvisti kuningas, »mutta luutnantti Szilly tuokoon vangit pihaan. Minä haluan puhutella heitä.»

Tuskin olivat armollisesta vastaanotosta riemuitsevat päälliköt poistuneet, kun pihan täytti joukko julmannäköisiä olentoja, jotka oli kytketty toisiinsa kahlein ja nahkahihnoin. Kahlehditut olivat kookkaita, voimakkaita miehiä, jotka eivät kai vuosikausiin olleet ajelleet tai leikanneet partaansa. He olivat takkuiset kuin villi-ihmiset; monen suorimaton parta ulottui polviin saakka. Lyhyesti, he esittivät kuvaa, joka ei millään lailla ollut suositeltava heikomman sukupolven katseltavaksi.

Silmäiltyään heitä hetken kuningas sanoi nyrpeänä ystävilleen: »Ovatpa nuo hirveän näköisiä. Pelkään Szelistyen naisten juoksevan pakoon, kun näkevät nämä miehet.»

»Kokonaisuus on pelkkä näköharha, teidän majesteettinne», huomautti Báthory, »koska Szillyn koreat husaarit ovat ratsain heidän takanaan. Jos he olisivat puhtaiksi pestyt ja hyvin puetut eivätkä ratsumiehet seisoisi heidän takanaan, voisi heitä pitää maailman kauneimpina miehinä. Teidän majesteettinne suvaitkoon vain katsella heidän hartioitaan, heidän koko rakennettaan, heidän rohkeita tarmokkaita piirteitään; moni heistä totisesti kelpaisi kuvapatsaan malliksi.»

Kuningas viittasi luutnantin luoksensa.

»Luutnantti, nämä vangit sinä saatat joukkueesi mukana Nagyszebeniin, Nagyszebenin kreivin Georg Dóczyn luo. Siellä heidät on Georg Dóczyn kustannuksella puhdistettava ja puettava. Sitten sinun tulee huolehtia siitä, että he asettuvat Szelistyeen ja saavat sellaiset elinehdot, joiden mukaan näyttää taatulta, että he tulevat siellä toimeen ja varttuvat Hyödyllisiksi alamaisiksi.»

Matias veti takanaan seisovan Vojkffyn esille.

»Sinä puhut tshekkiä paremmin kuin minä. Pidä pieni puhe vangeille ja selitä heille, että aion pitää heistä isällistä huolta.»

Kuningas oli jo aikaisemmin antanut määräyksen, että Nagyszebenin kreivin prefekti haettaisiin esille ja tuotaisiin hänen huoneeseensa.

Vojkffy aloitti puheensa, ja kuningas meni huoneeseensa, missä hän tapasi Rostón ja erään niistä ylioppilaista, jotka hoitivat kuninkaan kirjurin tointa.

Rostó heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen ja pyysi anteeksi siltä varalta, että oli kenties loukannut hänen majesteettiaan..

»Nouskaa, vanhus, älkää kujeilko. Asia, jonka vuoksi olette täällä, on saanut ratkaisunsa. Linnanpihalla on kolmesataa tshekkiläistä vankia, jotka heti lähtevät marssimaan Nagyszebeniin ja edelleen Szelistyeen. Teille ei tapahdu mitään. Voitte valjastuttaa ja lähteä joukkueen mukana. Naiset jäävät tänne. Minä naitan heidät. Ainoaksi rangaistukseksi teidän täytyy nyt kuunnella, millaisen kirjeen sanelen isännällenne.»

Puhe, jota Vojkffy sillaikaa piti »kerjäläisille», kuten Palóczy oli vankeja sanonut, tuntui tehoavan näihin tavattomasti. He olivat siitä ihan haltioissaan, sillä paksujen seinienkin lävitse kuuli heidän toistuvat huutonsa: »Slava Mathias Kralu!»

»Ja kirjoita nyt, Klemens», sanoi kuningas ja alkoi, selin Rostóon, sanella:

»Matthias Dei Gratia Hungarorum Rex etc.

Bonum mane, Dóczy!

Ibi te viros admitto; feminae a te missae pulchrae insisignesque sunt, sed non Szelistyeienses esse narrantur. Doceo te mosmet Szelistye venatum autumnale ad reliquas aspiciendas proficiscemur judicando an missas easque uno nido enatas essent —

Si non — capitis perderis.»

[Matias, Jumalan armosta unkarilaisten kuningas j.n.e. Hyvää huomenta, Dóczy!

Täten lähetän sinulle miehiä. Minulle lähettämäsi naiset ovat kauniit, verrattoman kauniit, mutta eivät kuulu olevan szetistyeläisiä. Ilmoitan sinulle tulevani syksyllä metsästyskaudella Szelistyeen katsomaan kotiin jääneitä naisia ja ratkaisemaan, ovatko minulle lähettämäsi naiset kotoisin samasta pesästä —

Ellei niin ole — menetät pääsi.»]

»Onko valmis?» kysyi kuningas.

»On, majesteetti.»

»Hyvä», virkkoi kuningas lempeästi, siirrätti ylioppilaalla mustetolpon lähemmäksi ja piirsi kirjeen loppuun nimensä Mathias Corvinus. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Rostóa, joka seisoi alallaan kuolonkalpeana kuin haamu, viittasi uitolle kylmästi kädellään ja sanoi: »Voitte lähteä Jumalan nimeen.»

* * * * *

Milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin ei vanha Bakonyn metsä ole nähnyt kupeellaan niin eloisaa kuvaa kuin Czudarin ja Palóczyn pataljoonat nyt esittivät.

Sotilasleiri lienee täällä jo ennenkin majaillut, mutta ei kuninkaan naapurina.

Ruoka-astiat ja kellarit avattiin, ja illan hämärtyessä vieritettiin tynnyri toisensa jälkeen leiriin; kuomuvankkureissa kuljetettiin sinne mehukasta silavaa ja muita ruokatavaroita.

Illalla kuninkaan härkäpaimen ajoi useampia härkiä sotilasten pariin »Hänen majesteettinsa lähettää ne pientä häränpaistia varten.»

Sitten toi kuninkaan sikopaimen lauman porsaita leiriin. »Hänen majesteettinsa lähettää ne pieniä porsaskemuja varten.»

Kylästäpäin lähestyi musta lauma. Mitä hittoa! Eihän vaadittane, että me paistaisimme ja söisimme nuokin? Noin neljäkymmentä vanhaa naista oli saapunut.

»Mitä te täältä niin lukuisina etsitte, muorit?»

»Várpalotan tuomari lähettää meidät tänne keittämään tänään uljaille sankareille.»

»Vai niin, siinäpä hän teki erittäin viisaasti!»

Naisen keittiö on lopultakin vallan toista kuin miesten: kuinka pitkä aika olikaan kulunut, kun he olivat saaneet siitä viimeksi nauttia.

Herra tuomari sitävastoin alkoi pitää toimenpidettään ajattelemattomana, sillä kylän nuoret naiset tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. »Ennenkuulumatonta, että vaivataan vanhuksia, kun me olemme tässä valmiina! Häpeä ja pilkka! Ikäänkuin me emme osaisi keittää sotamiehille sapuskaa! On siinäkin tuomari! Hänenkö pitäisi olla kansan esikuvana? Sellaisen ihmisen käteen, joka itse on kuin pölkky, ei sovi sauva.» Lyhyesti, nyt uhkasi puhjeta oikein kapina. Kapinan taas voivat vain sotamiehet kukistaa. Mutta koska nyt ei ollut mahdollisuutta tuoda sotilaita kylään, rohkaisi tuomari mielensä ja vei nuoret naiset ja tytöt henkilökohtaisesti sotamiesten luo. Nimittäin leirin edustalle, jotta he saisivat, vaikka vain etäältä, iloita vilkkaasta vaihtelevasta leirielämästä.

