MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA (continued 2)

"Valkoihoinen ratsastaja oli siis toivottomassa tilassa, jonka hän näkyi itsekin hyvin oivaltavan, päättäen siitä, että hän tavan takaa vilkasi taakseen olkansa yli.

"Vainoojista oli kuusi ratsastajaa edellä pääjoukosta, ja kun vainotun arvattavasti oli lopulta taisteltava koko joukkoa vastaan, niin olihan hänellä kylliksi syytä sitä ennen vähentää tämän lukumäärää, niin pian kuin mahdollista oli, jo ennen kuin hänen hevosensa perin väsyisi.

"Sen tähden mies ratsunsa selässä vetäsi kiväärin hanan ylös, kääntyi taaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja jo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien hurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.

"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi ratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan sitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies, joka turhaan ampuisi.

"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema takaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä sen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi malttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.

"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä hurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän olopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me laskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi sekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme ennättäneet.

"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen pakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin joutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota matkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen vainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti kuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla olivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti kiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa toiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti siltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa pitäen eteenpäin laukanneet.

"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä turmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka samassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin niskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän maahan, josta ei sekään enään noussut.

"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin sanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:

"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis itse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja intiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.

"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen nähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin suurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.

"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko verraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme hänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt pudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten, istuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään, odotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään Pandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan liene tuommoisessa pinteessä ollut.

"Hänen hevosensa oli ihan nääntymäisillään. Mutta kumminkin oli tuo jalo ratsu valmis ryntäämään eteenpäin, vaikka varmaan ei se olisi enää penikulmaa etemmäksi jaksanut.

"Ainoastaan kaksitoista laukausta hänellä oli ollut aseissaan ja 22 vihollista vastustettavana. Se näytti todella, että hän, Pandy Ellis, oli päättänyt kuolla tai voittaa. Intiaanit olivat lähenemässä häntä jo muutamien kymmenien kyynärien päässä, mutta huomattuaan, etteivät he alkaisi rynnäkköä ennenkuin pääjoukko kerkeisi perille, päätti Pandy alkaa taistelun.

"Molemmat revolverit alkoivat paukkua, ja punanahkoja syöksyi hevoistensa selästä maahan hengetönnä. Heidän toverinsa näyttivät taasen aikovan piiloutua hevostensa taakse, mutta he tiesivät myös, että jos he niin tekisivät, voisi Pandy jälleen lähteä pakoon. Sen tähden he korottivat kauhean sotahuudon ja riensivät eteenpäin auttaakseen etummaisia tovereitaan ja pelottaakseen yksinäistä ratsastajaa, ikäänkuin huudot ja kiljunat peljättäisivät Pandy Ellis'iä. Vanha soturi ei tästä mitään välittänyt; hän tähtäsi vaan jälleen molemmilla revolvereillaan, joita hän niin hyvin tiesi käsitellä.

"Kun intiaanit olivat jo tulleet huomaamaan, miten erinomaisen tarkasti heidän vastustajansa tähtäsi, alkoivat he eteenpäin rynnätessään heilutella itseään sivulta toiselle ja huiskia käsiään, kirkuen minkä voivat, saadakseen häntä pelotetuksi. Mutta Pandy pysyi yhtä vakavana ja tähtäsi vastustajainsa vehkeistä huolimatta. Hän laukasi jälleen molemmat revolverinsa, jotka lauloivat taas kuolonvirttä intiaaneille ja kyntivät tiensä läpi kahden punaihoisen soturin rinnan.

"Mutta nyt olivatkin jo kaikki intiaanit kerinneet perille, ja ennenkuin Pandy olisi ennättänyt aseistaan ampua kaikki laukauksensa, olisivat he jo tuota pikaa ratsastaneet nurin hänen uupuneen hevosensa ja poljettaneet hänet itse puolivillien ratsujensa jalkoihin.

"'Nyt emme', jatkoi Bolly Wherrit, 'enään voineet seistä paikoillamme katselijoina, vaan kohotimme äkkiä kiväärit poskellemme ja tähtäsimme kukin miestämme'.

"Melkein yhtä haavaa paukahtivat meidän kolmen kiväärit, samalla kuin Pandykin viimeisen kerran laukasi molemmat revolverinsa, ja tästä yhteislaukauksesta oli semmoinen seuraus, että viisi intiaanisoturia pyörähti alas ratsujensa selästä, saatuansa luodit lävitsensä.

