Front matter (continued 3)

"Mistäpä hän voi saada tietää asian oikean laidan", sanoi Kelly. Ja hän katseli ympärilleen murhaavin katsein jatkaessaan: "Jollei joku meistä kantele."

"Hän tietää kaikki heti kun hän vain katsoo meihin", vastasi Parsons. "Se riittää, kun hän vain katsoo meihin."

"Sanokaa, että lattialankku löi teiltä hampaat suusta", naureskeli Louis. Hän yksin ei ollut lähtenyt kopistaan liikkeelle, ja hän riemuitsi siitä, ettei hänellä ollut ainoatakaan naarmua, joka olisi voinut todistaa hänen ottaneen osaa yölliseen tappeluun. "Malttakaahan vain, kun hän huomenna saa nähdä teidät, senkin lurjukset!" lisäsi hän naureskellen.

"Me sanomme, että luulimme häntä perämieheksi", sanoi joku. Ja toinen lisäsi: "Minäpä tiedän, mitä sanon — kun minä kuulin tuon kauhean melun, niin hyppäsin alas kopistani ja sain aika iskun vasten naamaani. Minä löin takaisin, mutta kun pimeässä en voinut tietää, kuka siinä oli, niin löin aivan umpimähkään."

"Ja tietysti isku osui minuun", sanoi Kelly, ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi.

Leach ja Johnson eivät ottaneet osaa tähän neuvotteluun, ja selvästi saattoi huomata, että heidän toverinsa arvelivat heidän olevan jo aivan mennyttä kalua — ikäänkuin he jo olisivat olleet kuolleiden kirjoissa. Leach kuunteli hetken aikaa heidän valituksiaan ja moitteitaan, mutta sitten hän puhkesi sanomaan:

"Te väsytätte minua! Kylläpä te olette kaunista joukkoa. Jos te puhuisitte hiukan vähemmän ja käyttäisitte enemmän käsiänne, niin olisimme tehneet hänestä nyt lopun. Miksi ei joku teistä — juuri joku teistä voinut hankkia minulle veistä, kun minä pyysin? Tulen aivan hulluksi siitä! Te irvistelette ja marisette ja juoksette pitkin maailmaa, ikäänkuin hän yhdellä ainoalla iskulla voisi ottaa teidät hengiltä! Kyllä te tiedätte, ettei hän sitä tee. Hän ei voi sitä tehdä! Täällä ei ole liiaksi soutajia eikä ohjaajia, ja hän tarvitsee teitä kaikkia pyyntiin — hän tarvitsee aivan välttämättä teitä. Kuka soutaisi tai ohjaisi tai hoitaisi alusta, jos hän tekisi lopun teistä. Minä ja Johnson, me saamme maksaa kaikki. Menkää nukkumaan ja pitäkää suunne kiinni — sillä nyt minä tahdon maata."

"Hän on oikeassa, aivan oikeassa", selitti Parsons. "Voihan olla, ettei hän vainoo meitä kaikkia yht'aikaa — mutta painakaa mieleenne mitä minä sanon: tämän jälkeen on helvetti kylmä kuin jääkaappi verrattuna tähän laivaan."

Kaiken aikaa olin ollut hiukan levoton omasta puolestani. Mitähän minulle tapahtuisi, kun he keksivät minut täältä? En koskaan voisi päästä karkuun niinkuin Susi-Larsen oli tehnyt. Ja nyt kuului Latimerin ääni luukulta.

"Hump! Ukko tahtoo puhua teidän kanssanne!"

"Ei hän ole täällä", huusi Parsons vastaan.

"Onpa hän täällä", vastasin minä nousten kopistani ja koettaen puhua levollisesti ja huolettomasti.

He katselivat minua suurella hämmästyksellä. Heidän kasvoissaan kuvastui äkkiä pelkoa — sekä siitä johtuvaa pirullista ilkeyttä.

"Tulen heti!" huusin Latimerille.

"Ei, sitä te ette tee!" huusi Kelly ja asettui minun ja tikapuiden väliin kohottaen uhkaavasti oikean kätensä minua vastaan. "Kirottu käärme! Kyllä minä saan teidän suunne vaikenemaan."

"Antakaa hänen mennä!" käski Leach.

"En koskaan!" kuului äkäinen vastaus.

Leach ei ollut liikahtanut paikaltaan, istuessaan makuukoppinsa reunalla.

"Antakaa hänen mennä", toisti hän. Mutta sillä kertaa hänen äänensä kuulosti kovalta ja ankaralta.

Irlantilainen epäröi. Minä yritin mennä hänen ohitsensa, ja hän väistyi syrjään. Kun tulin tikapuiden luo, käännyin taakseni ja katselin noita raakoja ja pahanilkisiä kasvoja, jotka puolipimeästä tuijottivat minuun. Ja sydämeni valtasi äkkiä syvä säälin tunne. Mieleeni muistui Cookyn käsityskanta. Kuinka julmasti Jumala heitä vihasikaan, koska heidän täytyi kärsiä näin paljon!

"Minä en ole nähnyt enkä kuullut mitään, siihen te voitte luottaa", sanoin minä levollisesti.

"Hän on kunnon mies, sen minä vakuutan teille", kuulin Leachin selittävän kiivetessäni ylös tikapuita. "Eikä hän pidä ukosta enemmän kuin minä tai tekään."

Susi-Larsen odotti minua kajuutassa, hän oli haavottunut ja verissään. Hän hymyili minulle merkillistä hymyään.

"Tulkaa — täällä on teille työtä, tohtori. Näyttääpä siltä, kuin te tällä matkalla saisitte koko paljon tekemistä. En ymmärrä miten Ghostin kävisi ilman teitä, ja jos vain voisin tuntea jotakin niin jaloa tunnetta kuin kiitollisuutta, niin kiittäisin teitä nyt kaikesta sydämestäni."

Minä tiesin ennestään, mitä lääkkeitä Ghostissa oli mukana, ja sillä aikaa kuin lämmitin vettä kamiinassa ja otin esille kaikki mitä haavanhoitoa varten tarvitsin, kulki Larsen jutellen ja nauraen edestakaisin tutkien haavojaan miettiväisen näköisenä. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen ruumistaan alastomana, ja minun täytyy tunnustaa, että tämä näky herätti ihmetystäni ja ihastustani. En ole koskaan tuntenut tarvetta ylistää ruumiin ihanuutta — kaukana siitä. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijaa, että ymmärrän antaa kauneudelle arvonsa.

Minua suorastaan lumosi Susi-Larsenin vartalon sopusuhtaisuus ja sen hirvittävä kauneus, niinkuin mieleni tekisi sanoa. Olen juuri äsken nähnyt miehet alhaalla kanssissa. Usealla oli erinomaiset lihakset, mutta heissä kaikissa oli sittenkin jotakin puutteellista — jokin kohta ei ollut kylliksi kehittynyt, toinen taas aivan liiankin — jokin kaarros tai mutka häiritsi sopusuhtaisuutta — milloin jalat olivat liian lyhyet tai liian pitkät — liian jäntevät tai luisevat tai päinvastoin. Ufti-Ufti oli ainoa, jolla oli täysin sopusointuiset muodot, mutta niiden kauneutta saattoi sanoa miltei naiselliseksi.

Susi-Larsenin vartalo sen sijaan oli oikea miehuuden perikuva, se oli miltei jumalallisen täydellinen. Kun hän astui kajuutassa tai nosti käsivarsiaan, näin hänen lihastensa pinnistyvän ja liikkuvan kiiltävän nahan alla. Olen unohtanut mainita, että kasvot yksin olivat pronssinväriset.

Skandinaavisen syntyperänsä vuoksi hänen ruumiinsa oli valkoinen kuin naisen iho. Muistan, kun hän kohotti käsivarttansa tunnustellakseen haavaa päässään, että lihakset hänen käsivarressaan liikkuivat kuin jokin elävä olento valkeassa tupessaan. Juuri tuo samainen lihas oli kerran ollut vähällä puristaa hengen minusta ja iskenyt monta murskaavaa iskua… En voinut irroittaa katsettani hänestä. Seisoin siinä aivan liikkumatta pidellen puhdistettua sidekangasta kädessäni, ja huomaamattani käärö aukeni ja valui lattialle.

Hän katsoi minuun. Ja minä huomasin samassa tuijottavani häneen.

"Jumala on muovaillut teidät hyvin", sanoin minä.

"Todellako?" vastasi hän. "No, olenhan usein itsekin sitä ajatellut ja ihmetellyt."

"Sen tarkoitustako…", aloitin minä.

"Ei, vaan hyötyä", keskeytti hän. "Tämä ruumis on luotu käytettäväksi. Nämä lihakset ovat kehittyneet, jotta ne musertaisivat ja tappaisivat ne elävät olennot, jotka asettuvat minun ja elämän väliin. Mutta oletteko ajatellut noita toisia eläviä olentoja? Onhan heilläkin jonkinmoisia lihaksia, jotka voivat tarttua kiinni, musertaa ja tappaa — ja kun he tulevat minun ja elämän väliin, niin tartun vaistomaisesti heihin, muserran ja tapan ne. Ei ole mitään tarkoitusta, joka voisi selittää tätä. Mutta hyödyn kannalta sen voi ymmärtää."

"Se ei ole mikään kaunis mielipide", vastustin minä.

"Elämä ei ole kaunista, sitä te kai tarkoitatte", sanoi hän hymyillen. "Te sanoitte, että minun ruumiini on hyvin muodostunut. Katsokaa nyt tätä!"

Hän jännitti jalkojaan ja painoi varpaansa lattiaan aivan kuin kynnet. Solmut, nivelet ja lihakset taipuivat ja vetäytyivät kokoon ihon alla.

"Tunnustelkaa niitä!" käski hän.

Ne olivat kovat kuin rauta. Ja minä näin myöskin, että hänen koko ruumiinsa jännittyi aivan vaistomaisesti — lanne, selkä- ja hartialihakset vetäytyivät kokoon — hänen käsivartensa kohosivat ja sormet koukistuivat, niin että ne näyttivät petolinnun kynsiltä. Yksin silmienkin ilme oli muuttunut, niissä kuvastui valppautta, viekkautta ja hehkua, jota vain taistelu on omansa herättämään.

"Lujuutta ja tasapainoa", sanoi hän, ja samassa jännitys laukesi ja hänen ruumiinsa vaipui lepoasentoon. "Minulla on jalat, joilla voin tarttua kiinni maahan, sääret, joilla voin seisoa ja ponnistaa vastaan, silloin kun käsin ja sormin, hampain ja kynsin koetan tappaa toista ja estää toista tappamasta minua. Mikä tarkoitus sillä on? Hyöty on oikea sana."

En ruvennut hänen kanssaan väittelemään. Olin nähnyt juuri äsken edessäni alkuperäisen petoeläimen rakenteen, ja se oli vaikuttanut minuun yhtä valtavasti, kuin suuren valtameren sotalaivan koneisto.

Ajatellessani kuinka hurjasti alhaalla kanssissa oli taisteltu, minun täytyy ihmetellä, ettei hän ollut saanut sen pahempia vammoja, ja minulla on täysi syy sanoa, että sidoin hänen haavansa aika hyvin. Lukuunottamatta muutamia syviä haavoja hän oli saanut ruhjevammoja ja nirhamia. Mutta se isku, joka oli kohdannut häntä ennenkuin hän menikään alas kanssiin, oli halkaissut pääkamaraa useamman tuuman pituudelta. Hänen neuvojensa mukaan pesin ja ompelin tämän haavan, ajettuani ensin pois tukkaa haavan molemmilta puolilta. Hänen toinen pohkeensa oli myös saanut pahan vamman, ikäänkuin verikoira olisi puraissut sitä. Hän kertoi, että aivan tappelun alussa joku miehistä oli iskenyt siihen hampaansa ja sitten riippunut siinä kiinni ja laahautunut mukana tikapuita ylös, kunnes hän oli saanut potkaistuksi hänet irti.

"Asiasta toiseen, Hump — minä olen huomannut, että te olette reipas ja kätevä", sanoi Susi-Larsen, kun olin suorittanut työni, "niinkuin tiedätte, olemme jälleen ilman perämiestä. Tämän jälkeen te saatte olla vahdissa seitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkalla, ja kaikkien tulee nimittää teitä mr van Weydeniksi."

"Mutta — enhän minä ymmärrä mitään merenkulusta, sen te itsekin tiedätte", sanoin minä hämmästyneenä.

"Ei se ole tarpeenkaan."

"Enkä minä halua lainkaan ylempää tointa", sanoin minä. "Minusta elämä on varsin vaikea nykyisessäkin vaatimattomassa asemassani. Eikä minulla ole minkäänlaista kokemustakaan. Keskinkertaisuudellakin on puolensa, katsokaas."

Hän hymyili, ikäänkuin asia olisi ollut sovittu.

"Minä en tahdo ruveta tämän helvetillisen laivan perämieheksi!" huudahdin minä uhmailevasti.

Näin miten hänen kasvonsa kovettuivat ja hänen silmissään kiilsi säälimätön välke. Hän astui kojunsa ovelle ja sanoi:

"Ja nyt hyvää yötä, mr van Weyden!"

"Hyvää yötä, mr Larsen", vastasin minä alistuvaisesti.

Kuudestoista luku

En voi sanoa, että asemani perämiehenä olisi tuottanut minulle mitään muuta iloa kuin sen, ettei minun enää tarvinnut pestä lautasia ja vateja. Minä en tietänyt kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, joita minun olisi pitänyt suorittaa tässä uudessa toimessani, enkä olisi lainkaan suoriutunut tehtävistäni, jollei miehistö olisi auttanut minua. En ymmärtänyt mitään taklauksista ja köysistä ja purjeiden hoidosta, mutta miehistö koki parhaansa mukaan neuvoa minua. Louis varsinkin oli hyvin hyvä opettaja — eikä minulla ollut sanottavaa ikävyyttä väestäni.

Pyyntimiesten laita oli aivan toisin. He olivat johonkin määrin perehtyneet merenkulkuun ja pitivät minun perämiestointani vain pilana. Omasta mielestäni tuntui myös varsin lystikkäältä, että minä, joka olin oikea "maakrapu", olin pakotettu hoitamaan perämiehen tointa, mutta toista oli sittenkin joutua toisten pilan esineeksi. En valittanut koskaan, mutta Susi-Larsen tahtoi, että minulle osoitettaisiin sitä juhlallista kohteliaisuutta, jota laivaetiketti vaati — vieläpä paljon enemmän kuin mitä koskaan oli tullut Johanson-paran osaksi — ja monien kuritusten, uhkausten ja napisemisien jälkeen hän vasta sai pyyntimiehet tottelemaan. Kaikki laivalla nimittivät minua nyt "mr van Weydeniksi", ja vain yksityisesti Susi-Larsen itse sanoi minua "Humpiksi".

Se oli varsin lystikästä. Tuuli oli ehkä hiukan yltynyt meidän istuessamme päivällispöydässä, ja kun minä nousin pöydästä, sanoi Susi-Larsen: "Mr van Heyden, olkaa hyvä ja kääntäkää ruori alahankaan!" Minä nousin kannelle, viittasin Louisin luokseni ja sain häneltä tietää mitä minun tuli tehdä. Parin minuutin kuluttua, sulatettuani hänen antamansa neuvot ja päästyäni aivan selville manööveristä, annoin käskyt miehistölle. Muistanpa tuollaisen tapauksen ihan ensi päiviltä kohottuani perämieheksi, jolloin Susi-Larsen tuli kannelle juuri samassa kuin jakelin käskyjä. Hän poltti sikariaan ja katseli levollisesti manööverin suoritusta, ja astui sitten minun luokseni. "Toivotan onnea, Hump — suokaa anteeksi, minä tarkoitan mr van Weyden. Nyt teidän isänne jalat saavat levätä rauhassa haudassaan. Te olette huomannut, että teillä itsellännekin on jalat ja jaksatte myös seisoa niiden varassa. Kun saatte vain vielä hiukan enemmän tietoja ja kokemusta, niin tämän matkan jälkeen voitte kuljettaa mitä rannikkoalusta tahansa."

Tänä aikana — so. Johansonin kuolemasta pyynnin alkuun saakka — vietin mieluisimmat hetkeni Ghost-laivalla. Susi-Larsen oli oikein hienotunteinen, miehistö auttoi minua, enkä ollut enää missään ikävässä suhteessa Thomas Mugridgeenkaan. Minun täytyy tunnustaa, että vähitellen aloin oikein ylpeillä itsestäni. Niin omituinen kuin asemani laivassa olikin — minä, oikea maamyyrä, laivan toisena päällikkönä — hoidin sittenkin työni moitteettomasti, ja tänä lyhyenä aikana opin ylpeilemään itsestäni ja miellyin laivan kiikkumiseen ja heilumiseen, Ghostin kyntäessä troopillista merta luoteeseen sitä pientä saarta kohti, jossa meidän oli määrä täyttää vesisäiliömme.

Mutta onneni ei ollut täydellinen. Se oli vain helpotuksen aika, jonka edellä ja jonka jälkeen kävi hirveitä kärsimyksiä. Mitä miehistöön tuli, niin Ghost oli oikea helvetti. Miehille ei suotu vähintäkään lepoa. Susi-Larsen antoi heidän runsaasti maksaa murhayrityksestä ja rääkkäyksestä — aamusta iltaan, koko vuorokauden umpeensa hän koetti tehdä elämän heille niin sietämättömäksi kuin suinkin.

Hän tiesi vallan hyvin, mikä suuri merkitys kaikilla pikkuseikoilla on elämässä, ja hän antoi heidän suorittaa kaikenlaisia turhia asioita, jotka olivat tehdä heidät hulluiksi. Näinpä kerrankin, miten Susi-Larsen kutsui Harrisonin kojustaan panemaan maalarinharjan paikoilleen ja herätti molemmat uupuneet vahdit, jotta he katsoisivat, että tuo työ tulisi tehdyksi. Olihan se tosin vain pikkuseikka, mutta kun tuollaisia nerokkaita keksintöjä oli aivan loputtomiin, niin voi helposti käsittää, millainen mieliala kanssissa vallitsi.

Tietysti siellä napistiin, ja silloin tällöin tunteet pääsivät myös valloilleen. Iskuja annettiin oikealle ja vasemmalle, ja pari miestä sai alituisesti hoitaa haavoja, joita heidän ihmishahmon saanut petomainen herransa ja isäntänsä jakeli heille. Kapinaa oli aivan mahdoton saada aikaan, sillä välikannella ja kajuutassa oli suuri joukko aseita. Susi-Larsenin viha kohdistui etupäässä Leachiin ja Johnsoniin, ja sydäntäni vihloi Johnsonin silmien surumielinen ilme.

Leach oli aivan toista maata. Hänessä oli koko lailla petoeläimen luontoa. Rajaton viha näytti vallanneen hänet, hänellä ei ollut aikaa surra. Hänen huulensa olivat aina valmiit murahtamaan, ja heti kun hän näki Susi-Larsenin, hän päästi suustaan hirvittävän ja uhkaavan äänen — luullakseni aivan tietämättään. Olen nähnyt hänen seuraavan katseellaan Susi-Larsenia aivan kuin joku eläin vartijaansa, samalla kun hänen kurkustaan kohosi eläimellinen murina, joka värähdellen tunkeutui esiin hänen yhteenpuristettujen huuliensa välistä.

