SISÄLLYS: (continued 2)

— "Minä ehkä ensi kesänä matkustan äitini kanssa Imatralle", sanoi Rainar. "Se on Suomen suurin koski. Mitäs katsottavaa Tammerkoskessa!"

— "Hyvää iltaa!" huudahti samassa ystävällinen ääni ihan heidän vieressään. Karoliina palasi polkua pitkin vasikka-aituuksesta, kantaen tuoreita koivunlehtiä koko sylyyksellisen. "Vai niin, tämäkö se nyt on se uusi mies", sanoi hän. "Tervetultua! Tervetultua! Siitäpä tulee oikein herrasväen hevostaja, kun on niin hienot vaatteetkin."

— "Mikä paksu akka se oli?" kysyi Rainar, kun he olivat ohi kulkeneet.

— "Jos sinä vielä kerran nimittelet Karoliinaa akaksi, niin luissasi tunnet, vaikka olisit vieläkin hienompi", tuimistui Olli. "Sinä pelkäsit, kun annoin Tuiman kivasti vilistää suuressa mäessä."

— "Luuletko sinä, että minä pelkään", suurenteli Rainar. "Talonpoikaismoukka!"

Tuimastakin se jo meni liian pitkälle. Se hirnui ja hyppi hyppimistään takajaloillaan, ja Rainar juoksi sitä kyytiä puun taakse tienviereen.

— "Soo, Tuima, Tuima!" maanitteli Olli ja tarttui lujemmin marhamintaan. "Se tunnustelee jo toisia hevosia. Olemme juuri perillä. Elä pelkää."

— "Tiettävästi sinä paikalla kielit", sanoi Rainar. "Tuoko se on varsa? Se on oikein kaunis. Mitenkä monivuotinen se on?"

Ollia nauratti. Hän unohti, että hän ikään oli ollut niin vihainen. "Viisikuinen", hän vastasi. "Etkö sinä tiedä, että hevonen jo rekivetona on miltei täyskasvuinen?" Hän painoi pörröisen päänsä varsaa vasten, tarttui sen kaulaan ja nauraa remusi riemusta joka kerran, kun se näykkäsi häntä korvasta.

Tuima katseli heitä hetkisen suurin viisain silmin, hirnahti sitten varsalle, ja iloisesti laukaten ne katosivat vesakkoon.

— "Luuletko tavaraini jo tulleen, kun palaamme taloon?" arveli Rainar. "Minulla on sinulle ja Villelle tuomisia."

— "Ville on varmasti jo tullut", vakuutti Olli. "Otappas kiini!" hän huusi ja hilpasi neliseen, niin että marhaminta olkapäillä selkää vasten läiski. — "Juoksethan sinä väki hyvästi", hän virkkoi, kun he läähättäen pirttiin saapuivat.

Ville oli palannut aikoja sitten, mutta tavaroita ei joudettu purkamaan. Isä käveli edes takaisin illallista odottaessaan, vilkasten tuhkatiheään pelloille, joita ohut terhen verhosi. "Jos tuuli laavenee, tulee varmasti halla", hän sanoi huolestuneena. "Minun täytyy mennä ilmaa tarkastamaan, kunhan on syöty."

Äiti itse kantoi suurta kulhollista höyryäviä perunoita, ja Miina keittiössä velliä ammensi.

— "Rainar tahtoisi mielellään ensin tavaransa purkaa", selitti Olli äitille hänen kulkiessaan porstuan läpi.

— "Ei nyt hätäillä", sanoi äiti. "Olkaa hyvät, kaupunkilais- ja maalaisherrat. Vähän illallista. Olkaa hyvät!"

Rainar sai istua opettajan paikalla pöydän yläpäässä, ja äiti tarjosi hänelle kaikkia, mutta hän söi ihan kuin kärpänen.

— "Se ei kelpaa; maalla pitää syödä vahvasti ja tehdä työtä vahvasti", selitteli isä, joka ei muistanut, että Rainar oli rasittunut. "Katsoppas Ollia!"

— "Syönnissä Olli puolensa pitää", tiesi äiti. "Muussa saa luullakseni Olli pitää Rainarin esikuvana. Kas niin, miten kävi taas!" hän sanoi, kun Olli jäähdytti vesivelliänsä niin rutakasti, että sitä läikähti pöydälle. Sellaista voi tapahtua, kun koko ajan ajattelee tuomisia aavistamattakaan, mitä saa, ja toivoo vain, että illalliselta kohta päästäisiin.

Syötyä äiti itse saattoi Rainaria poikain huoneeseen. "Niin, hyvä Rainar, niinkuin äitillesikin selitin, on meillä yksinkertaista ja puutteellista. Koeta nyt tyytyä", hän sanoi, silittäen päällyslakanaa, jossa oli leveä välipitsi. Rainarin vuoteen jalkopäässä oli vierashuoneen hieno huopapeitto, ja vuoteen vieressä pieni pöytä, jossa oli vesikarahvi ja lasi.

Huone oli tosin hyvin yksinkertainen, mutta ainoastaan Antin jalustimet rakuunarykmentin ajoilta ovensuunaulassaan muistuttivat palvelijanhuonetta. Seinät oli vasta sanomalehdillä paperoitu. Ikkunoissa oli uutimet. Pöydällä oli vitivalkea pieni pöytäliina ja ikkunalla vihko tummansinipunaisia sireeniä. Nurkkahylly oli täpötäynnä koulukirjoja. Kokonainen kokoelma jousipyssyjä riippui vaarnoissa seinällä, ja Antin halkokirveen sijassa oli oven vieressä kirvesnaulassa Villen ja Ollin omat sievät kirveet.

Tuoreita koivunlehviä oli pistelty ikkunan- ja ovenpieliin ja lattialle oli ripoteltu katajia; pestyn lattian hajua ei tuntunut ollenkaan.

— "Minä otan sitten huostaani sinun liinavaatteesi, Rainar. No niin, nyt me jätämme nuoret herrat yksinään", sanoi äiti Elsalle ja Leenille, jotka seisoivat ovella nähdäkseen, pitikö Rainar huoneesta.

Olli oli jo uskonut tietonsa Villelle. Siinäpä ne matkalaukut olivat: toinen suuri ja mahdottoman raskas, toinen pienempi. Kumpaisenkohan Rainar ensin aukasee, ja kummassakohan ne tuomiset ovat! Olli nosti pienemmän tuolille, ja Rainar otti avainnipun. — "Taidamme saada täällä aika hauskaa", sanoi Rainar ja koetteli avaimia toista toisensa perästä.

Eikös mikään sovi! Olli oli jo aukassut hiihnat ja seurasi jännittyneenä jokaista koetusta. Viho viimeinkin! Ja melkein päällimäisinä oli kaksi käärerihmalla sidottua kääröstä.

— "Tässä ovat tuomiset teille", selitti Rainar. "Mutta kumpi saa toisen ja kumpi toisen?"

— "Pidä selkäsi takana ja sano oikea ja vasen", ehdotti Ville.

— "Ville vanhempana sanokoon ensin", toimitti Olli.

— "Niin hieno ja kaunis!" huudahti Ville kääröksensä avattuaan. Se oli oikea kompassi, jonka voi pitää liivintaskussa niinkuin kellon. "Kiitoksia hyvin paljon!" hän virkkoi tarttuen Rainarin käteen. "Ajatteleppas, Olli, jos metsässä eksyisimme!"

— "Mutta ajatteleppas tätä, kun mennään metsään!" ihasteli Olli, joka pahvirasiasta oli vetässyt pitkän, kiiltävän pistoolin.

— "Se on Eurekapistooli", selitti Rainar. "Siihen painetaan nuoli, ja ampuessa se ilmanpaineen vaikutuksesta tarttuu kiini kumirenkaasta. Näin!" Hän tähtäsi oveen ja samassa oli nuoli siinä.

Olli oli haltioissaan.

— "Muista kiittää", toimesi Ville hiljaa.

Olli koetteli ampua. Mihin hän tähtäsi, siihen nuoli sattui: keskelle ovilautaa, pihtipieleen, jopa keskelle sanomalehdessä olevaa muotokuvaa. Siihen se iskeytyi niin lujaan, että suuri pala sanomalehteä repesi nuolta irrottaessa.

— "Aijai, vasta paperoitu", päivitteli Ville. "Mitä äiti sanoo?"

— "Tässä on pari pussia, jotka taidamme antaa tytöille. Tytöt tavallisesti pitävät namusista", arveli Rainar.

— "No, siitäkös ne ihastuvat", virkkoi Ville. "Mutta minkä tähden sinä annat muille kaikki, mitä sinulla on! Se on liian paljon."

— "Oh, en minä juuri enää välitä makeisista", sanoi Rainar, "kenties hiukan suklaasta. Tahdotteko?" hän kysyi, antaen kummallekkin, sekä Villelle että Ollille, kokonaisen suklaakimpaleen.

He katsoivat toisiinsa. Oliko se oikein totta. Kokonaisen!

— "Nythän on melkein kuin jouluna", ihmetteli Ville. "Meidän pitää jakaa toisille."

— "Jos sinä annat äitille ja tytöille, niin minä annan Karoliinalle ja Hannalle ja Miinalle", ehdotti Olli.

Ennenkuin tavarat oli purettu, oli tullut maatamenon aika, mutta mahdotonta oli sinä iltana ajatellakkaan unta. Ulkona oli vielä niin valoisa, että kompassineulan pyörähtelemisen selvästi erotti, ja Ville tahtoi niin pian kuin suinkin varman tiedon pohjoisesta ja etelästä. Ollinkin teki mieli nähdä, mitenkä pitkälle pistooli kantoi. Huoneessahan siitä ei saanut selkoa, ja muun hyvän lisäksi vielä seinäpaperit repeilivät. — Kaikki he menivät ulos.

Siellä äiti ja Elsa peittelivät kukkaspenkkiä sanomalehdillä ja olivat jo huivilla ja muilla suojuksilla verhonneet runkoruusujen latvat. Ruusut näyttivät olevan sokkosilla hämärissä.

Useimmat lintuset olivat vaienneet. Toiset sen sijaan laulaa helistivät puutarhassa niin, että kottaraisisä, joka jo uinui pesäpönttönsä yläpuolella, koetti viheltämällä hillitä sitä iloa. Mutta sitä uhemmin ne visertivät, täyttä kurkkua vain, niin että kottaraisäitikin jo pesästä pilkisti. Mahdotonta oli hänen saada poikasia nukkumaan; valoisa oli ja semmoinen hälinä! Hänkin viheltää hujautti kesäisen yön öitsijöille puutarhassa.

Yölepakko liiteli pihamaalla melkein näkymättömänä ja säikäytti Rainaria hipasten hänen olkapäätään.

— "Hyi, lintu!" ärjäsi Rainar.

— "Ehkä se oli vain yölepakko", huomautti Ville. "Eivät ne ole vaarallisia. — Menemmekö rannalle vai harjulle?"

— "Minusta on ihan sama", vastasi Rainar.

He lähtivät harjulle päin, josta oli avarin näköala ja paraiten sai selville kaikki ilmansuunnat.

Sivumennen Olli ampui muutamia laukauksia vanhan jyväaitan seinään. Pistooli oli mainio.

— "Näinköhän tähän voisi kumirenkaan sijaan panna kären ja käyttää metsästäessä?" arveli Olli.

Ja he kertoivat yhdessä Rainarille ketusta, jonka viime talvena olivat saaneet.

— "Siellä olisin minäkin mielelläni ollut", sanoi Rainar. "Odottakaa vähän, että sytytän paperossin. Ole hyvä", hän sanoi, ojentaen paperossilaatikkoa Villeä kohti.

— "Minä en ole milloinkaan polttanut tupakkaa", kieltäytyi Ville. "Luullakseni isä ja äiti eivät pidä siitä."

— "Pelkäättekö te isäänne ja äitiänne?" nauroi Rainar. "En minä usko teidän isäukkoanne kovinkaan ankaraksi."

— "Jos olemme tottelemattomat, niin on kyllä", vastasi Olli. "Mutta pelätä! Pelätäänkö, Ville?"

— "No, eipä juuri", vastasi Ville.

— "Ei edes kettua. Emmehän?" toimes Olli.

Rainar puhalsi savun pillinä ilmaan ja näpsäytti kynnellään tuhkan paperossista. Se oli ihmeellisen hauskan näköistä. Olisippa Villen ja Ollinkin ollut mukava koetella. Hän osasi nielläkkin ja puhallella savun kiemuroina tai henkästä sen nenästä.

— "Saattaisihan tuota hiukan koettaa", arveli Ville.

Ja miten olikaan, savusi Villellä ja Ollilla kohta paperossi.

Rainar ei jaksanut olla nauramatta heidän kömpelyydelleen. Ville poltti sormensa ja tuhkaa karisi nutulle. Kun hän sitä puisteli, katkesi paperossi kahtia. Olli veti savua sitä vilakkaa, että enemmän kuin puolet paperossista oli pian palanut. Mutta silloin savu meni väärään kurkkuun ja hän alkoi rykiä. Hän oli tulipunainen ja ryki, että kyyneleet valuivat. Ville luuli hänen tikehtyvän ja lyödä jyskytti selkään, kun ei muutakaan osannut. Mutta eihän siitä apua lievinnyt.

Rainar vain nauraa hihitti. "Kaikki ovat ensi kerralla tottumattomia", hän sanoi. "Pian te opitte."

Mutta rykimisestä ei yrittänyt loppua tullakkaan. Isä palasi peltojen välistä tietä eikä ymmärtänyt, kuka siellä keskikesällä niin hellittämättä ryki, ja mitä tekemistä ihmisillä oli jyväaitan takana. Hän käveli kiireenvilkkaa sinne päin, mutta ääniä kuullessaan pysähtyi.

— "Helkkari sentään! Minä olen unohtanut kelloni vetämättä. Mikähän aika nyt lie?" hän kuuli Rainarin sanovan.

— "Elä vain tuolla lailla sano isän kuullen", varotti Ville. "Hän piti kerran aikamoisen saaman Lehtiselle, joka kirosi Virmaa."

— "Te olette niin peräti lapsellisia", ylvästeli Rainar. "Mitä se nyt on? Taitaa tulla joku."

— "Parasta on mennä huoneeseen," toimesi Ville. "Liian myöhäksi tuleekin harjullakäynti."

Kun isä heidän poistuttuaan käveli jyväaitan ympäri, löysi hän kaksi palavaa paperossinpätkää ja yhden katkenneen paperossin, ihan seinän vierestä. "Semmoinen viikari", sanoi isä polkien vaaralliset paperossinpätkät.

Pirtissä äiti isän tullessa järjesteli vaatteita liina vaatekaappiin.