Epäilemättä kaunis näky, hämärässä ehkä vielä kauniimpi kuin päivällä. (Vaikka eivät naiset kirkkaalla päivälläkään pelkää sotamiehiä.) Sinne tänne siroitellut valkoiset teltat, leiritulen valaisema miehistö, taustalla jyhkeät mustat ampumatarvevaunut ja lukemattoman monet hevoset, jotka kaikki ovat levottomia, niin että toisen tai toisen hirnahtelu kuuluu kauas yön pimeyteen.

Mutta kauneimmat ovat härkien käristämistä varten kyhätyt roviot, jotka häilähdellen valaisevat jonkun osan leiriä. Siinä näkee koreiden husaarien hääräilevän teurastettujen härkien kimpussa tai vain katselevan muiden touhua. Härät kärisevät tulella, ja tuuli kuljettaa suloisen tuoksun kylään asti.

Mutta samalla tavalla kuin paistintuoksu tuntuu rajan ulkopuolella, tunkeutuu nuorten naisten muskatti- ja resedavihkojen tuoksu rajan sisäpuolelle; siitä varmasti voi tehdä johtopäätöksen, että sotilaat päätettyään ateriansa kulkevat rajan yli, vaikka se olisi kiellettyäkin, ja että silloin alkaa niin vilkas karkelo, että tähdetkin mielellään astuisivat alas taivaasta sitä katselemaan.

No, pastorin apilaspelto näyttää huomenna varmaankin kauniilta. (Sillä siinä touhuaa tuomari naisväkineen.) Kansa polkee juuretkin maasta, sillä siihen aikaan pidettiin parhaana tanssijana sitä, joka hyppäsi korkeimmalle ja löi omilla saappaillaan nenäänsä. No, Palóczyn päiväkäsky, jonka mukaan miehistön tulisi levätä täällä, täytettiin vallan merkillisellä tavalla. Se vasta oli lepoa. Läpi koko yön syötiin, juotiin, riemuittiin, tapeltiin, pantiin toimeen painiskeluja, niin että päivän koittaessa oli enemmän haavoittuneita kuin taistelussa. Tästä kaikesta selviää kaksi asiaa, ensiksi, että Matiaksella oli Várpalotassa hyvää viiniä, ja toiseksi, ettei unkarilainen malta levätä sittenkään, vaikka korkeammalta taholta niin määrätään.

Kaikki huvittelivat erinomaisesti, vain molemmat päälliköt olivat nyrpeällä ja hermostuneella tuulella. Sillä korkeilla herroilla on yksi hermo enemmän kuin muilla ihmisillä, ja se on uskollisuus, arin hermoista. Matias oli luvannut syödä illallista heidän kanssaan eikä häntä kuulunut. Hyvä Jumala, mikä siihen olikaan syynä?

He arvailivat sinne ja tänne, mutta eivät osanneet keksiä syytä. Oliko se ruhtinaallinen oikku, vai merkitsikö se epäsuosiota? He eivät malttaneet nukkua: niin syvästi tämä selittämätön syrjäyttäminen askarrutti heidän ajatuksiaan.

Vasta aamulla, kun he valmistelivat lähtöä, selvisi asia heille. He näkivät nimittäin telttakankaalla seuraavat kuninkaan omakätisesti kirjoittamat sanat: »Tänä yönä huvitteli täällä Matias ja oli kaikkeen tyytyväinen.»

Nyt alettiin tutkia asiaa.

Mitä oli tapahtunut? Kuinka se oli tapahtunut? Tapparakeihäällä varustetut sotilaat, jotka vartioivat telttaa, vannoivat kunnian ja autuuden kautta, että se oli sula mahdottomuus, noitatemppu; luonnollisia keinoja käyttäen se ei ollut voinut käydä päinsä. Ei yksikään sielu ollut käynyt leirillä paitsi härkäpaimenta, joka oli tuonut härät, ja sikopaimenta, joka oli tuonut siat. Ne tosin kyllä olivat käyneet leirillä. »He olivat viipyneet siellä, syöneet, juoneet, olleet miesten kanssa tukkanuottasilla ja kuunnelleet leiritulen ääressä moniaita kaskuja ja sotilasjuttuja.»

»Puh, tuhat tuhat tulimmaista!» huudahti Palóczy; »kummalla heistä oli isompi nenä?»

»Härkäpaimenella.»

»No, silloin se oli kuningas.»

Oliko asiassa perää vai ei, se ei koskaan tullut julkisesti tietoon. Mutta tarina kulki suusta suuhun, että kuningas oli käynyt leirillä, syönyt, juonut ja paininut miehistön kanssa ja heittänyt muutamat heistä niin voimakkaasti maahan, että he olivat vielä seuraavanakin päivänä tunteneet pistosta selässä. Tätä toisintoa vahvistaa se, että hänen majesteettinsa seuraavana päivänä nousi myöhään vuoteesta ja oli koko päivän perin väsynyt. (Tästä väsymyksestä kyllä tiedettiin linnan sisällä kertoa aivan toista.)

Puolipäivän aikaan hän valitti kovaa päänsärkyä eikä edes mennyt ruokasaliin, mutta iltapäivällä hän kuitenkin suoritti juoksevat asiat.

Palatini oli lähettänyt kuriirin, joka ilmoitti, että Serbiassa turkkilaiset paraillaan olivat järjestymässä sotakannalle. Palatinin mielestä oli välttämätöntä, että hänen majesteettinsa viipymättä toimittaisi lähettilään sulttaanin luo rauhanvälittäjäksi — »sillä meillä on ensin tekemistä Fredrikin kanssa».

Kuningas neuvotteli Stefan Bánffyn kanssa.

»Eikö sinua haluttaisi mennä lähettilääksi Konstantinopoliin.»

»Sikäläiset olot ovat perin kireät», vastasi Banffy; »pelkään menettäväni pääni».

»Älä pelkää, Stefan; minä hakkautan kymmenentuhatta päätä sinun pääsi korvaukseksi.»

Bánffy hymyili.

»Kyllä, majesteetti, mutta näistä kymmenestätuhannesta ei yksikään sovi niin hyvin Stefanin kaulaan kuin se, joka siinä nyt on.»

Kaikesta huolimatta hän otti toimen vastaan ja ratsasti viipymättä Budaan ryhtyäkseen matkavalmistuksiin.

Kuningas saattoi häntä eteissaliin, jossa Szelistyen naiset ja Korják odottivat pääsyä kuninkaan puheille. Mutta siellä oli lisäksi joukko muitakin anojia, lisäksi valakkilaisen voivodin lähettiläs ja Pressburgin kreivin kuriiri.

Matias otti ensin vakavat asiat käsiteltäväksi, mutta antoi sillä välin määräyksen hakea paikalla paikalle Várpalotan pastorin ja ilmoittaa hänen tulostaan.

Mutta hänen korkea-arvoisuutensa, herra Vinzenz Makucsek, ilmoitti kyllä itsekin tulonsa, sillä koska hän oli suunnattoman lihava, puhkui ja läähätti hän kuin säkkipilli, niin että se kuului kolmanteen huoneeseen saakka. Silloin astuikin virantoimituksessa oleva kamariherra sisään ja sanoi: »Pastori, budalamén majatalon isäntä ja valakkilainen tyttö tulkoot kuninkaan puheille.»