Muistanpa kerran, kun keskellä valoisaa päivää laskin käteni hänen olkapäälleen antaakseni hänelle jonkin käskyn. Hän seisoi selin minuun, ja tuntiessaan käteni kosketuksen hän hypähti murahtaen ilmaan väistääkseen minua. Hypähtäessään hän käänsi päätään — hän oli luullut minua siksi mieheksi, jota hän vihasi.

Sekä hän että Johnson olisivat olleet valmiit ensi tilaisuudessa tappamaan Susi-Larsenin, mutta tuo tilaisuus ei tullut koskaan. Siksi oli Susi-Larsen liian viisas, ja sitä paitsi ei heillä ollut sopivia aseitakaan. Nyrkit eivät yksin riittäneet. Alituisesti olivat Susi-Larsen ja Leach riidassa keskenään, sillä Leach tarttui aina kiinni hampain ja kynsin kuin villikissa, kunnes hän väsyneenä tai tajuttomana makasi kannella. Aina hän oli valmis uudestaan tappelemaan. Pirullisuus hänessä ärsytti Susi-Larsenin pirullisuutta. Ei tarvittu muuta, kuin että he samaan aikaan olivat kannella, jotta he heti hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja kiroillen ja murahtaen iskivät ja löivät toisiaan, ja useamman kerran olen nähnyt Leachin aivan syyttä hyökkäävän Susi-Larsenin päälle. Kerran hän heitti Susi-Larsenia raskaalla puukollaan, ja veitsi lensi tuuman verran hänen kaulansa ohi. Toisen kerran hän viskasi pujotusraudan peräpurjesaalingista. Tuollaista heittoa ei ollut helppo tehdä laivan heiluessa, mutta raudan terävä pää lensi seitsemänkymmenenviiden jalan korkeudesta Susi-Larsenin pään ohi, kun hän nousi kajuutan portaita ylös, ja tunkeutui parin tuuman syvältä lujaan lattialankkuun. Ja taaskin toisen kerran hän oli piiloutunut välikannelle ladattu pyssy kädessä ja aikoi juuri hyökätä aseineen kannelle, kun Kerfoot huomasi hänet ja riisti pyssyn hänen kädestään.

Minä ihmettelin usein, miksei Susi-Larsen tappanut häntä ja siten vapautunut siitä vastuksesta. Mutta hän nauroi vain ja näytti olevan huvitettu koko jutusta. Varmaan heidän suhteensa kiihotti häntä samalla tavalla kuin jotkut ihmiset voivat nauttia verenhimoisten eläinten seurasta.

"Elämä muuttuu jännittäväksi", selitti hän minulle, "kun leikittelee toisen ihmisen hengellä. Ihminen on luonnostaan pelaaja, ja elämä on suurin panos, jonka hän voi uhrata. Mitä suurempi voittamisen mahdollisuus, sitä jännittävämpi peli. Miksi en soisi itselleni sitä huvia, että kiihotan Leachin oikeaan kuumepaloon? Minä teen hänelle siten oikeastaan vain hyvän palveluksen. Huumaus on molemminpuolinen. Hänen elämänsä on kuninkaallinen verrattuna hänen toveriensa oloon, vaikkei hän itse sitä tiedä. Sillä hänellä on jotakin mitä toisilta puuttuu — päämäärä, jonka hän tahtoo saavuttaa, maali, joka nielee koko hänen huomionsa, tuo halu tappaa minut ja toivo saada halunsa täytetyksi. Hän pelaa korkeaa peliä, Hump. En usko, että hän koskaan ennen on elänyt niin kiihkeästi, ja minä kadehdin joskus häntä koko sydämestäni, kun näen hänen raivoavan aivan hulluna intohimonsa vallassa."

"Mutta sehän on pelkuruutta!" huudahdin minä. "Teillähän on kaikki edut puolellanne."

"No, kuka meistä molemmista on suurempi pelkuri — tekö vai minä?" kysyi hän vakavasti. "Jos jotain ikävää tapahtuu, niin te hierotte sovintoa omantuntonne kanssa niin pian kuin asia teitä koskee. Jos te todellakin olisitte suuri ja tosi itseänne kohtaan, niin te pitäisitte yhtä Leachin kanssa. Mutta te pelkäätte, te pelkäätte. Te tahdotte elää. Elämä teissä vaatii elämistä, mistä hinnasta tahansa. Ja siksi te elätte alentavaa elämää, olette uskoton parhaille unelmillenne, teette syntiä surkeita pieniä periaatteitanne vastaan ja — jos helvettiä todellakin on olemassa — te kuljette suoraa päätä sinne. Pyh! Minä olen kaikista rohkein. En tee syntiä, sillä minä tottelen niitä vaatimuksia, joita elämä on minulle itselleni asettanut. Minä olen ainakin rehellinen omaa sieluani kohtaan, mutta sitä te ette ole."

Hänen sanoissaan oli oas, joka pisti. Ehkäpä yleensäkin näyttelin kovin pelkurimaista osaa. Ja mitä enemmän ajattelin tätä asiaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaati minua tekemään sitä mitä hän sanoi — liittymään Leachiin ja Johnsoniin voidaksemme tuhota hänet. Luulenpa, että juuri tässä suhteessa puritaanisten esi-isieni ankara omatunto pääsi voimaan pakottaen minua suorittamaan jotakin suurta, vieläpä hyväksymään murhan. Minä punnitsin mielessäni tätä ajatusta. Olisihan suorastaan hyvä, jos voisi vapauttaa maailman tällaisesta hirviöstä. Ihmiskunta tulisi paremmaksi ja onnellisemmaksi sen kautta, elämä muuttuisi valoisammaksi ja mieluisammaksi.

Minä mietin kauan aikaa tätä asiaa maatessani unettomana kojussani ja annoin tosiasioiden kulkea sisäisen silmäni ohi. Ja minä keskustelin Leachin ja Johnsonin kanssa yövartion aikana, jolloin Susi-Larsen oli alhaalla. Molemmat nämä miehet olivat kadottaneet kaiken toivon — Johnson oli mieleltään aivan masennuksissa, ja Leach taas oli turhanpäiten kuluttanut voimiaan ja oli nyt aivan uupunut. Mutta eräänä yönä hän tarttui minua käteen kiinni ja sanoi:

"Minä luulen, että teidän tarkoituksenne on rehellinen ja hyvä, mr van Weyden. Mutta älkää menkö askelta edemmäksi, olkaa vaiti. Älkää olko mitään huomaavinanne, hoitakaa vain työnne. Me olemme kuolemaan tuomitut, sen tiedän — mutta joka tapauksessa te voitte ehkä tehdä meille suuren palveluksen, kun me joudumme oikein suureen hätään."

Jo seuraavana päivänä, sen kauemmin sitä ei tarvittu odottaa — Wainwright-saari oli silloin jo näkyvissä — avasi Susi-Larsen suunsa ja lausui ennustuksen. Juuri sitä ennen hän oli hyökännyt Johnsonin kimppuun, ja Leach oli ahdistanut häntä, ja hän oli antanut molemmille aika selkäsaunan.

"Kyllä te tiedätte, että kerran minä otan teidät hengiltä, Leach", sanoi hän.

Leach murahti vastaan.

"Ja mitä teihin tulee, Johnson, niin ennenkuin minä olen saanut teistä valmista, olette te jo niin kyllästynyt elämään, että heittäydytte mereen. Saa nähdä, etteköhän te tee sitä…"

"Se oli vain salainen viittaus", hän lisäsi hiljaa minulle. "Lyönpä vetoa kuukauden hyyrystä, että hän ottaa sen varteen."

Minä olin toivonut, että hänen molemmat uhrinsa saisivat tilaisuuden paeta täyttäessämme vesisäiliöitämme, mutta Susi-Larsen oli valinnut viisaasti maallenousupaikan. Ghost oli puolen mailin päässä autiolta rannalta, missä pystysuorien, tuliperäisten kallioseinien välissä kuohuva joki oli uurtanut uomansa. Ei kukaan ihminen voinut kiivetä näitä jyrkänteitä ylös. Ja siellä oli Leachin ja Johnsonin pakko Susi-Larsenin valvonnan alaisina — sillä hän seurasi heidän mukanaan maihin — täyttää laivan pienet vesitynnyrit vedellä ja vierittää ne alas rantaan. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta päästä veneissä pakoon.

Harrison ja Kelly yrittivät sitä kuitenkin. He soutivat yhtä venettä, heidän tehtävänään oli kulkea laivan ja rannan väliä ja kuljettaa laivaan tynnyri kerrallansa. Juuri ennen päivällistä he olivat lähteneet laivasta tyhjä tynnyri matkassaan ja äkkiä he muuttivat suuntaa ja laskivat suoraan länteen päästäkseen sen niemen ympäri, joka erotti heidät muusta maailmasta. Toisella puolella kuohuvan veden huuhtomaa kalliota sijaitsivat japanilaisten siirtolaisten somat kylät ja hymyilevät laaksot, jotka ulottuivat syvälle saareen. Jos pakolaiset onnellisesti pääsisivät tähän turvapaikkaan, niin ei Susi-Larsen voisi heille enää mitään.

Olin nähnyt Smoken ja Hendersonin oleskelevan kannella kaiken aamupäivän ja nyt ymmärsin syyn siihen. He tähtäsivät pyssyillään ja alkoivat hiljaa ja varovasti ampua pakolaisten jälkeen. Se oli vasta oikea kylmäverisen tarkkuuden näyte. Ensin luodit lensivät veteen aivan huolettomasti veneen molemmilta puolin, mutta kun pakolaiset alkoivat soutaa kaikin voimin, osuivat luoditkin täsmällisemmin.

"Katsokaapas nyt, miten minä ammun Kellyltä oikean airon kädestä", sanoi Smoke ja tähtäsi hyvin tarkasti.

Minä tarkastelin kiikarilla ja näin hänen ampuvan aironlavan halki. Henderson seurasi toverinsa esimerkkiä, hän tähtäsi Harrisonin oikeaan airoon. Vene pyörähti ympäri. Molemmat jäljellejääneet airot murtuivat samalla tavalla. Pakolaiset yrittivät soutaa jäännöksillä, mutta nekin ammuttiin heidän käsistään. Silloin Kelly riisti laudan veneen pohjasta ja alkoi meloa sillä, mutta hän päästi sen huutaen kädestään, kun muserretun puun pirstaleet haavoittivat häntä. Nyt he luopuivat kaikista yrityksistään ja antoivat veneen ajelehtia, kunnes toinen vene, jonka Susi-Larsen oli lähettänyt heidän jälkeensä, hinasi heidät takaisin laivaan.

Myöhään iltapäivällä nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa. Lähinnä meidän tuli nyt ryhtyä hylkeitä pyytämään, ja tätä pyyntiä saattoi kestää kolme jopa neljä kuukautta. Tuo ajatus tuntui varsin synkältä, ja raskain mielin minä ryhdyin työhön. Haudan synkkä hiljaisuus näytti vallitsevan laivalla. Susi-Larsen makasi ankarassa päänsäryssä. Harrison seisoi välinpitämättömänä peräsimessä, puoleksi nojautuen siihen, ikäänkuin hänen oma painonsa olisi musertanut häntä. Kaikki muut jurottivat ja olivat ääneti. Kerran näin Kellyn istuvan kyyryssä kanssiluukun suojassa, pää polvien varassa ja käsivarret ristissä pään päällä — tuo asento ilmaisi mitä surkeinta toivottomuutta.

Johnson makasi pitkin pituuttaan kokkakannella ja tarkasteli veden kuohua laivan kokassa — ja minä ajattelin kauhulla sitä viittausta, jonka Susi-Larsen oli antanut hänelle. Luultavasti se kantaisi hedelmän. Mutta yritin kääntää hänen sairaalloiset ajatuksensa toisaalle kutsumalla hänet pois sieltä, mutta hän hymyili alakuloisesti eikä totellut minua.

Palatessani peräpuolelle tuli Leach vastaani.

"Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin, mr van Weyden", sanoi hän. "Jos te olette siksi onnellinen, että saatte palata San Franciscoon, niin tahdotteko olla ystävällinen ja ottaa selkoa Matt McCarthysta? Hän on minun vanha isäni, nähkääs. Hän asuu ylhäällä mäellä Mayfairin leipomon takana — jos kuljette suutarinverstaan ohi, jonka kaikki tuntevat niin varmaan löydätte oikean tien. Sanokaa hänelle, että olen katunut tuottaessani hänelle niin paljon huolta, sekä kaikkea muutakin pahaa, jota olen tehnyt ja — ja sitten voitte vain toivottaa puolestani, että Jumala siunaisi häntä."

Minä nyökkäsin ja vastasin: "Kyllä me kaikki palaamme San Franciscoon ja sitten lähdemme yhdessä tervehtimään Matt McCarthya."

"Minäkin tahtoisin sitä uskoa", vastasi hän ja pudisti kättäni, "mutta en voi. Susi-Larsen ottaa minut hengiltä, sen minä tiedän — enkä toivo muuta, kuin että se tapahtuisi jo pian."

Kun hän oli mennyt, huomasin, että minäkin toivoin aivan samaa. Jos sen täytyi tapahtua — niin tapahtukoon sitten niin pian kuin suinkin! Yleinen synkkämielisyys oli tarttunut minuunkin. Pahin näytti olevan välttämätöntäpä astuessani tuntikausia edestakaisin kannella tuntuivat Susi-Larsenin epämiellyttävät aatteet tarttuvan minuunkin. Mitä hyötyä kaikesta oli? Missä oli elämän suuruus, koska se niin helposti salli turmella ihmissieluja? Kun kaikki kävi ympäri, niin tämä elämä olikin vain jotakin kurjaa ja arvotonta, ja mitä pikemmin se loppui, sitä parempi.

Loppui! Siinä minä nyt seisoin nojautuneena laivan reunaan ja tuijotin kaihoisasti merelle, sillä minä olin varmasti vakuuttunut siitä, että lopulta kuitenkin vajoaisin, vajoaisin sen kylmään, vihreään helmaan, unohdukseen.

Seitsemästoista luku

Ihmeellistä kyllä ei Ghost-laivassa tapahtunut mitään erikoista, vaikka kaikki ennustivatkin onnettomuutta. Me jatkoimme matkaa luoteeseen, kunnes saavuimme Japanin rannikolle ja tapasimme suuret hyljeparvet. Nuo aavan Tyynen meren hylkeet, joista ei kukaan tietänyt mistä ne oikeastaan tulivat, kulkivat vuosittain parituspaikoilleen Beringin mereen. Ja me seurasimme niiden jäljessä pohjoiseen, tuhoten ja tappaen — viskasimme niiden nyljetyt ruumiit mereen haikalojen saaliiksi ja suolasimme nahat, jotka lopulta joutuivat kaupunkilaisnaisten hartioiden kaunistukseksi.

Se oli armotonta teurastusta — ja ainoastaan naisten tähden. Ei kukaan laivassa syönyt hylkeenlihaa eikä käyttänyt sen öljyä. Onnistuneen pyyntipäivän jälkeen oli kansi useinkin täpö täynnä nahkoja ja ruumiita ja niljakas rasvasta ja verestä — valurei'istä vuoti punaista verta — mastot, köydet ja lautakäytävät olivat veren tahraamat — ja miehet työtä tehdessään olivat kuin teurastajia — puoleksi alastomina, käsivarret ja kädet verisinä he nylkivät tappamiaan isoja merieläimiä.

Minun toimenani oli pitää laskua eläimistä, kun niitä kuljetettiin veneissä laivaan, valvoa nahan nylkemistä ja kannen puhdistamista sekä pitää huolta siitä, että kaikki asetettiin jälleen paikoilleen. Se ei ollut lainkaan mieluisaa työtä. Sekä sieluni että vatsani nousi kapinaan, ja kuitenkin oli tämä toimi sekä työnjohto minulle hyödyllistä. Se kehitti sitä vähäistä johtokykyä, mikä minulla saattoi olla, ja minä tunsin, että luonteeni karaistui, mikä oli varsin terveellistä "Sissy" van Weydenille.

Yksi asia selvisi minulle yhä enemmän, se nimittäin, etten koskaan enää voisi tulla siksi mikä olin ennen. Minun luottamukseni ja uskoni elämään oli tosin kestänyt Susi-Larsenin murhaavan arvostelun, mutta hän oli sittenkin muussa suhteessa saanut muutoksen aikaan minussa. Hän oli avannut silmäni näkemään käytännöllistä elämää, josta minulla ennen oli ollut niin vähän tietoa ja joka aina oli tuntunut minusta vastenmieliseltä. Minä olin oppinut näkemään elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli — ymmärtämään, että maailmassa oli tosiasioitakin — irtaantumaan ajatuksen maailmasta ja panemaan jonkinmoista arvoa elämän todellisille ja oleellisille puolille.

Olin enemmän kuin koskaan ennen Susi-Larsenin parissa tultuamme pyyntivesille. Sillä kun ilma oli kaunis ja me jouduimme keskelle hyljeparvea, olivat kaikki miehet veneissä, ja vain hän ja minä sekä Thomas Mugridge, jota ei oikeastaan voinut ottaa lukuun, olimme yksin laivassa. Mutta me emme olleet toimettomina. Kaikki kuusi venettä erkanivat viuhkan muodossa kuunarista, kunnes ensimmäinen tuulenpuolella ja viimeinen suojapuolella oli noin kymmenen tai kahdenkymmenen mailin päässä toisistaan, ja sen jälkeen ne sitten laskivat suoraan ulapalle, kunnes ilta pimeni tai paha ilma pakotti ne palaamaan. Sillä välin meidän täytyi pysytellä viimeisen suojanpuoleisen veneen alapuolella, jotta kaikki veneet voisivat helposti myötätuulessa palata meidän luoksemme, jos kova ilma sattuisi nousemaan.

Ei ole niinkään helppoa kahden miehen — varsinkin jos tuuli on kova — hoitaa sellaista alusta kuin Ghost on: pitää perää, tähystellä veneitä, lisätä purjeita tai vähentää niitä. Minä sain oppia paljon ja suorittamaan nopsasti työni.

Helppoa oli oppia hoitamaan peräsintä, mutta vaikeampi oli kiivetä saalinkiin ja riippua koko painollaan käsivarsien varassa kiivetessä väylingeiltä vieläkin korkeammalle. Mutta minä opin senkin ja varsin pian, sillä minun teki mieleni kunnostautua Susi-Larsenin silmissä — minä tahdoin osoittaa, että minulla oli oikeus olemassaolooni muunkin kuin vain väittelyiden perusteella. Niin, olipa aika, jolloin suorastaan nautin saadessani kiivetä mastoon ja pysytellä tuossa epävakavassa asennossa jalkojeni varassa, tähystellen kiikarilla merellä olevia veneitä.