"Koko hurja joukko pysähtyi äkkiä paikalleen edessämme arolla, ikäänkuin patsaiksi muuttuneina, kuultuaan tuon kolminkertaisen paukauksen. Mutta meitä huvitti nähdä, miten kumpikin taisteleva puolue joutui hämilleen tästä meidän sekaantumisestamme heidän taisteluunsa, sillä heille kummallekin se näytti yhtä odottamattomalta.

"Kaatuneitten tovereittensa kuolonkirkunat sekä nämä odottamattomat apulaiset vakuuttivat kyllin selvästi intiaaneille, että pako nyt oli parasta. Sen tähden he äkkiä käänsivät hevosensa ympäri ja alkoivat ilman järjestystä rientää takaperin minkä suinkin voivat hevosiltaan irti saada.

"Pandy Ellis lähetti vielä pari laukausta heidän jälkeensä ja kääntyi sitten sinne päin, missä aavisti ystäviä olevan, sillä ainoastaan niiden hän tiesi käyttävän pitkiä lännen kiväärejä.

"Mutta lähestyessämme häntä ja päästyämme hänen sivulleen, huomasimme hänen taas sangen vakavana täyttävän revolverejaan, ikäänkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut.

"Minä tervehdin häntä ja sanoin: 'Juuri oikealla aikaa, Pandy, taisimme apuusi joutua; olisi kait voinut tilasi sangen ahtaaksi muuten käydä'.

"'Oikeassa olet, veikko Bolly', vastasi hän, 'olen hyvin kiitollinen teille, toverit, avustanne'. Samalla hän puristi minua kädestä niin rajusti, että luulin luitten taittuvan, ja minulla oli täysi työ salata tuskaani, jota hänen harras tervehdyksensä minulle tuotti.

"'Hellitä, velikulta, en minä ole rautamies', täytyi minun hänen sydämelliseen tervehdykseensä huudahtaa. 'Tämä on Dave Bunker, toverini, yhtä hyvä poika kuin joku toinenkin, joka arolla kykenee kivääriä käyttämään ja tämä' — mutta nyt vasta huomasimme, että kolmas toverimme, Nick Jack, oli poissa. Kun sitten hetken aikaa silmäilimme ympärillemme, häntä etsien, tuli hänen ratsunsa hirnuen ilman isäntäänsä meitä kohti sieltä päin, mihin intiaanit olivat paenneet.

"Me käänsimme kiireesti hevosemme sinne päin, mistä irtain hevonen oli tullut, ja annoimme niiden täyttä laukkaa joutua eteenpäin, voidaksemme joko pelastaa Nick Jack'in, jos hän olisi vangiksi joutunut, tahi kostaa hänen kuolemansa, jos hän ei enään elävien joukossa olisi. Muutaman minuutin ratsastettuamme tulimme pian huomaamaan, kuinka onnettoman toverimme oli käynyt.

"Nick Jack makasi arolla, rinta intiaanien nuolen lävistämänä, skalpi riistettynä. Lähellä häntä lepäsi yksi intiaani, pää halaistuna Nick Jack'in tomahawkilla.

"Intiaanit olivat jo sillä välin pääsneet niin etäälle, että sillä kerralla näytti olevan turhaa ryhtyä heitä takaa-ajamaan. Päätimme siis jättää koston toistaiseksi, ja juuri nyt olemme tällä tärkeällä matkalla, kun olemme kylliksi levänneet ja itseämme vahvistaneet".

"No, mitenkä Nick Jack'in niin onnettomasti kävi?" kysäsin minä, kun Bolly Wherrit oli lopettanut tämän kertomuksensa.

"Sitä en voi muulla tavalla selvittää, vastasi hän, kuin että hän, joka oli erinomaisen äkkipikainen ja pelkäämätön ja vielä päälliseksi vihasi sydämmensä pohjasta näitä intiaaneja, koska hänen isänsä, veljensä ja ainoa siskonsa olivat joutuneet heidän uhreikseen, oli vimmastuneena ja meihin luottaen uskaltanut yksinänsä lähteä heidän jälkeensä eikä malttanut palata, ennen kuin oli ylivoiman käsissä. Sillä me emme olleet huomanneet hänen lähtöänsä, kun siinä olimme joutuneet pakinoihin Pandy Ellis'in kanssa.

