MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA

Kun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan "Merimiehen matkamuistelmia ynnä haaksirikko" nimistä teostani, tuntuivat minusta muut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä kertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona pelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin kertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten ilmoille.

Mutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin seikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi kyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle teokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin seikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta äskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin olisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja toivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän epäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun oma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.

* * * * *

Oli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki väräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian puhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava väkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia, outoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan. Muutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel, jättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.

Siinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta tukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä ja tuttavia.

Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava, rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja huolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin kotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman myrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.

Höyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti viimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan laivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin sisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet irroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin käymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa laiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja pian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin Brändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian utukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen navakka tuuli aikoi laivaa keinutella.

Rupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani, tapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä matkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä kaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.

Noiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli levottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin tarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta pilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös pienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni niin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman maansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli yksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä päivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa vietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä kuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin niin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.

Tultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin kääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä kassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.

Nostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja hämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja ympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin kääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin läheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi yksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni veneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu, kiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja kysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan. Vastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja kaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin hyväksymiseksi, ajatellen että "maassa maan tavalla". Sitten otin säkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin mukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään uneen. — Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin valtakunnan alueella.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin", oli minun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini heräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä tuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.

Toisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa muutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat lopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni vatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan kapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille lähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata häntä laivaan.

Laiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä Hollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia, kokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni poika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla liian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja tulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että ennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää tuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen karhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki selkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka myös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia katseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan pohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille valittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen suomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin. [Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin semmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]

Kapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän olisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy oli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin merimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen miehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin vaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua kultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun ensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja iloksi.

Laivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä merimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja puoli kruunua, ja nyt olin mielestäni "merimiehen kiirastulen lävitse käynyt!"

Oltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen Gustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa Englantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta. Saatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin purjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin oudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli täysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja sentäänkin piti työtä tehdä.

Illan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy siten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he asettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu yhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin eteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs ruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa kyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.

Tuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen isolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä ylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa käyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin paljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän pyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä jotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti enemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja enensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään kuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme kiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan meitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies meille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää laivan kannelta.

Vihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi pidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan hiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme saamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen nauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin, etteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla, kun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli tuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun mennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.

Usein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo ihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen perämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki semmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin Fahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt, mitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.

Mitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä merimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän uuteen elämäni uraan.

Fahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen kaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin viljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on ihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se kokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat ovat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja kauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään. Heidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi paljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.

Fahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden lastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine asukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman hauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.

Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.

Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.

Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen, erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa. Päätin siis kerta kostaa.

Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"

Pudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.

Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui suustani.

Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut virkistää ja saada minut jälleen henkiin.

Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.

Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö! Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat jäljet poistettiin.

Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"

Ummistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään mitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.

Olin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei yksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut aavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka vaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin sitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta todistettiin, josta etempänä tarkemmin.

Siitä hetkestä lähtein ei kapteeni eikä perämies enään uskaltaneet minuun koskea, sillä minä olin uhannut viedä heidät oikeuteen vastaamaan ihmisrääkkäyksestä, niin pian kuin Sundsvalliin palattaisiin.

Kun sitten ensikerran menin ruoriin, tuli kapteeni puheilleni, tarjosi minulle ryyppyjä ja hedelmiä sekä 100 kruunua sovintoja, jos en vaatisi häntä lailliseen edesvastaukseen. Viinikulaukset ja hedelmät otin, mutta en rahaa; vakuutin vain, etten olisi tapauksesta millänikään, jos vain vastaisuudessa saisin olla rauhassa rääkkäyksistä, johon ehtooni ukko ilolla suostui.

Ruorivuoroni loputtua antoi hän minulle pari pulloa viinaa ja 2 naulaa sokuria sekä käski minun tarjoamaan miehistölle grogia. Minä otin lahjat ja poistuin kiittäen ja partaani naureskellen.

Kolme päivää tämän tapauksen jälkeen saavuimme Hollannin eli Alankomaitten rannikolle. Tavallisesti näkee muualla maan kajastavan useampien meripenikulmien päähän; mutta rannikko täällä, eli oikeastaan maa, näkyy sitten vasta, kun laiva tulee ihan lähelle; sillä merenpinta on useampia jalkoja korkeammalla kuin maan pinta, jonka tähden mahtavat jättiläissulut estävät merivettä peittämästä laajat rantaseudut. Alankomaat ovat hyvin viljeltyä ja tiheään asuttua maakuntaa. Sen viljavat ja kauniit, hyvin hoidetut vainiot ja puutarhat oikein hämmästyttävät ja viehätyttävät ensikertalaista katselijaa.

Satamassa purjimme puolet pelkkalastiamme. Kolme päivää siinä oltuamme hinattiin laivaamme eteenpäin pitkin kanavaa. Hevoset kävelivät kanavan molemmilla rannoilla ja vetivät laivaamme lukemattomien sulkujen lävitse sisämaahan päin. Koko matkan juoksi jäljessämme pitkin kanavan varsia suuret poika- ja tyttölaumat, joilla oli jaloissaan kömpelöt, pystykärkiset puukengät ja jotka huusivat herkeämättä: "antakaa leipää, antakaa leipää!"

Kuusi tuntia kesti tämmöistä kulkua, kunnes saavuimme erääsen pienen, vilkasliikkeisen maakylän satamaan. Koko matkan olimme kulkeneet kauniitten, viehättävien kylien, puutarhojen ja viheriöitsevien peltojen keskitse. En ikänä ole niin viehättävien, lumoavien seutujen lävitse kulkenut vesitietä, kuin tällä matkallani Alankomaissa.

Siellä viivyimme taasen 10 vuorokautta, kunnes saimme lastin purjetuksi ja lähdimme painolastilla paluumatkalle jälleen Sundsvalliin.

Joka ikinen ilta Hollannissa pääsin maissa käymään ilman mitään vaikeutta; olin näet tuon tapaturmakohtauksen jälkeen päässyt julman kapteenin suosikiksi, näennäisesti vaan, en toki todellisesti.

Olin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin perehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla, hillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin merimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin viehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin kansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.

Monta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista tuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki kainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen Pohjanmeren levottomalle ulapalle. — Mutta eihän merimiehellä yksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä virkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä, mitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa. Kun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka hänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa uhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen hautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen ruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien kanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja kuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja uhkarohkeuden syy.

Paluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan merimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.

Olimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren pinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen rasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan paikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet riippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja raakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen hiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen ikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina asettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki turhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova yksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.

Kolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli minun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani siinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti riippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun kuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.

Tämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt Arendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja suuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne olivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman suuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät pienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan voineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat tuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea ja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta sisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät ja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat eivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että sormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan partuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen huopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin nahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen kirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat päät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa hänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme häntä takanapäin robokiksi.

Huomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin, mitä hän suvaitsi käskeä.

"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?" kysyi kapteeni, "koska olen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa. Koitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille", lisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy rumilla kasvoillaan.

"Kyllä minä noitua osaan", vastasin hänen kysymykseensä, samalla itsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, "Ei ole mikään vaikea temppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut, niin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta lapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten kuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä muutoin menettää loihtimistaitoni voimansa."

Kuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa minuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani tai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai täydellä todella.

"Totta tosiaan, poikaseni, luulenpa sinun melkein tarkottavan mitä puhut" Mutta hetken mietittyään hän lisäsi kärsimättömästi: "Loruja vain kaikki loihtimiset; minä en kärsi pilaa", ja luoden kiukkuisen katseen minuun hän poistui suojaansa.

Mutta pian hän tuli takaisin, katsahti tähystellen pilviä, otti pienen pullon taskustaan, kaatoi siitä suuhunsa aika kulauksen ja ojensi pullon minullekin, kehoittaen minua vahvistamaan itseäni pullon sisällyksellä, lisäten puoleksi ivalla, puoleksi täydellä todella: "Koitahan sitten loihtia tuulta, niin saat taalerin rahaa ja kaksi pulloa tätä ainetta".

Maistettuani tarjotusta pullosta, tunsin itseni hilpeämmäksi vastasin, yhä pilaani jatkaen: "Kuulkaas nyt, kapteeni! Uskokaa jos tahdotte, mutta ennen kuin kello on tänä yönä kaksitoista lyönyt, on meillä hyvä hankapurje, ja se on niin totta, kuin sekin, että minä olen suomalainen läheltä lapin rajoja!"

"Niin, totta tosiaankin; mutta jos sinä valehtelet ja lasket pilaa minusta, niin on köydenpätkä tanssiva selkäpiitäsi pitkin", murisi hän vastaukseksi ja meni jällen suojaansa.

Minua jo rupesi vähän pelottamaan, että olin mennyt liian pitkälle pilanteossani, sillä kokemuksestani tiesin, ettei hän ollut hidas vihaan eikä köysipampun heiluttamiseen. Sentähden oikein rukoilin sydämmestäni Jumalaa, että hän antaisi meille tuiman tuulen, jotta pelastuisin tuon merikarhun vihasta. Ja merkillistä kyllä, joko sitten Jumala kuuli rukoukseni tai luonto muutoin näytti oikkujaan, niin kumminkin noin yhdentoista aikoina rupesi tuulenhenki käymään, ensin vienosti, mutta vähitellen rupesi sen voima kasvamaan, kunnes vahdinmuutoksen aikana kello 12 yöllä oli tavallisen navakka hankatuuli, niin että jo hyvin kannatti pinnistää purjeet.

Olin juuri aikeissa kömpiä suojaani levolle mennäkseni, kun perämies tuli skansin ovelle, kutsuen minua, ensi kerran nimeltäni, tulemaan peräpuoleen kapteenin puheille. Minä arvasin heti, mikä oli asiana, ja kävellä tallustelin vakavana ja hyvin ankaran sekä itsetietoisen näköisenä kapteenin luo.

Tultuani sisään seisoi ukko hajasäärin, kädet taskussa ja kasvot tavattomasti punottaen, sillä nähtävästi hän oli ottanut muutaman ryypyn liikaa.

"Sinäpä olet kelpo poika, oletpa hitto vieköön niinkin", huusi hän heti vastaani. "Sinä näyt sittenkin olevan tavallinen Suomalainen peikko, joka osaat loihtia. Tässä saat luvatun palkkion, jos tuuli oli sitten sinun tai paholaisen luoma; mutta mene nyt pian edestäni pois, taikka minä joudun raivoon", murisi hän. Kyllä minä vielä koetan, osaatko sinä todellakin loihtia!"

"Älkää huoliko kiivastua, herra kapteini", lausuin minä, rohkaistuna onnistuneesta pilasta, "kun olen kerta päässyt alkuun, voin loihtia teidät vaikka taivaalla lentäväksi korpiksi taikka jäämerellä kömpiväksi jääkarhuksi". Samalla loin häneen niin tuiman katseen, että hän tietämättään otti pari askelta taaksepäin, luullen todellakin minua noidaksi. Minä taasen olin päättänyt koettaa säilyttää saavutettua valtaani, niin kauvan kuin mahdollista olisi. Ja se luonnistuikin niin hyvin, että siitä lähtein sain olla ja menetellä niinkuin itse tahdoin. Lopulta huomasin sitten, että kapteeni vaan odotti hartaasti sitä päivää, jona pääsisi minusta erilleen.

Muuta mainittavaa ei enään sillä matkalla tapahtunut. Hyvä tuuli kiidätti meitä aina lähemmäksi Ruotsin pohjoista rantaa ja, oltuamme kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta poissa, saavuimme jälleen minulle tutuksi tulleeseen Sundsvalliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja sen johdosta pyysin taas rahaa parikymmentä kruunua, saadakseni mennä maihin ja samalla muka näyttämään kipeätä jalkaani, jossa oli ollut vamma siitä saakka, kun kapteeni oli minua lyönyt; sääriluussa oli ollut vanha arpi, mutta pudotessani oli se kolahtanut skansin kattolistaan ja oli siitä lähtein tahallisen huolimattoman hoidon tähden pysynyt umpeen-parantumatta.

Kapteeni loi minuun aran, epäselvän katseen ja kysyi, kannoinko vielä vihaa häntä kohtaan. Hän antoi minulle 30 kruunua ja mainitsi, että se sai olla minulle juomarahaksi, eikä hän ottaisi sitä lukuun palkkatiliini.

Saatuani rahat ja kiitettyäni lahjasta, poistuin laivasta, mutta itsekseni ajattelin: "Kyllä kymmenkertaisesti antaisit, jos tietäisit, mitkä aikomukset liikkuvat mielessäni sinua kohtaan tyynen, yksinkertaisen kuoreni alla".

Tultuani kaupunkiin, etsin ensi työkseni taitavan lakimiehen ja pyysin häntä asian-ajajakseni. Minä kerroin tarkoin kaikki kapteenin harjoittamat julmuudet ja rääkkäykset itseäni kohtaan ja pyysin, että hän toimittaisi tämän merikarhun töistänsä lailliseen edesvastaukseen. Samalla ilmoitin, etten enää uskaltaisi laivaan takaisin mennä, sillä, lausuin, se olisi samaa kuin meno hirteen. Minä ilmoitin myös niitten nimet, jotka voivat todistaa syytökseni todeksi, ja rukoilin häntä pelastamaan minua kiduttajani käsistä.

Tuloksena tästä olikin se, että 8 päivän kuluttua olimme oikeussalissa, minä ja puolustajani sekä kapteeni Andersen laivan koko miehistön kanssa.

Kun tuomari oli lukenut syytökseni kaikkine sivuseikkoineen, jotka kaikki asian-ajajani oli taitavasti kokoonpannut, vastasi kapteeni, että minä olin pestattu Norjan lain mukaan, eikä hän siis ollut velkapää vastaamaan minun tekemiini syytöksiin täällä. Sitä paitsi olin minä ollut laivasta pois ilman luvatta 8 vuorokautta, ja merilaki säätää, että se, joka yli 24 tuntia päällikön luvatta viipyy poissa laivasta, on karkurina pidettävä ja sen johdosta menettänyt lailliset oikeutensa. Näillä perusteilla hän vaati syytteen kumoamista ja syyttäjän vangitsemista asetusten mukaan.

Siihen vastasi asiamieheni, että min asianmukaisessa järjestyksessä ennen 24 tunnin kuluttua olin ilmoittanut itseni Venäjän konsulin luona sekä pyytänyt sen viraston suojelusta; ja koska pidetyssä poliisitutkinnossa oli ilmitullut raskauttavia asianhaaroja kapteenia vastaan ja hänen oli todistettu väärinkäyttäneen valtaansa sekä väkivaltaisesti kohdelleen syyttäjää, niinkuin miehistö oli todistanut, oli hän saanut konsulinvirastolta kehoituksen nostaa virallinen kanne kapteenia vastaan sekä vaatia häntä vastauksen-alaiseksi teoistaan. Tämän johdosta pyysi asian-ajajani, että todistajat laillisessa järjestyksessä valallisesti kuulusteltaisiin.

Tämän jälkeen alkoi kuulustelu, jota kesti 2 tuntia, ja loppupäätös oli semmoinen, että voitto kallistui minun puolelleni kapteenin suureksi harmiksi.

Minä voitin asiani täydellisesti. Päätöksellään vapautti oikeus minut heti laivan palveluksesta ja tuomitsi kapteenin maksamaan minulle 400 kruunua kipurahoja ynnä täyden palkan, lukien saman vuoden loppuun saakka. Sitä paitsi velvoitettiin hän maksamaan minulle 80 kruunua oikeudenkäynti-kulunkia sekä kymmenen vuorokauden ruokarahat, jotka minun laskuni mukaan tekivät 40 kruunua. Kaiken tämän lisäksi tuomittiin hän maksamaan sakkoa merilain rikkomisesta 265 kruunua.

Kapteenin silmät iskivät tulta ja salamata minua kohden, kun hän oli tuomion kuullut. Mutta todisteet olivat häntä vastaan olleet niin selvät, ettei hän katsonut ansaitsevan edes vedota korkeampiin oikeuksiin, ja niin hänen kumminkin täytyi tällä erällä tyytyä huonoon onneensa. Hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden minulle poistui hän oikeussalista, uhaten minulle kauheinta kostoa, jos hän vielä kerran saisi minut käsiinsä. Mutta Rabokparka ei minua sitten enää milloinkaan kouriinsa saanut, vaan hänen ystävälliset toiveensa jäivät toteutumatta, ja luultavasti emme nyt enää toisiamme tässä elämässä kohtaa.

Seuraavana päivänä suoritettiin minulle palkkani Bayardista, ja silloin sain käteeni myös oikeudessa tuomitut korvaukset, kaikkiaan lähes 70 kruunua. Saman päivän iltana menin laivasta noutamaan tavaroitani kahden poliisikonstaapelin avulla, joten vihdoin olisin monet vaikeudet voitettuani vapaa Bayardista ja sen kapteenista. Mutta jos en olisi ollut niin varovainen, että otin poliisit mukaani, niin olisi tuo juttu päättynyt ikävällä tavalla; luultavasti ei minussa enää olisi näiden muistelmien kirjoittajaa.

