Front matter (continued 5)

"Kurja hullu!" jatkoin minä.

Mutta Maud sanoi: "Hiljaa, hiljaa!" lempeän moittivalla äänellä ja kysyi sitten, miksi minä haukuin itseäni hulluksi ja mielettömäksi.

"Ei ainoatakaan tulitikkua!" valitin minä. "En ainoatakaan ole ottanut mukaan, ja nyt saamme olla ilman kahvia, keittoa, teetä ja ihan kaikkea!"

"Eikö Robinson Crusoe hieronut kahta puupalasta vastatusten saadakseen tulta?" sanoi hän hitaasti.

"Mutta minä olen lukenut lukemattomista haaksirikkoutuneista, jotka turhaan ovat sitä yrittäneet", vastasin minä. "Mieleeni muistuu Winters, eräs sanomalehtimies, joka oli käynyt Alaskassa ja Siperiassa. Tapasin hänet kerran Bibelot-klubissa, ja hän kertoi meille, miten hän oli koettanut saada tulta hieromalla kahta puuta vastatusten. Se oli hyvin huvittavaa. Hän kertoi erinomaisen hyvin, mutta koe ei onnistunut. Muistan aivan selvästi hänen loppusanansa. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän sanoi: 'Hyvät herrat — Tyynen meren asukkaille se ehkä onnistuu, malaijilaiset voivat sen tehdä, mutta uskokaa minua; valkoinen mies ei siihen kykene.'"

"No niin, olemmehan me niin kauan tulleet toimeen ilman tulta", sanoi Maud reippaasti. "Enkä minä ymmärrä, miksikä me emme edelleenkin tulisi toimeen ilman sitä."

"Mutta ajatelkaahan kahvia!" huudahdin minä. "Ja se on hyvää kahvia, sen minä tiedän. Otin sen Susi-Larsenin omasta varastosta. Katsokaahan noita mainioita puita!"

Minun täytyy myöntää, että kaipasin äärettömästi kahvia. Eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkuin pääsin selville siitä, että kahvi kuului Maudinkin heikkouksiin. Sitä paitsi olimme niin kauan eläneet vain kylmällä ruoalla, että olimme aivan jäykistyneet sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Lämmin juoma olisi vaikuttanut ihmeen hyvää. Mutta minä lakkasin valittamasta ja aloin valmistaa Maudille telttaa purjeesta.

Luulin, että se kävisi hyvin helposti, kun minulla oli airot, masto, puomi ja purjevarpa, puhumattakaan kaikista nuorista ja köysistä. Mutta kun minulta puuttui kokonaan kokemusta, enkä voinut tehdä kerrassaan mitään kokeilematta, joten jokainen onnistunut yritys oli suorastaan kuin jokin keksintö, niin oli päivä kulunut loppuun, ennenkuin sain suojuksen valmiiksi. Sitten alkoi yöllä sataa, vesi virtasi telttaan, ja Maudin oli pakko etsiä suojaa veneestä.

Seuraavana aamuna kaivoin syvän ojan teltan ympärille, ja tuntia myöhemmin puhalsi äkkiä kova tuulispää kalliolta, raastoi teltan rikki ja viskasi sen hiekkaan noin kolmenkymmenen yardin päähän.

Maud nauroi alakuloiselle ilmeelleni, ja minä sanoin:

"Heti kun tuuli asettuu, lähden tutkimaan saarta. Täällä on varmaan jossakin hylkeenpyyntiasema ja ihmisiä. Ja laivoja käy tietysti siellä. Jokin hallitus suojelee aivan varmaan kaikkia näitä hylkeitä. Mutta minä tahdon järjestää teidän olonne jotakuinkin mukavaksi, ennenkuin lähden matkaan."

"Minä tahtoisin mieluummin seurata teidän mukananne", vastasi Maud.

"Parempi, jos te jäisitte tänne. Teillä on ollut jo kylliksi kärsimyksiä. Ihme ja kumma, että olette vielä hengissä. Eikä ole lainkaan hupaista soutaa ja purjehtia sateessa. Te tarvitsette lepoa, ja siksi minä toivoisin, että jäisitte tänne."

Hänen kauniit silmänsä himmenivät. Ikäänkuin jotakin kosteaa olisi noussut niihin, ja hän painoi ne samassa maahan ja käänsi päänsä poispäin.

"Minä tahtoisin mieluummin seurata mukananne", sanoi hän hiljaisella äänellä, melkein rukoilevasti. "Minä voisin ehkä hiukan auttaa teitä —", hänen äänensä värähti heikosti. "Ja jos teille tapahtuisi jotakin, — ajatelkaahan, miten minun sitten kävisi täällä yksin."

"Oi, minä aion olla hyvin varovainen", vastasin minä. "En kulje kauemmaksi, kuin että voin palata ennen pimeän tuloa. Niin, tarkoin punniten arvelen todellakin, että teidän on paljon parempi jäädä tänne nukkumaan, lepäämään ja laiskottelemaan."

Hän kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua silmiin. Hänen katseensa oli luja ja lempeä.

"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä!" sanoi hän ihmeen vienosti.

Olin päättänyt kieltää ja pudistin päätäni. Mutta hän odotti sittenkin ja katseli minua. Minä yritin sanoin ilmilausua kieltoni, mutta epäröin vielä. Samassa näin ilonsäteen säihkyvän hänen silmissään ja tiesin olevani voitettu. Aivan mahdotonta oli kieltää enää tämän jälkeen.

Tuuli asettui iltapuolella, ja me valmistuimme lähtemään matkaan seuraavana aamuna. Oli aivan mahdoton lähteä löytöretkelle sisemmälle saareen suojapaikastamme, sillä kallionkyljet kohosivat pystysuorina rannasta, ja lahden molemmissa päissä ne nousivat yhtä pystysuorina merestä.

Aamu sarasti. Se oli pimeä ja pilvinen, mutta tyyni. Heräsin jo varhain ja laitoin veneen kuntoon.

"Tyhmeliini! Hupsu… Halloo!" huusin minä, kun luulin voivani herättää Maudin. Mutta tällä kertaa minä huusin ilosta ja pyörin avopäisenä rannalla teeskennellen epätoivoa.

Hän pisti päänsä esiin purjeen kulman alta.

"Mikäs nyt?" kysyi hän unisesti, mutta etupäässä uteliaasti.

"Kahvia!" huusin minä. "Mitäpä sanoisitte kahvikupista? Lämpimästä kahvista? Oikein kiehuvan kuumasta?"

"Hyvä ihme, kuinka te peloititte minua!" sanoi hän. "Ja kuinka julma te olette! Olen juuri koettanut hillitä mieltäni voidakseni olla iloinen ilman kahviakin, ja sitten te turhilla toiveilla hävitätte kaikki."

"Katsokaahan tänne!" sanoin minä.

Kallion kolosta minä keräsin hiukan kuivia oksia ja risuja ja taitoin ne pieniksi paloiksi. Sitten repäisin lehden muistikirjastani ja otin patruunan esille ampumavaralaatikosta. Poistettuani tulpan veitsellä kaadoin ruudin litteälle kivelle. Irrotin sitten nallin patruunasta ja asetin ruudin päälle. Nyt oli kaikki valmista. Maud katseli toimiani teltasta. Pitäen vasemmalla kädelläni kiinni paperista iskin nallia isolla kivellä, joka minulla oli oikeassa kädessä. Paksu savu alkoi tupruta, sitten syttyi liekki, paperin epätasainen sivu oli syttynyt tuleen.

Maud taputti käsiään ilosta huudahtaen: "Prometeus!"

Mutta minä olin liian kiintynyt toimeeni voidakseni yhtyä hänen iloonsa. Heikkoa liekkiä tuli huolellisesti hoitaa, jotta se pysyisi elossa. Minä ylläpidin sitä lastuilla ja tikuilla, kunnes se vihdoin alkoi paukkua tarttuen pienempiin lastuihin ja tikkuihin. En ollut ottanut edeltäpäin lukuun sitä mahdollisuutta, että joutuisimme asumattomalle saarelle, eikä meillä ollut minkäänlaisia keittoastioita, mutta aluksi käytin rautakauhaa, jolla me viskasimme vettä veneestä, ja myöhemmin kun toinen säilykepurkki toisensa jälkeen tyhjeni, saimme koko runsaan kokoelman keittoastioita.

Minä keitin vettä, mutta Maud valmisti itse kahvin. Oi, millaista kahvia! Minä puolestani avustin aamiaista säilytetyllä lihalla, joka oli muhennettu yhdessä laivakorppujen ja veden kanssa. Aamiainen onnistui aivan erinomaisesti, ja me istuimme tulen ääressä paljon kauemmin kuin innokkaat tutkimusmatkailijat tavallisesti tekevät, maistelimme kuumaa, mustaa kahviamme ja puhelimme olostamme.

Minä vakuutin, että löytäisimme hylkeenpyyntiaseman jossakin lahdelmassa, sillä minä tiesin, että hylkeitten pesäpaikkoja vartioitiin siten Beringin meren varrella. Mutta Maud väitti — luullakseni valmistaaksensa minua pettymykseen, jos se nyt siksi todellakin kääntyisi — että me olimme joutuneet tuntemattomalle hyljepaikalle. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella ja tuli oikein iloiseksi koettaessaan väitellä vakavasti.

"Jos te olette oikeassa", sanoin minä, "niin täytyy meidän luultavasti jäädä tänne koko talveksi. Meidän ruokavaramme eivät voi riittää niin pitkälle, mutta onhan täällä hylkeitä. Syksyllä ne lähtevät matkoihinsa, joten minun täytyy ruveta keräämään meille lihavaroja. Ja sitten on rakennettava majoja ja koottava puita. Meidän täytyy myös sulattaa hylkeenrasvaa, saadaksemme valoa, kun tulee pimeä. Niin, me saamme työtä yllin kyllin, jos saari todellakin on asumaton. Mutta minä tiedän, ettei se ole."

Maud oli kuitenkin oikeassa. Me purjehdimme hyvässä tuulessa pitkin rantoja, tutkimme kiikarilla lahden pohjukoita ja nousimme silloin tällöin maihin, mutta emme löytäneet vähintäkään jälkeä ihmisistä. Huomasimme kuitenkin, että me emme olleet ensimmäisinä tulleet Kokeilusaarelle. Korkealta rannalta, läheisimmän lahden pohjukasta, löysimme murskaantuneen veneen jäännöksiä. Se oli hylkeenpyytäjävene, sen saattoi selvästi nähdä, sillä hankojen ympärille oli kierretty köysipalmikko, keulassa oli pyssyteline ja veneen laidassa näkyi vielä epäselvästi valkoisella värillä maalattu nimi Gazelle N:o 2. Vene oli varmaan maannut siellä kauan, sillä se oli puolillaan hiekkaa, ja pirstaantuneet lankut olivat mustuneet, jommoiseksi puu muuttuu kauan maattuaan ulkoilmassa. Perässä oli pyssy ja merimiespuukko, jonka terä oli taittunut ja niin ruostunut, että tuskin saattoi nähdä mikä se oli.

"He ovat lähteneet täältä", sanoin minä iloisesti. Mutta sydäntäni ahdisti ja mieleeni nousi aavistus, että varmaan jossakin rannalla oli valjenneita ihmisluitakin.

En tahtonut masentaa Maudin mieltä sellaisella löydöllä, ja siksi me jälleen palasimme veneeseemme ja kiersimme saaren koillispään ympäri. Eteläisellä puolella ei ollut rantaäyräitä, ja varhain iltapuolella olimme kulkeneet tuon mustan niemen ohi ja purjehtineet aivan ympäri koko saaren. Minä arvioin sen olevan viisikolmatta mailia ympärimitaten ja sen leveyden vaihtelevan kahden ja viiden mailin välillä. Täsmällisemmin saatoin laskea, paljonko hylkeitä siellä oli — niitä oli varmaan parisataa tuhatta. Saaren lounaiskärki oli korkein, ja siitä se vähitellen laskeutui alemmaksi, niin että koillinen ranta kohosi vain pari jalkaa meren yläpuolelle. Lukuunottamatta meidän pientä lahdelmaamme viettivät muut rannat noin puolen mailin alalla loivasti taaksepäin muodostaen niin sanoakseni kivisiä niittyjä, joissa siellä täällä kasvoi sammalta ja tundraruohoa. Tänne hylkeet vetäytyivät, ja vanhat koirashylkeet vartioivat haaremejaan, nuorten pysytellessä erillänsä.

Sen tarkempaa kuvausta ei maksa vaivaa antaa Kokeilusaaresta. Paikoin kostea ja soinen, paikoin louhikkoinen ja kivikkoinen; myrskytuulet raivosivat siellä alituisesti, laineet hyrskyivät sen rantoja vasten, ja kahdensadan tuhannen hylkeen haukunta kajahti vähänväliä korvissamme; se oli tosiaankin surkea olinpaikka. Maud, joka oli valmistanut minua tähän pettymykseen ja kaiken päivää oli ollut iloisella ja hyvällä mielellä, kadotti rohkeutensa saavuttuamme omaan rantaamme. Hän koetti uljaasti sitä salata, mutta sytyttäessäni tulen uudestaan palamaan tiesin hyvinkin, että hän teltassa painoi päänsä vaippoihin ja koetti siten tukahduttaa nyyhkytyksensä.

Nyt minun vuorostani piti olla iloinen, ja minä näyttelin osaani parhaan kykyni mukaan. Tein sen niin suurella menestyksellä, että hymy palasi hänen silmiinsä ja laulu kajahti jälleen hänen huuliltaan. Hän lauloi todellakin minulle ennen maatapanoaan. Ensimmäistä kertaa vasta kuulin hänen laulavan, ja minä makasin tulen ääressä ja kuuntelin ihastuneena, sillä kaikin puolin hän oli täysi taiteilija, ja vaikkei hänen äänensä ollutkaan vahva, niin se oli sen sijaan suloinen ja tunteellinen.

Minä nukuin edelleen öisin veneessä, makasin kauan aikaa valveilla ja katselin pitkästä aikaa ensi kerran taas tähtiä ja mietin meidän oloamme. Susi-Larsen oli ollut aivan oikeassa. Minä olin seisonut kokonaan isäni jaloilla. Notaarini ja asianajajani olivat hoitaneet omaisuuttani. Minä itse en ollut edesvastuussa mistään. Ghostissa olin vasta oppinut vastaamaan teoistani. Ja ensimmäistä kertaa olin nyt edesvastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä edesvastuu oli minulle vakavampi kuin mikään muu, sillä olihan hän ainoa nainen koko maailmassa — ainoa pikku nainen, niinkuin minulla oli tapana ajatuksissani häntä nimittää.

Kolmaskymmenes luku

Oli aivan luonnollista, että me nimittäisimme saarta Kokeilusaareksi. Kaksi viikkoa kului meiltä majan rakentamiseen. Maud tahtoi välttämättä auttaa minua, ja minä olisin voinut vaikka itkeä nähdessäni hänen haavoittuneet ja veriset kätensä. Ja kuitenkin minä samalla olin ylpeä hänestä. Olihan siinä jotakin sankarimaista, että tämä hienosti sivistynyt nainen kesti meidän hirveät kärsimyksemme ja vähäisillä voimillaan suoritti talonpoikaisnaisen töitä. Hän kokosi kiviä, joista minä rakensin majan seinät, eikä hän ollut kuulevinaankaan, kun pyysin häntä jättämään sen työn sikseen. Joskus hän kuitenkin suostui suorittamaan kevyempiä töitä, keittämään ruokaa ja keräämään ajopuita ja sammalia talvitarvettamme varten.

Majan seinät kohosivat vaivalloisesti, mutta kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes katonkattamiskysymys nousi eteen. Mitä hyötyä oli noista neljästä seinästä ilman kattoa? Ja mistä katto voitaisiin tehdä? Tosin oli olemassa kolme vara-airoa. Ne kelpaisivat katonkannattimiksi, mutta mistä saataisiin peite niiden päälle? Sammal ei siihen kelvannut. Tundraruoho oli epäkäytännöllistä. Purje tarvittiin venettä varten, ja öljykangas oli alkanut vuotaa.

"Winters peitti majansa hylkeennahoilla", sanoin minä.

"Onhan täällä hylkeitä", vastasi Maud.

Seuraavana päivänä alkoi pyydystys. En osannut lainkaan ampua, mutta minun onnistui kuitenkin saada selkoa miten se oli tehtävä. Ja kun olin hukannut kolmekymmentä patruunaa kolmea hyljettä kohti, niin huomasin, että ampumavarat loppuisivat, ennenkuin olisin saavuttanut tarpeellista taituruutta. Olin myöskin käyttänyt kahdeksan patruunaa tulen sytyttämistä varten, ennenkuin keksin sen keinon, että laitoin märästä sammalesta aitauksen hehkuvien hiilien ympärille, eikä laatikossa ollut enää kuin toista sataa patruunaa jäljellä.

"Meidän täytyy tappaa nuijalla hylkeitä", selitin minä, huomattuani kuinka kehno ampuja olin. "Olen kuullut hylkeenpyytäjien puhuvan hylkeitten nuijimisesta."

"Ne ovat niin kauniita", sanoi Maud. "Minun on mahdoton sietää sitä ajatusta, että niitä kohdeltaisiin niin julmasti. Sehän olisi suorastaan raakaa — aivan toista on ampua niitä."

"Mutta me tarvitsemme katon majaamme", vastasin minä äreästi. "Talvi tulee pian. Meidän tai hylkeiden henki on nyt kysymyksessä. Pahaksi onneksi ei meillä ole kylliksi ampumavaroja, mutta luulenpa myöskin, että ne kärsivät vähemmän nuijimisesta kuin lukemattomista ampumahaavoista. Ja minä tietysti pidän huolta nuijimisesta."

"Sitähän minä juuri…", alkoi hän innolla, mutta keskeytti äkkiä hämillään lauseensa.

"Mutta tietysti — jos te tahdotte mieluummin…", sanoin minä.

"Mitä minä sitten voin tehdä?" sanoi hän lempeästi, ja hänen äänestään saatoin päättää, että hän aikoi pyytämällä saada sydämeni heltymään.

"Koota ajopuita ja keittää ruokaa", vastasin minä nopeasti.

Hän pudisti päätään. "Teidän on vaarallista yksin tehdä tuollaisia kokeita."

"Kyllä minä tiedän, kyllä tiedän", sanoi hän minun koettaessani väittää vastaan. "Minä en ole muuta kuin heikko nainen, mutta juuri minun apuni voi pelastaa teidät vaarasta."

"Mutta nuijiminen?" sanoin minä.

"Sen te tietysti saatte hoitaa. Minä tulen luultavasti huutamaan. Mutta minä katson syrjään, kun…"

"Kun on vaara suurin", lisäsin minä nauraen.

"Minä päätän itse milloin tahdon katsoa, milloin en", vastasi hän kopeasti.

