SISÄLLYS:

1. Eräs talviaamu. 2. Varsa. 3. Ketunpyynti. 4. Potaska. 5. Västäräkit. 6. Rainar Holm. 7. Metsikananpoikanen. 8. Metsänpeitossa. 9. Talkoissa. 10. Joulu.

1.

ERÄS TALVIAAMU.

— "Poika!"

Ei vastausta.

— "Poika, valvotko sinä?"

Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.

Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään lattialle.

Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.

Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan huoneesta.

— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.

Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.

Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.

— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.

Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.

— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti ruvetakseen pukeutumaan.

— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli. "Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.

— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa, ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.

Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten, jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona. Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.

Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen harjannetta.

Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.

Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.

Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:

— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."

Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.

Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.

Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.

— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.

Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli täytyi rakentaa.

Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.

— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan. "Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."

— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.

Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.

— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.

— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.

Mutta vaikkakin talo oli kuin harakanpesä, oli siellä Villestä ja Ollista muuta hauskempi kuin Uudellamaalla, jossa he olivat asuneet ennen.

Paljo oli tosin työtä, olipa niin paljo, ettei aika yrittänyt riittää. Mutta ihmeellistä kylläkin oli se Villestä, ja Ollista miltei juuri niin kuin olla pitikin. Tietysti on erotusta työssä ja työssä niinkuin kaikessa muussakin.

Koulunkäynti, jos kaikki koulutuntia voinee työksi sanoakkaan, oli tukalaa. Osa aineista ei kylläkään ollut tuhottoman ikäviä. Maantieto ja luvunlasku miltei hauskoja. Mutta ulkoluku ja kirjotukset, kun ei pieninkään mustepilkku saanut vihkoa tahrata, oli sietämätöntä. Istuppas sitten huoneessa tunti toisensa perästä, kun lumi loisti päivänpaisteessa ja kuura kimalteli koivussa, ihan kouluhuoneen ikkunan edessä, ikäänkuin houkutellen ulos, jossa Malmi ja toiset miehet kaikilla hevosilla ajoivat mutaa suolta. Se ei ollut helppoa! Tai kuulla Antin vetävän Kimolla lumirekeä, joka vielä nykäsi juuri koulu huoneen nurkkaa. Eikä saanut olla mukana. — Silloin ei ollut hauska päntätä päähänsä kuninkaita ja ristiretkiä ja laskea pitkän pituisia jakolaskuesimerkkiä. Eikä silloin opettajan sanellessa tuossa tuokiossa muistanut kirjotetaanko tehtä vai dehtä.

Entäpä kuulla opettajan myötäänsä hokevan:

— "Elsa on laskenut oikein! Elsa on ainoa, joka on lukenut läksynsä! Elsa on ainoa, joka on kirjottanut oikein!"

Elsa! Oliko se sitten ihme! Kahta vuotta Villeä vanhempi, ja aikaa niin rosialti.

Ei, koulutyö, joksi opettaja sitä nimitti, ei ollut hauskaa. Mutta olipa sentään niin paljo muuta! Päästäppä taas aukomaan teitä kunnon pyryn perästä, kun kaikki portaat ovat hautautuneet suuriin kinoksiin ja portinpatsaat vain hiukan pilkistävät, ja navetanylisen portaat ovat lumivuorena! Tuskin vain oli hauskempaa kaivaa ja louhoa tunnelia Alppien läpi, josta opettaja oli kertonut, kuin puhkasta sellaisia kinoksia, varsinkin kun lumi oli niin tiukassa, että voi sen lohkoa suuriin neliskulmaisiin kappaleihin, niin suuriin, että ne töin tuskin jaksoi lapiolla kohottaa.

Villen ja Ollin eteiseen tullessa pilkotti tuli konttorin oven raoista. Ulko-oven salpa oli avattu, ja lumiset jälet matolla ilmasivat isän jo käyneen ulkona.

Kas vain, suuren halkolaatikon kansi oli auki. Ville koetteli kädellään halkolaatikkoa. Ei kapulaakaan.

— "Minähän tahdoin, että olisimme eilen tuoneet yhden kuorman lisää", hän nyrähti itku kurkussa.

— "Ennätetäänpä tässä", tuumaili Olli vetästessään nahkahiihnan vielä yhtä reikää tiukemmaksi kiinittämään lyhyenlaista ruskearuutuista päällysnuttuaan, joka ennen muinoin, ammoin sitten oli pitkänä komeana matkanuttuna seurannut Vihtori-enoa Englannista.

— "Sen koommin en enää siihen nappia ompele", oli äiti jo mennä talvena tuskitellut. "Ne kestävät kuitenkin vain sen ajan, jonka nuttu naulassa riippuu. Ollin on mahdotonta oppia vaatteitaan hoitamaan."

Ollipa löysi hiihnan ja pyöräytti sillä nuttunsa kiini. Se oli yhtä hyvä kuin monet napit ja näytti miesmäiseltä. Niinhän ne rengitkin pitivät pakkasella. Kun nuttu sitä paitsi ei milloinkaan enää napittamisen takia puristanut, ei myöskään huomannut sen kapenemistaan kapenevan, mikäli Ollin selkä levisi ja hän itse tanakoitui ja pyöristyi. Olipa tosiaankin vaikea uskoa häntä kymmenvuotiseksi. Ja jollei hän aina olisi pysynyt Villeä tuumaa lyhempänä, ei kukaan olisi aavistanutkaan, että hän oli kokonaista vuotta nuorempi, päivälleen vuotta nuorempi.

— "Melkeinpä kuin kaksoset", virkkoi äiti, kun puhe siihen kantautui, "ainoastaan kahden tunnin ero. Mutta Olli oli kookkaampi. Oi, semmoinen lihava mösseli! Mutta kiltti hän oli niinä aikoina. Vain nukkui ja söi ja söi ja nukkui. Ei hän milloinkaan edes hiiskahtanutkaan."

Toiset häntä muistivat kiusata, että hän vain "nukkui ja söi ja söi ja nukkui."

— "Elä ole milläsikään", isä lohdutteli. "Siitä voimistuu. Ja Suomi tarvitsee vahvoja käsivarsia ja leveitä hartioita. Paljo täällä on tehtävää: laajat alat raivattavat ja syvät ojat kaivettavat, hallasuot hävitettävät."

Jollei tuuli olisi ollut niin pureva, eivät Ville ja Olli olisi pakkasesta vähääkään välittäneet. Eipä tainnut olla kuin kaksitoista astetta, ja olihan usein ollut kaksikymmentäkin, jopa kerran kolmekinkymmentä. Mutta tuuli oli kiusallinen. Se nipisti nenää ja korvia ja pisteli tuhansin neuloin poskia ja silmäin ympäryksiä ja joka paikkaa, mihin se vain pääsi tai ylti. Olli veti hattunsa reuhkat korvilleen, niin että silmät vain kapeana viiruna näkyi, ja kompastui suurine saappaineen kynnysrautaan.

— "Kylläpäs nyt on pimeä", hän ärähti. "Voisi se kuitenkin hiukan paremmin valasta tuo kuu-polonen."

— "Elä niin sano", neuvoi Ville, "saattaa synniksi lukeutua. Kummankos vuoro on olla hevosena?"

— "Tietysti minun", Olli vastasi yrmeästi. "Kenenkäs muuten!"

Ville oli jo aukassut keittiön korkeiden portaiden alla olevan heidän oman säiliönsä oven ja vetänyt sieltä halkokelkan. Jollei olisi ollut niin hämärä, olisi ken hyvänsä voinut nähdä, että se oli huononpuoleinen vanha kelkka, johon Ville ja Olle olivat laittaneet aisat ja vääntäneet vitsakset kaplastenpäiden väliin aivan niinkuin miesten työreissä.

Vielä vitkastellen ja vastahakoisesti aisoihin astuessaan oli Olli hyvin vihainen. Mutta niin pian kuin hän oli valjaissa, ei hän ollutkaan enää Olli, vaan virkeä ja vallaton nuori hevonen, Ilo, joka hirnahdellen ja pää painuneena kohotteli polviaan, tömisytti jalkojaan ja halkoreki perässään porhalsi poikki pihamaan, niin että lumi ympärillä pyrysi. Villellä, joka ajoi, toisin sanoen piteli kelkkaa kaplastenpäistä, oli täysi työ pysytellessä mukana, ja jyrkässä käänteessä pirtin nurkkauksessa sai hän olla varoillaan, ettei tyhjä kelkka kaadu.

Huimaavaa vauhtia tallin ohi kiitäessään he kuulivat Antin siellä puuhaillessaan viheltelevän, ja hevosten kavioiden lakkaamaton kopse kuului pilttuista. Olli s.o. Ilo hiljensi kulkuaan, heitälsi päätään ja hirnahti. Mutta samassa tulla tupsahti kylmä pyrylumipälvi katolta. Hän painoi taas leukansa rintaa vasten ja jalkansa tallimäen kovaksi tallattuun lumeen ja kiiti vinhaa vauhtia loppumatkan halkovajaan.

Niinkuin konsanaankin hyvästi kasvatettu hevonen hän pysähtyi ihan vajanoven eteen, heti kun Ville oli sanonut ptruu. Ja oikeana Ollina hän sitten Villen kanssa latoi kuorman.

Suuri kelkka täynnä koivuhalkoja painaa aika paljon varsinkin kun lumi pakkasella pureutuu lujaan kylmiin jalasrautoihin eikä puhurin poika soisi sen kepeästi kinoksessa kulkevan.

Jospa sitä paitsi sekä hevosen että miehen täytyy ennen aamiaista, kello kahdeksaa, ainakin kahdesti lukasta kaikki aamupäiväläksyt, rientää siis minkä ennättää, niin eipä ala pakkasella olla halonvetäjälle enää asiaa.

Jo ensimäisen kuorman konttorin eteisen halkolaatikkoon tyhjennettyään Olli riisui hiihnan ja nosti hattunsa reuhkat. Ja kun laatikko kolmannesta kuormasta täyttyi, heittivät molemmat päällysnuttunsa tyhjälle kukkapöydälle ikkunan luo.

Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä auringon nousevan.

Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään keskustelivat pyrystä.

Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja suureen eteiseen.

Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä tähystää lämpömittaria.

— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri tuli huoneeseen.

Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen. Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.

— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."

— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt polosia!"

Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua, niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.

— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla, äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."

Äiti puisti päätään.

— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi, miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.

Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo ulkona.

Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.

Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin. Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen: Virkku.

Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.

— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"

Olli oli jo melkein portailla ja hirnahti uudestaan.

— "Eivät ole", selitti Hanna. "Mitä lienee vieraita kulkijoita."

— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan? Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"

Kelkka jäi portaiden eteen. Hevonen ja ajaja kopistelivat lumen saappaistaan, kalauttivat kantapäitä yhteen ja hatuillaan harjasivat nutuistaan irtonaisen lumen, kunnes he Karoliinan mielestä olivat tarpeeksi siistit.

— "Tulkaa sisään! Tulkaa sisään!" hän huusi.

Hän oli tavattoman tarkka, ettei vain lunta hituistakaan maitohuoneeseen tulisi, eikä milloinkaan liian aikaiseen huutanut.

Villen ja Ollin hitaasti juodessa lämmintä maukasta maitoa Karoliina heitä puhutteli. — Hehän olivat naapuripitäjästä, jossa hän oli ollut palveluksessa, ennenkuin kaksitoista vuotta sitten tuli tähän taloon. Se oli tunnettu virkeistä hevosistaan ja semmoinenpa näkyi heilläkin olevan, oikein oiva juoksija. He olivat varmaan tukinajossa Sulkolaan, jonne taas tänäkin talvena kuuluttiin vedätettävän kaksikymmentätuhatta tukkia. Vai aikoivatko ehkä pappilan rakennukselle?

Karoliina se vasta osasi keskusteluaineita keksiä! Ja joka aamuksi uutta! Sillä muina aamuina paitsi sunnuntaina hän huusi heidät maidonjuontiin. Sunnuntaisin ei halkoja vedetty, eikähän kukaan silloin kulkenut työnhaussa.

Ville ja Olli vastasivat vain myöntäen tai kieltäen, lämpiminä ja läähättäen maitoa juoden. Käsiselällään Ville pyyhkästä hotasi suutaan, ennenkuin veti kintaan käteensä.

— "Suurkiitosta!" hän sanoi ensin Karoliinalle ja sitten Hannalle.

Ja Olli teki ihan samalla tavalla:

— "Suurkiitosta!"

— "Terveisiä tytöille, jos satutte ajamaan Mikkolan ohi!" sanoi Karoliina, muksauttaen jos niin sopeutui, Ollia pari kertaa selkään hellävaroin, mutta silti tuntuvasti.

Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti. Ja sillä lailla hän sitä osotti.

Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt. Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.

Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan kestäneet.

— "Onko sinulla nälkä, poika?" hän kysyi.

— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään historialäksystä.

Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.

— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja aukasi Maamme kirjan.

"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös' on haihtuva ja valonriemu voittava."

— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen säkeistö, viimeinen säkeistö."

"Sä nouse nuori maani armas, mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras, jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan! Ja loistoon aamun kirkkahan! —"

"Ja loistoon aamun kirkkahan, ja loistoon aamun —"

Samassa hän vaikeni. Isä tuli huoneeseen.

— "Täällähän taitaa olla pari tämän talon unikekoa", isä virkkoi, kumartuen katsomaan, mitä he lukivat.

— "Luuletko sinä, että hän oli pahoillaan?" kysäsi Olli hiljaa isän poistuttua ruokasaliin.

— "En luule; hän nipisti minua korvasta", vastasi Ville. "Mutta toisina aamuina meidän täytyy nousta varemmin. Minä olen varma, että isä itse oli käynyt porstuassa tapailemassa halkoja konttoriin, ja laatikko oli typötyhjä."

— "No, kylläpä tässä kaikessa tapauksessa ennätetään", tuumaili Olli ja rupesi hänkin Maamme kirjan säkeistöjä opettelemaan. — "Tuhanten — rantain — partahilla — herä — jä — armas —"

2.

VARSA.

Kouluhuoneen ovelle koputettiin, ja äiti pilkisti huoneeseen.

— "Neiti!" hän sanoi. "Olkaa hyvä ja pistäytykää hieman täällä, neiti!"

— "Mene paikoillesi, Olli, ja istukaa sitten oikein hiljaa", neuvoi opettaja mennessään hiuksiaan silittäen.

Tämä keskellä maantietotuntia, kun Olli oli kartalla näyttämässä. Hän oli juuri ihan kerrassaan hölmähtänyt eikä tiennyt tämän taivaallista keskimäisestä vesistöstä, joka onkin Suomen vesistöistä vaikein. Järvi järven vieressä ja virta virtaa seuraa niin likekkäin, että se osa karttaa muistuttaa sinistä taivasta, jossa pilviä ajelehtaa. Vähemmästäkin voi pää pyörälle mennä.

Olli meni paikoilleen pyöreän koulupöydän viereen ja huokasi syvään istahtaessaan.

— "Voi, tätä maailman touhua", hän huoahti ja avasi maantiedon.

— "Siellä on kai kahvikestit", arvaili Elsa. "Minusta kuulostikin eteisen ovi käyvän. Siellä on varmaan vieraita."