Kapteeni oli piiloutunut kajuuttaansa, kun minä rupesin laskemaan tavaroitani venheeseen, joka lellui laivan sivulla. Mutta kun hän sieltä hiipi esille eikä nähnyt lähellä olevan ketään, sillä poliisit olivat veneessä ja koko miehistö laivan ruumassa, syöksyi hän minua kohden, suuri puukko kädessä, valmis iskemään. Vaaran huomattuani juoksin minä kiireesti laivan kokkaan, mutta kapteeni seurasi kintereilläni. Lopulta ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kuin kärppä ylös staagia myöten, joka johti etumastoon. Siellä vasta muistin, että olin konstaapelilta saanut pienen vihellyspillin tarpeen varalle. Pelon valtaamana puhalsin siihen, ja pian se toi minulle apua. Kun kapteeni näki konstaapelit, pelästyi hän niin, että heitti puukkonsa mereen ja ryntäsi pakoon kajuuttaansa, jonne emme viitsineet häntä seurata, sillä minä puolestani olin jo saanut hänestä tarpeeni.

Kun kapteenin kavaluus ja julmuus minua kohtaan oli yleiseksi tiedoksi tullut, ja kun hän vielä lisäksi ei milloinkaan maksanut säännöllisesti lastausmiehille heidän palkkojansa, seurasi tästä hänelle vielä aimo selkäsauna ennenkuin hän kaupungista jälleen merille suoriutui.

Hänellä oli nimittäin tapana joka ilta tulla maihin rakastettunsa luokse, ja kun hänen tiensä kävi läpi lautakartanon, asetuimme eräänä iltana vahtiin ja ryntäsimme neljä veitikkaa hänen kimppuunsa, kaasimme ukon ja pehmitimme sitten voimiemme mukaan köysipatukalla hänen leveätä selkäänsä, antaen hänenkin vuorostaan maistaa samaa suloutta, jota hän itse oli minulle samoin kuin monelle muulle niin hyväntahtoisesti jaellut.

Koska jo oli talvi lähellä, en enään välittänyt sinä syksynä merille lähteä, vaan päätin nyt elää rahoillani. Huviteltuani itseäni muutaman viikon, rupesi aikani lopulta käymään ikäväksi. Sentähden muutin maalle erääsen pieneen seurakuntaan ja asetuin sinne muutaman kauppiaan luo lähelle suurta sahalaitosta.

Tarpeeksi kauan joutilasna huviteltuani olin sitten jonkun päivän tukkien uitossa pulikoimassa keksi kädessä. Sitten olin sepän apulaisena muutaman päivän, sen jälkeen muurarin kätyrinä ja lopuksi sahan lautapihassa yhdessä ja toisessa toimessa. Lopuksi palellutin eräänä kovana pakkaspäivänä molemmat jalkani, niin että tulin muutamaksi ajaksi liikkumaan kykenemättömäksi.

Jouduttuani siten "kamariherraksi", rakastuin silmittömästi kauppiaan sulosilmäiseen taalalaiseen neulojaneitoseen, ja voidakseni pysyä tämän läheisyydessä, rupesin kauppiaalle kirjanpitäjäksi ja kauppa-apulaiseksi. Terveeksi tultuani kävelin sitten rakkauden houreissa pitkin metsiä ja korpia piirustellen armaan Margaretan nimikirjaimia joka puuhun, mitä tien varrella kasvoi hänen kotinsa ja kauppiaan talon välillä, ja täytin lemmittyni taskut ja neulomuslippaan hehkuvilla rakkaudenkirjeillä. Viimein kauppias katsoi hyväksi toimittaa minut palvelukseen toiselle isännälle, joka asui saaressa pari peninkulmaa etäällä hänestä.

Siellä olin kolme kuukautta. Mutta kun rupesin viinitynnyriä kauppiaan kyökkikamarissa liiaksi ahkeraan suosimaan vesipullon asemasta, ja muistakin syistä erosin sieltä pienen kahakan jälkeen ja olin taasen oma isäntäni.

Pienestä pojasta saakka olin suosinut vapaita jalkapatikka-matkoja, tutustuakseni paremmin outoihin seutuihin. Taaskin sain halun mittaamaan maantietä ja tarkastaa kyliä, kansaa ja kaupunkeja. Ostin sitä tarkoitusta varten rensselin ja muita matkalla tarvittavia kapineita, ja niin lähdin kenellekään mainitsematta kulkemaan Gefleä kohti. Olin kuullut, että siellä olisi vilkas meriliike; ja kun mieleni paloi merille sekä minun luonteeni muutoinkin oli levotonta laatua enkä voinut viihtyä kauan samalla paikkakunnalla, olin päättänyt hankkia jonkunlaista muutosta yksitoikkoisessa jokapäiväisessä elämässäni.

Matkallani viivyin kaksi viikkoa. Välistä makasin heinäladoissa, metsään tekemissäni risu- ja lumimajoissa, välin taasen jossakin hauskassa talossa maantien varrella. Välin kutsuin itseäni kuljeksivaksi sälliksi, toisinaan esiinnyin palvelusväen etsijänä milloin mihinkin laitokseen kaupungissa, välin taasen otin rillit nenälleni ja kuljin "maisterina" tahi vanhojen laulujen ja satujen kerääjänä ynnä muuna semmoisena, minä milloinkin soveltui. Suurimmaksi osaksi kuljin jalkaisin koko matkan, vaikka minulla vielä oli helposti saaduista rahoista jäljellä parisataa kruunua. Monta hauskaa ja naurettavaa kepposta sain kokea tällä vaihtelevaisella matkallani.

Gefleen tultuani menin asumaan erääsen pieneen perheesen sataman läheisyydessä. Katseltuani muutamia päiviä kaupunkia ja huviteltuani yhdellä ja toisella tavalla, rupesi taasen joutilaisuus käymään kyllästyttäväksi. Mutta kun meriliike ei kentiesi vielä pariin kuukauteen alkaisi, päätin ruveta johonkin työntekoon harjoitellakseni itseäni merielämän varalle.

Olin siten raudankantajana sataman rautamakasiineissa neljä päivää. Mutta kun se toimi rupesi käymään liian raskaaksi, menin köydenpunojan työhön, johon ammattiin jo merimiehenä olin vähän tottunut. Sekin kyllästytti minua muutaman päivän kuluessa. Sitten olin laivavarvissa yhdessä ja toisessa toimessa. Kaiket illat olin aina ahkerasti hienona herrasmiehenä kaupungin hienoimmissa huveissa, suureksi ihmeeksi työtovereilleni ja työnantajieni hämmästykseksi.

Eräänä päivänä luin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haluttiin erääsen suurempaan liikkeesen maalarin-oppilasta, joka jo olisi tähän ammattiin perehtynyt. Ilmoitus minua miellytti, ja kun olin maalaustaidon ihailija sekä sitä ammattia muutaman viikon harjoittanutkin erään sukulaiseni luona Waasassa ja sitäpaitse kulutellut kotona lastenkammarissa useampia maalilaatikoita tuhrien paperille taloja ja tanhuoita, kyliä ja kaupunkeja, niin päätin koettaa onneani silläkin alalla ja lisätä tälläkin taitojani merielämän varalle. Sillä sitäpä taitoa merimieheltä usein laivassa kysytään, milloin tervatolpon ääressä, milloin taasen muissa hienommissa töissä.

Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla maalari Sjöströmille tarjokkaana avoinna olevaan paikkaan. Sain toimen ilman mitään vastusta. Kontrahti tehtiin kahdeksi vuodeksi. Ehdot olivat 200 kruunun palkka vuodelta ja vapaa ylöspito, ja oppiajan kuluttua pääsisin kisälliksi.

Siinä ammatissa olin kaksi kuukautta, jolla ajalla saavutin isäntäväkeni täydellisen suosion ja kanssapalvelijaini täydellisen vihan ja kateuden.

Isäntäväkeni, joka ennen pitkää puheistani ja käytöksestäni pian huomasi suomalaisen sällikokelaan nutun alla piilevän hiukan säätyhenkilöä, kutsui minut ensin pyhinä perheensä yhteiseen päivällispöytään, ja lopulta, kun huomasivat, että en ollenkaan oudostellut hienompaakaan seuraelämää, sain kaikki ateriat syödä "sisällä", kunnes viimein olin ikäänkuin luonnollinen perheenjäsen.

Eräänä pyhäpäivänä yhdyin kaupungilla kävellessäni muutamien meripoikain kanssa jossakin huvipaikassa. Kun minulla sattui olemaan lihavampi kukkaro kuin heillä, esitin itseni heille virkaveljenä, ja vahvistaakseni tuttavuuttamme rupesin heille laittamaan merimiesten ilahdusaineita. Siitä tuli lopulta meidän välimme niin hyväksi, että vanhin joukosta lupasi toimittaa minulle alamatruusin paikan samaan laivaan, mihin hekin viikon kuluttua tulisivat ottamaan pestin.

Ennen eroamistamme illalla olimme asian varmuuden vuoksi jo käyneet kapteenin luona, joten olin taasen merielämään vihitty.

Kolme päivää sen jälkeen illalla myöhään pidin työtovereilleni pienet läksijäiskekkerit, ja kun he kuulivat, että aijoin kadota teille tietymättömille, muille maille merten taa, ihastuivat he siitä niin, että miehissä auttoivat minut tavaroineni piha-aidan ylitse, portit kun siihen aikaan vuorokaudesta olivat lukitut ja isäntäväki olisi vehkeemme tyhjäksi tehnyt lain voimalla, kun ei olisi näin ominlupaista muutosta suvainnut.

Ei maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut; mutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa katsellaan.

Näin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli lastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman vastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua. Siellä laiva myytiin, ja me saimme joka mies palkan kouraamme sekä määräyksen seurata päällikkökuntamme mukana takaisin Ruotsiin.

Määrättynä päivänä ja hetkenä olimme kaikki valmiina lähtöön eräällä Ruotsiin menevällä höyrylaivalla. Tavaramme, merimiehen kirstut ja säkit, välttämättömät kamssumme, olivat laivassa. Koko Martha-laivan miehistö oli kokoontuneena peräkannella, iloisesti viuhtoen kirjavilla nenäliinoillaan, jätellen hyvästi ikävöiviä ja hymyileviä Albionin neitosia.

Lopulta annettiin laskea laivan köydet irti laiturin paaluista ja vetää rantaporras laivaan. Samassa kun kapteenin komentosanat kaikuivat, olivat Martha-laivan puuseppä ja minä hypänneet laivasta laiturille. Me heitimme köydet irti, sysäsimme rantaportaan laivaan, hurrasimme muutaman kerran lähteville tovereillemme, hyppäsimme sitten katettuun, sitä varten tilattuun ajurin vaunun ja poistuimme sitten täyttä laukkaa laiturin läheisyydestä ensin pienoiselle kadulle, ja tuskin oli vielä huomattukaan meidän pakoamme, kun olimme jo kadonneet laivan näkyvistä, matkarahat taskussa ja kirstumme sekä säkkimme poismenevässä laivassa. Mutta nepä olivatkin täytettynä vanhoilla, arvottomilla purjeen palasilla y.m. roskalla.

Annoimme ajurimme ennen tehdyn sopimuksen mukaan viedä meidät muutaman englanninpeninkulman päässä olevaan kylään, jossa viivyimme siksi, kunnes takaa-ajon vaara oli ohitse. Siellä maksoimme ajurimme ja lähetimme hänet pois, äänettömäksi lahjottuna, ja niin vietimme viikon päivät suloista, raitista ja virkistävää maa-elämää hyvin hupaisen kylän nuorison keskuudessa.

Saatuamme tarpeeksi maalaishuvituksista, palasimme jälleen kaupunkiin, ja ihailtuamme siellä kaikkia, mitä uutta oli silmäimme edessä, erosimme toisistamme. Minä otin pestin erääsen Rostokin laivaan, joka oli lastattu kivihiilillä ja oli menevä Ruotsiin Söderhamniin. Siellä kolme viikkoa viivyttyämme, purjettuamme kivihiilet ja otettuamme lauta- ja lankkulastin vietäväksi Liverpooliin, lähdimme taasen paluumatkalle Englantiin, monta hauskaa ja iloista iltaa vietettyämme iloisten, ystävällisten ja vieraanvaraisten Söderhamnilaisten seurassa.

Liverpooliin päästyämme erosin taas siitä laivasta, sillä se vuoti niin surkeasti, että taukoomatta yötä päivää saimme myötäänsä pumputa, jos vaan vähänkin tuuli kävi. Laiva olikin jo 24 vuotta vanha, joten ihme kyllä oli, että se vielä koossa pysyi.

Muuta mainittavaa ei siitä kolmen kuukauden olosta tällä saksalaisella laivalla ole, kuin etten koko ajalla kuullut muuta kun puhdasta saksankieltä, sillä ei yksikään muu kuin kapteeni osannut englanninkieltä. Ruoka oli niin maailman mainiota, että semmoista harvoin laivassa tapaa. Elämä oli niin rauhallista, etten koskaan sen jälkeen ole niin siivoa miehistö missään laivassa tavannut. Olimme 8 miestä keulassa eli skansissa, kokki siihen luettuna, kapteeni ja perämies peräpuolella, eli yhteensä 10 miestä laivassa. Kapteeni oli todellinen gentlemanni, eikä perämiestäkään moittia voinut. Jos vain laiva olisi ollut vähänkään parempi, niin en olisi siitä äkkiä eronnut; monesti olen sitäkin katunut, että siitä sittenkään erosin.

Taasen viivyin pari viikkoa Liverpoolissa, kunnes lompakko jälleen oli ehtinyt tyhjentyä. Sitten otin jälleen pestin erääsen kivihiili-laivaan eli niin kutsuttuun koljariin, joka kulki vain rannikkoa. Siinä maksettiin hyvää palkkaa. Minun tultuani oli laivan koko miehistö, paitsi kapteenia, pelkkiä suomalaisia nuoria miehiä.

Siinä emme jaksaneet olla enemmän kuin 6 viikkoa, jolla ajalla kävimme Exmouthin, Plymouthin ja Portsmouthin satamissa. Se oli alinomaista purkamista ja lastaamista. Kun kolme tahi neljä päivää olimme merellä, saavuimme jälleen satamaan ja niin vuoroin kuljettiin hiililastilla ja toisen painolastilla.

Tultuamme vihdoin Cardiffiin etelä-Englannissa, pyysimme joka mies päästä irti laivasta, tuosta alinomaisesta kivihiilen tuoksusta ja liasta. Siellä vietimme joulujuhlaa; mutta eipä joulu joululta tuntunut siellä, sillä kaipauksella ajattelin kotimaatani ja niitä herttaisia joulujuhlia, joita olin saanut viettää onnellisessa lapsuuden kodissa sekä sitten myöhemmin muitten omaisteni seurassa mieronteille joutuneena.

Mutta eihän merimiehelle usein sitä iloa elämässään tulekaan, että voisi omaistensa seurassa viettää juhliaan. Sillä niinhän se on, kuin kuulin erään merimiehen ikävissään hyräilevän:

"Merimies kuin vesilintu Ystävistään erillänsä Ikävissään huokaelee, Omaa kultaans' ikävöipi, Sillä meren myrskysäissä Hyökylaineen vaahtopäissä Merimiesi yksinäinen Ainoon ilon, hyvin löytää; Eipä meripoikaa lainehilla Kukaan armahda, ei armahda! Josma sulle, kurja merimies, Kuvaella voisin ties: Sinä olet häilyvä Meren lainehilla, Sun on tiesi onneton, Ja meri hautasi!"

Joulunpyhät vietettyämme Cardiffissa, otimme me kolme koljaripoikaa pestin erääsen suureen kolmikerroksiseen höyrylaivaan, joka meni Amerikaan Savanna-nimiseen merikaupunkiin.

Se oli aika jättiläislaiva. Miehistöä oli 22 lämmittäjää, neljä koneenkäyttäjää, 30 matruusia, 6 täkkipoikaa, eli kokkien, kapteenin, 3 perämiehen ja ruorimestarin kanssa yhteensä 69 miestä.

Höyrylaivan nimi oli Bremen. Se oli lastattu kivihiilellä ja oli sen määrä palata Bremenhaveniin Saksan maalla puuvillalastissa.

Matka Atlannin yli kesti 15 vuorokautta. Kaikki kävi säännöllisesti. Matkalla ei juuri merimies-työtä eikä taitoa kysytty. Alinomaa, niin pitkät kuin päivät olivat, pestiin, laahattiin ja maalattiin taukoamatta, niinkuin olisi jossakin pesulaitoksessa oltu.

Minun maalaritaitoni oli nyt ihan tarpeesen, sillä sen nojalla sain koko matkan olla jonkunmoisena mestarina maalaustöissä sekä itse valmistaa hienommat työt.

Savanna on hyvin vilkasliikkeinen satamakaupunki. Sadottaisin puuvillalasteja vuodessa lähetetään sieltä kaikkiin maailman ääriin. Vilkkaan laivaliikkeen tähden maksetaan siellä myös suuria palkkoja merimiehille. Tavalliset matruusit saivat kuussa 200 Sm. Seurauksena onkin ollut tavaton runnariliikkeen kukoistus siellä. Miehiä karkaa laivoista siellä kuin hiiriä, parempain palkkain toivossa, runnarien viekoittelemina tietysti.