Seurauksena oli se, että hän tuli minun mukanani seuraavana aamuna. Minä soudin viereiseen lahteen aivan rantaäyräälle saakka. Kaikkialla ympärillämme vedessä oli hylkeitä, ja rannalta kuului haukuntaa tuhansista kidoista, joten meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme ääntä.

"Minä tiedän, että hylkeenpyytäjillä on tapana nuijia niitä", sanoin minä koettaen rohkaista omaa mieltäni. Ja minä katselin epäröivästi isoa koirashyljettä, joka noin kolmenkymmenen jalan päässä meistä oli kohonnut etukäpäliensä varaan ja tuijotti lakkaamatta minuun. "Mutta kysymys on nyt vain: millä tavalla niitä nuijitaan?"

"Kerätään tundraheinää ja katetaan sillä maja", sanoi Maud.

Hän oli tästä yrityksestä yhtä levoton kuin minäkin, ja meillä oli tosiaankin syytä pelkoomme, kun läheltä näimme niiden kiiluvat torahampaat ja koiramaiset kuonot.

"Minä olen aina luullut, että hylkeet pelkäisivät ihmisiä", sanoin minä. "Ja mistäpä tiedän, etteivät ne pelkäisikin", lisäsin heti sen jälkeen, soudettuani vielä pari aironvetoa rantaa pitkin. "Jos minä nyt nousisin aivan pelotta maihin, niin ehkäpä ne pakenisivat, niin etten saisi kiinni ainoatakaan."

Minä epäröin yhä edelleen.

"Olen kerran kuullut kerrottavan miehestä, joka joutui keskelle metsähanhiparvea", sanoi Maud. "Ja ne tappoivat hänet."

"Hanhetko?"

"Niin, hanhet. Veljeni kertoi sen minulle, kun olin pieni tyttö."

"Mutta minä tiedän, että on tapana nuijia hylkeitä", intin minä itsepäisesti.

Päinvastoin kuin mitä Maud tarkoitti, tekivät hänen sanansa minut aivan hurjaksi, ja minä päätin tehdä yrityksen. Enhän voinut näyttää hänelle olevani pelkuri.

"Tässä me voimme laskea maihin", sanoin minä ja huopasin toisella airolla, niin että keula kääntyi rantaan.

Nousin veneestä ja lähestyin rohkeasti pitkäharjaista koirashyljettä, joka makasi naaraittensa keskellä. Minulla oli kädessä tavallinen nuija, jolla soutajat tappavat harppuunalla haavoitettuja hylkeitä. Nuija oli vain puolentoista jalan pituinen, ja suuressa tyhmyydessäni ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että ne nuijat, joilla pesäpaikoilla tapetaan hylkeitä, ovat neljän tai viiden jalan pituisia. Naaraat väistyivät tieltäni, ja minä tulin yhä lähemmäksi koirasta. Se kohosi äkäisesti etukäpälilleen. Se oli noin kahdentoista jalan päässä minusta. Minä astuin rohkeasti eteenpäin, odottaen että se milloin tahansa kääntyisi ja juoksisi karkuun.

Kun me olimme vain kuuden jalan päässä toisistamme, iski päähäni kauhea ajatus: mitäpä, jollei se pakenekaan! No, silloin minä tietysti iskisin sitä nuijalla. Kauhuissani olin unohtanut, että olin tullutkin sinne pyytämään hylkeitä enkä karkoittamaan niitä pakosalle. Samassa hylkeen kurkusta nousi kuorsaava mörinä ja se hyökkäsi minua vasten. Sen silmät kiiluivat, kita oli selkosen selällään, ja hampaat loistivat peloittavan valkeina. Vähääkään häpeämättä minä tunnustan, että käännyin ympäri ja aloin juosta pakoon. Hylje juoksi kömpelösti, mutta nopeasti. Se oli vain kahden jalan päässä minusta, kun hyppäsin veneeseen, ja kun työnsin sen toisella airolla vesille, tarttui hylje hampain aironlapaan. Paksu puu murskautui kuin munankuori. Maud ja minä katsoimme ihmeissämme toisiimme. Silmänräpäyksen kuluttua se oli sukeltanut veneen alle ja tarttunut hampain köliin kiinni pudistaen raivoisasti alustamme.

"Herranen aika!" sanoi Maud. "Käännytään pois."

Minä pudistin päätäni. "Minä voin tehdä mitä muutkin, ja minä tiedän, että toiset ovat nuijineet hylkeitä. Mutta taitaa olla parasta jättää koiraat rauhaan."

"Minä toivoisin, että jättäisitte kaikki rauhaan", sanoi hän.

"Vai niin — älkää nyt vain sanoko: 'Oi, olkaa niin hyvä'!" huudahdin minä melkein ärtyisellä äänellä.

Hän ei vastannut mitään, ja minä tiedän, että ääneni sävy varmaan oli loukannut häntä.

"Antakaa anteeksi", sanoin minä — tai pikemmin huusin täyttä kurkkua, jotta ääneni pääsisi kuuluville keskellä hylkeitten hirveää melua. "Jos tahdotte, niin käännytään takaisin, mutta suoraan sanoen, minä mieluummin olisin sitä tekemättä."

"Älkää koettakokaan väittää, että teillä on ollut huono onni siksi, että teillä on nainen matkassanne", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. Ja minä tiesin, että hän oli täydellisesti leppynyt.

Minä soudin pari sataa jalkaa rantaa pitkin rauhoittaakseni hermojani, sitten laskin taaskin rantaan.

"Olkaa varovainen", huusi hän jälkeeni.

Minä nyökkäsin ja astuin eteenpäin hyökätäkseni lähimmän haaremin kimppuun. Kaikki kävi hyvin, kunnes tähtäsin nuijallani erästä naarasta päähän, joka makasi hiukan erillään toisista, ja iskin syrjään. Se murahti äkäisesti ja koetti paeta. Minä astuin lähemmäksi ja iskin uudelleen, mutta tällä kertaa satutin sitä kylkeen enkä päähän.

"Varokaa!" kuulin Maudin huutavan.

Innoissani en ollut kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun, ja kun katsahdin ylös, näin haaremin hallitsijan hyökkäävän minua kohti. Taaskin pakenin veneeseen hylkeen ajaessa minua takaa. Mutta sillä kertaa ei Maud pyytänyt minua lähtemään pois.

"Minun luullakseni olisi parempi, jos te jättäisitte kaikki haaremit rauhaan ja sen sijaan kävisitte yksinäisten, rauhallisten hylkeitten kimppuun", sanoi Maud. "Olen varmaan joskus lukenut niistä. Muistaakseni tohtori Jordanin kirjassa. Nuo koiraat ovat liian nuoria, jotta niillä olisi omat haareminsa. Hän nimitti niitä varmaan holostjakeiksi tai joiksikin senkaltaisiksi. Ja jos me voisimme saada selkoa siitä, missä ne asustavat…"

"Minusta tuntuu, kuin teidän taistelunhalunne olisi herännyt", sanoin minä nauraen.

Hän punastui kovasti. "Minä myönnän, että tappio on minulle yhtä vastenmielistä kuin teillekin, vieläkin vastenmielisempää kuin noiden kauniiden ja vaarattomien elukoiden tappaminen."

"Kauniiden!" sanoin minä naureskellen. "Minä en yhtään ymmärrä mitä kaunista noissa pedoissa on, jotka vaahtoavin suin ajavat minua takaa."

"Se riippuu teistä", sanoi hän nauraen. "Te ette ollut kyllin pitkän välimatkan päässä. Jos teidän ei olisi ollut pakko tulla niitä niin lähelle…"

"Kas, siinä se juuri onkin!" huudahdin minä "Minä tarvitsen pitempää nuijaa. Ja tässä on murtunut airo juuri parhaaseen tarpeeseen."

"Mieleeni muistuu nyt juuri, että kapteeni Larsen kertoi minulle, mitenkä he tappavat hylkeitä niiden pesäpaikoilla. He ajavat niitä jonkin matkaa maihin pienissä parvissa, ennenkuin he tappavat ne."

"Enpä haluaisi ajaa takaa ainoatakaan näiden haaremien asukkaista", panin minä vastaan.

"Mutta onhan siellä myöskin holostjakkeja", sanoi Maud. "Holostjakit pysyttelevät erillään, ja tohtori Jordan sanoo, että haaremien välissä kulkee teitä, ja niin kauan kuin holostjakit pysyttelevät näillä teillä, antavat vanhat koiraat niiden olla rauhassa."

"Tuossa tulee nyt juuri eräs", sanoin minä ja osoitin kädelläni nuorta koirashyljettä vedessä. "Pidetään sitä silmällä ja seurataan sen jäljissä, jos se nousee rannalle."

Hylje ui suoraan rantaan ja kapusi ylös kahden haaremin välistä aukkoa myöten; niiden hallitsijat päästivät tosin varoittavia huutoja, mutta eivät kuitenkaan käyneet sen kimppuun. Me näimme sen hitaasti jatkavan matkaansa ylös maihin, luovien haaremipaikkojen välitse, luultavasti pysytellen tarkalleen tiellä.

"Tästä se varmaan käy", sanoin minä ja nousin veneestä. Mutta minä myönnän, että sydän nousi kurkkuun ajatellessani, että minun tuli astua tämän suunnattoman joukon läpi.

"Olisi kai viisainta kiinnittää vene", sanoi Maud.

Hän oli noussut minun jäljissäni, ja minä katsoin ihmeissäni häneen.

Hän nyökkäsi lujasti päätään. "Niin, minä aion seurata teidän mukananne, siksi on parasta, että kiinnitätte veneen ja myöskin annatte minulle nuijan."

"Käännytään takaisin", sanoin minä alakuloisesti. "Eiköhän tundraruohokin kelpaa, kun siksi tulee."

"Kyllä te tiedätte, ettei siitä ole mihinkään", kuului vastaus. "Astunko edellä?"

Kohauttaen olkapäitäni, mutta sydämessäni ihaillen hänen rohkeuttansa annoin murtuneen airon hänelle ja itse otin toisen. Hermostuneina ja levottomina me läksimme astumaan. Kerran Maud huudahti peloissaan, kun yksi naaraista uteliaasti nuuski hänen toista jalkaansa, ja usean kerran minä kiiruhdin askeliani samasta syystä. Mutta paitsi varoittavia yskimisiä ei käynyt vähintäkään vihamielisyyttä ilmi. Tällä pesäpaikalla ei luultavasti koskaan ollut käynyt pyytäjiä, ja sen vuoksi hylkeet olivat sekä hyväntahtoisia että pelottomia.

Mutta keskellä parvea vallitsi hirveä jymy. Se oli melkein lyödä korvat lukkoon. Minä pysähdyin ja hymyilin rohkaisevasti Maudille, sillä olin pikemmin rauhoittunut kuin hän. Minä näin, että hän yhä pelkäsi hirveästi. Hän tuli aivan minun luokseni ja huusi:

"Minua peloittaa aivan kauheasti!"

Mutta minä en pelännyt. Vaikka en ollut vielä täysin selvillä tästä uudesta aikeestamme, niin oli hylkeitten levollisuus rauhoittanut minutkin. Maud vapisi pelosta.

"Minä samalla pelkään enkä kuitenkaan pelkää", änkytti hän kalisevin hampain. "Minun surkea ruumiini pelkää, mutta en minä itse."

"Kaikkihan käy hyvin, oikein hyvin", sanoin minä rohkaisevasti ja laskin suojelevasti käsivarteni hänen vartalonsa ympärille.

En koskaan unohda, miten minä äkkiä tänä hetkenä tunsin oman miehuuteni. Alkuperäisin voima minussa heräsi äkkiä. Minä tunsin olevani mies, tunsin olevani luotu heikompaa suojelemaan, aivan kuin tappeluun valmis koiras. Ja kaikkein parasta oli se, että tunsin Voivani suojella sitä, jota rakastin. Maud nojautui minuun, aivan kuin heikko, hento lilja, ja kun hän oli voittanut vavistuksensa, olin mielestäni sanomattoman voimakas. Olin valmis taistelemaan parven hurjimman koiraan kanssa ja minä tiedän, että jos sellainen olisi hyökännyt kimppuuni, niin olisin astunut sitä vastaan aivan levollisena, silmääkään räpäyttämättä — ja tiedän myöskin, että olisin tappanut sen.

"Nyt minun on taas hyvä olla", sanoi Maud ja katsoi minuun, silmissään kiitollinen ilme. "Jatketaan matkaa."

Sydämeni riemuitsi ajatellessani, että minun voimani oli rohkaissut häntä ja antanut hänelle luottamusta. Alkuperäisen rodun nuoruudenvoima näytti puhkeavan esiin minussa, liikasivistyksen turmelemassa miehessä, ja minä elin nyt unohtuneitten esi-isieni metsäläiselämää. Minä olin Susi-Larsenille suuressa kiitoksenvelassa — tuo ajatus seurasi minua astuessamme tietä pitkin hylkeitten haaremien välitse.

Kuljettuamme neljänneksen mailia saavuimme holostjakkien — nuorten koirasten — olinpaikalle, missä ne viettivät poikamiespäiviään ja kokoilivat voimia voidakseen kerran voittaa itselleen paikan haaremien hallitsijoiden rivissä.

Kaikki kävi hyvin. Näyttipä siltä, kuin olisin tietänyt tarkalleen mitä minun piti tehdä ja millä tavalla minun oli meneteltävä. Huutamalla ja kirkumalla, huitomalla käsiäni ja heiluttamalla nuijaani, töytäämällä kylkeenkin noita laiskoja elukoita sain parikymmentä nuorta hyljettä erotetuksi toisten parista. Heti kun joku yrittikin vain kääntyä mereen päin, iskin minä sitä päähän. Maud oli minulle hyväksi avuksi, hän huusi ja heilutti lakkaamatta murtunutta airoaan. Mutta minä huomasin kuitenkin, että jos joku hylje näytti väsyneeltä ja voimattomalta, niin hän antoi sen päästä karkuun. Mutta minä näin myöskin, että jos joku taistelunhaluisena koetti päästä hänen ohitsensa, iskivät hänen silmänsä tulta ja hän kolautti sitä aika tavalla nuijallaan.

"Hyvänen aika, kuinka kiihottavaa tämä on!" huudahti hän levähtäessään hiukan aikaa, sillä hän oli aivan väsynyt. "Minun täytyy hetkeksi istahtaa."

Minä ajoin pientä parvea — siinä ei enää ollutkaan kuin tusinan verran, sillä Maud oli päästänyt monta karkuun — noin sata yardia kauemmaksi, ja kun Maud tuli paikalle, olin ottanut ne kaikki jo hengiltä ja aioin juuri ruveta niitä nylkemään. Tunnin kuluttua läksimme ylpeinä rantaan, palaten samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Kahdesti me kuljimme tätä tietä laahaten hylkeennahkoja rantaan, jolloin meillä mielestäni olikin jo riittävästi kattamista varten. Minä nostin purjeen, tein polvekkeen ulapalle, ja toisella laskimme jo omaan pieneen lahteemme.

"Tuntuupa siltä, kuin tulisimme kotiin", sanoi Maud veneen törmätessä rantaan.

Minä kuuntelin hänen sanojansa sykkivin sydämin — kaikki kävi tosiaankin ihmeen tuttavallisesti ja luonnollisesti, ja minä sanoin:

"Minusta tuntuu, kuin aina olisin elänyt tällaista elämää. Se maailma, johon kirjat ja kirjallinen sivistys kuuluvat, on mielestäni paremmin unta kuin todellisuutta. Aivan kuin koko elämäni ajan olisin vain metsästänyt ja samoillut metsiä ja maita ja taistellut. Ja tekin minun mielestäni kuulutte tähän alkuperäiseen maailmaan. Te olette…" Vähällä olin sanoa: vaimo, joka on annettu minulle, mutta minä muutinkin nopeasti sanani ja sanoin: "erittäin hyvä kestämään vaivoja ja vastuksia".

Mutta hän oli huomannut äkillisen keskeyttämiseni. Hän ymmärsi, että olin hillinnyt ajatukseni kesken sen lentoa. Hän katsoi nopeasti minuun.

"Sitä te ette tarkoittanut. Mitä te aioitte sanoa?"

"Että Amerikan mrs Meynell elää villinaisen elämää ja onnistuu siinä erinomaisesti", sanoin minä levollisesti.

"Oi!" muuta hän ei vastannut. Mutta olisin voinut vannoa, että hänen äänensä kuulosti pettyneeltä.

Mutta "vaimo, joka on annettu minulle" kaikui koko loppupäivän korvissani ja monta päivää vielä jälkeenkinpäin. Eivätkä ne sanat koskaan kajahtaneet sen selvemmin kuin illalla, jolloin näin hänen poistavan sammalet hiilien ympäriltä, puhaltavan tulen sytyksiin ja laittavan illallista. Varmaan viimeiset jäännökset muinaisesta metsäläisluonteesta heräsivät minussa, koska nuo vanhat sanat, jotka ovat niin läheisesti liittyneet rodun alkuaikaan, saattoivat liikuttaa minua ja tehdä minuun niin syvän vaikutuksen. Ja ne väikkyivät mielessäni, kunnes vaivuin uneen, yhä uudestaan mutisten niitä itsekseni.

Yhdesneljättä luku

"Kyllä nuo haisevat pahalta", sanoin minä, "mutta ne pitävät lämmintä ja estävät sateen ja lumen pääsemästä sisään".

Me tarkastimme valmista hylkeennahkakattoa.

"Se on kömpelö, mutta se täyttää tarkoituksensa ja sehän on pääasia", lisäsin minä, toivoen että Maud lausuisi minulle tunnustuksensa.

Ja hän taputti käsiään ja selitti, että hän oli hyvin tyytyväinen.

"Mutta täällä on pimeä", sanoi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ja kohautti olkapäitään vaistomaisesti hiukan väristen.

"Miksette puhunut ikkunasta, kun seiniä rakennettiin", sanoin minä. "Maja rakennettiin teitä varten, ja teidän olisi pitänyt tietää, että siellä tarvittaisiin ikkunakin."

"Mutta minä en tiedä koskaan sitä, mikä on itsestään selvää, sen te kyllä tiedätte", sanoi hän nauraen. "Ja sitä paitsi te voitte iskeä kolon seinään milloin hyvänsä."

"Aivan oikein — sitä en tullut ajatelleeksi", vastasin minä ja nyökäytin päätäni viisastellen. "Mutta oletteko muistanut tilata ikkunalaseja? Tehän voitte soittaa tehtaaseen — 4451 muistaakseni — ja ilmoittaa millaista lasia haluatte ja minkä kokoista."

"Se merkitsee kai samaa kuin…", alkoi hän.

"Olla ilman ikkunaa."