"Hänen hevosensa oli meihin niin kiintynyt", lisäsi hän, "ettei se meistä eronnut. Sentähden aioimme jättää sen ravintolan isännän haltuun toistaiseksi, kunnes olisimme sitä tarvinneet tahi ostajan saatuamme myyneet, taikka kentiesi antaneet vainajan omaisille, jos heitä olisi jossakin tavattu. Mutta nyt se oli sinulle hyvään tarpeesen, ja ratsu pääsi vanhaan totuttuun ammattiin jälleen".

Tämä kertomus oli jo kyllin omansa minulle osoittamaan, että olin kentiesi liian kevytmielisesti antautunut vaarallisiin seikkailuihin, jotka olivat vallan ulkopuolella minun toimialaani. Mutta samassa arvelin, että varovaisesti menetellen tuollaisten toverien seurassa ei juuri erinomaista hätää luulisi tulevan. Päätin siis kumminkin kerran saada omin silmin nähdä ja mahdollisuuden mukaan ottaa osaa taisteluun intiaaneja vastaan Amerikan aavoilla aroilla.

Olimme jo ratsastaneet pitkät matkat, kun Pandy Ellis äkkiä laskeusi hevosensa selästä ja alkoi tutkia muutamia jälkiä, joissa minun tottumaton silmäni ei voinut mitään erityistä huomata. Toverit laskeusivat myös maahan, ja yhdessä he tutkivat näitä jälkiä. Viimein Pandy Ellis kysäsi:

"Mitäs sanotte, toverit; mitä nämät merkit tietävät?"

"Ne ovat varmaan intiaanein jälkiä ja lisäksi aivan tuoreita; mitäs tehdään nyt, Pandy Ellis?" kysäsi Bolly Wherrit vastaan.

"Mitäs muuta", vastasi Pandy, "kuin koitamme saavuttaa heitä; sillä minä huomaan, että joukossa on ainoastaan muutamia intiaaneja. Luultavasti tästä on kulkenut joku rosvojoukko, joka mahdollisesti on taasen ihmisiäkin saaliikseen vienyt, sillä tässä, katsokaas tässä, mitä tämä on? Tässä on naisen vaatteenrepaleita ja tuossa tyhjä revolverin patruuna, kaikki selviä merkkejä siitä, että tässä on oltu luvattomilla retkillä".

Pandy Ellis ei tuntunut olevan monisanainen, mutta sitä vastaan pikainen päätöksissään, sillä samassa tuokiossa oli hän jo hevosensa selässä ja kehoitti meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Sitten seuraavassa silmänräpäyksessä annettiin jo hevosten nelistää täyttä laukkaa jälkiä myöten eteenpäin.

Tuommoinen vauhti oli minulle vähän outoa; mutta täytyihän seurata esimerkkiä, kun kerta olin antaunut Pandyn seuraan, eikä olisi ollut turvallista yksikseen tämmöisillä seuduilla jälkeenkään jäädä.

Ratsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli noin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä pienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille. Tähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja itsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme intiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä. Lisäksi huomasimme, tahi oikeammin toverini huomasivat, semmoistenkin kenkien jälkiä, joita valkoihoiset sillä paikkakunnalla pitävät; toiset olivat pienemmät, joko lapsen tahi naisen jäljet, ja toiset suuremmat eli miehen jäljet. Sen tähden Pandy määräsi, että ainoastaan puolentoista tunnin lepoaika suotaisiin.

Minä toivoin pääseväni läheisempään tuttavuuteen toverieni kanssa ja tarjosin runsaista eväsvaroistani heillekin kylmää lintua, kuivaa hirvenlihaa ja whiskyä y.m., mitä kiireessäni olin saanut ravintolasta, ja näkyivät nämä lahjavarani, sekä syötävät että juotavat, heitä hyvin miellyttävän ja meitä uskollisiksi tovereiksi erinomaisesti liittävän.

Minun onnekseni siinä sitten hiukan maisteltiin ruoan alle ja päälle, jota tehdessä Pandy Ellis kysäsi, mitä minä pidin ratsastuksesta ja pian ehkä tapahtuvasta taistelusta.

Minä myönsin olevani ihastunut siihen, mitä tähän saakka olin nähnyt ja kuullut; mutta mitä tulevaan taisteluun tuli, siitä en osannut muuta sanoa, kuin että toivoin pian päästävän käsiksi noihin intiaanilaisiin ihmis-rosvoihin.