Minuunkin, samoin kuin kohteen suomalaiseen toveriini, tarttui tuo Amerikan karkurirutto. Käytyämme maissa useampina ehtoina sekä tutustuttuamme sikäläisiin oloihin, päätimme jättää tuon saksalaisen "pyykki-laivan" sekä kokea onneamme tässä luvatussa maassa. Kuljetettuamme hiljalleen joka ilta vaatteitamme ja tavaroitamme mukanamme niin tarkoin kuin voimme ja kiusattuamme rahaa kapteenilta niin paljon kuin olimme saamassa, jäimme eräänä iltana, kolme päivää ennen laivan lähtöä, kokonaan laivaan palaamatta. Minä jouduin asumaan erääsen irlantilaiseen merimiesmajaan, jossa tulin oikein omin silmin näkemään, kuinka merimies-parkoja Amerikassa kohdellaan..

Olin ollut talossa noin viikon verran, kun isäntä rupesi tarjoomaan minulle runnarin tointa, se on, hän halusi saada minut hyvää palkkiota vastaan kätyrikseen, koska minä osasin useampaa kieltä sekä muutoin näytin hänen mielestään sopivaksi tuohon toimeen, jossa useinkin vaaditaan uhkarohkeata ja pikaista päättäväisyyttä.

Minä, joka aina olen ollut taipuvainen kaikenmoisiin seikkailuihin, myönnyin tuohonkin ja hyväksyin tarjouksen, saadakseni kokea sitäkin elinkeinoa ja ehkä, ajattelin, voisin samalla jonkun kansalaiseni pelastaa turmion käsistä. Ehdoista sovittuamme ryhdyin heti uuteen toimeeni.

Seuraavana päivänä tilattiin isännältäni erääsen englantilaiseen frekattilaivaan kymmenen matruusia. Kysymyksessä oleva laiva oli ensin menevä Lontoosen ja sitten Australiaan Melbourneen. Nyt sattui kumminkin niin, ettei ollut varastossa muuta kuin nuoria poikia, ainoastaan 2 matruusia. Siis oli kaikin mokomin hankittava vanhempia miehiä, koska tässä olivat suuret summat tiedossa.

Asiasta keskusteltuamme tulimme siihen päätökseen, että minä menisin erääsen norjalaiseen laivaan päivällistunnilla, houkuttelisin miehiä karkaamaan sekä ilmoittaisin heille, että saisivat 40 dol. palkkaa, sen sijaan kun heillä siinä laivassa oli vain 14, 16 ja 20 dollaria.

Minä menin sopimuksen mukaan ja sain asiat mainiosti luonnistumaan. Minä kirjoitin miesten nimet ja tuntomerkit kirjaani, annoin heille käsirahaa muutaman dollarin mieheen ja noin sivumennen annoin heidän ymmärtää, että he olivat nyt pakoitetut tulemaan, jos tahtoivat välttää merimiesmajan isännän salaisia väijyjiä, jotka eivät säästäisi revolveriaan sanansasyöjiä kohdatessaan. Sillä välin tapahtui niinkin, että joku otti kyllä käsirahaa eikä kumminkaan seurannut runnaria. Usein sattui todellakin niin, että semmoinen mies armotta kaikessa salaisuudessa ammutaan.

Yöllä noin kahden ajassa lähdin taas liikkeelle ja otin 6 neekeriä avukseni. Isäntäni antoi heille kullekin pitkäpiippuiset revolverit ja pamput aseiksi, joita hän käski säälimättä käyttämään tarpeen tullessa. Minulla itselläni oli kaksi revolveria ja tikari sekä suuripartainen ja paksutukkainen naamari, tehdäkseni itseni tuntemattomaksi. Otimme hevosen, valjastettuna isojen tavaravankkurien eteen ja kaksi muuta hevosta, jotka olivat valjastetut kahden katetun ajopelin eteen miehiä varten, ja niin lähdimme matkalle.

Tultuamme norjalaiselle laivalle, menin miesteni kanssa laivaan ja kysyin ensin vartijana olevalta matruusilta, tahtoiko hän seurata minua maihin yllämainituilla ehdoilla. Hetken mietittyään suostui hän kauppaan. Minä asetin sitten neljä miestä vahtiin kajutan läheisyyteen sen vuoksi, jos päällikkökunta sattuisi heräämään. Samalla käskin miesten välttää tappelua, niin kauvan kuin mahdollista oli, ja koettaa vain pysyttää heitä sisällä salpaamalla ovet.

Menimme sitten matruusien tykö heidän suojaansa, jossa he jo olivat valmiit lähtöä varten. Minä käskin joka miehen ottaa saappaat jaloistaan, ettei suotta häirittäisi päällikkökunnan unta ja koska siinä tapauksessa, että heräisivät, olisimme pakoitetut käyttämään väkivaltaa, jota muutoin kernaasti halusimme välttää niin kauvan kuin mahdollista olisi.

Neekerit, joita ei vartijoiksi tarvittu, saivat kiireesti auttaa miesten tavaroita vankkureille. Minä itse seisoin rantaportaan päässä katsomassa, ettei kukaan luvattomille asioille poistunut. Pian olimmekin noin puolen tunnin kuluessa valmiit, ja matruusit, kaikki 10 kappaletta ajopelissä. Mutta juuri kun teimme lähtöä, kuului kajutan läheisyydestä revolverin laukaus.

Minä kiiruhdin ajureita henkensä uhalla joutumaan pois saaliinemme, kun samassa yksi neekereistä ryntäsi luokseni verisenä. Häntä oli kajutan ikkunasta isketty puukolla hartioihin, johon iskuun hän oli vastannut revolverin laukauksella, eikä hän tiennyt sanoa, oliko luoti kehenkään sattunut. Mutta samassa oli toisesta ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut, hiipinyt jättiläisen kaltainen mies, revolveri kourassa. Tätä hän ei kumminkaan kerinnyt laukaista, ennenkuin toinen neekereistä oli pampullaan iskenyt tulijaa niin, että mies kaatui; ja sitten he kaikki neljä olivat lähteneet käpälämäkeen, koska he olivat huomanneet, että me olimme kuorminemme valmiit lähtemään liikkeelle.

Emme olleet siis vallan ilman kahakkaa selvinneet ensimmäisestä seikkailusta. Syyttäkööt itseään, arvelin, miks'eivät sievästi pysyneet paikoillaan vain.

Me riensimme aika vauhtia pois laivalta iloisina siitä, että olimme niinkin helpolla päässeet. Takaa-ajoa ei kuulunut sen enempää, eikä olisi hyvä ollutkaan meitä lähestyä, sillä me olimme nyt herroja, eikä poliisi halunnut koskaan sekaantua näihin toimiin, sillä heille olisi siitä ollut pelkkää vahinkoa eikä mitään hyötyä.

Taloon tultuamme oli miehille "whiskyt valmiina". Siitä saivat he nauttia niin paljon kuin halusivat, sillä eihän heillä monta tuntia ollut aikaa kestäillä, kun laivan, johon he olivat määrätyt, piti jo seuraavana aamuna lähteä. "Antaa miesten vaan iloita niin paljon kuin kerkiävät, kyllä toista kuuluu, kun he pöhnästään selkiävät", arveli isäntäni.

Tarkastettuamme haavoitetun neekerin hartioita, huomasimme, ettei haava ollut syvä eikä hengelle vaarallinen. Sidoimme haavan, ja miehelle annettiin hyvä grogi, jonka jälkeen hän sai mennä levolle.

Samana yönä menin vielä erääsen saksalaiseen höyrylaivaan, josta otimme 16 mieltä. Mutta siellä jouduimme kahakkaan, jossa sain hyvänpäiväisesti selkääni. Pian olisin voinut joutua hyvinkin ahtaalle, mutta yksi neekereistäni pelasti minut antamalla vastustajalleni paljaalla nyrkillään otsaan semmoisen pomauksen, että hän romahti seljälleen ja jäi siihen vaikeroimaan. Toisen vastustajani kanssa tulin itse toimeen pamppuni avulla, ja jäi hänkin laivan kannelle pitkälleen. Vielä laivasta päästyämme ja kun jo tavarakuormamme oli liikkeellä, täytyi meidän kääntää parin rotevan saksalaisen töppöset taivasta kohti, kun he olivat liian rohkeita ja mielivät meitä revolvereillaan tervehdellä. Lopulta pääsimme kumminkin onnellisesti kotiin. Mutta muutamaan päivään en halunnut sen kahakan jäljeltä liiaksi liikutella jäseniäni.

Tämmöisiä yöllisiä kohtauksia oli minulla sittemmin useampia. Kerran marssitutin keskellä päivääkin eräästä laivasta koko miehistön maihin, eikä kapteeni perämiehineen uskaltaneet sanallakaan vastustaa, kun näkivät nuttuni alta kaksi suurta revolveriani ynnä muita aseita.

Seuraavan päivän iltana menin isäntäni kanssa englantilaiseen rekattilaivaan. Mukanamme oli ne kymmenen miestä, jotka kapteeni oli isännältäni tilannut ja jotka nyt olivat kaikki tavallisen iloisella mielellä kestitsemisistämme. Me menimme kajuttaan kapteenin tykö. Miehet hyväksyttiin, kirjoitettiin laivan kirjoihin ja saivat luvatun 40 doll. palkkaa, ja siitä he olivat ylenmäärin iloisia.

Miehet saivat tavaransa kaikki laivaan sekä lisäksi pari naulaa tupakkaa, muutamia lootia tulitikkuja ja kimpun savipiippuja sekä muutamia ruoka- ja kahviastioita mieheen. Sitä vastaan sai isäntäni joka miehen ensimmäisen kuun palkasta ennakkokuitin, jolla hän sai nostaa rahat kolme vuorokautta sen jälkeen kuin laiva oli lähtenyt.

Lausuttuamme jäähyväiset miehillemme, jätin heille vielä isäntäni käskystä pari kannun pulloa ilolientä, sillä olimmehan tehneet mainion kaupan, jommoista harvoin saadaan toimeen yhtenä päivänä; sillä noista 10 miespoloisesta, jotka eivät olleet talossa viipyneet täyttä vuorokautta, oli hän saanut yhteensä kokonaista 400 dollaria.

Muutaman päivän kuluttua rohkenin uudelleen mennä samaan norjalaiseen laivaan, tietysti nyt ilman naamaria, kysymään kohteliaasti laivan kapteenilta, eikö olisi miehiä tarvis; olin tällä kerralla tarjokkaana esiintyvinäni.

Kapteeni oli vimmoissaan ja kiroili niitä tulimmaisia amerikalaisia runnareita, jotka olivat vieneet koko hänen miehistönsä, paitsi paria, kolmea poikaa, miehistön, jonka vertaista ei hän koskaan enään voisi saada. Kertoi vielä saaneensa itsekin roistoilta suuren läven päähänsä, surmatessaan kaksi mustaa pirua, jotka hän sanoi sitten mereen heittäneensä (siinä hän tietysti omiaan laverteli; tiesinhän itse asian paremmin). Perämieheltä olivat paholaiset ampuneet oikean kämmenen puhki, kun hän oli iskenyt kuoliaaksi kolmannen noista mustista peikoista (taasen liioiteltua. Jos olisi arvannut, kenenkä kanssa hän puheli, niin olisi tainnut ukko toista nuottia laulaa).

Vihdoin hän suostui kuulemaan minun ehdotustani, ja me sovimme, että minä ynnä viisi muuta miestä saisimme pestin seuraavana päivänä, sillä hän oli jo hankkinut kaksi miestä saman päivän aamuna.

Minä kerroin, että meitä oli toveruksia, jotka halusimme päästä irti eräästä merimiesmajasta, johon meidät oli vietelty päivää ennen laivamme lähtöä ja jossa olimme olleet suljettuina, kunnes laivamme oli kerinnyt poistua, sekä että runnarit olivat tietämättämme tuoneet perästäpäin tavaramme maihin jollakin keinolla, jota en voinut selittää, sillä minä en muka ymmärtänyt, että merimiehiä näin kohdeltiin.

Kapteeni, joka uskoi todeksi jokaisen sanan puheestani ja sääli minua tovereineni, lupasi meille paikat laivassaan sekä hieroi käsiään mielihyvästä, kun hän nyt voi kostaa runnarille, vaikkapa ei samalle, niin kumminkin hänen virkaveljelleen. Hän kertoi olevansa valmis lähtemään jo seuraavana aamuna päivän valjetessa pakoveden aikana sekä lisäsi, että parempi olisi kirjoittaa meidät laivaan, ettei meidän tarvitseisi peljätä laivakonttoorissa tapaavamme merimiesmajan isäntää.

Me sovimme asiasta molemmin puolin, ja minä lupasin mennä ilmoittamaan tovereilleni ynnä vakuutin varmaan tulevamme määrätyllä ajalla.

Minä ilmoitin asian isännälleni sekä käskin hänen tulla puolta tuntia ennen lähtöämme kahden valekonstaapelin ynnä yhden matruusin seuraamana muka ottamaan minua tovereineni kiinni. Ja kun kapteeni tietysti ennen suostuisi antamaan ennakkokuitin joka miehen palkasta kuin viivyttämään lähtöään, olisimme voittaneet tarkoituksemme.

Tämän tempun toteutimme niin hyvin, että ei mitään vaikeuksia meitä kohdannut. Mutta minua ei muka merimiesmajan isäntä voinut päästää rankaisematta, vaan täytyi konstaapelien raastaa minut laivasta maihin. Mukana oleva matruusi, joka oli halukas lähtemään, sai mennä laivaan minun sijaani.

Saatuaan taasen ennakkokuitit, poistui isäntäni kohta laivasta, ja pian sen jälkeen hellitti norjalainenkin köydet ja lähti onnettomasta Savannan satamasta, varmaankin sydämestään kiroillen minua ja merimiesmajan isäntää, kun sai asian myöhemmin miehiltä kuulla.

Mutta olkoon tässä kylliksi runnari-toimestani. Kun isäntäni lopulta rupesi huomaamaan, että minä olin ollut tuon tuostakin avuliaana maanmiesteni karkaamisiin, niin menetin lopulta hänen luottamuksensa, ja hän rupesi miettimään, kuinka voisi saada minutkin hyvään hintaan myödyksi.

Eräänä päivänä tuli muuan farmari (tilanomistaja) isäntäni luo tiedustelemaan, eikö hänellä olisi keitään semmoisia miehiä, jotka haluaisivat ruveta maanviljelijöiksi. Siihen olinkin minä sekä kaksi muuta suomalaista ja kaksi saksalaista halullista, sillä muutteeksi olimme valmiit koettamaan, miltä tuntuisi ruveta amerikalaiseksi maanviljelijäksi.

Ilman pitkiä keskusteluja tehtiin semmoinen sopimuskirja, että me viisi sitouduimme yhden vuoden tekemään palkatta työtä hänen tilallaan, kaikkea mitä maanviljelyksen talousaskareihin kuuluu, sillä ehdolla, että me sen ajan loputtua saisimme hänelle kuuluvasta alueesta viljellä ja muokata maata niin paljon kuin viidessä vuodessa kerkiäisimme viiden miehen voimilla tehdä, sekä nauttia metsää vapaasti uudisasuntojen rakentamiseksi. Sitä paitsi saisimme lisäksi tarpeelliset työkalut käytettäviksemme, eikä näistä mistään tarvitsisi maksaa ennenkuin viiden vuoden kuluttua, mutta sitten tulisi meidän suorittaa 20 % korkoa pääomasta; maasta ei meidän kymmeneen vuoteen tarvitseisi maksaa mitään vuokraa. Sitten saisimme joko ostaa maatilukset puolesta arvosta perintöoikeudella tai maksaa arentia neljänneksen tuloista. Tämä arentikontrahti oli kestävä viisikymmentä vuotta, kuitenkin niin, että perillisillä olisi etuoikeus siihen.

Läksimme sitten pari päivää sen jälkeen maalle isäntämme saattamina ja olimme hyvin tyytyväisiä muutokseen.

Maatila, jonne tulimme, oli noin 10 engl. penikulman päässä Savannan kaupungista. Se oli joen rannalla, erittäin kauniilla paikalla. Omistajana oli eräs entinen saksalainen, Brand nimeltään, joka oli kolmekymmentä vuotta takaperin tullut siirtolaisena Amerikaan. Hänellä oli sitä paitse joku virka kaupungissa, joten hän harvoin kerkesi itse hoitaa maatalouttaan, vaan hoiti sitä eräs hänen vuokraajansa, joka sai muutaman prosentin maatilan vuotuisesta tulosta sekä vapaan ylöspidon perheineen.

Mutta pian tulimme huomaamaan, ettemme olleetkaan vapaita miehiä ja etteivät kontrahdit Amerikassa aina pidä paikkaansa. Olimme joutuneet melkein orjiksi.

Yösijaksi saimme heinäladon, jossa pelkät heinät olivat makuuvaatteinamme. Ravinnoksemme emme saaneet muuta kuin juurikaspuuroa ja riisileipää, kolmasti päivässä, ja juomaksi ainoastaan kirkasta lähdevettä, välistä hiukan maidolla harmaaksi seoitettuna.