Tuo maja oli pimeä ja ruma. Sivistyneessä maassa se enintään olisi kelvannut sioille. Mutta meidän mielestämme, jotka niin kauan olimme saaneet asua avonaisessa veneessä, se oli oikein hauska pieni asunto. Pidettyämme huolta lämmityksestä, joka kävi siten, että aloimme käyttää hylkeenrasvaa öljynä ja tervattua pumpulia lampunsydämenä, läksimme hankkimaan lihaa talvitarpeiksi, ja sitten päätimme rakentaa vielä toisen majan. Metsästäminen kävi meiltä nyt aivan helposti, me läksimme aamulla varhain matkaan ja palasimme päivällisen aikana mukanamme koko veneellinen hylkeitä. Ja kun minä sitten aloin rakentaa majaa, sulatti Maud rasvasta öljyä pitäen heikolla tulella hylkeenlihaa. Olin kuullut kerrottavan, millä tavalla lihaa kuivattiin aroilla, ja leikattuamme ohuita viipaleita ja ripustettuamme ne savuun ne kuivuivat mainiosti.

Toista majaa oli helpompi rakentaa, sillä minä pystytin sen toisen viereen, jottei siihen tarvittu kuin kolme seinää. Mutta työtä se sittenkin kysyi, kovaa työtä. Maud ja minä teimme työtä aamusta iltaan, kunnes olimme aivan uupuneet, ja kun ilta tuli, jaksoimme tuskin laskeutua levolle ja nukuimme sitten yhtä raskaasti kuin eläimet. Mutta Maud väitti sittenkin, ettei hän koskaan ollut tuntenut olevansa terveempi eikä vahvempi kuin nyt. Minä tiesin omasta kokemuksestani, että asian laita todellakin oli niin, mutta hän ei sittenkään ollut hentoa liljaa vahvempi, ja minä pelkäsin, että hän voisi kokonaan murtua. Monta monituista kertaa, kun hän oli aivan uuvuksissa, näin hänen heittäytyvän selälleen hiekkaan levätäkseen ja saadakseen uusia voimia. Sitten hän nousi taas pystyyn ja teki yhtä kovasti työtä kuin koskaan ennen. Mistä hän sai tuon voiman, sitä en voi ymmärtää.

"Ajatelkaa pitkää lepoaikaa talvella", vastasi hän minulle, kun minä toin epäilyni esille, "silloin luullakseni olisimme hyvinkin mielissämme, jos saisimme jotakin työtä."

Me vietimme pientä harjannostajaisjuhlaa minun majassani sinä iltana, jolloin katto saatiin valmiiksi. Kolmipäiväinen ankara myrsky, joka oli pyöräyttänyt kompassin kaakosta luoteiseen ja puhaltanut suoraan meitä vastaan, oli juuri loppumaisillaan. Laineet hyrskyivät ukkosenjyrinällä ulkolahdelmassa, vieläpä meidänkin suojatussa satamassamme aaltoili meri ankarasti. Suunnaton kallionkylki ei suojellut meitä sitä vastaan, ja myrsky ulvoi ja vinkui majan ympärillä niin ankarasti, että useamman kerran pelkäsin seinien luhistuvan kokoon. Hylkeennahkakatto, jonka mielestäni olin pingoittanut yhtä kireälle kuin tynnyrin kannen, pullotteli ja vinkui tuulen käsissä, ja seiniin ilmaantui useita rakoja, vaikka Maud luuli tukkineensa kaikki sammalilla. Mutta hylkeenrasvaöljy paloi kirkkaasti, ja meidän oli lämmin ja hyvä olla.

Ilta kului todellakin hauskasti, ja me olimme yhtämieltä siitä, että tämä oli hauskin ilta, minkä Kokeilusaarella olimme viettäneet. Me olimme hyvällä tuulella. Olimme täydellisesti alistuneet siihen ajatukseen, että saisimme viettää koko talven täällä, ja varustautuneet myös sen varalta. Hylkeet saisivat nyt meidän puolestamme milloin hyvänsä lähteä salaperäisille matkoilleen etelään, eikä myrsky peloittanut meitä. Me tiesimme voivamme suojella itseämme sekä kosteutta että kylmyyttä ja tuulta vastaan, ja sitä paitsi meillä oli erinomaisen pehmeät sammalpatjat. Maud oli keksinyt sen tuuman ja itse kerännyt sammalet, huolimatta minun avustani. Tänä yönä saisin ensi kertaa käyttää tätä patjaa, ja tiesin, että nukkuisin kahta vertaa makeammin, koska se oli hänen valmistamansa.

Kun Maud nousi mennäksensä, kääntyi hän äkkiä minuun omituisella tavalla ja sanoi:

"Jotakin tapahtuu — se on jo tapahtunutkin. Minä tunnen sen aivan selvästi. Jokin on tulossa tänne meidän luoksemme. Se lähestyy parasta aikaa. Minä en tiedä mitä se on, mutta se tulee."

"Hyvääkö vai pahaa?" kysyin minä.

Hän pudisti päätään. "Sitä en tiedä, mutta se on jossakin tuolla ulkona."

Hän viittasi meren ja myrskyn puolelle.

"Ehkäpä siellä on suojaisa ranta", sanoin minä nauraen. "Mutta totta tosiaan, mieluummin minä olen täällä kuin lähden sinne tällaisena yönä. — Ette te suinkaan pelkää?" kysyin minä, kun menin avaamaan hänelle ovea.

Hän katsoi pelotta minuun.

"Ja te olette terve? Täysin terve?"

"En koskaan ole ollut terveempi", vastasi hän.

Me juttelimme vielä hetken aikaa, ennenkuin hän läksi.

"Hyvää yötä, Maud", sanoin minä vihdoin.

"Hyvää yötä, Humphrey!" sanoi hän.

Aivan luonnollisesti olimme ruvenneet käyttämään toistemme ristimänimiä puhuttelusanoina, se oli käynyt ilman minkäänlaista punnitsemista, aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti vain. Tänä hetkenä olisin voinut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen ja painaa hänet lähelleni. Aivan varmaan olisin sen tehnyt siinä maailmassa, johon me molemmat kuuluimme. Mutta niinkuin olot nyt olivat, erosimme vain sillä tavalla, joka yksin oli mahdollinen. Mutta kun minä jäin yksin pieneen majaani, tunsin suloista tyydytystä ja iloa ja tiesin, että meidän välillämme oli nyt side, jotakin hiljaista ja salaista, jota ei ollut ennen ollut olemassa.

Kahdeksasneljättä luku

Herätessäni tunsin omituista painostusta. Ikäänkuin jotakin olisi puuttunut ympäristöstäni. Mutta tämä salaperäinen painostus katosi heti oltuani vähän aikaa hereillä ja huomattuani, ettei minulta puuttunutkaan muuta kuin tuuli. Olin vaipunut uneen hermostuneen pinnistyksen vallassa, valmiina kestämään alituisesti uudistuvia ääniä tai liikkeitä, ja olin herännyt samassa pinnistyksessä, valmiina vastustamaan painoa, jota ei enää ollut olemassa.

Ensi kertaa olin nyt useaan kuukauteen viettänyt yöni katon alla, ja minä makasin siinä ja ojentelin jäseniäni mukavasti vaippojen alla — tällä kertaa aivan kuivana. Ensin mietin sitä vaikutusta, jonka tuulen taukoaminen oli tehnyt minuun — sitten ajattelin ilolla, että makasin patjalla, jonka Maud omin käsin oli valmistanut. Puettuani ylleni ja avattuani oven kuulin laineiden yhä hyrskyävän rantaa vasten, kertoen yöllisen myrskyn hirveästä raivosta. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen. Olin nukkunut kauan ja astuin reippaasti ovesta ulos voittaakseni takaisin kadottamani ajan, niinkuin Kokeilusaaren asukkaan ainakin tuli tehdä.

Kun tulin ulos, pysähdyin äkisti. Tietysti minä uskoin silmiäni, mutta sittenkin seisoin hetken aikaa aivan lamautuneena siitä näystä, joka kohtasi minua. Rannalla, noin viidenkymmenen jalan päässä, oli mastoton laivanrunko, keula maihin päin kääntyneenä. Puomit ja mastot, sekaantuneina köysiin ja repaleisiin purjeihin, keinuivat hiljalleen rungon sivulla. Minun teki mieleni hieroa silmiäni seisoessani siinä ja katsoessani eteeni… Siinähän oli tuttu keittiökoju, jonka olimme itse rakentaneet — tuossa peräkannelle johtava tuttu koroke ja matala kajuutta, jonka katto kohosi tuskin laivan parrasta korkeammalle. Niin, se oli Ghost!

Mikä kohtalon oikku oli johdattanut tämän laivan tänne — miksei yhtä hyvin jonnekin muualle? Mikä onneton sattuma? Minä loin silmäni paljasta, luoksepääsemätöntä kallioseinää kohti, ja minulle selvisi koko epätoivoinen asemamme. Turhaa oli paeta, mahdotonta edes sitä tuumiakaan. Minä ajattelin Maudia, joka nukkui meidän rakentamassamme majassa — minä ajattelin hänen ääntään, kun hän lausui minulle: "hyvää yötä, Humphrey", ja korvissani kajahtivat nuo sanat: "vaimo, joka on annettu minulle" — mutta ne kuulostivat nyt kuolinkellojen ääneltä. Ja sitten kaikki musteni silmissäni.

Sitä kesti ehkä vain puolen sekuntia, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka pian minä jälleen toinnuin. Joka tapauksessa Ghost oli nyt siinä edessäni, keula rantaanpäin kääntyneenä, sen murskaantunut kokkapuu pisti hiekasta esiin, ja sen yhteentakertuneet märssytangot hakkasivat sen kylkeä vasten, kun hyrskyävät laineet sitä keinuttelivat. Jotakin oli tehtävä — niin, jotakin oli tehtävä.

Äkkiä huomasin ihmeekseni, ettei laivassa näkynyt vähintäkään liikettä. Väsyneinä yön taisteluista ja kauhuista kaikki varmaan vielä nukkuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että ehkäpä Maud ja minä sittenkin pääsisimme pakoon. Jos me lähtisimme veneessä soutamaan niemen taakse, ennenkuin kukaan siellä heräisi? Minä herättäisin hänet, ja sitten me heti lähtisimme matkaan. Olin jo kohottanut käteni kolkuttaakseni hänen oveensa, kun tulin ajatelleeksi, kuinka pieni saaremme oli — emme me siinä voisi piiloutua minnekään. Ei muuta pakopaikkaa meillä ollut kuin valtameri. Minä ajattelin somia pieniä majojamme, liha- ja öljyvarastoamme, sammalia ja keräämiämme polttopuita, ja minä tiesin, ettemme koskaan voisi kestää talvea merellä emmekä nousevia suuria myrskyjä.

Epäröin hetken aikaa hänen ovellaan. Niin, se oli mahdotonta, aivan mahdotonta. Hurja ajatus hyökätä sisään hänen luokseen ja tappaa hänet hänen nukkuessaan iski äkkiä päähäni. Mutta samalla juolahti mieleeni parempi ajatus. Koko miehistö nukkui. Miksen hiipisi laivaan — minähän tunsin tien Susi-Larsenin hyttiin — miksen tappaisi häntä hänen nukkuessaan? Ja sitten — niin, sittenpähän nähtäisiin. Kun hän oli hengiltä, niin olihan sitten sekä aikaa että tilaisuutta tehdä kaikkea muuta, ja joka tapauksessa — muuttukoot olot millaisiksi tahansa, pahemmiksi kuin nyt ne eivät kuitenkaan enää voisi tulla.

Puukko oli paikallaan kupeellani. Minä käännyin majaan ottaakseni pyssyni, katsoin että se oli ladattu ja astuin Ghostin luo. Minun oli varsin vaikea kiivetä siihen, olinpa kastuakin melkein kainaloja myöten. Kanssiluukku oli auki. Minä pysähdyin ja kuulostin nukkuvien hengitystä, mutta en kuullut minkäänlaista ääntä. Olin vähällä tukehtua ajatellessani, että laiva mahdollisesti voisi olla aivan tyhjä. Kuuntelin vieläkin kiihkeämmin. En kuullut kerrassaan mitään. Astuin varovasti tikapuita alas. Alhaalla tuntui omituinen ummehtunut haju, niinkuin asumattomassa huoneessa. Kaikkialla oli repaleisia vaatekasoja, vanhoja saappaita, repeytyneitä öljytakkeja — kaikkea tuollaista roskaa, jota kanssiin keräytyy pitkän matkan aikana.

Miehet olivat nähtävästi kaikessa kiireessä lähteneet sieltä matkoihinsa — sen johtopäätöksen tein astuessani jälleen kannelle. Toivo heräsi nyt rinnassani, ja minä katselin levollisemmin ympärilleni. Nyt huomasin, että veneet olivat kadonneet. Pyyntimiesten olinpaikka oli yhtä autio kuin kanssikin. He olivat varmaan keränneet kokoon tavaransa yhtä suurella kiireellä. Ghost oli aivan autio. Se oli siis Maudin ja minun omani. Tulin ajatelleeksi laivan varastohuonetta kajuutan alla ja päätin hankkia pienen yllätyksen Maudille aamiaiseksi.

Kun pelkoni nyt oli kadonnut eikä tuo julma teko, jota olin lähtenyt suorittamaan, ollut siis tarpeellinen, tulin äkkiä aivan poikamaisen iloiseksi. Minä hyökkäsin portaita ylös pyyntimiesten suojasta kaksi askelta kerrassaan, ja minä iloitsin vain mielessäni ja toivoin, että Maud nukkuisi siksi kauan, että ennättäisin saada aamiaisen yllätyksineen valmiiksi. Kulkiessani keittiön ohi ajattelin tyytyväisyydellä kaikkia siellä olevia keittoastioita. Sitten hypähdin peräkannen korokkeelle, ja siellä näin äkkiä — Susi-Larsenin. Vauhtini oli niin kova, että horjahdin pari kolme askelta eteenpäin, ennenkuin pääsin pysähtymään. Hän seisoi kajuutan portailla, niin että ainoastaan hänen päänsä ja hartiansa olivat näkyvissä, ja hän tuijotti suoraan minuun. Hän nojasi käsivartensa puoleksi avattua luukkua vasten, eikä hän liikahtanut vähimmässäkään määrässä — hän seisoi vain siinä ja katsoi minuun.

Minä aloin vapista. Tunsin samanlaista kuvottavaa tunnetta vatsassani kuin joskus ennenkin. Tartuin kiinni katoksen reunaan saadakseni hiukan tukea. Huuleni kuivuivat äkkiä kokonaan, ja minä kostutin niitä, kunnes minun oli pakko puhua. Mutta en hetkeksikään irroittanut katsettani hänestä. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan. Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa tuntui ennustavan onnettomuutta. Koko entinen pelkoni palasi ja kasvoi vielä sata kertaa suuremmaksi. Ja yhä edelleen seisoimme siinä molemmat ja tuijotimme toisiimme.

Minun teki mieleni ryhtyä johonkin, mutta entisen avuttomuuteni hirveän painon alla odotin, että hän tekisi alun. Odottaessani tulin ajatelleeksi, että seisoin tässä hänen edessään aivan kuin kerran tuon pitkäharjaisen koirashylkeen edessä ja peloissani unohdin kokonaan, että olin aikonut ottaa sen hengiltä, kunnes vihdoin aloin toivoa, että se juoksisikin karkuun. Täten selvisi minulle kuitenkin, etten seisonut siinä antaakseni Susi-Larsenin ensiksi hyökätä kimppuuni, vaan tehdäkseni sen itse.

Minä viritin molemmat hanat ja tähtäsin pyssyni häntä kohti. Jos hän olisi hiukankin liikahtanut, koettanut vetäytyä takaisin porraskäytävään, niin aivan varmaan olisin ampunut hänet. Mutta hän seisoi siinä liikkumattomana ja tuijotti vain eteensä. Seisoessani siinä hänen edessänsä, ojennettu pyssy vapisevissa käsissäni, oli minulla aikaa huomata, että hänen kasvonsa olivat riutuneet. Näyttipä siltä, kuin suuri tuska olisi sen saanut aikaan. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, ja hänen ryppyisellä otsallaan oli väsynyt ilme. Sitä paitsi tuntui hänen silmänsä mielestäni kovin omituisilta, ei yksin ilmeeltään, vaan myöskin ulkomuodoltaan — ikäänkuin näköhermoja ja lihaksia olisi liiaksi vaivattu ja sen johdosta silmämunat olisivat hiukan vääristyneet.

Kaiken sen minä nyt huomasin ja aivoni työskentelivät kiihkeästi, minulla oli varmaan tuhat ajatusta yhtaikaa. Mutta en sittenkään voinut laukaista. Minä annoin pyssyn vaipua alas ja astuin kajuutan katoksen nurkkauksen luo, ensinkin rauhoittaakseni kiihottuneita hermojani ja voidakseni jälleen ryhtyä johonkin ja myöskin tullakseni häntä lähemmäksi. Kohotin pyssyni uudelleen. Hän seisoi vain kyynärän päässä pyssyn suusta. Hänellä ei ollut vähintäkään pelastumisen toivoa. Päätökseni oli järkähtämätön. En mitenkään olisi voinut olla osaamatta häneen, vaikka olisin ollut kuinka huono ampuja tahansa. Ja kuitenkin minä epäröin enkä voinut laukaista.

"No?" huudahti hän kärsimättömästi.

Turhaan minä koetin pakottaa sormiani painamaan hanaa, ja yhtä turhaan koetin saada sanan huuliltani.

"Miksi ette ammu?" kysyi hän.

Koetin karaista kurkkuani voidakseni puhua.

"Te ette voi sitä tehdä, Hump", sanoi hän hitaasti. "Ette te oikeastaan ole pelkuri. Mutta te ette voi. Teidän sovinnainen moraalinne on teitä voimakkaampi. Te tottelette sokeasti oppia, joka vallitsee niiden ihmisten parissa, joita te tunnette tai joista olette lukenut. Sen lakipykälät on päntätty päähänne aina siitä ajasta saakka, jolloin te opitte puhumaan — ja huolimatta filosofiastanne ja siitä, mitä olette oppinut minulta, te ette sittenkään voi tappaa aseetonta, joka ei tee minkäänlaista vastarintaa."

"Sen minä kyllä tiedän", sanoin käheällä äänellä.

"Ja te tiedätte myöskin, että minä tappaisin aseettoman miehen yhtä levollisesti kuin polttaisin sikariani", jatkoi hän. "Te tiedätte mikä minä olen — te tiedätte, mikä arvo minulla on maailman silmissä teidän mittapuunne mukaan. Te olette sanonut minua kyykäärmeeksi, tiikeriksi, haikalaksi, pedoksi ja Calibaniksi. Ja kuitenkaan — te pieni surkea marionetti, te pieni kajahteleva koneisto — ette voi minua tappaa, niinkuin te tappaisitte kyykäärmeen tai haikalan, siksi että minun käteni ja jalkani ja ruumiini on melkein samalla tavalla luotu kuin teidänkin. Pyh! Minä olin odottanut teistä enemmän, Hump!"