— "Ei tule hallaa ensi yönä", isä sanoi iloisesti. "Etelästä huokuu siksi tuulenhenki. Ehkäpä viimeinkin saamme sadetta."

— "No niin, se on tehty", puhui äiti omissa ajatuksissaan. "Hienoa tietysti, mutta, mutta… Heti huomaa, että on kaikki palvelijain hoteissa. Nappia puuttuu. Ja vaatenappia ja luunappia samassa vaatekappaleessa. Annahan olla, kun ne on täällä kerran pesty, niin näyttävät ne edes hieman toiselta. Mutta tohtorinrouva oli hyvin miellyttävä. Jos poika on äitiinsä, ei hätää ole."

— "Hädästä ei meillä tietysti puhettakaan", sanoi isä, "mutta silmät selällään, se on varma."

Äiti aikoi juuri vastata, kun Elsa tempasi oven auki. — "Äiti, Olli on hirveän kipeä — hän on pihalla — portaiden vieressä."

— "Olliko, joka ei vielä eläissään ole ollut sairaana!" huudahti äiti, rientäen ulos. "Olemmeko nyt saaneet tuhkarokon Plyhdistä!"

Isä arvasi syyn. Hän vain hymyili. "Se tauti ei ole vahingoksi", hän mietti, mutta meni kuitenkin katsomaan, miten Olli jaksoi.

Portailla seisoi Ville nojaten pihtipieleen. Hän oli kalpea kuin palttina ja itku kurkussa.

— "No, oletko sinäkin kipeä?" kysäsi isä. "Eihän vain liene tuhkarokko. Kuruuta suutasi oikein hyvästi raikkaalla suolavedellä. Se estää tartunnan."

Ville olisi mieluimmin kaikki tunnustanut, mutta silloinhan hän olisi kielinyt Rainarista. — Se oli kauhea ilta. Ei edes kompassi saanut häntä iloiseksi. Jollei vain kukaan tätä tietäisi, niin ei hän milloinkaan tupakoi. Ei edes sittenkään, kun hän on niin vanha, että on lupa tupakoida. Eihän se suuresti lohduttanut, mutta sentään jonkun verran. Ja hän kurnutti kuruttamistaan, että kaulaa kirvelsi. Se todellakin helpotti. Mutta varansa hän pitää. Ei Rainar eikä kukaan muukaan häntä silleen enää mujauta.

— "No, eikös tunnu jo helpottavan?" kysyi isä, kun Ville hyvää yötä toivotti.

— "Tuntuu", vastasi Ville, mutta tukala oli katsoa isää silmiin. "Minua niin väsyttää."

— "Myöhähän nyt onkin", arveli isä. "Nuku rauhassa! Niin, vielä yksi asia. Kuulehan! Minä löysin palavan paperossinpätkän vanhan jyväaitan seinän vierestä. Se oli varmaan Rainarin. Sinä olet ymmärtäväinen miehenalku: pidäppäs häntä silmällä. Entäpä hän koko talon sytyttäisi tällaisella poudalla. No niin, riennä Höyhensaareen."

Rainar jo nukkui Villen tullessa, mutta Olli oli valveilla. Äiti oli antanut hänelle kiinanpulveria ja pannut paksun villasukan kaulaan.

Kismerä kiinan maku oli ihan sietämätön, ja sukka kaulassa poltti ja pisteli.

— "Mitenkä sinä voit?" kysyi Ville myötätuntoisesti.

— "No, kyllä on kurjaa", vaikeroi Olli.

— "Poika! Tehdäänkö lupuus, ettei enää milloinkaan tupakoida?" kysyi Ville. "Ja sitten meidän täytyy pitää Rainaria silmällä. Kukapa tietää, minne hän viskelee palavia paperossiaan. Ajatteleppas, miten vaarallista se on näin poudalla."

— "No, ei minua enää semmoisella roskalla milloinkaan puijata", vastasi Olli surkeissaan. "Mutta luuletko, että uskallan ottaa pois sukan?"

7.

METSIKANAN POIKANEN.

Maalla päivät reten lentävät, varsinkin lyhyen kesän päivät. Tuskin on kevät koittanut, kun juhannuskoivut jo helottavat oven edessä. Ja tuskin ovat koivuparat kerinneet halkovajaan, päivät ensin kuultuuan, miten niiden kuihtuneet lehdet rikkoina portaille karisevat, kun jo sierat soinnukkaasti viikatteiden kaartoteriä helkkyen hiovat, ja niittokone aamusta iltaan, jopa usein valoisat yötkin läpeensä särisemistään särisee.

Nopeasti kaikki kasvaa ja nopeasti muuttuu. Viikon perästä jo miten kehittynyt! Ruis on ujahtanut, ja lehti lisää tullut. Kaura ja ohra kilpailevat. Kaura kääntää lehtensä vasempaan, vastapäivään, vakuuttaen siten paraiten ylöspäin pyrittävän, mutta ohra kiertää entiseen tapaansa myötäpäivään. Nauriit ja juurikkaat sysivät ja tyrkkivät toisiaan ja alkavat jo arvailla, ketkä harventaessa hylätään, ketkä kasvamaan jätetään. Perunantaimet, jotka mullatessa äsken aivan peittyivät, pilkistävät taas entistään terhakampina ja vantterampina. Entä hernepelto! Muutamissa päivissä se sinivihreästä hernemaasta kukkeimmaksi kukkapelloksi kaunistui.

Puhumattakaan puutarhasta! Pensaat ja puut eilen kukkivat ja tänään jo vihreä raaka näytäksen. Ruokakasvitarhassa ja kurkkupenkeissä käydään paraillaan rikkaruohosotaa ja lavan nurkassa nypitään kurpitsoista joka päivä suuria koreankeltaisia tarpeettomia kukkia, joista eellimäisenä päivänä oli vain pienet nuput reheväin lehtien peitossa.

Kottaraispesiin kannetaan ruokaa kantamasta päästyäkin. Ei ole voitu arvatakkaan vaikean hautomisajan jo onnellisesti loppuneen, ennenkuin pienten, uteliasten kottaraispoikasten keltaiset nokat pesän suulle ilmestyvät. Yhtä nopeasti kananpojatkin kehittyvät aitauksessa navetan päivänpuoleisen seinän vieressä, jossa ensimäisen poikueen kukkopojat taisteluhaluisina tepastelevat punaisine heltanalkuineen, vaativina kaulaansa kurotellen ja koettaen kiekua.

Mutta muita enemmän ja nopeammin oli sinä kesänä jotakin Metsolassa muuttunut.

Karoliinan vasikatko?

Ei.

Villen varsako?

Kasvanut mahdottomasti, mutta ei silti sekään.

Rainar Holm se oli.

Senhän voi sanoa paikalla. Rainar Holm ei ollut tullut toiseksi ihmiseksi samalla lailla kuin kuulema usein kaupunkilainen vietettyään kesän maalla. Hän oli toistaiseksi vain niin toisellainen Rainar Holm kuin on mahdollista muuttua neljässä lyhyessä viikossa. Eikä kesälupa onneksi ollut vielä lopussa.

Hän ei ollut enää rasittunut, vaikka häntä toisinaan muutamia kertoja haukotutti noustessa yhtaikaa kuin Ville ja Olli kello puoli kuusi. Ja mielellään hän painautui vuoteelleen puoli yhdeksän aikaan, vaikka oli vielä valoisa. Hän nukkua tuuskahti miltei paikalla eikä kärsinyt unettomuutta. Hän ei herännyt edes sinä yönä, jolloin kauhea rajuilma — ukkonen ja rankkasade muutamia päiviä kestänyttä tukahuttavaa ilmaa puhdistaessaan — tärisytti vanhaa pirttirakennusta kivijalasta kellonkattoon. Sekä äiti että hän olivat unohtaneet rautamarjaset.

Omasta pyynnöstään oli hän muuttanut telmyrien pöydänpäähän, eikä ole vakivarma, pitikö Olli enää puoliaan syönnissä.

Hänestä oli vesivelli iltamaidon kera ja vasta suolattu lahna, hiilillä paistettu, maukkainta ruokaa, jota oli maistellutkaan. — Keitetyistä perunoista, Miinan keittämistä, puhumattakaan.

Hänestä ei mikään hienon hieno herkkukovaleipä ollut parempaa kuin murakka reikäleipä, jota hänellä siitä syystä oli useinkin pala taskussa.

Hänestä oli kirnupiimä ja vesi virvottavinta juomaa, jolle eivät minkäänlaiset limonaadit vertoja vetäneet, varsinkin kun oli kirnupiimää mukana ulkotöissä hohtavan valkeassa leilissä, joka heinäin haravoimisajaksi tai juurikasvien kitkemisajaksi piilotettiin varjoisaan ojaan.

Hän oli huomannut hyvin hyvästi voivansa ratsastaa satulatta ja oli älynnyt senkin, että Tähden selkä oli niin terävä, että siitä uskomattoman helposti voi nuljahtaa maahan. Hän oli todellakin pudonnut ja toinen jalka ohjasperissä viistänyt kappaleen matkaa perästä, lyönyt päänsä kiveen, ja haavasta juossut verta kotveroisen.

Hän oli ajamaankin oppinut. Merkkipäivä oli silloin, kun hän Tähdellä ja turunkärrillä sai yksin ajaa Kaskeen hakemaan vehnäjauhosäkkiä. Kotiin palattua oli kuitenkin Tähti kauvan puistellut vanhaa päätään.

Hänestä niinkuin Villestä ja Ollista oli merkkitapauksia, kun Valkiakosken posti ajoi ohi. Ja mielellään hän eräänä sunnuntai-iltana toisten kanssa kiipesi korkealle Lounasvaaralle ainoastaan katsomaan junan tai Vanajavedellä kulkevan höyryveneen savua.

Hän oli kerran käynyt äitin kanssa Tampereella. Ja tuskin hän malttoi silmiään kääntää vaahtoavasta Tammerkoskesta, joka valtavasti pauhaten syöksyi monien tehtaiden välitse kaupungin läpi. Eipä ihmettäkään, että koski oli mahtava, kun koko vedenpaljous suuresta Näsijärvestä ja sadoista järvistä sen takaa syöksyy sitä tietä virratakseen viimein mereen.

Hänestä oli mieluista Villen ja Ollin kanssa tervata metsärekiä ja halkokelkkoja ja työrekiä, joita pitkä jono korotti päivänpaahteessa jyväaitan mäellä. Hän olikin sitten niin tervainen, yksin pää ja jalatkin, että Hannalla oli täysi työ hangata hänet puhtaaksi saunassa. — Hänestä oli Metsolan sauna lauvantaisin ihan toista kuin Sentraalinsauna Helsingissä.

Hänestä oli "Aurora-täti" hänen paras tätinsä eikä yksikään setä vetänyt vertoja "Sommerfeldtin setälle."

Hän ihaili Villeä ja Olli oli hänestä paras tuntemistaan pojista.

Hänen mielestään oli Elsa yhä miellyttävämpi, mitä tutummaksi he tulivat, ja hänen vaaleat hiuksensa ja kirkkaan siniset silmänsä muistuttivat taruston kilvetärtä tai onnetarta. Kun hän oli pudonnut Tähden selästä ja koko iltapäivän lepäsi vuoteellaan ja ihan todella päätä oikein kivisti, ja Elsa toi puolukkamehuvettä ja kädellään koetteli hänen otsaansa, oliko hänessä kuumetta, ei hän huomannutkaan, että käsi oli suuri ja karkea ja punainen ja hiukan kostea. Hän toivoi vain, että Elsa olisi kauvan antanut sen otsalla olla.

Hän oli antanut pienen, punaisen silkkinenäliinansa, jota hän vain näön vuoksi piti rintataskussaan, Leenille nuken vaatteiksi.

Häntä oli isä muutamana päivänä halkovajan takana kauvan puhutellut. Ainoastaan etana, joka istui takiaislehden alla ja kuunteli, tietää, mitä siellä puhuttiin, mutta etanat ovat niin vaiteliaita, ettei sitä milloinkaan ole saatu tietää.

Hän oli seuraavana päivänä lahjottanut viimeiset paperossinsa, puolitoista laatikkoa, Malmille joka ihastui ikihyväksi. "Onpas pulskaa mennä sunnuntaisin kirkolle paperossi hampaissa", hän tuumaili.

Rainar nosti hattuaan joka aamu niinkuin Ville ja Olli tervehtiessään Malmia ja mökkiläisiä ja palvelijoita.

Hän piti paljon Hannasta ja Miinasta, mutta enimmän Karoliinasta, joka saakin paraimman joululahjan. Viimeisestä ruisleipätaikinasta oli Karoliina hänelle leiponut puolukkapiirakan samoin kuin Villelle ja Ollille. Illallisen jälkeen oli hän syönyt sitä vatsansa kipeäksi, ja hänen oli täytynyt nauttia tippoja.

Hän oli pyörittänyt tahkoa kätensä rakoille ja soutanut rakot käsiinsä, mutta sittenpä hän jaksoihin suoralla kädellä pitää pienintä rautapunnusta, miltei yhtä pitkään kuin Olli.

Hänellä oli ollut sormet tikkuja täynnä, kun oli poiminut ja kantanut ja pinonnut lastuja rakennukselta.

Hän oli astunut lasisirpaleen jalkaansa, koettaessaan kävellä avojaloin. Hän oli sukan läpi haavottanut jalkansa opetellessaan leikkaamaan vihantarehua ja otettuaan luvatta Antin viikatteen, joka oli rehukaurassa niin huonosti piilossa, että osa punaista vartta pisti näkyviin.

Hän oli Villen ja Ollin mukana sinä merkillisenä hetkenä, kun niittokone työkaluvajasta vedettiin ja kaikki osat paikoilleen asetettiin. Hän tunsi heti koneen kaikki voitelureiät. Kun Lehtinen, joka ajoi, alotti uuden kapaleen, ja kaikki oli kunnollisesti voideltava, niin heitti hän haravansa maahan, jos sattui lähelle, ja pyysi Lehtistä lepäämään, tarttuen öljykannuun.

Hän katseli miltei kadehtien Villeä ja Ollia, jotka joskus saivat ajaa niittokonetta muutaman kierroksen. Ja hän oli ylpeämpi kuin kuningas — käyttääkseni hyvin vanhentunutta sananpartta — kun hän itse eräänä ihanana aamuna istui koneen istuimella ja piteli ohjasparia. Lehtinen seurasi kintereillä ja laski viikatteen käyntiin, kun kone kulki tarpeeksi kiireesti.