Maatilan ulkopuolelle eli vuokraajan silmänkantamaa etemmäs emme koskaan saaneet poistua, ja yöt olimme aina suljettuina lukon taakse, tahi olimme talon suurten newfoundlandilaisten koirain vartioimina, eivätkä ne antaneet hevillä itseään lahjoa.

Lauvantai-iltoina, tahi ainoastaan silloin, kun tilanomistajan pojat tulivat sinne pyhäänsä viettämään, pääsimme joelle heidän seurassaan pyytämään krapuja ja simpukoita, joita usein veneen lastin saimme yhtenä yönä. Ne pyyntiyöt olivatkin meille ainoat juhlahetket sen viiden viikon aikana, minkä siellä olimme.

Raskaaksi ja yksitoikkoiseksi rupesikin lopulta olomme siellä tuntumaan, kun olimme vallan eroitettuina muusta maailmasta. Työtä saimme tehdä aamusta varhain iltaan myöhään otsamme hiessä ja huonolla, heikolla ruoalla. Minkäänmoisia maanviljelyskoneita ei tässä talossa käytetty enempää kuin entisinä aikoina tavallisessa suomalaisessa maatalossa. Lannankin saimme käsin murentaa ja levitellä peltosaroille sen mukaan kuin vuokraaja kynti ja muokkasi peltoa yhden hevosen vetämällä auralla.

Lopulta tuon alituisen katsannon alla oleminen rupesi meitä niin harmittamaan, että päätimme miehissä karata tästä orjuudestamme, kävi sitten miten tahansa.

Eräänä iltana, säntilleen viisi viikkoa orjina oltuamme, päätimme vapauttaa itsemme. Iltaruoalta päästyämme otimme heinäladostamme mukaamme ne vähät tavaramme, mitä meillä vielä oli, pujahdimme metsään ja aloimme juosta minkä jalkamme kannattivat, tietämättä mitään erityistä matkansuuntaa. Olimme päättäneet elää vaikka metsäsisseinä ennenkuin hyvällä palaisimme takaisin Brandin maatilalle.

Harhailtuamme metsässä kaksi vuorokautta, elättäen itsiämme mitä mistäkin suuhun kelpaavata löysimme; sillä lähipaikoilla emme uskaltaneet näyttäytyä ihmisten ilmoilla, koska pelkäsimme meitä takaa-ajettavan.

Olimme illan suussa kolmantena päivänä lähdöstämme tehneet metsään pienen tulen, jossa paistelimme muutamia hanhenpoikia iltaruoaksi, varmaan luullen olevamme hyvinkin syvässä metsässä. Silloin yht'äkkiä aterioidessamme kuulimme rattaiden ratinaa, ja heti sen jälkeen ilmaantui eteemme tuttavamme merimiesmajan isäntä ja tilanomistaja Brand poliisimiehen ja suuren verikoiran seuraamana. Kullakin heistä oli vielä miekka vyöllä ja kädessä revolverit, joitten välähtelevät piiput kaikessa ystävyydessä olivat meihin päin käännettyinä sen varaksi, että haluaisimme vastarintaa tehdä.

Huomattuamme, että vastarinta olisi ollut turhaa, aseettomat kun olimme, jatkoimme kylmäverisesti aloitettua aterioitsemistamme, ja johtajamme, saksalainen Siemens, kysäsi:

"Mitä herrat etsivät?"

Tämmöistä kylmäverisyyttä eivät takaa-ajajamme olleet osanneet meidän puoleltamme aavistaa. Siinä he sitten ensin vaihtoivat muutamia pikaisia, hämmästystä ilmaisevia katseita toistensa kanssa, ennenkuin vastasivat. Mutta heti sen jälkeen astui poliisimies askeleen meitä lähemmäs, revolveri meitä kohden ojennettuna, ja kysyi:

"Minkä tähden te olette karkuun lähteneet? Minä vangitsen teidät, viedäkseni takaisin sinne, mistä olette karanneet; sillä tehdyn kontrahdin mukaan te olette pakoitetut siellä olemaan, kunnes vuotenne on lopussa".

"Me emme voi olla siellä emmekä tehdä työtä niin huonolla ruoalla", vastasi esimiehemme. "Me emme ole kontrahissa sopineet orjiksi rupeamaan, sillä me olemme vapaita miehiä. Meitä on kohdeltu huonommin kuin eläimiä, niin kuin pahanilkisimpiä rangaistusvankeja. Emme ole saaneet merimiesmajan isännältä makuuvaatteitammekaan, vaan olemme saaneet koko ajan levätä kuin eläimet liassa ja pahnoissa. Meiltä on pienimmätkin vapaudet riistetyt, ja sentään olemme muka vapaassa Amerikassa. Me emme jaksa siellä päivääkään työntekoa, vaikka meidät paikalla ampuisitte tahi tappaisitte nälkään. Me tahdomme merille jälleen, vaikka saisimme siellä puoli vuotta ilmaiseksi palvella. Olemme valmiit seuraamaan herroja, mutta Savannaan eikä orjuuteen, se on meidän peruuttamaton päätöksemme. Emme lähteneet karkuun, vaan aikomuksemme oli tulla Savannaan merimiesmajan isännän luo, mutta eksyimme metsään, kun emme tunteneet tietä. Olemme siis iloiset, että lopultakin olemme joutuneet ihmisten pariin, ja toivomme pääsevämme vapaiksi, kun nyt olette kuulleet mielipiteemme".

Merimiesmajan isäntä oli mielissään Siemensin puheesta, kun hän kuuli, että luotimme häneen niin rajattomasti. Hetken kuiskailtuaan toisten kanssa, lähestyi hän meitä ja lupasi, että pääsisimme takaisin hänen huostaansa, mutta nuhteli meitä siitä, ettemme olleet muka tilanomistajalle tahi hänelle valittaneet tyytymättömyyttämme silloin, kun he olivat siellä käyneet meitä katsomassa. Itse Brand ei juuri meille muuta mitään puhunut, kun ettei hän millään muotoa tahtonut meitä väkisin pakoittaa tilallaan olemaan, vaan lupasi luopua oikeuksistaan. Ja niin päättyi tämä ensimmäinen matkani Amerikan metsissä.

Siitä lähdettiin heti suoraan Savannaan, jonne viiden tunnin marssin jälkeen pääsimme ja olimme taasen pitkän ja ravitsevan ruokapöydän ääressä, jossa annoimme ruoan ja grogin luistaa nälkäisiin ja janoisiin kurkkuihimme; sillä viisi viikkoa olimmekin jo saaneet elää paljaalla juurikaspuurolla ja levitellä kuivia lannankokkareita pellolle sekä kuokkia, kaivaa ja istuttaa potaatteja ja juurikoita.

Muutamia päiviä Savannassa oltuamme tuli asuntoomme muuan nuorukainen, joka oli syntynyt suomalaisista vanhemmista Liverpoolissa Englannissa ja kantoi Chaleyn nimeä. Hän oli karannut eräästä norjalaisesta laivasta. Poloinen ei ollut saanut mitään vaatteita mukaansa, jos hänellä niitä lienee enempää ollutkaan, kuin ne, mitä hänellä oli yllään, nimittäin repaleiset housut, punaisen ja mustan raidollinen merimiehen paita; risainen, purjevaatteesta tehty lakki sekä jaloissaan jonkunmoiset muodottomat, varrettomat saappaat ilman sukkia.

Minä, joka olin ollut talossa ennen runnarina, arvelin nytkin voivani pyytämättä ryhtyä samaan toimeen. Otin siis poikasen suojelukseeni ja rupesin toimimaan hänen hyväkseen.

Menin aluksi tarkastamaan isännän vaatevarastoa, josta otin hatun, nutun, paidan, housut, sukat ja saappaat, ja annoin pojan pukea ne ylleen. Sitten menin hänen mukanaan erääsen tanskalaiseen laivaan kapteenin puheille. Kuultuamme että laiva oli menevä Köpenhaminaan, pyysin kapteenilta, että saisimme seurata mukana, samalla esittäen, että olimme joutuneet merimiesmajan isännän uhreiksi, joten saisimme muutaman päivän olosta hänen luonaan tehdä pari, kolme kuukautta ilmaiseksi työtä hänen hyväkseen.

Kapteenia oli ensin ihan mahdoton saada myöntymään esitykseeni, sillä hänellä oli jo täysi miehistö; mutta siinä hänen kanssaan hetken pakinoittuani, sain kumminkin hänen vihdoin suostumaan sillä ehdolla, että jo seuraavana yönä, jolloin laiva olisi valmis lähtemään, piiloutuisimme johonkin varmaan paikkaan laivassa ja saisimme sitten seurata ensi satamaan ilman palkkaa ja tehdä työtä ruokamme edestä.

Siihen suostuimmekin ilolla. Minä lähdin kortteeriimme takaisin, toverini Chaley jäi laivaan ja sekaantui heti miehistöön, hänellä kun ei ollut edes vakinaista kortteeriakaan kaupungissa. Kotiin tultuani rupesin vehkeilemään kistusta vaatteitani ja tavaroitani vähitellen laivaan.

Olin aluksi rupeavinani vaatteitani pesemään, sillä pihassa oli nimenomaan merimiehiä varten laitettu pesupaikka pienen katoksen alla. Sitten rupesin kantamaan muka vaatteitani tuuleentumaan, joten voisin niitä sitten tavalla tai toisella lennättää laivaan.

Sinä iltana pestessäni ja miettiessäni, miten voisin tavarani paraiten saada muutetuksi, tuli eräs göteborgilainen Ruotsinmaan poika, jonka kanssa olin solminnut ystävyyden liiton jo ennenkuin menin maanviljelystöihin. Hän rupesi hetken yhtä ja toista pakinoituaan esittämään, että eiköhän ruvettaisi koittamaan omilla passeilla lähteä tästä talosta merille.

Minä en ensin ollut kuulevinanikaan hänen esitystään, mutta kun hän lopulta rupesi oikein kiihkeästi asiatansa kehittämään, antausin lopulta hänen pauloihinsa ja ilmaisin hänelle mielipiteeni sekä keinot, mihin jo olin ryhtynyt.

Siitäkös hän riemastui, niin ettei tahtonut muka voida iloaan pidättää. Pyynnöstäni hän sitten palkkasi neekeripojan, joka salateitä alkoi kantaa sekä hänen että minun tavaroitani laivaan, jossa jo ennenmainittu Chaley otti ne vastaan ja piilotti vastaisen varaksi.

Kun sitten olimme molemmat saaneet laivaan kaikki tavaramme, mitä mahdollista oli, odotimme tyynesti iltaa, jolloin iltaruoan syötyämme itsekin lähtisimme laivaan.

Göteborgilaisella sattui olemaan muutamia dollareja rahaa. Me ilmoitimme isännällemme, että menisimme muka teaatteriin ja tulisimme ehkä myöhemmin kotiin. Sitä vastaan ei hänellä ollut mitään sanomista. Me siis läksimme, niin kuin luulin, talosta viimeisen kerran.

Mutta mitenkäs kävi? Oltuamme teaatterissa, lähdimme hyvässä tuuterissa laivaan, jossa jo vitjoja ja köysiä ruvettiin lähtöä varten asettelemaan. Me sulkeuduimme piilopaikkaan, johon Chaley oli varmuuden vuoksi jo edeltä päin piiloutunut, ja iloitsimme kaikki kolme siitä, että oli osattu merimiesmajan isäntää tällä kertaa kelpo tavalla nenästä vetää.

Mutta me olimme myöneet karhun nahan, ennenkuin karhu itse oli ammuttu. Emme olleet osanneet aavistaakaan, että meillä oli Juutas kolmantena.

Oltuamme piilopaikassamme jo hyvän aikaa ja ihmeteltyämme syytä, miks'ei laiva jo rupeaisi liikkeelle lähtemään, rupesi göteborgilainen muka voimaan sangen huonosti, jonka tähden hänen täytyi lähteä hiukan raitista ilmaa hengittämään.

Monta minuuttia hänen lähdöstään ei ollut vielä ennättänyt kulua, ennenkuin rantalaiturilta kuului korviimme yht'äkkiä läpitunkeva kimeä vihellys. Pian sen jälkeen kuulimme outoa kolinata ja kiivaita ääniä laivan kannelta, eikä aikaakaan, niin jo näimme piilopaikkaamme johtavan aukon suulla kolme härjänsilmä-lyhtyä [Eräs laji lyhtyjä, joiden sivut ovat muuten pimeitä, vaan yhdellä puolella pyöreä mykiö, joka käännetään sitä paikkaa kohden, mitä valaista tahdotaan. Semmoisia on tavallisesti poliisimiehillä, joiden täytyy valonsa salata, silloin kun ei sitä tarvita.], merimiesmajan isännän partaisen naaman sekä kolme kirkasta, pitkää revolverinpiippua, jotka kaikessa ystävyydessä olivat meitä kohti käännetyt. Samalla ilmoitettiin meille yhtä ystävällisesti, että mitä pikemmin, sitä parempi, kömpisimme piilopaikoistamme esille.

Vastustus olisi ollut turhaa, ja pako oli mahdoton. Ei siis muu auttanut, kuin hampaita kiristellen, häpeissään kuin koira, häntä jalkojen välissä, ryömiä ulos ja antautua julmistuneen merimiesmajan isännän armoille.

Selitykset eivät asiata parantaneet, sillä aikomuksemme oli siksi selvä, ja syyn, miten oli pakomme huomattu, arvasimme heti, kun näimme Juutaksen yhden poliisin avulla kantavan piilopaikastamme tavaroitamme rannalla oleviin vaunuihin.

Tuo heittiö oli aikanaan ilmoittanut vehkeemme, ja ollaksensa varma saaliistaan, antautunut muka meidän seuralaiseksemme.

Me vannoimme Chaleyn kanssa petturille veristä kostoa, joka pantaisiin toimeen niin pian kuin meille tilaisuutta siihen tulisi, ja kiukusta pakahtumaisillamme seurasimme vangitsijoitamme.

Samassa laivakin lähti, ja huomattuaan meidät keksityiksi, osasi kapteeni teeskennellä niin todellista hämmästystä ja kiukkua meitä ja miehistöä kohtaan siitä, että tämmöistä kunnottomuutta oli muka saattanut hänen laivassansa tapahtua, ettei hauen lähtöänsä yritettykään estää.

Merimiesmajaan tultuamme, riistettiin minulta vaatteet melkein viimeisiin saakka, ja minut vietiin kolmanteen kerrokseen erääsen pieneen kulmahuoneesen, kunniotettiin muutamilla korvapuusteilla ja teljettiin sinne runnarin vartioitavaksi, kunnes ilmaantuisi sopiva tilaisuus, jotta minut voitaisiin pitemmälle merimatkalle lähettää.

Chaley, jolla oli erinomaisen hyvät puheenlahjat ja tunsi hyvin maan asetukset ja tavat, oli juuri pulasta selkenemäisillään ja irti pääsemäisillään, kun hänen onnettomuudekseen sattui paikalle tulemaan isännän vanhin poika, joka huomasi, että karkurilla oli yllään puku aina päästä kantapäihin saakka hänelle kuuluvasta yksityisestä vaatevarastosta. Mutta kun Chaley kiven kovaan väitti, että hän oli ne eräältä merimieheltä ostanut ja lupasi sen todeksi näyttää, jos lähtisivät hänen seurassaan miestä etsimään, niin läksi Jimy, isännän poika, ja toinen poliiseista hänen mukanaan.

Kun he olivat vähän matkaa kävelleet, tuli heidän poiketa sillalle, joka vei kanavan ylitse toiseen kaupunginosaan. Sillalle päästyään riuhtasi Chaley yht'äkkiä itsensä irti, poukahti sitten käsipuun yli kanavaan ja oli kadonnut.

Jimy ja poliisi tietysti etsivät pakolaista voimiensa ja tarmonsa takaa, mutta mahdotonta oli häntä löytää, ja niin he luulivat hänen joutuneen krokotiilien ruoaksi, joita eläimiä vesissä niillä paikoin runsaasti liikkuu.

Pari vuotta jälkeenpäin tapasin hänet sitten Meksikon lähellä New Orleanssissa eräässä sirkuksessa klovnina. Hän oli sitä ammattia jo ennenkin harjoittanut.

Mutta minulle alkoi kurja elämä. Syömään tahi muille yhtä tähdellisille asioille mennessäni oli aina vartija jäljessäni. Merimiesmajan piirin ulkopuolelle en päässyt, enkä saanut edes puhellakaan muiden ihmisten kanssa. Juutastakaan en enään nähnyt. Olin siis mitä surkein vanki enkä osannut aavistaakaan, mikä kohtalo minulle lopuksi tulisi. Minä koettelin olla hyvin levollinen kumminkin ja vaivasin herkeämättä aivojani, keksiäkseni jonkun mahdollisen neuvon, minkä avulla tästä kurjasta tilasta nahkani pelastaisin.

Kaikki toverini siitä laivasta, jossa olin Amerikaan tullut, oli jo myöty ja lähetetty pitkille merimatkoille, niin että minä olin viimeinen, joka vielä maissa olin.