Hän astui portailta esiin ja tuli minun luokseni.

"Pankaa pois pyssynne. Minä tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä. Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ympärilleni. Mikä paikka tämä on? Minkälainen asema Ghostilla on? Miksi te olette märkä? Missä on Maud — suokaa anteeksi, — minä tarkoitan miss Brewster — vai pitääkö minun sanoa mrs van Weyden?"

Olin peräytynyt taaksepäin ja minua melkein itketti, kun en kyennyt ampumaan häntä, mutta en ollut siksi mieletön, että olisin laskenut pyssyn kädestäni. Epätoivoissani toivoin, että hän tekisi jotakin väkivaltaista — että hän koettaisi lyödä tai kuristaa minua — sillä minä tunsin, että vasta sitten voisin ampua hänet.

"Tämä on Kokeilusaari", sanoin minä.

"En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä", sanoi hän.

"Mutta me nimitämme sitä siksi", selitin minä.

"Me?" sanoi hän kysyvällä äänellä. "Ketkä me?"

"Miss Brewster ja minä. Entä Ghostin asema? Voittehan itsekin nähdä, että sen keula on rannassa kiinni."

"Täällä on hylkeitä", sanoi hän. "Ne herättivät minut haukunnallaan, muuten olisin kai vieläkin nukkunut. Minä kuulin niiden äänen, kun yöllä ajauduin tänne. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että lähestyin suojattua rantaa. Täällä on hylkeitten pesäpaikka — sellainen, jota vuosikausia olen etsinyt. Veljeäni saan siis sittenkin kiittää siitä, että aivan sattumalta onni on minua niin suuresti potkaissut. Tämähän on suorastaan kultakaivos. Entäs saaren asema?"

"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", vastasin. "Teidän täytynee se kuitenkin suunnilleen tietää. Mitä teidän viimeiset huomionne osoittavat?"

Hän hymyili salaperäisesti, mutta ei vastannut mitään.

"Missä on miehistö?" kysyin minä. "Mistä se johtuu, että te olette yksin?"

Olin valmistunut siihen, ettei hän vastaisi tähänkään kysymykseen, ja siksi hämmästyin, kun hän alkoi suopeasti kertoa.

"Veljeni piti minua neljäkymmentäkahdeksan tuntia saarroksissa enkä päässyt kerrassaan mihinkään. Se ei ollut minun syyni. Hän tuli yöllä laivaan, ja vahti yksin oli kannella. Kaikki ampujat käänsivät minulle selkänsä. Hän lupasi heille suuremman voiton. Kuulin, kun hän teki heille tarjouksensa. Aivan nenäni edessä. Ja tietysti koko miehistöni läksi tiehensä. Sehän oli aivan luonnollista. Joka mies karkasi — ja siinä minä sitten olin omassa laivassani kuin asumattomalla saarella. Veljeäni onni potkaisi sillä kertaa — jäihän se joka tapauksessa sukuun."

"Mutta miten mastot ovat taittuneet?" kysyin minä.

"Menkääpäs katsomaan köysiä", sanoi hän viitaten siihen suuntaan, missä mesaanirikin olisi pitänyt olla.

"Ne on veitsellä leikattu poikki!" huudahdin minä.

"Ei aivan niin kuitenkaan", vastasi hän nauraen. "Se kävi paljon ovelammalla tavalla. Katsokaa tarkemmin."

Minä tottelin. Köydet olivat melkein poikkileikatut, mutta siksi paljon oli jätetty jäljelle, että vantit pysyivät koossa, kunnes ne joutuisivat kovan painon alle.

"Sen Cooky teki", sanoi hän uudestaan nauraen. "Minä tiedän sen, vaikken nähnytkään häntä työssä. Se oli vain pieni tilinteko meidän välillämme."

"Mutta se kääntyi Mugridgen eduksi", huudahdin minä.

"Niin — sitä minäkin ajattelin, kun kaikki läksivät laivasta. Mutta en sanonut sitä ääneen."

"Mutta mitä te teitte, kun kaikki tämä tapahtui?" kysyin minä.

"Kyllä minä tein parastani, sen voitte uskoa, mutta eihän siitä mitään hyötyä ollut sellaisissa olosuhteissa."

Minä käännyin lähemmin tarkastelemaan Mugridgen työtä.

"Minäpä käyn hetkeksi istumaan ja lämmittelemään auringonpaisteeseen", kuulin Susi-Larsenin sanovan.

Hänen äänestään saattoi aavistaa, vaikkakin vain hämärästi, että hänen ruumiillinen voimansa oli heikontunut, ja tämä tuntui minusta niin omituiselta, että katsahdin nopeasti häneen. Hän pyyhkäisi hermostuneesti kasvojaan käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa hämähäkinverkon silmistään. Olin aivan ymmällä. Susi-Larsen ei ollut lainkaan enää se mies, jonka minä olin tuntenut.

"Miten on päänsäryn laita?" kysyin minä.

"Se kiusaa minua joskus", kuului vastaus. "Ja luulenpa, että se juuri nyt on tulossa."

Hän liukui maahan istuvasta asennostaan, kunnes makasi pitkällään kannella. Sitten hän käännähti kyljelleen nojaten päätään toista käsivartta vasten, varjellen toisella kädellään silmiään auringolta. Minä tarkastelin häntä ihmetellen.

"Nyt teitä onni suosii, Hump", sanoi hän.

"Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte", valehtelin minä, sillä ymmärsin vallan hyvin hänen sanansa.

"Oi, en juuri mitään", hän sanoi hiljaa, ikäänkuin olisi juuri ollut vaipumaisillaan uneen, "minä tarkoitan vain, että nyt te olette saanut minut sinne, minne tahdoitte".

"Ei, sitä en tosiaankaan ole tahtonut", vastasin minä. "Sillä mieluimmin minä toivoisin, että olisitte tuhannen mailin päässä täältä."

Hän nauroi salavihkaa eikä sanonut sen enempää. Hän ei liikahtanutkaan, kun astuin hänen ohitsensa alas kajuuttaan. Minä nostin lattialuukun ylös, mutta jäin hetkeksi seisomaan siihen ja katselin epäillen alas pimeään varastohuoneeseen. Epäröin tokko laskeutuisin sinne alas. Jos hän vain tekeytyi sairaaksi ja ilveillään makasi alallaan? Olisipa se todellakin kaunista, jos jäisin tuonne alas kuin rotta satimeen. Hiivin hiljaa taas portaita ylös ja katselin häntä. Hän makasi aivan entisessä asennossaan. Minä menin jälleen alas. Mutta ennen kuin laskeuduin varastohuoneeseen, viskasin kuitenkin varovaisuuden vuoksi luukun edeltäkäsin alas. Ansa ei ainakaan voisi sulkeutua. Mutta kaikki tuo oli tarpeetonta. Nousin jälleen ylös kajuuttaan mukanani koko kuormallinen hilloja, laivakorppuja, lihasäilykkeitä ja jos jotakin — niin paljon kuin vain jaksoin kantaa — ja sitten työnsin taas luukun paikoilleen.

Yksi ainoa silmäys Susi-Larseniin ilmaisi minulle, ettei hän ollut liikahtanut. Nyt iski hyvä ajatus päähäni. Minä hiivin hänen kojuunsa ja otin huostaani hänen revolverinsa. En löytänyt mitään muita aseita, vaikka etsin perin pohjin muutkin kojut. Varmuuden vuoksi palasin vielä kanssiin ja välikannelle ja tarkastelin kaikki paikat sielläkin ja keräsin sitten keittiöstä kaikki terävät veitset. Sitten tulin ajatelleeksi isoa kääntöveistä, joka oli Susi-Larsenin taskussa, ja minä astuin hänen luokseen ja puhuttelin häntä, ensin hiljaa ja sitten kovemmin. Hän ei liikahtanut. Silloin kumarruin ja otin veitsen hänen taskustaan. Minä hengitin nyt helpommin. Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia aseita, joilla hän matkan päästä olisi voinut ahdistaa minua, jota vastoin minulla oli useampiakin aseita ja saatoin aina ennättää ennen häntä, jos hän koettaisi tarttua minuun hirveillä gorillankäsivarsillaan.

Pantuani osan saaliistani kahvi- ja paistinpannuun ja otettuani muutamia posliiniastioita kajuutan kaapista jätin Susi-Larsenin makaamaan auringonpaisteeseen ja läksin maihin.

Maud nukkui yhä. Minä puhalsin hiiliin ja sain tulen syttymään — emme olleet vielä rakentaneet itsellemme keittiötä talven varaksi — ja minä valmistin aamiaisen suurella kiireellä. Kun olin lopettamaisillani työni, kuulin Maudin liikkuvan majassaan pukiessaan ylleen. Ja juuri kun kaikki oli valmista ja kahvi oli kiehua yli, hän avasi oven ja tuli ulos.

"Se ei ole kauniisti tehty", tervehti hän minua. "Te olette anastanut minun oikeuteni. Olettehan suostunut siihen, että minä saan pitää huolta ruoanlaitosta, ja…"

"Minä tein sen vain tämän ainoan kerran", sanoin anteeksi pyytäen.

"Mutta teidän täytyy luvata, ettette tee sitä koskaan enää", sanoi hän hymyillen. "Jollette nimittäin ole kyllästynyt minun heikkoihin kokeiluihini."

Suureksi ilokseni hän ei katsonutkaan alas rantaan, ja minä jatkoin niin erinomaisella menestyksellä leikinlaskuani, ettei hän edes huomannut juovansa kahvia posliinikupista, syövänsä keitettyjä perunoita ja levittävänsä hilloa korpulle. Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Minä näin hänen rajattoman hämmästyksensä, kun hän huomasi syövänsä posliinilautaselta. Hän tuijotti aamiaisastioihin ja keksi toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Sitten hän katsoi minuun ja käänsi hitaasti päänsä rantaa kohden.

"Humphrey!" sanoi hän.

Entinen hirveä kauhistus samensi hänen silmänsä.

"Onko hän…?" änkytti Maud.

Minä vain nyökkäsin vastaukseksi.

Kolmasneljättä luku

Me odotimme kaiken päivää, että Susi-Larsen tulisi maihin. Aika kului sietämättömän tuskallisesti. Vähänväliä me vuorotellen katsoimme levottomasti Ghostiin. Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt edes kannella.

"Ehkäpä päänsärky on esteenä", sanoin minä. "Lähtiessäni laivasta hän makasi pitkänään peräkannella. Ehkäpä hän on maannut siinä koko yönkin. Minun tekee mieleni käydä häntä katsomassa."

Maud katsoi rukoilevasti minuun.

"Ei siinä mitään vaaraa ole", vakuutin minä. "Ja minä otan revolverin mukaani. Tiedättehän, että otin huostaani kaikki aseet, joita laivassa oli."

"Mutta hänellä on käsivarret ja kädet — hirveät, julmat kädet!" huudahti hän. Ja sitten hän lisäsi: "Oi, Humphrey — minä pelkään niin hirveästi häntä! Älkää menkö — olkaa niin hyvä, älkää menkö!"

Hän tarttui rukoillen käteeni, ja minun valtimoni iski kiihkeästi. Silmäni ilmaisivat aivan varmaan mitä sydämeni tunsi tänä lyhyenä hetkenä! Ja hän oli niin kokonaan nainen, turvaa etsivä ja rukoileva nainen — hän oli miehuuteni auringonpaiste, kaste, joka vahvisti sen juuria ja antoi sille uusia voimia. Olisin tahtonut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, mutta minä hillitsin itseni ja jätin sen tekemättä.

"En aio antautua mihinkään vaaraan", sanoin minä.

"Minä vain katselen laivan reunalta millaista siellä on."

Hän puristi vakavasti kättäni ja antoi minun lähteä. Mutta paikka, jonne Susi-Larsen minun lähtiessäni laivasta oli jäänyt, oli tyhjä. Hän oli varmaan mennyt alas. Seuraavana yönä me valvoimme vuorotellen, nukuimme vain kumpikin vuorostamme, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä Susi-Larsen voisi tehdä. Hän kykeni vaikka mihin.

Me pidimme Ghostia silmällä seuraavan ja sitä seuraavankin päivän — sieltä ei näkynyt kuitenkaan ainoatakaan elonmerkkiä.

"Hänellä on tietenkin kova päänsärky", sanoi Maud neljännen päivän iltapuolella. "Ehkä hän on hyvinkin sairas. Hän voi olla kuollutkin — tai kuolemaisillansa", lisäsi hän hetken vaiti oltuansa ja odotettuaan minun vastaustani.

"Sitä parempi!" vastasin minä.

"Mutta ajatelkaahan ihmistä, jonka täytyisi olla aivan yksin viimeisenä hetkenään."

"Kuka sen tietää", sanoin minä.

"Niin, onhan se vain oletus", myönsi hän. "Mutta emmehän me voi tietää sitä varmaan. Kuinka hirveätä, jos todellakin niin olisi. En koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Meidän täytyy tehdä jotakin."

"Ehkä", lisäsin minä.

Minä odotin, hymyillen hänen naisellisen hellälle luonnolleen, joka saattoi hänet huolehtimaan Susi-Larsenin puolesta. Mihin oli nyt kadonnut hänen levottomuutensa minun tähteni, ajattelin minä — ja kuitenkin hän aivan vasta oli pelännyt minun puolestani, kun tahdoin vain hiukan pistäytyäkin laivaan katsomaan?

Hän oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi, miksi olin vaiti. Ja hän oli yhtä suora kuin viisaskin.

"Teidän täytyy mennä laivaan katsomaan, Humphrey", sanoi hän. "Ja jos te perästäpäin tahdotte nauraa minulle, niin annan siihen suostumukseni, suonpa sen teille anteeksikin."

Minä nousin tottelevaisesti ja astuin rantaan.

"Olkaa varovainen!" huusi hän jälkeeni.

Minä vilkutin hänelle kättäni kanssin katolta ja laskeuduin alas kannelle. Sitten astuin peräpuolelle kajuutan portaitten luo ja huusin alas. Susi-Larsen vastasi, ja kun hän nousi portaita ylös, painoin minä sormeni revolverin hanaa vasten. Pidin asetta siinä asennossa koko ajan puhellessani hänen kanssansa, mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hänen ulkomuotonsa oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, mutta hän oli synkkä ja harvapuheinen. Niitä sanoja, joita me vaihdoimme keskenämme, ei voinut tosiaankaan sanoa keskusteluksi. Minä en kysynyt, miksei hän tullut maihin, eikä hän kysynyt, miksi minä olin tullut laivaan. Hänen päänsä oli taaskin terve, sanoi hän — ja sitten minä läksin pois sen enemmittä puheitta.

Maud vastaanotti ilmoitukseni silminnähtävällä helpotuksella, ja kun me hetken kuluttua näimme savun kohoavan keittiön piipusta, hän tuli vieläkin tyytyväisemmäksi. Seuraavana päivänä ja sitä seuraavanakin nousi savua keittiöstä, ja väliin me näimme hänet vilahdukselta peräkannella. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei yrittänytkään tulla maihin. Me tiesimme sen, sillä me vartioimme öisin yhä edelleenkin. Me odotimme, että hän tekisi jotakin, että hän, niin sanoakseni, näyttäisi voimaansa — ja hänen toimettomuutensa hämmästytti ja kiusasi meitä.

Siten kului viikko. Me emme ajatelleetkaan mitään muuta kuin Susi-Larsenia, ja hänen läsnäolonsa tuotti meille levottomuutta ja pahoja aavistuksia, jotka estivät meitä ryhtymästä mihinkään niistä toimista, joita olimme suunnitelleet.

Mutta viikon lopussa lakkasi savu nousemasta keittiöstä, eikä hän näyttäytynyt enää kannellakaan. Minä huomasin, että Maud tuli jälleen levottomaksi, vaikka hän oli liian arka, ehkäpä liian ylpeäkin pyytääkseen minua lähtemään uudelleen laivaan. Ja miksipä moittisin häntä siitä? Hän oli sanomattoman ihmisystävällinen ja hän oli nainen. Sitä paitsi tuntui minustakin ikävältä, että se mies, jonka minä olin koettanut tappaa, makasi ehkä henkitoreissaan aivan yksin, kun ihmisiä kuitenkin oli hänen läheisyydessään. Maud oli oikeassa. Se laki, joka hallitsi sitä ihmisryhmää, johon minä kuuluin, oli voimakkaampi kuin minä itse. Se seikka, että hänen kätensä, jalkansa ja ruumiinsa olivat jokseenkin samankaltaiset kuin minunkin, asetti minulle vaatimuksia, joita en voinut olla huomioon ottamatta.

En odottanut, että Maud toistamiseen lähettäisi minut laivaan. Minä selitin, että me tarvitsimme säilykemaitoa ja hilloa, ja ilmoitin, että aioin lähteä niitä hakemaan. Minä huomasin, että Maud tuskin tiesi mitä hän oikeastaan halusi. Koettipa hän vakuuttaa, ettei maito ja hillo lainkaan ollut meille tarpeenkaan, ja että ehkä menoni olisi aivan turha. Samoin kuin hän aikaisemmin oli käsittänyt mitä vaitioloni tarkoitti, hän ymmärsi nyt sananikin ja tiesi varsin hyvin, etten aikonut lähteä laivaan maidon ja hillon vuoksi, vaan yksinomaan hänen tähtensä — siksi että hän oli levoton, ettei hän voinut salata levottomuuttaan.

Kun tulin kanssin katokselle, riisuin kengät jalastani ja astuin äänettömästi sukkasillani perälle. Ja tällä kertaa en huutanut myöskään kajuutan ovelta. Minä hiivin varovasti alas ja näin, että kajuutta oli tyhjä. Ovi Susi-Larsenin kojuun oli suljettu. Ensin aioin kolkuttaa hänen oveensa, mutta sitten tulin ajatelleeksi asiaani ja päätin toimittaa sen ensin. Välttäen kaikkea melua nostin lattialuukun paikoiltaan ja asetin sen syrjään. Sekä vaatevarastoa että ruokatavaroita säilytettiin tuolla alhaalla, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja otin sieltä myös pakan alusvaatteita.

Tultuani jälleen ylös kuulin ääntä Susi-Larsenin kojusta. Minä kyyristyin ja kuuntelin. Oven ripa narahti. Äkkiä ja aivan vaistomaisesti minä hiivin pöydän taakse ja tartuin revolveriini. Ovi avautui ja hän astui ulos. En eläissäni ole nähnyt niin syvää tuskaa kuvastuvan kenenkään kasvoilla — ja nuo kasvot olivat kuitenkin Susi-Larsenin, tuon voimakkaan, taistelunhaluisen ja voittamattoman miehen. Hän väänteli käsiään kuin nainen, hän kohotti ilmaan nyrkkejään ja siveli kädellään silmiään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa kasvoiltaan hämähäkinverkkoja…

"Hyvä Jumala!" vaikeroi hän ja pui jälleen nyrkkiään hirveän tuskan vallassa, joka tärisytti hänen ääntään.