"Vaiti, vaiti; ei toki noin tulisesti, poikaseni", vastasi tuohon Pandy. "Ei taida olla leikintekoa heidän kanssaan taisteleminen. Ole vaan varuillasi, nuori mies, ettet vain anna intosi pettää itseäsi; pysy vain taistelussa rinnallani, jos voit; mutta varo tunkeumasta 'vanhan miehen' edelle, ettet joudu satimeen".

Kiittäen neuvosta ja varoituksista, kokosin ruokien ja juomien tähteet matkareppuuni, ja virkistettyämme vielä itseämme raikkaalla lähdevedellä, lähdimme taasen liikkeelle, kiirehtien eteenpäin samanlaista tulista vauhtia kuin tähänkin asti.

Iltapuolella, vähää ennen auringon laskua, huomasimme edellämme kaukana etelässäpäin kahdeksan ratsastajaa hiljalleen eteenpäin pyrkivän, ja näytti siltä, että näiden hevoset olivat hyvin väsyneitä, koska me pääsimme yhä lähemmäksi heitä. Viimein huomasimme, että ne todella olivat intiaaneja. Kuudella näkyi olevan aseet, mutta kaksi heidän keskellään näytti olevan ilman sekä toisten vartioimina. Navakka tuuli tuli siltä suunnalta, mihin he ratsastivat, ja se esti hevostemme kavionkopsetta sinne kuulumasta. Me koimme ratsastaa niin, että pieni metsäinen seutu esti meitä heille näkymästä, vaikka me, jotka olimme heidät jo niin selvästi näkyviimme saaneet, voimme yhäti harvassa kasvavien puiden välitse heidän matkaansa ja liikkeitänsä silmällä pitää.

Nyt laskeusivat he alas ratsujensa selästä aavistamatta, että vihollinen oli heitä niin lähellä; mutta joskus intiaanitkin pettyvät.

Me annoimme ratsujemme puhaltaa hetkisen aikaa, voidaksemme sitten voimakkaammin tehdä ryntäyksemme heidän päällensä. Me tarkastimme aseemme ja täytimme valmiiksi kaikki tuliluikkumme, voidaksemme niitä viivyttelemättä käyttää ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Pandy Ellis antoi määräyksen, että meidän piti mahdollisuuden mukaan ampua heiltä hevoset, etteivät pääsisi pakoon. Sitten ryntäisimme revolvereinemme intiaanein kimppuun ja armotta ampuisimme jokainen miehemme. "Mutta pidä varasi", lausui Pandy minuun kääntyen, "ett'et ammu harhaan etkä myös pelastettavia".

Noin neljännestunnin olimme hevosiamme puhalluttaneet, kun Pandy viittasi meille, että olisimme valmiit rynnäkköön. Nyt minäkin huomasin, että intiaanit olivat laskeneet hevosensa ruohoon syömään, ja olivat he itsekin asettuneet aterioitsemaan. Yöksi heillä ei näkynyt olevan aikomus jäädä, sillä hevosiansa eivät he olleet riisuneet. Näin myös, että kaksi valkoihoista oli heidän seurassaan, ja näyttiin heitä pidettävän valvonnan alaisina.

Kun olimme saaneet viittauksen, ryntäsimme niin kuin tuuliaispää metsän rinteen takaa intiaanein kimppuun. Vaivoin voin pysyä tovereitteni mukana tuommoisessa tulisessa lennossa.

Tuskin olivat intiaanit huomanneet meidät, ennen kuin he hyppäsivät ylös, tarttuivat pitkiin keihäisinsä, ja kauheasti kiljuen syöksyivät he meitä kohden. Mutta heti sen jälkeen kuului vielä kauheampi kiljuna, sitten kun me viidestä kivääristämme melkein yhtä haavaa olimme lähettäneet kuolettavat luotimme, jotka lävistivät villien rinnat. En ymmärrä, miten minunkin luotini sattui paikalle, vaikka minä en voinut pysyä niin vakavana kuin tarkan ampujan tulisi olla. Minun täytyi ensin pysähdyttää hevoseni, ennen kuin osasin tähdätä, sillä minä en osannut sitä hevosen nelistäessä tehdä, vallankin kun täytyi katsoa, etten loukkaisi pelastettavia vankeja. Minun ampumani intiaani sai vatsaansa luodin, joka kohta ei häntä kuolettanut; mutta samassa oli vangittu nuorukainen siepannut haavoitetulta tomahawkin ja yhdellä lyönnillä hänen kärsimyksensä lopettanut.