Mieleeni muistuu eräs erinomaisen kaunis aamu, jolloin veneet läksivät liikkeelle hyvin varhain, ja pyssyjen pauke hiljeni ja vähitellen kokonaan vaikeni veneiden hajaantuessa meren selälle. Tuuli aivan heikosti lännestä, mutta juuri kun pääsimme viimeisen suojanpuoleisen veneen alapuolelle, tuuli tyyntyi kokonaan. Toinen toisensa jälkeen — saatoin selvästi sen erottaa maston huipusta — katosivat nuo kuusi venettä näkyvistä seuraten hylkeitä länteen päin. Me kelluimme hiljakseen tyynen veden pinnalla voimatta seurata veneitä. Susi-Larsen näytti miettivältä. Ilmapuntari oli alhaalla, ja itäinen taivaanranta ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Hän tarkasteli sitä vähän väliä.

"Jos se alkaa nousta tuolta puolelta", sanoi hän, "ja jos se tulee täydellä voimalla ja ajaa meidät veneiden yläpuolelle, niin luultavasti muutamat makuukopit kadottavat asukkaansa".

Kello yhdentoista seuduilla meri oli peilikirkas. Päivällisen aikaan kuumuus oli sietämätön, vaikka olimmekin varsin kaukana pohjoisessa. Ei vähintäkään raitista tuulenhenkeä. Ilma oli vain painostava ja raskas, oikea "maanjäristysilma", niinkuin vanhoilla kalifornialaisilla oli tapana sanoa. Siinä oli jotakin peloittavaa ja uhkaavaa, ja mieleen nousi outo aavistus, että jotakin pahaa oli tulossa. Hitaasti yli koko itäisen taivaanrannan kohosi pilviä, jotka nousivat ikäänkuin mustat vuoret kadotuksen kuilusta. Saattoi niin selvästi nähdä vuorensolia, rotkoja ja syvyyksiä, että vaistomaisesti tuli katsoneeksi, eikö näkyisi valkeata vaahtoa ja uurroksia siinä missä meri raivoten löi rantaa vasten. Ja kuitenkin laiva keinui aivan hiljaa, tuulta ei ollut nimeksikään.

"Sieltä ei tule vain vihuria", sanoi Susi-Larsen. "Saattepa nähdä, että itse vanha luonto-emo siitä vielä nousee ja alkaa ulvoa voimainsa takaa — ja sitten meillä on tiukka työ edessä, Hump, jos tahdomme saada edes puolet veneistämme korjuun. Parasta että lähdette irroittamaan latvapurjetta."

"Mutta mitäs jos kova ilma nyt nousee ja me olemme vain kahden täällä?" sanoin minä hiukan vastustelevalla äänellä.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme ensimmäisiä tuulenpuuskia ja laskea veneittemme läheisyyteen ennenkuin purjeemme repeytyvät. Sitten en vastaa enää mistään. Kyllä mastot kestävät, ja me molemmat myöskin, mutta kovaa työtä siinä kysytään."

Ilma oli yhä yhtä tyyni. Me söimme päivällistä — minä suoritin sen hyvin nopeasti ajatellessani kahdeksaatoista miestämme kaukana meren selällä ja suuria pilvivuoria, jotka lähestymistään lähestyivät. Susi-Larsen ei näyttänyt kuitenkaan olevan levoton, vaikka huomasinkin palatessamme kannelle, että hänen sieraimensa hiukan värähtelivät ja että hänen liikkeensä olivat tavallista reippaammat. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, niiden piirteet kovettuneet, ja sittenkin hänen silmänsä loistivat — sinä päivänä ne olivat väriltään siniset, kirkkaansiniset — ja niiden välke oli ihmeellisen kirkas ja säteilevä. Minä huomasin kummakseni, että hän varmaan tunsi jonkinlaista julmaa iloa, että hän iloitsi taistelusta, joka juuri oli tulossa, että häntä viehätti se tieto, että vähän ajan kuluttua koittaisi suuri hetki, jolloin elämän tulvavesi kuohuisi kaikkein korkeimmilleen.

Kerran — tietämättä sitä itsekään tai huomaamatta, että minä sen kuulin — hän naurahti ääneensä, uhmailevasti ja ivallisesti lähestyvälle myrskylle. Milloin tahansa voin nähdä hänet seisovan siinä ikäänkuin kääpiön Tuhannen ja yhden yön hirvittävän henkiolennon edessä. Hän uhmaili kohtaloa eikä tuntenut vähintäkään pelkoa.

Hän meni keittiöön. "Kun olette pessyt vatinne ja pannunne, Cooky, teitä tarvitaan kannella. Pitäkää varanne, kun kutsun teitä."

"Hump", sanoi hän huomatessaan, että tuijotin häneen aivan kuin lumottuna, "tämä on nyt joka tapauksessa toista kuin whiskyn juonti — ja jotakin muuta kuin teidän Omarinne kokemukset. Minun mielestäni hän sittenkin eli vain puolinaista elämää."

Läntinen taivaanpuolisko oli nyt myöskin peittynyt pilveen. Aurinko oli himmennyt ja kadonnut näkyvistä. Kello oli kaksi päivällä, ja aavemainen hämärä, jota silloin tällöin purppurainen hohde punasi, oli laskeutunut merelle. Tässä purppuranhohteessa loistivat ja hehkuivat Susi-Larsenin kasvot, ja kiihtyneen mielikuvitukseni vallassa olin näkevinäni sädekehän hänen päänsä ympärillä. Me lepäsimme luonnottoman hiljaisuuden helmassa, jota vastoin kaikkialla ympärillämme luonto näytti valmistuvan myrskyyn. Tukahduttava kuumuus oli käynyt aivan sietämättömäksi. Suuria hikihelmiä pusertui otsastani esiin, ja tunsin niiden valuvan alas nenäni vartta myöten. Olin vähällä mennä tainnoksiin ja tavoittelin laivan reunakaidetta nojautuakseni siihen.

Juuri samassa tunsin hiukan tuulenhenkeä. Se lähestyi idästä ja kiiti ohitsemme kuin kuiskaus. Veltot purjeet eivät liikahtaneet vähääkään, ja kuitenkin oli tuuli hiukan vilvoittanut kasvojani.

"Cooky!" huusi Susi-Larsen hillityllä äänellä. Thomas Mugridge käänsi tuskaiset ja pelästyneet kasvonsa häneen. "Siirtäkää puomi toiselle puolelle, ja kun purje pyrkii yli, niin päästäkää se menemään ja katsokaa, että köydet ovat kunnossa. Jos olette huolimaton, niin voitte luottaa siihen, että se myös on teidän viimeinen työnne tässä maailmassa. Ymmärrättekö? — Mr van Weyden, auttakaa keulapurjeita toiselle puolen. Ja sitten ylös latvapurjeisiin, nostakaa ne niin pian kuin vain voitte — mitä nopeammin toimitte, sitä helpommin se käy. Ja jollei Cooky pidä kiirettä, niin iskekää nyrkillä häntä otsaan."

Huomasin ilokseni, ettei hän uhkaillut minua antaessaan käskyjään. Laiva oli kääntynyt suoraan luoteiseen, ja hän aikoi käyttää hyväkseen ensimmäistä tuulenpuuskaa.

"Vihuri tulee tältä puolen", hän selitti minulle. "Ja veneet kulkivat hiukan etelää kohden kuullessamme viimeiset laukaukset."

Hän kääntyi ympäri ja astui perälle peräsimen luo. Minä astuin kokkaan ja asetuin kokkapurjeen ääreen. Sitten humahti uusi, suhahtava kuiskaus ilman halki ja jälleen toinen. Purjeet liikahtivat hiukan.

"Jumalan kiitos, ettei se tulla tupsahda täydellä voimalla, mr van Weyden!" huudahti Mugridge innoissaan.

Ja minäkin olin todellakin kiitollinen, sillä olin jo oppinut sen verran, että tiesin, miten sellaisessa tapauksessa saattoi käydä, kun kaikki purjeet olivat ylhäällä. Tuulen humisevat kuiskaukset muuttuivat puhalluksiksi ja töytäyksiksi, purjeet pullistuivat ja Ghost alkoi liikkua. Susi-Larsen väänsi kiivaasti peräsintä vasemmalle, ja me aloimme laskea myötätuuleen. Tuuli tuli nyt suoraan perästä, se kohisi ja puhkui yhä voimakkaammin, ja purjeeni tömisivät hauskasti. En nähnyt mitä muualla tapahtui, mutta tunsin laivan lipuvan ja kallistuvan, kun tuuli painollaan siirsi keulapurjeen ja isonpurjeen toiselle puolelle. Minulla oli täysi työ hoitaessani jaakaria, kliivaria ja haruspurjeita, ja kun olin suorittanut tämän työni, kiiti Ghost täydellä vauhdilla ja myötätuulessa lounaista kohti, kaikki purjeet pullollaan. Vetämättä henkeä, vaikka sydämeni tykyttikin kuin vasara ponnistuksen jälkeen, kiiruhdin ylös latvapurjeeseen, ja ennenkuin tuuli oli liiaksi yltynyt, saimme ne kunnolla ylös. Sitten läksin perälle saadakseni lisäkäskyjä.

Susi-Larsen nyökkäsi tyytyväisenä ja jätti peräsimen minun hoitooni. Tuulen voima yhä yltyi ja meri alkoi lainehtia. Minä pidin perää noin tunnin verran, ja hetki hetkeltä työni kävi yhä raskaammaksi. En ollut ennen hoitanut peräsintä näin kovassa kulussa.

"Kiivetkää mastoon ja tähystäkää kiikarilla veneitämme. Me kuljimme aikaisemmin kymmenen solmuvälin vauhdilla, nyt kiidämme jo kahden- tai kolmentoista. Tämä vanha tyttö näyttää, mihin se kelpaa!"

Minä kiipesin vain etumaiseen saalinkiin, noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen. Tarkastellessani autiota vedenpintaa minulle selvisi, että meidän oli toimittava hyvin nopeasti, jos tahdoimme pelastaa veneemme. Nähdessäni miten meri vyöryi, epäilin, tokko ainoatakaan venettä oli enää tallella — tuntui aivan mahdottomalta, että kehno vene voisi vastustaa niin ääretöntä tuulen ja aaltojen voimaa.

En voinut tuntea tuulen koko voimaa, sillä kuljimme myötätuulessa. Mutta korkealta paikaltani katselin alas laivaan, ikäänkuin olisin ollut sen ulkopuolella. Näin Ghostin rajaviivojen selvästi erottuvan kuohuvasta merestä, jota kuunari kynti kuin jokin elävä olento. Väliin se kohosi ylös ja halkaisi suunnattoman aallon, jolloin tuulenpuoleinen parras katosi näkyvistä ja kuohuva valtameri vyöryi kannen yli aina laivaluukkuja myöten. Sellaisena hetkenä, laivan kiivaasti kiikkuessa, heiluin edestakaisin ilmassa niin kauhealla vauhdilla, kuin olisin riippunut äärettömän pendelin päässä, joka pahimmin kiikkuessaan heilahti seitsemänkymmenen jalan kaaressa, jollei enemmänkin. Kerran tuossa huimaavassa vauhdissa minut valtasi pelko, ja hetken aikaa pidin kiinni käsin ja jaloin, sillä olin niin pyörällä päästäni ja vapisin niin pahasti, etten voinut tähystellä merelle enkä nähdä muuta alapuolellani kuin kuohuvaa vettä, joka uhkasi niellä Ghostin kitaansa.

Mutta ajatellessani merimiehiämme rohkaisin jälleen mieleni ja tähystellessäni eteeni unohdin kokonaan pelkoni. Kokonaiseen tuntiin en voinut nähdä mitään autiolla, kuohuvalla vedenpinnalla. Mutta äkkiä tunkeutui harhaileva auringonsäde esiin ja valoi hopeaansa valtameren ärjyvälle pinnalle, ja samassa huomasin pienen mustan pilkun, joka silmänräpäyksen ajan kohosi ilmaan ja taas katosi. Odotin kärsivällisesti. Taaskin pieni musta pilkku ilmestyi keskelle hopeahohdetta. En yrittänytkään huutaa Susi-Larsenille, mutta ilmoitin hänelle keksintöni heiluttamalla kättäni. Hän muutti heti suuntaa, ja minä annoin merkin, kun musta pilkku oli suoraan edessämme.

Pilkku suureni suurenemistaan — se kasvoi niin nopeasti, että vasta sen nähdessäni käsitin, kuinka äärettömällä vauhdilla me kuljimme. Susi-Larsen antoi minulle merkin, että laskeutuisin alas, ja seisoessani hänen vieressään hän neuvoi, miten alus oli pantava piihin.

"Valmistautukaa siihen, että koko helvetti voi milloin tahansa päästä valloilleen", varoitti hän, "mutta älkää välittäkö siitä. Teidän velvollisuutenne on hoitaa työtänne ja katsoa, että Cooky seisoo paikallansa."

Minun onnistui päästä kokkaan. Yhdentekevää mitä puolta kulki, sillä laivan molemmat partaat painuivat vuorotellen veden alle. Sanottuani Thomas Mugridgelle, mitä hänen tuli tehdä, kiipesin pari jalkaa köysitikapuita ylös. Vene oli nyt hyvin lähellä, ja minä saatoin selvästi nähdä, että se ajelehti tuulen mukana ja veti perässään mastoa ja purjeita, jotka nyt tekivät ajoankkurin virkaa. Kaikki kolme miestä olivat hengissä. Jokainen aalto peitti heidät näkyvistäni, ja pelolla ja tuskalla odotin, että he katoaisivat ikuisiksi ajoiksi. Mutta vene kohosikin jälleen vaahtoavan myrskyn keskeltä, kokka korkealla ilmassa, niin että saatoin nähdä koko sen märän ja mustan pohjan, aivan kuin se olisi seisonut pystyssä. Vilahdukselta näin nuo kolme miestäkin, jotka hurjasti viskasivat vettä veneestä pohjattomaan syvyyteen, kokka suoraan alaspäin kääntyneenä ja perä melkein pystysuoraan ilmassa. Joka kerta kun vene jälleen tuli näkyviin tuntui se mielestäni oikealta ihmeeltä.

Äkkiä Ghost muutti suuntaa, laski loitommalle, ja mieleeni iski se kauhea ajatus, että Susi-Larsen ehkä oli luopunut aikeestaan pelastaa nuo onnettomat. Mutta sitten käsitin, että hän valmistautui kiertämään, ja laskimme nyt aivan vasten tuulta, ja vene oli kaukana meistä toisella puolellamme. Kuunari hiljensi äkkiä vauhtiaan, hetken se seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten vauhti taas yltyi — laiva kääntyi tuuleen.

Tuuli tarttui nyt purjeihin täydellä voimalla, jota tähän saakka olimme voineet välttää. Onnettomuudeksi käännyin tyhmyydessäni vasten tuulta. Se kohosi eteeni kuin muuri ja täytti keuhkoni ilmalla, jota en saanut jälleen puristetuksi ulos. Ja haukkoessani henkeä ja ollessani tukehtumaisillani näin suuren vesipylvään kohoavan pääni yläpuolella juuri kun Ghost kallistui toiselle laidalleen ja nousi korkealle tuuleen. Käännyin sivulle, vedin henkeäni ja katsoin jälleen taakseni. Aalto oli korkeampi kuin laiva; auringonsäteet kimalsivat sen vaahtoavassa huipussa ja läpinäkyvän vihertävän veden läpi näin maidonvalkean vaahdon vyöryvän.

Ja sitten se tuli — hornan henget olivat nyt valloillaan ja kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tunsin iskun, joka aivan musersi ja lamautti minut — tuo isku ei sattunut mihinkään ja kuitenkin joka paikkaan. Se riuhtaisi minut irti siitä tuesta, johon olin tarttunut kiinni, ja vei minut veden valtaan, ja äkkiä päähäni iski ajatus, että hirveintä olisi varmaan tulla siten lakaistuksi meren syvyyteen. Vähän väliä ruumiini kolahti ja pyörähti ympäri, ikäänkuin se vaistomaisesti olisi ajautunut eteenpäin, ja kun en enää voinut pidättää hengitystäni, sain kitkerää suolavettä keuhkoni täyteen. Mutta koko ajan yksi ajatus kiersi aivoissani — kliivari oli siirrettävä tuulen puolelle. En pelännyt kuolemaa. Olin aivan varma siitä, että kaikki jollakin ihmeellisellä tavalla päättyisi hyvin. Ja kun minun sekavissa aivoissani selveni se ajatus, että minun tuli panna täytäntöön Susi-Larsenin käskyt, olin näkevinäni hänet peräsimen ääressä keskellä raivoavaa myrskyä, uhmaillen rajuilmankin voimaa.

Minä iskin luultavasti pääni parraskaidetta vasten, vedin henkeä, ja keuhkoni täyttyivät jälleen ilmalla. Koetin nousta pystyyn, mutta löin taaskin pääni ja vaivuin jälleen käsieni ja polvieni varaan. Vesi oli kuljettanut minut aivan kanssin ovelle. Ryömiessäni eteenpäin nelinkontin kolahdin Thomas Mugridgeen, joka makasi valittaen maassa. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin. Minun täytyi siirtää kliivari toiselle puolelle.

Päästyäni kannelle tuntui aivan kuin maailmanloppu olisi tullut. Kaikkialla puuosat ja metalli ja purjeet paukkuivat ja narisivat, Ghost oli murskautua rikki. Keulapurje ja keulamärssypurje oli repeytynyt säpäleiksi, ja raskas puomi murskautui. Ilmassa lenteli pirstaleita, irtaantuneet köydet kiemurtelivat ja sähisivät kuin käärmeet, ja keulapurjeen kahveli putosi alas keskelle sekasortoa.

Se suhahti varmaan aivan läheltä ohitseni, koska se yllytti minut toimeen. Ehkäpä meidän tilamme ei sittenkään ollut aivan toivoton. Mieleeni muistui Susi-Larsenin varoitus.

Hän oli odottanut, että helvetti alkaisi raivota, nyt se oli tapahtunut. Missä hän oli? Minä näin hänet nyt ison jalusnuoran kimpussa, hän hilasi sitä jättiläisvoimin kuunarin perän kohotessa korkealle ilmaan ja hänen vartalonsa kuvastuessa ohikiitävää valkeaa vaahtoa vasten. Kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin — kokonaisen kadotuksen ja sekasorron maailman — olin ehtinyt nähdä ja kuulla niin lyhyessä ajassa kuin viidessätoista sekunnissa.

En malttanut tarkastaa, mihin pieni vene oli joutunut, vaan tartuin kiireimmän kautta kliivarin jalusnuoraan. Purje oli nyt alkanut elää, kovasti paukkuen se vuoroin pullistui ja taas velttoni, mutta kiristäen nuoraa kaikin voimin joka kerta, kun purje paukkui, sain sen hitaasti vetäytymään paikalleen. Sellaista työtä minä osasin suorittaa, ja minä tein parastani. Minä hilasin ja vedin, kunnes veri vuoti sormenpäistäni, ja ollessani tässä toimessa halkesi sekä jaakari että haruspurje ukkosen jyrinällä ja hajosi tuuleen.