— "Viitasaaren reitti, Saarijärven reitti ja Rautalammin reitti yhtyvät Sara vedessä ja laskeutuvat Kuhankosken kautta Leppäveteen", Olli luki. "Luuletko meidän kaikkien saavan kahvia Leenin syntymäpäivänä niinkuin Elsankin?" hän kysäsi kääntymättä erityisesti Elsaan tai Villeen. "Se on ensi viikolla. Leppäveteen, joka Haapakosken kautta virtaa Päijänteeseen."

— "Olkaapas siinä hiljaa!" kehotti Ville. "Aina te siitä kahvistanne. Viime kesänä minä sain Matin luona kahvia joka päivä, toisinaan kahdestikkin. Matin isoäiti kaatoi vain. Ole niin hyvä, ja sitten hän pani kolme neljä korppua ja piparkakkua teevadille."

— "No, se nyt on kuultu moneen kertaan", nyrähti Olli. "Ensi kerralla onkin minun vuoroni mennä sinne. Paniko hän aina teevadille?"

Samassa ovi hiljaa aukesi, juuri sen verran, että suuri, tummansininen piippalakki, harmaalla jäniksennahkalla reunustettu, ja lakissa pikkusen tytön oikein toimevan näköiset kasvot sopi siitä tirkistämään.

— "Leeni!" nuhteli Elsa.

— "Pojat hoi! Minäpä tiedän jotain, jota te ette tiedä, mutta enpä sano", ilmotti Leeni ja pyyhkäsi tulipunaisella villalapasellaan melkein yhtä punaista nenäänsä.

— "Niin, että täällä on vieraita tietysti", toimesi Ville.

— "Ehkä Maikki-täti?" arvaili Elsa.

— "Ei, ei, ei sinnepäinkään. Ettepä arvaa. Ettepä arvaa." — Turhaan hän koetti pidättäytyä ilmottamasta, mitä hän yksin tiesi. "Tallissa on varsa! Minä olen nähnyt sen! Se on ruskea ja sillä on suuret silmät!"

Ville oli kavahtanut seisalleen.

— "Onko se totta?" hän kysyi. "Olli, nyt on meilläkin varsa niinkuin Mattilassa."

— "No, sitäpä tässä odotetuinkin", sanoi Olli.

— "Mikähän sille nimeksi pannaan?" mietti Elsa. "Ehkäpä Loordi?"

— "Kylläpä sinä olet typerä", vastasi Olli. "Ensinhän pitää tietää, mikä se on."

— "Se on ruskea ja näin korkea", tiesi Leeni, joka oli jo huoneemmaksi niehentynyt. "Antti pyysi minua tulemaan talliin sitä katsomaan. Minä olen taputtanut sitä."

— "Uh, miten olet olevinasi. Ja äiti on kieltänyt sinua talliin menemästä", sanoi Olli.

— "Minusta juuri te itse olette olevinanne", virkkoi Elsa loukkautuneena, "ikäänkuin se olisi teidän varsa enemmän kuin toistenkaan."

— "Kunpa tämä tunti loppuisi", huokasi Ville ja vilkasi kaihoten ikkunasta pihalle.

Aurinko paistoi häikäsevälle lumelle. Oli niin hiljaista. Ikkunalaudalla kyykötti varpunen pää siipien väliin kaivautuneena ja niin pörröisenä, että luuli sitä harmaanruskeaksi höyhenpalloksi. Se oli tietystikin jo tallissa käynyt, mutta kummallista oli, ettei se mieluummin istunut tallin ylisellä katselemassa uutta pikku varsaa. Ville kyllä tiesi, mitä hän olisi varpusen sijassa tehnyt.

Onneksi opettaja palattuaan kutsui Elsan kartalle. Mutta Elsakin, joka muuten niin hyvästi osasi, oli oikein hajamielinen. Myötäänsä hän näytti väärin ja Leppäveden asemesta hän sanoi Puulaveden. Pahimmin hän kompastui nimittäessään Vuoksenvirtaa Saimaan kanavaksi.

— "Mutta Elsa", sanoi opettaja, "ajattelehan nyt hiukkasen. Tämähän on —"

— "Saimaan kanava", Elsa taas vastasi.

— "Ei, tämähän menee päin mäntyyn", surkeili opettaja. "Oma maamme täytyy meidän tuntea yhtä hyvin kuin oma kotitalomme."

Ja hän näytti itse alusta loppuun keskimäisen ja kaakkoisen vesistön. Mikäs ihme näyttäessä, kun osasi niin hyvästi! Kaikki oli kartalla niin helppoa ja luonnollista hänestä. Mutta kyllä oli vaikea sinä päivänä seurata.

Pieni ruskea varsa suurine kirkkaine silmineen tulla tupsahti tuon tuostaankin sekä Villen että Ollin ja kartan väliin. Kun Antti edes olisi tallissa sitä vaalimassa. Niin pikkiriikkinen varsa kyllä hoitoa tarvitsee. Karoliinahan myötäänsä hyppäsi navetassa vain yhden ainoan vasikan tähden. Ehkä Antin oli täytynyt mennä korsuun pehkuja hakemaan. Eipä siellä illalla heidän tallissa käydessään ollutkaan paljoa jälellä. Kukapa olisi sitä aavistanut niin pian. Vielä eilen oli kaikki niinkuin viime viikollakin, kun he pakkasen tautta muuttivat Tuiman ovensuusta etäisimpään suureen tyhjään nurkkapilttuuseen. Ja nyt oli siellä pikku varsa. Ehkäpä se makasi. Kunhan vain olisi sillä ollut kylliksi pehmeä.

— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.

— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole hyvä ja tuo se minulle."

Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:

Muistutusvihko Martti Olavi Sommerfeldt.

Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi pahempaakin seurata.

— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.

— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja, kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.

— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli. "Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."

Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin rajusti, että oikein tärisi.

— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän kädestään ja nousten paikaltaan.

Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.

— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."

— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän. "Päinvastoin."

Ja hän nauroi niin imelästi, että Villeä ja Elsaa ja Olliakin nauratti.

Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain alle, jossa se oli ollutkin.

Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.

— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan ohi.

— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat — koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.

— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista rientänyt.

— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa. Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään", hän lisäsi. "Katsohan!"

Mutta ennenkun isä ennätti ikkunaan, oli jo viimeinenkin vilaus Elsaa löyhyvine hameineen ja liehuvine liinapalmikoineen kadonnut pirtinnurkan taa.

— "Ilo ylimmillään!" arvasi isä. "Pitäneehän tästä meidänkin lähteä tulokasta tervehtimään. Et kai sinä ole käynyt?"

— "Minulla ei totta tosiaan ole aikaa semmoiseen", vastasi äiti. "Koko aamupäiväni suli vierasten takia."

Mutta meni hän silti.

Malmi seisoi pirtinportailla päivälliselle menossa.

— "Vai menee rouvakin uutta varsaa katsomaan", hän sanoi tervehtien.

Pisti kirveensä porstuan ovesta ja seurasi toisia.

— "Tuleepa sieltä aika lailla varpaisväkeä", tuumaili Antti, joka seisoi tallin ovella. "Rouvakin."

— "Jo vain. Tulkaa, Antti, keittiöön päivällisen perästä, niin ryyppäätte kupin kuumaa", pyysi äiti hyväntuulisena. "Missäs se pienokainen on?" hän kysäsi, totuttuun tapaansa hamettaan kohottaen, vaikka talli oli putipuhdas kuin salin lattia ikään.

Talli oli aina siisti, juuri niinkuin isä tahtoi, ja niinkuin kolme vuotta rakuunarykmentissä palvellut tallirenki itsekkin tallinsa hoitaa tiesi. Mutta sinä päivänä se reten hohti.

— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —" hän lisäsi huoahtaen.

Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti sen lasit hangannut.

Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi Virma, Poju ja Eira. Etäisimpänä Tähti ja toisella puolen Kimo, Veikko ja Liinu. Tähteä vastapäätä suuressa omassa osastossaan Tuima itse.

Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa. Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän, kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.

Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen. — Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!

Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen koulunutun kaulukseen.

— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."

Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.

Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin: kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain sanat kiitoksia, rouva. Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui: ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!

Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella. Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä tulivat huoneeseen.

— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään se."

Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja vei pois.

— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi", jatkoi äiti.

Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla. Jotain oli tekeillä.

Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle, joka istui lähinnä häntä.

— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle", sanoi isä viimein.

— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."

Villen hevonen! Villen varsa! Leikkiäkö vain?

Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän yläpäässä isän ja äitin luona.

— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen ilon hälvettyä.

— "Tietysti", myönsi isä, "jokainen vuorostaan. Oikeassa olet, että toisiakin ajattelet."

— "Mutta siihen mennessä hänen täytyy oppia paljoa varovammaksi. Ja Villen tästedes" toivoi äiti. "Oikein minua säälitti teidän koulunuttunne tallissa tänään."

Ville päätti heti muuttua kerrassaan toiseksi ja alkujen aluksi hän syödä nihersi niin sievästi kuin olisi kylässä ollut. Ruualta päästyä Olli siunatessaan piti käsiänsä ristissä muuta kauvemmin kuin tavallisesti ja äitiä ja isää kiittäessään hän kumarsi syvempään kuin muulloin.

Olli oli hiljainen ja vakava. Suuri on ero omistaa varsa tai että on luvattu varsa, josta ei kukaan edes aavistakkaan, milloin se tulee. Mutta hyvähän tuo oli, että Villellä oli varsa. Olihan se tavallaan heidän varsansa.

— "Saanhan minä joskus ajaa sinun hevosellasi?" kysyi hän Villeltä, kun he päivällisen jälkeen tulivat pihalle. Isä oli kieltänyt heitä menemästä talliin, ennenkuin iltasella, mutta voivathan he juosta pyyhältää tallimäelle Anttia tapaamaan.

— "Saat tietysti, toisinaan", myönsi Ville. "Mutta sitten kun saat oman hevosesi, niin kumpikin ajamme omallamme. Sinähän tiedät, miten tarkasti isä valvoo, että sama mies aina ajaa samaa hevosta."

— "Niin sitten, kun sen saan", sanoi Olli verkalleen. "Siihen on pio päiviä."

— "Kukapa tietää", lohdutti Ville. "Saattaa se tulla ennemmin kuin luulemmekaan. Entäpä Tähti varsasi. Sehän on ollut oiva juoksija ja niin hyväluontoinen."

— "Tähtikö", virkkoi Olli vähän epäröiden. "Eikö sinusta Tähti ole liian vanha?"

Mutta iltasella, kun he auttoivat Anttia, levitellen pehkuja pilttuihin Antin heitellessä heiniä yöksi tallin ylisiltä, tasotteli Olli merkillisen kauvan olkia Tähden pilttuussa ja niin hellästi taputteli vanhan juoksijan kaulaa.

Kukapa sen niin varmaan tiesi.

3

KETUNPYYNTI.

— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa. Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka ajoi.

Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.

Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä sai silmiään varoa.

Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla ja lauloi.

— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he vastamäessä hiljensivät kulkua.

— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."

— "Kuka kulki?" kysyi Ville.

— "Kettu", vastasi Malmi. "Ihmeellistä, ettei kukaan välitä niitä pyytää nykyään. Vaivan se maksaisi. Neljätoista markkaa Kaski nahkasta maksaa. Eipä se oikeastaan juossutkaan, siirsihe vain verkalleen tieltä. Ja tuolla pensaan luona se kääntyi ja näytti hampaitaan aivan kuin olisi nauranut meille. Päälle päätteeksi minä ja Lehtinen puhelimme, ja Toivonen kulki laulaen kuormansa vieressä."

— "Tältä matkalta olisin minä sen ampunut jousipyssylläni", arveli Ville.

— "Sen minä kyllä uskon", vahvisti Malmi. "Kelloko se soi?" hän kuulosti ja katsoi taakseen. Samassa Eira hirnui. "Siinähän tulee Valkiakosken posti. Eikös nyt olekkaan myöhäisempi?"

— "Olkaa vain huoleti, Malmi. Kyllä minä sivuutan", intoili Ville. Ja Malmi ryhtyi piippuaan puhdistamaan, ei edes vilkassut postin ohi ajaessa.

Postinkulettaja tervehti. Ville se hänen mielestään oli oikea ajaja, Malmin vain ottanut rekeensä tieltä.

— "Näin leveällä tiellä ei ole hätäpäivää vastaan tullessa", sanoi Ville ohi päästyä ja kääntyi katsomaan Ollia. "Ajatelkaapa, Malmi, jos teillä olisi ollut pyssy ja te olisitte ampunut sen ketun! Kukapa tietää, miten paljon pahaa se vielä eläessään tekee."

— "Ka, olisihan se jotain ollut", vastasi Malmi. "Neljätoista markkaa ihan käden käänteessä. Mutta jos minulla olisi pyssy ollut, olisi kettukin livistänyt. Ketut ja varikset vainuavat ruutia matkojen päästä."

— "Kummallista on, että ainoastaan intiaanit käyttävät jousipyssyä", tuumi Ville. "Niillä he ampuvat puhvelihärkiäkin, jotka varmasti ovat suurempia kuin meidän Jymy. Mitäs kettu heille! Eräässä minun kirjassani on kuvattuna juuri miten he ratsain ajavat puhvelihärkiä ja ampuvat nuolen toisensa perästä parveen. Jos tahdotte, Malmi, tuon kirjan pirttiin jonakin iltana."

— "Olisihan hauska nähdä", myönsi Malmi. "Ja ainahan jotain oppii. Olet kaiketi lukenut jo montakin kirjaa kannesta kanteen?"

— "Onhan niitä jo jommoinenkin joukko, jos koulukirjatkin lukuun otetaan", vastasi Ville. "Kunpa vain olisi oikea intiaanin jousipyssy. Mutta ettekös luule, Malmi, oikein jämeän katajajousen yhtä hyvin laukeavan?"

— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei katajassa ole ruudin hajua."

— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille soille.

Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa hankeen ja pysähtyivät.

— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet? Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"

— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.

— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen tuumiskellut."

— "Soo, Eira! Soo, Eira! Nyt sitä mennään!"

Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.

— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä hyvä."

— "Ei, me haemme kelkanjalaspuita", selitti Ville.

— "Vai jalasaineksia hakkaamaan", sanoi Lehtinen, aivan kuin olisi puhunut aikamiesten töistä. "Niitä täällä on yltäkyllin."

— "Meidän halkokelkka on ihan remana. Nyt me saamme uuden. Mutta isä tahtoo, että me sen alusta loppuun teemme itse", selitti Olli.

— "Huono mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä", sanoi Lehtinen. "No, Poju, jatketaanpas matkaa."

— "Pitäneepä tästä joutua", tuumi Plyhti tarttuen tupakkakukkaroonsa lainkaan kiirehtämättä. "Rouva ja opettaja näkyivät ajavan kylälle päin päivällisen jälkeen; pojilla on kai lupa koulusta."

— "Niinhän meillä on joka lauvantai-ilta", virkkoi Ville. "Pitäähän olla hiukan aikaa muuhunkin."

— "Totisesti, nythän on lauvantai. Pitääpä tästä sitten joutua", toimesi Plyhti ja maiskautti suutaan Kimolle ohjaksia ottamatta. Kimo lähti ja koetti minkä jaksoi tavottaa Pojua, mutta Plyhti laapusti perästä.