Se oli hirveätä. Koko ruumiini vapisi, ja minä tunsin väristyksen toisensa jälkeen kulkevan pitkin selkäpiitäni, hikihelmien kihotessa otsalleni. Eipä mikään tee ihmiseen syvempää vaikutusta kuin voimakas mies, joka on kerrassaan murtunut.

Mutta Susi-Larsen voitti heikkoutensa äärettömällä voimanponnistuksella. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Näyttipä siltä, kuin hän olisi saanut kouristuksia. Hänen kasvonpiirteensä vääristyivät hänen koettaessaan hillitä niitä, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hän sittenkin vielä kerran joutui tuskan valtaan. Hän kohotti taaskin nyrkkejänsä ja valitti ääneensä. Pari kertaa hän veti syvään henkeään ja nyyhkytti. Mutta lopulta tahdonvoima sai voiton. Nyt hän oli taas melkein ennallansa, mutta sittenkin tuntuivat hänen liikkeensä heikoilta ja epävarmoilta. Hän kääntyi portaihin päin ja astui niitä kohti aivan kuin olin nähnyt hänen ennenkin tekevän. Mutta hänen käyntinsäkin tuntui heikolta ja epävarmalta.

Minä aloin nyt pelätä omasta puolestani. Varastohuoneen ammottava aukko oli aivan hänen edessään, ja niin pian kuin hän huomaisi sen, hän keksisi minutkin. Minua harmitti, että hän näkisi minut niin kurjassa asennossa, kyyristyneenä lattialle. Vielä minulla oli aikaa kohota pystyyn. Minä teinkin sen, ja tiedän, että aivan vaistomaisesti asetuin uhkaavaan asentoon. Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota minuun. Ja yhtä vähän hän huomasi ammottavaa aukkoakaan. Ennenkuin olin selvillä asiasta ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli hän astunut reippaasti aukkoa kohti. Hän astui toisella jalallaan suoraan aukkoon juuri samassa, kun hän aikoi kohottaa toista jalkaansa lattiasta. Mutta kun toinen jalka ei saanut minkäänlaista tukea, vaan vaipui tyhjään ilmaan, niin entinen Susi-Larsen, jolla oli oikeat tiikerin lihakset, viskautui koko pituudellaan aukon yli, niin että hän kaatui kädet ojossa eteenpäin eikä alas, ja löi aukon toisella puolen rintansa ja vatsansa vasten lattiaa. Seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt jalkansa ylös, pyörähtänyt ympäri ja välttänyt vaaran. Mutta hän vieri hillojen ja alusvaatteiden keskelle ja kolahti vasten luukkua.

Hänen kasvojensa ilmeestä saatoin nähdä, että hän oli ymmärtänyt koko asian. Mutta ennenkuin ehdin ajatella sen enempää, hän oli laskenut luukun paikoilleen ja sulkenut varastohuoneen aukon. Samassa minäkin ymmärsin. Hän luuli sulkeneensa minut alas. Ja hän oli sokea sokea kuin yölepakko. Minä pidin häntä tarkasti silmällä ja hengitin niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla minua. Hän astui nopeasti kojuunsa. Näin hänen erehtyvän ovesta, kopeloivan kädellään ovenripaa ja lopulta löytävän sen. Nyt oli oikea hetki tullut. Minä hiivin varpaillani kajuutan lattian poikki portaita ylös. Hän tuli jälleen ulos laahaten perässään isoa merimiesarkkua, jonka hän asetti luukulle. Mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan toi vielä toisenkin ja laski sen edellisen päälle. Sitten hän keräsi kokoon hillot ja alusvaatteet ja pani kaikki pöydälle. Kun hän astui portaita ylös, vetäydyin minä syrjään ja pyörähdin äänettömästi kajuutan katoksen yli.

Hän työnsi kajuutanluukun hiukan syrjään, nojautui siihen käsivarsineen ja seisoi siinä katsellen eteensä, ikäänkuin olisi silmäillyt laivan keulaa kohti, tai oikeammin sanoen hän tuijotti eteensä, sillä hänen silmänsä olivat aivan liikkumattomat, hän ei edes räpäyttänyt niitä. Olin vain noin viiden jalan päässä hänestä ja aivan hänen silmiensä edessä. Tuntuipa tämä oikein kauhistuttavalta. Olin omasta mielestäni ikäänkuin jokin kummitus, koska saatoin olla niin näkymätön. Heilutin kättäni edestakaisin, vaikkei hän tietystikään nähnyt sitä, mutta kun liikkuva varjo liehui hänen kasvojensa vii, niin huomasin, että hän tunsi sen. Hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeää odotusta, samalla kun hän yritti selvitellä itselleen, mitä tuo liike merkitsi. Hän tiesi, että jokin oli osunut häneen ulkoapäin, että jokin muutos hänen ympäristössään oli herättänyt tuon tunteen, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut käsittää. Minä lakkasin liikuttamasta kättäni, jotta varjo pysyi paikoillaan. Hän käänsi hitaasti päätään edestakaisin, puolelta toiselle, jotta väliin aurinko osui siihen, väliin minun käteni varjo — hän koetti niin sanoakseni tunteellaan tutkia, mitä tuo varjo merkitsi.

Minä puolestani ihmettelin, miten hän saattoi tuntea jotakin niin vähäistä kuin tuo varjo oli. Jos hänen silmämunansa yksinään olivat vahingoittuneet tai jos hänen näköhermonsa eivät olleet kokonaan pilaantuneet, niin selitys oli hyvin yksinkertainen. Mutta jos asian laita ei ollut sellainen, niin en voinut myöskään sitä selittää muulla tavalla, kuin että hänen herkkätuntoinen ihonsa saattoi tuntea eron auringon ja varjon lämpötilan välillä.

Tai ehkä — kukapa saattoi sen tietää? — se johtui jostakin satumaisesta kuudennesta aistista, niin että hän tunsi ihmisen läsnäolon, joka oli niin lähellä häntä.

Hän ei koettanut kuitenkaan tutkia varjoa sen pitemmältä. Hän nousi kannelle ja astui keulaa kohden niin nopeasti ja varmasti, että olin aivan ihmeissäni. Ja kuitenkin hänen käynnissään saattoi vähän väliä nähdä sokean avuttomuutta. Nyt minä vasta ymmärsin mitä se oli.

Sekä ilokseni että surukseni hän löysi kenkäni kanssin kannelta ja vei ne mukanaan keittiöön. Minä näin hänen sytyttävän tulta ja alkavan keittää itselleen ruokaa. Sitten minä hiivin kajuuttaan, hain sieltä hillot ja alusvaatteet, hiivin taas yhtä hiljaa keittiön ohi ja kiipesin alas rantaan tehdäkseni selkoa avojalkaretkeilystäni.

Neljäsneljättä luku

"Mikä vahinko, että Ghostin mastot ovat katkenneet. Muuten olisimme voineet purjehtia sillä täältä. Ettekö usko, että olisimme voineet sen tehdä, Humphrey?"

Minä hyökkäsin innoissani ylös paikaltani.

"Minä ihmettelen — minä ihmettelen…", toistin minä astuessani edestakaisin.

Maudin silmät seurasivat minua, loistavina ja odotusta täynnä. Hän uskoi lujasti minuun! Ja tuo tieto antoi minulle ennenaavistamattoman voiman. Minä ajattelin Micheletin sanoja: "Nainen antaa miehelle yhtä paljon voimaa kuin sadussa kerrotaan maan antaneen pojalleen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin laskeutua polvilleen ja suudella hänen poveaan, niin hän tuli jälleen voimakkaaksi." Vasta ensi kertaa ymmärsin täydellisesti sen ihmeellisen totuuden, joka piilee näissä sanoissa. Niin, minä sain itsekin kokea, kuinka tosia ne olivat. Maud merkitsi kaikkea tätä minulle — minä ammensin hänestä loppumattomasti voimaa ja rohkeutta. Minun ei tarvinnut muuta kuin katsella tai ajatella häntä saadakseni uusia voimia.

"Se voi käydä päinsä, se voi käydä!" vastasin minä ääneen omiin ajatuksiini. "Mitä ihmiset ennen ovat tehneet, sitä minäkin voin tehdä. Ja vaikkei kukaan sitä ennen olisikaan tehnyt, niin se onnistuu minulta sittenkin."

"Mitä? Jumalan tähden?" kysyi Maud. "Olkaa armollinen! Mitä te osaatte tehdä?"

"Me voimme sen tehdä", oikaisin minä. "Ja mitä? Ei muuta kuin asettaa jälleen Ghostin mastot paikoilleen ja purjehtia pois täältä."

"Humphrey!" huudahti Maud.

Ja minä ylpeilin tuumastani, ikäänkuin olisin sen jo toteuttanut.

"Mutta miten se on mahdollista?" kysyi Maud.

"Sitä en tiedä", vastasin minä. "Sen tiedän vain, että nykyään voin tehdä vaikka mitä."

Minä hymyilin hänelle ylpeänä — ehkä liiankin ylpeänä, sillä hän painoi katseensa alas, ja me olimme hetken aikaa molemmat vaiti.

"Entäs kapteeni Larsen", sanoi Maud.

"Hän on sokea ja avuton", vastasin minä nopeasti, ikäänkuin häntä ei olisi lainkaan tarvinnut ottaa lukuun.

"Mutta hänen hirveät kätensä! Ajatelkaa, miten hän heittäytyi varastohuoneen aukon yli."

"Te tiedätte myöskin, että minä hiivin pakoon", selitin minä iloisesti.

"Ja kadotitte kenkänne."

"Ettehän toki luule, että ne olisivat voineet pelastua Susi-Larsenin käsistä ilman minun apuani?"

Me nauroimme molemmat ja aloimme sitten vakavasti suunnitella, miten saisimme Ghostin mastot jälleen pystyyn ja pääsisimme takaisin ihmisten ilmoille. Muistin vain hämärästi mitä koulussa fysiikasta olin oppinut, mutta viimeisten kuukausien kuluessa olin saavuttanut mekaniikassa käytännöllistä kokemusta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun läksimme Ghostiin lähemmin tutkiaksemme yritystämme, niin mieleni masentui melkein kokonaan nähdessäni nuo suunnattomat mastot, jotka uivat vedessä. Mistä päästä oli paras alkaa? Jos edes yksi mastoista olisi seisonut paikoillaan tai jos olisi ollut jotakin, johon olisin voinut kiinnittää väkipyörän ja köydet! Mutta ei ollut kerrassaan mitään. Meidän aikeemme tuntui yhtä mahdottomalta kuin itsensä nostaminen ilmaan saappaansilmukasta. Minä tiesin kyllä, miten vipu oli rakennettava, mutta mistä voisin saada sille tukikohdan?

Siinä oli ensinkin isomasto, joka tyvipuoleltaan oli läpimitaten viisitoista tuumaa paksu ja pituudeltaan kuusikymmentäviisi jalkaa; arviolleen se painoi kolmetuhatta naulaa. Sitten oli siinä keulamasto, joka oli vieläkin paksumpi ja painoi varmaan kolmetuhatta viisisataa naulaa. Mistä päästä voisin aloittaa? Maud seisoi ääneti vieressä, kun minä tuumailin mitenkä saisin tehdyksi sellaiset kojeet, joita merimiehet nimittivät "saksiksi". Mutta vaikka kaikki merimiehet tunsivatkin sen, niin minä sen kuitenkin täällä itse keksin. Asettamalla ristiin pari salkoa, joiden alapäät olivat yhteensidotut, ja nostamalla sitten kojeen ilmaan jotta se näytti ylösalaisin käännetyltä V:ltä, saatoin saada kiinteän pisteen kannen yläpuolelle, johonka sitten voisin kiinnittää nostoköyteni. Tähän nostoköyteen saatoin tarpeen vaatiessa kiinnittää vielä toisenkin. Ja siten olisi vintturi valmis!

Maud huomasi, että olin saanut kysymyksen ratkaistuksi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.

"Selvitän tuon sotkun", sanoin minä ja osoitin sotkeentuneita köysiä ja mastoja laivan kupeella.

Oi, kuinka tämä päätös kajahti hyvältä korvissani. "Selvitän tuon sotkun!" Eipä sellaisia sanoja olisi Humphrey van Weydenin huulilta kuulunut muutamia kuukausia sitten!

Äänessäni ja puhetavassani oli varmaan jotakin hempeämielistä, sillä Maud hymyili. Hän ymmärsi erinomaisesti kaikkea, mikä oli koomillista, ja kaikkialla, missä sitä vain ilmeni, hän huomasi heti kaiken sen, mikä oli teeskenneltyä ja sävyltään väärää ja liioiteltua. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi hänen omat teoksensa olivat niin arvokkaita ja ihmiset panivat häneen niin suurta arvoa. Vakava arvostelija, joka samalla ymmärtää huumoria ja helppoudella tuo ilmi ajatuksensa, voittaa ehdottomasti maailman tunnustuksen. Ja sen hän oli voittanut. Hänen humoristinen kykynsä oli oikeastaan taiteilijan synnynnäistä suhdevaistoa.

"Olen aivan varma siitä, että olen kuullut nuo sanat ennen — ehkäpä olen lukenut ne jostakin kirjasta", sanoi hän iloisesti.

Minullakin oli suhdevaistoa, ja minä lyyhistyin heti kokoon — vajosin oloja hallitsevasta asemasta nöyrän hämmennyksen tilaan, mikä lievimmin sanoen oli hyvin surkeaa.

Hän tavoitteli nopeasti kättäni.

"Olen kovin pahoillani", sanoi hän.

"Ei se ole tarpeen", änkytin minä. "Se oli minulle vain hyväksi. Minussa on todellakin aivan liiaksi koulupoikaa. Vaikka eipä se oikeastaan kuulu tähän. Meidän pitää vain koettaa selvitellä tuo sekava vyyhti. Jos tahdotte tulla kanssani veneeseen, niin voimme ryhtyä työhön ja koettaa saada siitä selvää."

Iltapäivän kuluessa me sitten koetimme suorittaa työtä iloisella mielellä.

Maud auttoi minua siten, että piti venettä sopivassa asennossa minun selvitellessäni mastoja ja köysiä. Kylläpä ne tosiaankin olivat sotkuiset! Nostoköydet, hilausnuorat, vantit, taakit — kaikki ne olivat sotkeutuneet ja sekaantuneet yhteen ja vedessä menneet moninkertaisiin solmuihin. En leikannut poikki muuta kuin mikä oli kaikkein välttämättömintä, ja päästäessäni pitkiä nuoria mastojen ja puomien ympäriltä, selvitellessäni köysiä, keriessäni niitä kerälle ja pujotellessani niitä silmukkojen läpi tulin aivan läpimäräksi.

Voidakseni irroittaa purjeita täytyi minun useamman kerran käyttää veistä, ja raskas purjekangas, joka oli vettäkin raskaampi, pani voimani kovalle koetukselle. Mutta sittenkin sain kaikki rannalle kuivumaan ennen pimeän tuloa. Me olimme molemmat hyvin väsyksissä palatessamme illallista syömään, olimmehan suorittaneetkin koko suuren työn, vaikkei se näyttänyt niin paljolta.

Seuraavana aamuna läksin Maudin kanssa Ghostin ruumaan selvittämään mastonkenkää. Olimme juuri aloittaneet työmme, kun hakkaamisemme ja vasaroimisemme kutsui Susi-Larsenin paikalle.

"Halloo!" huusi hän avonaisesta luukusta alas.

Kuullessaan Susi-Larsenin äänen painautui Maud nopeasti lähelle minua, ikäänkuin turvaa hakien, ja nojasi toisella kädellään minun käsivarteeni meidän puhellessamme keskenämme.

"Halloo!" huusin minä. "Hyvää huomenta!"

"Mitä te teette siellä?" kysyi Susi-Larsen. "Yritättekö porata laivani upoksiin?"

"Päinvastoin! Minä koetan korjata sitä", kuului vastaukseni.

"Mitä hemmetissä te siellä korjaatte?" Hänen äänensä kuulosti hämmästyneeltä.

"Minä teen täällä vain hiukan valmistuksia voidakseni nostaa mastot paikoilleen", vastasin minä aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin se olisi ollut kaikkein helpoin asia maailmassa.

"Tuntuupa siltä, kuin te nykyään todellakin seisoisitte omilla jaloillanne, Hump", kuulimme hänen sanovan. Ja sitten oli hetken aivan hiljaista.

"Mutta sen minä sanon teille, Hump", huusi hän meille, "sitä te ette osaa tehdä".

"Kyllä, kyllä minä osaan", vastasin minä. "Minä teen sitä parasta aikaa."

"Mutta laiva on minun, minun yksityisomaisuuttani. Ja jos minä kiellän teitä koskemasta siihen?"

"Te unohdatte yhden asian", vastasin minä. "Te ette ole täällä enää voimakkain kappale käyteainetta. Te olitte sitä kerran, silloin te olisitte voinut vaikka syödä minut, niinkuin sanoitte. Mutta nyt on tapahtunut muutos, ja minä voinkin nyt syödä teidät. Hiiva on väljähtänyt."

Hän nauroi lyhyesti ja ikävästi. "Minä huomaan, että te heitätte oman filosofiani minulle vasten kasvoja. Mutta älkää yrittäkökään arvata minua liian heikoksi. Teidän itsenne tähden minä varoitan teitä."

"Milloin teistä on tullut ihmisystävä?" kysyin minä. "Myöntäkää, että olette hyvin epäjohdonmukainen varoittaessanne minua."

Hän ei pannut huomiota pilkkaani, vaan sanoi: "No, entäs jos minä sulkisin nyt tämän luukun? Te ette voi vetää minua enää nenästä niinkuin silloin, kun kävitte varastohuoneessa."

"Susi-Larsen", sanoin minä vakavasti — ensi kertaa minä nimitin häntä tällä nimellä, joka oli enimmin tunnettu, "minä en voi ampua avutonta miestä, joka ei kykene puolustautumaan. Te olette itse nähnyt sen meidän kummankin iloksemme. Mutta minä varoitan teitä nyt, en niin paljon teidän tähtenne kuin itseni vuoksi, sillä ammun teidät samassa hetkessä, jolloin te yritätte tehdä jotakin pahaa. Minä voin ampua teidät tästä, missä nyt olen — ja jos teitä haluttaa, niin astukaa askel eteenpäin ja koettakaa sulkea luukku."

"Joka tapauksessa minä jyrkästi kiellän teitä laastaroimasta laivaa."