He menivät kaikki yhtaikaa sisään. Kirkonpalvelija kumarsi maahan asti. Muut lankesivat polvilleen.

»Pitäkää päänne pystyssä, kunnioitettava isä, sillä te olette verevä, veri nousee teille päähän, ja voitte saada halvauksen; jättäkää kaikki hovimenot sikseen.»

»Kuten käskette, majesteetti.»

»Te olette kelpo mies, Korják. Olen oppinut pitämään teistä rehellisyytenne ja avomielisyytenne takia ja korotan teidät aatelissäätyyn. Koska ette huolinut kultaisesta ruukusta, saatte lisäksi vielä hopeisen miekan.»

Korják ei voinut enää hillitä itseään; hän oli niin liikutettu, että alkoi itkeä kuin pikku lapsi.

Vuca säikähti; koska hän ei ymmärtänyt unkarinkieltä, ei hän voinut käsittää, mitä niin kauheaa tuo »tanakka poika» oli sanonut hänen Korjákilleen, että tämä alkoi nyyhkyttää. Muuten hänen päänsä oli jo vähän sekaisin niiltä monista näytelmistä, joissa hän oli ollut mukana. Hän ei tiennyt enää, mitä uskoa, mitä ei. Niin hän siis kuiskasi Korjákille romaniaksi oman henkilökohtaisen vakaumuksensa:

»Nu pot crede, ca e rege.» (En voi uskoa, että tuo on kuningas.)

Nyt astui hovipoika Korjákin luo ja ojensi hänelle kultaisen ruukun, miekan ja aateliskirjan.

»Korják Várpalota», jatkoi kuningas, »te olette nyt aatelismies; palvelkaa kuningasta ja isänmaata tarpeen tullen miekallannekin.»

»Sydämeni jokainen lyönti kuuluu kuninkaalle!» änkytti herra Korják Várpalota.

»No, no, jalosukuinen herra», sanoi Matias leikilliseen sävyyn, puhutellen uutta aatelismiestä ensi kertaa asianmukaisesti, »säästäkää muutamia lyöntejä nuorta rouvaanne varten; kuningas tyytyy kyllä kymmenykseen. Ja sinä», jatkoi hän kääntyen Vucan puoleen, »saat myös, mitä toivot, saat minun keittäjäni yhdeksi vuodeksi. Vihkimisen jälkeen voutini valjastuttaa teille, ja keittäjä lähtee teidän kanssanne.» (Hän viittasi kädellään.) »Voitte mennä.»

Iloa ja onnea täynnä he horjuivat ulos. Mutta kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, hyppeli pikku Vuca edellä kuin vallaton pikku karitsa.

Kuningas huusi vielä papille: »Odottakaa kappelissa, kunnianarvoisa isä, sillä mahdollista on, että saatte vielä uutta tehtävää. Mutta ensin pari sanaa.»

Pappi jäi seisomaan kynnykselle.

»Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka juuri tuli mieleeni. Mitä arvelette siitä, että avioliitot solmitaan taivaassa?»

»Useimmiten ne siellä solmitaan, teidän majesteettinne, sillä Jumala istuttaa rakkauden sydämiin ja asuu taivaassa.»

»Houkutuslintuun te ette usko, vai kuinka?»

»Houkutuslintukin perustaa avioliittoja, mutta Jumala ilmaisee sillekin aikeensa.»

»Entä jos kuningas määrää jonkun menemään avioliittoon?»

»Kuningas on Jumalan valitsema edustaja kansojen seassa. Kun hän tekee jotakin, tapahtuu se Jumalan nimeen.»

»Niinpä kyllä, mutta, olettakaamme, että hyvä Jumala on istuttanut rakkauden kahteen sydämeen ja että se versoo näissä, mutta sitten tulee kuningas ja erottaa nuo sydämet; kuinka se voi olla Jumalan tahto? Eihän hän voi tahtoa kahdella tavalla samassa asiassa.»

Silloin Vinzenz Makucsek tosiaankin oli neuvoton. Se oli totisesti vaikea kysymys.

»Kyllä sellaisia tapauksia sattuu, teidän majesteettinne. Silloin kuningas unohtaa Jumalan olemassaolon.»

»No hyvä, mutta miksi Herran palvelijat kuitenkin tottelevat kuningasta tällaisissa tapauksissa?»

Vinzenz Makucsek pärskyi ensin kuin sairas karhu; sitten hän sanoi: »Se johtuu siitä, teidän majesteettinne, että Jumala on kaukana, hidas eikä kostonhimoinen, mutta kuningas on lähellä, nopea ja kostonhimoinen.»

Kuningas nyökkäsi myöntävästi.

»Olette vastannut hyvin, herra tuomiorovasti.»

Virantoimituksessa oleva kamariherra tuli jälleen sisään, niinkuin hän teki aina, kun kuninkaan puheille päässeet olivat poistuneet.

»Szelistyeläis-saksitar», käski hänen majesteettinsa.

Maria Schrammilla oli ollut huono yö. Hän ei varmaankaan ollut nukkunut lainkaan, ollen nyt surullisen ja kalpean näköinen. Lisäksi hän värisi kuin haavanlehti.

»Astu lähemmäksi», puhutteli kuningas häntä verrattoman ystävällisellä tavallaan, »äläkä polvistu; en halua nähdä naista polvillaan. Kutsuin sinut puheilleni, koska tahdon tehdä jotakin hyväksesi. Näetkö, eilen tahdoit saada vallan liian paljon; tavallisesti ei käy hyvin niiden, jotka haluavat kahmaista ylenpalttisesti.»

»Armoa, majesteetti, armoa!»

»Tahdon lieventää pienen pilan, jonka soin itselleni teidän kustannuksenanne, osoittamalla nyt erikoista armoa ja hyvyyttä. Jos sinulla siis on jonkunlainen toivomus, mainitse se minulle. Mutta älä taas halua saada päähinettäni, sillä jumaliste, sinä saisit vain hatun. Mutta jos tahdot valita aviopuolison, voisin siinä kenties olla sinulle avuliaana. Puhu siis, katso minua silmiin.»

»En uskalla», änkytti nainen.

»Tahdotko mennä naimisiin?»

»Kuten teidän majesteettinne käskee.»

»Kenen kanssa tahdot mennä naimisiin?»

»Sen kanssa, jonka teidän majesteettinne määrää.» Kuningas mietti.

»Hm, sanoppas minulle, miellyttäkö sinua eilinen kuningas?»

Maria pysyi vaiti.

»No, tunnusta pois, hän oli koreampi kuningas kuin minä?»

Maria painoi kauniin päänsä vielä alemmaksi.

»Minä arvelen, että kun hänen hattunsa, nimittäin hänen narrinmyssynsä, jo on joutunut päähäsi, joutukoon hän itsekin sinun tohvelisi alle. Nimitän hänet siinä tapauksessa Várpalotan yliviinuriksi. No, mitä siitä sanot, Maria Schramm?»

»Kuten teidän majesteettinne käskee», kuului vastaus vapisevalla äänellä.

Sitten hänen majesteettinsa viittasi, ja eräs hovipoika toi pieluksella Mujkón narrinmyssyn, mutta toinen hovipoika täytti sen ääriään myöden Kremnitzin kultarahoilla, jotta se helisi entistä kuuluvammin.