Pari ruotsalaista matruusia, jotka olivat vietellyt laivoistaan ja jotka eivät vielä koskaan olleet ulkolaisissa laivoissa purjehtineet eivätkä ennen Amerikassa käyneet, lähetettiin merille heti, kun he olivat pari päivää maissa olleet. Heistä kummastakin merimiesmajan isäntä hyötyi 40 doll. Heiltä olin saanut kuulla, että neljän päivän kuluttua minunkin oli lähdettävä pitkälle merimatkalle.

He olivat sen kuulleet runnarilta. Minut piti sen mukaan juotettaman kelpo humalaan ja sitten vietävän laivaan juuri silloin, kun se olisi lähtemäisillään. Kolmen kuukauden etuanti-kuitin kuului isäntäni jo saaneen minun nahastani.

Nyt siis piti ryhtyä pakokeinojen toimeenpanemiseen, kävi sitten miten tahansa. Hyväksi aluksi olin minä sairastuvinani sangen ankaraan tautiin, jotta siten saisin vartijat hetkeksikään kintereiltäni luopumaan. Sitten odottelin voihkien ja valitellen sopivata pakotilaisuutta.

Pian semmoinen tulikin. Päivää ennen kun minut piti laivaan vietämän, menin, vaikka olinkin kipeänä, tavallisuuden mukaan illalliselle, sitten kun muut olivat lopettaneet. Siitä minun teeskennelty tautini ärtyi aivan kauheaksi, ja sentähden minä pyysin neljännespullon konjakkia eli whiskyä ja otin siitä aika kulauksia, sen mukaan, minkä muka kipeä mies voi. Juuri vähää ennen, kun minun piti arestihuoneesen lähtemän, sekaantui samalla kohdalla kadulla pari kolme matruusia, jotka olivat ystäviäni, parin neekerin kanssa tappeluun, niinkuin olin saanut asiamiesteni kautta heidän kanssaan sovituksi, vaikka olinkin tarkan valvonnan alaisena. Vartijani ynnä muut läsnäolevat riensivät sinne mikä katselemaan, kuka auttamaan, juuri niinkuin olin edeltäpäin arvannutkin. Nyt, jos koskaan, ajattelin, on koetettava laputtaa tieheni.

Juoksin ovelle pyrkiäkseni sieltä pihalle. Mutta samassa huomasin, että isännän huoneen ovi oli auki. Siellä maata retkotti merimiesmajan isäntä sohvallaan, nähtävästi tiedotonna whiskyn vaikutuksesta. Pöydällä hänen vieressään oli sama revolveri, jota hän jo pari kertaa ennen oli minua kohtaan ojennellut; sen vieressä oli patroonasäiliö ja lompakko.

Uusi uhkarohkea päätös oli samalla kypsynyt aivoissani. Minä hiivin hiljaa kuni hiiri huoneesen ja olin pian pöydän ääressä. Yhdellä sivalluksella olivat lompakko, revolveri ja patroonasäiliö merimiespaitani povessa. Kyllä minua kauhistutti, kun ukko röhkäsi ja kääntyi toiselle kyljellensä. Mutta samassa tuokiossa minä poistuin ja riensin huoneeseni, jossa piilotin saaliini uunin väliin ja paneuduin maata.

Tyhjennettyäni whiskypulloni odotin, mitä oli tapahtuva. Jos huomaisivat tekoni, jos sen keksisivät ennen aamua, niin olisin mennyttä miestä.

Kova pelko ahdisti minua. Olin juuri aikeessa nousta ja viedä saaliini takaisin, kun runnari tuli. Tarkasteltuaan minua sekä huomattuaan tyhjän pulloni, luuli hän minun olevan tiedotonna whiskyn vaikutuksesta, ja semmoista tilaa minä juuri koitin teeskennellä niin hyvin kuin voin.

Runnari lukitsi ovet ja meni levollisesti nukkumaan, sillä nyt hän luuli vähimmän olevan syytä pelätä lintusen pakoon lentämistä.

Minä odotin tuskallisesti, kunnes kaikki olisi talossa hiljaa. Mahdottoman hitaasti kuluivat tunnit. Kello löi 11 ja 12, mutta vielä oli valpas runnari valveellaan.

Mutta vihdoin hänkin nukkui. Kello löi yksi; runnari kuului hengittävän raskaasti, rupesi jo vähitellen kuorsaamaankin. Nyt vapauden hetki lyö, ajattelin itsekseni.

Minä tiesin, että hänellä aina oli taskussaan pullo ja nenäliina. Nenäliina kostutettiin pullon nesteellä, pidettiin nukkuvan nenän edessä vähän aikaa ja sitten laskettiin hiljaa kasvoille, ja sen jälkeen ei ollut nukkuvasta mitään pelkoa pitkiin aikoihin. Niin oli runnari monta merimiestä pettänyt.

Minä nousin vuoteeltani, lähenin nukkuvata, otin pullon ja nenäliinan hänen omasta taskustaan hänen vierestään tuolilta, ja nyt hän sai itse vuoronsa mukaan kokea samaa, minkä hän monta monituista kertaa oli onnettomille uhreilleen tehnyt.

Minä odotin pelosta vapisevalla sydämellä, mutta hän ei herännyt, vaipui vaan yhä syvempään uneen, vaipui vaipumistaan.

Hän oli minun kokoiseni mies, ja hänen vaatteensa olivat tuolilla, mutta minun olivat alakerrassa kirstussani; ne ynnä muut tavarani olivat kyllä monin kerroin suuremmasta arvosta kuin nämä puoleksi repaleiset runnarin vaatteet. Mutta ei ollut aikaa arvelemisiin. "Tehdään vaihtokauppa", arvelin itsekseni.

Tuota pikaa olin täysissä tamineissa; tuossa on tikari, otan sen mukaani samoin kuin revolverinkin, ehkä kaikki matkalla tarvitaan. Lompakko putosi povitaskusta, mutta seuratkoon sekin mukana! Tuota pikaa oli myös saaliini uunin takaa paitani povessa, ja sitten oli lähdettävä.

Olin jo tarkoin ennen miettinyt, miten ja mistä lävestä luikahtaisin, jos sattuisin pääsemään. Olin levolle mennessä jättänyt akkunan auki lähinnä rakennuksen nurkkaa, ja siitä juuri voi ulottua tarttumaan vesitorveen, joka nurkkaa myöten johtui katolta maahan.

Uskaltaisiko tuommoisen varaan jättäytyä. Mutta mikä auttoi; muuta pakoneuvoa ei ollut, sillä ovet olivat kaikki lukitut, ja muuten olisi täytynyt vähintäin kolmen ovien lävitse kulkea, ja jokaisessa huoneessa oli ihmisiä makaamassa.

Olin jo mennyt niin pitkälle, etten enään voinut peräytyä, vaikka henki menisi. Menin siis akkunalle ja tartuin vesitorveen. Kyllä vähän pelotti. Ei katkennut torvi; aloin siis laskeutua sitä myöten alas. Käsiä kyllä kuumotti, nahka meni läjään, verta alkoi tihkua sormista; mutta hammasta purren laskeusin, laskeusin yhä alemmaksi, ja niin olin enää vaan parin sylen päässä maasta. Mutta silloin kumminkin torvi katkesi, ja minä keikahdin seljälleni pihaan, torvi sylissäni. Aika romina siitä kyllä syntyi. Mutta kylmäverisyyttä vain ja malttia. Minä asetin torven seinän nojalle ja juosta hipasin pihassa olevan suuren oluttynnyrin alle, josta toinen pohja oli poissa, ja sinne piilousin.

Siitä hetkestä saakka tunsin olevani pelastettu; tirkistelin tapinlävestä, joka sattui olemaan akkunoihin päin, näkyisikö ketään tulevan. Odotin vähän aikaa, ja minuutit olivat mielestäni tunnin pituiset.

Ei ketään tullut. Hiivin siis jälleen ulos ja hiljaa pitkin rakennuksen seinämiä, ja niin pääsin kyökin ovelle, josta pieni salaportti johti kadulle. En kumminkaan malttanut jättää menemättä kyökkiin hyvästiä ottamaan neekeri Nellyltä, joka salaisesti oli minun ruoastani pitänyt huolta, kun olin kipeänä olevinani.

Nelly heräsi minun kyökkiin tullessani. Minä panin sormen suuni päälle, viittasin tikariini ja revolveriini sekä pyysin häneltä eväitä.

Nelly, joka oli minuun hyvin mielistynyt, pani tuota pikaa pussiseen pari paistettua hanhea, leipää, pullon viiniä, toisen whiskyä ynnä muuta, mitä kiireessään kokoon sai ja kehoitti minua menemään hänen kotiinsa, jossa pari kertaa ennen olimme yhdessä käyneet, ja lupasi tulla seuraavana päivänä itse jäljessä. Meillä oli nimittäin keskenämme ennen ollut tehtynä pieniä sopimuksia, joita nyt muka pantaisiin käytäntöön.

Minä tietysti lupasin täyttää hänen toivonsa, ja niin hän päästi minut kadulle.

Käveltyäni ensin sovittuun suuntaan, arvelin kumminkin, etten panisi saavutettua epävarmaa vapauttani alttiiksi turhanpäiväisten seikkailujen tähden. Päätin siis pyrkiä lähimpään satamaan ja lähteä merelle niin pian kuin ensimmäinen sopiva tilaisuus ilmaantuisi.

New Brunswick oli tästä 150 Englannin peninkulmaa eteläänpäin. Tiesin sen olevan vilkasliikkeisen satamakaupungin. Sinne siis kohtalo kulkuni ohjatkoon, mietin itsekseni, ja sitä kohti suunnistin askeleeni.

En ollut monta kadun risteystä vielä ennättänyt jättää ennen kuin huomasin pari poliisimiestä tulevan vastaani. Taasen tuli olla kekseliäs suoriutuakseni hyvällä heistä. Minä heittäysin jälleen "iloiseksi pojaksi". Kaukaa jo huudahdin heille: "hyvää huomenta" ja tekeydyin iloiseksi heidät tavattuani. Kerroin sitten että olin ollut eräässä huvipaikassa toisten meripoikain kanssa ja että sitten olin heidän seurassaan ollut eräässä laivassa, jossa kokki vielä antoi minulle hyvät eväät lähtijäisiksi.

Pakinoituani heille kaikellaista, mitä päähän päälähti, tarjosin heille tupakkaa ja whiskyä, joka ukoille näytti erittäin tervetulleelta lahjalta ja poisti heistä lopunkin epäilyksen, jos sitä lienee heillä ollutkaan. Lopuksi kysyin erästä merimiesmajaa, jonka tiesin olevan sen kadun päässä, ja sanoin siellä majailevani, vaikka nyt muka olin eksyksissä, kun olin matkallani niin monta mutkaa tehnyt, eikä päänikään tainnut juuri selvä olla.

Nauraen neuvoivat ukot minulle mainitsemani merimiesmajan, ja erotessani heistä kuuluivat he nauravan: "Se oli todellakin aika hulivili".

Päästyäni onnellisesti sen kadun päähän, poikkesin valtamaantielle, jota hetken kävelin, kunnes jouduin Brunswickiin menevälle rautatielle.

Nyt aloin jo hengittää vapaammin. Mutta kun hyvin arvasin, että isäntäni oli paneva kaikki voimansa ja kekseliäisyytensä liikkeelle saadaksensa minut taaskin kiinni, oli suuri varovaisuus tarpeen minunkin puoleltani. Minun oli varjeltava itseäni ei ainoastaan häneltä ja hänen kätyreiltään, vaan myös hänen kahdelta julmalta newfoundlandilaiselta verikoiraltaan, joita hän suurella menestyksellä ennenkin oli tällaisissa tilaisuuksissa käyttänyt.

Pistäysin siis metsään, josta leikkasin itselleni kaksi tukevaa sauvaa, sidoin eväspussini rensselintapaisesti selkääni ja sitten radalle päästyäni aloin kävellä pitkin kiskoja, käyttäen sauvoja tukinani. Se oli ensin alun hyvin tukalaa taivaltamista, mutta kova pelko antoi minulle kestäväisyyttä ja ajoi minua kulkemaan eteenpäin kuin lentäen.

Olin tällä tavoin kulkenut jo noin 20 kilometriä ennen kuin päivä rupesi valkenemaan. Ja kun en vieläkään uskaltanut näyttäytyä kellekään, poikkesin metsään lepäämään ja odottamaan yötä, jolloin olin taasen alkava kulkuani jatkamaan.

Valmistin itselleni pienen risumökin, jonka saatuani valmiiksi asetuin tyydyttämään kovaa nälkääni ja nauttimaan kultaista vapauttani.

Syötyäni ja juotuani aloin tarkastaa tavaroitani ja aseitani, josko voisin antautua oikein amerikalaiseksi metsäihmiseksi eli sissiksi.

Revolveripari oli mitä mainiointa laatua, parasta amerikalaista tekoa, niiden luodit noin sormenpään kokoiset, huippupäiset. Kylläpä näillä kelpaa itseään puolustaa, jos tarvis tulee, mietiskelin itsekseni. Tikari oli hienointa ja parhainta tekoa sekin, pituudeltaan oli sen terä 10 tuumaa, pää kauneilla hopeakoristuksilla varustettuna. Olipahan siinäkin ase, joka oikein sydäntäni ilahutti; enpä nyt luullut pelkääväni ensi hädässä. Jospa vielä olisin uskaltanut mennä kylään, että olisin saanut ostaa hyvän kiväärin, arvelin, niin kyllähän sitten kelpaisi täällä aarniometsissä elellä.

Tarkastelin sitten lompakkoja. Isännän lompakossa löytyi 80 dollaria, jotka lompakon keskellä olevista muistilehdistä näin olevan niiden kahden ruotsalaisen matruusin kuukausipalkat, mitkä hän juuri äsken oli myönyt. Vastaavina näitä summia toisella vastakkaisella sivulla olivat seuraavat summat: "19 $ tupakkaa 1 dol. 75 cent. tulitikkuja 25 cent., 1 lusikka, 1 kahvimuki, voirasia y.m. pieniä tarpeita 2 doll. 50 cent., sekä lopuksi makuuvaatteet 1 doll. 50 cent. ja 3 päivän ruoka ja asunto 2 dollaria". Loppusumma, mitä vielä oli jäljellä, oli merkitty vaivanpalkkion nimellä, s.o. puhdas voitto, mitä merimiesmajan isäntä oli tästä miehestä hyötynyt.

Toisen miehen tili oli melkein samanlainen. Siis 3 päivästä tuo veren-imijä oli kahdesta miehestä hyötynyt 64 doll. eli 320 Suomen markkaa. Sievä tulos kyllä, eikä haitannut, jos minäkin sain osan noita helposti ansaittuja rahoja.

Samassa taskukirjassa näin myös muun muassa tilin, jonka mukaan hän oli tilanomistaja Brandilta kantanut siltä ajalta, minkä me hänen tilallansa maantöissä olimme, 50 cent. päivältä mieheltä, eli yhteensä 75 doll. eli 375 Suomen markkaa.

Nämä nähtyäni rauhoittui omatuntoni vallan levolliseksi. Kyllä oli mies meistä hyötynyt. Omia rahojani, sekä toverieni että omalla hiellä tienatuitahan olin ottanutkin.

Olin ensin päättänyt hävittää lompakot; mutta nämä nähtyäni päätin pitää ne tallella vastaisen varaksi todistajina noita rosvoja vastaan, jos itse kiinni joutuisin.

Runnarin lompakossa oli vain parikymmentä dollaria pientä rahaa ynnä sieviä tilejä, jotka osoittivat, ettei hänkään ollut välikappaleita valinnut, kun rahoja oli tienattavissa ollut.

Tupakat ja piiput, merimiehelle tärkeimmät tarpeet, löysin myös runnarin taskuista.

Otettuani viinikulauksen näin tyydyttävien tarkastuksieni tulosten päälle, katsastin revolverit, asetin ne pääni alle ja paneuduin levolle ensikerran seikkailijana Amerikan aarniometsässä, onnellisena kuin häkistä päässyt lintu, ja nukuin vaaroista huoletonna iltapäivään saakka, niin että herätessäni jo alkoi hämärtää.

Syötyäni vahvan illallisen mukana olevista eväistäni, kokosin tavarani ja aloin taasen varovaisesti kulkea rautatietä pitkin; mutta pian jo rohkenin pimeämmän tultua ruveta vapaammin liikkumaan.

Suurenlaista ja jylhää on luonto Amerikan aarniometsissä. Mutta näillä seuduin olletikin oli luonto hyvin samankaltainen kuin Suomen metsät ja jylhät hongikot. Täällä oli metsä ja koko maanlaatu sekä puut samaa luontoa kuin Suomessa; eroituksena vaan oli se, että täällä kaikki esiintyy jättiläismuodoissa.

Jo alkoi hiukan peloittaa pimeällä yöllä yksin kulkea. Ensi yönä en kumminkaan kerinnyt ajatella muuta, kuin että vain saisin välimatkan vainoojieni ja itseni välillä niin pitkäksi kuin mahdollista oli; mutta kun nyt jo pelko takaa-ajajista oli vähän laimentunut, alkoivat kaikkinaisten metsäpetojen ja yölintujen äänet yksinäisen matkamiehen tottumattomiin korviin kuulua ja rohkeutta koko lailla järkytellä.