"Mies!" sanoin minä moittien. "Te väitätte, että laiva on teidän, ikäänkuin teillä muka olisi moraalinen oikeus siihen. Ettehän koskaan ole pannut mitään huomiota moraalisiin oikeuksiin ollessanne tekemisissä muiden kanssa. Ja ettehän te silloin voi myöskään vaatia, että minä nyt teihin nähden panisin niihin huomiota."

Olin astunut avonaisen luukun alle, jotta saatoin nähdä hänet. Hänen ilmeettömät kasvonsa — ne näyttivät aivan toisilta nyt kuin tarkastellessani niitä hänen tietämättänsä alhaalla kajuutassa — ne näyttivät vieläkin veltommilta, sillä liikkumattomat silmät tuijottivat vain suoraan eteensä. Tuo näky ei ollut lainkaan mieluisa.

"Eikä kukaan ole niin kurja, ei edes Hump, ettei pitäisi olla hänelle kohtelias", sanoi hän ivallisesti.

Iva ilmeni vain hänen äänessään. Kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin ennenkin.

"Mitä teille kuuluu, miss Brewster?" kysyi Susi-Larsen äkisti oltuaan hetken vaiti.

Minä säpsähdin. Maud ei ollut liikahtanut vähintäkään. Oliko Susi-Larsenilla sittenkin vielä hiukan näkövoimaa? Vai saisiko hän sen ehkä takaisin?

"Kiitos, miten te itse voitte, kapteeni Larsen?" vastasi Maud. "Mutta mistä tiesitte, että minä olin täällä?"

"Kuulinhan minä teidän hengityksenne. Humphrey näyttää edistyvän, vai mitä te arvelette?"

"En tiedä", vastasi Maud hymyillen minulle. "En ole koskaan nähnyt häntä muunlaisena."

"Olisittepa vain nähnyt hänet ennen vanhaan!"

"Susi-Larsen suurin annoksin", mutisin minä, "ennen ja jälkeen ruoan".

"Minä sanon teille vieläkin kerran, Hump", huudahti Susi-Larsen uhkaavalla äänellä, "te tekisitte viisaammin, jos jättäisitte Ghostin rauhaan".

"Mutta ettekö te tahtoisi päästä pois täältä samoin kuin mekin?" kysyin minä epäröiden.

"En", vastasi hän. "Minä aion kuolla täällä."

"Mutta sitä me emme aio", vakuutin minä uhmailevasti ja aloin jälleen hakata ja nakutella.

Viidesneljättä luku.

Seuraavana päivänä olivat mastojenkengät selvät ja kaikki sen verran järjestyksessä, että saatoimme koettaa nostaa molemmat märssytangot laivaan. Isomärssytanko oli yli kolmenkymmenen jalan pituinen ja keulamärssytanko lähes kolmenkymmenen, ja näistä molemmista minä aioin nyt laittaa "sakset". Se vasta oli kiusallista työtä. Minä kiinnitin vahvan taljan vintturiin ja kierrettyäni toisen pään keulamärssytangon tyvipuolen ympärille aloin nostaa sitä ylös. Maud tarttui vintturin vääntimeen ja kiersi irtonaisen pään kokoon.

Me ihmettelimme, kuinka helposti tanko nousi ilmaan. Se oli jonkinmoinen parannettu vintturi, ja sen nostovoima oli tavattoman suuri. Mutta yhtä paljon kuin me voitimme voimassa, kadotimme matkassa. Yhtä monta kertaa kuin se monisti minun voimani, pidensi se myös hilattavan nuoran pituutta. Talja kulki raskaasti laivan reunan yli, ja sen hitaus lisääntyi, mitä korkeammalle tanko kohosi vedestä. Vintturin hoito kävi yhä raskaammaksi.

Mutta kun märssytangon alapää kohosi laivan reunan tasalle, pysähtyi koko peli.

"Olisihan minun pitänyt se tietää", sanoin minä kärsimättömästi. "Nyt on kaikki tehtävä uudestaan."

"Miksi emme kiinnitä taljaa hiukan alemmaksi?" sanoi Maud.

"Sehän minun olisi pitänyt heti alusta alkaen tehdä", vastasin tyytymättömänä itseeni.

Minä päästin köyden valloilleen, laskin tangon takaisin veteen ja kiinnitin taljan alemmaksi. Tunnin kuluttua, jona aikana vuoroin hilasin ja vuoroin lepäsin, olin saanut tangon niin korkealle kuin se saattoi nousta. Kahdeksan jalkaa oli se laivan reunan yläpuolella, mutta sen pitemmälle en voinut sitä kohottaa. Kävin istumaan ja tuumin, miten ratkaisisin tehtäväni. Siihen ei tarvittu pitkää aikaa. Ilosta huudahtaen hypähdin paikaltani.

"Nyt tiedän!" huudahdin minä. "Minun olisi pitänyt kiinnittää talja itse painopisteen kohdalle. Ja se, minkä nyt olemme oppineet, voi olla meille hyödyksi mitä tahansa me tämän jälkeen nostammekin laivaan."

Vielä kerran minun täytyi alkaa aivan alusta ja laskea tanko veteen. Mutta minä erehdyin painopisteestä, ja alkaessani nostaa nousikin tangon yläpää eikä sen tyvi. Maud näytti epätoivoiselta, mutta minä sanoin nauraen, että se onnistuisi sittenkin.

Kun olin selittänyt Maudille, miten hänen tuli pitää kiinni vääntimestä ja päästää köysi valloilleen, kun annoin hänelle käskyn, tartuin käsin tankoon kiinni ja koetin saada sen reunan yli. Kun luulin saaneeni sen niin kauaksi kuin oli tarpeellista, käskin Maudin hellittää köyttä, mutta ponnistuksistani huolimatta kohosi tanko pystyyn, ja putosi takaisin veteen. Taaskin minä nostin sen entiselle paikalleen, sillä olin nyt keksinyt uuden tuuman. Tulin ajatelleeksi pientä yksinkertaista taljalaitosta ja läksin sitä hakemaan.

Sillä aikaa kun kiinnitin sen tangon yläpään ja vastakkaisen reunan väliin, tuli Susi-Larsen paikalle. Me tervehdimme vain toisiamme, ja vaikka hän ei voinut nähdä mitään, kävi hän jonkin matkan päähän laivan partaasta istumaan ja seurasi korvakuulolla toimiani.

Sanottuani jälleen Maudille, että hänen tuli hellittää köyttä minun antaessani hänelle merkin, aloin hilata taljalaitosta. Tanko kääntyi hitaasti sisäänpäin, kunnes se oli kohtisuorassa reunaa vasten. Ja nyt minä ihmeekseni huomasin, ettei Maudin tarvinnutkaan hellittää. Päinvastoin kiristäminen oli tarpeen. Minä kiinnitin taljan, kiersin vintturia ja sain tangon tuuma tuumalta lähemmäksi, kunnes sen yläpää ensin ulottui kannelle ja vihdoin lepäsi siinä koko pituudessaan.

Katselin kelloani. Kello oli kaksitoista. Selkääni särki kauheasti, ja olin hirveän väsynyt ja nälkäinen. Ja kannella oli vasta yksi ainoa tanko todisteena siitä, mitä aamupäivän kuluessa olin saanut aikaan. Ensi kertaa vasta käsitin, kuinka suuri se työ oli, johon olimme ryhtyneet. Mutta minä olin oppinut jotakin — olin todellakin oppinut jotakin. Iltapäivällä olisi tulos varmaan paljon parempi. Ja niin se olikin. Me palasimme laivaan kello yhdeltä, levättyämme ja vahvistettuamme itseämme perinpohjaisella aterialla.

Vähemmässä kuin tunnissa sain toisen tangon laivaan ja rupesin rakentamaan "saksia". Sidoin molempien tankojen päät yhteen ja ottaen huomioon niiden eri pituuden kiinnitin leikkauspisteen kohdalle kahvelimallin kaksinkertaisen taljan. Tämä yhdessä yksinkertaisen taljan ja itse vallin kanssa muodosti nostotaljan. Jotta tankojen tyvipuolet eivät liukuisi kannelle, naulasin alapuolelle isoja pölkäreitä. Kun kaikki oli valmista, kiinnitin nuoran "saksien" päähän ja vedin sen suoraan vintturiin. Aloin luottaa tähän vintturiin, sillä se antoi minulle niin odottamattoman paljon voimaa. Niinkuin tavallisesti piti Maud kiinni vääntimestä minun hilatessani. "Sakset" kohosivat ilmaan.

Nyt huomasin, että olin unohtanut varppausnuorat. Senvuoksi minun oli pakko kiivetä ylös "saksiin", vieläpä kaksi kertaa, ennenkuin sain kiinnitetyksi nämä nuorat sekä etu- että peräpuolelle ja vielä molemmin puolin.

Alkoi jo hämärtää, kun työni oli niin pitkälle edistynyt. Susi-Larsen oli istunut ulkona ja kuunnellut hommaamme koko iltapäivän sanomatta sanaakaan, mutta nyt hän oli mennyt keittiöön valmistamaan illallistaan. Selkäni oli niin jäykkä, että vain vaivalla ja ponnistuksella saatoin seisoa suorana. Katselin ylpeänä työtäni. Se alkoi jo todellakin näyttää joltakin. Minun teki mieleni ruveta hilaamaan "saksillani" — aivan kuin lapsi, joka tahtoo leikkiä uudella leikkikalulla.

"Ikävä, että on jo niin myöhäistä", sanoin minä. "Olisipa hauska nähdä kone työssä."

"Älkää olko niin kiihkeä, Humphrey", torui Maud. "Muistakaa, että huomennakin on päivä, ja olettehan nyt niin väsynyt, että tuskin pysytte pystyssä."

"Entäs te?" sanoin minä äkkiä levottomana. "Te olette varmaan myöskin hyvin väsynyt. Te olette tehnyt ahkerasti työtä. Minä olen ylpeä teistä, Maud."

"Ette sinnepäinkään niin ylpeä kuin minä teistä, eikä teillä myöskään ole puoleksikaan niin paljon syytä siihen", vastasi hän ja katsoi hetkisen suoraan minuun silmissään loistava ilme, joka äkkiä tenhosi minut — miksi, sitä en tiedä, sillä en ymmärtänyt sitä.

"Jospa joku ystävistämme voisi nyt nähdä meidät", sanoi hän. "Nähdä meidät! Oletteko tänään kertaakaan hengähtänyt työstänne ja huomannut miltä me näytämme?"

"Kyllä minä olen useampaankin kertaan katsellut teitä", vastasin minä ajatellen sitä ilmettä, jonka olin nähnyt hänen silmissään, sekä hämmästyen sitä äkillistä käännettä, jonka hän meidän keskustelullemme antoi.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "No, mitä te siis arvelette?"

"Pelkään, että te näytätte linnunpelättimeltä", vastasin minä. "Katsokaapas esimerkiksi likaantuneita helmojanne! Katsokaa noita kolmikulmaisia reikiä! Ja puseroanne! Ei tarvitse olla mikään Sherlock Holmes keksiäksensä, että te olette keittänyt ruokaa nuotiotulen ääressä — puhumattakaan siitä, että olette sulattanut hylkeenrasvaa. Ja päällepäätteeksi — millainen lakki teillä on! Ja tämä sama nainen on kirjoittanut runon 'Suudelma'."

Maud teki siron ja komean kumarruksen ja sanoi: "Mitä teihin tulee, hyvä herra…"

Sen leikin alla, jota me laskettelimme nyt hetken aikaa, piili kuitenkin jotakin vakavaakin, ja se johtui aivan varmaan siitä omituisesta ja hetkellisestä ilmeestä, jonka äkkiä olin nähnyt hänen silmissään. Mitä se merkitsi? Oliko mahdollista, että silmämme puhuisivat vastoin tahtoamme ja varovaisia sanojamme? Tiesin, että silmäni olivat pettäneet minut, kunnes huomasin sen ja aloin pitää niitä aisoissa. Se oli tapahtunut useita kertoja. Mutta oliko Maud huomannut sen levottomuuden, joka piili niiden pohjalla, ja ymmärtänyt mitä se merkitsi? Ja olivatko hänen silmänsä nyt puhuneet samaa minullekin? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa — tuo värähtelevä välke ja jotain vielä enempääkin, jota oli mahdoton sanoin selittää. Ja kuitenkaan se ei voinut olla mahdollista. Se oli kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi en ollut laisinkaan taitava selittämään silmäkieltä. Olin vain Humphrey van Weyden, kirjatoukka, joka oli oppinut rakastamaan. Ja kun sain vain rakastaa ja odottaa ja ehkäpä vähitellen voittaa vastarakkauttakin, niin siinä oli jo minulle ihanuutta kylliksi. Tätä minä ajattelin laskiessamme edelleen leikkiä toistemme ulkomuodosta, ja sitä minä ajattelin vielä sittenkin, kun tulimme maihin ja saimme paljon muutakin ajateltavaa.

"Onpa todellakin harmillista, ettemme saa nukkua koko yötä yhteen menoon tällaisen työpäivän jälkeen", valitin minä, kun olimme syöneet.

"Mutta onko nyt enää mitään vaaraa? Onhan hän sokea", sanoi Maud.

"En koskaan voi luottaa häneen", vastasin minä, "ja vielä vähemmän nyt, kun hän on sokea. Luultavaa on, että tuo osittainen avuttomuus tekee hänet vielä entistään ilkeämmäksi. Minäpä tiedän mitä teen heti huomisaamuna — heitän ankkurin mereen ja kuljetan laivan hiukan kauemmaksi rannasta. Silloin Susi-Larsen on vankina, ja me soudamme iltaisin veneellä rantaan. Viimeistä kertaa meidän siis nyt enää tarvitsee olla vahdissa, ja siksi se käykin kahta vertaa helpommin."

Me heräsimme varhain aamulla ja olimme juuri lopettamaisillamme aamiaisemme, kuin päivä alkoi sarastaa.

"Voi, Humphrey!" kuulin Maudin äkkiä huutavan, keskeyttäen syömisensä.

Minä katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kiintyneet laivaan. Seurasin hänen katsettansa, mutta en huomannut siellä mitään erikoista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun ja minä katsoin kysyvästi häneen.

"Sakset!" sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.

Olin kokonaan unohtanut "sakset". Katsoin jälleen laivaan mutta niitä ei näkynyt.

"Jos hän on…", mutisin minä vimmoissani.

Maud laski rauhoittaen kätensä minun kädelleni ja sanoi: "Teidän täytyy aloittaa taas alusta."

"Oi, uskokaa minua — ei minun vihani mitään merkitse, enhän minä voisi tehdä kärpäsellekään pahaa", vastasin minä katkerasti hymyillen. "Ja pahinta kaikesta on se, että hän sen tietää. Te olette oikeassa. Jos hän on pilannut 'sakset', niin en voi tehdä muuta kuin aloittaa jälleen alusta. — Mutta tästä lähtien minä vahdin yöllä laivassa", huudahdin heti sen jälkeen. "Ja jos hän silloin…"

"Mutta minä en uskalla olla yksin kaiket yöt täällä", kuulin Maudin sanovan, kun olin hiukan rauhoittunut. "Olisi kaikin puolin niin paljon parempi, jos hän tahtoisi olla hiukan ystävällinen meitä kohtaan ja auttaa meitä. Meillä voisi olla niin hyvä laivassa kaikilla kolmella."

"Aivan niin", vakuutin minä yhä vihoissani, sillä rakkaitten "saksieni" turmeleminen oli kovasti koskenut minuun. "Minä tarkoitan, te ja minä jäämme laivaan, samapa se, olemmeko hyvissä väleissä Susi-Larsenin kanssa vai emmekö."

"Oikeastaan on kovin lapsellista, että hän tekee tuollaista", sanoin minä hetken kuluttua nauraen, "ja sitäpaitsi olen minä yhtä lapsellinen, kun suutun sellaisesta".

Mutta sydäntä vihloi sittenkin, kun tulimme laivaan ja näimme kaiken sen hävityksen, jonka hän oli saanut aikaan. "Sakset" olivat kokonaan kadonneet. Köydet oli leikattu poikki. Nostoköydet oli myöskin katkottu kaikkialla. Ja Susi-Larsen tiesi, etten minä osannut punoa nuoria yhteen. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä hyökkäsin vintturin luo. Se ei liikkunut enää. Hän oli turmellut senkin. Me katsoimme ällistyneinä toisiimme. Sitten kiiruhdin laivan reunalle. Mastot, puomit ja kahvelit — kaikki, mitä minä olin eilen selvittänyt — olivat poissa. Hän oli löytänyt köydet, jotka olivat kiinnitetyt niihin, ja päästänyt ne irralleen.

Maudin silmät olivat täynnä kyyneliä, ja minä luulen, että nuo kyyneleet tarkoittivat minua. Ja olisinpa voinut itsekin itkeä. Millä tavalla saisimme nyt laivan mastot pystyyn? Susi-Larsen oli tehnyt työnsä hyvin. Minä istahdin laivaluukulle ja epätoivoissani nojasin leukaani käsiäni vasten.

"Hän ansaitsisi kuoleman!" huudahdin minä. "Jumala antakoon minulle anteeksi — mutta minussa ei ole kylliksi miestä tappaakseni hänet."

Mutta Maud seisoi vieressäni, hänen kätensä siveli hiljaa hiuksiani, ikäänkuin olisin ollut lapsi, ja hän sanoi: "No, no — kyllä kaikki käy vielä hyvin. Me olemme itse tehneet oikein, ja silloin täytyy käydä hyvin."

Micheletin sanat muistuivat mieleeni, ja minä nojasin pääni Maudia vasten. Tunsin todellakin saavani uutta voimaa. Tämä siunattu nainen oli minulle loppumattomana voimanlähteenä. Mitä merkitsi se, mitä oli tapahtunut? Vain pientä taantumista, viivytystä. Virta ei varmaankaan ollut vienyt mastoja kauaksi merelle, sillä tuuli oli ollut heikko. Tarvittiin vain hiukan työtä, jotta mastot löytyisivät ja olisivat jälleen paikalla. Ja sitä paitsi se oli hyväksi opiksi. Minä tiesin nyt mitä saatoin odottaa. Susi-Larsen olisi voinut turmella meidän työmme vielä sittenkin, kun olisimme päässeet pitemmälle.

"Tuolta hän tulee", kuiskasi Maud.

Katsoin ylös. Hän astui hitaasti peräkantta pitkin suojanpuolella.

"Älkää olko huomaavinanne häntä", kuiskasin minä. "Hän tulee katsomaan, miten meidän laitamme on. Ei anneta hänen huomata, että me tiedämme kaikki. Sitä tyydytystä meidän ei tarvitse suoda hänelle. Riisukaa kengät jalasta — kas niin — ja ottakaa ne käteen."