Kuudes intiaani, joka huomasi vaaran suuruuden ja näki vastustamisen mahdottomuuden, näkyi arvelleen paremmaksi paeta kuin huonosti sotia. Hän aikoi hypähtää hevosensa selkään ja lennättää pakoon. Mutta ennenkuin hän oli aikomustaan ennättänyt toimeenpanna, oli Pandy Ellis sen huomannut ja laskenut revolveristaan kuolettavan laukauksen hänen päähänsä, ja niin hänenkään ei tarvinnut uskollisista tovereistaan erota, vaan pääsi heidän kanssaan paremmille metsästysmaille.

Taistelu oli siis loppunut, eikä meistä kukaan ollut saanut pienintäkään vammaa. Mutta kyllä minä uskon, että tästä leikistä olisi voinut vallan toisenlainenkin loppu tulla, jos ei tässä olisi ollut intiaaneja vastustamassa Pandy Ellis taitavien aron-urhojensa johtajana.

Intiaanein ja vangittujen hevoset olivat liekaan sidotut, niin etteivät muut kuin se yksi, jolla viimeinen punanahka yritti paeta, päässeet käsistämme, vaan saimme me nekin saaliiksemme.

Pelastamamme kertoivat, että he olivat veli ja sisar, matkalla Thomasvillestä Jacksonvilleen ja olivat aamulla lähdettyänsä jo saman päivän illalla yht'äkkiä joutuneet intiaanein vangeiksi. He eivät olleet kerinneet tehdä pienintäkään vastarintaa ennenkun olivat saaneet silmukkaköyden ympärilleen. Molemmat he vakuuttivat, ettei heitä oltu lainkaan pahasti kohdeltu, sillä he olivat saaneet nuo punanahat ymmärtämään, että he olivat ihan rauhallisia matkamiehiä. Heidän olisi kuitenkin ollut pakko seurata intiaaneja leiriin saakka, siltä kaikki oli heille näyttänyt. Sitäpaitsi oli Budd, se oli nuorukaisen nimi, huomannut, että indiaanein johtaja, jonka Pandy oli viimeksi ampunut, oli näyttänyt erinomaisen mielevin silmin katselleen hänen siskoansa, joka siis mahdollisesti olisi saanut ruveta hänelle vaimon osaa näyttelemään, kun vaan olisi leiriin päästy.

Koska minua ei kumminkaan oikein miellyttänyt seurata Pandy Ellis'iä ja hänen tovereitaan noille vaarallisille seikkailuille ja partioretkille, päätin seurata Jake Budd'ea ja hänen siskoansa, sillä hekin aikoivat ensin poiketa Brunswickiin ja sitten vasta matkata Jacksonvilleen.

Kun minä ilmoitin tämän päätökseni Pandylle, näytti hän ensin olevan vähän tyytymätön siihen; mutta heti hän kumminkin toivotti minulle onnea matkoilleni, lisäten sentään, että hän mieluisasti olisi minut opettanut aimo aron-taistelijaksi; mutta tarvitsivathan pelastetutkin muka apuväkeä matkaansa jatkaessaan.

Mitä hevoseen tuli, pyysi Bolly Wherrit, että Jake Budd ottaisi sen mukaansa sinne ja hoitaisi sitä, kunnes hän itse tulisi sinne ja lähemmin siitä määräisi, jos ei saisi tietoonsa Nick Jacken omaisia.

Vietettyämme yömme siinä läheisyydessä metsänrinteessä, lausuimme aamulla varhain jäähyväiset Pandy Ellis'ille ja hänen urhoollisille tovereilleen. He lähtivät ratsastamaan samaan suuntaan eteenpäin uusille retkille ja uusiin vaaroihin, minä sitä vastaan Jake Budden ja hänen kauniin Sally siskonsa kanssa Brunswickia kohti, pois noilta vaarallisilta aroilta sivistyneitten ihmisten seuraan, meille paremmin sopiviin oloihin.