Ville ja Olli auttoivat Malmia kuormatessa. Heillä ei ollut kihveliä, mutta jäätyneet maaköntät saattoi käsinkin mutarekeen nostaa. Hyväksi avuksi oli Malmille ja toisillekkin, että Olli rautakangella irrotteli oikein jättiläiskimpaleita jäätyneestä muteikosta.

— "Näin sukkelaan en ole milloinkaan kuormaa valmiiksi saanut", ihasteli Malmi vetäessään paksua sarkanuttua päälleen ja pyyhkien otsaansa sen nurealle puolelle. "Siihen me ennätämme takaisin, kun Toivonen on kuormansa luonut", hän lisäsi heittäen kihvelin olalleen ja ottaen kirveen käteensä.

— "Niinpä vain joutui", myönsi Ville tyytyväisenä ja pyyhkieli hänkin hikeä otsaltaan nuttunsa vuoriin.

Pojat sieppasivat kirveensä ja taapersivat hangessa Malmin perästä.

— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä. Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi, osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia, toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."

— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen toista suoraa runkoa toisen perästä.

— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta. "Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"

Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.

— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi tietääkin."

— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta olla toinen varalla."

Toivonen oli ihan ihmeissään, kun he olivat niin hyvät puut löytäneet.

— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.

Villen jalaspuu oli Eiran kuormassa, ja kumpikin käveli kuormansa perästä.

— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet valtatielle ja helpommin voivat puhella.

Ville iski silmää. He jättäysivät jälelle ja puhelivat innokkaasti, mutta niin hiljaa, ettei Malmi eikä Toivonen kuulleet sanaakaan, vaikka olisivat koettaneetkin. Kilometripatsasta lähestyessään he jättäytyivät vieläkin jälemmä.

— "Tässä se oli ollut", selitti Ville. "Se oli hyvin verkalleen kulkenut tien poikki ja häntäänsä heilutellut ja sitten pysähtynyt tuon katajapensaan luo ja katsonut heitä. Niin lyhyen matkan päässä!"

— "No, tuo nyt ei ole matka eikä mikään", toimesi Olli. "Jospa vain tulisi kaunis sää!"

* * * * *

Jokainen vähänkin aikaa maalla asunut tietää, miten tavattoman hiljainen voi pyhäaamu olla suurimmassa ja vilkkaimmassakin talossa. Tuntuupa kuin jokainen oikein hyvällä omallatunnolla leväten lepäisi viikon töistä ja vaivoista ja monista lauvantaipuuhista. Kun aamusella tavalliseen aikaan herää, niin hyvillä mielin vain kääntää kylkeä tietäessään pitkän, hyvin ansaitun joutopäivän vaikenevan. Koivuvastan lauvantainen suloinen saunatuoksu tuntuu vielä tukassa ja paidassa. Kiitollisena ja onnellisena hetkiseksi vielä nukahtaa nauttien ympäristön ihanasta puhtaudesta: puhtaat vaatteet, pestyt lattiat, pölyytetyt matot.

Niin oli ainakin Metsolassa, varsinkin Villen ja Ollin omassa huoneessa. Pakkastiainen oli ilmatorvesta useinkin ennättänyt lennellä pitkät matkat ja tyyten tarkastaa eteisen ikkunan ulkopuolella olevan laudan, johon Leeni ja pojat ripistelivät ruokaa sille ja toisille pakkastiaisille, ennenkuin se kuuli Ollin haukottelevan. Karoliina ja Hanna olivat melkein aina jo sulkeneet maitohuoneen oven, ja Antti oli useimmiten aikoja sitten toimittanut aamutyöt tallissa, ennenkuin pihalta pyhä-aamuna kuului Villen ja Ollin hirnuminen tai sotahuuto tai viheltäminen aina sitä mukaa leikkivätkö he hevosilla vai intiaanisilla vai veturisilla. Olipa Elsa usein kattanut aamiaispöydän, ja äiti ennättänyt helisyttää sekä liinavaatekaapin että ruokasäiliön avainkimppua, ennenkuin heidän huoneensa ovi avautui. Mutta heidän äänensä saattoi kyllä sitäkin ennen kuulla.

— "Villen nauru kuuluu seitsemän lukitun oven läpi", sanoi äiti tavallisesti.

Silloin voi olla varma, että Olli matki Plyhtiä, hänen käyntiään ja puhettaan.

Ville ei ollut eläessään nähnyt kenenkään niin hyvästi matkivan kuin Ollin. Hän ei tarvinnut virkkaa luotuista sanaa otti vain puupalikan käteensä, niin siitä jo näki, että Plyhti siinä tuumaili tehdäkseen uuden kirveenvarren.

Mutta sinä sunnuntai-aamuna ei heidän huoneestaan kuulunut hiiren hiiskausta.

— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."

Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven, hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.

— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."

Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.

* * * * *

— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."

— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan jyväaitan takana!"

— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville. "Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.

— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia nähneet."

— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli hampaitaan."

Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet toisistaan erottaa.

— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun se päivää paistattaa!"

Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään, johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja niin kauniiksi.

He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata, niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon. Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä, salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.

Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.

— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle, ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään molemmin puolin ketunjälkiä.

— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä, että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko se jonnekkin kätkeytynyt."

— "Se on totta", myönsi Olli. "Katsoppas, miten etäälle jälet näkyvät."

Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle. Ääneti he hiihtivät eteenpäin.

Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat, mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.

— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi. "Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."

— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen", toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"

— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."

Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä, syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui kierrellen ja kaarrellen.

— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen. Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.

Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.

— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen käsivarteen.

Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei viittäkään syltä heistä.

— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli kuvitellut.

— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi? Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu voi olla vaarallinen?"

— "Eiköhän", myönsi Ville.

Kumpikaan ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi, että repo ehkei kuolisikkaan, vaikka nuolikin sattuisi. Heidän nuolensahan eivät olleet myrkytetyt niinkuin intiaanien. Varmuuden vuoksi he käännähtivät suksineen, ennenkuin valmistautuivat ampumaan.

Jousipyssyt tuntuivat raskailta kuin lyijy. Eivät ne milloinkaan ennen olleet niin paljoa painaneet, eivät edes viime kesänä, silloin, kun he väijyivät metsäkissaa, joka piileskeli jyväaitan alla.

— "Sano, kun olet valmis", kehotti Ville.

Kumpikin oli virittänyt jousensa ja asettanut nuolen juoneen, mutta sittenkin he odottelivat. Melkeinpä jo toivoivat, että kettu olisi noussut ja alkanut juosta lunkuttaa pakoon. Olisihan heidän ollut silloin mukavampi lennättää nuoli toisensa perästä sen jälkeen.

— "Johan minä olen valmis", ilmotti Olli vähän empien.

— "Minä luen kolmeen", sanoi Ville.

Sekä Ville että Olli ummistivat silmänsä laukastessaan. Entäpä kettu hyppäsi pystyyn ja kita auki kiiti heitä kohti! — Vaistomaisesti he askeleen väistyivät. Mutta kettu ei hievahtanutkaan.

— "Kiitiköhän se ohi vai olisikko sydämmeen sattunut, ja kettu siihen kellistynyt", tuumaili Ville. "Onko se sinun mielestäsi entisessä asennossaan?"

— "On se tainnut vähän muuttaita", Olli vastasi, "mutta vain hiukkasen. En minä luule nuolen sattuneen. Olisi se sen tuntenut."

Mutta kettu ei olisi sitä tuntenut. Vaikka molemmat nuolet olisivat keskelle sydäntä sattuneet, ei kettu olisi sen hiljempaa ollut. Silmiään räpäyttämättä, hienolla kuonollaan vainuamatta, mistään enää välittämättä se siinä makasi. Voimat olivat väsähtäneet, sitten kun se viho viimeisen kerran oli vaipunut maahan tunnin toisensa perästä laahautuen eteenpäin kuoleman vihat veressään ja sydämmessään katkerasti varomattomuuttaan katuen.

Toisen laukauksen perästä näki selvästi nuolen kurkistavan ketun turkista. Villen ja Ollin rohkeus kasvoi. Mutta kotveroisen kesti, ennenkuin he viimeinkin seisoivat saaliinsa vieressä.

— "Minä luulen sen syöneen myrkkyä. Se oli kai henkensä heittänyt jo silloin, kun me sen huomasimme", tuumi Ville nyhtästen sinipäisen nuolen revon tuuheasta niskasta.

— "Kukapa tietää, vaikkemme muuten olisi sitä saaneetkaan", arveli Olli kuuristuen omaa nuoltaan irrottamaan. "Kärki on oikein koukistunut", hän sanoi. "Onpa sillä kova nahka. Mitä sinä luulet kotona sanottavan?"

— "Kunhan nyt ensin siellä oltaisiin. On siinä kantamista", vastasi Ville koetteeksi varovasti kohottaen ketun takajalkaa.

Tuntia myöhemmin lähellä kotia he viimeisen kerran vaihtoivat ketun kantovuoroa.

— "No, nyt kai ei tee mitään, vaikka läksimmekin luvatta", toimesi Olli heittäen ketun olalleen.

Rohkeasti he pyörähtivät halkovajan nurkati pihaan.

He olivat heittäneet arpaa, kumpi saisi kantaa ketun porstuaan, ja kumpi ensiksi kertoa. Ville oli se onnellinen. Hän riensi, minkä ennätti. Mutta Olli, joka kettua kantoi, ei ollut niinä miehinäänkään. Hän pälyi sekä pirttiin että talliin, mutta kaikki ovet olivat kiini. Piha oli typötyhjä. Ei edes Miinaa näkynyt keittiössä.

— "Nyt on jo niin myöhä, että isä lukee saarnaa ruokasalissa", sanoi Ville heidän porstuaan tultuaan. "Pannaan se tähän."

He laskivat ketun halkolaatikolle, ja Olli oikasi suoraksi sen kauniin, tuuhean hännän, että se näyttäisi vieläkin pitemmältä.

Eteisen ovesta kuului jokainen isän lukema sana.

— "Parasta on mennä ruokasaliin", kuiskasi Ville. "Luultavasti he ovat vasta alussa, ja he kyllä näkivät meidän tulevan. Minkähän näköinen minä olen? Sitä se äiti aina ensiksi katsoo", hän lisäsi kädellään päätään silittäen ja avasi sitten oven hiljaa.

Lähinnä ovea istuivat Karoliina ja Hanna, ja vieressä oli kaksi tyhjää tuolia aivan kuin varta vasten Villelle ja Ollille.

Ville pani kätensä ristiin vilkasemattakaan kehenkään ja koki seurata isän lukemista. Olli istui totisena kuin kirkossa.

Oli niin kuuma siinä uunin vieressä, että lumi vaatteista pian vedeksi muuttui. Ne ihan höyrysivät. Valkealle lattialle ilmestyi lampare, joka suureni suurenemistaan, mikäli jää saappaista suli. Lieneeköhän äiti sen paikalla huomannut.

Äiti istui tapansa mukaisesti päätään käteensä nojaten. Hän ei silmiään heistä kääntänyt. Kun Ville katsahti sinnepäin, puisti hän miltei huomaamattomasti päätään. Ville tiesi, mitä se surumielinen puistaminen merkitsi. Se koski samalla kertaa heidän vaatteitaan ja lattiaa ja luvatta lähtemistä ja myöhästymistä saarnan luvusta.

Jospa äiti tietäisi, mitä porstuan halkolaatikolla oli! Ja Elsa ja Leeni, jotka ylpeinä istua nöpöttivät hienoissa pyhävaatteissaan ja ojentelivat uusia kenkiään — jospa he tietäisivät!

Villeä hymyilytti, mutta heti hän sitä katui ja koetti uudelleen seurata.

Isä näytti vakavalta lopettaessaan. Mitään virkkamatta hän pitkin, varmoin askelin lähti kirjoineen konttoriin. Mutta jo ovessa hän käänsihe.

— "Me olemme saaneet ketun!" hän kuuli Villen huutavan kovalla äänellä.

Toruminen jäi sikseen. Kaikki olivat ihmeissään ja iloiset. Äiti syleili heitä.

— "Mutta kerran te vielä minun sydämmen murratte antautuessanne niin vaarallisiin seikkailuihin!" hän sanoi.

— "Aika komea!" ihasteli isä, sivellen ketun selkää. "Olen minäkin aikoinani monen ketun päivät päättänyt, mutta harvoin tätä suuremman. Tuskinpa tälle omistajaa ilmestyy. Myrkky oli kaikessa tapauksessa pantu vieraalle maalle."

— "Sitä vielä puuttuisi", virkkoi äiti. Elsan ja Leenin ylpeydestä ei ollut haituakaan jälellä.

— "Miten te uskalsitte?" ihmetteli Elsa.

Porstuaan keräytyi lopulta niin paljo, että äitin täytyi iskeä silmää isälle. Ja silloin isä ehdotteli, että kettu asetettaisiin tikapuille konttorin ikkunan eteen.

Muutamassa hetkessä oli lumi tikapuiden ympäriltä polettu kovaksi kuin lattia. Siinä oli ihan kansankokous. Siellä oli Antti ja Malmi ja Toivonen ja Plyhti vaimoineen, joka palasi kirkosta, ja Lentolan pehtori vaimoineen ja paljo, paljo muita, ihan vennonvieraitakin.

He seisoivat kauvan kettua ihmetellen ja sen paksua turkkia tunnustellen ja puhelivat metsästyksestä. Plyhdin Jallu, joka tuskin osasi selvästi puhua, ei mitenkään yrittänyt lähteä kotiin äitinsä kanssa, vaikka hänen jalkojaan paleli, niin että hän itki.

Malmi, joka oli tottunut, lupasi iltasella tulla auttamaan Anttia nahkaa pingottaessa ja sen vuoksi hänet pyydettiin kahville keittiöön.

— "Kyllä sillä Villellä on päätä", sanoi hän Karoliinalle, joka kahvia kaatoi. "Sattumalta tulin hänelle ketusta maininneeksi, ja paikallapas hän sen löytää. Kellekkä toiselle se olisi mieleenkään juohtunut!"

— "Jo vain", myönsi Karoliina. "Mutta ei Ollikaan ole huonoimpia. Siinä pojassa on rohkeutta!"

4.

POTASKA

Ville oli aina niin varma.

— "Mitä on luvannut, se on täytettävä", hän sanoi, "jos tahtoo miehestä käydä."

Samaa mieltä oli Ollikin. Muuten ne olivat alkuaan isän sanat. Katuminen ei auttanut. Mutta sittenkin Leeni äänessä nyyhkytti ja puristi vanhaa nukkeansa niin kovasti rintaansa vasten, että sahajauhoja virtana valui toisen säämiskänahkajalan ompeleesta, muodostaen lattialle pienen kumpareen.

Niin kauan he olivat häntä houkutelleet ja hänelle selitelleet, miten hauskaa se olisi, että hän lopulta alkoi horjua. Kaikki olisi kuin oikeissa hautajaisissa, aivan niinkuin Koivumäen emäntää haudattaessa viime viikolla. Leeni, joka vain näki ruumissaaton kulkevan ohi, ei ollenkaan tiennyt, mitä hautajaiset olivat. Toisin Ville. Hän oli saanut olla mukana, Eiraa pitelemässä, kun isä ja äiti kiesistä laskeutuivat. Kun hän oli noussut seisomaan kiesissä, oli hän hautausmaanaidan yli nähnyt kaikki.