Hän kohosi mielestään itsevaltiasta mahtavammaksi — jos hän ylevässä asemassaan sellaista muistikaan — kun miljoonat pitkät, huojuvat timoteit ja tuoksuvat apilaat kumartuivat ja pitkinä jonoina lakoilivat terävän terän tieltä.

Hän oli päistikkaa pudota tupsahtaa korkealta istuimeltaan hevosten yhtäkkiä seisattuessa keskellä kapaletta, kun pari metsikanaa pyrähti lentoon ihan niittokoneen edestä. Hän kuuli viuskutusta oikealta ja vasemmalta ja edestä ja näki harmaanruskeiden pikku poikasten kipittävän pakoon joka suunnalle. Hän tunsi miltei olevansa murhaaja hetkistä myöhemmin pitäessään kädessään pientä kirkassilmäistä, säikähtynyttä ja räpistelevää metsikananpoikasta, josta verta vuoti. Hänen sydämmensä kutistui, kun siipi hetkisen perästä ei enää liikahtanut ja hieno harmaansinervä kelmu verhosi pienen linnunpojan kirkkaat silmät. Ja hän itki. Rainar Holm itki. Isä laski samassa kätensä hänen olkapäälleen ja taputti häntä päälaelle.

— "Elä itke!" sanoi isä. "Me emme tiedä, mistä kaikesta pikku metsikananpoikanen on varjeleutunut: kylmistä niukkaruokaisista talvista ja verenhimoisista koirista tai ehkä pitkällisestä kitumisesta, kun huvimetsästäjä olisi sen rammaksi ampunut."

Mutta Rainaria itketti vain, varsinkin kun hän näki Villen ja Ollin surun.

— "Näkisitpäs ne talvella", sanoi Ville, "kun ne pitkässä jonossa tepsuttelevat hangella harjun yli riihen luo etsimään jyväntähteitä."

— "Minä laskin kerran neljäkymmentäkaksi", tiesi Olli. "Me viskelemme niille ohria korsun lattian alle."

— "Kenties", jatkoi isä, "kenties se pikku raukka ei muuten olisikkaan saanut niin kauniisti kuolla kuin näin ihanana aamuna hengittää viimeisen kerran niin hellässä kädessä. Ja kukapa meistä tietää, vaikka se ylösnousemuksen aamuna, kun sinä itse silmäsi avaat, iloisesti lentää sinua vastaan uusin, kaunein siivin. Elä, elä itke."

"Meidän kaupunkilaisherra, luullakseni, alkaa talttua", sanoi isä tultuaan juomaan aamupäiväteetään. "Kukapa tietää, ehkä hänestä vielä kunnon mies kasvaa. Lämmin sydän hänellä on. Yhä enemmän hänestä pidän. Vahinko, vahinko, että hänenkin täytyy kasvaa epäterveellisessä kaupunkilaisilmassa."

— "Mutta aivan tavaton kuluttamaan sukkia ja vaatteita", sanoi äiti, joka istui vaatepinon takana ja parsi. "Menee edelle Ollistakin. Katsoppas, minkälaiset reiät! Ja ne viikossa."

8.

METSÄNPEITOSSA.

Malmi ja toiset miehet kattoivat navettaa, ja pojat auttoivat. Kun heitä oli kolme, ja heillä oli vain kaksi vasaraa, oli heistä kaksi vuoroonsa naulaamassa, ja kolmas sitoi maassa päreniput nuoraan, jolla Plyhti hilasi ne katolle.

Rainar ja Ville olivat vuorollaan naulaamassa, ja Rainar oli juuri kymmenennen kerran lyönyt vasaralla vasempaan etusormeensa, kynnenperään, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on hyvin arka, kun tämä kertomus alkaa. Ja nyt se alkaa.

— — Pot! Pot! Kops! Kops! Hevonen tuli laukaten. Kopsis, kapsis! Kärrittä ja siioitta ja suitsitta se ihan raivoisaan porhalsi ohi. Kops! Kops! Kops! Kops! Neljä kaviota iski miltei yhtaikaa kovaan maantiehen talonmäen alla. — Kops! Kops! Pot! Pot! Ensimmäisessä mutkassa se huiskahti näkyvistä.

Olli, joka juuri oli sitomaisillaan uutta pärenippua, juosta pinkasi tielle, mutta poissa se oli. Pot! Pot! Pot! — Suurta mäkeä tuntui jo nelistävän. Rainar ja Ville ja muut katollaolijat sen vielä näkivät — vielä siellä, mutta sitten se hävisi.

— "Eikö se ollut Mattilan rekiveto, vaikka se oli niin kasvanut salolle päästyään?" arvaili Ville. "Sepä vasta raju oli."

— "Ei kuuna päivänä", sanoi Lehtinen. "Mattilan hevonen on punainen, ja tämä oli vaalakka. Eiköhän lie ollut Koiviston puolen mökkiläisten hevosia. Mutta kukapa ne kaikki vikurikonit tunsi."

— "Ei kaiketikkaan, varsinkin kun seisoo selin," virkkoi mökkiläis-Lauri loukkautuneena. "Saattoihan se olla vaalakka pölystä."

— "Katsokaapas, Ville se sentään oli oikeassa", sanoi Malmi osottaen vasaralla harjunpuoleisten peltojen yli. "Mattilaan se kääntyi. Suoraapäätä kotiin."

Rainar näki vain pölyä tai savua peltojen välissä, vaikka miten olisi koettanut katsoa.

— "Nyt se on kohta perillä", ilmotti Ville. "Näet kai sinä jotain liikkuvan. Mutta mikä sillä oli?"

— "Ehkä se on riistäytynyt laitumeltahakijan käsistä", arveli Lauri. "Kun tuommoiset hurjapäät kuleksivat viikkokausia väljässä metsässä ihmisiä näkemättä, niin ei niitä ole helppo hallita. Ne ovat pahempia kuin mäkitupalaisen vasikat", hän lisäsi vilkasten Lehtiseen, joka asui omassa mökissään, vaikka hän oli muonamies.

— "Eiköpä tuo lie ollut majatalon rekivedon mukana. Kohta saanemme nähdä Junnun sitä taluttavan. Hän on kai ollut niitä hakemassa eikä ole jaksanut hallita molempia", tuumi Malmi, pistäen kourallisen kattonauloja suuhunsa.

— "Hirveä kyyti niillä on ollutkin saada ne kotiin", sanoi Plyhti, joka juuri oli hilaamaisillaan uutta pärekimppua katolle. "Valoisathan yöt vielä ovat. Sulkolassa annetaan hevosten olla syyskuuhun."

— "Kas niin!" sanoi Malmi lyöden jo viimeistä naulaa ja tapaillen tuohisesta uutta kourallista. Niin sukkelaan se häneltä sujui. Rainar oli ennättänyt takoa vain kolme naulaa ja lyödä kolme vääräksi.

— "Hyvästi sujuu", sanoi Ville, ottaen hänkin enemmän nauloja ja samalla selkäänsä oikasten. Hän silmäili katon alalaitaa, jonka päreet jo kattoivat rivittäin ja limittäin kuin suomut.

— "Tämmöisellä väenpaljoudella työt pian loppuvat", toimesi Malmi katsellen tielle. "Junnua ei kuulu, ei näy. Eihän toki liene tapaturmaa tapahtunut. Entäpä toinen hevonen on suohon suistunut?"

— "Tai jos on ollut liikkeessä hevosvarkaita", arveli Lehtinen, "ja tämä on heiltä ryöstäytynyt."

— "Ja se löytää tien kotiin — sieltä asti", sanoi Ville innokkaasti päreitä naulaten.

— "Hevonen löytää", varmensi Lauri. "Vaikka vain yhden kerran lie tien kulkenut ja senkin pilkkopimeässä, niin kyllä hevonen osaa. Ja tämähän oli metsässä koko viime kesän ja on viety ja haettu myötäänsä. Eikähän sinne ole kahdeksaa kilometriä enempää. Mutta mikä sen nyt säikäytti pillastumaan, on toinen asia."

Päivemmällä Junnu ajoi ohi, mutta kodista päin, asemalta. Hän kyyditsi erästä Valkiakosken konttoriherraa. Lieneekö ollut hyvin kiire vai muutenko vain tahtoi näyttää vasta ostettua mustaa, mutta hyrykyytiä sitä mentiin. Tuoko tuostaankin tuntuivat kärrin linjaalit kapsahtavan vastakkain, ja silloin aina matkustajan pää nyökähti niin, että luulisi niskan kipeytyneen.

Lehtinen kysyi, oliko rekiveto vielä metsässä.

— "Tietysti se on siellä. Missäpäs se muualla", vastasi Junnu, eikä ollut näkevinäänkään Ollia, joka vuorostaan oli katolla, eikä suinkaan piileskellyt itse eikä piilottanut vasaraansa.

— "Silloin on hullusti", arveli Malmi. "Vanhat ihmiset vakuuttavat, että jos hevonen näkee toverinsa suohon vajoovan, niin se ei poistu, niin kauvan kuin toisessa henki on, vaikka kestäisi päiväkausia. Mutta useimmiten se silloin niin vauhkoutuu, ettei monasti siitä selviäkkään."

Mattilan isäntä pistäysi itse iltamassa kertomassa hevosesta. Se oli niin laiha ja niin kurja kuin ei viikkokauteen olisi ruokaa nähnyt. Kello oli poissa kaulasta. Mutta eihän silti voinut päättää, että kukaan oli sen kiini ottanut. Mutaiset sillä oli jalatkin ollut. Kesä oli kuiva. Suossa se varmaan oli rämpinyt. Kukapa aavistaakaan, missä toinen hevonen on.

Isä ei oikein uskonut hevosen varkaita olevan. "Rahvashan on täällä tuiki rehellistä", hän sanoi, "kulkuria ei ole enää, korkeintaan joku laukkuryssä tai posetiivinsoittaja. He pakenevat, kun hevosen näkevät, eivätkä sitä kiini ota."

Kun Junnu palasi kyydistä, vei hän sanan kotiin, ja jo ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna lähti majatalon isäntä itse erään renkinsä kanssa hevosta metsästä etsimään.

— "Tiedettiinhän se jo ennenkin, että se oli poissa", sanoi Malmi iltasella majatalon isännän ajaessa kotiin, juuri kun työt lopetettiin. "Ja mitä kaksi miestä semmoisessa metsässä! Onnenkauppa, jos sattumalta löytävät. Saadaanhan nähdä, niin taas hätyytetään kyläjäs etsimään aivan niinkuin viisi vuotta sitten Sulkolan mökkiläisen lapsia, polosia."

— "Olivatko he eksyneet?" tiedusteli Ville. "Löydettiinkö heidät?"

— "Ka, löydetyinhän heidät viho viimein. Kuusen alla olivat käppyrässä. Mutta ei niissä raukoissa ollut henkeä helmeäkään. Tietääpä sen, niin monen päivän perästä", vastasi Malmi.

— "Sehän on kauheata", säälitteli Rainar. "Sellaista ei voisi milloinkaan tapahtua Helsingin läheistössä."

— "Malmi, olivatko he paimenessa vai mitenkä he joutuivat niin kauvas salolle?" kysyi Ville.

— "Ka, marjassa tietysti", vastasi Malmi. "Mikäs paimenilla hätänä! Seuraavat vain eläimiä. Lehmät kyllä kotiin osaavat iltasella."

— "Kummallista on, jotta sekä lehmät että hevoset usein ovat paljoa viisaampia kuin ihmiset", ihmetteli Ville. "Sitä ei ollenkaan ymmärrä."

— "Minusta on paljoa kummallisempaa, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat," sanoi Plyhti. "Muuten on kuulema Kangasalan puolella nähty mustilaisia. He eivät ole tuhmimpia kaupitellessaan varastettua hevosta. — Niin, niin, pitänee tästä alkaa painua kotia kohti", hän lisäsi, eväskonttiinsa tarttuen.

— "Pojat, emmekö koeta päästä mukaan, jos sitä miesvoimalla etsitään", sanoi Ville iltasella heidän riisuutuessaan. "Hirmuinen vahinko sellaista hevosta."

— "Olisippa hauska todellakin", vastasi Rainar. "Kompassista olisi hyötyä, jos eksyisimme."

Ollia nauratti. Hekö eksyisivät! He, jotka olivat kesät talvet metsässä kuleskelleet. Mutta miten lupa säätänee.

Malmi ihmetteli itsekseen, minkä vuoksi Rainar seuraavana päivänä koko ajan oli katolla, ja Ville ja Olli vuoronperään sitoivat pärekimppuja Plyhdin nuoraan. Hän ei ollenkaan muistanut, ettei Rainar vielä tuntenut kaikkia ohiajajia eikä kaikkia hevosia yhtä tarkkaan kuin toiset ja ettei siltä puolelta kattoa, jossa he silloin työskentelivät, nähnyt vilaustakaan tiestä. Eikä hän aavistanut, että pojat toisinaan melkein toivoivat, jotta majatalon isännällä, joka taas oli salolle ajanut, ei palatessa olisikkaan kadonnut hevosensa kiini kärrinsä perässä.

Koko iltapäivän Ville ja Rainar oikein jännityksissään odottivat Ollin merkkiä joka kerran, kun kuului ajantia tieltä. Aina vain sama pään puistus.

Ei vielä työstä soittaessakaan majatalon isäntä ollut kulkenut ohi. Mutta illallisella ollessa joku tuntui pihaan ajavan. Siinä hän oli, mutta hevosetta.

— "Sääli ukkoa", sanoi isä istuutuessaan käytyään pihalla häntä puhuttelemassa. "Hän koettaa nyt koota naapuria ja ystäviä miesvoimalla sitä etsimään."

Ville nykäsi hieman Rainaria toiselta ja Ollia toiselta puolelta.

— "Tietysti mekin avustamme", sanoi äiti. "Onpa onni, että laitumet eivät ole etäällä. Muistatko, minkälainen puuha meillä ennen oli syksyisin hiehoista?"

— "Muistan. Olen aikonut antaa Koiviston Laurin mennä sinne päivätöikseen ja sitten ehkä Antin. — Ja onhan meillä kolme miestä lisäksi, jos tarvis tulee", sanoi isä katsoen telmyrien pöydänpäähän.

Ihan kuin olisi hän arvannut, mitä he kaksi kokonaista päivää olivat mielessään hautoneet.

— "Aiotko todellakin?" kipsahti äiti. "Sitä sietää miettiä."

Pitkin ja poikki sitä tuumittiinkin illallisen jälkeen. Oikeastaanhan sopikin äitille, joka kuitenkin niinä päivinä oli aikonut käydä kaupungissa. Hän voi mennä huomenna, kun silloin siis muutenkin oli vähemmän puuhaa kotona. Oli asialla toinenkin puolensa, mutta hyvästi siitä lopuksi selvittiin.