Olimme joutuneet niin kauvas asumattomille aroille, että meidän täytyi viettää seuraavakin yö metsässä, jossa valmistimme yösijamme niin mukavaksi kuin tällaisissa oloissa oli mahdollista.

Minä olin ensimmäisen päivän kuluessa jo päässyt miss Sallyn ja hänen veljensä erityiseen suosioon kertomalla heille kaukaisesta kotomaastani sekä monenmoisista seikkailuista, joita olin kotoa lähdettyäni kokea saanut.

Monta kertaa päivän kuluessa olin menettää järkeni, kun tuo amerikalainen kaunotar loi tulisen katseensa minuun; sillä harvoin olen ollut niin lumoavan kaunottaren seurassa kun Sally Budd oli. Hänellä oli sysimustat silmät, pienet, paksut, mansikanväriset huulet, lumivalkeat hampaat, pienet, hyvin valkoiset ja puhtaanväriset kasvot ja nenä puhtainta kreikkalaista mallia sekä korvat pienet ja rusottavan punaiset. Hänen hiuksensa varmaan olisivat ulottuneet maahan saakka; sillä vaikka ne olivat monessa mykkyrässä, ulottuivat ne sentään hänen vyötäisillensä saakka.

Tuo kaikki teki koko kuvan niin viehättävän näköiseksi, että joka kerta, kun loin katseeni häneen, veri suonissani tulvi rajusti, niin että lopulta en enään tiennyt, mihin silmäni kääntäisin. Mutta ehkä voivun jo liiaksi haaveilujen piiriin, jonka tähden on parasta palata kertomukseemme.

Aamulla auringon noustessa lähdimme jälleen matkalle, vietettyämme yömme rauhallisesti, jos emme ota lukuun tuota susien ja schakaalien tavallista yökonserttia; mutta paitse sitä eivät vanhat aronsoturit sano voivansa levollisesti nukkuakaan.

Seuraavan päivän ehtoopuolella saavuimme lopultakin New Brunswickiin. Minä olin ollut matkalla Savannasta tänne täsmälleen neljäkolmatta vuorokautta, ja sillä ajalla olin saanut tutustua ihmiselämän varjopuoliin ja Amerikan erämaiden ja arojen omituiseen elämään jotenkin tarpeekseni.

Loppupäivän ja seuraavan yön vietin Jake Budd'en ja hänen miellyttävän siskonsa parissa eräässä New Mexikon-nimisessä hotellissa. Ennen eroamistamme oli miss Sally Budd useamman kerran lausunut toivomuksensa, että minä seuraisin heitä Jacksonvilleen, ja siihen pyyntöön myös Jakekin yhtyi. Mutta minulle alkoi tämmöinen pitkällinen maa-elämä käydä liian kuivaksi, ja sentähden minä itsepintaisesti pysyin päätöksessäni lähteä mahdollisimman pian merelle.

Mutta ei tämä ollut viimeinen kerta, jolloin ymmärtämättömästi olen hyljännyt ulkomailla tehtyjä edullisia tarjouksia; kotomaassani, jossa näitä ehkä jo olisin ymmärtänyt paremmin hyväkseni käyttää, ei tämmöisiä ole ollut, Sillä kyllä minä jo silloin ymmärsin, ettei heidän pyyntönsä ollut vain turhanpäiten tehty, vaan tarkoitettiin sillä minun tulevaisuuteni onnellisuutta; minä tiesin vielä senkin, että he olivat paikkakunnan rikkaimpia asukkaita. Mutta miksi herätteleisin jälleen eloon jo aikoja sitten unhotettuja ikäviä muistoja!

Ennen eroamistamme olin minä jo onnistunut saamaan matruusinpaikan erääsen parin päivän päästä matkoille lähtevään kolmimastoiseen kuunariin, joka kuului Amerikan rannikoilla ja sisävesistöillä risteilevään kauppalaivastoon.

Jäähyväisiä lausuessani näille rakkaiksi käyneille matka-tovereilleni, pisti lumoava miss Sally pienen suljetun kirjeen käteeni ja pyysi, että en millään muotoa avaisi sitä ennenkuin olisin päässyt kauvas merelle. Annettuani sen lupauksen hänelle, loi hän minuun niin huimaavan katseen, että minä tämän kyyneleiden kostuttaman jäähyväis-silmäyksen vaikutuksesta olisin peruuttanut lähtö-päätökseni, jos sen vaan miehenä olisin kehdannut tehdä; vaikka tulisimpaan kahakkaan riivatuimpia intiaaneja vastaan olisin tuon miellyttävän olennon tähden tällä hetkellä syöksynyt. Mutta minun oli mahdoton enään peräytyä ja muuttaa päätöstäni. Siis hyvästi jäi tämäkin muutaman päivän kestänyt suloinen nuoruuteni unelma!