Minä hilasin ja vedin yhä edelleen, ja vihdoin nuora alkoikin helpommin juosta. Sitten Susi-Larsen tuli avuksi ja hilasi loput yksin minun kääriessäni kokoon irrallaan olevan pään.

"Kiinnittäkää!" komensi hän. "Ja tulkaa tänne!"

Seuratessani hänen jäljissään huomasin, että laiva oli taas jonkinmoisessa järjestyksessä, vaikka hävitys olikin ollut hirveä. Ghost oli pantu piihin. Vielä se kykeni työhön. Vaikka muut purjeet olivatkin repaleina niin kliivari — se oli pakattu vastatuuleen — ja hankamyötäiseen kinnattu isopurje pitivät puoliansa, ja kuunari oli käyttökelpoinen raivoavassa rajuilmassa.

Minä tähystelin nyt venettä sillä välin kun Susi-Larsen selvitteli venetaljoja, ja minä näin suunnattoman aallon nostavan veneen ylös tuulen alla vain parinkymmenen jalan päässä meistä! Ja niin täsmällisesti Susi-Larsen oli tehnyt laskunsa, että me ajauduimme aivan kauniisti sitä kohti, ei ollut enää muuta tehtävää kuin kiinnittää taljat koukuilla veneen molempiin päihin ja hilata se ylös laivaan. Mutta sitä ei ollut kuitenkaan yhtä helppo tehdä kuin sanoa.

Kokassa istui Kerfoot, Ufti-Ufti oli perässä ja Kelly keskituhdolla. Ajautuessamme lähemmäksi kohosi vene aallon harjalle, jota vastoin me suistuimme niin syvälle, että näin kolmen miehen kasvot melkein yläpuolellani laivan reunan tasalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kohosimme ylös ja he vaipuivat syvälle meidän allemme. Ihme ja kumma, jollei Ghost ensi kerralla murskaisi tuota pientä alusta.

Mutta juuri oikeassa hetkessä minä viskasin taljan Uftille, samassa kun Susi-Larsen heitti omansa Kerfootille keulaan. Siinä tuokiossa olivat molemmat taljat kiinnitetyt, ja nuo kolme miestä pitivät varansa ja hyppäsivät yhtaikaa kuunariin. Kun Ghostin parras kohosi vedestä, nostettiin vene varsin mukavasti laivaan, ja ennenkuin se seuraavan kerran kallistui, me olimme asettaneet veneen ylösalaisin turvalliseen paikkaan kannelle. Huomasin että Kerfootin vasemmasta kädestä vuoti verta. Keskisormi oli jollakin tavalla musertunut. Mutta hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla, että se tuotti hänelle kipua, vaan auttoi meitä oikealla kädellään asettaessamme venettä paikoillensa.

"Kliivari toiselle puolelle, Ufti!" komensi Susi-Larsen samassa hetkessä, kun vene oli saatu korjuuseen. "Kelly tulkoon perälle, ja höllittäköön isonpurjeen nuoraa! Te, Kerfoot menette kokkaan ja katsotte, mihin Cooky on joutunut! Ja te, mr van Weyden, kiipeätte taas ylös ja raivaatte pois kaikki roskat, mitä tiellenne sattuu."

Annettuaan nämä käskyt hän harppasi jälleen perälle peräsimen luo aivan kuin tiikeri. Kiivetessäni köysitikapuita ylös Ghost laskeutui hitaasti myötätuuleen. Kun me nyt vaappuilimme laineiden lomassa ja aallot huuhtelivat kantta, ei ollut enää mitään purjeita riistettävissä. Ja kiivettyäni puolitiehen ylös saalinkiin, tuulen painaessa minua koko voimallaan rikiä vasten — joten minun olisi ollut aivan mahdoton pudota — näin, en alapuolellani, vaan melkein suorakulmaisesti ylhäältä, Ghostin kannen — laiva oli kyljellään vedessä ja sen mastot olivat yhdensuuntaiset meren kanssa. En kuitenkaan voinut nähdä sen kantta, vaan ainoastaan sen paikan, missä oletin kannen olevan, sillä se oli hautaantunut vyöryvän veden alle! Keskeltä tätä veden paljoutta kohosivat kahden maston päät, siinä kaikki. Ghost oli tällä hetkellä veden alla. Kun alus sitten vähitellen kohosi ja hirveä sivulta tuleva paino hiukan hellitti, tuli kansi jälleen näkyviin, se nousi kuin hylkeenselkä veden pintaan.

Siten kiidimme hurjasti eteenpäin aavalla merellä, minun riippuessani ylhäällä saalingissa kuin kärpänen ja tähystellessäni toisia veneitä. Puolen tunnin kuluttua näin yhden aluksen, se oli mennyt kumoon ja keinui nyt ylösalaisin laineilla. Jock Horner, paksu Louis ja Johnson pitelivät tuskissaan kiinni kaatuneesta veneestä. Sillä kertaa minä pysyttelin ylhäällä, ja Susi-Larsen sai kuunarin piihin ilman vesiryöppyä. Taljat kiinnitettiin veneeseen ja köydet viskattiin noille kolmelle miehelle, jotka kiipesivät kuin apinat laivaan. Vene musertui kuunaria vasten, kun se saatiin ylös, mutta hylky kierrettiin köydellä kiinni, sillä sen saattoi vielä korjata kuntoon.

Vielä kerran myrsky painoi Ghostin veden alle, ja niin syvälle että hetken aikaa luulin, ettei se koskaan enää voisi siitä noustakaan. Komentosiltakin, joka kuitenkin oli paljon korkeammalla kuin keskiosa laivaa, joutui yhä uudestaan veden valtaan. Sellaisina hetkinä tunsin olevani, aivan yksin Jumalan kanssa ja katselin vain sitä hävitystä, jonka hänen vihansa oli saanut aikaan. Mutta sitten komentosilta kohosi jälleen näkyviin ja samalla Susi-Larsenin leveät hartiat ja kädet, jotka lujasti ohjasivat kuunaria eteenpäin. Hän seisoi siinä kuin jokin jumalolento, halliten myrskyä, singahduttaen päällesyöksyvät vesimassat luotaan ja käyttäen niitä omiin tarkoituksiinsa. Ja mikä ihme! Mikä ihme, että heikot ihmiset saattoivat elää ja hengittää ja tehdä työtä sellaisissakin olosuhteissa ja kuljettaa noin heikkoa puusta ja purjekankaasta kokoonpantua alusta keskellä luonnonvoimien hurjaa raivoa!

Ghost kohosi jälleen syvyydestä, kansi nousi meren helmasta ja alus kiiti eteenpäin ulvovassa myrskyssä. Kello oli nyt puoli kuusi, ja puolta tuntia myöhemmin, kun viimeinenkin päivänvalo väistyi sumuisen ja uhkaavan hämärän tieltä, silmäni keksi kolmannen veneen. Sekin oli kumossa, eikä miehistöstä näkynyt ainoatakaan. Susi-Larsen toisti saman tempun kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt se ei onnistunut, ja me kuljimme veneen ohi neljänkymmenen jalan päästä.

"Se oli numero neljä!" huusi Ufti-Ufti, jonka terävät silmät olivat keksineet veneen numeron sinä lyhyenä hetkenä, jolloin alus oli kohonnut aallon harjalle.

Numero neljä oli Hendersonin vene, ja yhdessä hänen kanssaan olivat siis Hovoak ja Williams — yksi pitkämatkaisista merimiehistä — saaneet surmansa. Sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät he olleet hukkuneet. Mutta vene oli tallella, ja Susi-Larsen teki vielä rohkean yrityksen pelastaakseen sen. Olin juuri tullut alas kannelle, ja kuulin Hornerin ja Kerfootin vastustavan häntä.

"Jumalavita, en minä anna minkään myrskyn anastaa veneitäni, vaikkapa se puhaltaisi suoraan helvetistä!" huusi Susi-Larsen. Vaikka me neljä seisoimme aivan lähetysten, päät päissä kiinni, niin hänen äänensä kuulosti sittenkin aivan heikolta ja epäselvältä, ikäänkuin se olisi kajahtanut jostakin hyvin kaukaa.

"Mr van Weyden!" huusi hän, ja minä kuulin sen hiljaisena kuin kuiskauksen myrskyn läpi. "Hoitakaa kliivaria Johnsonin ja Uftin kanssa! Te muut menette perälle! Pian nyt — tai minä lähetän teidät kaikki suoraan toiseen maailmaan! Ymmärrättekö?"

Ja kun hän sitten väänsi peräsintä, ja Ghost käännähti, eivät pyyntimiehet voineet muuta kuin totella ja auttaa parhaan kykynsä mukaan. Kuinka suuri vaara oli, sen huomasin parhaiten, kun jälleen hautaannuin hyökylaineiden alle, ja pidin kynsin hampain kiinni keulamastosta. Mutta sormeni irtaantuivat ja vesi riisti minut ja heitti laidan vii. En voinut uida mutta ennenkuin ehdin vajota syvyyteen, heitti aalto minut takaisin laivaan. Voimakas käsi tarttui kiinni minuun, ja kun Ghost vihdoin taas kohosi vedestä, huomasin että sain kiittää Johnsonia pelastuksestani. Näin hänen katselevan levottomasti ympärilleen, ja huomasin, että Kelly, joka juuri viime hetkessä oli kulkenut kokkaan, ei ollut enää näkyvissä.

Kun Susi-Larsen ei tälläkään kerralla saanut venettä pelastetuksi ja koska emme enää olleet samassa asemassa kuin edellisillä kerroilla, täytyi hänen turvautua toisenlaiseen temppuun. Ja sen hän tekikin.

"Suurenmoista!" huusi Johnson korvaani, kun onnellisesti olimme suoriutuneet sitä seuraavasta vedenpaisumuksesta. Minä tiesin, ettei hänen ihastunut huudahduksensa tarkoittanut kuitenkaan Susi-Larsenia, vaan Ghostin erinomaisuutta.

Nyt oli jo niin pimeä, ettei venettä voinut enää erottaa, mutta Susi-Larsen antoi aluksen kulkea takaperin raivoavassa vedessä, ikäänkuin varma vaisto olisi johtanut häntä. Tällä kertaa me tosin vähän väliä hautaannuimme veden alle mutta aallot eivät pyyhkäisseet meitä kuitenkaan pohjattomaan kitaansa, ja me ajauduimme suoraan kumossa olevan veneen päälle, joka vahingoittui koko lailla meidän hilatessamme sen kannelle.

Nyt seurasi parin tunnin hirveä työ, ja sinä aikana me kaikki — kaksi ampujaa, kolme laivamiestä, Susi-Larsen ja minä — reivasimme ensin kliivarin ja sitten isonpurjeen. Kun sitten olimme panneet piihin, pysyi kansi jokseenkin vapaana vedestä, ja Ghost lensi ja hyppi aallon harjalta toiselle kuin korkinpalanen.

Minun sormenpäistäni vuoti verta jo työn alussakin, ja reivatessamme purjeita valuivat kyynelet silmistäni, niin kova oli tuskani. Kun työ oli tehty, olin aivan lopussa — minä vaivuin maahan kuin nainen ja vääntelin tuskissani itseäni.

Sillä välin oli Thomas Mugridge laahattu esille kuin märkä rotta kanssista, jonne hän peloissaan oli paennut. Näin, miten he retuuttivat hänet kajuuttaan ja huomasin samassa hämmästyksekseni, että keittiö oli kadonnut. Tyhjä paikka kannella ilmaisi, missä se ennen oli ollut.

Kajuutassa olivat kaikki koolla, myöskin merimiehet, ja sillä välin kuin kahvia keitettiin pienellä kamiinalla, me joimme whiskyä ja söimme laivakorppuja. Ei koskaan eläissäni ruoka ole maistunut minusta niin hyvälle. Eikä koskaan kahvi ole ollut niin maukasta. Mutta laiva heilui ja keinui niin hirveästi, etteivät edes laivamiehet voineet astua askeltakaan pitelemättä kiinni milloin mistäkin, ja monta kertaa huudettuamme: "Nyt sitä mennään!" huomasimme seisovamme yhdessä kasassa alahangan kojujen seinällä, ikäänkuin se olisi ollut laivan kansi.

"Helvettiin kaikki tähysteleminen!" kuulin Susi-Larsenin sanovan syötyämme ja juotuamme kylliksi. "Kannella ei ole mitään tekemistä. Jos meille nyt tapahtuu jotakin, niin ei sitä kuitenkaan voi auttaa. Kas niin, menkää nyt kaikki hetkeksi nukkumaan."

Laivamiehet läksivät keulapuolelle ja asettivat mennessään lyhdyt paikoilleen. Ampujat jäivät sen sijaan kajuuttaan nukkumaan, sillä varovaisinta oli olla avaamatta välikannelle johtavaa luukkua. Susi-Larsen ja minä leikkasimme Kerfootin murskaantuneen sormen pois ja ompelimme haavan umpeen. Mugridge oli koko ajan keittäessään ja tarjotessaan kahvia sekä pitäessään tulta vireillä valittanut sisäisiä vaivoja, ja nyt hän vannoi, että ainakin pari kylkiluuta oli häneltä taittunut. Me tutkimme häntä ja huomasimme, että kolme kappaletta oli mennyt poikki. Mutta hänen hoitonsa sai jäädä seuraavaan päivään, pääasiallisesti siitä syystä, että en tietänyt mitä taittuneille kylkiluille oli tehtävä, vaan minun piti ensin ottaa siitä selkoa.

"Minun mielestäni voitto ei ollut vaivan arvoinen", sanoin minä Susi-Larsenille, "kun voitimme rikkinäisen veneen Kellyn hengellä".

"Mutta Kelly ei ollut myöskään suuren arvoinen", kuului vastaus. "Hyvää yötä!"

Kaiken jälkeen mikä nyt oli tapahtunut — sormenpäitäni kivisti armottomasti ja kolme venettä oli yhä hukassa, puhumattakaan laivan hirveistä hyppäyksistä — en olisi luullut voivani nukkua. Mutta silmäni painuivat varmasti umpeen samana hetkenä, jolloin pääni vaipui tyynylle, ja olin niin väsynyt, että nukuin koko yön, sillä välin kun Ghost johdotta ja valvonnatta kamppaili myrskyssä.

Kahdeksastoista luku

Seuraavana päivänä myrskyn hiukan laantuessa, pänttäsimme päähämme, Susi-Larsen ja minä, anatomiaa ja kirurgiaa ja hoidimme Mugridgen kylkiluita. Ja kun myrsky oli kokonaan lakannut, luovaili Susi-Larsen edestakaisin sillä osalla valtamerta, jossa myrsky oli meidät yllättänyt, vaikkakin hiukan lännempänä. Sillä välin korjattiin veneitä ja valmistettiin ja pingoitettiin uusia purjeita. Me kohtasimme toisen hylkeenpyytäjäkuunarin toisensa jälkeen. Ja useimmat niistä etsivät hävinneitä veneitään. Monet olivat myös pelastaneet toisten laivojen miehiä ja veneitä. Sillä useimmat kauppalaivaston laivoista olivat olleet länsipuolella meitä, ja kun veneet hajaantuivat kukin tahollensa, ne olivat hädissään turvautuneet lähimpään apuun.

Kaksi veneistämme sekä niiden miehistö löytyi Cisco-nimisestä laivasta, ja Susi-Larsenin suureksi iloksi ja minun suureksi surukseni olivat Smoke, Nilson ja Leach San Diego-laivalla. Viiden päivän kuluttua puuttui enää neljä meidän miehistämme — Henderson, Holyoak, Williams ja Kelly — ja pyynti oli jälleen täydessä vauhdissa.

Seuratessamme hyljeparvea pohjoiseen yllättivät hirvittävät merisumut meidät. Päivä päivältä laskimme veneet veteen keskellä sumua, joka nieli ne heti kitaansa, ja me laivassa-olijat toitotimme lakkaamatta torvea ja ammuimme tykeillä joka viidestoista minuutti. Alituisesti veneet hävisivät ja löytyivät jälleen, ja seurauksena oli se, että miehet jättivät saaliinsa aina siihen kuunariin, joka kulloinkin otti ne suojaansa, kunnes ne löysivät taas oman laivansa. Mutta Susi-Larsen, joka oli menettänyt yhden veneistään, anasti — niinkuin häneltä saattoi odottaakin — ensimmäisen eksyneen veneen joka hänen tielleen sattui, ja pakotti miehistön pyydystämään hänelle, sallimatta heidän palata omaan laivaansa, kun se tuli meidän näkyviimme. Muistan, että hän ojennetuin pyssyin pakotti hylkeenampujan ja hänen molemmat seuralaisensa piiloutumaan kannen alle, kun heidän kapteeninsa kulki aivan meidän ohitsemme ja kysyi, olimmeko nähneet hänen miehiänsä.

Thomas Mugridge, joka niin ihmeen itsepäisesti pysyi hengissä, kulki taaskin ontuen paikasta toiseen ja hoiti kaksinkertaista tointaan kokkina ja passarina. Johnsonia ja Leachia kiusattiin ja lyötiin yhtä paljon kuin ennenkin, ja he odottivat vain, että he heittäisivät henkensä heti pyyntiajan loputtua, ja toiset viettivät oikeaa koiranelämää, sillä heidän armoton herransa ja isäntänsä kohteli heitä aivan kuin koiria. Mitä Susi-Larseniin ja minuun tuli, elimme me varsin ystävällisissä väleissä, vaikken voinutkaan kokonaan irtaantua siitä ajatuksesta, että minun velvollisuuteni olisi ollut tappaa hänet. Hän suorastaan lumosi minut, ja minä pelkäsin häntä suunnattomasti. Minun oli myös mahdoton ajatella häntä kuolleena edessäni. Hänessä oli jonkinmoista kestävyyttä, ikäänkuin hän ikuisesti pysyisi nuorena, ja tämä seikka esti kaiken muun mahdollisuuden. En voinut ajatella häntä muuten kuin alituisesti elävänä — käskevänä, taistelevana ja tuhoavana, ikuisesti elävänä.

Yksi hänen huvituksistansa oli se, että kun me olimme keskellä hyljeparvea ja meri raivosi niin kovasti, ettemme voineet laskea veneitä ulos, hän otti mukaansa pari soutajaa ja perämiehen ja läksi itse pyyntiin. Hän oli taitava ampuja ja toi mukanaan joukon nahkoja, vaikka ei ollutkaan mitään pyyntimahdollisuutta, niinkuin hylkeenampujat väittivät. Hänen suurin huvinsa näytti olevan antautua hengenvaaraan ja taistella henkensä puolesta tavattomilla voimilla.

Minä perehdyin yhä enemmän merimiesammattiin, ja eräänä päivänä — sellaista tapahtui varsin harvoin — sain ohjata Ghostia aivan yksin ja nostaa itse veneet laivaan. Susi-Larsen makasi päänsäryssään, ja minä seisoin peräsimessä aamusta iltaan, purjehdin keskellä valtamerta viimeisen suojanpuoleisen veneen jäljessä, panin piihin ja nostin kaikki veneet laivaan saamatta pienintäkään käskyä tai neuvoa Susi-Larsenilta.