— "Me pääsemme!" huusi Ville tullessaan pirtinportaille, jossa Rainar auttoi Elsaa pöytäliinaa lapoilleen pannessa. Olli oli penkillä vatsallaan, koettaen potkia selkäänsä, jota hän ei kuitenkaan voinut, kun oli niin lihava. "Elsa, äiti pyysi sinua auttamaan meille evästä pannessaan."

— "Juoskaapa, pojat, vielä tänä iltana sanomaan Antille, että hän hankkiutuu valmiiksi. Mutta ennen kuutta ette tarvitse lähteä. Käskekää hänen ottaa Kimo", selitti isä portaille tullessaan. "Pysyttäytykää sitten Antin matkassa", hän lisäsi. "Tottapahan vielä puhun siitä hänelle."

Kaikki tuntui jo iltasella olevan valmiina, mutta sittenkin lähtö viivästyi. Antin piti hakea tynnörillinen vettä. Nelipyöräiset oli vedettävä pihalle ja pyörät voideltava äitin asemalle menon takia. Sitten piti vielä odottaa aamumaitoa, ikäänkuin ei kirnupiimä, jopa vesikin olisi ollut kyllin hyvää metsänpeitosta hevosta etsiessä. — Kello neljästä alkaen oli toinen miesparvi toisen perästä astua jaappassut ohi. Jotkut olivat ajaa köröttäneet.

Vihoviimein oltiin menossa, ja jo ensimäisessä mäessä tavotettiin muutamia miehiä. Heillä oli eväskontit selässä, ja eräällä oli pyssy. Antti tunsi heidät ja tervehti. Astutellen ajaessa ylämäkeä hän kertoi Villen ja Ollin ja Rainarin tulevan mukaan. — Mutta pian he jääpyivät.

— "Emme me ainakaan viimeisiä ole", sanoi Ville. "Ihmeen ihana aamu. Eikö sinustakin, Rainar?"

Kaste kimalsi ruohossa tien vieressä. Täyteläiset rukiintähkät pellolla aidan tuolla puolen nuokkuivat huojuvissa korsissaan aivan kuin aamu-unisina, vaikka aurinko oli kotvan ollut ylhäällä. Linnut visertelivät joka puussa ja pensaassa, karjankellot kalkattivat aituuksissa, jotka eivät kuontuneet näkymään, metsästystorven pitkäveteisiä törähyksiä kuului tieltä ja etäällä pamahti laukaus, jonka kaiku heti kahtena kertoi.

Pienen harmaan mökin ovelta isä ja äiti katselivat hämmästyneinä tavatonta liikettä tiellä, ja heidän takaansa maurotti puoli tusinaa lapsia. Muuan pienokainen, niin liinatukka, että se oli melkein valkea, seisoi paitasillaan lähellä veräjää.

Mökin vieressä aidalla kuhjotti viisi lentokuntoista, suurta variksenpoikaa, kurkistellen niin varomattomasti, että vanhemmat, kumpikin kuusenlatvastaan, niitä varottamalla varottivat.

Olli ei malttanut olla pistoolillaan tähtäämättä likimäisintä variksenpoikaa. Isävaris säikähti pahanpäiväisesti, heittäysi suin päin kuusenlatvasta ja oikein tyrkkäsi aidalta varomattomat poikaset.

— "Olli, mitä tuo nyt on!" nuhteli Ville. "Sinähän tiedät, että isä on kieltänyt meitä milloinkaan tähtäämästä elävää olentoa, paitsi tietysti petoeläimiä. Emmekö mieluimmin laulaisi?"

— "Mitä laulamme?" kysyi Olli. "Porilaistako vai Kolmekymmenvuotista?"

Ville kallistautui Rainariin ja Olliin päin, jotka istuivat takaistuimella. "Eiköhän oteta Kolmekymmenvuotinen sota ensin? Siitä Antti pitää."

— "Hyvä on", sanoi Rainar ja selvitti ääntään. "Anna sinä ääni, Ville."

— "Eläpäs!" intti Ville. "Aiota sinä. Sinä paremmin osaat."

— "No, minä lasken kolmeen", suostui Rainar.

"Meill' Pohjola luminen on kotimaa, sen rannoilla lietemme nyt leimuaa, siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks', ja jalosti povemme sykkäeli."

Laulu sujui aika hyvästi.

Ville lauloi niin selvästi ja kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Olli murista jyryytti matalla äänellään, jota Elsa nimitti puuroääneksi. Laulaessa oli hänestä sanat pääasia.

Kun he olivat hyvällä alulla ja Rainar huomasi Villen laulavan oikein, siirtyi hän itse toiseen ääneen. Siitä toinen osa vain parani.

"Ja usein Nevan vettä ratsut kaalailla sai, ne ui yli Veikselin kuin pitoihin kai, ne aseemme Reinin rannalle toi ja Tonavasta keisarin maljoja joi."

Antti oikasihe, sipasi viiksiään syrjään, pullisti poskensa ja oli puhaltavinaan suurta bassotorvea. "Pum — pum — pu-pum —" Se kuului niin luonnolliselta, ja hän pysyi niin hyvässä tahdissa, että ihan ihme. Villen täytyi kesken laulun kääntyä katsomaan Rainaria, joka ei milloinkaan ennen ollut kuullut Antin matkivan bassotorvea.

Kimo suipisti korviaan ja pää nyökkäsi tahdissa, tuntuipa se jalkojaankin nostavan korkeammalle kuin ennen.

— "Sen marssin se Antti tuntee", sanoi Ville, ensimäisen säkeistön loputtua. "Eikö niin?"

— "Tietysti minä Suomen ratsuväen marssin tunnen, kuulin sen siksi monta sataa kertaa rykmentissä. Se vasta jotain oli, kun seitsemänsataa hevosta yhtaikaa nosti jalkansa ja pani ne yhtaikaa maahan, että koko harjotuskenttä kumahti. Rat — rarat — rarat! rätisytti torvensoittaja everstin vieressä. Samassa törähytti koko soittokunta, niin että ilma tärisi. Kaikilla soittajilla oli valkeat hevoset."

— "Kuules, Rainar, soittokunta ratsasti valkeilla hevosilla", sanoi Ville.

— "Tapa on semmoinen", toimesi Rainar.

— "Siellä oli eräs maalahtelainen, joka puhalsi suurinta torvea", Antti jatkoi. "Sillä pojalla oli keuhkot kestämään. Torvi kiersi hänet ihan ympäri, kun hän istui hevosen selässä."

— "Lauletaanko seuraava säkeistö?" sanoi Ville. "Antti puhaltaa alusta asti."

— "Mitenkäs se alkaakaan?" kysyi Rainar. "Minä en oikein muista."

— "Sälöt poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kipenet välkkyvi kavioista. Kuin koi miekan säihkyvi sivallus ja Pohjolassa koittava on vapaus", muisti Ville. "Eikös se nyt sovi hyvästi, kun olemme menossa hevosen etsintään".

— "Rat — tararat — rattat", töryytti Antti, pitäen kättään torvena suun edessä. Yhtaikaa he kaikki sitten alottivat.

Vanha mummo tuli mökkeröisestään, jonka ohi he juuri ajoivat. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä ja näytti oikein säikähtyneeltä. Mutta kun Ville kohotti lakkiaan ja tervehti, nyykisti hän ja hymyili, jotta hän ei kai pitkiin ollut koettanutkaan, niin yksinäiseltä ja köyhältä siellä näytti. Reipas mies olisi olkapäällään mökkipahasen kumoon sysännyt.

— "Kertokaa, Antti, vähän rakuunarykmentistä", pyysi Ville laulun loputtua. "Rainar niin mielellään tahtoisi kuulla. Ehkä siitä, miten ensimäinen ratsuparvi leikkisodassa vangitsi koko komppanian."

— "Se meni mukavasti", sanoi Antti huomaamattaan siirtäen vanhan hattunsa vinoon oikealle korvalle ikäänkuin hän vielä olisi ensimäisen ratsuparven sivusmies. Ja sitten hän kertoi siitä ja monesta muusta.

Matka meni niin huvassa, etteivät pojat arvanneetkaan, kun jo käännyttiin viimeiseen salomökkiin, jonne isä oli käskenyt jättää Kimon.

— "Vai niin, nyt se siis alkaa", huokasi Olli kärristä laskeutuessaan. "Milloinkahan arvellaan aamiaista syödä?"

Sinne oli keräytynyt jo koko joukko miehiä ja toista tuli. Kun oli päätetty, miten kulettaisiin, oli ainakin seitsemänkymmentä miestä koolla siihen luettuna Ville ja Olli ja Rainar.

— "Tämähän on kuin kierros leikkisodassa", tuumi Ville koettaen saada eväslaukkunsa pysymään niin keskellä selkää kuin mahdollista, että se muistuttaisi sotamiehen reppua. Hänen laukussaan oli jotain Rainarille ja Ollille. Elsa oli kuiskannut sen hänelle illalla, ja paraillaan hän arvaili, mitä he sanovat, kun hän ottaa hujauttaa sieltä kääröksen kylmiä ohukaisia, joiden väliin, ihan jokikisen, on ripoteltu sokeria.

Metsä oli alussa niin tiheä, että pojat ja Antti vain silloin tällöin näkivät jonkun toisista miehistä, mutta koko aika huudettiin toisilleen. "Hohoi! Hohoi!" kuului joka suunnalta. Taas kuului metsästystorven törähys ja etäällä tuntui joku kauheasti rämyyttävän jäniksenpelätintä. Säikähtyneet linnut piiloutuivat ääneti tiheimpiin puihin ja pensaihin.

Jos hevonen hengissä oli, täytyi sen kuulla ihmisiä tulevan ja silloin se hirnuu. Jos sitä ei kuulu eikä näy eikä kuolleena löydetä, on se varastettu. Syrjälän mökkiläinen, joka myöskin oli etsimässä, oli menneellä viikolla omin silmin nähnyt suuren mustilaisjoukkueen.

— "Minun mielestäni", sanoi Antti, kun he viiden minuutin perästä tulivat aukeamaan metsässä, "on tämä paras päämajan paikka."

Maa oli kivikkoa ja paljas ja mustain hiiltyneiden kantojen välissä kasvoi tiheä vesakko.

— "Tässä raivosi kulovalkea viisitoista vuotta takaperin", hän jatkoi, "ja tuolla juuri lammin toisella puolella on Kangasalan raja. Tuolta harjanteen päästä näkee, minne asti palo ulottui. Isännekkin arveli, että on parasta pysähtyä vähän lähemmä Kimoa, niin voitte sitä jonkun kerran katsastaa."

Ville pettyi pahasti. Hän olisi mieluimmin toisten kanssa samoillut koko salon, vaikka olisi pitänyt tullen mennen kulkea kolme peninkulmaa. Mutta kun hän oli vielä vähän puhellut kahden kesken Antin kanssa, ymmärsi hän sen Rainarin tautta paraimmaksi.

— "Viisain tähän meidän on jäädä tälle puolen. Etempänä on vain soita ja rämeitä. Onhan täälläkin metsää kypikyllä, josta etsiä. Jospa onnistuisimme yhtä hyvin kuin ketunpyynnissä. Kymmenen markkaa on majatalon isäntä luvannut sille, joka ensiksi hevosen näkee, vaikka kuolleena."

Olli oli löytänyt vatukon, jota oli miltei mahdoton jättää, ja hän jäi mielellään. "Mikäs ilo on juoksennella sillä lailla salon halki", hän tuumi.

— "Tämä polku vie suoraan mökkiin", selitti Antti, laskien leilin suuren petäjän juurelle. "Eipä siltä. Kimo tulee kyllä toimeen pari tuntia."

— "Me lähdemme kuitenkin saattamaan vähän matkaa, palaamme sitten tänne syömään aamiaista", päätti Ville pannen eväslaukkunsa leilin viereen. "Eikö panna lippua merkiksi, niin näemme petäjämme jo etäälle?"

— "No, tämän nyt muutenkin tuntee", arveli Rainar. "Tokkohan kahden ihmisen syli sen ympärille riittää?"

Ville sitasi lipuksi nenäliinan karahkaan, jonka pisti ryhmyiseen kaarnaan.

— "Nyt tämä on oikea päämaja", sanoi Antti.

— "Hohoi! Hohoi!" huusivat toiset miehet jo hyvin kaukaa.

— "Minun pitää nyt jouduttautua tavottaakseni heidät", toimesi Antti. Kaikki he saattoivat Anttia aution palokankaan poikki, jonka takana taas havumetsä korkeana, tummana seinänä kasvoi.

— "Elkää nyt lähtekö kauvemmaksi", sanoi Antti, kun he jo kappaleen metsääkin olivat kulkeneet. "Mutta tähystelkää nyt tarkkaan ympärillenne, näkyykö hevosta tällä puolen. Jos huomaatte sen, niin karjaskaa kaikin voimin. Elkääkö menkö liian loittoolle päämajasta."

— "Onpa mustikoita!" huudahti Olli, joka jo istua nökötti mättäällä ja molemmin käsin riipi marjoja varsista, jotka ylettyivät hänen päätään ylemmä. "Emmekö voi jäädä tähän vähäksi aikaa?"

Ville olisi mieluimmin ensin syönyt aamiaista ja sitten marjatellut. Mutta ihania marjoja siellä kasvoi! Sääli oli niitä jättää. "Tämmöistä marikkoa ei ole Helsingin läheistössä", hän sanoi piloillaan Rainarille.

Rainar tuskin saattoi vastata, kun oli juuri ikään kourallisen suuria sinervänmustia marjoja suuhunsa pannut. Hänen kätensä olivat jo kuin värjätyt ja hänen suunsa niin musta, että Ville nauroi, jotta raikui. Ei kukaan heistä ollut milloinkaan edes maistellut niin maajaita mustikoita, joita siellä oli niin, että varret nuukottivat.

— "Olli, missä sinä olet! Me menemme nyt. Tule, tule!" huuteli Ville viimein. "Me saatamme sairastua, jos syömme liiaksi ja päälle päätteeksi leivättä."

Olli istua nakotti yhä samassa paikassa. "Olettepa te nyt kiireisiä", hän sanoi noustessaan. Siinä se nyt oli. Hän oli mustikoissa istunutkin. Housut olivat kamalan näköiset. "Mutta eihän se ole sinnepäinkään", hän huusi.

— "No, kyllä me tiedämme, minne menemme. Me olemme ikään katsoneet kompassia. Tule tänne, niin näet itse", vastasi Ville. "Tuonnepäin on pohjoinen ja Kangasala on pohjoisessa. Meidän on mentävä päinvastaiseen suuntaan, siis etelään, tännepäin. No!"