Nyt oli vain vielä puhuteltava Mujkóa ja kysyttävä, oliko hän suostuvainen. Kyllä hän suostui siekailematta, ja kun kuningas mainitsi hänen uuden virkansa, ei hän ollut pysyä nahoissaan liikutuksesta ja pyysi hänen majesteetiltaan vielä sitä armoa, että koska hän halusi rikkoa välinsä menneisyytensä kanssa, hänet vapautettaisiin tähänastisesta nimestä, joka aina toisi ihmisten mieliin narrin.

»Miksi sinä häpeät ammattiasi?» moitti kuningas. »Minähän olen sinut narriksi nimittänyt. Ja se on itsessään suuri hulluus. Voinko minä nimittää jonkun viisaaksi? Tai tekeekö se hänet viisaaksi? Toivoisin, että voisin sen tehdä! Nimittäisin koko maani järkeväksi. Mutta narriksi voin nimittää ja narrina pitää vain sellaista, joka ei ole mikään narri. Siis tiedä, että surullista on syntyä narrina, mutta elää ammattinarrina on peräti hupaisa juttu. Mutta ihmisen nimen laita on päinvastoin. Nimistä on suurin merkitys sillä nimellä, joka ihmisellä on syntyessään.»

Kaiken uhallakin Mujkó pysyi aikeessaan. Hän suuteli majesteetin viitan lievettä ja rukoili itselleen toista nimeä.

»Haluan sitä tulevan vaimoni takia», lisäsi hän perusteluksi.

»No hyvä on, Mujkó, sinulle myönnetään sekin, mutta riennä nyt kappeliin.»

Mujkón poistuessa leikki kuninkaan huulilla ilkikurinen myhäily. Hän ajatteli: »Sinä olet ajanut minut monesti umpikujaan, veijari, mutta viimeisen umpikujan valmistan minä sinulle», ja kutsuttuaan luoksensa erään kirjuri-ylioppilaistaan käski valmistaa aateliskirjan Mujkólle. Uuden aatelismiehen nimeksi tulisi Bolondóczy. [»Bolond» merkitsee unkarinkielessä »hupsu»; uusi nimi oli siis samaa kuin »hupsu Dóczy».]

(Sitä voi Doczykin pitää itseään vastaan tähdättynä nuolena, jos kuulee jutun.)

Kun vastikään nimitetty tuomiorovasti oli lopettanut Vucan ja Korjákin vihkimismenot kirkossa, jossa oli läsnä suuri joukko hovivirkailijoita ja ikävystyneitä ylimyksiä, seisoi jo Mujkó siellä rinnallaan Maria Schramm odottamassa vuoroaan.

Ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä eivätkä tauonneet kuiskaamasta: »Tämän kaiken me olisimme voineet saada.»

»Niin, ellei kuningas olisi ollut niin itsepintainen.»

»Ellei hän olisi niin kateellinen.»

»Sanokaamme mieluummin naurettava; hän houkuttelee meidät tänne, lupaa meille sitä ja tätä, ja nyt hän tuhlaa tällaiset kaunottaret kaikennäköisille kulkureille.»

»Se on synti Jumalaa vastaan. Samaa kuin joku tahtoisi ravita härkiä sahramilla.»

»Sitäpaitsi hän on itsekäs. Hän arvelee: minulla on jo, mitä tarvitsen, sillä minun käteni on pisin; kuopikaa ja raapikaa te lyhytkätiset, niin tekin saatte jotakin!»

»No saammepa nähdä, tuleeko kolmas.»

Toinenkin vihkiminen suoritettiin pian. Urut alkoivat uudelleen soida, mutta pastori jäi vielä alttarin ääreen, ja kaikkein silmät olivat suunnatut ovea kohti. Tulisiko Anna Gergely? Ja kenen kanssa hän tulisi? Mutta Anna Gergelyä ei kuulunut. Kului kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, mutta hän ei vain saapunut. Tänään ei siis tulisikaan kolmatta vihkimistä. Ihmiset katsoivat taas toisiinsa ja iskivät viekkaasti silmää. Hm, niin, mitäpä muuta meidän tarvitsee tietää? Eikö tämä ole kyllin selvää?

Mutta Anna Gergely oli tänä aikana (kuten varmalta taholta tiedämme) kuninkaan vastaanottosalissa.

Hänen majesteettinsa oli itsekin hämillään. Mutta mitä tässä hänen majesteetistaan puhun? Hän ei nyt ollut kuningas, vaan hupsu poika.

Kun ovi avautui ja Annan kahisevien hameiden kera hiipi sisään raikas tuulahdus, hypähti Matias kuin sähköistyneenä pystyyn ja juoksi häntä vastaan. Anna aikoi langeta polvilleen, mutta kuningas esti sen tarttuen hänen käteensä.

»Istu mieluummin tähän, kaunis pikku nainen; no, istuhan toki, kun käsken, äläkä ole minulle nyreissäsi, vaikka olen kuningas. Tule lähemmäksi, vielä lähemmäksi, älä pelkää, eihän kuningas pure. Ja jos haluaisit olla kiltti, voisit vallan unohtaa, että minä olen kuningas.»

Samalla hän kietoi käsivartensa Annan solakalle vartalolle.

»Voi, hyvä Jumala», huudahti Anna koettaen vapautua; »mitä maailma sanoisi, jos se nyt näkisi teidän majesteettinne?»

Salaa surumielisesti Matiakseen katsahtaen hän hypähti pystyyn ja liukui kuin käärme hänen sylistään.

Kuninkaan kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; hänen sinisenharmaissa silmissään loisti kuumeinen kiilto, ja niinkuin hieno kirjava villalanka irtaantuu kerästä, vierivät palavat rukoilevat sanat hänen huuliltaan.

»Näetkös, millainen sinä olet!» sanoi Matias nuhtelevasti. »Halpana nuorukaisena olisin sinulle kelvannut, mutta nyt sinä rankaiset minua, koska olen kuningas. Enpä totisesti mahda sille mitään. Kannan kruunua, en voi sitä panna pois, mutta se on raskas. Iloitsen ruususta, koska se on soma ja kevyt, mutta en saa sitä nostaa luokseni, sillä kumartuessa putoisi kruunu päästäni. Sinä kai ymmärrät minua…»

»Suvaitseeko majesteetti laskea minut irti? Rukoilen sitä…»

Kuninkaan silmät tuijottivat häneen himoiten, ahmien koko hänen olemustaan.

»Et siis voisi rakastaa minua? Vastaa minulle! Vastaa vapaasti ja avomielisesti, ikäänkuin olisin maalaispoika, joka on kaivon luona pysäyttänyt sinut tehdäkseen sinulle sellaisen kysymyksen.»

Nainen nosti päänsä ja vastasi: »Sepä siinä juuri on, se juuri… en voi ottaa teidän majesteettianne siltä kannalta (ja hänenkin kasvonsa kävivät kuumeisen hehkuviksi). »Sillä en voi rakastaa ihmistä, jota minun täytyy pelätä, mutta sitä, jota rakastan, en pelkää.»

»Sinä siis pelkäät kuningasta?» huokasi Matias.

»Hän on minusta niin korkea, niin ylevä; veri hyytyy suonissani, kun ajattelen, että puhun hänen kanssaan.»

Kuningas huomasi, että hänen täytyisi muuttaa menettelytapaa.