Alkoi sentään lähetä loppuansa sekin yö, niin ettei mitään mainittavaa tapahtunut. Mutta aamupuoleen, kun jo päivä rupesi koittamaan, ilmaantui radalle eteeni pari schakaalia, jotka ensin arasti minua katseltuaan pötkivät hiljakseen metsään.

Huomattuani, että tässä oli sopiva tilaisuus revolveriani koetella ja ampumataitoani kehittää, tähtäsin ja laukasin noin parinkymmenen askeleen päästä toista otusta ja heti sen jälkeen toistakin. Seuraus oli niin mainio, että toinen niistä rumasti ulvoen pyörähti alas radan penkereeltä; mutta toinen syöksyi aika vauhtia metsään, arvatenkin aivan vahingoittumatonna.

Olin juuri lähtemäisilläni liikkeelle, kun huomasin toisen schakaalin, arvattavasti äsköisen toverin, tulevan metsästä ja alkavan nuuskia kaatunutta toveriaan. Nähtyään veren, päästi se ilkiän huudon, jota voisi verrata melkein kalalokin rääkkynään; erotuksena oli kuitenkin se, että tämä ääni kuului paljon petomaisemmalta. Sen jälkeen se rupesi nuolemaan haavasta vuotavaa verta ja sitten raatelemaan kuollutta toveriaan.

Hetken tätä katseltuani, hiivin revolveri kädessäni lähemmäksi tuota raatelevaa schakaalia. Kun otus minut huomasi, alkoi se raastaa raatoa mukanaan metsään erinomaisella vimmalla. Mutta kun se oli liian raskas taakka, liikkui se hitaasti; mutta ei se kumminkaan rahtinut jättää saalistaan. Lopulta kun se huomasi, että minä vain lähenin, näytti se jo minulle pitkiä teräviä hampaitaan, veripunaista kieltään ja kiiluvia pieniä silmiään.

Uskaltamatta kovin lähelle mennä, laukasin revolverini kahdentoista askeleen päästä suoraan pedon kitaan, jonka oudon tervehdyksen jälkeen se rääkkyen hypähti pystyyn ja kellahti sitten selälleen, töppöset taivasta kohti.

Kun yökautinen marssiminen tämän tapahtumaa jälkeen ei tuntunut erittäin minua väsyttävän, kun aamuilma oli erittäin herttaista ja luonto sillä paikkakunnalla erinomaisen kaunista ja suurenmoista, ja kun ihmisasuntoja ei missään näkynyt, jatkoin kävelyäni, ihaillen luontoa ja nauttien ensikerran elämässäni oikein täydellistä, rajatonta vapautta suuren avaran luonnon helmassa.

Auringon noustua korkeammalle rupesivat yön rasitukset, auringon helle ja kova nälkä minua jo liiaksi väsyttämään.

Poikkesin taasen metsään, ja syötyäni täällä erämaassa oivan aterian jo melkein loppumaisillaan olevista eväistäni, laadin sitten itselleni sammalista ja lehdistä vuoteen suuren, tuuhean tammen juurelle, ajatellen itsekseni, että kait hätä keinon taas silloin keksii, kun eväät loppumaan rupeavat.

Iltapäivällä herätessäni tunsin äärettömän painon rinnallani; luulin vallan tukehtuvani, samalla kun käteni tapasi jotakin kylmää ja niljakasta. Silmäni avattuani huomasin kauhukseni, että äärettömän suuri musta käärme oli vieressäni kiemurassa ja heittänyt kauhean pyrstönsä rinnalleni, ja siihen olin kädelläni koskenut.

Veri melkein jähmettyi suonissani. En kyennyt jäsentänikään järkähdyttämään. Ensi hämmästyksessäni tapailin tikaria oikealla kädelläni, joka oli vapaa. Mutta vähän toinnuttuani muistin joskus kuulleeni, ettei käärme muka vahingoita ketään, jos ei sitä ärsytetä.

Makasin siis ihan liikkumatonna, kykenemättä tekemään mitään ratkaisevaa pelastuakseni tuon jättiläisen alta, vaikka sen paino minua rasitti yhtä paljon kuin pelkokin. Nähtävästi lepäsi käärmekin. Pieninkin liikahdus minun puoleltani olisi kentiesi saattanut sen herättää, ja silmänräpäyksessä olisi se kietounut ympärilleni ja likistänyt minut kuoliaaksi, taikka iskenyt minuun myrkylliset hampaansa, ja niin olisin pian, kauheat tuskat kärsittyäni, muodottomana, pöhöttyneenä ruumiina.

Lopulta en voinut enään tuota tuskaa kestää. Kävi miten kävi, ajattelin itsekseni, täytyy koittaa pelastua. Rupesin hiljalleen hinaamaan itseäni ulommaksi käärmeenkiemurasta, pitäen tarkalta silmällä, alkaisiko käärmekin liikkua.

Hiljaa ja vaivaloisesti kävi liikkeeni. Mutta ilokseni huomasin, ettei hirviö siitä näyttänyt välittävän. Vihdoin onnistuin pääsemään tukalasta asemastani. Heti kavahdin pystyyn, korjasin hätäisesti matkatavarani ja lähdin laputtamaan käpälämäkeen, kiittäen onneani, että olin niin helpolla tästä kamalasta pälkähästä päässyt.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ajattelin kääntyä takaisin ja kostaa tuolle hirviölle sen matkaansaattaman peljästykseni. Mutta lopulta päätin, etten antautuisi taisteluun tuommoisen otuksen kanssa, josta oli niin vähän toivoa saada voittoa tahi kunniaa, ja jätin siis sikseen koko tuuman.

Kolmannen päivän matkalla oltuani uskalsin ruveta jo nopeammin päivällä liikkumaan ja yöllä lepäämään. Mutta lopulta huomasin kumminkin edullisemmaksi yöllä kulkemisen, erittäinkin sentähden, että päivällä oli paahtavan kuuma ja ettei metsänpetoja tarvinnut päivällä maatessaan niin paljon pelätä kuin öisin. Lopultakin päätin siis pitää entistä tapaani, kunnes pääsisin asutuille paikkakunnille.

Neljäntenä vuorokautena olin jo vallan ilman ruokaa. Metsänriistaa olisi kyllä ollut, mutta revolverit eivät niitten ampumiseen olleet kelvolliset. Kiihtymistään kiihtyi haluni päästä kiväärin eli pyssyn omistajaksi. Tupakkapiippu sai monta kertaa olla ainoana nälkäisen vatsan kohtuullisten vaatimusten tyydyttäjänä; sillä eipä ollut leipää erämaassa saatavana. Rautatie kulki ihan läpi erämaiden, ja asemat olivat monta penikulmaa etäällä toisistaan. Pari semmoista olin kyllä jo sivuuttanut; mutta en ollut mitenkään rohjennut niitä lähestyä, kun oli syytä pelätä, että olisivat sähköteitse tahi sanomalehdistä saaneet tiedon paostani. Tämä kyllä oli turhaa pelkoa, sillä vallan toisille teille olivat takaa-ajajani eksyneet, niin kuin sittemmin sain tietää; mutta eipähän sitä kukaan minulle silloin ilmoittamaan tullut.

Viimein keksin suuren pähkinäpuun, josta kokosin pähkinöitä moneksi päiväkseni; vettä oli kyllä saatavana, mitä parhainta, kirkasta lähdevettä.

Viidentenä yönä matkalla ollessani olin taasen hätää kärsimässä.

Metsäeläinten kiljunaa ja ääniä kuului jos jonkinlaisia läpi yön; vilaukselta näin niitä useamman kaltaisia. Minun täytyi, pelottaakseni niitä kimppuuni ryntäämästä. virittää itselleni tulisoihtu, jota heiluttelin ilmassa ikävää taivalta kulkiessani. Oi, jospa olisi ollut edes toveri, jonka kanssa olisi saanut ajatuksiaan vaihtaa, niin olisihan se ollut kumminkin hupaisempaa; sillä tätä loppumatonta erämaata kulkiessa alkoi jo mieli käydä apeaksi.

Lopulta sammui tulisoihtuni enkä rohjennut enään mennä metsään uusia aineksia etsimään. Rupesin jo melkein toivomaan, etten koko matkalle olisi lähtenytkään.

Päättelin jo siinä, että niin pian kuin ensi asemalle pääsen, odotan siellä ensiksi tulevaa junaa ja ajan karahutan rautateitse Brunswickiin. Mutta onneksi en sentään sitä tehnyt, sillä siinä tapauksessa olisin voinut helposti kadottaa hankalasti saavutetun vapauteni, sen mukaan kuin sitten jäljestäpäin sain kuulla.

Mitä enemmän aamu läheni, sitä rohkeammiksi tulivat metsänpedot; niitä juosta vilisti radan ylitse tuon tuostakin, mennessään minua tarkastellen. Muutamia kertoja niitä jo ammuinkin, mutta en voinut pimeässä nähdä, osasinko ainoaankaan. Se hyöty siitä kumminkin oli, että pamaukset vähäksi aikaa peloittivat niitä lähelleni tulemasta.

Luulin jo vähää ennen päivänkoittoa selvinneeni yön kauhuista ja aijoin juuri kiivetä radan lähellä olevaan jättiläistammeen lepäämään; sillä siitä lähtein, kun heräsin kamalan makuutoverin, käärmeen, vierestä, en juuri mielelläni pannut levolle metsään ilman erinomaisia varokeinoja. Silloin kuulin metsästä taas kamalien schakaalien huutoa eli rääkkynää. Äänet lähenivät minua kohden. Niistä päättäen oli petoja useampia kymmeniä samassa joukossa.

Samassa kuin juuri aijoin hypätä puuhun noita haudankaivajia pakoon, suhahti metsästä esiin hirvenvasikka, joka näkyi olevan haavoitettu ja jota schakaalit vainosivat. Vasikka parka näkyi olevan ihan nääntymäisillään; mutta huomattuaan minut, pysähtyi se ja loi suurista, kauneista silmistään minuun niin surullisen, rukoilevan katseen, että minun oikein sääliksi kävi eläinraukan kohtalo.

Schakaaliparven rääkkynä läheni lähenemistään sitä pientä aukeata paikkaa, missä minä olin. Hirvi parka putosi polvilleen koettaessaan tehdä useampia onnistumattomia yrityksiä pakoon päästäkseen. Sen rinta näkyi olevan revitty ja oikea takajalka sääriluun yläpuolelta katkenneena riippuvan.

Nyt olivat schakaalit jo vallan lähellä; yksi jo oli näkyvissä. Hirvi taasen loi minuun niin rukoilevan katseen, ikään kuin olisi pyytänyt: "auta nyt, velikulta, tahi lopeta tuskani, ennen kuin nuo raatelijat pääsevät kimppuuni".

Kun huomasin, etten muutoin voinut tuota kaunista eläintä auttaa, vedin molemmat revolverini vireille ja laskin yhtä haavaa kaksi laukausta suoraan sen sydäntä kohti.

Hirvi tietysti samassa kaatui, ja ennenkuin se silmänsä ummisti, luulin huomanneeni sen suurissa, kauneissa silmissä katseen, joka sisälsi kiitollisuutta minua kohtaan siitä, että olin sen tuskat lopettanut.

Samassa oli schakaaliparvikin näkyvissä. Mutta peljästyneenä tuosta kaksoislaukauksen jyrähdyksestä, pysähtyivät pedot hetkeksi. Tätä tapausta minä käytin hyväkseni, astuin hirven päälle, ulotuin siitä tammen alimpaan oksaan kiinni ja hyppäsin ylös puuhun, jossa sitten olin turvassa kaikilta pedoilta.

Liiaksi varhain en ollut turvapaikkaani ehtinytkään, sillä pedot olivat haistaneet verta, ja samassa ne, niin kuin raatelevaiset pedot ainakin, hyökkäsivät hirvi parkani kimppuun.

Mutta minäkin olin saanut erinomaisen turvapaikan sekä sopivan aseman, mistä mainiosti voin hätyyttää tuota raatelevaa parvea. Ja kun olin ollut ilman ruokaa jo tarpeekseni ja otaksuin itselläni olevan etuoikeuden tuohon lihavaan hirvenpaistiin, päätin minä ampua jokaisen, kuka vaan hirveen hampaansa iski.

Hätäisesti luoden silmäyksen tuohon vimmaiseen parveen, huomasin siinä useampia susiakin schakaalien joukossa, arviolta noin kolmeenkymmeneen kaikkiaan. Mutta ei minulla sentään hätää ollut, koska minulla oli toista sataa patruunaa. Ei siis muuta kuin sota ja verityö alkuun vaan.

Melkein joka laukaus kaatoi yhden, enkä minä puolestani laukauksia säästellyt, sillä olihan minulla kaksi revolveria, niin että jos toinen rupeisi liiaksi kuumenemaan, olisi toinen heti käsiin otettavana, ja sillä tavalla voisin jatkaa pommitustani, kunnes jokainen peto olisi kellistynyt.

Susia ja schakaaleja kaatui sekaisin, ja lopulta oli hirvi vallan niitten peitossa. Mutta sitä rajummiksi tulivat raatelijat, kuta enemmän ne verta näkivät ja saivat sitä maistaa.

Lopulta rupesivat ne raivoissaan kuolleita tovereitansa raatelemaan, pitäen kaiken aikaa mitä kamalinta melua, ulvontaa ja rääkkinää.

Kuolleita kumppaleitaan annoin heidän kyllä rauhassa raadella, mutta niin pian kuin joku heistä yritti hirveni kimppuun, kellahti se heti luotini lävistämänä taistelutantereelle ja jäi siihen.

Tunnin verran tuota sotaa leikiteltyämme, huomasi eräs suuri pörrökarvainen susi minut puun alimmalla oksalla istuessani; samalla se päästi kovan, julman ulvahduksen, hyppäsi kahdelle jalalleen puuta vastaan ja verinen kita ammollaan, yritti se ulottua minuun hampaansa iskeä. Mutta eihän siitä yrityksestä mitään tullut, vaan samassa se sai lyijypalan kurkkuunsa minun valmiiksi varustetusta tuliputkestani, ja siinä se sitten pari kertaa huudahti vov, vov, ja heittäysi kellelleen eikä enään liikahtanut.

Väsyttämään ja hirvittämään alkoi minua jo ruveta tämä loppumaton, verinen näytelmä, jota jatkui asuntonani olevan puun juurella. Olisin mielelläni laskeunut alas ja ottanut hirven valmistaakseni siitä kelpo aterian; mutta nuo ahnaat kilpailijani eivät hevin minulle oikeutta tunnustaneet. Täytyi siis vielä uudelleen ladata molemmat revolverini, joilla sitten yhä edelleen napahuttelin yhden pedon toisensa jäljestä. Viimein aurinkokin alkoi näyttää itseään taivaan rannalla metsän lävitse, ja niin valkeneva päivä karkoitti loput sudet ja schakaalit tappotantereelta metsään.

Nyt pääsin vihdoin laskeutumaan puusta; mutta kyllä siinä oli verta ja raatoja. Vielä siinä oli joukossa useampiakin, jotka eivät olleet oikein kuolleet; niitä täytyi vielä tikarilla lävistellä, ennen kuin lakkasivat leukojaan levittelemästä.

Kun sain hirven hinatuksi tältä veriseltä tappotantereelta, nyljin sen. Sitten laitoin hyvän nuotion ja paistoin siinä paraita paloja, jotka sitten nälkäiselle vatsalleni tuntuivat hyvää paremmilta.

Syötyäni minkä jaksoin, leikkelin vielä hienoja viipaleita, niin paljon kuin irti sain, ja panin ne paahtavan auringon paisteesen kuivumaan, että olisi minulla tätä mainiota lihaa seuraaviksikin päiviksi. Nahankin kuivasin, otin mukaani ja sain siitä sitten myöhemmin 5 dollaria myödessäni.

Kun olin pitkän paaston jälkeen taas päässyt lihapatain ääreen, viivyin siinä toisen päivän iltaan saakka, levähdellen ja joutilaisuudessa aikaani kulutellen. Silloin kävin myös uudelleen tappotantereella ja luin ammutut raadot. Siinä kelletti susia kuusi kappalta ja schakaaleja kaksikymmentä kolme. Olihan niitä siinä yhdeksi kerraksi! Susilta leikkasin korvat voidakseni niitä sitten näytellä, kun ihmisten ilmoille taas pääsisin.

Seuraavana yönä, niin kuin jo mainitsin, lepäsin matkasta väsyneenä eräässä suunnattoman suuressa tammessa. Minä valmistin sinne oikein mainion lehtikammion, johon ei olisi tarkinkaan ihmis-silmäys voinut tunkeutua. Mutta kyllä sen sijaan kuului kamalaa melua äskeiseltä tappotantereelta, missä metsänpedot pitivät harvinaisen lihavat pidot surmatuista hirvenvainoojista.

Nyt en enään huolinut tästä alkaen yksinomaan öisin kulkea, sillä minä uskoin jo olevani siksi etäällä Savannasta, etten luullut tarvitsevani mitään pelätä. Sitä paitsi olivat ilmat muuttuneet vilpoisemmiksi, niin ettei päivälläkään kulkeminen käynyt rasittavaksi.