— "Tuollahan kulovalkeakin on raivonnut", sanoi Rainar, osottaen puiden välistä aukeamaa.

— "En minä sitten ymmärrä. Mielestäni minä en ole ainoatakaan kertaa käännähtänyt. Minä olen vain istunut samalla mättäällä ja ojennellut käsiäni ympärilleni", toimesi Olli. "Muutenhan minä olisin jo ennemmin huomannut istuvani marjoilla. Katsokaapas, minkälaisia marjapilkkuja on housuissani."

— "Kyllä sinä olet monasti käänteleinyt", nauroi Ville. "Näkeehän sen selvästi. Hohoi! Hohoi! Eteenpäin! Päämajaan!"

— "Tuolla on meidän petäjä", sanoi Rainar, kun he olivat saapuneet paljaaksi palaneen kankaan keskipalkoille. "Minä tunnen sen niin hyvin vinosta latvastaan."

— "Jollei se ole toinen vinolatva", sanoi Ville nousten kivelle. "Puut näyttävät niin samallaisilta metsässä. — Ei, lippua ei ole. Ei se se ole. Entäs tuo", hän virkkoi osottaen muuatta kauvempaa. "Me olemme kulkeneet liiaksi vasempaan."

Mutta lähemmäksi tultua ei siinäkään näkynyt valkeaa lippua.

Mitenpä siinä olisi se ollutkaan! Tuskin oli muuan tavattoman utelias orava malttanut odottaa Antin ja poikain poistumista, kun se jo riensi tunnustelemaan, mikä se valkea oli, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt petäjänrungosta pistävän kepin nenään. Petäjähän oli aina ollut oksaton juuresta tuuheaan latvaan asti.

Hyi! Orava säikähti pahanpäiväiseksi. Sekä keppi että se valkea putosivat maahan, juuri kun se latvaan ennätti. Se kompastui säikäyksissään ja tulla tupsahti suin päin leilille, jonka Antti oli asettanut puuta vasten. Pui, pui, pui — sinne maito valui, sillä tulppa oli pudonnut. Ja siinä oli nyt päämajan lippu kahden mättään välissä komppanian tyhjällä leilillä.

Senkin takia oli Villen ja Ollin ja Rainarin vaikea nähdä sitä. Mutta toisestakaan syystä he eivät puutansa löytäneet. Olli oli todellakin näet ollut oikeassa luullessaan, ettei hän ollut kertaakaan kääntäytynyt. He olivat siis kulkenut ihan väärään suuntaan, joutuen toiseen aukeamaan ja haikailivat puutansa ihan toisen metsän laidasta.

— "Parasta on palata mustikkamarikkoon", sanoi Olli viimein. "Paikalla kun näen mättään, jossa istuin, minä tiedän, mistä päin me Antin kanssa tulimme. Se oli niin pehmyt, että se on varmasti kuoperolla."

— "Mennään sitten", virkkoi Ville. "Sama minulle; mutta täällä lähellä sen täytyy olla."

He löysivät heti marikon, mutta ei se sama ollut, ainakaan ei näkynyt Ollin mätästä. "Tämähän on kuin loitsittua", arveli Ville. "Tietää paikan; ei vain sitä löydä."

He löysivät uusia marikoita, uusia aukeamia ja niiden takana uusia metsänrinteitä. Mutta eivät milloinkaan oikeaa paikkaa, eivät oikeaa metsänrintaa eivätkä edes vilaustakaan päämajan valkeasta lipusta!

— "Nyt minä en tiedä muuta neuvoksi kuin tallustella miehiä vastaan", sanoi Ville viimein. "Jos kulemme suoraan pohjoiseen, niin täytyyhän meidän tavata heidät. Pohjoiseenhan he aikoivat. Niin sanoi Antti, ja tietäähän sen maantiedosta. — Se on sittenkin parempi, kuin täällä haikailemistaan haikailla."

— "Totta kai he huutavat palatessaan", arveli Rainar, "silloinhan kuulemme. Paljonkohan kello lienee? Kiusallista oli, että kelloni jännin katkesi."

— "Aikoja sitten on ollut päivällisaika", sanoi Olli. "Minulla on niin nälkä, että ihan voin pahoin. Marjat ovat yhtä tyhjän kanssa."

He kulkivat suoraan eteenpäin, tarkastivat välistä kompassia ja jatkoivat matkaa, yhä suoraan eteenpäin. Pahinta oli, että Rainarin toinen kenkä hankasi. Jalkaa pakotti kohta niin kovasti, että he käärivät siihen nenäliinan ja vetivät sukan ja kengän jalkaan. Se vain pahensi. Kenkä puristi, ja se koski niin, että hän tuskin enää askeltakaan voi ottaa.

— "Parasta on, että te menette kahden ja jätätte minut", hän sanoi. "Minä kuitenkin kohta kuolen."

— "Ole nyt joutavoimatta", nauroi Ville. "Mitenkä me kolme eroaisimme! Odotetaan tässä kaikki."

— "Miehet ovat varmaan kulkeneet toista tietä, muuten kai jotain ääntä kuuluisi", arveli Olli. "Kestää kai tässä kotveroinen odottaa. Saavat lähteä meitä miesvoimalla etsimään ja löytävät meidätkin kuusenjuurelta niinkuin ne mökin lapset."

— "No, mutta, Olli! Mitä sinä luulisit isän sanovan, jos hän sen kuulisi! Emmehän me ole seitsen- ja kahdeksanvuotisia tyttöjä. Koetetaanpas huutaa: Antti!"

— "Antti!" vastasi kaiku siinä silmänräpäyksessä ihan lähellä. Tuntui niin kummalliselta kaiun hieman pelokas: "Antti".

— "Kyllä me kuulemme, kun he tulevat. Ja jolleivat he satu kulkemaan tästä ohi" — Ville tuskin itsekkään uskalsi sitä ajatella — "niin täytyyhän meidän lopulta löytää tie. Valtamaantie Kangasalle kulkee tästä, ja ennemmin tai myöhemmin me yhytämme rautatien."

Rainar nyyhkytti. Miltähän tuntuisi, jos vielä kerran eläessään saisi istua mukavassa rautatievaunussa ja matkustaa Helsinkiin ja tietää tulevansa onnellisesti perille. — Mutta sitä kai ei enää hänelle suotu. Häntä niin väsytti ja sydäntä pakotti ja jalkaan koski siinä istuessa kuusenjuurella.

— "Olisimme voineet pysähtyä marjaiseen paikkaan", sanoi Olli. "Tässä ei ole muuta kuin sammalta."

— "Mutta tässä on siihen sijaan kuivempi", huomautti Ville. "Rakennetaanpas tähän maja ja laitetaan oikein pehmyt sammalpenkki makuusijaksi. Ensin Rainarille. Tehdäänkö, Olli? Eipä sen kummempaa, vaikka jäisimme tänne yöksi. Miten moni saakaan valvoa yöllä. Ja valoisa, lämmin kesä-yö — mitä se nyt on!"

Ville alkoi katkoa kuusenoksia, joilla he aikoivat kattaa suuren kuusen alimmaiset riippuvat oksat. Niiden alla oli jo ennestään valmis huone. Seinät ja katto piti vain tiivistää. Rainarkin koetti auttaa. Hän kantoi sylyykselliset sammalia ja levitti ne lattialle pehmeäksi matoksi.

— "Entäpä meillä olisi tällainen maja lähempänä kotia!" ihasteli Ville. "Mutta missäs siellä tämmöistä sammalta. Ei edes Vohliossa. Nytpä tiedämme, mistä seinäsammalta saadaan, jos taas rakennetaan."

— "Kunhan ensin kunnialla täältä pääsisimme", tuumi Olli. "Miten kauvan luulette voivan elää syömättä? Janottaakin minua. Kyllä olimme tuhmia, kun emme pysähtyneet silloin, kun Antti kehotti."

— "Elä pelottele Rainaria", kuiskasi Ville. "Ei hätä tämän näköinen, sen kyllä tiedät. Rainar, nukuhan sinä ensin, niin Olli ja minä vartioimme?" hän lisäsi. "Me istumme täällä; parasta on, että kaksi aina on kuulokorvalla."

Alkoi jo hämärtää metsässä ja kuusikossa oli aika pimeä. Ville kuuli Rainarin nyyhkyttävän, mutta vähitellen hän hiljeni. Ja Olli alkoi korsata. Mihin ihmeeseen he joutuvat semmoisessa erämaassa! Kenties siellä kierteli mustilaisia, ja mitä he tekisivät. — Ville sulki silmänsä. Parempi niinkin kuin tuijottaa hämyyn, jossa kaikki tuntui niin hiljaiselta ja kamalalta, ettei edes lintukaan olisi sinne uskaltaunut.

— "Ville! Ville!"

Untako hän näki vai huusiko joku? Ville hypähti pystyyn unisilmin ja löi päänsä oksaan, niin että koko maja tärähti.

— "Ville! Olli!"

— "Ville! Olli!" vastasi kaiku ihan heidän vieressään, Antin iloisella äänellä.

— "Täällä, Antti!" Ville heittäysi Antin kaulaan.

— "No, olette te kai odottaneet. Kauvan se kestikin", tuumi Antti katsoen kelloa. "Me emme ole kotona ennen kahdeksaa."

— "Aamullako?" kysyi Ville.

— "Aamulla! Ei, tänä iltana, mutta kiirettä on pidettävä. Siinäpä sievä maja", hän sanoi. "Minä pistäysin päämajassa ja näin kyllä teidän käyneen siellä ja syöneen ja ottaneen pois lipun. Siitä päätinkin teidän olevan likettyellä. Mutta jollen minä olisi huutanut, olisin vaikka kymmenesti saattanut mennä tämän pesän ohi sitä huomaamatta."

— "Joko te kävitte päämajassa, Antti!" hämmästyi Ville. "Millaisia matkoja lienette kulkenutkaan! Mutta emme me ole ottaneet pois lippua."

— "Emmekä me ole syöneetkään", liitti Olli.

— "Minä huomasin vain leilin tyhjäksi, eikähän Olli tavallisesti tyydy ainoastaan maitoon."

Ei Ville eikä Olli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Rainar, joka unen pöpperössä majasta kömpi, ei ymmärtänyt senkään vertaa. Mutta aivan pyörälle he joutuivat, kun he muutamain sylien päässä havumajasta yhtäkkiä seisoivat sen suuren petäjän juurella, jonka Rainar niin hyvin tunsi sen vinosta latvasta. Vähän merkitsi, että lippu oli poissa ja leili tyhjä, mutta hehän olivat siinä — siinä ihan lähellä — ja he olivat tuntikausia kulkea kupittaneet suoraan Kangasalaa kohti!

— "Paljohan täällä onkin evästä jälellä", tuumaili Antti nostaessaan kahta eväslaukkua. — Olli oli paikalla omansa ottanut. — "Metsässä kulkiessa on tavallisesti hyvä ruokahalu."

Ville ei tiennyt, mitä vastaisi.

— "Hevosta ei löytynyt", sanoi Antti, kun he istuivat kärrissä. "Lieneekö varastettu. Kyllä me olemme humunneet väsyksiin asti."

— "Sanotaan Antille", kuiskasi Ville toisille. "Ei hän sitä kerro. Voimme sitten kunnollisesti syödä matkalla."

Antti lupasi vaieta kuin kiiski kiven alla, olipa se mitä tahansa. Ja sitten he kertoivat, miten kummallisesti he olivat kulkeneet ja itsekkin nauroivat Antin mukana, kun olivat luulleet, että heidän pitää metsään kuolla nälkään.

— "Ja täydet eväskontit vierimäisen puun takana", sanoi Antti.

— "Nytpä hämmästytte", sanoi Ville, kun kaikki voileivät oli syöty ja hän otti laukkunsa pohjalta suuren raskaan ohukaiskäärön. "Tämä jaetaan tasan neljään osaan."

— "Mutta kuka ihme otti lipun pois", kummasteli Rainar.

— "Ja joi kaiken maidon", lisäsi Olli. "Kylläpä se nyt maistuisi."

Antti piti sanansa. Hän ei kertonut kellekkään, että kolme hevosen etsijää eksyi ihan metsänrantaan kompassi liivintaskussa.

Mutta kun he ajoivat pienen ränstyneen mökin ohi, oli isävaris suurella vaivalla juuri saanut viisi poikastaan suureen, tiheään kuuseen yöksi. Isävaris kuuli koko jutun. "Eikös tuo ollut sama poikaviikari, joka tänä aamuna tähtäsi meidän Ruhjaketta?" hän sanoi äitivarikselle.

Ja kostaakseen ne sitten talvella rikkatunkiolla kovalla äänellä kertoivat koko seikkailun. Sekä varpuset että pakkastiaiset sen tietysti kuulivat ja sitä tehen sitä kerrotaan muuallakin.

9.

TALKOISSA.

— "Kummallista, että Lentolassa ei vielä ole leikkuuta edes alotettu ja niin suuret pellothan siellä on", ihmetteli Ville, silmäten naapurin laajoja vainioita, jotka vain aita ja tie erotti heidän ruispelloistaan.

— "Ka, ylihuomennahan siellä on talkoot. Päivässä on pelto puhdas", selitti Malmi, joka juuri taittoi viimeistä lyhdettä viimeisen kuhilaan hatuksi. "No niin. Loppui työ, väheni huoli. Ei ole leivän puutetta Metsolassa tänä vuonna. Tällaista ruista ei ole tässä maassa vielä kasvanut."

— "Ennätetäänkö todellakin yhdessä päivässä niin suuret pellot?" kysyi Ville hämmästyneenä. "Heillä on ainakin viisi kertaa niin paljo kuin meillä, ja me olemme leikata jytyyttäneet melkein viikkokauden."

— "Mutta siellä onkin sitten kymmentä vertaa enemmän leikkaajia. Toisinaan on ollut toista sataa henkeä", tiesi Malmi.

— "Ja soittoa ja ruokaa ja juomaa", lisäsi Lehtinen. "Päivässä se sujuu ja niinkuin leikkiä vain. Ja iltamyöhällä sitten tanssitaan. Vanha patruuni itse ei suinkaan ole huonoimpia tanssittajia."

Ollia nauratti. "No, tahtoisinpa nähdä Lentolan patruunin pyörivän valssia", hän sanoi, lähestyen aitaa, johon oli nuttunsa ripustanut. "Hänhän on —" Olli ei lausettaan lopettanut. Hän lensi niin punaiseksi, kuin Ollin lainen maalaispoika voi. Ainoastaan parin sylen päässä hänestä seisoi juuri lentolainen itse vanha leveälierinen olkihattu päässä ja keltainen kesänuttu päällä. Keppi hänellä oli kainalossa, ja näytti tutkivan rukiintähkää.