Ja sitten me olimme piilosilla sokean kanssa. Kun hän tuli vasemmalle puolelle, hiivimme me oikealle, ja sitten hän kääntyi peräkannen korokkeelta takaisin ja seurasi meidän jäljissämme.

Hän oli varmaan jollakin tavalla huomannut, että me olimme laivassa, sillä hän tervehti meitä hyvin varmasti ja odotti selvästi, että me vastaisimme siihen. Sitten hän meni perälle, ja me hiivimme keulapuolelle.

"Kyllä minä tiedän, että te olette laivassa!" huusi hän, ja minä näin, että hän vaiettuaan kuunteli suurella jännityksellä.

Hän muistutti huuhkajaa, joka päästettyään kovan huudon jää kuuntelemaan, tokko pelästynyt saalis liikahtaa paikaltaan. Mutta me emme liikahtaneet, me siirryimme toiseen paikkaan vain silloin, kun hän liikkui. Ja siten me hiivimme ympäri laivaa käsi kädessä kuin kaksi lasta, joita hirveä peto ajaa takaa, kunnes Susi-Larsen silminnähtävästi pettyneenä poistui kannelta ja läksi alas kajuuttaan. Meidän silmämme loistivat ilosta, ja meidän oli vaikea pidättää naurua vetäessämme kengät jalkoihimme ja kavutessamme alas veneeseen. Katsoessani Maudin silmiin, noihin kirkkaihin, tummiin silmiin, unohdin kaiken sen pahan, jonka Susi-Larsen oli tehnyt — minä tunsin vain rakastavani Maudia, ja että olin hänen kauttansa saanut voimaa raivata meille tien takaisin maailmaan.

Kuudesneljättä luku

Kaksi kokonaista päivää Maud ja minä soutelimme yltympäri veneessä ja etsimme rannoilta kadonneita mastojamme. Vasta kolmantena päivänä löysimme ne, kaikki yhdestä paikasta, yksinpä "saksetkin", mutta ne olivat kaikkein vaarallisimmalla paikalla, lounaisen niemen rannassa, hyrskyn keskellä. Mitenkä me teimmekään työtä! Kun ilta alkoi hämärtää, palasimme kuitenkin väsyneinä pieneen lahdelmaamme laahaten perässämme isoamastoa. Ja meidän oli ollut pakko soutaa koko matka tuulen puutteessa.

Työskenneltyämme ankarasti ja hengenvaarassa vieläkin päivän toimme taaskin illan tullen omaan rantaamme molemmat märssytangot. Seuraavana päivänä olin aivan suunniltani — laitoin kokonaisen lautan keulamastosta, molemmista puomeista ja niiden kahveleista. Tuuli oli suotuisa, ja olin luullut voivani purjehtien kuljettaa ne perille, mutta tuuli hiljeni ja tyyntyi lopulta kokonaan, niin että meidän täytyi soutaa, ja töin tuskin pääsimme paikaltamme hievahtamaan. Se vasta oli epätoivoista ponnistusta. Eipä ollut juuri ilahduttavaa kohdistaa koko voimansa ja painonsa airoihin ja tuntea sittenkin, että raskas taakka veneen perässä esti sitä eteenpäin kulkemasta.

Alkoi jo tulla aivan pimeä, ja tilamme paheni vieläkin enemmän sen vuoksi, että alkoi tuulla uudelleen — mutta vastaan. Nyt ei vain eteenpäinpääsy tullut mahdottomaksi, vaan me aloimme ajautua takaisin merelle. Minä ponnistelin airoissa, kunnes voimani olivat aivan lopussa. Ja Maud parka, jota en koskaan saanut estetyksi panemasta viimeisiäkin voimiansa liikkeelle, makasi uupuneena perällä. En jaksanut soutaa sen enempää. Haavoittuneet ja paisuneet käteni eivät taipuneet enää airojen ympärille. Käsivarsiani ja käsiäni särki kauheasti, ja vaikka olinkin syönyt kelpo aamiaisen, olin sen jälkeen tehnyt niin kovasti työtä, että olin vähällä mennä tainnoksiin nälästä.

Nostin airot vedestä ja kurkotin eteenpäin tarttuakseni nuoraan, jolla lautta oli sidottu kiinni. Mutta Maud ojensi nopeasti kätensä estääkseen minua. "Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän vaivalla. "Heittää sen irti", vastasin minä ja hellitin hiukan nuoraa.

Mutta hän tarttui minun käteeni.

"Oi, olkaa niin hyvä ja jättäkää se tekemättä!" pyysi hän. "Ei siitä ole mihinkään", vastasin minä. "Yö on tulossa, ja tuuli ajaa meidät merelle".

"Mutta malttakaahan toki, Humphrey! Jollemme voi päästä täältä pois Ghostilla, täytyy meidän ehkä jäädä tänne vuosikausiksi — niin; ehkäpä koko iäksemme. Jollei tätä saarta ole löydetty kaikkina näinä vuosina, niin ehkeipä sitä koskaan löydetä."

"Te unohditte veneen, jonka me löysimme rannalta", sanoin minä.

"Se oli hylkeenpyyntivene", vastasi hän, "ja te tiedätte varsin hyvin, että jos he olisivat päässeet hengissä täältä, niin he olisivat palanneet saadakseen kaikki ne rikkaudet, joita täällä on. Te tiedätte varsin hyvin, etteivät he koskaan palanneet täältä." Minä istuin ääneti ja epäröin.

"Sitä paitsi se oli teidän tuumanne", sanoi hän hitaasti, "ja minä tahtoisin nähdä sen onnistuvan".

Nyt minun oli jälleen helppo olla kova. Niin pian kuin hän alkoi puhua minusta imartelevasti, tuntui minusta välttämättömältä vastustaa häntä. "Parempi on sittenkin elää vuosikausia saarella kuin kuolla tänä yönä tai huomenna tai sitä seuraavana päivänä avonaisessa veneessä. Me emme ole lainkaan valmistuneet kestämään vaikeuksia merellä. Meillä ei ole ruokaa eikä vettä, ei vaippoja eikä kerrassaan mitään. Te ette tulisi edes tätä yötä toimeen ilman peitettä. Kyllä minä tunnen teidän voimanne. Te värisette jo nytkin."

"Se on vain hermostumista", vastasi hän. "Minä pelkään, että te päästätte irti mastot vastoin minun tahtoani. — Oi Humphrey, olkaa niin hyvä — olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä tehkö sitä!" huudahti hän heti jäljestä.

Ja siten taistelu loppui — se loppui tähän lauseeseen, jonka hän tiesi vaikuttavan niin ratkaisevasti minuun. Meitä paleli hirveästi sinä yönä. Vähän väliä minä vaivuin uneen, mutta heräsin jälleen kylmyydestä. Miten Maud saattoi kestää sitä, on minulle arvoitus. Olin liian väsynyt liikutellakseni käsivarsiani pysyäkseni lämpimänä, mutta silloin tällöin jaksoin sentään hieroa Maudin käsiä ja jalkoja, jotta hänen verensä alkaisi jälleen liikkua. Ja sittenkin hän vain pyysi, etten päästäisi köyttä irti. Kolmen tienoissa aamulla hän sai kouristuskohtauksen, ja kun olin hieronut häntä, kunnes se meni ohitse, pakotin hänet soutamaan, vaikka hän olikin niin heikko, että luulin hänen joka aironvedolla pyörtyvän.

Aamu tuli, ja me tuijotimme kauan harmaaseen ilmaan etsien saartamme. Vihdoin keksimme sen, pienenä ja mustana se siinsi taivaanrannassa ainakin viidentoista mailin päässä. Minä katselin kiikarilla ja tähystelin ulapalle. Kaukana lounaassa näin vedenpinnalla mustan raidan, joka katsellessani yhä kasvoi.

"Hyvä tuuli!" huudahdin minä karkealla äänellä, jota tuskin itsekään enää tunsin. Maud koetti vastata, mutta hän ei voinut puhua. Hänen huulensa olivat aivan siniset kylmästä ja silmät sisäänpainuneet — mutta sittenkin hän tuijotti rohkeasti minuun. Niin surkean rohkeasti!

Aloin taaskin hieroa hänen käsiään ja liikutella hänen käsivarsiaan ylös ja alas sekä ristiin, kunnes hän vihdoin itsekin saattoi niitä liikuttaa. Sitten pakotin hänet nousemaan pystyyn, ja vaikka hän olisikin kaatunut, jollen olisi pitänyt hänestä kiinni, niin sain hänet sittenkin astumaan useita askelia perän ja soutotuhdon välillä ja lopulta hyppimäänkin.

"Oi teitä rohkeaa, uljasta naista", sanoin minä, kun näin punan taas palaavan hänen kasvoillensa. "Tiesittekö ennen, kuinka rohkea te olette?"

"En minä ole ennen ollut rohkea", vastasi hän. "En ole koskaan ollut rohkea, ennenkuin tulin teidät tuntemaan. Te minut siksi olette tehnyt."

"Enkä minäkään sitä ollut, ennenkuin tulin teidät tuntemaan", vastasin minä.

Hän katsoi nopeasti minuun, ja taaskin näin tuon väräjävän kiillon ja jotakin vieläkin enemmän hänen silmissään. Mutta sitä kesti vain hetken aikaa. Sitten hän hymyili.

"Olosuhteet ovat varmaan sen vaikuttaneet", sanoi Maud. Mutta minä tiesin, että hän oli väärässä, ja minä ihmettelin, tokko hänkin sen tiesi.

Sitten alkoi tuuli raittiisti puhaltaa ja vene kulkea saarta kohden. Puoli neljän seuduissa iltapuolella me sivuutimme lounaisen niemen. Emme olleet ainoastaan nälkäisiä, vaan janokin kiusasi meitä. Huulemme olivat aivan kuivat ja ne halkeilivat, emmekä enää saaneet niitä kielelläkään kostumaan. Sitten tuuli äkkiä lakkasi. Yön aikana oli aivan tyyntä, ja minä aloin taas soutaa hyvin, hyvin heikosti!

Kello kaksi aamulla vene törmäsi oman pienen lahtemme rantaan, ja minä hoipertelin maihin kiinnittääkseni nuoran. Maud ei voinut seisoa pystyssä, eikä minulla ollut voimia kantaa häntä. Kaaduin hänen kanssaan kumoon hiekkaan, ja kun jälleen toinnuin, en voinut muuta kuin tarttua häntä kainaloihin ja laahata hänet rannasta majaan.

Seuraavana päivänä emme jaksaneet tehdä mitään työtä. Me nukuimme kello kolmeen iltapuolella, tai ainakin minä tein sen, sillä kun heräsin, keitti Maud päivällisruokaa. Hänellä oli ihmeellinen kyky tulla pian taas entisiin voimiinsa. Hänen heikossa ruumiissaan oli jotakin ihmeen sitkeää, itsepäistä hengissä pysymistä, mikä kokonaan erosi hänen luonnollisesta heikkoudestaan.

"Tiedättehän, että minun oli määrä matkustaa Japaniin terveyteni vuoksi!" sanoi hän, kun me istuimme tulen ääressä iltapuolella ja nautimme toimettomuuden hiljaisuudesta. "Minä en ollut kovin vahva. En ole koskaan ollut. Lääkäri määräsi minulle merimatkan, ja minä valitsin kaikkein pisimmän."

"Ettepä silloin tiennyt, mitä oikeastaan valitsitte", sanoin minä nauraen.

"Mutta minulla on nyt paljon enemmän kokemuksia kuin koskaan ennen, ja ruumiinikin on entistään paljon voimakkaampi", vastasi hän, "ja toivottavasti tulen myös entistä paremmaksi. Ainakin ymmärrän tästä lähin paljon paremmin elämää kuin ennen."

Sitten seurasi lyhyen päivän hämärä, ja me aloimme puhua Susi-Larsenin sokeudesta. Sitä oli kerrassaan mahdoton käsittää. Mutta että se oli vakavaa laatua, kävi selville siitä, että hän aikoi jäädä tänne ja kuolla Kokeilusaarella. Koska hän, joka oli niin voimakas ja niin suuresti kiintynyt omaan elämäänsä, ajatteli kuolemaa, niin varmaan jokin muukin vamma kuin vain sokeus rasitti häntä. Olihan hän potenut hirveätä päänsärkyä, ja me oletimme kumpikin, että varmaan nuo uudistuvat kohtaukset johtuivat jostakin aivotaudista ja tuottivat hänelle suurempia kipuja kuin mitä me saatoimme aavistaakaan.

Keskustellessamme hänen tilastansa huomasin, että Maud tunsi yhä suurempaa sääliä häntä kohtaan, enkä minä voinut muuta kuin rakastaa häntä vielä entistäkin enemmän sen vuoksi, sillä olihan se niin herttaisen naisellista. Sitä paitsi ei tuossa tunteessa ollut vähintäkään väärän hempeämielisyyden jälkeä. Hän oli myöntänyt, että Susi-Larsenia täytyi kohdella hyvin ankarasti, mutta häntä kauhistutti se ajatus, että minun ehkä täytyi ottaa hänet hengiltä pelastaakseni oman henkeni — "meidän henkemme", niinkuin hän sanoi.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista ja läksimme työhön heti kun päivä alkoi sarastaa. Minä löysin kevyen ankkurin keularuumasta, missä sellaisia tavaroita säilytettiin, ja vähäisellä ponnistuksella sain sen kannelle ja alas veneeseen. Pitkä köysi veneessä soudin sitten vähän matkan päähän rannasta lahtemme edustalle ja laskin ankkurin veteen. Ilma oli tyyni, vesi korkealla ja kuunari kellui pinnalla. Laskettuani köyden valloilleen varppasin laivan käsivoimalla — vintturihan oli rikki — melkein pienen ankkurin yläpuolelle, joka kuitenkin oli liian pieni pidättääkseen kuunaria paikoillaan, jos pienikin tuulenpuuska nousisi. Sitten laskin ison ankkurin mereen päästäen varsin pitkältä ketjua sen mukana; iltapuolella aloin korjata vintturia.

Kolme päivää kului, ennenkuin sain sen kuntoon. Kaikkein vähimmin minä olin mekaanikko — ja noina päivinä sain tehdyksi saman, minkä tavallinen koneenkäyttäjä olisi tehnyt yhtä monessa tunnissa. Kaikkein ensiksi minun täytyi oppia käyttämään työkaluja, ja yksinkertaisimmatkin mekaaniset asiat, jotka sellainen mies osaa kuin viisi sormeaan, täytyi minun itse keksiä. Mutta kolmen päivän kuluttua oli minulla sittenkin vintturi, joka teki tehtävänsä, joskin hiukan kömpelösti. Se ei tietystikään vetänyt vertoja vanhalle, mutta se kävi kuitenkin ja teki työnteon minulle mahdolliseksi.

Puolessa päivässä sain molemmat tangot nostetuiksi laivaan ja "sakset" köysitetyksi niinkuin ennenkin. Seuraavana yönä nukuin laivan kannella työni ääressä. Maud ei tahtonut jäädä yksin rannalle, siksi hän nukkui nyt kanssissa. Susi-Larsen oli istunut kannella, kuunnellut kun minä laitoin vintturia, ja puhellut Maudin ja minun kanssani jokapäiväisistä asioista. Ei kukaan meistä viitannut sanallakaan siihen, että "sakset" oli rikottu, eikä hän myöskään käskenyt minua jättämään hänen laivaansa rauhaan. Mutta minä pelkäsin sittenkin alituisesti häntä, kun hän siinä istui sokeana ja avuttomana ja kuunteli, lakkaamatta vain kuunteli, ja minä varoin tarkasti, etten työskennellessäni tullut liian lähelle hänen voimakkaita käsiänsä.

Yöllä maatessani rakkaitten "saksieni" alla heräsin kuullessani hänen astuvan kannelle. Taivas oli tähdessä, ja epäselvästi näin hänen vartalonsa liikkuvan edestakaisin. Minä ryömin esille vaippojeni alta ja hiivin sukkasillani hänen jäljessään. Hän oli ottanut kääntöpääveitsen työkalulaatikosta, ja sillä hän aikoi leikata poikki köydet "saksista". Hän koetteli niitä kädellään ja huomasi, etten ollut kiinnittänyt niitä alhaalta. Tämä ei ollut hänelle eikä hänen veitselleen sopivaa, ja siksi hän tarttui kädellään irtonaiseen nuoranpäähän, kiristi sitä ja kiinnitti sen lujalle. Sitten hän alkoi sahata sitä poikki kääntöpääveitsellään.

"Tuota minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne", sanoin minä levollisesti.

Hän kuuli hanan naksahtavan virittäessäni revolveriani, ja hän nauroi.

"Halloo, Hump!" sanoi hän. "Minä tiesin koko ajan, että te olitte täällä. Te ette voi pettää korviani."

"Se ei ole totta, Susi-Larsen", sanoin minä yhtä levollisesti kuin äskenkin. "Mutta minä himoitsen tilaisuutta, jolloin voin tappaa teidät; leikatkaa siksi vain nuorat poikki."

"Onhan teillä aina siihen tilaisuus!" sanoi hän ivallisesti.

"Leikatkaa poikki!" uhkasin minä.

"Minun tekee mieleni tuottaa teille hiukan pettymystä", sanoi hän nauraen, ja kääntyen äkisti pois hän meni peräkannelle.

"Jotakin on tehtävä", sanoi Maud seuraavana aamuna, kun kerroin hänelle mitä yöllä oli tapahtunut. "Jos hän saa käydä vapaana, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Hän voi porata laivan upoksiin tai sytyttää sen tuleen. Ei kukaan voi tietää mitä hän keksii. Meidän täytyy vangita hänet."

"Mutta miten se käy päinsä?" kysyin minä epätoivoisesti kohauttaen olkapäitäni. "En uskalla lähestyä häntä, ja hän tietää, että niin kauan kuin hän on alallaan eikä tee vastarintaa, en voi ampua häntä."

"Jokin keino on keksittävä", selitti Maud. "Antakaahan kun tuumin!"

"Yksi keino on", sanoin minä katkerasti.

Maud odotti.

Minä otin hyljenuijan käteeni.

"Se ei ottaisi häntä hengiltä", sanoin minä. "Mutta ennenkuin hän tointuisi, voisin minä sitoa hänen kätensä ja jalkansa kiinni."

Maud pudisti väristen päätään. "Ei — ei sillä tavalla. Täytyy olla joku vähemmän raaka keino. Odotetaanpa vielä."

Mutta meidän ei tarvinnut kauan odottaa, ja kysymys tuli itsestään ratkaistuksi. Aamupäivän kuluessa löysin monien kokeitten jälkeen keulamaston painopisteen ja kiinnitin nostotaljan paria jalkaa ylemmäksi. Maud väänsi vintturia sillä aikaa kun minä hilasin. Jos vintturi olisi ollut kunnollinen, niin työ ei olisi ollut niin vaikeaa; mutta niinkuin asiat nyt olivat, täytyi minun käyttää koko voimani ja painoni saadakseni edes tuumankin verran hilatuksi. Alituisesti minun täytyi levähtää. Levähdykset olivat työaikaakin pitemmät. Monta kertaa, kun minä kaikista ponnistuksistani huolimatta en saanut vintturia liikahtamaan paikaltaan, piteli Maud toisella kädellään vääntimestä ja toisella painoi koko voimallaan, siten auttaen minua.