Mutta kyllä ne olivatkin olleet kamalia öitä, joina olin tuon matkan kulkenut. Vielä säilyy selvänä muistossani eräs yö. Oli pilkkoisen pimeä, niin ettei omaa kättään edessänsä nähnyt. Tuon tuostakin kompastuin epätasaisella rautatiellä ratapölkkyihin. Schakaalit ja sudet ulvoivat; monenmoiset muut lukuisat pedot silloin tällöin vielä säestivät tätä kamalata musiikkia, niin että kylmät väreet pitkin ruumistani kulkivat. Lisäksi vielä paloi tulia siellä täällä molemmilla puolin rataa; lienevätkö olleet yöpyneiden matkustajien nuotioita vai muitako tulia, laitettuja pelottamaan petoja ihmisasuntojen läheisyydestä, tahi kaskenkytöjä, siitä en uskaltanut lähteä selvää ottamaan. Paitsi sitä, että tämmöiset oudot tulet pilkkoisen pimeässä yksinäiselle pakolaiselle näyttävät kovin kammottavilta, olivat ne monin paikoin täyttäneet öisen kolean ilman niin pistävällä katkulla, että vaikeata oli hengittää, etenkin kun täytyi hengästyksiin saakka matkaani jouduttaa. Silloin jouduin myös kulkemaan leveän joen ylitse äärettömän pitkää siltaa myöten, joka oli kolmeen kaareen rakennettu ja niin korkealla, että synkkä pimeys vaan ammotti allani kuin manalan ovi vaikka kuinka tarkkaan olisin koettanut veden pintaa tirkistellä.

Lopulta kävi kulkeminen ja hengittäminen niin vaikeaksi, että pysähtyminen oli välttämätön. Siinä näin edessäni lähelläni pienoisen tulen, ja kun varovaisesti sitä läheltä tarkasteltuani en sen ympärillä mitään epäiltävää huomannut, heittäysin sen ääreen kasvoilleni maata, ja ylen väsyneenä nukahdin lopulta siihen.

Kauvanko lienen siinä unta vetänyt, sitä en tiedä; mutta vihdoin heräsin tuskallisesta unestani tuntien kovaa kipua takaruumiissani.

Kavahdin seisaalleni ja luulin ensin saaneeni käärmeen piston; mutta pian huomasinkin, että housujeni takapuolessa oli tuli, jonka sentään sain sammumaan heittäytyen istumaan lähellä olevaan kosteikkoon, saamatta muuta vahinkoa, kuin että olin jo muutenkin repaleisiksi käyneiden housujeni takapuolen kadottanut.

Hämmästyksestäni toinnuttuani ja lähtöä tehdessäni tulin sen lisäksi huomaamaan, ettei päähineenikään ollut turmeltumatta säästynyt; sillä vaikka olin sen päähäni asettanut, seisoa törrötti tukkani muhkeana töyhtönä sen ulkopuolella, niin että todellakin olin erämaan intiaanin näköinen.

Mutta eihän tuota auttanut kovin pahoitella; joka leikkiin lähtee, hänen täytyy se kestää, mietin itsekseni ja aloin taasen tallustella eteenpäin.

Muutaman tunnin käveltyäni rupesi jo pieni kylä näkymään. Minä poikkesin siihen ja sain siellä asiani kerrottuani muutamalta kauppiaalta ostaa uudet housut ja hatun; Varustauduin nyt myös paremmin eväillä sekä käytännöllisemmällä matkalaukulla.

Tiedusteltuani, kuinka pitkä matka vielä oli Brunswickiin, neuvottiin minulle juuri kylän läheisyydestä menevä maantie, jota oli ainoastaan parin päivän jalkamatka "cityyn". He, näet, nimittävät tätäkin kaupunkipahaa "cityksi", vaikka siksi tavallisesti sanotaan vain isoimpia kaupunkeja.

Saatuani tarpeeksi tuosta yksinäisestä "vapaasta metsä-elämästä", päätin valita neuvotun tien, joten pikemmin sekä ilman vaaroja pääsisin matkani perille.

Pian tulin kauppiaan kanssa hiukan tuttavaksi, sillä hänkin oli aikoinaan ollut merillä, ja siinä oli jo kylliksi meitä tuttavuuteen liittämään. Sen perusteella me tyhjensimme pari lasia kelpo olutta ja juttelimme yhtä ja toista. Muun muassa kysäsin häneltä, oliko näillä seuduin vielä hiljakkoin intiaaneja liikkeellä näkynyt.

"Onpa kyllä", vastasi hän, ja sitten hän rupesi kertomaan, miten eräs aavikon taitavin mies, Pandy Ellis nimeltään, oli viidenkymmenen miehen seuraamana, kaikki kokeneita aavikkometsästäjiä, karkoittanut monta sataa näitä maakunnan hävittäjiä; muun muassa oli hän parillakymmenellä näitä miehiä hävittänyt 30 miehisen mexikolaisen rosvojoukon, jonka päällikkö oli ryöstänyt erään rikkaan, suurisukuisen maanomistajan ainoan tyttären. Ryöstetyn tytön hän samalla pelasti ja saattoi kaipaavan isän luo.

Kuultuani hänen kertomiansa juttuja intiaaneista ja rosvoista, rupesi minua vähän pelottamaan lähteä loppumatkalle yksinäni; kysyin sentähden, eikä hän tahtoisi maksua vastaan lähteä minua hevosellaan saattamaan New Brunswickiin.

Siihen ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa, vaikka hänellä muuten ei ollut mitään matkaa vastaan. Hän neuvoi minua menemään rautateitse, niin pääsisin muutamassa tunnissa perille; mutta siihen minulla taas ei ollut halua jo ennen mainituista syistä. Sillä minä tiesin hyvin senkin, että entinen holhoojani, merimiesmajan isäntä, usein matkusteli rautateitse Brunswickissa, ja olisipa hän hyvin saattanut olla juuri nytkin tällä matkalla minua tapaamassa. Halusin siis vielä vähän matkallani viivytellä, jotta etsimiset ja kuulustelut jo olisivat silleen rauenneet, ennen kuin minä ihmisten ilmoille ennättäisin.

Päätin siis lopulta, levättyäni ja vahvistettuani itseäni ruoalla ja juomalla, viimeksimainitulla liiaksikin, lähteä taas matkalle. Ennen lähtöäni sain myös ostaa kauppiaalta vanhan takaaladattavan kiväärin ynnä 60 valmista patruunaa kahdenkymmenen dollarin hinnasta.

Näin varustettuna lähdin siis jälleen uusille seikkailuretkille sanottuani sydämelliset kiitokset ja jäähyväiset vierasvaraiselle kauppiaalle.

Kun pääsin taasen taipaleelle, en pitänyt laisinkaan kiirettä. Käveltyäni sen päivän melkein loppupuoleen, pistäysin metsään ja seurasin pientä, hyvin vähän käytettyä polkua, toivoen saavani ampua jonkun metsän-otuksen, sillä olihan minulla nyt pyssy. Olin kotona Suomessa, ollessani maalla veljeni luona kauppa-apulaisena, ahkerasti harjoitellut metsästäjän ammattia, niin etten ollut aivan ensikertalainen pyssyä pidellessäni.

Pian sainkin koettaa pyssyni kelpaavaisuutta ja omaa kykyäni, sillä ennen pimeän tuloa ilman metsäkoirain apua ammuin pari metsälintua. Ne minä heti sen jälkeen panin paistumaan tulelle, jonka erään kallion syrjään metsässä sytytin.

Huomaamattani olin joutunut niin kauvas metsään, etten enää sinä päivänä löytänyt maantietä, jota minun olisi pitänyt seurata. Sain siis senkin yön viettää metsässä muutamassa suuressa puussa, joka oli ontelo sisältä. Semmoisia vanhoja jättiläispuita tapaa tiheään Amerikan aarniometsissä. Tämäkin mainittu puu oli niin suuri, että helposti kaksi minun kokoista miestä olisi sen onteloon mahtunut.

Sen yön nukuin niin rauhallisesti kuin kotona vuoteellani, ei mikään minua häirinnyt, sillä susien ulvontaan ja schakaalien rääkymisiin olin jo niin tottunut, etten niistä enää mitään välittänyt.

Aamulla herätessäni oli aurinko jo kauvan ollut nousneena. Hätäisen aamiaisen syötyäni lähdin kävelemään siihen suuntaan, missä otaksuin maantien olevan. Mutta kun noin kuuden tunnin verran olin harhaillut metsässä, tulin odottamattani äärettömän suurelle aavikolle. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain paljasta tasankoa, jossa ei yhtäkään puuta kasvanut. Miehen mittaista heinää siinä vain aaltoili monia penikulmia; miellyttävä kukkien tuoksu hyväili hajuaistimiani, ja silmäni ihailivat tuota kirjavata väriloistoa, jonka tuhatväriset kukat levittivät hämmästyneen katseeni eteen.

Mutta tuonne ei ollut hyvä jalkamiehen matkalle lähteä; vaikka kovin mieleni sinne halusi. Jos olisi minulla ollut hevonen ja paikkakuntaa tunteva toveri, niin olisinpa lähtenyt koettamaan, miltä olisi tuntunut ratsastaminen tuommoisen kukka- ja heinämeren halki.

Äkkiä kuulin heinikosta pientä ratinaa, joka hiljalleen tuntui minua lähenevän. Ja ennen kuin olin ehtinyt vetäytyä piiloon, ilmaantui sieltä kolme rotevaa neekeriä, jotka minut huumattuansa heti suuntasivat askeleensa minua kohden.

Heti pälkähti päähäni ajatus, että siinä ne nyt olivat edessäni merimiesmajan isännän kätyrit, jotka hän on lähettänyt minua etsimään ja vangitsemaan. Kavahdin siis jaloitteni, nostin heti kiväärin poskelleni ja huusin hätäisesti:

"Seis neekerit, oletteko ystäviä vai vihollisia?"

Neekerit heti seisahtuivat ja näyttivät kelpo tavalla hämmästyneen tuonlaisesta oudosta tervehdyksestä. Sitten he remahtivat leveään nauruun ja kehoittivat minua laskemaan alas kiväärini, lisäten vakuuttavalla äänellä: "Neekerit, täällä, herrani, aina ovat valkean miehen ystäviä".

Sen kuultuani minä heti laskin alas kiväärini ja istahdin jälleen nurmelle, johon neekeritkin heittäysivät vähän matkan päähän minusta.

Rupesimme sitten keskustelemaan. Minä panin tupakkaa piippuuni ja tarjosin sitä heillekin, kehoittaen heitä leikkaamaan poltettavaa piippuihinsa. Pian sitten tuprusivat piippumme; mutta loppuja lehtiäni en saanut heiltä takaisin, vaikka niitä vielä olisi ollut jäljellä runsaasti viisi tahi kuusi piipullista.

Pyydettyäni niitä takaisin, arveli rotevin heistä, että ne olivat parempaan tarpeesen heillä.

Tuosta minä vähän närkästyin, mutta en ollut olevinani millänikään, aloinhan vain pitää miehiä tarkemmin silmällä, ajattelin itsekseni, etteivät tainneet vallan parhaita ystäviäni ollakaan.

Hetken aikaa tupakoituamme, alkoivat he kysellä, mitä miehiä olin ja mitä varten tänne tullut.

Vastasin tulleeni New Brunswickistä, josta muka olin kotoisin, Dick Jackson nimeltäni, ja aikomukseni oli täällä metsästää ja odottaa neljää muuta "vanhaa metsästäjää", jotka parin päivän kuluttua täällä yhtyisivät seuraani.

Tämä näytti tarpeeksi olevan selvitetty neekereille, jotka sen jälkeen pyysivät minua tulemaan heille päivällistä syömään; sanoivat eilen ampuneensa puhvelihärän, jonka paistia nyt muka piti maisteltaman.

Mitään pahaa aavistamatta lupasin seurata heidän pyyntöänsä ja ilmoitin, että minulla itselläni oli siihen lisäksi tarvittavat ruokaryypyt. Samalla otin esille whiskypullon, jonka edellisenä päivänä olin Jesupin kylästä ostanut.

Otin siitä ensin itse aimo kulauksen rohkeuttani lisätäkseni ja tarjosin sen sitten mustille tovereillenikin, jotka suuresti mielissään sen ottivat. Melkein tyhjänä sain sen heiltä takaisin, mutta lohdutin itseäni ja heitä sillä, että oli se mukana vielä toinenkin.

Sitten noustiin ja lähdettiin. Käveltyämme vähän matkaa metsänrinnettä, rupesivat toverini käymään kovin rohkeiksi, varmaankin ryypyn vaikutuksesta. Yksi heistä jo halusi tarkastella lähemmin pyssyäni, jota varten hän jo ojensi kätensä sitä ottaakseen. Minä sen yrityksen heti keskeytin, sillä minä seisahdin, tempasin revolverini esille ja lupasin ampua, jos eivät antaisi tavaroitteni olla rauhassa.

Siitä oli minulle tulla kamala seuraus, sillä samalla kolmas veitikoista astui muutaman askeleen takaperin ja veti esiin pitkän puukon, jolla hän juuri aikoi minua takaapäin iskeä. Minä huomasin kumminkin hänen liikkeensä aikanaan ja laskin revolveristani luodin hänen otsaansa, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa täyttää. Neekeriparka sai äkkinäisen lopun ja kaatui hengetönnä maahan.

Mutta tästä hänen kaksi toveriansa vimmastuivat niin, että he yht'aikaa vetivät esille puukkonsa, peräytyivät muutaman askeleen, nostivat aseensa ilmaan ja aikoivat minua viskata. Kun minä tiesin, että nämä mustat miehet ovat tämmöiseen veitsenviskaamiseen hyvin tottuneita, niin että he harvoin viskaavat maalinsa ohitse, niin en viivytellyt minäkään revolverieni käyttämistä. Minulla oli revolveri kummassakin kädessä, ja niillä minä lävistin toisen niin, että hän heti kaatui, mutta toinen luoti meni maalinsa ohitse, ja samassa suhahti veitsi, pyyhkäisten hatun päästäni. Ruudinsavun haihduttua näin pelastuneen neekerin täyttä laukkaa loikkaavan metsää kohti, jättäen kuolleet toverinsa veriinsä taistelutantereelle.

Vimmastuneena tuommoisesta konnamaisuudesta laskin kivääristäni vielä luodin pakenevan jälkeen, mutta mitään vaikutusta ei se kumminkaan näyttänyt pakenevaan tekevän.

Mieleni kävi kovin ikäväksi, sillä tuommoinen kohtaus ja neekerien surma ei ollut laisinkaan mieleeni; mutta itseäni puolustaakseni tuon kaiken olin tehnyt, saivat siis syyttää itseänsä. Tämä oli minun ainoana lohdutuksenani.

Arvelin kumminkin parhaaksi lähteä itsekin käpälämäkeen niin joutuin kuin suinkin voin, sillä mahdollista oli, että tuo pakenemaan päässyt neekeri voi saada apua, ja silloin olisin mennyt mies, jos pääsisivät vielä kerran kimppuuni.

Otin miesten puukot lisä-aseikseni ja lähdin päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin olin nähnyt eloon jääneen neekerin juoksevan.

Metsään päästyäni täytin pyssyni ynnä revolverini ja levottomana odotin, mitä tuleman piti. Mutta niin olin vahvasti päättänyt, etten hengissä heidän käsiinsä antautuisi, jos taistelu vielä tulisikin.

Olin pitkän aikaa uudestaan metsässä harhaillut, ja kun hämmästyksekseni huomasin taas joutuneeni samoille paikoille, missä olin viime yöni viettänyt; tuolla tunsin sen ontelon puunkin, jossa olin levännyt, ja olin taasen aikeessa kiivetä samaan suojaani, kun luulin kuulevani koiran haukuntaa.

"Hyvä isä!" huudahdin. "Nyt ne tulevat!" En uskaltanut enää mennä puuhun, sillä siellä olisin helposti tullut kuin kettu satimessa surmatuksi.

Asetuin puun taakse äänettä odottamaan, pelosta vapisten. Valmistauduin kuitenkin oikein vankan suomalaisen sitkeydellä tekemään vastarintaa pelätylle, tuntemattomalle viholliselle, joka yhä tuntui lähenevän.

Kuta lähemmäksi koiranhaukunta tuli, sitä tyynemmäksi ja välinpitämättömämmäksi kävi mieleni sekä vakavammaksi käteni, jolla olin valmis laukaisemaan pyssyni ensimmäistä kohden, mikä vihollisena näkyviini tulisi.

Jo rupesi ritinätä kuulumaan metsästä, ja koiranhaukunta kävi rajummaksi. Viimein ryntäsi näkyviini suuri verikoira viidakosta, kieli pitkänä suusta, silmät pyörivänä päässä kuin kaksi tulikekälettä. Se huomasi jo minut; pari kolme hyppäystä vaan, niin olisin ollut tuon hullun koiran hampaissa ja auttamattomasti hukassa. Minä tähtäsin vakavalla kädellä, ja samassa laukesi pyssyni. Verikoira hypähti ylöspäin julmasti ulisten, rinta luotini lävistämänä, ja muutamia kertoja potkaistuaan ja ulinatansa jatkettuaan se heitti henkensä kymmenkunnan askeleen päässä minusta.

Heti pistin uuden latingin kivääriini ja odotin, kunnes muu seurue tulisi.