Hän käännähti, otti silmälasit nenältään ja hämmästyi nähdessään ihmisiä niin lähellä. Ehkäpä hän ei kuullut, mitä Olli sanoi.

— "Ruis jo leikattu", hän sanoi Malmille. "Ripeästippä olette liikkuneet. Pelkäänpä, että minä olen antanut rukiini liian kauvan pystyssä olla."

— "Ka, meillähän on tänä vuonna ollut niin vikkelät kerääjät ja sitojat", vastasi Malmi.

Samassa lentolainen älysi Villen ja Ollin aidan vieressä ja Rainarkin sinne joutui. Hän oli kuhilaan takana karistanut kengistään sinne varisseita kiusallisia rukiinjyviä.

Lentolainen ojensi kätensä aidan yli ja tervehti heitä kaikkia kuni vanhoja tuttuja ikään. Ville ja Olli oikein nolostuivat eivätkä saaneet sanaa suustaan. Rainar, joka aikoi kohteliaasti hattunsa kohottaa, pistikin kiireissään koko kätensä hatunlaidan läpi. Se oli niitä viidenkymmenen pennin venäläisiä olkihattuja, Kaskesta ostettuja, jotka eivät suuria kestä.

Mutta lentolainen ei mitään huomannut. "Herroja näyttää maanviljelys toden teolla huvittavan. Minä olen kyllä huomannut, miten uutterasti te olette koko kesän työskennelleet juurikasvipellolla."

— "Emmehän me herroja ole", toimesi Ville. "Minun nimeni on Ville, tämä tässä on Olli ja tuo on Rainar Holm Helsingistä."

— "Se minua ilahuttaa. Se minua ilahuttaa", sanoi lentolainen kohteliaasti. "Ehkäpä haluatte, Ville ja Olli ja Rainar Holm, tulla talkoihin ylihuomenna. Olenpa hieman levoton, että rukiini on vielä leikkaamatta. Tulkaa nyt kuitenkin vähäksi aikaa katsomaan", hän lisäsi ja jätti kohteliaasti jäähyväiset.

— "Ei hän toki kuullut mitään tanssista", sanoi Olli, helpotuksesta henkästen, kotiin mennessä. "Luuletteko, että pääsemme?"

— "Jos pääsemme", toimesi Rainar, "niin pitää meidän pyytää Elsa mukaan, että on parit keräämään ja sitomaan."

— "Elsa ei tietystikään pääse. Hänen täytyy auttaa äitiä ennen muuttoa uuteen rakennukseen", tiesi Ville. "Siksi, kun sinun äitisi tulee sinua hakemaan, pitää kaikki huoneet olla kunnossa."

— "Niin, kahden viikon perästä on tämä aika ohi", huokasi Rainar. "Sitten alkaa taas kaupunkilaiselämä."

— "Ja koulu", lisäsi Olli. "Ihan jo katoaa halu koulua käydä, kun on saanut jo vuosikausia sitä jupittaa. Mutta mikäs auttaa? Ei kuin kestä vain loppuun asti."

— "Mutta, Olli, sinä kyllä tiedät, että tiedot hyödyttävät", sanoi Ville. "Ei aina saa vain hauskuuksia ajatella."

— "Niin, tiedot", virkkoi Olli. "Mutta mitä ihmeen hyötyä meille on kaikkien kuolleiden kuningasten syntymävuosista ja kaikkien sotain vuosiluvuista? Malmi ei tiedä ainoatakaan vuosilukua, mutta jos osaisi kaikki, mitä hän osaa, niin ei olisi hätäpäiviä."

— "Etkö sinä muista, että itsekkin nauroit, kun hän kysyi, oliko Berliini Venäjällä?" muistutti Rainar.

— "No, maantieto", toimesi Olli. "Sen sijaan hän tuntee joka talon tässä pitäjässä ja Vesilahdessa ja Kangasalla. Entä mitenkä tarkasti hän tietää ilmat ennakolta? Eivätkö ne ole yhtä päteviä maantieteellisiä tietoja?"

— "Mutta totta kai sinä mieluummin olet sellainen maanviljelijä kuin isä tai Lentolan patruuni, ennenkuin isäntärenki niinkuin Malmi", sanoi Ville.

Olli ei ollut niinkään varma. Mutta kun he juuri tavottivat Malmin ja toiset miehet, niin jäi häneltä vastaamatta.

— "Niinpäs kävi", sanoi Malmi. "Lentolainen nappasi meiltä parhaat miehet talkoihinsa. Ja minä kun juuri luulin saavani auttajia, kun viimeinkin joudumme siemenheinää kotiin ajamaan."

— "Eihän meistä kovinkaan suurta hyötyä ole", arveli Ville. "Ja yksi päivähän vain. Ehkä emme pääsekkään."

— "Vain yksi päivä! Kolme päivätyötä!" virkkoi Malmi ja raapasi huolestuneena korvansa taustaa.

* * * * *

Malmi oli taas oikeassa uskoessaan sään vakiutuvan. Mutta jos hän olisi sanonut Lentolan talkoopäivän koko syyskesän kauneimmaksi, niin olisi hän osannut vieläkin oikeampaan.

Kun Ville herättyään vilkasi ulos, ihastui hän ikihyväksi. Taivas oli sininen. Viileä aamu oli niin tyyni, ettei lehti värähtänyt. Ja ilma oli niin kirkas, että Ville selvästi erotti kirkontornin huipun etäältä yli puidenlatvain. Hänelle juolahti mieleen muuan varhainen kaunis kevätaamu, kun he isän kanssa soutivat kalanpyydyksiä kokemaan.

Ja kuitenkin — vain silmäys kukkaspenkkeihin, joissa kastepisarat kimaltelivat — syksyyn jo kesä kallistui. Rehevät, värikkäät leukoijat suorina ja hurmaavina kohottautuivat kohti georgiineja, jotka keskeltä kukkapenkkiä korkeiden varsiensa päistä niiden tuoksun ja kauneuden huumaamina kallistivat suuria painavia päitään niin alas kuin voivat. Pörröiset asterit, terälehdet kuin hienointa silkkipaperia, katselivat vakavia orvokkia. Ja reseeda, joka alussa kituen kasvoi, oli yhtäkkiä levitelleinyt ja pöyhistelleinyt ja oli rehevä ja kopea, joka ei suinkaan sitä kaunistanut.

— "Aivan on kuin sunnuntai", virkkoi Ville pukeutuen puhtaaseen puseroon.

Toisillakin oli puhtaat vasta silitetyt puvut, ja heidän kenkänsä olivat tavattoman hyvin puhdistetut ja voidellut, vaikka jokainenhan tietää, ettei salli savinen pelto koreata kuokkijata.

Äiti oli heihin tyytyväinen. "Minä luotan sinun arvostelukykyysi", hän puhui Villelle. "Jos te huomaatte olevanne tiellä tai syödessä näyttää tulevan ahdasta, niin tulkaa kotiin päivälliselle."

— "Ja muistakaakin olla viskelemättä lyhteitä, vaan laskekaa ne sievästi, vaikka olisi miten kiire", neuvoi isä. "Tuskinpa mikään on minusta pahempaa kuin viljalyhteiden viskeleminen kuin halkoja ne olisivat. Meidän on muistettava, että se on meidän jokapäiväinen leipämme. Ja mehän tiedämme, että jyviä sillä lailla paljo karisee hukkaan."

Elsa ei päässyt mukaan. Hän saattoi heitä veräjälle ja kätteli heitä jokaista leikillään jäähyväisiksi. "Pojilla saa aina olla hauska", hän sanoi. Mutta kun Rainar piti häntä kädestä liian kauvan, vetäsi hän sen pois ja juoksi nauraen kotiin, niin että vaalea palmikko entiseen tapaansa heilui puolelta toiselta.

Peltojen välisellä tiellä vilisi jo ihmisiä. Pojat eivät olleet aavistaneet niin paljon tulevan. Siellä oli vanhoja, valkohapsisia virsujalkaukkoja. Ja siellä asteli nuoria, reippaita miehiä, pitkävarsisaappaissa, hattu päässä kallellaan, piipunvarsi punaisine villalankatupsuineen nutuntaskusta pilkistäen aivan kuin markkinoilla. Siellä oli mökkiläisiä ja mäkitupalaisia ja loisia. Ja siellä oli suuri joukko naisia, vanhoja ja koukkuselkäisiä mummoja, joiden hiukset olivat harmaantuneet ja harventuneet ja silmät oli matalain majain savu punaiseksi polttanut. Siellä oli keski-ikäisiä, voimakkaita, vakavia naisia ja nuoria, punaposkisia tyttöjä, joiden veitikkamaiset silmät tiirottivat valkeasta huivista ja joiden pellavankeltaisten palmikkojen päitä koristivat koreat villalankasolmekkeet.

Naiset olivat pyhäpuvuissaan kuin kirkkoon menossa. Kun miehet riisuivat nuttunsa ja liivinsä, hohti jokaisella puhdas paita, vaikka olikin keskellä viikkoa. Vanha Taneli oli ajanut vanukkeisen parrantynkänsä, ja hänen ohuessa leikkutukassaan näkyi vieläkin selvästi märän suan jälki.

Hienoin oli kuitenkin Lentolan isäntärenki itse, paksut kellonperät vaaleaa liiviä vasten välkkyen ja uusi olkihattu päässä.

— "Eikös ollut hyvä, että pukeuduimme siististi", sanoi Ville. "Äiti se aina tietää."

— "Minusta olisi ollut yhtä hyvä, vaikka emme olisi tulleetkaan", arveli Olli. "Mitä me täällä toimitamme vennon vierasten joukossa?"

— "Jos haluamme, niin voimmehan hetkisen perästä mennä kotiin", ehdotti Rainar.

"Yhtä mielelläni minä muutettaessa olen apuna."

— "Ja eilen te olitte niin huolissanne ilmasta", keskeytti Ville. "Saattepa nähdä, että tulee hauska, kunhan tässä alkuun päästään."

Isäntärenki käveli peltoa pitkin jakaen väkeä saroille. Hän tunsi heti Villen ja Ollin ja näytti tulevan oikein iloiseksi nähdessään heidät. "Malmi kertoi, että nuoret herrat mielellään auttavat", hän sanoi. "Siitä patruuni pitää."

— "Me kyllä teemme, mihin pystymme, jos vain on tilaa meille", selitti Ville. "Me olemme kotona koko ajan koonneet ja sitoneet."

— "Tilaako täällä", ihmetteli isäntärenki. "Minä en käsitä, miten saamme kaikki päivässä leikatuksi. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut näin paljo rukiinkylvöä. Ehkäpä, nuoret herrat, tahdotte tulla minun saralleni? Nyt heti alotetaan."

— "Ajatelkaapas: me saamme sitoa isäntärengin leikkaamia kouramuksia", sanoi Ville hänen poistuttuaan. "Sellaista viikatteen heiluttajaa ei ole koko pitäjässä."

— "Mutta miksikä ei aloteta?" marisi Olli. "Paleltuuhan tähän."

Tuntui kuin jotakin odotettaisiin. Miehet olivat jo viikatteensa hioneet. Siinäkös oli väikettä ja helinää ja raudan kalsketta. Suuri kottaraisparvi, joka juuri pellon yli liiti etelään, muuttomatkallaan, sitä säikähtäen pyörähti suunnastaan niin sukkelaan, jotta ihmetellä täytyi, etteivät linnut lentäneet toisiaan vasten ja siipiään taittaneet.

Silloin tällöin joku miehistä leikkasi korren ojan reunalta kuin kokeeksi. Muuta ei. Naiset olivat riisuneet päällyshameensa tai nostaneet ne ylös. Hekin halusivat jo alottaa. Ainoastaan vanhat ukot, jotka kuhiloivat ja joilla oli hyvää aikaa, istuivat edelleenkin parvittain, puhellen menneistä ajoista ja maistellen mainiota talkookaljaa, jota oli korvomäärin tienreunalle kannettu, ja kehuen taloudenhoitajaa, joka tosiaankin osasi verratonta talkookaljaa panna.

Isäntärenki oli palannut saralleen keskelle peltoa, seisoen siinä suurena ja suorana viikate olalla, syvä ja vakava ilme uurteisissa, päivettyneissä kasvoissa.

— "Tuossapa ukko tuleekin", sanoi eräs Lentolan renki, tarttuen viikatteeseensa, jonka oli aidalle laskenut.

Olipa siinä liikettä, kun pitkin koko peltoa järven rannasta metsän laitaan kaikki paikoilleen asettuivat. Silloin vasta selvästi nähtiin, miten paljo siellä oli ihmisiä.

— "Tule nyt, Olli, alotetaan", huusi Ville Ollille, joka oli siirtynyt lähimmän kaljakorvon luo ja paraillaan tuoppia täytti. "Varmaankin odotetaan patruunia", hän sanoi Rainarille kurottautuen katsomaan. Mutta hän ei nähnyt mitään, kunnes viulu yhtäkkiä ihan heidän takanaan vingahti. "Krymmi, räätäli", hän kuiskasi Rainarille. "Hän se vasta soittaa osaa. Hän on monen pitäjän paras soittaja. Minä luulin hänen tulevan vasta iltasella, kun tanssi alkaa."

Krymmi nyökytti ystävällisesti päätään kaikille ja iski silmää iloisesti samalla irnistellen ja virnistellen, mitä kummallisimmin, kun ei saanut uutta kieltä oikeaan vireeseen. Hän olikin tavattoman tarkka virityksestä. Toinen olisi vähempäänkin hyölään tyytynyt. Mutta hän vain väänteli ja näpsytti ja näpsytti ja väänteli.

Vihoviimeinkin hän kohotti leukansa viulusta ja silmäili ympärilleen. "Ka, alotetaanpa sitten vaikka Napeljoonilla", hän sanoi koputellen koppaa käyrällä.

— "Se on Napoleonin marssi Alppien yli", selitti Ville. "Saatpa kuulla, miten komeasti hän sen soittaa."

Se oli komeaakin komeampi. Se oli tulinen ja elähyttävä ja riemuisa. Juuri semmoinen marssi se saa uuten uupuneen sotajoukon unohtamaan pyryt ja pakkaset ja loppumattomat tiet. Ja juuri semmoinen marssi on sopiva ensimäiseksi talkoissa, ennenkuin ensimäinen kuhilas kohoo huojuvan ruispellon lohduttomille lakeuksille.

Napoleon oli taitava alallaan, Krymmikään ei omallaan huonoimpia. Säveleet kukkeina hänen viulustaan kumpusivat. Siinä juoksutuksia ja lirityksiä ja sirityksiä ja sellainen tahti, että tuskin paikoillaan kesti.