»No, hyvä on», sanoi hän näennäisen huolettomasti; »jos asian laita on niin, täytyy kuninkaan alistua välttämättömään. En lapsenakaan voinut pitää kädessäni vangittua lintua, sillä pienen pelästyneen sydämen sykintä koski käteeni. En aio pitää sinuakaan vankina tai pakottaa sinua mihinkään. Mutta kun jo olen huolehtinut tovereistasi, miksi en siis tekisi jotakin sinunkin hyväksesi? Tule siis, istu jälleen tänne viereeni ja neuvotelkaamme rauhallisesti ja ystävinä, kuinka voisin pitää sinusta huolta.»

Hän ahdisti Annaa puheillaan niin kauan, että sai hänet jälleen istuutumaan marmoripenkille viereensä.

»No, sanoppa minulle, menisitkö mielelläsi naimisiin?»

»Se on naisen kutsumus», vastasi toinen ujosti.

»Oletko löytänyt jonkun minun hovistani?»

»Teidän majesteettinnehan tietää kenet…» ja hänen haaveileva katseensa hiveli kuningasta.

»Ja paitsi häntä?»

»En ketään, en ketään.»

»Voi sinua ilkeää nirsoa pikku naista!» huudahti Matias. »No, tee sinäkin jotakin kuninkaan mieliksi. Riisu orton päästäsi, jotta saan vielä kerran nähdä ihanat kutrisi.»

»Ah, älkää hullutelko!» vastasi nainen hymyillen, hetkeksi unohtaen puhuvansa kuninkaalle, mikä todistaa, että kuningas vihdoinkin oli osunut oikeaan.

Sitten kuningas yhdellä nykäisyllä veti ortonin hänen päästään.

Syvälle tähän kastanjanruskeaan hiuskruunuun vaipui todellakin suuren kuninkaan katse, ja hän teki seuraavat kysymykset vain koneellisesti.

»Kenties sinulla on mielitietty kotipuolessasi?»

»Minulla on eikä ole», vastasi nuori nainen siihen kerskailevaan, viekoittelevaan tapaan, joka kotona maissia katkottaessa on kauneimman ja siveimmän naisen etuoikeus.

Hiuskruunu palautti hänen rohkeutensa. Kaksi kruunua vieretysten — välimatka oli tavattomasti pienentynyt.

»Sinulla on joku eikä ole? Kuinka sen ymmärrän? Avaa sydämesi kuninkaallesi.»

Sitten nuori nainen kertoi kuninkaalle, että Bereczkessä asui teurastajakisälli, joka oli halukas naimaan hänet ja jonka tarjousta hänkään ei hylkinyt. Mutta nyt oli asiassa se paha puoli, ettei hänellä ollut myötäjäisiä ja teurastajakisälli halusi naida vain sellaisen naisen, jonka kapioista hän saisi varat avatakseen oman lihakaupan.

Nuoren naisen syventyessä yksityiskohtaisesti kertomaan, mitä teurastajakisälli, Paul Gábor nimeltä, oli käskenyt Johan Máluásin vaimon sanoa hänelle ja mitä hän oli vastannut siihen, pujahti kuninkaan käsi hänen selkänsä taakse hiuspalmikkojen sekaan. Hän irroitti ne; sitten hän avasi palmikot, ja hänen sormensa hyväilivät silkkisiä suortuvia. Ja hän kuunteli edelleen niitä vaikeuksia, jotka olivat esteenä teurastajakisällin naimisiinmenolle, ja mitä tämä mies oli suunnitellut.

Nuoren naisen kieli kävi niin lipevästä (olihan aihe kerrassaan mielenkiintoinen), ettei hän ollenkaan olisi huomannut kuninkaan ilkikurista ajanvietettä, ellei olisi nähnyt sitä kaikki paljastavasta venetsialaisesta kuvastimesta.

»Voi kauheaa, minä hälytän kohta, teidän majesteettinne!» huudahti hän pelästyneenä.

»No, no, älä tee tuhmuuksia, sinähän näet, että me puhelemme sinun tulevaisuudestasi. Mitä siis sanoitkaan? Sinulla ei ole myötäjäisiä? Eikö niin, jotakin sentapaista sinä mainitsit olevan esteenä?»

»Kyllä teidän majesteettinne.»

»No hyvä, minä tahdon antaa sinulle myötäjäiset», lohdutti häntä kuningas; »sinä saat niin paljon peltoa Sepsin viljavalta ylätasangolta, jota sanotte 'kauniiksi pelloksi', niin paljon kuin voit ympäröidä tavattoman pitkinä hiuksillasi, kun panet kunkin yksityisen hiuksen toisen jatkoksi.»

Annan silmät säikkyivät, tämä lupaus ihan huumasi hänet, ja hänen verensä sykki kiihkeämmin. (Siebenbürgiläisveri on mullalla sekoitettua.)

»Ja se kaikki on sitten minun omaisuuttani?»

»Tietysti, kun kuningas sen sinulle antaa.»

Hän vaipui haaveihin; hänen mielikuvituksensa näkyi harhailevan jossakin Sepsin tienoilla, missä vuoristo uneksii olevansa alatasanko, koska kangastus leikkii sen kiireellä, jälkimäinen taas pitää sitä »Nemere»-merenä, koska se raisussa oikussaan menee sinnekin leikkiä jatkamaan. Näillä kokeneilla salaperäisillä luonnonvoimillakin on omat pettymyksensä.

»Siitähän tulee kovin paljon peltoa!» riemuitsi Anna Gergely.

»Mitä se minulle merkitsee, vaikka se olisi neljäkymmentä kylää», sanoi kuningas.

»Jumala siunatkoon teidän majesteettianne, mutta silloinhan minun pitäisi…» ja kaunis nainen valahti äkkiä kalpeaksi, ja hänen povensa aaltoili, »leikkauttaa poikki koko tukkani juuria myöten!»

Kuningas kohautti olkapäitään.

»Tietysti, sillä kuinka me muuten saisimme tietää, paljonko peltoa sinulle tulee.»

»Voi minua, sehän on kauheaa! Minunko pitäisi luopua hiuksistani? Kuinka teidän majesteettinne voi keksiä moisen julmuuden? Armoa tukalleni!»

Kuningas nauroi ja kietoi hiuspaljouden kaulansa ympärille.

»No, sanonpa sinulle jotakin, kaunis nainen», virkkoi kuningas hyväilevästä »Yksi ainoa tapa on päästä siitä, jos näet suostut ehdotukseeni. Minä nyhdän sinulta pisimmän hiuskarvan, loput laskemme sitten, ja niin monta kuin niitä on, niin monta kertaa otamme irroitetun hiuskarvan pituuden. Suostutko siihen?»

»Mutta, armollisin herrani», sanoi nuori nainen viekkaasti hymyillen, »kuka on se onneton, joka joutuu laskemaan kaikki hiukseni yksitellen?»

»Niin tärkeää asiaa kuningas ei voi uskoa kenellekään, vaan se jää minun tehtäväkseni.»

Nuori nainen väänsi vastaukseksi kasvonsa näyttämään tyhmiltä kuin nuoren aasin naama. Varmaankin hän tiesi, että moinen liioiteltu ihmettely puki häntä hyvin.

»Teidän majesteettinne ryhtyisi siihen tehtävään? Ah, kuinka hyväsydäminen ihminen onkaan majesteetti!» Jälkimäisen lauseen hän jo sanoi ilkamoivalla äänellä, hieman ivallisesti. »Ah, mitä kaikkea teidän majesteettinne keksiikään! Entä kestääkö se kauan?»