Ihan sillä lailla tulisi nytkin. Kirstu maalattaisiin mustaksi, öljy värillä, ja se kukitettaisiin eri vaunuissa. Ja hautausmaa — eipä hän usko, miten kaunis hautausmaa heillä olisi, kiviaita ympärillä ja käytävät ja kesällä kukkasia haudoilla. Siihen he sitten hautaavat kaikki, mitä haluavat: kuolleita pikku lintuja, joita löytävät, ja sen semmoista. Kaunis siitä hautausmaasta varmasti tulee, Ollikin vakuutti, ja nukke saa paraimman paikan.

Ville kun sitä paitsi oli antanut hänelle oikean nuken kiikkutuolin, jonka hän itse oli tehnyt, ja Olli lahjottanut hänelle kolme värilaattaa värilaatikostaan ja suuren punaisen lasipalasen, oli hän myöntynyt.

Ville oli ottanut kirstun mitan käännetyllä paperiliuskalla ja painanut merkit kynnellä, niinkuin Rantalan suutari uusien kenkäin mittaa ottaessaan. Sen jälkeen sekä hän että Olli olivat monena päivänä kaikki joutohetkensä pirtissä nikartamassa.

Kaikki oli valmiina. Paikalla iltapäivätuntien loputtua hautajaiset alkoivat. Kirstu oli jo puuvajan nurkassa. Sieltä ruumissaatto lähti hautausmaalle, harjulle vanhan jyväaitan taakse. Hauta oli verhottu kuusenhavuilla. Hiekkakasaan sen toisessa päässä oli pistetty pieni lapio, joka oli ihan katkenneen läkkisen pannukakkulapion näköinen.

Hautajaisvieraiksi oli kutsuttu Malmin Heikki ja Salmi ja Lehtisen Elina ja sitä paitsi Elsa-sisko. Mieluimmin he olisivat tahtoneet, että Elsa, joka oli vanhin, olisi ruvennut papiksi, mutta siihen hän ei suostunut.

Viimeistä päivää oli Potaska maan päällä; siksi Leeni itki.

Olisi kai jo heti ollut ilmotettava, että nyt on puheena Potaska, vanha paikattu Potaska. Ei Filadelfia, kauniine kultakutrilleen, avautuvine ja sulkeutuvine silmineen, suuri ruusunpunainen hattu päässään. Eikä Krinoliina, joka oli kansallispuvussa: punainen liivi ja valkeat hihat, ja jolla oli solmittavat nauhakengät. Krinoliinan oli Leeni saanut Vihtori-enolta, joka oli nimet antanut melkein kaikille hänen nukilleen. Ei ollut puhe nyt myöskään Tintistä, joka oli kokonaan posliininen, ja jonka sen vuoksi saattoi viedä mukanaan saunaan. Eikä Masurkasta, joka kirkui kuin pieni lapsi, kun peukalolla vatsaa painalsi. Eikä Panoraamasta, joka komeili taivaansinisessä silkkipuvussaan. Eikä mistään muistakaan. Ei, puheena on vanha Potaska, joka ennen oli ollut Elsan, ja jolle jo kolmasti oli pantu uusi pää, ja joskus uusi käsi tai uusi jalka.

Potaska oli Leenin ensimäinen nukke. Äiti vieläkin muisteli, miten hän eräänä päivänä Leenin kätkyessään jokellellessa Potaskalle ja koettaessa sulloa kirkasta nuken päätä suukkoonsa, yhtäkkiä kuuli jotain kilahtavan nuken päähän.

Aivan oikein. Ensimäinen pikkunen valkea hammas sieltä pilkisti.

— "Niin aikaista on harvoin kuultu", sanoi äiti, kun illallispöydässä hammas puheeksi kantautui.

Se oli koko perheen ylpeys. Jokainen sitä ihasteli ja tunnusteli sen terävyyttä.

Kukaan ei välittänyt Potaskasta, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että hänelläkin oli siinä ansionsa. Vieläpä Leeni muutamana päivänä viskasi sen kätkyestä lattialle.

Rits, kuului lattialta aivan kuin onsi posliiniesine olisi risahtanut. Potaskan pää halkesi.

— "Kolmas pää!" päivitteli äiti. "Ei siihen vanhaan ramuun maksa vaivaa enää uutta ostaa. Pyydetään isää se liimaamaan. Liimattu posliini on uutta kestävämpi."

— "Tulipa siitä hieman vino, mutta yhtä vahva silti", tuumi isä, kun hän muutamain päiväin perästä otti Potaskan uuninreunukselta kuivamasta.

Potaska oli vino, auttamattomasti vino. Kasvojen toinen puolisko oli solahtanut hiukkasen toisen puoliskon ohi. Potaskaparka näytti katsovan kieroon, ja se ei kaunistanut.

Kun Leeni kasvoi, oli Potaska oikea surunlapsi. Senkin seitsemän ikävyyttä oli hänellä siitä nukesta. Ville ja Olli olivat tietysti ilkeimmät. "Peseytyykö Potaska-neiti usein?" he virnistelivät, vaikka niin hyvästi tiesivät, ettei se liimauksen takia sietänyt vettä pisaraakaan. Ja kaikki nauroivat nimelle, Vihtori-enokin, joka itse oli sen antanut.

— "Emmekö voisi sitä vaihtaa kauniimpaan?" kysyi Leeni kerran, kun eno oli heillä käymässä.

— "Mitä ihmettä! Kauniimpaan!" sanoi eno hämmästyen ja vakavasti. "Kunniakkaampaa ja sievempää nimeä ei ole olemassa. Sellaista nimeä ei vaihdeta, ainakaan ei ennen häitä. Ja kauniin määrää kunkin oma kauneudenaisti."

Oli niin lohdullista puhella Vihtori-enon kanssa, vaikkei kaikkia hänen sanojaan ymmärtänytkään. Niinpä Leenikin sen jälkeen pitkät ajat tyytyväisenä iltaisin hyräili riisuessaan Potaskaa ja asettaen hänet Tintin viereen isän tekemään keltaiseen sänkyyn.

Sahajauho oli kiusallista. Joka paikasta se valui. Ompeleminen ei enää auttanut. Ville oli ehkä oikeassa arvellessaan, että Potaska oli niin kierosilmäinen ja niin lahonut, jottei se kunnon hautajaisiakaan olisi ansainnut eikä kestitystä sen perästä. Kun hän eilen haki postin asemalta, oli hän samalla tuonut suuren tötterön. Leeni oli saanut sitä koetella. Siinä oli suuria paperikaramellia, Kaskesta ostettuja.

Olli arveli, että he "siihen nähden" olisivat voineet jalattoman tinasotamiehen haudata. Olivat he sitä tuumineetkin, mutta luulivat kuitenkin, että Leenistäkin olisi hauska olla mukana.

Olihan siinä paljo tottakin siinä poikain puheessa, ja saattoihan hautajaisissa hauskakin olla. Leeni saa kulkea ruumisvaunua lähinnä ja seisoa ihan haudan vieressä. Sen oli Ville luvannut. Mutta ikävä oli erota. Potaska oli ollut ihan hänen omansa. Hänet saattoi riisua ja pukea, ja Leeni voi pestä ja parsia ja paikata hänen vaatteensa. Filadelfiaa hän tuskin sai liikuttaa. Suuri hattu päässä se yöt päivät laatikossaan makasi. Krinoliina ja Panoraama olivat myöskin ostonukkeja, joilla oli hyvin niukasti alusvaatteita.

Leeni toivoi, ettei hän olisi luvannutkaan, mutta mikäs siinä enää auttoi. Hän pyyhki kyyneleensä ja puki Potaskan viimeisen kerran. Olipa jo aikakin, sillä pojat tuntuivat tulevan.

Puoli tuntia sen jälkeen oli Potaska jo haudassa.

— "Kauheata on, että hänen täytyy jäädä sinne multaan", nyyhkytti Leeni, kun kaikki oli ohi.

— "Sinä nyt olet vasta lapsellinen. Täällä tulee niin kaunista", lohdutti Ville vielä viimeisen kerran hautakumpua tasottaen. Hän otti karamellitötterön taskustaan. "Sinä saat ottaa kaksi. Saahan Leeni?" hän kääntyi Olliin. He olivat näet ostaneet karamellit puolekkain.

— "Saa", myönsi Olli. Kun hän ja Ville olivat jakaneet tähteet, sitten kun Elsa ja Heikki ja Salmi ja Elina olivat osansa saaneet, antoi hän toisten huomaamatta omasta osastaan Leenille vielä yhden.

— "Olisimme me sittenkin voineet ottaa tinasotamiehen," hän sanoi Villelle vaunuja kotiin viedessä. "Minkä arvoinen on nukke? Sotilaan hauta niinkuin oikealla hautausmaalla olisi toista! Olisimme voineet panna samallaisen kirjotuksen kuin Stormin haudalla on ja ajatella hänen olleen viime sodassa. Mutta mitä voi kirjottaa vanhan rikkonaisen nuken hautamerkkiin!"

Enemmän kuin mistään muusta koko hautausmaalla he pitivät Stormin haudasta. Isä oli kirkkomatkalla viime kesänä sen heille näyttänyt, ja sen perästä he olivat usein siellä käyneet. Tässä lepää Johan Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta. Niin luki kultakirjaimin ristissä. Missähän kaikissa Storm oli ollutkaan? Entäpä hän ilmielävänä oli nähnyt Döbelnin ja Adlercreutzin, ehkäpä Luoti ja Stooli rakuunat ja Sven Tuuvan ja kaikki, joista isä oli kertonut!

Ville ja Olli eivät kertaakaan käyneet hautausmaalla viivähtämättä Stormin haudalla. Olli oli maalannut taulun, jossa Storm seisoi virkapuvussaan lippu kädessä, ja alle oli painokirjaimin kirjotettu sama, joka hautausmaalla ristissä: "Tässä lepää Johan Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta." Keltaisissa kehyksissä se riippui Ollin sängyn yläpuolella, ja taulun alla oli punapäinen nuoli, jonka kärki oli kääntynyt. Storm oli kuin heidän sankarinsa, kun hekin asuivat "tässä pitäjässä."

Stormia ajatellessa heitä hiukan kuin hävetti nuken hautajaiset.

— "Mennään tallin nurkati", ehdotteli Ville. Siten he eivät tarvinneet kulkea vanhan jyväaitan sivu, jossa Malmi puhutteli Plyhtiä, joka siinä sileällä kalliolla tervasi uutta työrekeä päivänpaisteessa.

Mäen alta kuului pajasta vasaran kalsketta. Siellä oli Lampinen jo monena päivänä laitellut auroja ja jyviä, karhia ja lanoja. Suuresta jyväaitasta, jossa vielä kerran lajiteltiin kylvysiemeniä, kuului viskuukoneen räminä ja ratina. Navetassa lehmät ammua mölisivät ratki riemuissaan, kun avonaisesta ovesta kuulivat leivosten livertelevän paljasten keväisten ketojen yläpuolella. Maantien viereisissä vaahteroissa, jotka vasta olivat hiirenkorvalla, riiteli sypäkästi kaksi kottaraista samaa pesäpönttöä puolisoilleen. Pohjolan kevätilmat kun näyttivät tasautuvan, saattoivat kottaraiset minä päivänä hyvänsä puolisoitansa tulevaksi odottaa. Koko riita syntyi siitä, että viereisen puun pesäpöntön oli talvinen myrsky pyöräyttänyt kallelleen, joten siihen oli mahdotonta päästä. Jo ennen kottaraisten paluuta oli isä pöntöistä muistuttanut. Mutta eihän tuota kaikkia ennättänyt, kun oli paljo muutakin ajattelemista, vaikkakaan ei halon vetämisestä suurta haittaa ollut.

Vielä pihalle tultuaan eivät pojat olleet päättäneet, mitä he tekisivät. Menisivätkö auttamaan Jussia pajaan paletta painamaan vai jyväaittaan kylvykauraa lajittelemaan, vai tervaisivatko kelkkansa vai korjailisivat kottaraisten pesäpönttöjä. Mutta kaikki myöstyi iltaan.

Valtaoven edessä seisoi majatalon Lippo keltaisine kärrineen, ja majatalon Junnu paraillaan kantoi eteiseen matkalaukkua, jossa oli paljo messinkinauloja.

— "Vihtori-eno!" rinkasivat pojat yhteen suuhun, heitälsivät uudet ruumisvaunut vajaan keittiönportaiden alle ja syöksyivät eteisen läpi suoraapäätä peräkammariin.

Siellä jo Vihtori-eno istuikin Leeni polvilla puhelemassa äitin kanssa, joka vähän järjesteli valokuvia hyllylle, ajatuksissaan siirtäen enon upseerinpuvussa kunniapaikalle.

— "Se on juuri sinun tapaistasi; tullappa näin yllättämään", sanoi äiti. "Kaikki on tietysti huiskin haiskin ennen pääsiäissiistiä."

— "Olisit sinä ainakin voinut asemalta puhelimella ilmottaa", lisäsi isä, tullen samassa konttorista ja ojentaen jo pitkän matkan päästä kätensä. "Tervetultuasi! Tervetultuasi! — Hevoset nykyjään joutenoloaan lopettavat. Maa on vielä liian märkä peltotöihin. Ja kyytipoikia on myös. Mitäpä arvelet esimerkiksi näistä!" Hän viittasi Villeen ja Olliin, jotka jalkainsa takia eivät uskaltaneet ovelta liikahtaa. Mutta se ei auttanut. Vihtori-eno nipisti molempia korvista ja talutti huoneeseen oikein nähdäkseen, paljonko he olivat kasvaneet. Äitikin nauroi eikä ollut huomaavinaankaan jälkiä lattialla.

— "Elsa!" hän kuiskasi, "ruokasalin matot, Miina."

Hetkisen perästä kuului mattojen pölyyttämisen pauketta pihalta.

Vasta sitten kun äiti oli illallispuuhissa, ja isä keskusteli Malmin kanssa töistä konttorissa, saivat Leeni ja pojat Vihtori-enon haltuunsa.

— "Montako nukkelasta teillä nyt on, neiti?" hän viimein kohteliaasti käänsihe Leeniin, jolla ei ollut paljoa kertomista.

— "Onhan niitä kolmetoista yksin lukien", vastasi Leeni, unohtaen, ettei Potaska enää ollutkaan elossa.

— "Vai niin, vai niin, sievonen perhe", tuumaili Vihtori-eno. "Tuskinpa sitten enää onkaan sijaa sille, jonka luulen matkalaukustani löytyvän?"

— "Jo vain, ainahan sitä sijaa on", ehätti Leeni. "Mikä sen nimi on?"

— "Pimpinella", Vihtori-eno vastasi. "Ehkäpä on parasta katsoa, miten se lapsiraukka jaksaa. Ei ole kovinkaan mukava kulkea matkalaukussa Helsingistä asti."

Ja leikkissä Vihtori-eno etukynnessä he kaikki juosta kapistivat vierashuoneeseen. Ehkäpä siellä oli jotain myöskin Villelle ja Ollille.

Miten kaunis Pimpinella oli! Sillä oli punainen puku, punaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, ja sen posket kuin puolukat. Eipä ihanampaa vahanukkea voinut kuvitellakkaan.