Jo ensimäisen säveleen kajahtaessa isäntärenki laski viikatteensa. Pitkään ja varmasti sillä vetästessä horjahti joukko kullankeltaisia tähkiä, vaipuen ojan kaltaalle. Napoleonin marssin tahdissa kymmenet viikatteet sujahtelivat, ketterät kädet kokosivat olet kasoihin ja toiset ne kierretyillä olkisiteillä lyhteiksi liittivät.

Kuhilaastajilla oli hyvää aikaa. Varovasti he kantoivat lyhteitä, yhden kummassakin kädessä, ja olivat niin huolekkaita kuin paraillaan uutta kansakoulua rakentaisivat. Niin pian kuin vanha Taneli isäntärengin saralla oli ensimäisen kuhilaan pystyttänyt, kasvoi niitä kuin taikavoimalla, vieri viereen pellon toisesta laidasta toiseen. Kohta kohosi toinen ja kolmas rivi ja kohta monta. Ja katsoipa puolelta tai toiselta, edestä, sivuilta tai viistoon olivat rivit suorat kuin viivottimella vedetyt. Näytti kuin Napoleonin sotajoukko olisi laskeutumaisillaan hankaloilta Alpeilta ja toinen joukkue toisensa perästä asettuisi tarkoin määrättyihin osastoihin.

Koko ajan Krymmin viulu soi. Konsa kaikui marssia, konsa lauluja, taas uusia marssia, tauoten vain juonikkaan kielen viritysajaksi tai siksi, että soittaja silloin tällöin sai tuopillisen vaahtoavaa kaljaa tyhjennetyksi.

Krymmi kulki sitojain kintereillä. Hän seisoi ja soitti ja käveli ja soitti, ei pysäyttänyt edes ojan yli saralta toiselle harpatessaan. Silloin hän helposti olisi voinut lentää nenälleen. Hän kompastui ja — sehän olisi hyvin voinut nuoremmallekin tapahtua — viulu parahti surkeasti keskellä komeinta marssia, niin surkeasti, että poikia nauratti. Isäntärenginkin suu meni hymyyn, kun hän viikatteensa hetkiseksi maahan laski ja riisui liivinsä.

Keskeytyksen aikana pojat katselivat taakseen. Kas vain, minne asti aita oli jäänyt.

— "Emmeköhän riisu puseroita", ehdotti Ville, "voimme muuten helposti vilustua."

Aurinko paahtoi jo niin, että ohut puserokin tuntui liialta. Ville hikoili; suuria, kirkkaita hikihelmiä tipahteli lyhteelle joka kerran sitä sitoessa. Olli oli kuin "paistettu" ja Rainar sanoi ihan sulavansa. Eipä ihmekkään. Vanha Taneli arveli, ettei hän montakaan niin kuumaa päivää ollut elänyt ja hän oli kuitenkin jo lähes seitsenkymmenvuotias, vaikkei hän sitä ihan täsmälleen tiennyt. Tottuneimmatkin olivat varin tautta ihan kelteisillään. Ja Ville huomasi isäntärengin paljaita, jänteviä käsivarsia pitkin hien virtana valuvan aivan niinkuin hänelläkin.

Ukko Krymmi ei vain ollut varista tietä pannakseen. Ahdas, musta lievenuttu, jonka selkä välkehti vihreälle ja keltaiselle, oli tiukasti napitettu ja valkea huivi kääritty hänen laihan kaulansa ympärille niin huolellisesti, kuin pelkäisi hän vilustuvansa. Mitä korkeammalle aurinko kohosi, sitä ylemmä hänen ilonsa yleni ja sitä kiivaammin käyrä liikkui. Yhä uusia säveleitä viulu lauloi.

— "Soitto vaikuttaa niin kummallisesti", tuumi Ville. "Levosta ei puhettakaan, niin kauvan kuin Krymmi soittaa."

— "No, kyllä minä", sanoi Olli, "mutta mitäpä se hyödyttäisi. Antaa solua vain, kun on tullut kerran tulluksi."

Äänettöminä he työskentelivät vilkasemattakaan muualle ja vähintäkään aavistamatta, että lentolainen, joka oli tullut työn menoa katsomaan, kohta seisoi ihan heidän takanaan.

— "No, niin sitä pitää. Olkoonpa ruiskin silloin miten valmista hyvänsä", hän sanoi.

Töin tuskin pojat malttoivat tervehtiä.

Työ keskeytyi patruunin puhutellessa isäntärenkiä, ja paikalla livahti Lassilan Aukusti, joka vierimäisellä saralla etumaisinna leikkasi, kappaleen edelle.

Isäntärenki sen kyllä älysi. Vaikka hän taas alottaessaan näytti entiseen tapaansa levollisin ottein niittelevän, huomasi Ville viikatteen hujauttavan jalkaa pitemmälti. Ilmonen ja tallirenki, jotka tulivat perästä, lisäsivät vauhtia, mutta eivät toisenkaan saran miehet mielellään heitä edelle päästäneet. Ei vain niillä kahdella saralla, vaan kohta koko pellolla kilpailtiin. Kukaan ei enää malttanut puhella, ja kaljakorvot, joita ei enää kukaan siirtänyt, jäivät niin kauvas, että ne sinne unohtuivat. Leikkaamaton ruis ei enää ollutkaan suorana viivana järven rannasta metsän laitaan. Lahermia ja niemekkeitä oli sinne ilmestynyt, ja etäisimmässä käressä seurasi isäntärengin kookas vartalo hitain, tasaisin liikkein Krymmin marssia.

Pojat ehättivät ehättämistään, ja pari kertaa täytyi Villen muistuttaa Ollia, ettei hän viskelisi lyhteitä. Innoissaan he eivät muistaneetkaan väsymystä eivätkä janoa. Ja kun vain voi olla ajattelematta niin hyödyttömiä kuin väsymystä ja janoa, niin jaksaa kestää uskomattomasti.

Hullummasti kävi vanhalle Tanelille. Hän juosta hynttyytti lyhde molemmissa kainaloissa ja kaksi, kummassakin kädessä, mutta sittenkään hän ei ennättänyt tasassa kuhilaastaa. Mutta ei hätää niin kauvan, kun hän pysyi toisten kuhilaastajain edellä.

— "Olipa vahinko", sanoi Ville isäntärengille, kun Lentolan päivälliskello soi, "nythän se sujui niin rivakasti."

— "Tuolla metsänlaidassa kai me syömme", arveli Olli. "Sinne näkyvät hirmuisesti ruokaa kantavan."

Ei yksikään ajatellut, että Ville ja Olli ja Rainar menisivät päivälliselle kotiin. Mäenrinteessä ei ainoastaan ollut sijaa heille niinkuin kaikille muillekkin, mutta sen lisäksi oli taloudenhoitaja, joka kaikki järjesti, hakenut heille kauneimman paikan, ja sinne oli ihan heitä varten viety iso viilipytty.

Siinäkös hilskettä ja puheen pärinää, kunnes kaikilla oli paikkansa! Mutta sitten kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin puulusikkain hiljainen kapse viilipytyn laitoja vasten. Jos joku silloin olisi kulkenut pitkin metsäpolkua raja-aidan takana eikä olisi sattunut pellolle päin silmäämään, olisi hänen ollut mahdotonta arvata toista sataa henkeä istuvan siinä ihan lähellä — niin hiljaista oli.

Rainar oli ihmeissään. "Jospa tietäisitte, millaista melskettä on päivällisillä Helsingissä" hän sanoi.

— "Täällä syödään aina hiljaa", selitti Ville. "Eiköhän se tulle siitä, että ennenvanhaan pidettiin ruoka pyhänä. Sen tähden syödäänkin avopäin. Katsohan, ei kellään ole päähinettä."

Rainar huomasi Villen ja Ollinkin olevan paljain päin, ja hänkin silpasi paikalla hatun päästään.

— "Sanotaan tukan lähtevän hatun mukana, jos syö hattu päässä", tiesi Olli.

Peipposet, jotka olivat kokoutuneet suureen koivuun pellon likettyelle, ja jotka ensin olivat sekä hämmästyneet että säikähtäneet, alkoivat heti uudelleen harjottaa jäähyväislaulujaan. Luultavasti ne syksyllä, ennenkuin jättivät kauniin isänmaansa, aikoivat jonakin iltana laulaa pääkaupungissa joko Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa.

Pojat olivat mielestään harvoin syöneet niin hyvää viilipyttyä. Mutta pienempikin olisi riittänyt. Ei edes Olli luullut heidän jaksavan sitä lopettaa, niin syvä se oli, ja sääli oli jättää tähteeksi. Silloin hän ei tiennyt, että oli vielä savustettua silavaa ja perunoita. Sitäkin vähemmän hän osasi aavistaa muutakin tulevan. Hän luuli taloudenhoitajan tarjoovan kuumempia perunoita, kun hän toisen kerran kantoi lautasliinalla peitettyä vatia.

— "Jättäkää vain piimä ja syökää viili", hän kehotti huomatessaan, miten syvään Olli pisti lusikkansa. Sitten hän levitti lautasliinan nurmikolle ja pani siihen paksun, kauniin pannukakun.

— "Olenpa jotensakin kylläinen", tuumaili Olli, laskeutuen päivällisen jälkeen pitkäkseen nurmikolle. "Miten kyennee kyyristymään, en ymmärrä."

— "No, kyllä se menee, kun alkuun pääsee", arveli Ville haukotellen. Hän ja Rainar heittäytyivät myöskin pitkälle pituuttaan.

Hetkisen perästä taloudenhoitaja palasi hakemaan viilipyttyä ja vatia. Hän otti suuren esiliinansa edestään ja levitti sen parille puunoksalle, ettei aurinko paistaisi suoraan Ollin silmiin. Esiliinaa asettaessa sattui havunneulanen putoamaan ihan Ollin poskelle. Mutta hän nukkui jo niin sikeästi, ettei huomannut taloudenhoitajan hellävaroen ottavan sitä. — "Se päivillistuntipa hurahti", sanoi Ville hypäten pystyyn kellon soidessa. "Juuri ikään nukahdin."

Olli vain kääntäytyi kylelleen ja korsasi. Hän ei silmiäänkään raottanut, kun Ville häntä jalasta puisti. "Makaa sitten ja häpeä. Toiset alottavat. Krymmi jo viuluaan virittää."

— "Ei kiireellä kauvas päästä", virkkoi Olli kohoten istualleen. "Kyllähän se tiedetään, miten kauvan Krymmi virittää."

He ennättivät paraiksi pellolle, kun Krymmi taas käyrällä viulua naputti ja katseli ympärilleen. Viulun juoksutusten tahdissa viikatteet taas heiluivat ja kullankeltaisena aallokkona niitetty vilja odotti kokoojaansa ja sitojaansa.

Eipä totta tosiaan ollut aikaa tuumiskella, voiko kumartua. Ei siinä joutanut siekailemaan. Ennenkuin pojat huomasivatkaan, oli kilpailu yhtä vilkas kuin ennenkin päivällistä. Mutta samassa oli myöskin sirkiselvä, ettei toisilla saroilla heistä edelle päästy.

Kahvia juodessa selvisi toinenkin seikka.

— "Me panemme koko pellon puhtaaksi tänään", ihasteli isäntärenki.

— "Ja sitä ei ole ennen tällä palstalla tapahtunut", jatkoi vanha Taneli ylpeänä.

— "Me olemme onnen myyriä", sanoi Ville Ollille ja Rainarille. "Kotona leikkuu loppui ennemmin kuin ennen ja täällä niinikään. Kun vain nyt kaikki uuten uhkain ahertaisivat viimeiset."

— "Ei hoppu hyväksi", sanoi Olli ja huokasi nähdessään, miten pitkälti vielä oli Lentolan puutarhanaitaan, johon pelto loppui.

— "Hyvin tehty, paljo voitu", sanoi Lentolan patruuni, kun hän illemmalla pellolle tuli. Eikä hän liiaksi kehassut. Vilja oli tarkoin korjattu, kuhilaat kunnolliset ja jo ennenkuin aurinko painui Vanajaveden toisella puolella olevan metsän taa, asetettiin viimeinen viikate puutarhanaidalle, ja kaikki auttoivat sitoessa viimeisiä lyhteitä ja pystyttäessä viimeisiä kuhilaita. Isäntäänkin työinto tarttui. Hän kantoi lyhteitä ja kuhilaita. Mutta kun hän taittoi hatun muutamalle viimeiselle kuhilaalle, kävi niin surkeasti, että se vierähti maahan, kussa ikään hän oli selkänsä kääntänyt.

Vanha Taneli nosti lyhteen ja taittoi sen uudestaan.

— "Kaikki poikaset tässä yrkäilevät, kun eivät kuitenkaan pysty", hän sanoi niin kovasti, että Lentolan tallirenki sen kuulisi. Taneli luuli näet hänen kyhänneen hattua kuhilaalle. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja lentolainen, joka heti yskän ymmärsi, nauroi itsekkin, niin että vesi silmistä tippui.

— "Vanha Taneli, poikasuus on vierähtänyt", hän sanoi. "Mutta jollet sinä itse tällä samalla pellolla neljäkymmentä vuotta sitten olisi opettanut minua kuhilaalle hattua panemaan, niin luulisinpa, etten sitä osaa. Sinä tiedät, että minä osaan. Taneli, sinä tiedät sen", hän lisäsi, tarttuen vanhan ukko-Tanelin käteen.

Taneli nolostui niin, ettei saanut suustaan luotuista sanaa, ja kyynelkarpalo vierähti hikihelmien sekaan hänen päivettyneelle poskelleen.

— "Reippain marssisi nyt, Krymmi", jatkoi lentolainen, "ja sitten taloon joka kynsi!"

Pitkä oli jono. Etumaisinna aivan Kryrumin jälkeen kulkivat Lentolan patruuni ja vanha Taneli käsi kädessä. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Taneli istui, pirtin pitkän pöydän yläpäässä eikä tarvinnut kuin kättään ojentaa valitakseen, minkä halusi tarjottimelle kasatuista jättiläisvoileivistä.

Pöytiä ja rahia jo pirtistä kannettiin, että tanssimaan sovitaan. Ja Olli oli juuri lopettanut kolmannen voileipänsä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Karoliina oli tullut.

— "Kas vain! Kotipuolen ihmisiähän täällä näkee", sanoi Karoliina. "Tulin karjakkoa tervehtimään, veneellä, ja satuin paraiksi taikoihin. Mennäänkö kotiin yhtä matkaa?"