»Kyllä, sydänkäpyseni, noin tuuhea tukka vaatii paljon aikaa. Ainakin vuoden se kestää. Mutta ehkä kauemminkin, kuten itse haluat. Onko hyvä näin, sano?»

Ihana nainen irroitti hitaasti, mykkänä, ja tuumivana, tukkansa kuninkaan kaulalta; sitten hän ravisti sen päätänsä heilauttamalla kaikille suunnille, niin että se peitti hänet edestä ja takaa tiheään tulvaansa, ja näin hiusten seasta kuin niistäkin pimeästä teltasta puhuen hän sanoi:

»Teidän pitää aloittaa heti. Ja ottakaamme pisin mitaksi. Tämä ehkä. Se on arviolta puolentoista kyynärän pituinen. Voi, voi, se tekee kipeää! Pian näpsäytän teitä, sormille…»

Hänen suunsa vääntyi itkuun, mutta kun hius oli nyhtäisty irti, hymyili hän kuninkaalle suloisesti, viekoittelevasti, ja kun Matias uteliaana toteamaan, kuinka pitkä nyhtäisty suortuva oli, mittasi sitä levitetyillä käsivarsillaan, riensi hänkin vaistomaisesti katsomaan nyhtäistyä hiuskarvaa ja ummistaen silmänsä salli kuninkaan käsivarsien kietoutua solakan vartalonsa ympärille.

* * * * *

Jokseenkin likellä Várpalotan linnaa, syvällä Bakonyn metsässä eräällä sen kauneimmista kohdista, huomaa matkustaja rauniot. Ja rauniot ovat harvinaisia tässä vanhassa metsien kuninkaassa. Eivät rosvot eivätkä santarmit rakenna. Mutta täällä oleskeli pitkät ajat vain rosvoja ja santarmeja, toinen ajoi toista takaa. Matiaksen aikana oli tämä metsä vielä aarniometsää. Läpipääsemättömän tiheät köynnöskasvit kiersivät jättiläispuiden runkoja ja niiden väliä, niin että alkueläimetkin liikkuivat työläästi tiheikössä. Mistäpä täällä olisi löytänyt ihmisasunnon? Ihmisjälkiäkin näki ylen harvoin. Siellä täällä oli nurmella musta kohta osoittamassa paikkaa, missä kerran oli palanut leirituli. Rosvot olivat siinä käristäneet karitsoja tai nuoria lehmiä, toisin sanoen punnitsematonta lihaa; punnittua lihaa ei Bakonyn metsässä syönyt kukaan.

Sattui kyllä toisinaan, että hurskas erakko rakensi majansa sinne. Siihen aikaan oli erakkoelämä vielä tuottavaa hommaa, kun kylistä kannettiin runsaat almut. Tai joku pystytti kappelin paikalle, missä jokin hänen omaisistaan oli surmattu. Nämä olivat tuon metsän rakennuksia. Mutta mainituista raunioista voi päättää siinä joskus olleen herrastalon, ja vaistomaisesti tulee kysyneeksi itseltään, kenellä lienee ollut noin hupsu oikku asettua tänne asumaan.

Metsänvartijat — sillä nykyään suojellaan metsää ihmisiltä, aikaisemmin ihmisiä metsältä — kertovat raunioista seuraavaa: »Tämä oli kuningas Matiaksen metsästysmaja; tänne hän poikkesi, kun hän oli karhunajossa myöhästynyt ja yö oli hänet yllättänyt.»

Várpalotan vanhat naiset, jotka näkevät menneisyyteen selvemmin ja perusteellisemmin, väittävät: Täällä kuningas Matias laski yksitellen hiussuortuvat kauniin unkarittaren päästä. Hän aloitti joka vuosi uudelleen, sillä alinomaa, joko hän tahtoi tai ei (tai kenties hän sittenkin tahtoi), sattui laskuvirhe.

Joka sunnuntai vieraili kauniin naisen luona rouva Bolondóczy, joka siihen aikaan niinikään oli kuulu kaunotar. (Hänen kuvaansa säilytettiin pitkät ajat Várpalotan linnassa, kunnes Waldsteinin kreivit viime vuosisadalla viskasivat sen romuhuoneeseen.)

Molemmat naiset istuutuivat silloin pylväitten kannattamalle parvekkeelle, missä he kuuntelivat metsän huminaa ja punoivat siihen surunsa ja ilonsa. Heidän kohtaloissaan oli paljon, mikä oli omiaan yhdistämään heidät toisiinsa. He olivat yhdessä saapuneet tänne Siebenbürgenistä, ja sama kuninkaallinen oikku oli saattanut heidät heidän nykyiseen asemaansa.

He puhelivat kuninkaasta, hänen suunnitelmistaan ja herroista, jotka kävivät hänen luonaan, toinen toistaan mahtavammista. Rouva Bolondóczy osasi lisäksi aina kertoa moninaisia uutisia, sillä herra Bolondóczy oli hovin ja suurten herrain erinomaisessa suosiossa, ja hän kuuli ja tarkkaili, mitä mainittavaa maailmassa tapahtui.

Tietysti keskustelu kääntyi myöskin kolmanteen kaunottareen, jalosukuiseen rouva Korjákiin. Herrat puhuivat paljon hänestä. He poikkesivat itsekin »Oravaiseen» (eli Kultaiseen ruukkuun», joksi majatalon nimi hiljan oli muutettu). »Kultainen ruukku» on perin suosittu paikka. Kolmisilmäinen Wolfgang on ainiaaksi häipynyt hämärään; »Mustassa puhvelissa» on vain silloin ääntä, kun pari yökköä on illalla lentänyt hevosten juottopaikalle ja kovasti rääkyen lepattaa hirsien ympärille.

Entä Korjákit? Heillä ei ole hätää! He rikastuvat. Heidän omaisuutensa lisääntyy niin, etteivät he enää tiedä, mitä tekisivät rahalla. Mutta miksipä eivät rikastuisi? Keittäähän kuninkaan kokki »Kultaisessa ruukussa».

Tiedetäänhän, millainen budalainen porvari on siinä suhteessa. Hän on perso kaikelle, mikä tulee »hovista»; savukin on hajuvettä hänelle, kun se tupruaa kuninkaallisen linnan savupiipuista. »Mitä? Kuninkaan kokki keittää 'Kultaisessa ruukussa'. No, sitä ruokaa meidän pitää kerran maistaa.» Vieraat tungeskelivat kuin ampiaiset hunajan ympärillä, ja paikoista oikein tapeltiin. Korjákin täytyi lisätä kylkirakennus »Kultaiseen ruukkuun». Mikä ihana ajatus olikaan ovelalla pikku Vucalla ollut, kun hän pyysi kuninkaan keittäjän lainaksi!

Tosin Pogra, keittäjä palasi vuoden kuluttua Várpalotaan, minkä Korjákit tietysti salasivat, mutta Vuca oli siihen mennessä oppinut hänen taitonsa niin täydellisesti, että vieraat hänen keittäessään ylistivät Pograa vielä enemmän kuin ennen. »Se penteleen mies keittää yhä vain paremmin», sanoivat he.

Hyvä Jumala, kuinka merkillisesti kohtalo usein johtaa ihmisten vaiheita! Sallimuksen tuhlaillessa onnea ja menestystä »mallikokoelmalle», jonka herra Rostó oli työläästi haalinut kokoon, täytyi kelpo kerääjän sietää perin epämiellyttäviä kohtauksia.