Silloin tällöin pieni myrskykin yllätti meidät, sillä me olimme nyt saapuneet kosteaan ja myrskyiseen seutuun, ja kesäkuun keskipaikkeilla kohtasi meidät vihurimyrsky, jota en hevillä voi unohtaa, sillä se vaikutti suuren muutoksen minun elämässäni. Olimme varmaan aivan keskellä myrskypyörrettä, ja Susi-Larsen koetti päästä sitä pakoon laskemalla etelään päin, reivattuaan kokkapurjeen ja laskettuaan vihdoin kaikki purjeet alas. En ollut koskaan voinut kuvailla mielessäni sellaista aallokkoa. Ne laineet, jotka ennen olivat vyöryneet ympärillämme ja ylitsemme, eivät olleet mitään näihin verraten, sillä näiden harjat olivat puolen mailin päässä toisistaan ja kohosivat mastojemmekin yli. Ne olivat niin jättiläismäisiä, ettei Susi-Larsen uskaltanut panna piihin, vaikka me ajauduimmekin kauaksi etelään ja etenimme yhä enemmän hyljeparvesta.

Olimme varmaan joutuneet sille reitille, jota höyrylaivat kulkevat Tyynellä merellä, kun tuppurituuli lakkasi, ja pyyntimiesten suureksi iloksi huomasimme olevamme keskellä hyljeparvea — se oli toinen, jonkinmoinen jälkiparvi, joka heidän selitystensä mukaan oli jotakin hyvin tavatonta. Heti paikalla laskettiin veneet vesille, ja kaiken päivää kesti ampumista ja teurastusta.

Illan suussa Leach seisoi lähellä minua. Olin juuri merkinnyt muistiin viimeisen saliin, jonka viimeinen vene oli tuonut mukanaan, kun hän pimeässä lähestyi minua ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Voitteko sanoa, mr van Weyden, kuinka kaukana on ranta ja missä suunnassa on Yokohama?"

Sydämeni tykytti ilosta, sillä tiesin, mitä hänellä oli mielessä, ja minä annoin hänelle tarvittavat tiedot: luoteessa, viidensadan mailin päässä.

"Kiitos, herra", sanoi hän ja katosi pimeyteen.

Seuraavana päivänä oli vene numero kolme kadonnut ja sen keralla Leach ja Johnson. Myöskin olivat kaikkien muiden veneiden vesisäiliöt ja ruokalaatikot kadonneet sekä molempien karanneiden vuoteet ja matkalaukut. Susi-Larsen oli raivoissaan. Hän lisäsi purjeita, laski luodetta kohti ja lähetti kaksi pyyntimiestä tähystelemään mastoihin; itse hän kulki kuin ärtyisä jalopeura kannella edestakaisin. Hän tiesi liiankin hyvin, että minä suosin molempia karanneita, ja siksi hän ei lähettänyt minua tähystelemään.

Tuuli oli hyvä, mutta oikullinen, ja yhtä helppoa oli etsiä nuppineulaa heinätukosta kuin saavuttaa pientä venettä tällä aavalla sinisellä ulapalla. Mutta hän antoi Ghostin kulkea täyttä vauhtia ehtiäkseen karkulaisten ja rannikon väliin. Kun hän oletti päässeensä niin kauaksi, alkoi hän luovia edestakaisin sillä kohdalla, josta hän luuli heidän kulkevan.

Kolmannen päivän aamulla, heti kahdeksan soiton jälkeen, huusi Smoke tähystyspaikaltaan, että vene oli näkyvissä. Kaikki miehet seisoivat reelingissä. Tuuli puhalsi puskemalla lännestä, se näytti yhä vahvenevan ja tasaantuvan — ja suojapuolella, keskellä värähtelevää nousevan auringon hopeahohdetta, näkyi musta pilkku, joka vuoroin loisti, vuoroin taas katosi.

Me laskimme sitä kohti. Sydämeni oli raskas kuin lyijy. Olin aivan sairas jännityksestä, ja kun näin riemuitsevan ilmeen Susi-Larsenin kasvoilla, niin musteni kaikki silmissäni ja töintuskin sain hillityksi itseni, etten hyökännyt hänen kimppuunsa. Olin niin hermostunut ajatellessani mikä vaara uhkasi Leachia ja Johnsonia, että jouduin aivan pois suunniltani. Minä tiedän vain, että hiivin melkein tajuttomana pyyntimiesten komeroon välikannelle ja aikoessani palata sieltä ladattu pyssy kädessäni, kuulin hämmästyneen äänen huutavan:

"Heitä on viisi veneessä!"

Nojauduin portaiden kaidepuihin, vapisten koko ruumiiltani, ja kuulin, että toisetkin vakuuttivat samaa. Polveni pettivät ja minä vaivuin maahan, mutta tultuani jälleen tajuntaani huomasin kauhistuksekseni mitä olin aikonut tehdä. Kiitollisena laskin pyssyn kädestäni ja hiivin takaisin kannelle.

Ei kukaan ollut huomannut poissaoloani. Vene oli nyt siksi lähellä, että saatoin huomata, että se oli liian iso ollakseen hylkeenpyyntivene, ja toista muotoakin se oli. Lähestyessämme toisiamme laskettiin veneessä purjeet alas, airot vedettiin sisään, ja miehet näyttivät odottavan, että pysäyttäisimme laivan ja ottaisimme heidät alukseen.

Smoke joka oli nyt tullut alas kannelle ja seisoi minun vieressäni, alkoi nauraa omituisella tavalla. Minä katsoin kysyvästi häneen.

"Onko mokomaa nähty!" naureskeli hän.

"Mikä on hätänä?" kysyin minä.

Hän naurahti taaskin. "Ettekö näe tuolla perällä, katsokaahan, veneen pohjalla? En koskaan enää ammu ainoatakaan laukausta, jollei tuo tuossa ole nainen!"

Minä katsoin tarkemmin, mutta en ollut varma asiasta, ennenkuin kuulin samat sanat toistenkin suusta. Veneessä oli neljä miestä, ja viides epäilemättä oli nainen. Me olimme kaikki muut kovin innoissamme paitsi Susi-Larsen, joka varmaan oli suutuksissaan siitä, ettei vene ollut hänen omansa eikä hän siis ollutkaan saanut käsiinsä molempia vihansa uhreja.

Me suoritimme tavalliset manööverimme päästäksemme tuulen yläpuolelle. Kun se oli tehty, laskettiin veneessä airot jälleen veteen ja vene lähestyi sivuttain laivan kylkeä. Nyt vasta näin selvästi viidennen henkilön veneessä. Nainen oli käärittynä pitkään matkaturkkiin, sillä aamu oli harmaa ja kylmä, ja minä erotin vain hänen kasvonsa ja hänen tuuhean vaaleanruskean tukkansa merimieslakin alta, joka hänellä oli päässä. Silmät olivat suuret, ruskeat ja loistavat, suu lempeä ja tunteellinen ja kasvojen muoto soikea, mutta aurinko ja suolainen tuuli oli polttanut ne melkein kuparinruskeiksi.

Minusta tuntui, kuin hän olisi ollut kotoisin jostakin muusta maailmasta. Hän herätti minussa jonkinlaisen kalvavan kaipuun, sellaisen kuin ihminen tuntee kuollessaan nälkään. Mutta enhän myöskään ollut nähnyt ainoatakaan naista pitkään aikaan. Tiedän, että seisoin siinä syvän ihmetyksen vallassa, melkein kuin jonkinmoisessa huumeessa — tuollainenko siis oli nainen? — ja minä unohdin kokonaan perämiesvelvollisuuteni enkä koettanut vähimmälläkään tavalla auttaa heitä laivaan. Sillä kun yksi miehistä nosti hänet käsivarrelleen ja laski hänet Susi-Larsenin syliin, katsoi hän uteliaasti meitä silmiin ja hymyili niin suloisesti ja iloisesti kuin vain nainen voi hymyillä — enhän ollut nähnyt ainoankaan naisen hymyilevän niin pitkään aikaan, joten olen suorastaan unohtanut, että sellaista hymyä oli olemassakaan.

"Mr van Weyden!"

Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut jälleen tajuntaani.

"Saattakaa nainen alas ja järjestäkää siellä kaikki niin mukavaksi kuin suinkin! Laittakaa vasemmanpuoleinen tyhjä koju kuntoon häntä varten. Cooky voi sen tehdä. Ja hoitakaa hänen ahavoituneita kasvojansa. Ne näyttävät varsin pahalta."

Hän käänti nopeasti meistä pois ja kyseli yhtä ja toista vastatulleilta miehiltä. Heidän veneensä oli joutunut tuuliajolle; olipa se oikea häpeä, arveli yksi miehistä, kun Yokohama oli siksi lähellä.

Minä tunsin omituista arkuutta tätä naista kohtaan, jonka saatoin nyt perälle. Ja minä olin varsin kömpelökin. Minusta tuntui, että nyt vasta ensi kerran huomasin, miten hieno ja heikko olento nainen on, ja kun tartuin hänen käsivarteensa kiinni, auttaakseni häntä alas portaita, ihmetytti minua kuinka pehmeä ja hento se oli. Hän oli yhtä hento ja hienoluinen kuin muutkin naiset, mutta minun silmissäni hän oli niin hieno ja ilmava, että pelkäsin hänen käsivartensa murtuvan minun käsissäni. Minä kerron kaiken tämän aivan peittelemättä osoittaakseni, minkä vaikutuksen nainen yleensä ja Maud Brewster erityisesti teki minuun pitkän kieltäytymisaikani jälkeen.

"Ei minun tähteni tarvitse niin paljon vaivaa nähdä", vastusteli hän kun olin sijoittanut hänet Susi-Larsenin omaan nojatuoliin, jonka olin tuonut hänen hytistään. "Venemiehet tähystivät maata kaiken aamua, ja luulenpa, että laiva ennättää sinne jo ennen iltaa. Ettekö tekin sitä usko?"

Hänen yksinkertainen luottamuksensa siihen, mitä lähimmässä tulevaisuudessa tapahtuisi, hämmästytti minua. Miten voisin selvittää hänelle asian oikean laidan — kuinka voisin kuvailla hänelle tätä omituista miestä, joka kynti valtamerta kuin itse kohtalo — miten voisin sanoa hänelle kaiken sen, jonka oppimiseen olin tarvinnut useita kuukausia? Mutta minä vastasin rehellisesti ja suoraan.

"Jos kysymyksessä olisi joku muu kapteeni kuin meidän, niin voisin vakuuttaa, että te huomenna olette Yokohamassa. Meidän kapteenimme on omituinen mies, ja minä pyydän teitä valmistumaan vaikka mihin — ymmärrättekö? — vaikka mihin."

"Minä — minun täytyy tunnustaa, että tuskin ymmärrän mitä te tarkoitatte", sanoi hän epäröiden, ja hänen silmissään kuvastui hämmästynyt, mutta kaikkea muuta kuin pelokas ilme. "Enkö ole oikeassa olettaessani että haaksirikkoutuneille osoitetaan aina niin paljon myötätuntoa kuin suinkin? Eihän se olisi suurikaan asia, kun me nyt kerran olemme siksi lähellä maata."

"Suoraan sanoen, minä en tiedä yhtään mitään", sanoin minä rohkaisevasti, "mutta tahdoin vain valmistaa teitä pahimman varalta jos se teille sattuisi. Kapteenimme on oikea peto, hornan henki, eikä voi koskaan tietää, mitä kulloinkin hänen päähänsä pistää."

Olin tulla jo aivan liikutetuksi, mutta hän keskeytti minut. —

"Ahaa — kyllä ymmärrän!" sanoi hän, ja hänen äänensä kuulosti väsyneeltä. Hänen oli varmaan vaikea ajatella. Hän oli luultavasti kovin väsynyt.

Hän ei kysynyt sen enempää, enkä minäkään sanonut mitään, vaan koetin sen sijaan seurata Susi-Larsenin käskyä ja asettaa hänelle kaikki niin mukavaksi kuin suinkin. Minä hoidin ja vaalin häntä aivan äidillisesti, hain voiteita, minä sivelin hänen ahavoitunutta ihoaan, etsin Susi-Larsenin yksityisistä kätköistä pullon portviiniä ja annoin Thomas Mugridgelle neuvoja, miten hänen tuli järjestää tyhjä hytti kuntoon.

Tuuli yltyi aivan äkkiä, Ghost kiikkui yhä kiivaammin, ja kun hytti oli saatu naiselle kuntoon, kiiti laiva hyvää kyytiä eteenpäin. Olin aivan unohtanut, että Leachia ja Johnsonia oli olemassakaan, kun äkkiä ylhäältä kannelta kajahti ukkosen ääni: "Vene, ohoi!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei tuo ääni ollut Smoken ylhäältä mastosta. Minä silmäsin haaksirikkoutuneeseen, mutta hän istui nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa, ja näytti sanomattoman väsyneeltä. Epäilin tokko hän oli kuullut huutoakaan, ja päätin, etten sallisi hänen nähdä sitä raakaa kohtausta, joka varmaan seuraisi heti, kun karkulaiset saataisiin kiinni. Hän oli uupunut. Se oli erittäin hyvä. Hän nukahtaisi varmaan sikeään uneen.

Nopeita komentosanoja kajahti kannelta sekä jalkojen töminää ja purjeiden pauketta, kun Ghost laski tuulen yläpuolelle ja kallistui toiselle sivulleen. Laivan heilahtaessa alkoi nojatuoli liukua kajuutan lattialla ja minä kiiruhdin parhaiksi apuun, jotta nainen ei kaatuisi nurin.

Hän oli niin uninen, että hän katsoi vain hämmästyneenä minuun ja kulki horjuen hyttiin, jonne minä saatoin hänet. Mugridge irvisti merkitsevästi minulle, kun käskin hänen palata työhönsä keittiöön, ja kiusatakseen minua hän kertoi suurella riemulla ampujille, miten taitava "kamarineitsyt" minä olin.

Nainen nojautui raskaasti minuun, ja luulenpa, että hän vaipui jo uneen kulkiessaan nojatuolista hyttiinsä. Huomasin sen vasta silloin, kun hän aivan velttona kaatui vuoteella kuunarin äkisti heilahtaessa toiselle sivulleen. Hän heräsi, hymyili unisena ja nukkui jälleen — ja minä jätin hänet nukkumaan, asettaen hänen ylleen vaipan ja hänen päänsä alle tyynyn, jotka olin ottanut Susi-Larsenin kojusta.

Yhdeksästoista luku

Kun tulin kannelle, oli Ghost paapuurin halsseilla ja kulki suoraan pientä venettä kohti, jonka varpapurje oli meille varsin tuttu. Kaikki miehet olivat kannella; he tiesivät, että jotakin tapahtuisi, kun Johnson ja Leach pääsisivät laivaan.

Oli neljäs vahdinvaihto. Louis tuli peräkannelle hoitamaan peräsintä. Ilma oli kostea, ja minä huomasin, että hän oli ottanut öljyvaatteet ylleen.

"Mitä nyt tulee?" kysyin minä.

"Vain pikkuinen myrsky, herra", vastasi hän, "ja hiukan sadetta sen verran vain että kiduksemme kastuvat".

"Sääli että tapasimme heidät", sanoin minä samassa kun suuri aallokko heitti Ghostin hyvän matkaa sivulle, jotta äkkiä näimme veneen edessämme.

Louis väänsi peräsintä ja käänsi laivan oikeaan suuntaan. "He eivät kuitenkaan koskaan olisi päässeet maihin, herra."

"Eivätkö todellakaan?" kysyin minä.

"Ei, herra. Tunsitteko tuon puuskan!" Vihuri oli todellakin kiepaissut kiinni laivaan, ja Louisin täytyi kääntää peräsintä, jotta laiva pysyisi tuulen alapuolella. "Enpä usko, että tunnin kuluttua on enää ainoatakaan veneen pahaista jäljellä näillä seuduin; onpa se heille oikea onnenpotkaus, että me olemme täällä ja otamme heidät korjuuseen."

Susi-Larsen tuli nyt perälle keskilaivalta, missä hän oli puhellut haaksirikosta pelastuneiden miesten kanssa. Hänen käyntinsä oli entistä enemmän kissamaisen liukas ja hänen katseensa terävä ja kirkas.

"Kolme öljykauppiasta ja yksi insinööri", sanoi hän astuessaan lähemmäksi. "Mutta kyllä me heistä merimiehiä teemme, tai ainakin soutajia. — No, mitenkä nainen jaksaa?"

En tiedä miksi, mutta tunsin ikäänkuin veitsenpistoksen sydämessäni, kun hän mainitsi häntä. Minä oletin, että se oli vain jonkinmoista typerää arkatuntoisuutta mutta en parhaalla tahdollakaan voinut irtaantua siitä tunteesta, ja kohautin siksi vain olkapäitäni.

Susi-Larsen vihelsi pilkallisesti.

"Mikä hänen nimensä sitten on?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasin minä. "Hän nukkuu. Hän oli kovin väsynyt. Minä odotin oikeastaan saavani teiltä tarkempia tietoja. Mikä laiva se oli?"

"Postihöyry", sanoi hän lyhyesti. "'City of Tokio' San Franciscosta, matkalla Yokohamaan. Joutui tuuliajolle myrskyssä. Vanha romu. Vuoti sekä ylhäältä että alhaalta kuin seula. Neljä päivää he olivat olleet tuuliajolla. Ettekö lainkaan tiedä kuka tai mikä hän on? Tyttö, naitu vai leski? Ettekö tiedä mitään?"

Hän pudisti ivallisesti päätään ja katseli nauraen minua.

"Aiotteko…", aloin minä. Vähällä olin kysyä, aikoiko hän viedä haaksirikkoutuneet Yokohamaan.

"Mitä te aiotte tehdä Johnsonille ja Leachille?"

Hän pudisti päätään. "Sitä en todellakaan tiedä, Hump. Saatuani nämä uudet tulokkaat on minulla miehiä yllinkyllin."

"Mutta he ovat varmaan saaneet aivan kyllikseen karkaamisestaan", sanoin minä. "Miksi ette voisi kohdella heitä aivan toisin kuin ennen? Ottakaa heidät laivaan ja kohdelkaa heitä hyvin. Mitä ikänä he ovatkaan tehneet, niin on heitä ärsytetty siihen."

"Minäkö olen ärsyttänyt?"

"Niin, juuri te", vastasin minä lujalla äänellä. "Ja minä tahdon varoittaa teitä, Susi-Larsen. Minä voisin ehkä unohtaa, kuinka kallis oma henkeni on minulle, ja tappaa teidät, jos te rääkkäätte liiaksi noita molempia raukkoja."

"Hyvä!" huudahti hän. "Te saatatte minut ylpeilemään teistä, Hump! Te olette tullut niin rohkeaksi, että tuumitte kostoakin. Te alatte tulla itsenäiseksi. Te pahaksi onneksi elitte ennen hyvin rauhallista elämää, mutta te alatte kehittyä, ja sen vuoksi pidän teistä entistä enemmän."