— "Kyllä Karoliina tunnetaan", virkkoi Ville hänen poistuttuaan. "Minä olen ihan varma, että hän on tullut meidän tautta. Ja niin tottumaton soutaja. Ajatelkaapas, nyt vain soutaa hurautamme tästä emmekä tarvitse maanteitse kiertää. Emmekö sentään anna hänen tanssia, minkä ikinä jaksaa?"

Kun Krymmi alkoi soittaa, olivat Karoliina ja Ville ensimäisiä lattialla. Olivathan he vähän kuin paripuolet, sillä Karoliina oli melkein kaksi vertaa Villeä suurempi, ehkä enemmänkin, jos painosta päätetään. Mutta ei siitä kukaan välittänyt.

Kun he olivat lopettanut, tuli Olli paikalla kumartamaan. Karoliinalla oli jo ihan kuuma, aniharvoin hän tanssi, mutta kun Olli pyysi, ei hän mitenkään voinut kieltäytyä.

Kukapa uskoisi, että Ville hetkinen sitten oli houkutellut Ollin jäämään. Olli ei totta tosiaan ollut väsynyt. Vasta sitten kun Krymmi muutamin hitain vetäisyin lopetti valssin, Ollikin lopetti.

— "Ville ja Olli ja Rainar eivät ole reippaita ainoastaan pellolla, vaan myöskin oiva tanssittajia", sanoi Lentolan patruuni, otsaansa pyyhkien.

Ehkei hän ollut huomannut Rainarin monasti sotkeutuneen tanssiessaan isäntärengin Liisun kanssa. Ja kerran hän suin päin kaatui joutuessaan nurkassa liian lähelle Karoliinaa ja Ollia. Sellaista saattaa sattua paraimmallekkin tanssijalle semmoisessa ahdingossa ja tanssinhurakassa. Kaakkuri meni mainiosti. Ville olisi suonut Malmin ja Toivosen olevan näkemässä, sillä he sen olivat opettaneet heille. Rainar, joka ei sitä tanssia osannut, päätti jo huomenna opetella. Sama oli, tanssiko hän sinä iltana tai ei. Ainoa, jota hän mielellään olisi tanssittanut, ei kuitenkaan ollut siellä. — Heidän kotiin tullessaan hän kai jo nukkui. Ehkäpä jo nyt näki unta.

* * * * *

Ruokasalin kello, joka jo oli pirtistä muutettu, löi yksitoista. Äiti seisoi tuolilla korkean tammisen astiakaapin edessä ja oli juuri pannut viimeisen kappaleen vierasastioita, jonka Elsa hänelle antoi, ylimäiselle hyllylle, kun he kumpikin kipsahtivat kuullessaan viulunsoittoa rannasta.

— "Karoliina ja pojat palaavat", sanoi äiti, "ja ovat ottaneet Krymmin veneeseen. Ihan säikähdin. Niin, tämän päivän työt on tehty. Elsa, juoksaseppas sytyttämään lamppu poikain huoneeseen, niin minä sulen ovet täällä."

Elsa oli jo ulkona.

Puutarhassa oli niin pimeä, että Villen täytyi kulkea edellä opastamassa Krymmiä, joka oli vennonvieras. Viulusta ei ainakaan huomannut Krymmin monasti kompastuneen tullessaan liian lähelle tienlaitaa. Komeasti ja kauniisti kaikui Napoleonin marssi Alppien yli hiljaisen salaperäisessä puutarhassa.

Karoliina ja Olli kulkivat käsikkäin. Heidän perästään tulivat Isontalon Fiina ja Mattilan nuori isäntä, joka myöskin oli veneessä päässyt. Viimeisenä käveli Rainar, joka oli väsyksissä ja nukkunut veneessä, niinkuin Ollikin. Hän mietti, mitähän talossa soitosta sanotaan ja varsinkin, mitä eräs siellä siitä ajatteli, kun hän yhtäkkiä huomasi Elsan vaalean puvun tien vieressä muutaman askeleen päässä.

Elsa ja hän kulkivat viimeisinnä. Ja kun Rainar ihan kuin sattumalta tarttui hänen käteensä, antoi hän hänen sitä pitää puutarhan veräjälle asti. Mutta siinä Elsa kiskasi kätensä pois ja pyyhälsi toisten ohi lamppua sytyttämään.

10.

JOULU.

Pakkastiaiset muuttivat uuteen taloon viimeiseksi. Ville ja Olli jo luulivat niiden niin tulipaloa säikähtäneen, etteivät enää milloinkaan uskalla sinne asettua. Mutta eräänä lokakuun aamuna kuului raaputtamista ja naputtamista ilmatorvesta.

— "Talvi tulee", ennusti Malmi.

Ja taas hän oli oikeassa.

Paria päivää myöhemmin kiilsi koko lahti talon alla tummansinisenä kuvastimena. Ensimäinen riite oli niin huonoa, että Olli melkein heti kupsahti polviaan myöten järveen, kun koetteli, kestikö jää jo toista jalkaa.

Seuraavalla viikolla Plyhti jo ajoi jäitse myllyyn. Varovasti hän ajoi, ja varovasti Kimo laski jalkansa jäälle. Mutta se oli vahvempaa kuin oli luultukaan. Oli taas täysi talvi.

Heti pohjoistuulikin saapui jäämerestä. Se kierteli nurkkia, ravisteli ovia ja ikkunoita ja tutki kaikki raot ja liitokset. "Tässä talossa ei aavistakkaan, minkälainen ilma ulkona on", ihaili äiti monasti, kun hän ommellessaan näki lumen juoksevan jäätä pitkin tai pyrypilvien kiitävän pelloilla.

Oiva talo se oli kaikistakin. Entä miten vähä halkoja tarvittiin entisiksi! Usein olivat Ville ja Olli jo niin ajoissa halonvedon lopettaneet, että ennättivät pitkälti ajella, ennenkuin Karoliinan lyhty maitokammarista välkkyi.

— "Taitaa olla huonot työnansiot", sanoi Karoliina täyttäen heidän maitotuoppinsa piripinnaksi.

— "Jo vain", vastasi Ville, "paljoakin huonommat kuin viime vuonna."

— "Sen sijaan on muuta työtä enemmän", selitti Olli koulua ajatellen.

Mutta oikeastaan se lukukausi luiskahti pikemmin ja helpommin kuin he olivat luulleetkaan. Ihmeellistä oli, että useimmat aineet muuttuivat sitä hauskemmiksi, mitä pitemmälle ennätti.

Sekin on sanottava, että muistutusvihkoa vain ani harvoin tarvittiin. Tosin silloin kerran se mustepullon ja Ollin hihan kolina. Olli näet opettajan kahvilla ollessa halusi nähdä, miten Leeni kirjotti — Leenikin oli koulunkäyntinsä alottanut. — Mutta sen vertaista ei kukaan muistanut joulun lähestyessä, ei ainakaan juuri joulunaattona. "Ahkeruuden ja hyvän edistyksen kehotukseksi", oli isä kirjottanut Oikean Robinpoika Kruusen kanteen, jonka kirjan Olli sai joululahjaksi.

Vihtori-eno oli tullut. Hänen matkalaukkunsa oli raskaampi kuin milloinkaan ennen. Siltä tuntui pojista, jotka kantoivat sen uuteen vierashuoneeseen. Sitä paitsi oli reessä ollut vielä koko joukko kääröksiä. Leenillä oli syli niin täynnä, että muuan suuri käärös vierähti eteisen lattialle. Hän oli onnettomista onnettomin. Vaikka olisi vielä ollut särkyvä! Hän ei uskaltanut edes ajatellakkaan erästä esinettä, joka juuri olisi voinut olla sellaisessa rasiassa.

Ville koki häntä lohduttaa. Hän ravisteli kääröstä hellävaroin ja kuunteli. "Kyllä se on niin hyvästi laitettu, että ole vain huoleti", hän sanoi. "Muistelehan, miten rajusti Miina joululahjat viskaa, eikä niistä ole mikään särkynyt. Ja kaupoissa ne kyllä ovat tottuneet käärimään. Lastuvilloihinhan ne usein panevat särkyvät."

Leeni uskoi, ettei mitään ollut särkynyt. "Masurkka oli puuvilloissa", hän lohduttautui ja pyyhki kyyneleensä esiliinansa nurealle puolelle.

Rainar oli lähettänyt suuren kopan pikatavarana. Se tuli perille iltapäivällä joulunaattona. Viime hetkessä. Jos asemapäällikkö ei olisi puhelimella ilmottanut, olisi se saatu vasta pyhäin jälkeen. Mutta Antti sen Eiralla pian pyyhälsi kotiin.

Se oli osotettu Villelle. Mutta Olli auttoi purkaessa. Siinä oli joululahjoja, siististi käärittyinä valkeaan paperiin ja huolellisesti lakattuina, äitille ja isälle ja tytöille ja Karoliinalle ja Hannalle ja Miinalle. Kahdessa kääröksessä luki: Isäntärenki Malmi, Metsola. Toisessa oli varmaan kirja, mutta toinen, pienen pieni, tuntui moneen paperiin käärityltä rasialta. "Ehkäpä siinä on yhtä kauniit kellonperät kuin on Lentolan isäntärengillä", arveli Ville, joka tiesi enemmän kuin oli tietävinäänkään.

Olipa siellä käärös Antillekkin eikä Plyhtikään jäänyt ilman. "Käännäppä päätäsi toisaanne", kehotti Ville huomatessaan Ollin nimen suuressa kääröksessä.

Olli siirsihe ikkunan luo. Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja varjostaen käsillään koetti katsella pimeyteen. Ville tuikkasi kääröksen koppaan, johon he joululahjansa kokosivat.

— "Lentolan suuressa salissa on joulukuusi varmaankin jo sytytetty", sanoi Olli. "Joka ikkunasta valo loistaa."

— "Tässä on sinulle osotettu käärös", kiehitti Ville. "Siinä lukee: paikalla annettava Ollille."

Silloin oli Ollin vuoro koettaa saada Villelle tulevat kaksi kääröstä huomaamatta vasuun.

Kopan pohjalla oli pitkä kirje heille molemmille. "Se on päätetty!" huusi Ville kirjeen luettuaan. "Hän tulee heti uudelta vuodelta ja rupeaa lukemaan meidän kanssa ja jää maalle ijäksi."

— "Jos hiukkasta aikaisemmin olisi se tietty, niin olisin haravan sijasta tehnyt hänelle joululahjaksi lapion", päivitteli Olli. "Sinä olit viisas, kun valmistit kirveenvarren. Sitähän tarvitaan aina."

— "Onpa totisesti hyvä, että on oma harava", lohdutti Ville. "Pian se talvi luiskahtaa."

Samassa raotettiin ovea ja Leeni kurkisti huoneeseen. "Oletteko valmiit, pojat? Äiti sytyttää kohta kuusen."

Hän oli niin hieno ja niin siisti ja silitetty ja suittu, ettei oikein tiennyt, missä käsiään pitäisi.

— "Leenistä ainakin näkee, että nyt on joulu", tuumi Ville.

Vihtori-eno ja isä istuivat salissa ja puhelivat. Leeni oli jättänyt oven auki. Joka sana kuului.

— "Vaikea kestää! Mitä!" sanoi Vihtori-eno kiihkeästi. "Olosuhteet muuttuvat ihan sietämättömiksi. Ajatteles viimeisiä nimityksiä. — Ei ole puhetta kestämisestä, vaan siitä, mateleeko onnenonkijain joukkoon vai —"

— "No niin", kuului äitin iloinen ääni. "Ei valtiollisia asioita joulunaattona. Nyt minä kutsutan väen pirtistä ja sitten sytytetään kuusi ja olemme taas kerran lapsia lapsien joukossa."

— "Tai ottaa eron", lisäsi isä noustessaan.

— "Ja pysyy rehellisenä ja vapaana miehenä, joka ei taivu", sanoi Vihtori-eno.

— "Jota eivät ihmiset milloinkaan taivuta", lisäsi isä, "ja joka muuttaa maalle ja hankkii oman turpeen ja ojittaa soita."

— "Tulevain sukupolvien hyväksi", nauroi Vihtori-eno.

— "Juuri niin", virkkoi isä, "tulevain sukupolvien hyväksi."

— "Entäpä Vihtori-eno ostaa Sulkolan, kun hän virasta eroaa", toimesi Ville. "Oletko valmis, poika, niin mennään? Sammuta sinä lamppu, niin minä tyhjennän meidän joululahjakopan suureen vasuun eteiseen."

Olli painoi mennessään ruokasalin oven kiini eikä pakkastiainen ilmatorvessa kuullut sen enempää. Se oli juuri nukahtanut, kun häikäsevä valovirta heijastui lumesta ja herätti sen. Säikähtyneenä se kavahti pystyyn. Mutta sitten se muisti, että joulukuusihan se oli. — Kuului veisuuta. Selvästi erotti Elsan ja Villen kirkkaat äänet ja isän kauniin veisuun. Mutta paraiten kuului Antin syvä ääni, joka hartaasti veteli vanhaa, kaunista jouluvirttä, niin tasaisessa tahdissa, että joka vain kerrankaan lienee kuullut hänen matkivan rakuunarykmentin soittokunnan bassotorvea, se ehdottomasti muisti maalahtelaisen valkean hevosen selässä.

Veisuu vaikeni. Oli hiljaista. Pakkastiainen pöyhistelihe yöksi, painoi päänsä syvään siipien väliin ja nukahti. Se ei edes kuullut Villen ja Ollin huoneeseen tuloa, vaikka he puhella hurpattivat ja nauroivat. Turvallisesti ja suloisesti se nukkui, kunnes kulkuset alkoivat kilistä maantiellä, kun kirkkoväki hämärissä joulukirkkoon ajoi.

Pakkastiainen — poikain huoneen ilmatorvessa asuvan pakkastiaisen hyvä tuttava — kertoi minulle paljon tästä Metsolassa asuessani.

Osan kuulin väsyneeltä, myöhästyneeltä nuorelta kottaraiselta, joka sumuisena syysiltana Hiidenmaan lähellä laskeutui laivan yläsillalle juuri minun vartijavuorollani, ja jolle minä sitten annoin vapaan matkalipun Stettiniin.

Osan juttelivat minulle västäräkit ja lehtokertut ja pääskyset ja muut Suomen muuttolinnut, jotka Afrikkaan matkatessaan lepäsivät mantelipuussa sen vanhan kiviaidan yläpuolella — muistattehan? — jossa sisiliskoisä ja sisiliskoäiti viihtyivät niin hyvin, etteivät milloinkaan muuanne ikävöineet.

Loput olen nähnyt ihanissa unelmissa onnellisista lapsista, jotka kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä ja kasvavat maansa kunniaksi.