Kun hän saapui kotiin mukanaan Stefan Szilyn joukkojen saattamat kolmesataa »kerjäläistä» ja kun Nagyszebenin kreivi oli katsellut noita jänteviä miehiä, puristi hän Rostón kättä.

»Olettepa kelpo mies, Rostó-serkku! Tämän tehtävän olette suorittanut kerrassaan mainiosti!»

»Ah, armollinen herra, musta kastike [Tällä unkarilainen tarkoittaa pientä harmia, — Suom.] tulee vielä perässä. Herra luutnantilla on kirjekin teidän armollenne.»

Nagyszebenin kreivi otti kirjeen, tarkasti sinetin ja nosti sen edessä hattuaan, koska se oli kuninkaan sinetti.

Sitten hän mursi auki kirjeen ja luki sen. Samassa hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan.

Sitten hän viittasi Rostón mukaansa, ja he menivät molemmat hänen työhuoneeseensa, missä hän epätoivon vimmalla kävi tuon viheliäisen ukon kimppuun, joka nimitti itseään Mikael Rostóksi ja jolle hän oli suvainnut antaa luottamuksensa.

»Ja kuule nyt, sinä vanha hölmö, joka kirottuine neuvoinesi ja lörpötyksinesi olet syössyt minut mestauslavan juurelle! Sinä et pääse niinkään vähällä tästä asiasta. Jos minun pääni kierähtää, saa sinun pääsi näyttää sille tietä, sillä minullakin on jus gladii (miekkaoikeus). Koirat nuolevat veresi, ellet saa muutosta aikaan. Ja se on mahdollista vain, jos sekä sinä että minä käymme koko Siebenbürgenin ristiin rastiin ja missä vain näemme kauniin naisihmisen vaihdamme sen tavaralla ja rahauhrilla sekä erilaisilla juonilla szelistyeläisnaiseen, siirtäen kaunottaren tänne ja meikäläiset vice versa sinne, jotta kun kuningas tulee metsästämään, hän täällä tapaa vain kauniita ja somia, mistä sitten voimme saada suuren palkinnon korvaukseksi.» [Historiallista; Thomas Kászonin kronikasta.]

Ja niin tapahtuikin. Ihan kuollakseen pelästynyt Dóczy antoi böömiläisille kunnolliset vaatteet ja pani ne määräyksen mukaisesti asumaan Szelistyeen. Hän antoi heille runsaasti maata ja sääsi Stefan Szilyn pyynnöstä ihmisystävällisiä poikkeuslakeja, joiden nojalla he voivat menestyä ja viihtyä. Mutta heidän tuli naida vain kauniita naisia ja tyttöjä. Hän sanoi heille, että syksyksi hän itse (Nagyszebenin kreivi) toimittaisi jokaiselle heistä niin kauniin vaimon kuin miessilmä ikinä voi toivoa.

Pelko on suuri herra, ja pahempi kuin salamanisku on uhkaava pilvi. — Ylös, Rostó, — sanoi vanha prefekti itselleen ja ryhtyi virkamiehineen ja uskottuineen tyystin tutkimaan koko Siebenbürgeniä haaliakseen kokoon kauniita naisia ja tyttöjä, tietysti maaorjia (kuten metsästä haetaan maukkaita fasaaneja) ja houkutellakseen ne Szelistyeen, muutamat kauniin sanoin, toiset muita keinoja käyttäen, avaten milloin kalleuksilla täytetyn arkun, milloin muita ovelan ihmisjärjen työntölaatikoita.

Kaikki suoritettiin kuumeisen kiireesti, koko kesä touhuttiin, ja se onnistui.

Kun metsästyskausi alkoi, oli Szelistyessä suoritettu laaja perkaus- ja istutustyö loppuun. Karut naiset oli siroitettu kaikkiin ilmansuuntiin, ja joukko ylen kauniita oli haalittu Szelistyeen kaikilta tienoilta, niin ettei sitä »helluntaimallia», jonka kuningas oli pidättänyt Várpalotaan, olisi voitu verratakaan näihin yhteen kohtaan kasattuihin keijukaisiin. Milloinkaan sitä ennen ei ollut noin lauha tuuli puhaltanut böömiläisille kuin nyt näille. Jokainen rampa böömiläinen sai ylen ihanan naisen, jonka veroista kuningas Podjebradkaan kotonaan »kultaisessa Prahassa» ei koskaan ollut syleillyt.

Hinkalot kävivät kyllä tyhjiksi, ja pelloilta hävisi yksi ja toinen härkäpari, mutta lopuksi voi Nagyszebenin kreivi sentään helpotuksesta huokaisten sanoa: »Nyt saa kuningas tulla.» Fogarasin keväiset kauriitkin olivat sillä välin varttuneet; niistä oli tullut kauniita solakoita kaurisneitoja. Mutta kuningasta ei kuulunut.

Hän oli ehkä unohtanut koko asian — tai ei päässyt muilta tehtäviltään. (Olihan hänellä kyllin paljon työtä.) Eipä sillä väliä. Hän tulee joskus toiste katsomaan paratiisiaan! Sillä varsin pian oli halki koko Siebenbürgenin levinnyt tieto kauniiden naisten kylästä, ja Szelistyetä sanottiin »kuninkaan paratiisiksi.»

Mutta kuningas ei tullut seuraavanakaan vuonna. Dóczy kutsui häntä kyllä katsomaan Szelistyen kauniita naisia. »Tulen kyllä joskus», kuului vastaus. Alati vain »joskus». Dóczy odotti, odotti yhä, ja missä ikänä sukelsi esiin kaunis nainen ja Dóczy sai siitä tiedon, hankki hän kaunokaisen itselleen, sillä nyt hän jo piti kunnia-asiana päästä esittämään kuninkaalle yhä kauniimpia naisia. Hän houkutteli naisen uutiskyläänsä; olkoon tämäkin orvokki lisäämässä kuninkaan paratiisin ihanuutta.

Herra Rostó itse muutti vanhoilla päivillään Szelistyeen. Hänestä tuli »custos pulchritudinis» (kauneuden vaatija), joka tilanomistajan nimessä huolehti naisten pukimista ja niinikään heidän ihonsa hienouden ja raikkauden pysyväisyydestä. Hän kiehutti keittiössään moniaita taikalääkkeitä yrteistä ja ruohoista ja tarkkasi, etteivät böömiläiset antaneet naistensa toimitella raskaita töitä. Kun naiset eivät suojelleet kasvojaan auringon paahteelta, moitti hän heitä: »Luuletko siis, sinä hanhi, että nuo kasvot ovat sinun omaisuuttasi?»

Se oli virka, johon kuului verrattain laaja toimiala. Sitäpaitsi se oli todellakin harvinainen, sillä ei ennen eikä jälkeen kukaan ole hoitanut sentapaista tointa. Ainakin tällä yhdellä ovat virkapaikat Unkarissa vähentyneet.

Hän huolehti, etteivät naiset menneet ulkoilmaan perin kylminä talvipäivinä, jotta eivät saisi nenäänsä punaiseksi, etteivät he käyttäneet liian tilavia kenkiä, jotteivät heidän jalkansa tulisi leveiksi. Ja kun syntyi tyttölapsi, rupesi hän sen kummiksi ja alkoi jo lapsen maatessa kätkyessä vaalia sen kauneutta.

Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun ei kuningas kumminkaan tullut…

Kerran olivat turkkilaiset esteenä, toisen kerran hän taas soti Fredrikiä vastaan. Myöhemmin hän meni naimisiin — siitä huolimatta hän olisi voinut tulla. Pian hän taas joutui riitaan Podjebradin kanssa — eikä tullut, kerta kaikkiaan ei.

Aika kului, vuosi toisensa jälkeen häipyi, kuninkaallisesta nuorukaisesta oli varttunut vakava mies; hän oli kenties jo vallan unohtanut ruusutarhansa, kun se jo itsestään versoi; sillä mitä ihanimmat ruusut ja nuput kasvoivat siellä. Rintalapsista, jotka herra Rostó kerran oli kantanut kasteelle, oli kehittynyt ihmeen ihania neitoja ja komeita kauniita nuorukaisia.

Nämä menivät keskenään naimisiin, ja uudesta keväästä puhkesi uusia nuppuja, kauneudesta syntyi uutta kauneutta…

Ja huhu kulki yhä etäämmälle Matosista Tiszaan asti ja toiselta puolen Oltiin saakka ja vieläkin kauemmaksi; se kertoi, että Szehstye-nimisessä kylässä pelloilla ja niityillä käyttelivät sirppiä ja haravaa niin ihmeellisen kauniit naiset, että vain kuninkaat uskaltavat uneksia sellaisista. Paimenpillien kaihoisat huhuilut tarinoivat tästä ihmeestä, ja suurten herrain petolliset ajatukset kiertelivät tätä asiaa kuin haukka uhriaan.

Maailma kuuluu sille, joka pitää silmänsä auki. Jokainen oikea nuorukainen halusi noutaa itselleen vaimon Szelistyestä. Mutta parooni taas halusi saada sieltä lemmityn.

Szelistye in floribus. Kaikki tulivat sinne. Läheltä ja kaukaa saapui miehiä naidakseen sieltä; niitä tuli koko Unkarista, Moldausta, Valakiasta. Aina oli Szelistye täynnä kosijoita. Monet tulivat sinne, vaikka olivat jo naimisissa, ja vanhat vain saadakseen nähdä sen ennenkuin kuolivat.

Aluksi Nagyszebenin kreivi pelkäsi, että hänen kaunottarensa ryöstettäisiin joka ilmansuunnalle ja että kaikki olisi silloin lopussa. Hän alkoikin säätää ankaria lakeja »viennin» esteeksi, mutta kokemus näyttää päinvastaista — mundus se expediet.

Asia järjestyi käytännöllisessä Siebenbürgenissä itsestään. Jos kellä oli kaunis tytär kehittymässä voittoisaksi kaunottareksi, voi hän kuulla selkänsä takana kuiskattavan: »Tuo herättäisi huomiota Szelistyessäkin!»

Toisen kerran taas sanoivat ihmiset: »Mikä vahinko, ettei kukaan täällä huomaa tyttöä! Szelistyessä hän voisi löytää onnensa!»

Ah, Szelistyessä! Niin, tietysti! Szelistyessä, näyteikkunassa. Kaunottarien aarreaitassa, jonne koko maailma tulee, lisäksi aikoen »valita».

Siitä kehittyi tapa, että kauniit lesket, mikäli voivat, muuttivat suruvuoden loputtua Szelistyeen ja suloiset, kasteenraikkaat nuoret tytöt lähetettiin niinikään Szelistyeen, missä heidät pantiin täysihoitoon sukulaisten tai tuttavien luo. ..

Kuinka he olisivat vähenneet! Niin kauan kuin maailma seisoo, eivät kauniit naiset Szelistyestä vähene.

Mutta kuningas ei tullut sittenkään. Hän ei enää tiennyt Szelistyen kylää olevankaan… Hän vanheni, hänellä oli muita asioita päässään. Hänelle koitui paljon ikävyyksiä ulkoisista vihollisista, mutta hän kukisti ne; enemmän surua tuottivat hänelle kuitenkin harvainvallan herrat, mutta näitä hän ei voinut edes kukistaa.

Ja he menivät vallan liian pitkälle. En aio puhua Szelistyestä (vaikka sielläkin elettiin tarpeeksi hurjasti). Szelistye on vähäpätöinen paikka; sen voisi vielä antaa anteeksi. Mutta koko maailma huokaili harvainvallan ikeen alla.

Juuri siihen aikaan kerrottiin Ranskan kuninkaan Henrik III:n antaneen Boillantin kreiveille erikoisoikeuden ankarana talvikautena tapahtuvilla metsästysretkillä surmauttaa kolme neljä ajometsästäjää (maaorjiansa), jotta he voisivat lämmittää paleltuneita jäseniään niiden veressä. He tekivätkin niin, nuo jalot kreivit — kyllin usein — ah, hyvä Jumala, kuinka kaukana utuisessa tulevaisuudessa ovatkaan vielä Robespierre, Marat, Danton…

Harvainvalta tuotti meilläkin kuninkaalle paljon vaivaa; se kiristi häneltä oikeuksia ja erikoisetuja, sorti ja kiusasi kansaa.

Mutta erään keihäsmiesten vartioiman herraskartanon pihalla leikki ja juoksi jo siihen aikaan pellavatukkainen, pulloposkinen poikanen, joka sitten miehistyttyään ilmestyi linnojen ja kartanoiden eteen meluavan, sirpein ja viikattein aseistetun verenhimoisen talonpoikaisjoukon etunenässä:

Toistaiseksi harvainvalta askarrutti vain kuningasta.

Kun maassa oli rauha, olivat he hänen vihollisiaan, mutta koska hänen hallituskautenaan tuskin milloinkaan vallitsi rauha, ei hän voinut olla heidän tukeaan vailla.

Sodassa, rauhassa, alati vihollisten parissa, kuningas unohti Szelistyen kokonaan; kenties hän ei koskaan ajatellutkaan sitä.

Vain yhden ainoan kerran sukelsi tuo nimi esiin suurten maailmantapahtumien yhteydessä.

Kun hänen majesteettinsa piti hovia Wienissä, esitti valtakunnanpalatini hänelle alustavan sopimuksen, joka sisälsi sulttaanin rauhanehdot.

Monien pykälien joukosta Matias keksi seuraavankin: »Hänen majesteettinsa sulttaani luopuu kaikista hallussaan olevista linnoista ja linnoituksista sekä niihin kuuluvista alueista ja haluaa saada korvaukseksi vain omistusoikeuden yhteen ainoaan Siebenbürgenin kylään, Szelistyeen…»

»Mitä se merkitsee?» kysyi kuningas hämmästyneenä. »Mitä hän sillä kylällä tekee?»

Palatini hymyili.

»No niin, armollisin herrani, kyllä vuohi hyvin tietää, missä on suolaa. Sen ovat sulttaanin asiamiehet vainunneet. Szelistyessä asuvat maailman kauneimmat naiset ja tytöt; sieltä voisi sulttaani aina täydentää haaremiaan, alati uudistaa sen.»

Kuningas pudisti päätänsä, ollen loukkaantuvinaan. »Ja sen olette minulta tähän saakka katalasti salannut?»

»Riittäähän, kun nyt sanon sen teidän majesteetillenne», tuumi palatini.

Ja istuessaan suuressa nojatuolissaan, jota leijonanpää koristi, kuningas osoitti, tuhlaamatta monia turhia sanoja, yksinkertaisia vain polvia myöten kääreihin kiedottuja jalkojaan.

»Tällä yhdellä oli ratkaisuvalta.»

Ja se yksi, jolla oli ratkaisuvalta, oli — luuvalo.