Sinä iltana oli Pimpinella Leenille kaikki kaikessa. Hän piteli sitä hellästi sylissään eikä ollenkaan kuunnellut Vihtori-enon kertomuksia, kun he kaikki illallisen jälkeen söivät pähkinöitä ruokasalissa.

Mutta kun hän viimein makasi vuoteessaan ja kuuli tuulen ulkona viheltelevän ja ikkunaa rämisyttävän, muisti hän Potaskan. Mustassa kirstussaan se siellä mäellä jyväaitan takana lepäsi. Ja hän nyyhkytti niin, että hänen täytyi painaa päänsä pielukseen, ettei Elsa kuulisi.

5.

VÄSTÄRÄKIT

— "En minä heitä ymmärrä, en sittenkään", virkkoi isäsisilisko ja haukotteli loikoessaan kiviaidalla päivänpaisteessa. "Jättää tällainen onnen sopukka ja joka vuosi antautua jonnijoutavuuksiin!"

— "Se on muka seurauksena siitä, että heillä on siivet", hymähti äitisisilisko. "En minä vain tahtoisi olla heidän sijassaan. Sen tietää, mitä on, mutta —"

Hän ei ennättänyt lopettaa lausetta. Suuri esine oli yhtäkkiä peittänyt auringon ja olisi pudonnut hänen päähänsä, jollei hän nuolena olisi pujahtanut heidän asuntonsa käytävään vanhan kiviaidan rakoon.

Isäsisilisko huomasi heti, että se oli vain vaaraton kukan terälehti. Se oli pudonnut mantelipuusta, joka ruusuisena pilvenä heidän kiviaitansa yli ojentelihe. Hän nauroi niin, että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät; hän luulotteli olevansa rohkeimmista rohkein. Mutta kun samassa perhonen, jonka siivet mitä koreimman ja ihanimman värisinä hohtivat, pyrähti lentoon tulipunaisesta metsäruususta hänen vierestään, katosi hänkin kiireen vilkkaan halkeamaan.

Pippina, joka kaitsi vuohia tien varrella, oli viskannut kivellä vallatonta vuonaa, joka mieli hypätä aidalle. Kivi oli säikyttänyt perhosen, ja perhonen vuorostaan sisiliskon.

Pippina usein kivitti vuohia. Sillä lailla hän ohjasi niitä pitkin tienvarsia ja viinitarhojen välitse, jolloin saikin varoa, ettei päästänyt niitä liian lähelle köynnösten hentoja vesoja. Muuta keinoa hän ei tiennyt saada niitä pois Monte Petraion jyrkänteiltäkään, jonne ne olivat kavunneet nähtyään siellä ruohomättään. Miten ihmeellä vuohi siellä seisallaan kesti!

Harvoin tapasi Pippinan, ettei hänellä ollut kivi kädessä. Ja jos vuohet puolenpäivän aikaan varissaan makasivat tyytyväisinä ja kylläisinä silmät puoleksi ummessa, viskeli hän kivillä iloista pikku lintusta, joka juuri oli hänelle ihanimmat virtensä virittänyt ja sitten katseli häntä pää kallellaan. Saattoipa hän huvikseen tähtäiltä viatonta kurenmiekkaa, joka satoine kainoine siskoineen kasvoi vanhan sammaltuneen suihkukaivon varjossa.

Moni Siciliassa sanoisi Pippinaa ilkeäksi tyttöseksi, mutta kenties hän oli vain ymmärtämätön eikä ollut parempaa oppinut.

Isäsisilisko ja äitisisilisko eivät häntä pelänneet, ainakaan eivät enempää kuin perhosta. Hän oli antanut niille nimen Beneficio del Dio, Jumalan hyväntekeväisyys. Hänen äitinsä oli sen opettanut. Milloinkaan ei hänen mieleensäkkään vilahtanut tehdä pahaa sisiliskolle. Päinvastoin hän hellävaroen nosti tieltä loukkautuneen ja puolikuolleen ja asetti sen aidalle, että aurinko sen parantaisi entistään ehommaksi.

Isäsisilisko ja äitisisilisko olivat kiviaidan pysyväisiä asukkaita, sen kiviaidan, joka oli lähellä Pippinan kotia Monte Petraion luona vastapäätä Etnaa. Oli kevät parhaillaan. Päivät pääksytysten oli taivas kirkas ja sininen, ei pilvehyistäkään maan ja meren yli leijaillut. Ilma oli kuultava ja kevyt. Silmä kantoi äärettömän etäälle. Yöllä kimaltelivat tähdet suurina ja kirkkaina kuni syvän hartauden valtaamina imehtien maan ihanuutta ja vasta päivänkoiton kullatessa Etnan lumipeitteistä huippua ne näkyvistä painuivat.

Kauvas näki kiviaidalta yli kukkulain ja notkelmain, kaunisten viinitarhain, joissa taimet oli istutettu riveihin niin suoriin kuin viivottimella vedettyihin, yli hohtavan vihreäin vehnäpeltojen, joita kymmenittäin kohosi pengermäisesti, toinen toistaan ylempänä, vuorten rinteillä, yli sinervälle välkähteleväin öljypuiden varjostamain laidunten, joiden välitse pieniä köyhiä maalaistaloja pilkisteli.

Etäämpänä näkyi kyliä, jotka kotkanpesäin lailla olivat kavunneet korkealle vuorenharjalle, ja kaupunkeja, jotka vaaleina viiruina pisteliivät tasangon sitroonaistutuksiin tai kirjavine taloineen laajana kehänä ympäröivät merenlahtea.

Yksinäinen valkea talo niemen käressä kuvastui tornineen ja seinäkoristuksineen tarkasti sinistä merta vasten. Se muistutti niin ihmeesti sadun marmorilinnaa meren rannalla. Melkein varmasti luuli leveäin, valkeain marmoriporrasten, joita ihana, miltei läpikuultava marmorikaide ympäröi, johtavan linnasta suoraan viileihin aaltoihin. Ihanina kuutamoiltoina uskalsihe kenties nyt niinkuin ennen kaihomielinen merenneito aina portaille asti sykkivin sydämmin kuunnellakseen suloista soittoa, joka linnan avarasta salista vienona väreili.

Mutta tasangolla Etnan juurella virtasi Alcantarajoki mustassa laavauomassaan kohti vapaata merta, jonka lakkapäät hyrskyt riemuiten riensivät vaahtoavaa virtaa vastaan.

Mutta ihanin oli ainakin isäsisiliskosta ja äitisisiliskosta vanha kiviaita päivänpaisteessa. Siinä oli salaperäisimmät halkeamat ja käytävät, ohuimmista lehdistä kudottujen ilmavain uutimien peitossa, köynnöskasvien okailta suojassa, ja niiden takana hurmaavimmat salit ja kammiot.

Aidalle oli Luoja itse istuttanut kauniimpia kukkasiaan. Ja joka aamu oli kirkas, raikas kastepisara muutamain kullankeltaisten kukkaspikarien pohjassa, jotka kauvas kajastivat kuin puhtain kulta.

Joka tuulahus toi mukanaan heliotroopin ja orvokin, hajuheinän ja mantelin huumaavaa tuoksua. Ja lintujen riemuun yhtyi, kuni etäinen urkujensoitto, tuhansien mehiläisten surina mantelipuun kukkasten ympärillä.

— "Täällä on niin lämmin ja leppoisa olla", virkkoi isäsisilisko. "Eikö heidänkin kelpaisi täällä elää ja perustaa perhe!"

— "Tyytymättömällä ei ole hyvä missään", vastasi äitisisilisko. "Saadaanpa nähdä, että onnettomasti se vielä päättyy. Ja pohjoiseen sitten, josta kylmimmät tuulet puhaltavat. Se on uhkarohkeata."

Isäsisilisko ja äitisisilisko puhuivat västäräkkiparista, joka oli jonkun aikaa asunut seinäkkäin heidän kanssaan kiviaidassa. Ani varhain muutamana kevätaamuna olivat he kohteliaasti jättäneet jäähyväiset, kohonneet korkealle ilmaan ja siivin siukoavin lentäneet suoraan pohjoista kohti, yli Monte Veneren ja häipyneet siintävään etäisyyteen. He eivät suinkaan olleet tyytymättömät kirkkaansinisiin pilviin, eivät auringonpaisteeseen, eivät kukkasten tuoksuun eivätkä naapuriinsa Beneficio del Dion perheeseen. Ihmeellinen, vastustamaton kotimaan kaipuu oli yhtäkkiä heidän sydämmensä vallannut.

Västäräkkien matkailma oli ollut suotuisa, kunnes he saapuivat Itämeren etelärannalle. Mutta siellä yhtäkkiä pakastui. He laskeutuivat suureen mecklenburgilaiseen herrastaloon, jossa oli kaikkea yllin kyllin. Turhaan heitä tuttu mustarastas houkutteli jäämään sinne kesäksi. Turhaan heitä jäätävä pohjatuuli pelotteli kertomuksillaan lumesta, joka vielä metrinsyvyisinä kinoksina peitti Hämeen ja Satakunnan, jopa Uudenmaankin pellot. Koti-ikävä on kaikkia houkutuksia voimakkaampi eikä mikään voi sitä säikyttää.

Rohkeana lähti isävästäräkki muutamana aamuna varhain matkalle pauhaavan meren yli.

— "Jää sinä vain huoleti muutamiksi päiviksi tänne", hän sanoi puolisolleen, "ja lyöttäydy ensi viikolla kultarintakerttujen matkaan. Siihen mennessä minulla kyllä on kaikki kunnossa."

Oikein tukalilta olivat muutamat päivät yksinäisestä västäräkistä tuntuneet. Tuskin oli sillä ollut aikaa ympärilleen vilkasta työntouhussa, korjatessaan vanhaa asuntoaan kiviaidassa asuttavaan kuntoon. Se oli ihan laihtunut.

— "Ensimäinen västäräkki, poika!" huusi Ville eräänä päivänä heidän koulusta tullessaan.

— "Sepä vasta on hoikka ja pitkä, melkein pyrstönä koko lintu", sanoi Olli, joka olisi toivonut ensiksi sen älytä.

— "Näin aikaiseen", ihmetteli isä. "Kunhan, polonen, ei olisi ilmasta erehtynyt."

Mutta päivät seestyivät seestymistään ja lämpenivät.

Eräänä aamuna, ennenkuin Malmi oli työhön soittanut, kuuli västäräkki, joka parallaan työskenteli pesässään, iloista viserrystä sen ulkopuolelta. Hänen puolisonsa oli tullut! Se oli ollut yötä matkatoveriensa kultarintakerttujen kotona Suomenlahden rannikolla, jo ennen päivänkoittoa kiittänyt hauskasta seurasta ja liitänyt kotiin.

Ilo oli ylimmillään. Vihtori-eno, joka juuri pukeutui, remautti ikkunan sepposelälleen kuullakseen, mikä sirkutus siellä alkoi.

— "Oi", hän huokasi, hengittäen syvään raitista aamuilmaa. "Mitä kaikkea maalla onkaan!"

— "Jo valveilla, herra kapteeni!" tervehti isä, joka kiviaidan kupeista polkua pitkin rannasta palasi. "Olisippa sinun sietänyt olla mukana rysiä kokemassa: kahdeksantoista haukea, joista muutamat aika venkaleita. Katsoppas vain! Töin tuskin kalastajani jaksavat niitä kantaa", hän kehui, kun Ville ja Olli varissaan ja läähättäen samassa pyörähtivät nurkan takaa, kantaen isoa kalavasua.

— "Jo vain on synti nukkua näin kauniina aamuna", vastasi Vihtori-eno. "Mutta kaupunkilaistavoistaan ei hevillä irtaudu. Toivoisin minäkin ainiaaksi pääseväni ummehtuneista konttorikirjoista."

— "Minä en ymmärrä", sanoi isä, "miten yksikään, jolla ei ole polttava pakko, tällaisena aamuna asuu kaupungissa ja nukkuu ikkunat peitossa. Jo viiden aikaan, kun kalaan menimme, oli aurinko ylhäällä. Ja nyt on aika kuuma", hän lisäsi ottaen hatun päästään ja otsaansa pyyhkien. "Entä kevätilma! Katsoppas, miten pellot höyryävät. Maa oikein kohoaa ja kuohkeutuu ja siementä odottaa. Tänä päivänä kylvetään kaura Vohlioon, jokikiseen kapaleeseen, joka viime syksynä ennätettiin kääntää, ja muutamain päiväin perästä alotetaan työ kotipelloilla."

Västäräkkiä, jotka istuivat aidalla vajaan sylen päässä vierashuoneen ikkunasta, eivät häirinneet Vihtori-eno ja isä, eivätkä Ville ja Olli, jotka lepuuttivat käsiään ihan heidän vieressään. Niin paljo oli niillä kertomista kokoviikkoisen eron perästä. Mutta kun ne kuulivat puhuttavan kaurankylvöstä Vohlioon, vaikenivat ne ja iskivät silmää toisilleen. Ennestään ne tunsivat tien Vohlioon ja tiesivät, että kaurankylvöä seuraa karhitseminen. Karhitessa kohoo maanpinnalle koko joukko koteroita ja hyönteisiä ja matoja.

Koko päivän ne seurasivat Toivosen ja Lehtisen kintereillä, jotka karhitsivat. Malmi asteli pitkin, vakavin askelin edes takaisin routaisilla saroilla ja kylvi, ja Plyhti kantoi kaurasäkit pellolle.

Vasta kun työ oli loppunut, ja Plyhti sai karhit kärriinsä, ne palasivat kotiin metsän halki, jossa vuokot kainoina painoivat päänsä notkelmien hämärässä. Jos Olli sinä iltana olisi sattunut näkemään isävästäräkin aidalla Vihtori-enon ikkunan alla huolettomasti visertämässä, olisi hän sitä tuskin tuntenut, niin pyöreä ja tyytyväinen se oli.

Seurasi ihana aika sekä västäräkeille että Villelle ja Ollille, mutta myöskin uurastamisen aika. Kiire oli. Mitään ei saanut unohtaa. Kaikkialle täytyi ennättää. Joka päivä oli kallis niinkuin kylvyaikana kuunaankin. Mutta olipa viimeinkin kaikki maassa, niinkuin isä sanoi.

Puutarhassakin oli kaikki aikanaan ennätetty.

— "Enpä voinut aavistaakkaan, että minulle Leenista olisi niin paljo apua", ihmetteli äiti. "Hän on ollut minun oiva tukeni. Pojista ei minulle ole enää lainkaan hyötyä."

Västäräkeillä ei ollut aivan niin makeanleivän päivät kuin kylvyaikaan. Ne liitelivät puimahuoneen ja korsun ympärillä ja halkopinojen vieressä. Paremman puutteessa niiden joskus täytyi tyytyä karisseihin jyviin tai mitä sattuivat löytämään. Mutta päivät pääksytysten leivoset niille vieläkin syöntiaikana livertelivät. Elämäkin oli rauhallisempaa eikä niin vaarallista kuin pellolla, jossa myötäänsä piti varoa hevosten rautakenkäisiä kavioita ja miesten suuria, raskaita saappaita. Äitivästäräkki tarvitsi lepoa ja rauhaa. Usein se oli oikein kiukkuinen.

— "Hyvinhän minä sen ymmärrän", arveli isävästäräkki ja lensi pirtinkatolle, milloin halutti sydämmen pohjasta riemuita. Ennen se oli istunut aidalla pesän yläpuolella.