Hänen äänensä ja muotonsa muuttui. Hän näytti vakavalta. "Uskotteko te lupauksia?" kysyi hän. "Pidättekö te niitä pyhinä?"

"Tietysti", vastasin minä.

"Sitten minä ehdotan, että me teemme sopimuksen", jatkoi hän sillä hän oli täydellinen näyttelijä. "Jos minä nyt lupaan, etten tee mitään pahaa Johnsonille ja Leachille, niin lupaatteko te vastapalvelukseksi olla koettamatta ottaa minua hengiltä? — Ei silti, että pelkäisin teitä — en minä teitä pelkää", lisäsi hän nopeasti.

Saatoin tuskin uskoa korviani. Mikä häneen nyt meni?

"Suostutteko siihen?" kysyi hän kärsimättömästi.

"Kyllä suostun", vastasin minä.

Hän ojensi minulle kätensä, ja sillä välin kun minä pudistin sitä, olisin voinut vannoa, että näin pilkkaavan pirun hetken aikaa välähtävän hänen silmissään.

Me astuimme peräkannen korokkeen yli suojapuolelle. Vene oli nyt hyvin lähellä ja sen tila oli aivan epätoivoinen. Johnson piti perää ja Leach viskasi vettä. Me lähestyimme sitä nopeasti. Susi-Larsen käski Louisin kääntää laivaa hiukan, ja me laskimme veneen rinnalle noin kahdenkymmenen jalan päähän siitä. Ghost suojasi sitä tuulelta. Varpapurje lepatti höllänä, ja vene kohosi täyteen tasapainoonsa, jotta miesten täytyi muuttaa asentojaan. Veneen vauhti hiljeni, ja kun me kohosimme suunnattoman hyökyaallon harjalle, se liukui aallonpohjaan.

Samassa Leach ja Johnson katsahtivat tovereihinsa jotka olivat keräytyneet reelingin luo keskilaivalle. Ei kukaan tervehtinyt heitä. Toverit tiesivät, että he olivat kuoleman omat; heidän välillään oli syvä kuilu, joka erottaa elävät kuolleista.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat peräkannen korokkeen kohdalla, ja siinä seisoimme Susi-Larsen ja minä. Me olimme nyt laskeutumassa alas aallonpohjaan, ja he kohosivat ylös korkeuteen. Johnson katsoi minuun, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat surkastuneet ja näivettyneet. Minä huiskutin hänelle kättäni ja hän vastasi tervehdykseeni, mutta silminnähtävästi toivottomasti. Tuntui siltä, kuin hän ikipäiviksi olisi sanonut minulle jäähyväiset. En voinut nähdä Leachin katsetta, sillä hän katsoi koko ajan Susi-Larsenia samalla leppymättömällä vihalla kuin ennenkin.

Heidän veneensä oli nyt ajautunut laivan peräpuolelle. Äkkiä tuuli tarttui varpapurjeeseen ja keikautti pientä alusta niin voimakkaasti, että se oli vähällä kaatua. Valkoinen aallonharja kuohahti sen yli ja hajosi lumenvalkeaksi, tupruavaksi vaahdoksi. Sitten vene joka oli puolillaan vettä, kohosi jälleen näkyviin, Leach ajoi vettä veneestä kaikin voimin, ja Johnson piti kalmankalpeana ja pelokkaana lujasti peräsimestä kiinni.

Susi-Larsen naurahti kovalla äänellä aivan korvani vieressä ja astui sitten laivan toiselle reunalle. Hänen olisi nyt pitänyt pysäyttää kuunari, mutta se kulkikin entiseen suuntaansa, eikä Susi-Larsen sanonut sanaakaan, ei antanut ainoatakaan viittausta. Louis seisoi levollisena peräsimessä, mutta minä huomasin, että merimiehet, jotka olivat kokoontuneet ryhmiin kokkapuolelle, katselivat meitä levottomina ja pelokkaina. Ghost kiiti yhä eteenpäin, kunnes vene eteni niin kauaksi, että se näytti enää vain pieneltä pilkulta, mutta samassa kajahti Susi-Larsenin ääni ja hän antoi laivan kääntyä.

Me kuljimme takaisin kaksi mailia tai vieläkin enemmän taistelevaa pähkinänkuorta kohti, sitten jaakari siirrettiin toiselle puolelle ja alus pysäytettiin. Hylkeenpyytäjäveneet eivät ole rakennetut luovimista varten. Ne koettelevat aina pysyä sellaisessa asennossa, että ne tuulen noustessa voivat laskea myötätuuleen laivan edellä. Mutta koko tällä autiolla lakeudella ei Leachilla ja Johnsonilla ollut muuta turvaa kuin Ghost, ja he alkoivat siis rohkeasti uhmailla vastatuulta. Kulku kävi hitaasti, sillä meri oli kovin rauhaton. Joka hetki he olivat hautaantua kuohuvien aaltojen alle. Kerta kerralta — lukemattomia kertoja — näimme veneen luovivan suunnattomien vaahtopäisten laineiden keskellä, hiljentävän vauhtiaan ja heittelehtivän kuin korkki edestakaisin.

Johnson oli erinomainen merimies, ja hän osasi yhtä hyvin hoitaa pientä venettä kuin isoa alustakin. Puolentoista tunnin kuluttua hänen veneensä oli melkein poikittain meihin ja hän laski laivan perän ohi siten, että hän varmaan seuraavalla käännöksellä voisi saavuttaa meidät.

"Vai niin, oletteko nyt muuttaneet mieltänne?" kuulin Susi-Larsenin mutisevan puoleksi itsekseen, puoleksi niille, jotka seisoivat hänen lähettyvillään. "Vai tahdotte nyt tulla laivaan. No, yrittäkäähän vain. — Laskekaa suoraan tuuleen!" hän huusi Ufti-Uftille, joka sillä välin oli tullut Louisin paikalle.

Toinen komento seurasi nyt toistaan. Kun kuunari laski tuuleen, hellitettiin purjeiden köysiä. Me kiidimme nyt eteenpäin myötätuulessa, ja sillä välin Johnson arkailematta hellitti köysiään ja laski suoraan meitä kohti noin sadan jalan etäisyydestä. Susi-Larsen nauroi ääneensä ja viitaten kädellään käski heidän seurata jäljessä. Hänen tarkoituksensa varmaan oli pitää heitä pilkkanaan — luulen, että hän tahtoi antaa heille pienen opetuksen selkäsaunan asemesta. Mutta tämä opetus oli vaarallinen, sillä kehno vene oli joka hetki vaarassa kaatua.

Johnson laski tarkalleen veneen käänteet ja seurasi meidän jäljissämme. Hänellä ei ollut muuta valinnan varaa. Kuolema uhkasi joka taholta, milloin tahansa jokin noista monista jättiläishyökylaineista saattoi kaataa veneen ja vyöryä sen ylitse.

"Kuolemankauhu ajaa heitä eteenpäin", mutisi Louis aivan korvani juuressa, kun aioin astua kokkaan ja käskeä miesten laskea alas jaakarin ja haruspurjeen.

"Oo, hetken kuluttua hän panee piihin ja ottaa heidät laivaan", sanoin minä iloisesti. "Hän antaa heille aika läksytyksen, siinä kaikki."

Louis katsoi viekkaasti minuun. "Luuletteko todellakin?" kysyi hän.

"Aivan varmaan", vastasin minä. "Ettekö tekin usko?"

"Minäkö? Ah, minä en nykyään ajattele muuta kuin omaa nahkaani", vastasi hän. "Mutta voipa sitä ihmetellä yhtä ja toista tässä maailmassa. San Franciscossa sain aika humalan whiskystä, mutta tuo nainen, joka meillä on laivassa, on varmaan pannut teidän päänne vieläkin enemmän pyörälle. Ajatelkaapas, että minä voin nähdä, millainen vekkuli te olette!"

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyin minä, kun hän kääntyi pois iskettyään tämän nuolen.

"Mitäkö minä tarkoitin!" huudahti hän. "Ja sitä te voitte kysyä? Mitäs minun tarkoituksistani, kun on kysymys siitä, mitä Susi tarkoittaa. Minä sanoin Susi — juuri Susi."

"Tahdotteko auttaa meitä, jos jotain ikävää sattuu?" kysyin minä vaistomaisesti, sillä hänen sanansa herättivät pelkoani.

"Auttaako teitä? Vanhaa paksua Louista, häntä minä autan, ja ikävyyksiä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Me olemme vasta alussa, sen minä sanon teille — vasta aivan alussa."

"Minä en uskonut teitä sellaiseksi pelkuriksi", sanoin minä ivaten.

Hän katseli minua halveksien. "Kun en ole sormellakaan auttanut noita molempia raukkoja" — hän viittasi purjeeseen aaltojen keskellä — "niin ette voine toki luulla, että panisin henkeni alttiiksi naisen tähden, jota en ole edes nähnyt ennen kuin tänään".

Minä käännyin halveksuen pois hänestä ja astuin perälle.

"Laskekaa alas nuo latvapurjeet, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen, kun nousin peräkannen korokkeelle.

Olin aivan rauhallinen noiden molempien veneessä olevien miesten puolesta. Olihan aivan selvää, ettei Susi-Larsen tahtonut poistua kovin kauaksi heistä. Tämä ajatus antoi minulle uutta toivoa, ja läksin siis nopeasti suorittamaan saamaani käskyä. Tuskinpa ehdin avata suuni ja antaa tarpeelliset käskyt miehille, ennenkuin he hyökkäsivät nostoköysien ja alashaalaajien kimppuun tai kiipesivät ylös mastoihin. Susi-Larsen seurasi katkerasti hymyillen heidän auliuttansa.

Me jatkoimme yhä samaan suuntaan ja kun vene oli useamman mailin päässä meistä, pysäytettiin kuunari jälleen ja me jäimme odottamaan. Kaikkien silmät kiintyivät lähenevään veneeseen, yksinpä Susi-Larseninkin, mutta hän yksin koko laivalla oli täysin levollinen. Eipä edes Louis, joka tuijotti jäykästi veteen, voinut täysin hillitä kasvojansa.

Ja vene lähestyi lähestymistään, se kynti kuohuvan vihreän aineen läpi kuin elävä olento, se kohosi ja ajelehti, se viskautui yli suunnattomien hyökylaineiden tai katosi niiden taakse tullakseen jälleen näkyviin ja kohotakseen pystyyn. Näytti aivan mahdottomalta, että se voisi pelastua, mutta joka kerta huimasti hypätessään se sai suorastaan ihmeitä aikaan. Sadekuuro kulki ohitsemme, ja virtanaan vuotavasta vedestä kohosi vene esiin melkein meidän vieressämme.

"Laskekaa suoraan tuuleen!" huusi Susi-Larsen ja hyppäsi peräsimen luo, jota hän itse alkoi vääntää.

Taaskin Ghost kiiti eteenpäin myötätuulessa, ja kaksi tuntia seurasivat Johnson ja Leach meidän jäljissämme. Me pysähdyimme ja käännyimme taas myötätuuleen, ja alituisesti pieni vene kohosi ja laski aallonharjalta aallonpohjaan jäljissämme. Vene oli noin neljännesmailin päässä meistä, kun se peittyi sadekuuroon. Me emme nähneet sitä koskaan enää. Tuuli karkotti sateen, ja ilma kirkastui jälleen, mutta ei mitään purjetta näkynyt hyrskyävällä merenpinnalla. Luulin kerran veneen pohjan kiiltävän mustana valkoisen vaahdon keskellä. Siinä kaikki. Johnsonin ja Leachin taistelu henkensä puolesta oli päättynyt.

Heidän toverinsa seisoivat yhä pienissä ryhmissä keskilaivalla. Ei kukaan ollut mennyt kannen alle, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ei kukaan katsonut toinen toiseensa. Jokainen oli ikäänkuin lamautunut — tai kuin syviin ajatuksiin vaipunut, koettaen päästä selville siitä, mitä todellakin oli tapahtunut. Mutta Susi-Larsen ei suonut heille paljon ajattelemisen aikaa. Hän sanoi laivan heti kääntyvän entiselle reitilleen — tietysti hyljeparvea kohti eikä Yokohaman satamaan. Mutta miehistö ei vetänyt nuoria eikä nostanut purjeita enää minkäänlaisella innolla, ja minä kuulin heidän hiljaa kiroilevan, hiljaa ja elottomasti. Samoin ei ollut pyyntimiesten laita. Smoke, jota ei kukaan voinut vastustaa, kertoi jotakin juttua, ja he poistuivat nauraen välikannelle.

Kulkiessani keittiön ohi laivan perälle tapasin insinöörin, jonka me olimme pelastaneet. Hän oli kalmankalpea, ja hänen huulensa vapisivat.

"Hyvä Jumala — millainen laiva tämä oikeastaan on, herra", huudahti hän.

"Onhan teillä silmät ja näettehän te itse", vastasin minä melkein raa'asti tuskan ja levottomuuden vallassa.

"Entäs teidän lupauksenne?" sanoin heti sen jälkeen Susi-Larsenille.

"En koskaan aikonutkaan ottaa heitä laivaan antaessani sen lupauksen teille", vastasi hän. "Ja täytyyhän teidän myöntää, etten omin käsin ole ottanut heitä hengiltä — kaukana siitä, kaukana siitä", lisäsi hän nauraen.

En vastannut mitään. Minun oli mahdoton saada sanaakaan suustani, ja ajatukseni vain pyörivät aivoissani. Minun täytyi saada aikaa selvitellä ajatuksiani, sen tiesin. Minun täytyi vastata naisesta, joka nukkui alhaalla hytissä, minun täytyi ottaa hänet huomioon, ja ainoa selvä ajatus, joka välähti aivoissani, oli se, etten saanut tehdä mitään varomatonta jos tahdoin häntä jollakin tavalla auttaa.

Kahdeskymmenes luku

Loppuosa päivää kului levollisesti. Kun "pikkuinen myrsky oli kastanut meidän kiduksemme", tyyntyi meri. Kiivaasti keskusteltuaan Susi-Larsenin kanssa saivat sekä insinööri että nuo kolme muuta tulokasta vaatteita vaatevarastosta ja määräyksen auttaa ampujia veneissä, sitä paitsi heidän tuli olla vahdissa laivassa ja maata alhaalla kanssissa. He läksivät vastustellen alas kanssiin, mutta heidän vastaväitteensä eivät olleet äänekkäitä. Susi-Larsenin julmuus oli jo ehtinyt peloittaa heitä, ja ne surulliset tiedot, joita he saivat kanssissa, karkottivat kaiken vastustamishalun heidän mielestään.

Miss Brewster — me olimme saaneet tietää hänen nimensä insinööriltä — nukkui yhä. Illallispöydässä pyysin hylkeenampujia puhumaan hiljaisella äänellä, jotta hän ei häiriytyisi, eikä hän tullut näkyviin ennen kuin seuraavana aamuna. Olin aikonut järjestää siten, että hän saisi aterioida itsekseen, mutta siihen Susi-Larsen vastasi jyrkästi kieltäen. Kuka hän oli, jotta hän ei voisi istua samassa pöydässä muiden kanssa? kysyi hän.

Miss Brewsterin ilmestyminen pöytään tuotti monta lystikästä kohtausta. Pyyntimiehet olivat ääneti kuin myyrät. Jock Horner ja Smoke yksin eivät olleet hänestä tietävinäänkään, he katselivat häntä silloin tällöin salaa, ottivatpa vielä osaa keskusteluunkin. Toiset neljä painoivat itsepäisesti päänsä alas ja pureskelivat ahkerasti, kasvoillaan vakava ilme, korvat vain liikkuivat tahdissa leukojen kanssa, aivan kuin eläimillä.

Susi-Larsen puhui alussa hyvin vähän, hän vastasi vain, kun häntä puhuteltiin. Ei siltä, että hän olisi ollut hämillään. Kaukana siitä. Mutta tämä nainen oli aivan uusi tyyppi hänelle, kuului siihen lajiin, jota hän ei koskaan ennen ollut tutkinut, ja siksi hän oli utelias. Susi-Larsen tarkasteli häntä niin lakkaamatta, että katseensa tuskin lainkaan irtaantui hänestä, enintään seuratakseen jotakin liikettä, jonka hän teki käsillään tai hartioillaan. Minäkin tutkin häntä, ja vaikka minä ylläpidinkin keskustelua, niin olin sittenkin hiukan hämilläni, en kokonaan oma itseni. Susi-Larsen sitä vastoin ei ollut vähintäkään ymmällä, hänellä oli tavaton itseluottamus, jota ei mikään voinut häiritä; yhtä vähän hän arasteli tuota naista kuin pelkäsi myrskyä tai taistelua.

"Ja kuinka pian tulemme Yokohamaan?" kysyi miss Brewster kääntyen Susi-Larsenin puoleen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

Siinä se nyt oli, suora kysymys. Pureskelukoneet keskeyttivät työnsä, korvat lakkasivat liikkumasta, ja vaikka silmät yhä vieläkin olivat kiintyneinä lautasiin, niin jokainen odotti sittenkin uteliaasti vastausta.

"Neljän kuukauden kuluttua — tai ehkäpä kolmen, jos pyynti pian loppuu", sanoi Susi-Larsen.

Miss Brewster veti syvältä henkeään ja sanoi änkyttäen: "Minä — minä luulin — minulle oli sanottu, että me olimme vain päivän matkan päässä Yokohamasta. Siis…" Hän vaikeni ja tarkasteli kaikkia noita epämiellyttäviä kasvoja, jotka olivat hänen ympärillään ja tuijottivat itsepäisesti lautasiinsa. "Se tieto ei siis ollutkaan oikea", lisäsi hän.

"Sitä kysymystä teidän tulee pohtia mr van Weydenin kanssa", vastasi Susi-Larsen ja nyökkäsi minulle vilkuttaen leikillisesti silmiään. "Mr van Weyden on auktoriteetti, niinkuin te varmaan sanoisitte, sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat sitä, mikä on oikeaa ja väärää. Mutta voi kuitenkin sattua, että minä, joka olen vain tavallinen merimies, käsitän asian hiukan toiselta kannalta. Ehkäpä teistä on ikävä jäädä tänne, mutta meille se on suuri onni."

Larsen katsoi hymyillen häneen. Miss Brewster laski silmänsä alas, mutta kohotti ne jälleen uhmailevasti minuun. Ne kysyivät minulta sanattomasti: onko se oikein? Mutta minä ymmärsin, että minun tuli pysyä ulkopuolella koko asian, ja siksi en vastannut mitään.

"Mitä te ajattelette siitä?" kysyi hän nyt.

"Että se on ikävä teille, varsinkin, jos teillä näinä lähimpinä neljänä kuukautena on jotakin tärkeätä tehtävää. Mutta koska te sanotte, että te terveytenne tähden läksitte matkalle Japaniin, niin voin vakuuttaa teille, ettette missään voi saada parempaa ilmaa kuin tällä laivalla."

Näin hänen silmiensä säkenöivän vihasta, ja tällä kertaa oli minun vuoroni katsoa alas, sillä minä tunsin punastuvani hänen edessään. Olin antanut hänelle pelkurimaisen vastauksen, mutta mitäpä minä saatoin tehdä?