Tunnin kuluttua olivat molemmat väkipyörät nousseet ylös "saksiin". Enempää en jaksanut nostaa. Ja kuitenkaan ei masto sittenkään ollut kokonaan laivan reunan sisäpuolella. Tyvipuoli lepäsi laivan vasemmanpuoleista ulkoreunaa vasten, mutta yläpää riippui alhaalla oikeanpuoleisen reunan alapuolella. "Sakset" olivat liian lyhyet. Koko työni oli siis ollut turhaa. Mutta minä en joutunut enää epätoivon valtaan niinkuin edellisillä kerroilla. Minulla oli nyt suurempi luottamus omaan kykyyni sekä vintturin "saksien" ja nostoköysien voimaan. Jokin keino täytyi olla olemassa, jonka avulla saatoin suorittaa työni, ja minun tuli vain keksiä se.

Tuumiessani tätä kysymystä tuli Susi-Larsen kannelle. Me huomasimme heti, että hänessä oli jotakin outoa. Hänen liikkeensä olivat tavallista epävakavammat ja heikommat. Hän astui suorastaan hoiperrellen kulkiessaan kajuutan oikeaa sivua pitkin. Peräkannen korokkeen juurella hän kompastui, pyyhkäisi kädellään silmiään, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, liukui seisoviltaan kannelle johtavia portaita alas, ja kompastui jälleen, horjahti ja huitoi käsillään ilmaa pysyäkseen tasapainossa. Hän saavutti jälleen tasapainonsa astuessaan välikannelle ja seisoi siinä sitten hetken aikaa pyörällä päästään, kunnes hän äkkiä lyyhistyi kokoon, jalat eivät kannattaneet häntä enää, ja hän kaatui lattialle.

"Uusi kohtaus", kuiskasin minä Maudille.

Hän nyökkäsi. Ja minä näin säälin ilmeen hänen silmissään.

Me astuimme Susi-Larsenin luo, mutta hän näytti olevan tajuton ja hengitti epätasaisesti. Maud alkoi hoitaa häntä; hän kohotti hänen päätään, jotta veri ei juoksisi aivoihin, ja hän käski minun hakea tyynyn kajuutasta. Minä otin myös pari vaippaa mukaani, ja me laitoimme hänelle mukavan vuoteen. Tunnustelin hänen valtimoaan. Se löi voimakkaasti ja lujasti ja oli aivan säännöllinen. Se saattoi minut ymmälle. Aloin tulla epäileväksi.

"Ajatelkaahan, jos tämä on vain teeskentelyä?" sanoin minä pitäen yhä häntä ranteesta kiinni.

Maud pudisti päätään, ja minä näin moittivan ilmeen hänen silmissään. Mutta samassa Susi-Larsen riisti ranteensa minun kädestäni, ja hänen sormensa puristautuivat kuin rautapihdit ranteeni ympärille. Minä huusin ääneeni kauhusta — se oli hirveä, eläimellinen tuskanhuuto. Ja minä näin vilahdukselta ilkeän ja voitonriemuisen ilmeen hänen kasvoillansa, kun hän toisella kädellään tarttui lujasti vartalooni kiinni ja painoi minut itseään vasten.

Hän päästi ranteeni irti, mutta toisella kädellään, jonka hän oli kiertänyt selkäni ympäri, piti hän kiinni molemmista käsistäni, jotta en voinut liikahtaa. Vapaalla kädellään hän tarttui sitten kurkkuuni, ja sinä hetkenä minä tunsin kuoleman katkeraa esimakua, sillä olihan oma mielettömyyteni siihen syynä. Miksi olin tullut niin lähelle häntä, että hänen hirveät käsivartensa olivat ylettyneet minuun? Tunsin toisetkin kädet kurkussani. Siinä oli Maud, joka turhaan koetti irroittaa sitä kättä, joka oli vähällä kuristaa minut. Hän luopui yrityksestään, ja minä kuulin hänen huutavan niin sydäntäsärkevästi ja pelokkaasti kuin vain nainen voi huutaa, ja tuo huuto viilsi sydäntäni. Kerran ennen olin kuullut samanlaisen huudon — silloin kun Martinez vajosi pohjaan.

Kasvoni olivat painetut Susi-Larsenin rintaa vasten enkä voinut nähdä yhtään mitään, mutta kuulin Maudin nousevan maasta ja kiiruhtavan pois nopein askelin. Kaikki tapahtui salaman nopeudella. En ollut kadottanut hetkeksikään tajuntaani, mutta minusta tuntui, että koko iankaikkisuus olisi kulunut, ennenkuin kuulin hänen nopeitten askeliensa palaavan. Samassa tunsin Susi-Larsenin koko ruumiin voimattomana raukeavan allani. Ilmaa puhaltui hänen keuhkoistaan, ja hänen rintansa painui kokoon minun painoni alla. Liekö se johtunut hengityksestä vai tunsiko hän vajoavansa täydelliseen tajuttomuuteen — sitä en voi sanoa — mutta joka tapauksessa kumea, valittava ääni kohosi hänen kurkustaan. Käsi, joka puristi kurkkuani, lamautui. Minä hengitin jälleen. Hänen vapiseva kätensä tarttui uudestaan lujemmin minuun. Mutta eipä edes hänen suunnaton tahdonvoimansa voinut voittaa tätä tunnottomuutta, joka hänet nyt valtasi. Hänen tahtonsa oli murtunut. Hän meni tainnoksiin.

Maudin askeleet kuuluivat aivan läheltä, kun Susi-Larsenin käsi vavahti viimeistä kertaa ja päästi irti otteensa. Minä pyörähdin maahan ja kaaduin selälleni kannelle, läähättäen ja silmiäni räpyttäen auringonpaisteessa. Maud oli kalmankalpea, mutta levollinen — silmäni olivat heti kääntyneet häneen — ja hän katsoi minuun sekä levottomuudella että helpotuksella. Sitten katseeni kiintyi raskaaseen hyljenuijaan, jota hän piti kädessään, ja hänen katseensa seurasi minun silmiäni. Nuija putosi hänen kädestään, ikäänkuin se äkkiä olisi pistänyt häntä, ja samassa silmänräpäyksessä paisui sydämeni äärettömästä riemusta. Niin, hän oli tosiaankin minun naiseni — vaimo, joka oli minulle annettu — joka taisteli minun kanssani ja minun puolestani, niinkuin luola-asukkaiden naiset olivat taistelleet; kaikki alkuperäisyys oli äkkiä herännyt hänessä, hän oli unohtanut kulttuurinsa, oli kova, vaikka sivistys olikin pehmentänyt hänen kovuutensa niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt.

"Armas, rakkahin!" huudahdin minä ja kohosin horjuen ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heittäytynyt syliini ja nyyhkytti kouristuksentapaisesti nojautuen olkapäähäni, minun painaessani hänet lujasti rintaani vasten. Minä katselin hänen ruskeita suortuviansa, joiden kimaltelu auringonpaisteessa oli minulle tuhat vertaa kalliimpi kuin jalokivien loisto kuninkaitten aarreaitoissa. Ja minä painoin pääni alas ja suutelin hiljaa hänen hiuksiaan — niin hiljaa, ettei hän sitä huomannut.

Sitten hyvin järkevä ajatus iski mieleeni. Kun kaikki kävi ympäriinsä, niin hän oli vain nainen, joka nyt, kun vaara oli voitettu, itki keventääkseen mieltänsä suojelijansa tai vaarassa olleen miehen sylissä. Jos olisin ollut hänen isänsä tai veljensä, niin hän olisi tehnyt aivan samoin. Sitäpaitsi ei aika eikä paikka ollut sopiva, minä tahdoin vielä paremmin ansaita oikeuteni ilmaista rakkauteni. Ja siksipä suutelin vielä kerran hänen hiuksiansa aivan hiljaa, kun tunsin, että hän vetäytyi pois sylistäni.

"Se oli oikea kohtaus sittenkin tällä kertaa", sanoin minä, "yhtä kova kuin hänen tullessaan sokeaksi. Ensin hän vain teeskenteli, mutta sitten tuli täysi tosi eteen."

Maud asetti jo tyynyä hänen päänsä alle.

"Ei, ei vielä", sanoin minä. "Nyt kun hän on avuttomana meidän käsissämme, emme päästä häntä enää vapaaksi. Tästä lähtien me asumme kajuutassa. Susi-Larsen saa asua pyyntimiesten entisessä makuupaikassa."

Minä tartuin Susi-Larsenin kainaloista kiinni ja laahasin hänet portaiden luo. Lähetin Maudin hakemaan nuoraa. Kun olin sitonut sen hänen kainaloittensa alle, nostin hänet kynnyksen yli ja laskin hänet alas rappusia lattialle. En jaksanut nostaa häntä suoraa päätä mihinkään makuukojuun, mutta Maudin avulla kohotin ensin hänen hartiansa ja päänsä ja sitten hänen ruumiinsa reunan yli ja vieritin hänet sitten makuusijalle.

Mutta se ei sittenkään vielä riittänyt. Muistin, että hänen hytissään oli käsiraudat, joita hänellä oli tapana käyttää laivamiehilleen kömpelöiden vanhanaikaisten rautaketjujen asemesta. Ja poistuessamme hänen luotaan oli hän sekä käsistään että jaloista kahlehdittu. Ensi kertaa moneen päivään hengitin taas vapaasti. Mieleni tuntui ihmeen kevyeltä palatessani ylös kannelle, aivan kuin jokin taakka olisi nostettu hartioiltani. Minä tunsin myöskin, että Maud ja minä olimme tulleet toisillemme vielä entistäänkin läheisemmäksi. Ja minä ihmettelin, tokko hänellä oli sama tunne meidän astuessamme rinnatusten sille paikalle, missä keulamasto riippui "saksien" varassa.

Seitsemäsneljättä luku

Me muutimme heti Ghostiin, otimme entiset kojumme huostaamme ja keitimme ruokaa keittiössä. Susi-Larsenin vangitseminen oli sattunut hyvin sopivaan aikaan, sillä jälkikesä, joka oli vallinnut tällä pohjoisella leveysasteella, oli nyt loppunut ja sateet ja myrskyt alkaneet. Meidän olomme oli nyt erinomaisen mukava, ja keskeneräiset "sakset" sekä niissä riippuva keulamasto antoivat kuunarille afäärimaisen ulkomuodon ennustaen matkallelähtöä.

Ja nyt kun olimme saaneet Susi-Larsenin rautoihin — oli se aivan tarpeetonta! Samoin kuin ensimmäisen ankaran kohtauksen jälkeen seurasi nytkin täydellinen tajuttomuuden tila. Maud huomasi sen iltapuolella yrittäessään antaa hänelle ruokaa. Susi-Larsen oli hiukan liikahtanut, ja Maud oli puhutellut häntä, mutta ei ollut saanut vastausta. Hän makasi silloin vasemmalla kyljellä, ja hänellä näytti olevan kovia tuskia. Kiivaasti hän käänsi päätään, niin että hänen vasen korvansa kohosi tyynyltä, jota vasten se oli painuneena. Samassa hän kuulikin Maudin äänen, ja Maud läksi minua hakemaan.

Minä painoin tyynyn vasten hänen vasenta korvaansa ja kysyin, kuuliko hän ääntäni, mutta hän ei vastannut mitään. Silloin otin pois tyynyn ja uudistin kysymykseni. Hän vastasi heti ja sanoi kuulevansa.

"Tiedättekö, että olette kuuro oikealta korvaltanne?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi hän matalalla, voimakkaalla äänellä, "mutta asian laita on vieläkin pahempi. Koko oikea sivuni on kipeä. Se on aivan kuin puutunut. En voi liikuttaa oikeaa kättä enkä jalkaa."

"Ehkä te taaskin näyttelette?" kysyin minä kiivaasti.

Hän pudisti päätään, ja hänen karhea suunsa vääntyi omituiseen kieroon irvistelyyn. Se oli todellakin kiero, sillä vain toinen suupieli vääntyi. Kasvojen lihakset oikealla puolella eivät liikkuneet yhtään.

"Susi näytteli nyt viimeistä kertaa", sanoi hän. "Minä olen halvattu. En voi koskaan enää kävellä. Ah, se on vain toinen puoli", lisäsi hän, ikäänkuin hän olisi arvannut minun katselevan epäilevästi hänen vasenta jalkaansa, jonka polvi kohosi peitteen alla. "Kylläpä minulla on huono onni", lisäsi hän. "Olisin mielelläni sitä ennen ottanut teidät hengiltä, Hump. Ja minä luulin, että minulla olisi vielä ollut sen verran voimia."

"Mutta minkä vuoksi?" kysyin minä osittain kauhuissani, osittain uteliaasti.

Taaskin hänen suunsa vääntyi tuohon omituiseen irvistelyynpä hän sanoi:

"Oi — saadakseni vain elää — saadakseni elää ja toimia — ollakseni suuri kappale käyteainetta viimeiseen saakka — saadakseni syödä teidät! Mutta tällainen kuolema on kauhea!"

Hän kohautti olkapäitään, tai pikemminkin yritti sitä tehdä, mutta vain hänen vasen olkapäänsä nousi. Tuo liike oli yhtä puolinainen kuin hymykin.

"Mutta mistä se johtuu? Missä tuo paha piilee?"

"Aivoissa", vastasi hän heti. "Tuo kirottu päänsärky on siihen syynä."

"Minkälaiset ovat oireet olleet?" kysyin minä.

Hän taivutti päätään. "Sitä en tiedä. En koskaan eläissäni ole ollut sairas. Mutta aivoissa on jotakin hullua. Syöpä tai kasvannainen tai jotakin sentapaista — jotakin, mikä hivuttaa ja hävittää. Se kalvaa hermokeskuksia, syö niitä pala palalta, solu solulta — siltä ainakin tuntuu."

"Ja myöskin liikekeskuksia", sanoin minä.

"Siltä se tuntuu. Ja sitä seuraava kirous on se, että minun täytyy maata tässä aivan tunnoissani, täysissä henkisissä voimissani, vaikka tiedän, että elämä kuluu loppuaan kohti, että yhteys maailman kanssa vähitellen katkeaa. En voi nähdä, kuuloni ja tuntoni katoaa, ja jonkin ajan kuluttua en voi enää puhuakaan. Mutta koko ajan makaan täällä sittenkin täysin hengissä, ajatukset täydessä työssä, mutta kerrassaan voimattomana."

"Kun te sanotte, että te olette täällä, niin tahtoisin viitata myös sieluunne", sanoin minä.

"Loruja!" vastasi hän. "Se merkitsee vain sitä, että vaikka aivoni ovat vioittuneet, niin korkeammat henkiset keskukset ovat sittenkin pysyneet turmeltumatta. Minun muistini on tallessa, minä voin ajatella ja keskustella. Sitten kun sekin on lopussa, olen minäkin aivan lopussa. Mutta sitä en vielä ole. Mitäpä sielusta!"

Hän purskahti pilkalliseen nauruun, ja sitten hän painoi vasemman korvansa tyynyä vasten osoittaen siten, ettei tahtonut jatkaa keskustelua.

Maud ja minä palasimme työhömme, syvästi liikutettuina siitä hirveästä kohtalosta, joka oli tullut Susi-Larsenin osaksi — kuinka hirveä tuo kohtalo oli, se meille vasta myöhemmin täysin selvisi. Me tunsimme hyvityksen synkkää juhlallisuutta. Ajatuksemme olivat vakavia, ja me puhuimme melkein kuiskaten keskenämme.

"Te voisitte vallan hyvin ottaa käsiraudat pois", sanoi Susi-Larsen samana iltana, kun me seisoimme hänen makuusijansa ääressä ja neuvottelimme hänen tilastansa. "Täysi varmuus on ilman niitäkin. Olenhan minä halvattu. Lähinnä saamme nyt ruveta ajattelemaan makuuhaavoja."

Hän irvisti taaskin. Maudin silmät olivat aivan pyöreinä kauhusta, ja hänen oli pakko kääntää pois päänsä.

"Tiedättekö, että hymyillessänne teidän suunne vääntyy kieroon?" kysyin minä. Sillä minä tiesin, että Maudin täytyi hoitaa häntä, ja tahdoin säästää häneltä niin paljon vaikeutta kuin suinkin.

"Sitten en huoli enää vetää suutani hymyyn", sanoi hän levollisesti. "Minä arvasinkin, että jotakin on hullusti. Oikea poskeni on ollut jäykkä kaiken päivää. Niin, viimeisinä kolmena päivänä olen tuntenut jonkinmoisia enteitä. Oikea puoleni puutui vähän väliä — milloin käsivarsi tai käsi, milloin sääri tai jalka…"

"Vai niin, vääntyykö suuni siis kieroon?" sanoi hän hetken kuluttua. "No, tästä lähin saatte kuvailla mielessänne, että hymyilen salassa — sielullani, jos niin haluatte, sielullani. Voittehan otaksua, että teen sitä parastaikaa."

Hänen sisäinen ihmisensä ei ollut muuttunut, entinen voittamaton ja hirveä Susi-Larsen oli vangittuna tähän ruumiiseen, joka ennen oli ollut kaikkia muita voimakkaampi ja täydellisempi. Nyt se piti häntä salaisissa kahleissaan, kietoi hänen sielunsa pimeään ja äänettömyyteen, erotti sen maailmasta, jossa hän oli hillittömänä riehunut. Ei koskaan enää hän voisi taivuttaa verbiä "tehdä" kaikissa eri ajoissa ja muodoissa. "Elää", sitä hän vielä saattoi — elää, mutta aivan liikkumatta, samoin kuin hän oli määritellyt kuolemaa — tahtoa, voimatta saada mitään aikaan — ajatella ja keskustella ja olla sielultaan yhtä virkeä kuin konsanaan ennen, vaikka ruumis olikin kuollut, miltei täydellisesti kuollut.

Ja kuitenkin, vaikka vapautinkin hänet käsiraudoista, niin emme sittenkään voineet oikein päästä selville hänen tilastaan. Aistimemme nousivat sitä vastaan. Meidän mielestämme hän edelleenkin oli täynnä mahdollisuuksia. Emme tietäneet, mitä saatoimme odottaa hänen puoleltaan — mitä hirvittävyyksiä hän voisi saada aikaan sellaisessa kohtauksessa, jolloin sielu vie ruumiinvoimista voiton. Meidän kokemuksemme antoi tukea tälle oletukselle, ja me työskentelimme alituisen pelon vallassa.