Pesässä oli jo neljä verrattoman säännöllistä munaa, väriltään miellyttävän valkeanharmaita ja pienten ruskeiden pilkkusten ja pistehyisten somistamia. Saattoipa niitä tulla viisikin, ehkä enempikin.

Vihtori-eno oli pyytänyt pitennettyä virkavapautta — terveytensä takia — ja jäänyt kuukautta kauvemmaksi kuin oli ensin aikonut.

— "Kopauttakaapa ovelleni tavalliseen aikaan, Miina", hän joka ilta sanoi Miinalle.

Isä hymyili, sillä "tavallinen aika" oli nykyisin puoli viisi.

Keittiöön päästyään Miina nauroi.

— "Kyllä saan monasti kopauttaa", hän virkkoi. "Paukutan ovea, että luulen sen halkeavan, ennenkuin hän vastaa."

Pääasia oli, että Vihtori-eno oli ajoissa valmis isän kanssa rysiä ja verkkoja kokemaan Villen ja Ollin sijasta.

Muukin kuin kalastus häntä jo huvitti.

— "Ihan tässä saa työkuumeen, kun näkee toisten ahertavan", hän hämillään sanoi muutamana iltana, kun isä yllätti hänet auttamassa Malmia ja Lehtistä, jotka laskivat uutta kivisiltaa viemärin yli entisen lahoneen puusillan sijaan.

— "Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sotapalveluksesta erottuasi", virkkoi isä kotiin palatessa. "Minä olen varma, että sinä olisit mieltynyt maalaiselämään. Eikähän se ole myöhäistä vieläkään. Osta Sulkola, ennenkuin ennättävät myödä viimeisen metsänsä. Meidän salopalstamme olisivat rajakkain, ja siten saisimme koko Vohlionsuon ojitetuksi. Olen minä koettanut puhua siitä Sulkolan ukolle, mutta ei hän ota sitä kuuleviin korviinsa."

— "Mutta eihän se lyö leiville", vastasi Vihtori-eno. "Maanviljelyshän ei kannata. Korkeintain kaksi prosenttia. Liian vähän!"

— "Eikö kannata?" intoili isä, joka aina kiihtyi, kun siihen asiaan kajottiin. "Eikö lyö leiville elinkeino, johon koko meidän kansan olemassa olo perustuu, luonnollisin ja terveellisin ja jaloin työ! Eikö se kannata? Eikö jokaisella, joka vain tahtoo työtä tehdä, ole siitä rehellinen toimeentulonsa, vaikkapa ei aina niin herroiksi eletäkkään?"

— "Minä tarkotan", koetti Vihtori-eno, mutta isä jatkoi.

— "Eikö kannata asua omassa talossaan naapurien häiritsemättä kerrosta ylempänä ja kerrosta alempana ja seinäkkäin ja vastapäätä, kadun toisella puolen! Eikö ole minkään arvoista varjella lapsensa kaupunkien pölystä ja savusta ja epäterveellisyydestä ja kurjuudesta ja väärästä koreudesta!"

— "Myönnän, mutta minä tarkotan", — Vihtori-eno koetti saada suunvuoron. Mutta isä ei ollut vielä lopettanut.

— "Katsohan noita", hän osotti Elsaa ja Leeniä, jotka olkimatoilla peittivät kasvilavaa yöksi, ja Villeä ja Ollia, jotka yhteisin voimin väänsivät tahkoa Antille. "Etkö luule, että useammille kuin näille lapsille olisi edullista aikaiseen tottua hyödyttämään ja saada kasvaa ja varttua puhtaassa, terveellisessä ilmassa. Kukapa tietää, ettei se anna enempää kuin pari prosenttia, kun on puhe elämänhalusta ja elämänilosta, ehkäpä viimein myöskin puhdasta voittoa maalle ja kansalle. Ja varmasti se antaa onnea ja tyytyväisyyttä ja rakkautta luontoon."

— "Olet oikeassa, mutta —" alkoi Vihtori-eno, mutta isä keskeytti hänet taas.

— "Jos ei se meille kannattaisikkaan, jos meistä näyttäisikkin, ettemme siitä siihen pääse, että työ lisäytymistään lisäytyy, niin ehkäpä se kuitenkin kannattaa meidän jälkeläisillemme. Mitäs sinä luulet kaikkien näiden viljeltyjen alojen ennen olleen, jollei rahkasoita ja vesiperäistä merenpohjaa ja kivikkomäkiä? Ja mitähän täällä nyt olisi, jos meidän edeltäjämme olisivat kyselleet, kannattiko kaivaa kaksisataa kahdeksankymmentä syltä viemäriä tai maksoiko vaivan nostaa kiviä pellosta kiviaidaksi, joka vuosien kuluessa ehkä on säästänyt kokonaisen metsän aidaksia ja kenpä tietää, miten monta sataa työpäivää. Niin, osta Sulkola, ja raivataan suo. Se kannattaa", hän taas tyytyväisenä nauroi sydäntään kevennettyään.

Vihtori-eno oli enimmäkseen samaa mieltä, mutta siitä virisi silti pitkä keskustelu, jota jatkui vielä illallispöydässä.

— "Se ainakin on varma, että maalaisilma tuo ruokahalua", nauroi Vihtori-eno viimein, iskien reippaasti jättiläislahnan päähän, jonka nosti lautaselleen äitin maukkaasta kylmästä kalasta. "Ja erityisesti maistuvat lahnanpäät silloin, kun on itse ollut niitä pyytämässä", hän lisäsi.

— "Niinpä niin. Ja millekkäs luulisit näiden magnum bonum perimäin maistuvan, jos olisit ne itse omassa maassasi kasvattanut?" virkkoi isä. "Entäpä oman pellon leipä ja oman karjan voi ja maito."

— "Jos tässä nyt kaikki luetellaan", keskeytti äiti, "niin voinhan minäkin kehasta, ettei meillä kellään ole rihmaakaan päällämme, joka ei olisi kotona kehrätty ja kudottu tai ainakin oman lampaan villasta ja omasta pellavasta. Mutta puuhaa siinä on."

— "Ja luottamusta tulevaisuuteen tarvitaan", selitti isä vilkasten telmyrien puoleiseen pöydänpäähän, jossa Olli purra jurskutti kovaa leipää, niin että kuului kuin etäisen luumyllyn rauske. Sitten isä taas kertoi vanhan tarinansa siltä ajalta, jolloin hän oli Tervakoskella johtajana. Eräänä syysaamuna oli hän tullut muutamaan salonmökkiin, kun mökkiläinen vaimoineen oli perunannostossa. "Mitenkäs hurisee?" kysyi isä. — "Ka, yhdeksänätoista vuotena on halla vienyt joka nokareen, mutta tänä vuonna tulee väki runsaasti. Tietysti täytyi viimein onnistua."

— "Yhdeksänätoista vuonna!" Ville ja Olli katselivat toisiinsa silmät selällään.

— "No, minun kai pitää ruveta miettimään Sulkolaa", tuumaili Vihtori-eno. "Minkähänlaiset kalavedet siinä on?"

Ja vaikka hän ihan piloillaan siitä puhui, niin ehkäpä sittenkin laajat raivaamattomat suot vaikuttivat, että hän ensimäisen kerran maalla ollessaan nukkui levottomasti sinä yönä. Vai olisikkohan hän syönyt liian monta lahnanpäätä. Mutta niin rauhattomasti hän nukkui, että hän siinä silmänräpäyksessä heräsi, kun joku keskellä yötä hiljaa napautti hänen ikkunaansa.

— "Minä en ole taikauskoinen", kertoi Vihtori-eno jälestäpäin, "mutta minä voisin vannoa, että joku koputti ikkunaan herättäen minut."

Isävästäräkki oli säikäyksissään ja unenpöpperössä lentänyt päätä pahkaa ikkunaan, kun häikäsevä valovirta keittiön ikkunasta rakennuksen toisesta päästä valasi hänen makuupaikkaansa käytävässä pesän ulkopuolella.

Vihtori-eno hyppäsi vuoteeltaan ja aukasi ikkunan. "Kuka siellä on?" hän karjasi. Mutta hän ei edes odottanut vastausta. Palaneen vaatteen käry ja liekit kiirehtivät häntä ulos.

— "Tuli on irti! Tuli on irti!" hän huusi valtaportailta. Ja tohvelit jalassa hän kukkaslaitteiden poikki harppasi ikkunasta ikkunaan. "Tuli on irti! Tuli on irti!"

Keittiön portailla hän pysähtyi ja jyskytti kovasti ovea. Heti kuuluikin liikettä keittiöstä. Karoliina tuli ulos ensimäisenä. Niissä tamineissaan, miltei vaatteitta, hän sanaakaan sanomatta juoksi pirtin luo ja alkoi kellonnuorasta vetää minkä enimmän ennätti.

Vaikka keskellä päivää kello olisi niin kauheasti soinut, olisi monen kilometrin alalla se hälyytyssoitoksi älytty. Ihme oli, että kello ei vanhuuttaan halennut.

Joka paikassa ihmiset heräsivät. Likimäiset tulivat juoksujalkaa, miehet kirveineen, naiset vesiämpärineen. Etäisimmät riensivät hevosella, työkärrit täynnä miehiä. Maakauppias Kaski ajoi itse vesitynnöriään. Lentolan vanha patruuni ei viipynyt täyttä kahtakymmentä minuuttia tullessaan. Kintereillä seurasi heidän suuri ruiskunsa, jota hoitamaan tarvittiin kuusi miestä, ja jonka letku oli niin paksu kuin Villen käsivarsi paksuimmasta kohdastaan.

Kun Lentolan pehtori, joka ruiskua ajoi, kääntyi portista pihaan, hulmahtivat liekit jo rakennuksen keittiönpuoleisen pään joka ikkunasta. Ne nuoleskelivat laudotusta, kimmahtivat räystäälle ja syöksyivät kuivan kuivalle pärekatolle. Ne hyppäsivät aukosta ullakkoon ja leiskahtivat ulos sen viereisestä. Uusi liekki roihahti sieltä räystäälle, rätisten ja humisten yhtyen toisiin, kunnes suuri osa katosta oli roihuavana roviona.

Kaukana, kaukana Vanajaveden toisella puolella näkivät ihmiset, jotka sattuivat valvomaan, kamalain liekkien kohoavan korkealle pilviä kohti, ja he älysivät heti, että Metsola paloi. Tuli on kauhea. Vennonvieraat ihmiset vääntelivät käsiään. Ja kun liekit kohoamistaan kohosivat, niin muutamat naiset itkivät.

Moni, joka oli tulipaloon rientänyt, ei ollut ennättänyt suuresti pukimistaan välittää. Plyhti ei ollut löytänyt hattuaan. Hän tulikin, talonväkeä lukuun ottamatta, ensimäisenä palopaikalle, vaikka hänen kodistaan oli pitempi matka kuin sekä Malmin että Toivosen. "Minä olin valveilla, kun Jallussa on tuhkarokko", kertoi hänen vaimonsa Malmin vaimolle, kun he seisoivat rivissä vesiämpäriä vuoroonsa odottaen. "Paikalla kun minä tulen huomasin, herätin Kallen. En ole eläessäni nähnyt hänen sitä kyytiä menevän", hän ihmetteli. "Hän juoksi!"

Kun Vihtori-eno, joka oli syössyt huoneeseensa saamaan vähän vaatetta päälleen, palasi, aikoen rientää konttorin porstuan kautta, täytti koko eteisen konttorin suuri piironki, joka kahdella jalalla näytti hitaasti pihalle pyrkivän. Plyhti sen oli ottanut tanakoille hartioilleen, kun ei näkynyt apulaista kantamaan. Raskas se oli; hän kyyrötti melkein kaksinkerroin. Nähtävästi hän muisti isän hänelle palkkaa maksaessaan joka kerraan avanneen sen lahvin ja siitä syystä oli se ensiksi pelastettava.

Plyhti ei monta sanaa koko yönä sanonut, kantoi vain kantamistaan suurimmat ja raskaimmat, mitä käsiinsä sai. Vasta sitten kun ruokasalin suurta astiakaappia nostettiin ja se eteisen ovessa teki tenän, vaikka Malmi ja Lampinen, jotka eellimäistä päätä kantoivat, koettivat sitä pitää niin suorassa kuin suinkin kuului Plyhti entiseen tapaansa tuumivan: "pitäneepä tästä joutua". Eteisen seinäpaperi jo paloi. Suuri kappale palavaa katonreunustaa putosi suoraan Plyhdin niskaan hänen seisoessaan ja pitäessään koholla raskasta kaappia, joka ei edes saanut tärähtää, sillä se oli täynnä lasia ja posliinia.

Plyhdin nuttua kannatti katsella. Sarka selässä oli kuin hiiltynyttä kaarnaa. — "Kärysi minusta palolta", tuumaili Plyhti ujostellen, "mutta mitä siinä kiireessä muuten ennätti ajatella."

Ruokasalin kaappi oli viimeinen. Eipä sitten ollutkaan enää muuta pelastettavissa ruokasalissa, ei konttorissa, ei äitin ja isän huoneessa eikä salinkaan puolella. Kaikki oli palanut.

Tyttöin huoneesta oli Hanna kantanut Leenin peittoon käärittynä. Elsa oli tukahuttavasta savusta niin päästään pyörällä ja pökerryksissä, että alkoi peseytyä ja perästäpäin aivan kääntyi sairaaksi. Viime hetkessä heidät pelastettiin. Hiukan sen jälkeen tuli jo puhkasi keittiönvälisen seinän. Sieltä päin, keittiön katon täytteestä luultavasti palo oli saanutkin alkunsa.

Opettajakin pelastui viime hädässä. Hänen puvustaan ei ole puhumistakaan. Hän vain itki ja heittäytyi pihalla äitin kaulaan, juuri kun äitillä oli tuhat asiaa mielessä. Äänessä hän itki vielä silloinkin, kun hän Elsan ja Leenin kanssa istui vaunuissa, jotka Lentolan rouva oli lähettänyt lapsia hakemaan. Hänellä oli Vihtori-enon aamuviitta päällä ja jalassa isän saappaat.

Voi, voi! Se oli kauhea yö. Onnettomuuden lisäksi vielä isä melkein heti niukautti jalkansa niin pahasti, että hän töin tuskin jaksoi hilautua pirtin portaille.

— "Kuka tietää, miten olisi käynyt, jollet sinä olisi täällä ollut", sanoi isä jälkeenpäin Vihtori-enolle. Ja se on totta. Vihtori-eno oli yhtäkkiä kuin toinen ihminen, entistään suurempi ja varmempi ja päättävämpi. Hän huusi niin, että se kuului yli tulipalon räiskeen ja jylinän. Hän järjesti kaikki ja oli mukana joka paikassa sekä pelastamassa että suojelemassa pirttiä ja toisia rakennuksia.