Annoin siis unhon salaperäiseen vaippaansa kätkeä eronhetkellä ilmitulleet kiitollisuuden ja kaipuun tunteet ja tuon salaisten unelmieni enkelin, ja lähdin taas luikumaan merimieselämän yksitoikkoista ja epätasaista polkua eteenpäin epävakaisilla meren laineilla.

Muutamia vuorokausia tämän jälkeen olin taasen merellä Mary Ann nimisellä kuunarilla matkalla New Yorkiin ja sieltä sisävesiä Georgetowniin, New Haveniin, Onibeckiin, Montreaaliin, Albanyyn ynnä moniin muihin jokien varsilla oleviin kaupunkeihin. Välin oli meillä lastina puutavaroita, välin hedelmiä, maissia, riisiä y.m. Se oli alinomaista lastin ottamista ja jättämistä; mutta laivan miehistön ei koskaan tarvinnut lastin ottamisessa eikä purkamisessa töihin osallisiksi käydä.

Ensimmäisen vuorokauden kuluttua tultuamme ulapalle avasin miss Sallyn kirjeen. Siellä oli sadan dollarin seteli, hänen muotokuvansa sekä muutamia riviä kirjoitusta, jossa hän lausui minulle kiitollisuuttansa.

Tässä laivassa vietimme todellakin oikein hyviä päiviä. Meitä oli siinä vain neljä matruusia sekä kapteeni ja perämies kajutassa. Laiva oli kapteenin oma. Ateriat olivat herkullisimmat, mitä tämmöisissä aluksissa on, sillä me söimme aina kajutassa samassa pöydässä kapteenin ja perämiehen kanssa.

Laivan kokki oli kapteenin vävy ja oikein todellinen yankee, eikä hänestäkään voi muuta kuin hyvää sanoa. Siinä elettiin juuri kuin olisi oltu kaikin saman perheen väkeä. Mutta eihän samaa hyvää ainaisesti piisaa.

Oltuani kuusi kuukautta tässä laivassa, lopetti kapteeni merimatkansa, sillä hän oli ijällinen mies ja antautui kotilieden ääressä viettämään maanmiehen herttaista, rauhallista elämää, jommoista ainoastaan se voi viettää, joka on luonut itselleen ja perheelleen murheettoman toimeentulon sekä täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.

Hänen sijaansa tuli hänen nuorempi veljensä, joka muutti olot laivassa siihen määrään, että kun New Yorkista palattiin Charlestowniin, muutimme siellä koko skansin miehistö pois etsimään toista alusta toisilla vesillä. Pääsyynä minun muuttooni tästä laivasta oli kuitenkin se, että seuraava matka olisi ollut Charlestownista Savannaan, johon luonnollisista syistä en ollenkaan halunnut mennä.

Charlestownissa oltuani viikon päivät otin erään kunnaritoverini kanssa pestin muutamaan rekatti-laivaan, joka oli matkalla Liverpooliin ja sieltä takaisin New Yorkiin. Mutta siinäkö minä jouduin vasta oikeaan ryöväriluolaan!

Matka Englantiin meni jotenkin mukiin. Mutta siellä karkasi kuusi parhainta miestä laivasta. Siinä oli muuten väkeä kaikenkaltaisista kansoista. Kapteeni oli amerikalais-irlantilainen, ensimmäinen perämies oli mexicolainen, toinen perämies saksalainen, kokki ranskalainen; matruuseista oli yksi italialainen, kaksi kreikkalaista, yksi turkkilainen, kolme englantilaista, yksi norjalainen, yksi ruotsalainen, kaksi tanskalaista sekä yksi, nimittäin minä, suomalainen, kaksi neekeriä, kaksi spanialaista, yksi portugalilainen ja vielä kuusi miestä, joiden kansallisuuden perille en päässyt. Meitä oli yhteensä kaksikymmentäneljä miestä keulassa.

Siinä oli, niinkuin jokainen hyvin arvaa, useinkin semmoinen kielten sekasotku, että tuskin enään mitään kieltä selvään puhuttiin ja ymmärrettiin.