Monta silmänräpäystä ei minun tarvinnutkaan vartoa, ennenkuin taasen kuului risaus, ja samassa kolme pitkää puukkoa kuin keihästä suhahti ilmassa ja iskeytyi puun runkoon, jonka takana seisoin.

Tuo oli selvää kieltä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja samassa ilmaantui viidakosta esiin musta pää. Taasen pau, ja neekeri, molemmin käsin tarttuen päähänsä, vaipui sanaa sanomatta, ääntä päästämättä kuolleena viidakkoon.

Nyt heitin kiväärin käsistäni, ja tartuin molempiin revolvereihini ja odotin uusia vastustajia.

Pom, kuului viidakosta. Silloin olin saada viimeisen läksytyksen, niin läheltä meni kuula korvaini ohitse.

Nyt olen hukassa, arvelin, koska heillä on ampuma-aseitakin. Minä heittäysin maahan pitkälleni ja odottelin siinä, kunnes näkisin heidän mustat naamansa tulevan esiin viidakosta.

Ja he tulivat, neljä neekeriä, yhdellä vielä savuava pyssy kädessä; muilla ei näkynyt olevan ampuma-aseita, ainoastaan suuret, nuijamaiset kirveet oli heillä kädessään.

Hiljaa hiipien he lähenivät puuta, jonka takana minä piileksin. Jo olivat vain kymmenen askeleen päässä. Minä laskin kolme laukausta peräkkäin kummastakin revolveristani.

Seuraus oli kauhea. Kaksi kaatui heti; molempia oli rintaan luoti käynyt. Kolmas sai luodin sääreensä, jota pidellen ja ulisten se seurasi vahingoittumatta jäänyttä toveriansa. Molemmat he kiirehtivät pakoon, minkä jalat kannattivat, enkä heistä sen jälkeen mitään kuullut. Eikä minuakaan haluttanut enää kauemmin tällä kamalalla paikalla viivytellä. Kauhun valtaamana minä heti kiiruhdin tästä vaarallisesta metsästä. Lähtiessäni kiskasin puunrungosta yhden keihäsveitsen; toiset olivat siihen niin syvään iskeytyneet, etten niitä hädissäni siitä irti saanut.

Ison aikaa istuin sitten jonkun matkan päässä taistelupaikalta ja levähdin. Vahvistaakseni liikutuksesta vapisevaa ja kiihtynyttä hermostoani, otin pari naukkua whiskypullostani ja pureskelin kuivattua hirvenlihaa, jota vielä oli hyvä joukko jäljellä, vaikka olin sitä kauppiaallekin Jesupin kylässä antanut. Sitten riensin kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin. Viimein monta kierrosta tehtyäni pääsin taas maantielle ja aloin rientää aimo vauhtia läpi yön Brunswickiä kohden.

Aamulla päivän koittaessa tulin erään talon kohdalle, jonka huomasin olevan ravintolan. Pihalla seisoi täysissä tamineissaan viisi ratsua, joita yksi metsästäjä, kiireestä kantapäähän asti varustettuna, näkyi vahtivan.

Nähtyään minut, remahti hän nauramaan ja kysyi, mikä merimiesryöväri minä olin.

Huolimatta miehen ivasta, selitin lyhykäisesti tilani sekä minkälaisissa seikkailuissa olin ollut. Sen jäljestä mies rupesi katsomaan minua toisenlaisilla silmillä.

Kysyin sitten, mitä miehiä hän oli ja mihin matkalla. Hän vastasi olevansa aavikkosoturi sekä erään kuuluisan aavikkopäällikön, Pandy Ellis'in, seuralainen.

Tämän nimen kuultuani menin heti huoneesen, nähdäkseni tuon niin kuuluisan intiaanien kauhun, jonka vertaista sankaria ei Mexikon eikä koko Amerikan aarniometsissä ja aavikoilla siihen aikaan toista löytynyt.

Olisipas minullakin ratsu, niin tekisin seuraa noille miehille, arvelin itsekseni huoneesen mennessäni, niin saisinpa ehkä tehdä lähempää tuttavuutta noitten punanahkaistenkin kanssa.

Ravintolahuoneesen tultuani huomasin erään pöydän ääressä kolme metsästäjää eli noita n.k. kaukaisen lännen avosotureita. He olivat juuri lähtemäisillään, sillä paraallaan he pudistelivat ravintolan isännän kättä hyvästijätöksi.

Jos mieli saada näitä seurata, ajattelin itsekseni, täytynee kursailematta astua esiin ja ilmoittaa halunsa. Lähestyin siis vanhinta heistä, jonka otaksuin tuoksi kuuluisaksi Pandy Ellis'iksi, ja kysyin, voisinko päästä heille seuralaiseksi, jos he nimittäin olivat partioretkelle menossa.

Kaikki kolme miestä kääntyivät puoleeni ja loivat minuun katseen, joka ei juuri hyväksyväiseltä näyttänyt, ja mies, jota pyynnölläni oli puhutellut, vastasi:

"Ei, poikaseni, et sinä ole tottunut semmoisiin matkan vaivoihin ja vaaroihin, joita meidän on aina kestettävä. Mutta mistä tulet ja mitä olet miehiäsi, kun niin rohkeasti tarjoudut Pandy Ellis'in seuralaiseksi? Olet päältäsi merimies!"

Pyysin häntä tovereineen viivähtämään vielä hetkisen ja kallistamaan kanssani lasin virkistävää nestettä, niin kertoisin hänelle muutamia matkaseikkailujani, joista hän ehkä voisi päättää, kelpaisinko hänen seuralaisekseen vai en.

Siihen se suostuivat, vaikka luulin huomanneeni toisten osoittavan vastenmielisyyttä; mutta Pandyn viittauksesta hekin istuivat siivosti pöydän ääreen.

Saatuamme tilatut lasit mustaa portteria, aloin kertoa kokemuksiani ja niitä vaaroja, joita minun oli ollut kestettävä. Ja nämä kertomukseni miellyttivät uusia tovereitani niin paljon, että he suostuivat minut ottamaan mukaan partioretkelleen.

Koska viides hevonen oli ilman omistajaa, lupasi Pandy lainata sen minulle toistaiseksi, ja jos näkisi minun hevosta ansaitsevan ja kelvolliseksi heitä seuraamaan, niin saisin sen ilmaiseksi pitää omanani, jos ei sille laillista omistajaa mistään ilmaantuisi.

Saatuani ravintolan isännältä ostaa kannukset, joita hänellä sattui muutama pari vanhoissa säästöissään olemaan, kiinnitin ne saappaisiini, ja niin noustiin ilman pitkiä puheita ratsujen selkään ja lähdettiin hiljaista juoksua ratsastamaan kohti uusia seikkailuja, joiden oikeasta laadusta minulla ei aavistustakaan ollut.

Minun täytyy tunnustaa, että en ollut mikään tottunut ratsumies, vaikka pikkupoikana kyllä olin kotimaassani hevosen selässä nelistä laskettanut. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, kun vaan todellista halua on.

Mutta ratsastettuani muutamia tunteja huomasin sentään, että hevonen ja minä aloimme jota kuinkin tottua toisiimme, vaikka ensin alusta tuntui siltä, kuin tuon tuostakin olisin saanut tehdä tuttavuutta hevosen kavioitten kanssa; sillä niin vaikeata oli minun pysytteleidä sen selkäpuolella. Mutta kun edellä ratsastaa semmoinen mies, kuin mitä minulla tässä oli esikuvanani, niin eipä häpeänkään tähden tahdo oppiaikaansa liian pitkäksi venyttää.

Pandy Ellis oli ijältään noin viidenkymmenen vanha. Mutta vaikka hänen hiuksensa jo alkoivatkin muuttua raudanharmaiksi, ei hän liene milloinkaan näyttänyt voimakkaammalta ja taisteluihin valmiimmalta kuin silloin, kun minä häntä seurasin.

Hän näkyi olevan rajattoman väkevä sekä notkea ja vikkelä liikkeissään kuin pantteri. Sen lisäksi oli hän niin tutustunut prairie-elämään, ettei toista hänen vertaistaan siinä löytynyt, joten hän, tuo vanha soturi, jo paljaalla nimellään oli kaikkien rosvojen ja intiaanien kauhu. Ei kukaan voinut vetää vertoja hänelle ampumataidossa; mutta hänen kaltaisensa miehet ovatkin näillä aroilla saaneet kasvatuksensa hevosen selässä, kivääri kädessä, ja sen johdosta he ovat mitä mainioimpia tarkka-ampujia.

Pandy oli myös aikoinaan ollut useampia vuosia säännöllisessä sotaväessä tarkka-ampujapataljoonassa ja sen jälkeen usein ohjaamassa matkustajia halki arojen edestakaisin uudisasutusten välillä.

Hän oli lavealta tunnettu, sillä hän oli tuttava melkein jokaiselle arosoturille ja metsästäjälle lännessä, aina pohjoisen Punaisenjoen seuduilta Rio Grandeen saakka Mexikossa, eikä löytynyt näiden joukosta sitä miestä, joka ei kernaasti olisi seurannut mukana niille retkille, missä Pandy oli johtajana.

Vyöllään oli hänellä kaksi revolveria, hieno tomahawk (eräs näillä paikoin yleiseen käytetty intiaanien ase) sekä suunnattoman suuri puukko, jonka tähden hän oli saanut intiaaneilta lisänimen "Raskas-puukko" (Heavy knife).

Kuinka kauan Pandy Ellis lienee aroilla liikkunut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt, sillä nekin, jotka olivat jo monet vuodet häntä tunteneet, sanoivat hänen aina esiintyneen samanlaisena miehenä, aina muuttumattomana.

Mitä muuten hänen muotoonsa tulee, oli hänellä kapeat, laihat kasvot, alapuoli parran peittämänä. Se osa kasvoista, mikä oli näkyvissä, oli niin ruskeata, ettei se juuri paljon eronnut punanahkaisten väristä. Ja lienee hän tämän värin kasvoillensa saanut alinomaisesta arolla asustamisestaan.

Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa ei ollutkaan viehättävän näköinen, piili hänen pukinnahkaisen metsästäjänuttunsa alla kumminkin jalo sydän, hellä kuin naisen ja kumminkin rohkea kuin jalopeuran.

Hänen vertaistaan hellyydessä ja taidossa haavoittuneiden toverien hoidossa lienee ollut mahdoton löytää. Mutta kun taisteluun jouduttiin, oli Pandy itse aina etupäässä, missä vaan vaara oli tarjolla ja missä taistelu hurjimmillaan riehui.

Hän ratsasti pikimustalla orilla, johon hän oli rajattomasti mieltynyt ja joka oli hänen monesti vaarasta ehjänä kantanut. Satula, jossa hän istui, oli hienoa tekoa, ja sen hän oli saanut lahjaksi erään urotyönsä palkkioksi arolla. Hänellä oli aina satulan koukussa silmukalla varustettu heittoköysi, jota viskaamaan hän oli mainion tarkka, niinkuin hänestä kertoivat toverit, jotka hänet hyvin tunsivat.

Toinen tovereista oli Bolly Wherrit nimeltään. Hänen kanssaan oli Pandy ollut ystävyydessä monta vuotta, jonka ajan kuluessa he olivat yhdessä monet kerrat taistelleet intiaaneja vastaan.

Kolmas oli nimeltään Dave Bunker, jota Pandy ei ollut ennen tuntenut, mutta oli hänkin, samoinkuin Bolly Wherrit, taitava arosoturi.

Neljäs toveri oli vasta alkava, muutaman kuukauden Dave Bunkerin seuralaisena arolla ollut. Hänestä ei paljon muuta voinut sanoa, kuin että hän oli hyvin umpimielinen, välin ivallinen, pienikasvuinen, noin 30 vuoden ikäinen, mutta voimakas kuin karhu ja taisteluun päästyään hurja ja pelkäämätön kuin intiaani.

Kun vielä lisään, että hevonen, jolla minä ratsastin, pulska, ruskea karvaltaan, oli ollut erään Nick Jack nimisen miehen, joka oli taistelussa intiaaneja vastaan edellisenä päivänä kaatunut, niin luulen riittävästi koko seurueen kuvanneeni.

Eteenpäin ratsastaessamme kertoili minulle Bolly Wherrit muun muassa, kuinka he olivat Pandy Ellis'in kanssa taistelussa yhteen joutuneet. Samassa tilaisuudessa oli heidän kolmas toverinsa tuhmanrohkeassa innossaan joutunut intiaanein saaliiksi. Tästä kertomuksesta lukija paremmin voi tutustua Pandy Ellis'in taistelutaitoon ja rohkeuteen, jonka tähden sen tähän lainaan.

"Olimme", tähän suuntaan hän sitä kertoi, "kaikki kolme illalla sitoneet hevosemme erään pienen luolan suulle, jossa oli aikomuksemme viettää yömme ja jonka edustalla oli rehevätä ruohoa hevosille ja kirkas lähde. Olimme jo useamman päivän olleet metsästämässä, joten olimme nyt matkalla aron poikki New Brunswickiin.

"Oli puolen yön aika, kun heräsin. Tulet, jotka olimme tehneet luolan edustalle petoeläinten pelotukseksi, olivat sammumaisillaan. Kuu valaisi kirkkaalla valollaan aron ympäristöineen.

"Äkkiä hevoseni kohotti päätänsä ja pörhisti korviaan, sillä se näkyi jotain tarkasti kuuntelevan. Korskahtaen lähestyy se luolaa, josta heti huomasin, että joku vaara nyt oli lähellä. Hypättyäni jaloilleni herätin samassa molemmat toverini.

"'Mikäs on hätänä, Bolly?' kysäsivät molemmat toverini äkkiä, nousten pystyyn.

"'En tiedä, toverit, vielä; mutta joku kumma on täällä läheisyydessä, muutoin Nell (se oli hevosen nimi) ei olisi minua herättänyt. Luullakseni on se tuolla tuulen puolella, sillä nuo riivatut sudet eivät ole vielä tauonneet ulvomasta; mutta sentäänkin on Nell voinut kuulla jotain outoa'.

"Lähdettyämme luolasta pääsimme muutamissa sekunneissa metsänrajaan ja pysähdyimme puiden varjoon. Hetken tarkasteltuamme aroa, jolta raikas lounaistuuli puhalsi, tulimme vakuutetuiksi, etteivät hevoseni tarkat korvat olleet pettäneet, sillä sieltäpäin varmaan joku vaara meitä uhkasi; sillä jos se olisi tullut metsän puolelta, niin varmaan sudet sen olisivat kuulleet ja tauonneet ulvomasta, jota vastoin ne nyt meidän liikkeelle lähteissämme jatkoivat tätä kamalaa virttänsä täydellä voimalla vallan lähellämme metsässä.

"Tuo ulvova joukkokunta oli kumminkin vaivunnut meidän liikkeelle lähteneen, ja sentähden se kait vähän pelästyneenä pakeni tuonnemmaksi, samalla hetkeksi herjeten veisuustansa.

"Tämän hetkisen aikaa kestäneen hiljaisuuden vallitessa keksi tottuneiden miesten korvat äänen, joka saattoi heitä katsomaan toisiaan ja tarttumaan pitkiin, kuolemaa tuottaviin kivääreihinsä, sillä heidän korviinsa tunkeutui hyvin tunnettu huuto eli kirkuna.

"Tunsimme äänet Comanche-heimoon kuuluvien intiaanein takaa-ajohuudoiksi.

"Luolan läheisyydessä kasvoi niin pitkää heinää, ett'emme voineet nähdä kauaksi arolle. Sentähden minä nousin puuhun, ja esimerkkiäni seuraten Davekin kiipesi sinne jäljessäni. Sieltä voimme hyvin nähdä avaran aron poikki, ja samalla olla itse arolta päin tulevilta piilossa.

"Kaukaa lounaisesta päin näkyi pieni intiaanijoukkio tulevan täyttä vauhtia hevosilla ratsastaen, vainoten yksinäistä ratsastajaa, joka ohjasi hevostaan suoraan meitä kohden. Tästä heti huomasimme, että meidän aavistuksemme sittenkin oli todenmukainen ollut.

"Kun vainottu läheni meitä, huomasimme pian, että se oli valkoinen mies, pukeuneena pukinnahkaisiin vaatteisiin, samoinkuin me itsekin, ja varustettuna pitkällä lännen kiväärillä.

"Hänen hevosensa näkyi jo olevan väsymäisillään, jota vastoin hänen punanahkaisten vainoojiensa ratsut vielä täysin voimin laukkasivat laajaa aroa eteenpäin. Siitä huolimatta näkyi valkoinen mies ohjaavan väsyvätä ratsuansa erittäin taitavasti ja hyvällä menestyksellä. Mutta monta virstaa ei se sittenkään olisi enää voinut kestää. Ja kun mahdotonta olisi kenenkään yksinäisen miehen ollut taistella paria tusinaa intiaania vastaan, oli päivänselvää, että pakeneva ennen pitkää olisi joutuva heille vangiksi ja jättävä skalppinsa (päänahkansa) voittajille. [Kun intiaanit saavat vihollisensa kiinni, nylkevät he häneltä päänahkan hiuksineen voiton merkiksi ja ripustavat sen (skalpin) vyöllensä. Kuta useampia näitä on intiaani-soturilla, sitä mainiompana urhona häntä kunnioitetaan.]