Kun eivät riittäneet Antin ja Kasken vesitynnörit eikä Lentolan suuri sammio, joita lakkaamatta nelisessä kiidätettiin rantaan ja samaa kyytiä ääriään myöten täynnä takaisin, järjesti Vihtori-eno kaikki ne, jotka olivat tulleet tulipaloa katsomaan eivätkä osanneet muuta kuin päivitellä, kahteen pitkään jonoon kaivolle asti. Kaivonkannella seisoi Karoliina avopäin ja paljain käsivarsin ja vinttasi toisen raskaan vesiämpärin toisensa perästä hengähtämättäkään välillä ja täytti täyttämistään ämpäriä ja sankkoja. Piripintana ne nopeasti siirtyivät kädestä käteen. Siinä oli Malmin ja Plyhdin ja Toivosen vaimot ja pesu-Lotta tyttärineen, Lehtisen mummo ja koko joukko läheistön mökkien ja tupain naisia. Jonon keskessä oli vanha Taneli, joka jo oli valkohapsinen, ja hänen vieressään suutari Rantala. Kainalosauvansa hän puristi kainaloonsa ja oli yhtä ketterä kuin toisetkin. "Jo piti sattua onnettomuus niin kuvan ihmisille", hän päivittelemistään päivitteli. "Niin paljo heillä oli nahkojakin vinnillä, kun viimeksi olin täällä työssä!"

Toiseen riviin oli Vihtori-eno asettanut kaikki nuoret. Malmin Salmikin, joka tuskin jaksoi tyhjää ämpäriä maasta kohottaa, seisoi siinä housusillaan ja isänsä hattu korvia myöten päässä. Siellä olivat Ville ja Ollikin, jotka tosin olivat vetistelleet, mutta eivät mistään nimestä suostuneet lähtemään tyttöjen mukana Lentolaan. "Te saatte valvoa vedenkuletusta", oli Vihtori-eno sanonut, kun kaikki jo oli käynnissä. Pojat asettuivat vähän matkan päähän toisistaan, joten kummallakin oli omat ohjattavansa. Eikä Karoliinan tarvinnut milloinkaan tyhjiä ämpäriä odottaa.

Ville ja Olli olivat miestä mielestänsä, kun heillä oli määrätty tehtävänsä, josta olivat vastuussa. Kaikki riippui vedestä: jollei Karoliina saanut tyhjiä ämpäriä, pysähtyi sammuttaminen siihen patuseen paikkaan. Toisinaan kuitenkin, kun liekit taas leimahtivat entistään korkeammalle ja säkeniä joka paikkaan satamalla satoi, oli mahdotonta pidättää kyyneliä. Jokohan pirttikin oli tulessa?

Mutta pirtti säilyi ja samoin kaikki ulkohuoneet. Likeltä sentään piti. Tuon tuostaankin leimahti milloin miltäkin katolta teräviä, kellahtavia tulenkieliä ihan kuin itsestään. Aina se kuitenkin ajoissa älyttiin ja tiheä vesisuihku siihen käännettiin. Kekseillä kiskottiin hirsiä irti palavasta rakennuksesta. Siitä kipunasade, joka Villeä ja Ollia säikäytti.

Jykevä koukku lyötiin hirteen, ja sitten vedettiin, muutamat köysistä, jotka oli kiinnitetty koukkujen lähelle renkaihin, ja toiset varresta. Joka kerran kun Vihtori-eno laski: yks, kaks — kolme! nyhtäsivät kaikki yhtaikaa. Liekkien leimutessa korkealle ja kekäleiden sinkoillessa laahattiin toinen hiiltynyt hirsi toisensa perästä syrjään ja sammutettiin. Mutta jos koukku ei sattunutkaan oikeaan paikkaan, sai sitä turhaan kiskomistaan kiskoa. Kuumuus kiihtyi. Kasvoja kihelmöi. Keksinvarsi ja köydet kuumuivat ja polttivat kuin kuuma rauta. Vihtori-eno oli kaikkialla, työnsi Malmin ja pitkän Lehtisen syrjään, tempasi koukun ja iski sen ihan paikalleen. "Voimakas hän on", ihmettelivät miehet, kun tulipalo kantautui puheeksi, "ja kuumuutta hän kesti kuin paras seppä."

Kartanosta oli viimein jälellä ainoastaan kolme tulisijaa, jotka törröttivät pystyssä kytevästä kekäleläjästä.

Pihamaata ei ollut tuntea. Nurmikko oli polettu. Mustissa vesilätäköissä virui vaaterepaleita, hiiltyneitä kenkiä ja makuuvaatteiden tähteitä. Keskellä äitin suurinta kukkaspenkkiä, johon ruusuja onneksi ei oltu vielä muutettu, oli rikkonainen keittiön tuoli, surullisesti kolmeen säilyneeseen jalkaansa nojaten.

Karvas palonhaju tunkeutui kaikkialle. Kottaraisen äänenkin se salpasi joka kerran, kun se pesäpönttönsä yläpuolella olevalla oksalla koetti virittää aamulauluaan. Kuului vain lyhyt, käheä kurahus. Kottaraisen täytyi vaieta. Niiden yö oli ollut kamala.

Kun vaara oli ohi, olivat kaikki vieraatkin hävinneet. Mutta vasta kun isä nimenomaan pyysi Malmia, lähti hän kotiinsa lepäämään. Samoin toisetkin miehet menivät. Plyhti oli kuitenkin niin touhuissaan kantamistaan kantaessaan ämpärillisen toisensa perästä, missä pieninkin liekki hiilistä vilahti, että isän täytyi niminiettyyn häntä huutaa.

— "Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Vihtori-eno istuessaan isän vieressä, kun Plyhti kulki ohi palanut nuttu käsivarrella.

— "Plyhti", vastasi isä. "Luultavasti on se aikoinaan ollut Flyktig, vanha sotilaan nimi se niinkuin moni muukin näissä seuduin."

— "Polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä", laususkeli Vihtori-eno. "Siltä näyttikin, että on se suku ennenkin tulessa ollut", hän lisäsi. "Rattoisia ne olivat ne vanhat komisarjukset. Saattaapa lyödä vetoa, että vanha isoisä tai isoisän isä Flyktig oli yhtä tanakka ja tyyni kuin hänen jälkeläisensä. Mutta nyt ensiksi ettoneelle ja sitten tuumimaan tulevaisuutta."

— "Ihan ensiksi syödään", ilmotti äiti. "Onneksi aitta pelastui, ja eilen lopetimme kesäleipomisen. On meillä siis ainakin leipää."

— "Olisihan voinut käydä pahemminkin", sanoi isä. Mutta ihan hänen täytyi voihkia koettaen omin neuvoinensa nousta seisomaan. "Enpä olisi uskonut, että jäyhällä Lentolan ukolla on sellainen sydän. Hän näet yöllä tarjoutui lainaamaan minulle hirsiä, minkä tarvitsen, ja kuivia, hyviä rakennuspuita, viime talvena hakattuja."

— "Ja hyvin ystävällisiä, kun lähettivät hakemaan lapsia", virkkoi äiti. "Mutta mistä ihmeestä minä käden käänteessä saan vaatteita heille!" Äiti ei jaksanut enää. "Kyllä on kovaa nähdä kaikki työnsä tulokset savuna ilmaan haihtuvan", hän huokasi, turhaan koettaen kyyneliään niellä.

— "Ei kaikkea. Ei kaikkea", lohdutti isä. "Meillä on —"

— "Meiltä on unohtunut jotain!" keskeytti Vihtori-eno hätäisesti ja oikein hypähti nähdessään keskelle pirtin lattiaa sirosti katetulla pöydällä maukkaat lahnanpäät.

— "Mitä?" kysyivät yhteen suuhun isä ja äiti säikäyksissään.

— "Me olemme unohtaneet rysät, ja kello on kohta seitsemän", vastasi Vihtori-eno. "Nyt se vältti!"

— "Eikö sen pahempaa", rauhottui isä.

Ja äiti huokasi helpotuksesta.

Seuraavana päivänä, kun Ville ja Olli auttoivat miehiä tulipalopaikkaa raikotessa, he löysivät hiiltyneen ikkunalaudan alta kuolleen västäräkin. Ja ihan sen vieressä kiviaidassa, jossa he tiesivät pesän olleen, oli toinen savuun tukehtunut istuessaan hautomassa viittä sievää munaansa.

— "Mitä arvelet? Teemmekö jotain?" kysyi Ville heidän siinä seisoessaan lintuinensa.

— "Mitä sitten?" tiedusti Olli. "Kylläpä sen arvaankin. Hautaamme ne. Sitäkö tarkotit?"

— "Juuri niin", myönsi Ville. "Minä arvelin, että kun Leeni nyt on menettänyt kaikki me ottaisimme Potaskan pois ja panisimme nämä hänen kirstuunsa. Etkö luule, että Leeni tulisi hirveän iloiseksi?"

* * * * *

Beneficio del Dion perhe Monte Petraion luona odotti odottamistaan lokakuussa, jolloin västäräkit tavallisesti tulivat, marraskuussa, vieläpä joulukuussakin, kun mantelipuihin oli lehdet puhkeamaisillaan, ja ihanin aika oli tulossa.

— "Mitäs minä sanoin! Huonosti heille lopultakin kävi", sanoi äitisisilisko haukotellen vasten aurinkoa.

— "Minä en heitä milloinkaan ymmärtänyt", vastasi isäsisilisko, johon haukotus tarttui. "Mistä pakosta lennellä ympäri maailmaa, kun on täällä niin hyvä olla!"

He eivät tienneet, että västäräkit nukkuivat suloista unta kauniissa, öljyvärillä maalatussa kirstussa, ja että he kaihollensa olivat löytäneet levon ainaisen.

6.

RAINAR HOLM.

Iltapäiväaurinko oli eräänä päivänä niin etäälle ennättänyt, että se kahden maantienvarrella kasvavan tiheälehväisen vaahteran välitse pilkisti suoraan pirttiin. Hämmästyneenä se katseli ympärilleen. Pirttiä tuskin tunsikaan.

Malmin höyläpenkin paikalla oli isän kirjotuspöytä toisen pihanpuoleisen ikkunan alla. Työkalukaappi oli saanut siirtyä piirongin tieltä ja sitä vastapäätä oli ruokasalinkaappi kauniine leikkauksineen. Valkeat vasta pestyt lattiapalkit, jotka olivat lähes metrin levyiset, olivat vielä äskettäin olleet lastujen ja höylänlastukokojen peitossa.

Valkeat käytävämatot ulottuivat nurkasta nurkkaan. Oven edessä, johon päivätyöläisten raskaat saappaat olivat vuosien kuluessa syvän kuoperon kuluttaneet, oli paksu harakanvarvasmatto, jonka mäkituvan vanha Taneli oli valmistanut ja palon jälkeen lahjottanut.

Uuni ja avonainen takka oli vitivalkeaksi valastu, ja mustuneet hirsiseinät hohtivat, niin puhtaiksi olivat Miina ja Elsa ne hanganneet.

Uudinlaidalla, jossa aina ennen oli tavallisesti ollut märkiä saappaita kuivamassa liimapannujen ja voidetölppöjen välissä, oli nyt — arvatkaapas — vierashuoneen hieno pöytäkello lasikupunsa varjostamana. Sen kahden puolen oli valokuvia: toisella Tähti kilpa-ajorekineen, silloin kun se sai palkinnon, ja toisella äiti, kaunis tukka korkealle käärittynä, Elsa sylissä.

Maantienpuoleisten ikkunain väliin oli isä asettanut konttorissa olleet hirvensarvet. Molemmat teerenkuvat kyköttivät sarvien kärissä, punaisesta verasta tehtyjen kulmakarvain alta tuijottaen kiiltävin silmin kamalaan luotipyssyyn ja vaaralliseen kaksipiippuiseen pyssyyn.

Varmaankaan ne eivät huomanneet salin suurta taulua, joka riippui vastapäisellä seinällä, vaikka jokainen tulija sen ehdottomasti älysi. Vihtori-eno oli sen viime syksynä maalannut, ja se oli niin onnistunut, että siitä heti kaikki tunsi. Lehmät ne siinä muutamana iltana palasivat laitumelta rantatietä. Ensimäisenä kulki Valla, kellokas, sitten Kukka ja Airikki ja koko lauma.

Leeni ja Ville ja Olli tunsivat jokikisen, vaikka takimaiset miltei häipyivät järvestä nousevaan sumuun.

Paljon oli pirtti muuttunut, mutta Villestä ja Ollista se oli ikävämpi.

Muuta hauskempi oli ennen, varsinkin silloin, kun Malmi nikarteli ja Toivonen ja Lehtinen tekivät rekiä tai työkärriä tai muita työkaluja ja Plyhti veisteli lapionvartta tai korentoa tai vain kohenteli tulta, ja vanha Taneli kutoi rysiä. Silloinhan juuri sai nähdä, miten kaikki tehtiin. Ja miten paljo silloin kerrottiin!

Toisinaan vielä Malmi, ennenkuin työt lopetettiin, siirteli syrjään höylänlastuja tehdäkseen tilaa keskilattialle, siihen, jossa ruokapöytä nyt oli, ja tanssi kaakkuria Villen kanssa. Tietysti täytyi silloin Toivosen pyytää Ollia. Toiset rallattivat. Vanha Taneli nurkastaan vilkasi ilonpitoa ja koki mukana hyristä. Eipä se oikein hänelle enää luonnistanut. Hän hymyili itsekkin. Mutta ei hän silti työtä hellittänyt.

Ville ja Olli iloitsivat, että pirtti taas syksystä, kartanon valmistuttua, palautuisi ennalleen. Kesällähän oikeastaan oli yhdentekevä. Kukapa se sisätöille jouti.

Iltapäiväaurinko oli joka nurkan katsellut. Olipa vielä tarkastettava äitin työ, hänen saksinsa ja sormistimensa. Äiti paraillaan istutti hihaa Leenin uuteen pukuun. Aurinko häntä häiritsi. — "Miina! Tulkaapas nostamaan työpöytä portaille. Täällä on niin kuuma, kuin eläisimme elokuussa."

Miina oli paraillaan pesemässä päivällisastioita leipomatuvassa ja tuli hihat kyynäspäihin käärittyinä. Varovasti he nostivat työpöydän kuistiin.

— "Täällähän on hyvä", sanoi äiti. "Miten sireenit tuoksuvat!" hän lisäsi, kääntäen täyteläistä terttua. "Aivan kuin kukkasmajassa!"

Kukkasmaja! Pirtin vanhat portaat huojuville penkkeineen ja kömpelöine pylväineen, jotka oli piirrelty täyteen kirjaimia ja vuosilukuja, oli oikein loukkautuvinaan. Epätasainen lattia nitisi ja natisi äitin käännellessä ja siirrellessä pöytää pysymään tanakasti. — "Vai kukkasmaja minusta nyt on tullut, usko sitä!" se sanoi.

Sireenit eivät vastanneet. Ylen onnellisina ne kumartelivat molemmin puolin, kun niitä ei nyitty eikä katkottu niinkuin takavuosina.

Rakennukselta, viistottain pihan poikki, kuului kirvesten ja piilujen teräviä ja tiheitä iskuja ja väliin kurikkain kumeita jymäyksiä, kun ne vajottivat kiiloja tukkien läpi. Sinne katsomattakin tiesi lastujen kirveen tieltä sinkoilevan ja hirsikerroksen toisensa perästä kohoavan.

Rihmaa neulansilmän pujottaessaan ei äiti malttanut olla vilkasematta rakennukseen ja hirsikerroksia lukematta. Jo neljätoista! Ihan niinkuin isä oli laskenutkin: kerros päivässä.

Toivonen oli lähimmällä nurkalla. Hän huomasi äitin ja tervehti.