"Se oli auktoriteetin vastaus", sanoi Susi-Larsen nauraen.

Minä painoin pääni alas, ja miss Brewster oli vaiti näyttäen miettivältä.

"Ei siltä, että hän olisi paljonkaan arvoinen", jatkoi Susi-Larsen, "mutta hän on ainakin itse ihmeellisesti parantunut. Olisittepa nähnyt hänet, kun hän tuli laivaan! Sen surkeampaa ja kurjempaa ihmissuvun edustajaa ei olisi voinut ajatellakaan. Enkö ole oikeassa, Kerfoot?"

Kun tämä suoranainen kysymys tehtiin Kerfootille, säpsähti hän kauhusta ja pudotti veitsen maahan, mutta hänen onnistui sittenkin murahtaa myöntävästi.

"Mutta onhan hän myöskin kehittynyt pestessään astioita ja kuoriessaan perunoita, vai mitä, Kerfoot?"

Uusi murahdus nousi puhutellun kurkusta.

"Ja katsokaas häntä nyt! Eihän hän tosin ole lujajäntereinen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hänessä on kuitenkin lihaksia, ja sitä ei olisi voinut ennen sanoa hänestä. Hän kykenee nyt seisomaan omilla jaloillaankin. Te ette voi sitä ymmärtää nähdessänne hänet nyt, mutta alussa hän ei kyennyt siihen yhtään."

Pyyntimiehet naureskelivat salaa, mutta miss Brewster katsoi minuun myötätuntoisesti, ja tämä katse palkitsi minulle kokonaan Susi-Larsenin ilkeyden. Siitä oli todellakin niin pitkä aika, kun joku osoitti minulle myötätuntoisuutta, että mieleni aivan pehmeni, ja siitä hetkestä alkaen minä ilolla olin miss Brewsterin nöyrä orja. Mutta samalla tunsin katkeruutta Susi-Larsenia kohtaan. Hän oli ärsyttänyt minua pistopuheillaan, yllyttänyt juuri miehuudentunnettani, jonka hän väitti herättäneensä minussa henkiin.

"Ehkäpä hyvinkin olen oppinut seisomaan omilla jaloillani", vastasin minä, "mutta vielä minun on opittava polkemaan niillä toisia".

Hän katsoi halveksivasti minuun. "Silloin teidän kasvatuksenne on vielä keskeneräinen", sanoi hän kuivasti ja kääntyi nopeasti miss Brewsterin puoleen. "Me olemme hyvin vieraanvaraisia tällä laivalla. Sen mr van Weyden on saanut kokea. Me teemme parhaamme, jotta vieraamme kotiutuisivat täällä — eikö totta, mr van Weyden?"

"Kyllä, siinä määrin, että heidän annetaan pestä astioita ja kuoria perunoita", vastasin minä, "puhumattakaan siitä, että heiltä milloin hyvänsä voidaan sulasta ystävyydestä vääntää niskat nurin".

"Minun täytyy tosiaankin pyytää, ettette ajattelisi meistä niin paljon pahaa kuin mitä mr van Weyden koettaa uskotella teille", sanoi Susi-Larsen teeskennellyllä levottomuudella. "Huomatkaa, miss Brewster, hänellä on tikari vyössään — ja se — hm — on varsin tavatonta laivalla.

"Vaikka mr van Weyden muuten onkin hyvin kunnioitustaherättävä henkilö, on hän joskus — niin, kuinkas sanoisinkaan! — hiukan taistelunhaluinen, ja silloin ovat ankarat toimenpiteet välttämättömiä. Mutta levollisina hetkinään hän on sekä järkevä että suora, ja koska hän juuri tällä hetkellä on levollisella mielellä, niin ei hän voine kieltää, että hän eilen viimeksi uhkasi ottaa minut hengiltä."

Olin vähällä tukehtua, enkä epäile lainkaan, että silmissäni paloi vihan liekki. Hän huomautti siitä kaikille.

"Katsokaahan vain häntä! Hädin tuskin hän voi hillitä itseään edes teidän läsnäollessanne. Mutta hän ei ole myöskään tottunut naisseuraan. Minun täytynee ottaa jokin ase mukaani, ennenkuin menen kannelle hänen kanssansa."

Hän pudisti päätään miettivästi. "Se on todellakin hyvin, hyvin ikävää", sanoi hän, ja pyyntimiehet purskahtivat nauruun.

Heidän karkeat äänensä, jotka kaikuivat tässä pienessä huoneessa, tekivät raa'an vaikutuksen. Koko kohtauksessa oli jotakin raakaa, ja kun minä nyt katselin tätä vierasta naista ja näin, kuinka huonosti hän sopi kaikkeen tähän, huomasin vasta ensi kertaa, kuinka hyvin minä itse siihen sovelluin. Minähän tunsin niin hyvin nuo miehet ja heidän sielunelämänsä — ja minä kuuluin itsekin heidän joukkoonsa, minä elin hylkeenpyytäjän elämää, söin hylkeenpyytäjän ruokaa, ajattelin tavallaan hylkeenpyytäjän ajatuksia. Minua eivät ihmetyttäneet nuo kehnot vaatetukset, karheat kasvot, tuo hurja nauru, nämä haisevat seinät ja heiluvat lamput.

Levittäessäni voita leivälle osuivat silmäni käteeni. Kaikki rystyset olivat nahattomat ja tulehtuneet, sormet paisuneet ja kynnet mustareunaiset. Minä tunsin, että tukka niskassani oli paksu kuin turkki, minä tiesin, että takinhiha oli kulunut rikki ja että sinisen paitani kauluksesta puuttui nappi. Tikari, josta Susi-Larsen oli puhunut, riippui kupeellani. Olihan se hyvinkin luonnollista, että se riippui siinä, nyt vasta käsitin kuinka luonnollista se oli ajatellessani asiaa miss Brewsterin kannalta ja käsittäessäni kuinka omituiselta se sekä kaikki muukin, mikä oli sen yhteydessä, mahtoi hänestä tuntua.

Mutta miss Brewster ymmärsi, että Susi-Larsen vain ivasi, ja hän katsoi minua jälleen myötätuntoisesti. Mutta samalla hän näytti olevan ymmällä. Sillä sen kautta kaikki tuntui hänestä vielä entistäänkin käsittämättömämmältä.

"Ehkäpä minä voin päästä johonkin vastaantulevaan laivaan", sanoi miss Brewster.

"Täällä ei koskaan kulje muita laivoja kuin hylkeenpyytäjiä", vastasi Susi-Larsen.

"Mutta minulla ei ole vaatteita — ei kerrassaan mitään", vastusteli hän. "Te ehkä ette ajattele, etten ole mies — ja että tuo kuljeksiva, huoleton elämä, jota te ja teidän miehenne näytätte viettävän, on minulle jotakin aivan vierasta."

"Mitä pikemmin te siihen totutte, sitä parempi", selitti Susi-Larsen. "Minä hankin teille kangasta, neuloja ja lankaa", lisäsi hän. "Toivottavasti puvun tai parin ompeleminen ei tuota teille kovin suurta rasitusta."

Miss Brewster irvisteli hiukan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän osannut ommella vaatteita. Yhtä selvästi huomasin myöskin, että hän sekä pelkäsi että oli aivan ymmällä, vaikka hän rohkeasti koettikin sitä salata.

"Minä oletan, että te, samoin kuin mr van Weydenkin, olette tottunut siihen, että muut ovat tehneet kaikki työt teidän puolestanne. Mutta enpä luule teillä olevan vähintäkään vahinkoa siitä, jos saatte nyt hiukan itsekin tehdä työtä. Kuulkaahan — millä tavalla te ansaitsette elantonne?"

Miss Brewster katsoi kummissaan Susi-Larseniin.

"Tarkoitukseni ei ole loukata. Ihmisethän syövät, ja siksi heidän on pakko hankkia itselleen elintarpeita. Nämä miehet ampuvat hylkeitä elannokseen, minä kuljetan laivaani samassa tarkoituksessa, ja mr van Weyden ansaitsee ainakin tätä nykyä ruokansa auttamalla minua. Mitä te teette?"

Miss Brewster kohautti olkapäitään.

"Ansaitsetteko te itse elantonne? Vai elättääkö joku toinen teitä?"

"Pelkään pahoin, että toiset ovat tehneet sitä suurimman osan ikääni", vastasi hän nauraen. Hän koetti rohkeasti yhtyä Larsenin leikinlaskuun, mutta minä näin, miten pelko kasvamistaan kasvoi hänen silmissään hänen katsellessaan Susi-Larsenia.

"Ja minä oletan myöskin, että muut ovat aina valmistaneet teidän vuoteennekin?"

"Olen minä itsekin laittanut vuoteeni", vastasi hän.

"Useinko?"

Hän pudisti päätään tekeytyen surulliseksi.

"Tiedättekö, mitä Yhdysvalloissa tehdään köyhille ihmisille, jolleivät he, niinkuin te, ansaitse elatustaan työllä?"

"En, minä olen kovin tietämätön", sanoi hän. "Mitä siellä tehdään köyhille ihmisille, jotka ovat minun kaltaisiani?"

"Heidät lähetetään vankeuteen. Heitä syytetään irtolaisuudesta, jolleivät he voi elättää itseään. Jos minä olisin mr van Weyden, joka aina pitää niin paljon melua oikeasta ja väärästä, niin kysyisin, mikä oikeus teillä on elää, koska ette millään tavalla ansaitse leipäänne?"

"Mutta koska te ette ole mr van Weyden, niin eihän minun tarvitse vastata teille?"

Hän katsoi Susi-Larseniin suloisesti hymyillen, vaikka hänen silmänsä olivatkin täynnä kauhua, ja tuo surullinen näky koski kipeästi sydämeeni. Minun täytyi jollakin tavalla tarttua keskusteluun ja johtaa se muualle.

"Oletteko koskaan ansainnut yhtä ainoatakaan dollaria omalla työllänne?" kysyi Susi-Larsen, varmana vastauksesta ja äänessään riemuitseva, kostonhimoinen sävy.

"Kyllä, sitä olen todellakin tehnyt", vastasi miss Brewster hitaasti, ja minä olisin voinut nauraa ääneeni hänen pelokkaalle ilmeelleen. "Muistan, että isäni kerran antoi minulle dollarin, kun olin aivan pieni, jotta pysyisin hiljaa viisi minuuttia."

Susi-Larsen hymyili säälivästi.

"Mutta siitä on hyvin pitkä aika", jatkoi miss Brewster, "ja tuskinpa te voitte vaatiakaan, että yhdeksänvuotias tyttö itse ansaitsisi elatuksensa. — Nykyään", lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa vaiti, "ansaitsen vuodessa noin tuhannenkahdeksansadan dollarin paikoilla".

Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa lautasista ja kiintyivät häneen. Maksoihan vaivaa katsella naista, joka ansaitsi tuhatkahdeksansataa dollaria vuodessa. Susi-Larsen osoitti peittelemättä ihastustaan.

"Vuosipalkallako vai kappaletyöllä?" kysyi hän.

"Kappaletyöllä", vastasi miss Brewster nopeasti.

"Tuhatkahdeksansataa", sanoi Susi-Larsen miettivästi. "Se tekee sataviisikymmentä dollaria kuussa. No niin, miss Brewster, minun laivallani ei olla itaria. Te voitte saada saman palkan meidänkin parissamme."

Miss Brewster ei vastannut siihen mitään. Hän oli vielä liian tottumaton Susi-Larsenin oikullisiin päähänpistoihin voidakseen tyynesti ottaa niitä vastaan.

"Minä unohdin kysyä, minkälaista työtä te teette", jatkoi Susi-Larsen lempeästi. "Minkälaista tavaraa te valmistatte? Ja minkälaisia työkaluja ja aineksia te käytätte?"

"Paperia ja mustetta", vastasi miss Brewster nauraen. "Niin, sehän on totta — myös konekirjoittajaa."

"Te olette Maud Brewster", sanoin minä hitaasti ja syvällä vakaumuksella, ikäänkuin olisin syyttänyt häntä jostakin rikoksesta.

Hän katsoi uteliaasti minuun. "Mistä te sen tiedätte?"

"Enkö ole oikeassa?" kysyin minä.

Hän nyökkäsi myöntävästi. Nyt Susi-Larsen vuorostaan tuli hämilleen. Sitä nimeä hän ei tuntenut eikä tietänyt mikä merkitys sillä oli. Minä olin ylpeä, että sillä minun silmissäni oli suurempi merkitys, ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsin oman etevämmyyteni hänen rinnallaan.

"Muistan, kun kirjoitin arvostelun eräästä pienestä vihkosesta…", aloitin aivan levollisesti, mutta miss Brewster keskeytti minut äkkiä.

"Tekö!" huudahti hän. "Silloinhan te olette…"

Hän tuijotti minuun silmät ihmetyksestä selkosen selällään.

Minä nyökkäsin nyt vuorostani myöntävästi.

"Humphrey van Weyden!" jatkoi hän. Sitten hän lisäsi helpotuksen huokauksella huomaamatta, että oli samalla katsonut Susi-Larseniin: "Oi, kuinka iloinen minä olen!… Minä muistan tuon arvostelun", sanoi hän sitten nopeasti, kun huomasi, että hänen huudahduksensa oli ollut naiivi, "se oli aivan liian imarteleva".

"Ei ensinkään", sanoin minä varmasti. "Te halvennatte minun tervettä arvostelukykyäni ja riistätte mielipiteiltäni niiden arvon. Te tiedätte kyllä, että sonettinne ovat parhaita, mitä englanninkielellä on naisen kynästä lähtenyt."

"Mutta te sanoitte minua Amerikan mrs Meynelliksi!"

"Enkö minä ollut oikeassa?" kysyin minä.

"Ette, ette siinä suhteessa", vastasi hän. "Se loukkasi minua."

"Me emme voi määrätä jonkin tuntemattoman arvoa vertaamatta sitä johonkin tunnettuun", vastasin minä hienoimmalla akateemisella sananparrella. "Arvostelijana minun oli pakko määritellä teidän arvonne. Nyt te olette itse tullut omaksi mittapuuksenne. Minulla on kirjahyllylläni teidän pienistä teoksistanne seitsemän kappaletta, siellä on myöskin kaksi paksumpaa nidosta, teidän essee-kirjoitelmanne, ja saatte suoda anteeksi, että sen sanon — en tiedä, onko se teistä imartelevaa vai ei — mutta minusta ne ovat aivan yhtä hyvät kuin teidän runonne. Se aika on pian koittava, jolloin arvostelijat sanovat jotakuta uutta kirjailijatarta Englannin Maud Brewsteriksi."

"Te olette erinomaisen ystävällinen", sanoi hän puoleksi kuiskaten. Ja nuo kohteliaat sanat sekä ääni, jolla hän ne lausui, samoin kuin ne muistot, joita ne herättivät minun entisestä elämästäni maapallon toisella puolella, saivat minut äkkiä vavahtamaan — ne herättivät muistoja henkiin, mutta samalla myös katkeran kodinkaipuun.

"Sellaiseltako siis Maud Brewster näyttää", sanoin minä juhlallisesti ja katselin kunnioittavasti häntä.

"Ja sellaiselta siis Humphrey van Weyden näyttää", sanoi hän ja katsoi minuun yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti. "Kuinka ihmeellistä! Minun on niin vaikea sitä käsittää. Me emme ole odottaneet, että teidän järkevästä kynästänne lähtisi jokin hurjan romanttinen kuvaus."

"Ei, en minä olekaan keräämässä aineksia sellaista kuvausta varten, sen voin teille vakuuttaa", vastasin minä. "Minulla on yhtä vähän taipumusta kuin haluakaan runoiluun."

"Mutta sanokaahan minulle — miksi te oikeastaan olette hautaantunut Kaliforniaan?" kysyi hän sen jälkeen. "Siinä ette ole tehnyt oikein. Me idässä olemme niin harvoin saaneet nähdä teitä, aivan liian vähän olemme saaneet nähdä parissamme amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä etevintä edustajaa."

Minä kumarsin, sovelluttamatta kuitenkaan itseeni hänen kohteliaisuuttaan.

"Vähällä olin tavata teidät kerran Philadelphiassa, jossa teidän oli määrä pitää esitelmä. Mutta junani myöhästyi neljä tuntia."

Ja nyt me unohdimme kokonaan, missä olimme, ja jätimme äänettömän Susi-Larsenin karille keskelle pakinamme vesitulvaa. Pyyntimiehet nousivat pöydästä ja menivät ylös kannelle, mutta me juttelimme yhä edelleen. Susi-Larsen yksin jäi pöytään istumaan. Äkkiä minä huomasin, että hän oli läsnä. Hän istui taaksepäin nojautuneena tuolillaan ja kuunteli uteliaasti vierasta puhetta maailmasta, joka oli hänelle aivan outo.

Minä keskeytin puheeni kesken lausetta. Meidän tuskallinen olomme ja kaikki sen mukana seuraavat vaarat masensivat äkkiä mieleni koko hirveällä voimallaan. Miss Brewster tunsi varmaan jotakin samantapaista, sillä hänen silmiinsä tuli epämääräinen kauhun ilme hänen kiinnittäessään katseensa Susi-Larseniin.

Susi-Larsen nousi ja naurahti hämillään. Hänen naurussaan oli omituinen metallin kaiku.

"Oh, älkää välittäkö minusta", sanoi hän tehden kädellään liikkeen ikäänkuin halveksien itseään. "Ei minua tarvitse ottaa lukuun. Jatkakaa, jatkakaa — minä pyydän."

Mutta nyt olivat keskustelun sulkuportit sulkeutuneet, ja mekin nousimme pöydästä naurahtaen hämillämme.

Yhdeskolmatta luku

Jollakin tavalla täytyi Susi-Larsenin harmin päästä ilmoille sen johdosta, että Maud Brewster ja minä olimme unohtaneet hänet keskustellessamme pöydässä, ja sattumalta Thomas Mugridge joutui hänen uhrikseen. Hän ei ollut parantanut tapojaan vähimmälläkään tavalla, vaikka hän kerran todellakin oli vaihtanut paitaa. Hänen pukunsa oli yhä edelleen kovin likainen, samoin kuin rasvainen liesi, pannut ja padatkin.

"Minun täytyy antaa teille varoitus, Cooky", selitti Susi-Larsen, "teidän on jo aika tehdä parannus".

Mugridgen kasvot kalpenivat nokikerroksen alla, ja kun Susi-Larsen kutsui luokseen pari miestä ja käski heidän tuoda köyden mukanaan, pakeni Mugridge hurjaa vauhtia keittiöstä ja piiloutui milloin mihinkin kannella, virnistelevä miehistö kintereillään. Eipä juuri mikään olisi voinut olla sille mieluisampaa kuin viskata kokki nuoran varassa laivan reunan yli veteen ja antaa hänen sitten hinautua perässä, sillä kanssiin hän oli lähettänyt kaikkein inhottavinta sekasotkua syötäväksi. Asianhaarat olivat erinomaisen suotuisat sellaiseen yritykseen. Ghost kulki ainoastaan kolmen mailin nopeudella tunnissa ja meri oli varsin tyyni. Mutta Mugridge ei halunnut päästä uimaan. Ehkäpä hän oli nähnyt toisten koettavan sitä leikkiä. Sitä paitsi oli vesi peloittavan kylmää, ja hänen ruumiinsa oli kaikkea muuta kuin karaistu.