— "Hyvinhän se edistyykin", virkkoi äiti.

— "Juhannukseen mennessähän tässä pitää olla katonalaset paikoillaan", hän vastasi, kohotti kurikan päätään ylemmä ja yhdellä ainoalla lyönnillä iski hirren paikoilleen.

Plyhti toi samassa Kimolla ja Pojulla suuren kuorman lautoja sahalta. — "Pysykäähän siivolla", hän rauhotti hevosia pysäyttäen ne tulevain konttorinportaiden eteen.

Mutta vaikka Kimo ja Poju monena päivänä olivat pysäyttäneet lautakuorman samaan paikkaan, luimistivat ne korviaan ja kipsahtivat jokaista kehikolta putoavaa lastua. "Hevoset, niin viisaat eläimet, voivat olla aika tuhmia", sanoi Plyhti, otti kuormalta postilaukun ja vei sen äitille pirtinportaille.

— "Onpa se aika painava! Tuotte varmaan hyviä uutisia", tuumi äiti, ottaessaan laukkua.

— "Totta kai on jotain hyvää semmoisessa kirjejoukossa, jonka hän sinne keräsi", Plyhti vakuutti, siepaten sukkelasti hatun päästään mennessään jo alimmalla portaalla.

— "Niin, niin, kyllä ne tunnetaan", huokasi äiti, laskien sanomalehdet ja muutamia kauppaliikkeiden nimillä varustettuja kirjeitä viereensä penkille, "laskuja ja laskuja. Rakentaminen ei totisesti ole huokeaa. Vai niin, vielä yksi. — Korkeasti kunnioitettu Patruuninrouva Aurora Sommerfeldt. — Tohtorinrouva Holm on taas kirjottanut", hän huusi isälle, joka samassa ilmestyi Toivosen viereen telineille.

— "Tulen paikalla", isä vastasi, piirustuskääröllä osottaen korvaansa merkiksi, ettei hän mitään kuullut. Eipä ihmekkään, kun Toivonen hänen vieressään kirveellä kajautteli. Ennenkuin äiti oli kirjeen lukenut, oli isä jo portailla. "Oli mainion hyvä, äiti, että huomautit ruokasalin ja keittiönkäytävän ovien muuttamisesta", hän virkkoi eloisasti. "Siitä tulee hauska ja mukava."

— "No, jotainhan tuota toki ymmärtänee, kun on viisikintoista vuotta emännän virkaa hoitanut. Mutta tätä minä en ymmärrä, vaikka minua nimitetään patruuninrouvaksi", sanoi äiti, ojentaen kirjeen isälle ja tarttuen taas Leenin hihaan. "Lue itse."

— "Sepä oli rivakasti", tuumaili isä luettuaan. "Sähkötän päätettyäni minä päivänä matkustamme."

— "Mihinkä me sellaisen pääkaupunkilaisherran sijotamme? Vuotta vanhempi Villeä", päivitteli äiti. "Ei tule mitään."

— "Mutta hänhän sanoo, että poika saa tyytyä siihen, miten on, ja tietysti asuu meidän poikain kanssa heidän huoneessaan", selitti isä. "Neljä metriä säkkivaatetta ja kupo olkia, sillä se on ratkastu. Parempaa alusta ei pääkaupungissakaan saada. Telttasängyn Toivonen tekasee vajaassa tunnissa. Ruuasta suoriutuminen lienee vaikeampikin."

— "Jätä se minun huolekseni", kiehitti äiti. "Olenhan minä kyennyt laittamaan hienoimmillekkin herroille kuin koulupojille."

Isä aikoi juuri sen todeksi todistaa, kun telefooni pirtin kirjotuspöydällä alkoi soida rämistä. "Sahalta", arveli isä rientäen pirttiin. — "Sommerfeldt, Metsola. — Vai niin, sähkösanoma. — Hyvä, minä kirjotan."

— "Sähkösanoma!" sanoi äiti ja painoi sydäntään.

— "Matkustan ohitse —" toisti isä, "kuuden tienoissa."

— "Tänäänkö?" kysyi äiti.

— "Kuuden tienoissa tänään —", jatkoi isä, kirjottaen niin uuraasti, ettei huomannut äitin tulleen pirttiin. — "Olkaa — hyvä — ja — lähettäkää — joku — Rainaria — vastaan."

Äiti ei virkkanut mitään, löi vain hämmästyneenä käsiään yhteen.

— "Kukas nyt menee vastaan?" arveli isä. "Minun on vaikea jättää töitä."

— "Sehän nyt on vähintä", vastasi äiti. "Tietysti minun täytyy lähteä. Onhan sitä paitsi ihan välttämätöntä selittää, miten me asumme. Hieno kaupunkilaisherra palvelijainhuoneeseen — on sekin!"

Isä otti hattunsa.

— "Kun se kerran kelpaa Villelle ja Ollille, niin saa se kelvata yhdelle lisäksi. Pidä huoli kaikesta. Toivonen pyöräyttää väleen telttasängyn."

— "Jospa ei muuta tarvittaisikkaan", sanoi äiti ja aukasi huolestuneena liinavaatekaapin.

* * * * *

Juna vihelsi jo vaihteessa, kun äiti ja Ville Tuimalla ja nelipyöräisillä ja Olli vanhalla Tähdellä ja turunkärrillä ajoivat aseman portaiden luo.

Äiti oli ihan varissaan jännityksestä. Hän riisui päällysnuttunsa. Asemapäällikön rouva, joka pilkisteli ikkunasta, ei voinut käsittää, minkä takia hän oli niin hieno: uusi vaaleanharmaa puku päällä ja kiiltävät kultavitjat kaulassa.

— "Mihinkä ihmeelle sinä matkustat?" hän uteli ikkunaa raottaen.

— "Enhän sitä minä siksikään irti pääse", vastasi äiti. "Tulin tapaamaan erästä tuttavaani, tohtorinrouva Holmia, joka välttämättömästi tahtoo poikansa meille siksi aikaa kun hän on ulkomailla. Kello neljä saimme sähkösanoman. Tuossahan jo juna on. Ville, puhdista hihasi ja koeta tervehtiä kohteliaasti, ettei minun tarvitse hävetä", hän kääntyi Villeen, "ja katsele tarkasti jokaiseen toisen luokan vaunuun."

Ollin oli määrä ajaa Tuimalla kotiin, mutta sen sijaan hänen oli hoidettava hevoset asemalla. Hän kurkisti nurkan takaa, mutta mahdotonta oli hänen matkustajain vilinästä löytää poika, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Juna ei ollut koskaan viipynyt niin kaukaa. Yhden minuutinko se vain viipyi! Viisi vähintäin. Viho viimeinkin äiti tuli ja hänen rinnallaan pitkä, kalpea poika, päällä hieno harmaa päällysnuttu, joka ulottui melkein korkeihin nauhakenkiin asti. Päässä hänellä oli musta huopahattu, jonka laki oli reunoja myöten painettu kuoperolle.

— "Tässä on Olli", äiti esitteli.

Olli sieppasi hatun päästään ja kumarsi syvään, kun Rainar ojensi kätensä.

— "Minun nimeni on Rainar", sanoi uusi toveri.

Olli ei ollut eläissään sellaista pojan kättä nähnyt. Se oli niin pehmeä ja valkea kuin tytön käsi, melkeinpä kuin opettajan. Ei suinkaan Rainar ollut vahva. Tuskinpa jaksoi suoralla kädellä nostaa pienintä rautapunnusta. Äiti oli mennyt konttoriin postia perimään ja tapasi siellä asemapäällikön rouvan. "Paljo on vaatteissa", hän sanoi, kun he kumpikin ikkunasta tarkastelivat Rainaria ja Ollia. "Junasta laskeutuessaan hän näytti niin pitkältä, että oikein hämmästyin. Ja Olli on miltei yhtä suuri, vaikka kahta vuotta nuorempi. Mutta hyvin sievä kevätnuttu. Kiitoksia. Tässäkö kaikki?" hän sanoi asemapäällikölle, joka itse hänelle antoi kirjeen. "Ei, pitääpä lähteä. Tervetultua juhannuksena kahville, vaikka vain pirtinportaille."

Entiseen tapaansa oli Tuima menollaan kotiin palatessa. Yhtä kyytiä se painoi ylämäet ja alamäet ja harjun laella, jossa tie pitkälti oli tasaista ja suoraa, se kohotti päätään ja laajoin sieraimin hengitti raikasta iltailmaa.

Näköala oli avara joka suunnalle, silmän siintämättömiin. Välkkyviä vesiä toinen toisensa takana metsäin ja viljelysten välissä. Tulena liekehti ilta-aurinko saarien ja salmien takana olevan talon ikkunoissa. Pohjoismetsän laidasta kohottautui kirkontornin suippo, ja seuraavalta harjanteelta pilkottivat uutisrakennuksen valkeat hirret Metsolan tummaa kuusikkoa vasten. Alhaalta, milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien vilahteli järvi puiden runkojen välitse. Pehmeänä mattona ruoho kattoi tienvieret. Mutta jo lähimmän petäjän alla kasvoivat mustikanvarret, niin pitkinä, että vanamot nousivat varpailleen, jopa pitkin ryhmyistä kaarnaa kiipesivät kulkijoita katselemaan.

Sellaisena iltana oli hauska elää ja ilokseen siinä kepeän kärrin edessä hilpasi. Toinen kilometripatsas jo hujahti.

— "Tuolla näet, Rainar, Vanajaveden", selitti äiti, osottaen oikealle, jossa pieni höyryvene veti tukkilauttaa, puhaltaen suuria savupilviä ilmaan.

— "Olet kai sinä lukenut Vanajavedestä maantiedossa?" kysyi Olli, joka istui takana ja ajoi.

— "Kyllä kai se mainittiin ensimäisellä luokalla,, kun Suomen maantietoa luettiin", vastasi Rainar, ottaen nuttunsa povitaskusta nenäliinan.

Olli huokasi muistaessaan, miten paljo heillä vielä oli jälellä Suomen maantietoa. "Täältä näkee vielä junan savun", hän sanoi saadakseen Rainarin kääntymään. Hän halusi nähdä, eikö Rainarista kuitenkin ollut hauska ajaa niin kovasti.

Sekä Rainar että äiti kääntyivätkin, mutta savu oli jo näkyvistä hävinnyt.

— "Emmekö me ole vielä sen kauvempana asemalta!" ihmetteli Rainar.

Olli nolostui. Niin pianhan oli kulettu! No, hänen puolestaan vaikka salamana. Tahallaan hän hellitti ohjaksia, ennenkuin he olivat suuren mäen puolitiessäkään.

— "Mutta, Olli, varovasti, varovasti! Sinä tiedät, mitä isä on sanonut Tuimasta ja nelipyöräisistä", äiti varotteli.

Tuimaa ei hevillä hillitty. Pilvenä poro pölisi, ja sora jyväset sinkoilivat kavioiden ympärillä. Ratas pyöriä hyrräsi kuin rukki. Heiskis! Toinen etupyörä kohosi tienreunalle. Heiskis! Takapyörä niinikään.

Olli huomasi, että Rainar puristi tiukasti kärrin käsipuusta.

— "Jos minä kerron tämän isälle, niin kestää kotveroisen, ennenkuin sinä saat nelipyöräisiä ajaa", äiti lisäsi, kun Tuima seuraavassa vastamäessä viimeinkin rauhottui. "Villeen voi ainakin luottaa."

— "Ville onkin vanhempi", säesti Rainar.

Onpa hän aika olevinaan, mietti Olli, eikä avannut suutaan ennenkuin kotona.

Elsa ja Leeni seisoivat portin pielessä ja niijasivat. Leeni kiepsahti takaistuimen polkimelle ja otti kyytiä pirtinportaille, jossa isä istui lukemassa.

— "Vai niin, vai tässä se uusi maalaisherra on", sanoi isä tullen kärrin luo. "Tervetultuasi! Olipa oikein hyvä, että tulit. Täällä on työtä enemmän kuin tehdä ennätämme!"

— "No, isä, Rainar tulee juuri lepäämään", oikasi äiti. "Hän on niin rasittunut, että hänen täytyy nauttia rautaa. Äitisi pyysi minua huoltamaan, ettet lääkettäsi unohda", hän kääntyi Rainariin heidän portailla seisoessaan. "Nyt olen minä sinun äitisi. Tervetultuasi! Jospa vain viihtyisit vaatimattomassa maalaiskodissa."

— "Aijai! Rasittunut. Sepä ikävä", tuumi isä. "Muuten olisin pyytänyt Rainaria auttamaan Ollia kärriä vajaan viedessä. Olli olisi siten ennättänyt viedä Tuiman aituukseen ennen Villen tuloa. Sitten meidän pitää paikalla syödä. Kyllä kai sinullekkin ruoka maistuu, Rainar, matkan jälkeen."

— "Meidän tallinrengin täytyi palon jälkeen muuttaa erääseen mökkiin, meillä kun on niin vähä tilaa. Siten saamme nyt tulla toimeen ilman häntä", selitti äiti.

Rainar mielellään auttoi Ollia. Ei se hänelle niin vaarallista ollut. Välttyihän siten kaikki kyselemiset ja töllistelemiset. Mutta ei hänestä ollut suurtakaan apua. Jollei Olli olisi kantapäitään maahan iskenyt ja hartiavoimalla työntänyt, minkä ikinä jaksoi, niin ei kärriä olisi vajan kynnyksestä saatu.

— "Jos tulet mukaan aituukseen, niin minä talutan Tuimaa, muuten minä ratsastan", sanoi Olli, kun kärri oli paikoillaan ja valjaat naulassa. "Saat nähdä Tuiman varsan. Se on tavallisesti veräjällä odottamassa."

— "Saatanhan minä tulla, jos se ei ole liian kaukana", sanoi Rainar. "Ei kai siellä ole märkä."

— "Ei ole; eihän nyt ole satanut viikkokausiin", selväsi Olli. "Tarpeen se olisi. Kaikki poutii. — Ainoastaan tuonne koivuaituukseen järven rannalle. Sinulla on niin hyvät housut; muuten voisit ratsastaa. Kaiketi osaat?"

— "Mikäs ihme se!" vastasi Rainar. "Mutta tietysti minä en voi ratsastaa satulatta."

— "Ville ja minä ratsastamme aina satulatta", toimesi Olli, "ja Tuima on paras. Mutta Tähti, joka nyt on Villellä, on oikein teräväselkäinen. Kivaa ajaessa tuskin selässä kestää, niin koskee. Meillä on kahdeksan hevosta, paitsi varsa. Montako teillä on?"

— "Helsingissä on hevosia ainoastaan pika-ajureilla ja kuorma-ajureilla ja palokunnalla", vastasi Rainar. "Mutta kun vain vihellän kadulla, niin saan vaikka viisisataa hevosta, jos tahdon. Viidelläkymmenellä pennillä ajan Kruununhaasta koko kaupungin läpi."

— "Kruunun haasta — sielläkö kaupungin hevoset käyvät laitumella?" kysäsi Olli.

Rainar nauroi: "jopa sinä olet typerä. Etkö sinä ole milloinkaan käynyt Helsingissä?"

— "En", vastasi Olli, "mutta monasti Tampereella. Siellä on enemmän tehtaita kuin missään muussa kaupungissa koko Suomessa. Oletko sinä nähnyt yhtään koskea?"