Niinkuin tavallisesti tulivat kaikki, sekä laivamiehet että hylkeenampujat paikalle, katsomaan tätä urheilua. Mugridge näytti aivan mielettömästi pelkäävän vettä, ja hän kiiruhti paikasta toiseen niin nopeasti, ettei kukaan olisi voinut uneksia hänen voivan liikkua niin notkeasti. Puristuneena keittiön ja peräkannen nurkkauksen väliin hän hyökkäsi kuin kissa kajuutan katolle ja sieltä perälle. Mutta kun takaa-ajajat kiiruhtivat hänen jäljessään, hyppäsi hän taas kajuutan ja keittiön yli ja pääsi kannelle välikannen luukun avulla. Sitten hän hyökkäsi suoraan eteenpäin, kintereillään Harrison, joka lähenemistään läheni häntä. Mutta äkkiä Mugridge hypähti ylös ja tarttui kiinni viistopurjeen puomin nostajaan. Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä. Pitäen kiinni molemmin käsin käpersi hän ruumistaan riippuvassa asennossaan ja heitti molemmat jalkansa taakse. Harrison sai potkun suoraan vatsaansa, hän huudahti tahtomattaan, lyyhistyi kokoon ja kaatui takaperin kannelle.

Käsien paukutuksella ja kajahtavalla naurulla pyyntimiehet tervehtivät kokin urotyötä; sitten hän kiiruhti takaa-ajajiaan pakoon juoksemalla keulamaston ympäri ja hyökkäsi sen jälkeen peräpuolelle kuin juoksija jalkapallokentällä. Hän suuntasi suoraan peräkannen koroketta kohti ja sitä pitkin aivan laivan perään. Hän juoksi niin kovalla vauhdilla, että kun hän kääntyi kajuutan nurkkauksen ohi, hän kompastui ja kaatui. Nilson seisoi peräsimessä, Cooky törmäsi hänen jalkojansa vasten. Molemmat pyörähtivät lattialla, mutta Mugridge yksin nousi pystyyn. Sattumalta hänen heikko ruumiinsa oli kolahtanut niin kovasti vasten toisen vahvoja jalkoja, että ne taittuivat yhtä kevyesti kuin piiskanvarsi.

Parsons otti peräsimen huostaansa, ja takaa-ajo jatkui. He kiersivät yhä uudelleen kannen ympäri — Mugridge aivan hurjana kauhusta, merimiehet huutaen ja hoilottaen loisilleen mihin suuntaan heidän tuli juosta, ja hylkeenampujat usuttaen toisia ja purskahtaen vähän väliä kovaan nauruun. Mugridge kompastui kokassa laivaluukkuun, ja kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta hän kiemurteli irti heidän käsistään kuin ankerias, suu veressä ja kuuluisa paita repaleina. Nyt hän hyökkäsi isonmaston köysiportaiden luo. Hän kapusi ylöspäin, suoraan ylös, väylinkien yli aina maston huippuun asti.

Puolisen tusinaa merimiehiä kiipesi hänen jäljessään saalinkiin, jonne he pysähtyivät, vain kaksi heistä, Ufti-Ufti ja Black — viimeksimainittu oli Latimerin veneen ohjaaja — kiipesi käsiensä varassa ohuita, raudankovia köysiä myöten yhä ylemmäksi.

Se oli vaarallinen yritys, sillä heidän riippuessaan käsiensä varassa sadan jalan korkeudessa kannen yläpuolella oli heidän vaikea väistää kokin potkuja. Ja Mugridge potki aivan hurjasti, kunnes Ufti vihdoin riippuen toisen kätensä varassa tarrasi kiinni hänen jalkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Black kokin toiseen jalkaan, ja sitten nuo kolme miestä ikäänkuin yhteenpalmikoitu riippuva massa liukuivat tapellen alas ja putosivat saalingissa olevien toveriensa syliin.

Tappelu yläilmoissa oli nyt loppunut, ja Thomas Mugridge, joka sätkytteli ja valitti ja oli aivan verinen suustaan, laahattiin kannelle. Susi-Larsen sitoi köyden päähän surmansilmukan ja pingoitti sen hänen kainaloihinsa. Sitten kannettiin Mugridge laivan perälle ja viskattiin mereen. Neljän-, viiden-, jopa kuudenkymmenen jalan pituudelta juoksi nuoraa veteen, ennenkuin Susi-Larsen komensi: "Kiinnittäkää!" Ufti-Ufti seurasi käskyä, nuora pingoittui ja laiva, kulkien eteenpäin, nykäisi kokin veden pintaan.

Se oli surkea näky. Vaikkei hän voinutkaan hukkua — hänessä varmaan oli yhdeksän henkeä — niin hän sai kokea kaiken sen tuskan ja pelon, jota ihminen tuntee ollessaan hukkumisen vaarassa. Ghost kulki nyt hitaasti, ja kun perä kohosi laineelle ja aluksen keula painui alas, kohosi onneton raukka veden pintaan ja sai hetken aikaa hengittää, mutta niin pian kuin perä vajosi alas ja kokka hitaasti kohosi seuraavan aallon harjalle, höltyi nuora ja Mugridge vaipui veden alle.

Olin kokonaan unohtanut Maud Brewsterin olemassaolon, mutta äkkiä säpsähtäen muistin hänet, kun kuulin hänen kevyet askeleensa vierestäni. Ensi kertaa hän näyttäytyi nyt kannella tultuaan laivaan. Hänen ilmestyessään paikalle hiljenivät kaikki äänet.

"Mikä on syynä siihen tavattomaan iloon, joka on vallinnut täällä ylhäällä", kysyi hän.

"Parasta että kysytte kapteeni Larsenilta", vastasin minä tyynesti ja levollisesti, vaikka mieleni kuohahti ajatellessani, että hän sai nähdä tämän raa'an kohtauksen.

Hän otti neuvoni varteen ja aikoi juuri kääntyä Susi-Larsenin puoleen, kun hän huomasi Ufti-Uftin, joka seisoi notkeassa asennossa eteenpäin kumartuneena aivan hänen edessään, nuora kierrettynä käsivarren ympärille.

"Pyydättekö te kaloja?" kysyi miss Brewster.

Ufti ei vastannut. Hänen katseensa oli koko ajan kiintyneenä veden pintaan, ja äkkiä hänen silmänsä iskivät tulta.

"Haikala, hohoi, herra!"

"Hilatkaa! Pian! Kaikki apuun!" huusi Susi-Larsen ja hyökkäsi itse ennen muita köyden luo.

Mugridge oli kuullut Uftin varoitushuudon ja kirkui kuin mieletön. Näin mustan selkäevän ampuvan veden halki ja lähestyvän häntä suuremmalla nopeudella kuin köysi liikkui. Saisiko haikala hänet saaliikseen vai mekö, riippui vain hiuskarvasta, ja parissa sekunnissa se asia tulisi ratkaistuksi. Kun Mugridge oli aivan meidän alapuolellamme, laskeutui perä alas, joten haikala oli edullisemmassa asemassa kuin me. Selkäevä katosi. Vatsa loisti valkeana haikalan hypätessä ylöspäin. Mutta Susi-Larsen oli melkein yhtä nopsa — vaikkei aivan kuitenkaan. Pannen koko suunnattoman voimansa liikkeelle hän nykäisi kiivaasti köyttä. Kokki kohosi ylös vedestä, ja haikala ojentautui hänen jälkeensä. Mugridge veti jalkansa kippuraan, ja näyttipä siltä, kuin haikala olisi vain hipaissut hänen toista jalkaansa ja loiskahtanut sitten takaisin veteen. Mutta Thomas Mugridge päästi vihlovan hätähuudon haikalan koskettaessa häntä. Ja sitten me vedimme hänet laivaan kuin vastasaadun kalan siimassa, ja päästyään onnellisesti reunan yli, hän putosi suinpäin kannelle käsiensä ja polviensa varaan ja kiepsahti selälleen.

Mutta samassa pulpahti oikea verivirta kannelle. Mugridge oli menettänyt oikean jalkansa, se oli nilkasta poikkileikattu. Minä vilkaisin Maud Brewsteriin. Veri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. Hän ei katsonut Thomas Mugridgeen, vaan Susi-Larseniin. Ja Susi-Larsen huomasi sen varmaan, sillä hän sanoi lyhyesti naurahtaen:

"Miesten leikkiä, miss Brewster. Tietysti hiukan kovakouraisempaa, kuin mihin te olette tottunut, mutta — miesten leikkiä sittenkin. Haikalaa emme olleet ottaneet edeltäpäin lukuun. Se…"

Mutta juuri samassa Mugridge kääntyi toiselle kyljelleen — hän oli parhaiksi ehtinyt nostaa päänsä ja nähdä mikä vahinko hänelle oli tapahtunut — ja iski hampaansa Susi-Larsenin jalkaan. Susi-Larsen kumartui kylmäverisesti kokin puoleen ja puristi peukalollaan ja etusormellaan häntä leukojen ja korvien takaa. Leuat irtaantuivat vastahakoisesti toisistaan, ja Susi-Larsen oli vapaana.

"Niinkuin äsken sanoin", jatkoi hän levollisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, "haikalaa emme olleet ottaneet lukuun. Se oli — hm — sanoisinko kohtalon sallimusta."

Miss Brewster ei osoittanut vähimmälläkään tavalla, että hän olisi kuullut, mitä Susi-Larsen sanoi, jos kohta ilme hänen silmissään osoittikin inhoa, kun hän perääntyi askeleen kääntyäkseen pois. Mutta hän ei voinutkaan astua muuta kuin tuon yhden ainoan askeleen, sillä samassa hän horjahti ja tavoitteli raukeana kättäni. Minä tartuin häneen juuri parhaiksi kiinni, jotta hän ei päässyt kaatumaan, ja autoin hänet istumaan kajuutan korokkeelle. Luulin, että hän menisi kokonaan tajuttomaksi, mutta hän hillitsikin itsensä.

"Hakekaa suonipuserrin, mr van Weyden", huusi Susi-Larsen minulle.

Minä epäröin. Miss Brewster liikutti huuliaan, mutta vaikkei ainoatakaan ääntä kuulunut, niin hän käski yhtä selvästi silmillään kuin ikinä sanoillaan minua auttamaan raajarikkoontunutta.

"Olkaa niin ystävällinen!" onnistui hänen vihdoin kuiskata, enkä minä voinut muuta kuin totella.

Mutta minä olin osoittanut olevani jo niin taitava välskäri, että Susi-Larsen, annettuaan minulle muutamia neuvoja, salli minun hoitaa sairasta omin neuvoin, pari merimiestä vain apuna. Omasta puolestaan hän tahtoi kostaa haikalalle. Suureen uistinonkeen pantiin suolaista silavaa syötiksi, koukku heitettiin mereen, ja sillä aikaa kun minä sidoin laskimoita ja valtimoita, hilasivat merimiehet laulaen syyllisen pedon laivaan. En nähnyt sitä omin silmin, mutta apulaiseni jättivät minut hetkeksi yksin ja hyökkäsivät keskilaivalle katsomaan, mitä siellä tapahtui. Haikala oli kuudentoista jalan pituinen ja se nostettiin ylös rikiin. Pedon leuat kiskottiin selkoisen selälleen ja paksu seiväs, joka oli teroitettu molemmista päistään, pistettiin sen kitaan siten, että kun vivut otettiin pois, niin terävät päät tunkeutuivat leukoihin. Kun se oli tehty, leikattiin koukku pois, ja haikala päästettiin jälleen mereen; se oli avuton, vaikka täydessä voimassaan, ja tuomittu hitaaseen nälkäkuolemaan — elävältä kuollut, jommoista rangaistusta se olisi vähemmän ansainnut kuin itse rangaistuksen keksijä.

Kahdeskolmatta luku

Minä tiesin mitä miss Brewster tahtoi, kun hän tuli minun luokseni. Olin nähnyt hänen kymmenen minuutin ajan keskustelevan kiihkeästi insinöörin kanssa, ja viittaamalla pyydettyäni häntä olemaan vaiti saatoin hänet syrjään, jotta perämies ei kuulisi meidän puhettamme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen ilmeensä oli päättävä, hänen suuret silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta, sillä ne katsoivat tutkivasti ja läpitunkevasti minuun. Olin täynnä odotusta ja samalla hämilläni, sillä hän tahtoi nyt tutkia Humphrey van Weydenin sielua, eikä Humphrey van Weydenillä ollut juuri sanottavasti syytä olla siinä suhteessa ylpeä, sen jälkeen kun hän oli tullut Ghost-laivaan.

Me astuimme sille välisillalle, joka johti välikannelle, ja siinä hän kääntyi ja katseli minua. Minä silmäsin nopeasti ympärilleni nähdäkseni oliko ketään läheisyydessä.

"Mistä on kysymys?" sanoin minä lempeästi, mutta päättävä ilme hänen kasvoillaan ei muuttunut.

"Minä voin ymmärtää, että surullinen tapaus tänä aamuna oli oikeastaan vain tapaturma", sanoi hän. "Mutta minä puhuin äsken mr Haskinsin kanssa ja hän väitti, että samana päivänä, jolloin me tulimme laivaan ja minä olin alhaalla kannen alla, upotettiin kaksi miestä, suorastaan hukutettiin mereen — toisin sanoen murhattiin."

Hänen äänensä oli kysyvä, ja hän katsoi syyttävästi minuun, ikäänkuin minä olisin ollut syypää tähän tekoon tai ainakin osallinen siihen.

"Tuo tieto on aivan oikea", vastasin minä. "Nuo molemmat miehet murhattiin."

"Ja sen te saatoitte sallia!" huudahti hän.

"Pikemminkin voisitte sanoa, etten voinut sitä estää", vastasin minä yhtä lempeällä äänellä kuin äskenkin.

"Mutta koetittehan te sitä tehdä?" Hän lausui sanan "koetittehan" erityisellä painolla, ja hänen äänensä oli rukoileva. "Oi, minä näen — minä näen, että te ette sitä tehnyt", lisäsi hän nopeasti, arvaten vastaukseni. "Mutta miksi ette sitä tehnyt?"

Minä kohautin olkapäitäni. "Teidän täytyy muistaa, miss Brewster, että olette uusi tulokas tässä pienessä maailmassa ja ettei teillä ole aavistustakaan niistä laeista, jotka vallitsevat täällä. Te tuotte mukananne kauniit aatteet ihmisyydestä, miehuudesta, hyvästä käytöksestä ja muusta senkaltaisesta, mutta saatte oppia täällä, että ne ovat vain vääriä käsitteitä. Sen kokemuksen minä olen tehnyt", lisäsin huoaten tahtomattani.

Hän pudisti epäillen päätänsä.

"Mitä te arvelette, että minun pitäisi tehdä?" kysyin minä. "Pitäisikö minun ottaa veitsi, pyssy tai kirves ja tappaa hänet?"

Hän säpsähti.

"Ei, ei sitä."

"No, mitä sitten tekisin? Tappaa itsenikö?"

"Te käytätte niin materialistisia sanoja", sanoi hän. "On olemassa jotakin, jota sanotaan moraaliseksi rohkeudeksi, ja moraalinen rohkeus ei koskaan voi olla vaikuttamatta."

"Ahaa!" sanoin minä hymyillen. "Te neuvotte, etten ottaisi häntä enkä itseäni hengiltä, vaan antaisin hänen tappaa minut." Minä torjuin kädelläni, kun hän aukaisi huulensa vastataksensa. "Moraalinen rohkeus on arvoton ominaisuus tässä pienessä uiskentelevassa maailmassa.

"Leachilla — toisella noista murhatuista — hänellä oli moraalista rohkeutta tavattomassa määrässä. Ja samoin oli toisenkin, Johnsonin laita. Ja siitä heillä ei ollut yhtään mitään hyötyä, se syöksi heidät perikatoon. Samoin olisi minunkin käynyt, jos olisin osoittanut sitä moraalista rohkeutta, jota minulla mahdollisesti saattoi olla. Teidän täytyy oppia ymmärtämään, miss Brewster — oppia selvästi ja täysin ymmärtämään — että Susi-Larsen on peto. Hänessä ei ole omaatuntoa vähimmässäkään määrässä. Ei mikään ole hänelle pyhää, eikä ole mitään niin julmaa, jota hän ei voisi tehdä. Oikun vuoksi minunkin oli pakko jäädä tähän laivaan. Ja vain oikun vuoksi olen vielä hengissä. Minä en tee mitään, en voi tehdä mitään, siksi että olen tämän pedon orja, samoin kuin tekin nyt olette — siksi, että minä tahdon elää, samoin kuin tekin tahdotte — sen vuoksi etten voi tapella hänen kanssaan ja voittaa häntä, niinkuin tekään ette voi sitä tehdä."

Hän odotti, että jatkaisin.

"Mitä minä siis voin tehdä? Saan näytellä heikomman osaa. Olen vaiti ja kärsin häpeäni, samoin kuin tekin saatte olla vaiti ja kärsiä samalla tavalla. Ja se onkin viisainta. Muuta emme voi tehdä, jos haluamme säilyttää henkemme. Voi taistella olematta voimakas. Meillä ei ole sitä voimaa, joka voisi voittaa tämän hirviön, siksi meidän täytyy teeskennellä ja koettaa voittaa hänet viekkaudella. Jos tahdotte kuulla minun neuvoani, niin teidän on parasta tehdä samoin kuin minäkin. Tiedän kyllä, että asemani on vaarallinen, ja minä tahdon rehellisesti sanoa teille, että teidän on vielä paljon vaarallisempi. Meidän täytyy ruveta salaiseen liittoon häntä vastaan, vaikka emme saa ilmaista sitä kenellekään. En voi julkisesti esiintyä teidän liittolaisenanne, ja tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin teidän täytyy olla vaiti. Me emme saa ärsyttää häntä minkäänlaisiin kohtauksiin, emme vastustaa hänen tahtoansa. Meidän täytyy hymyillä ja olla ystävällisiä häntä kohtaan, olkoon se kuinka vastenmielistä tahansa."

Hän siveli kädellään tukkaansa ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta en voi sittenkään oikein ymmärtää…"

"Teidän täytyy tehdä niinkuin minä sanon", keskeytin hänet jyrkästi, sillä huomasin Susi-Larsenin katselevan meitä astuessaan edestakaisin välikannella Latimerin kanssa. "Seuratkaa neuvoani! Hyvinkin pian huomaatte, että olen oikeassa."

"Mutta mitä minun oikeastaan pitää tehdä?" kysyi hän, kun huomasi levottoman katseeni, joka seurasi keskustelumme esineitä. Minun täytyy myös tunnustaa, että vakavuuteni teki syvän vaikutuksen häneen.