Niinkuin jo mainitsin, meni matka Englantiin jota kuinkin, jos ei oteta lukuun tuon tuostakin tapahtuneita pieniä kahakoita, joissa ei pieniä verivammojakaan puuttunut.

Omistusoikeus oli tällä laivalla niin kurjalla kannalla, että, kumminkin mitä minuun tulee, en koko matkalla kertaakaan uskaltanut riisua vaatteita yltäni levolle mennessä, vielä vähemmän uskalsin laskea luotani valmiiksi ladattua revolveriani tahi muita puolustusaseita.

Mutta sitten, kun paluumatkalle käännyttiin taas Amerikaan, silloin vasta alkoi elämä moinen, että sitä tuskin kuvata voi.

Ensinnäkin ruvettiin meitä kiusaamaan huonolla ruoalla siihen määrään, että lukija tuskin voi sitä todeksi uskoa.

Aloitan leivästä. Se oli niin homehtunutta, että se oli kokonaan viheriäisen kalvon peitossa ja niin täynnä puolen tuuman mittaisia ja pienempiä toukkia, että yhdestä ainoasta semmoisesta korpusta, joita kolme saatiin päivässä, voi noita kutsumattomia vieraita pöytään kopistamalla saada esille kokonaisen ruokalusikallisen. Liha ja läski oikein kihisi niitä, ja hernerokkaa syömään ruvetessa sai niitä lusikalla päältäpäin kuoria kuin kermaa.

Kahvi ja tee oli niin laihaa, ettei niitä outo millään keinoa voinut likaisesta vedestä erottaa. Voi oli mitä surkeimman kaltaista, juuri kuin härskiintynyttä saapasrasvaa. Sokuria saatiin tuskin nimeksi.

Muita ravintoaineita ei juuri annettu, ja näitäkin, mitä annettiin, oli perin riittämättömästi.

Tästä huonosta ja niukasta ravinnosta tietysti ensimmäiset kahakat alkoivat. Parempaa kyllä oli, mutta nämä varat olivat joskus vuosien kuluessa unohtuneet ruokavarastoon, ja tämän vanhan kassan kapteini nyt tahtoi sekaisella seurakunnallaan syöttää, ennenkuin muihin nuorempiin ruoka-aineisiin käsiksi käytiin. Muutamia päiviä nälkää kärsittyämme päätimme miehissä erään kerran päivällisellä ollessamme kantaa koko miehistöä varten laitetun aterian kapteenin tarkastettavaksi. Tukevimmat miehet valittiin rokkakattilaa ja matoja kihisevää liha-astiata takakannelle kantamaan. Sinne tultuamme ei kapteeni eikä perämiehet tahtoneet tulla suojistaan meidän asiaamme kuulemaan. Vihdoin heidät saatiin esille.

Merimiesvanhin esitti asiamme päälliköille, selvittäen mahdottomaksi elää tämmöisellä kurjalla ravinnolla. Mutta kapteeni vastasi röyhkeästi:

"Se on teille, sen riivattu koirajoukko, liiaksikin hyvä; ette ansaitsisi semmoistakaan! Laputtakaa tiehenne ja jättäkää minut rauhaan, taikka…"

Enempää ei hän kerinnyt sanoa, ennenkuin koko matoinen rokkakeitos loiskahti hänelle vasten silmiä peittäen hänet kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin hän olisi hypännyt rokka-sammioon. Matoiset lihat sitä vastaan tulivat perämiesten osaksi, jotka eivät ensi hämmästyksessä osanneet edes pakoon pötkiä.

Mutta kun kapteeni sai suunsa, sieramensa ja silmänsä auki, silloinkos vasta meteli alkoi.

Perämiesten seuraamana hän ryntäsi kuin raivostunut jalopeura, revolveri toisessa ja pitkä intiaanein taistelupuukko toisessa kädessään, ja rupesi ampumaan ja lyömään molemmin puolin, minkä vaan kerkesi. Perämiehet puolestaan säestivät samalla tavoin.

Mutta siunatkoon sentään sitä meteliä, mikä nyt aluksessa alkoi! Useammalla meistäkin oli revolverit, joita käsikähmässä kumminkaan tuskin voimme käyttää. Lopulta eräs joukosta tempaisi rautaisen tangon, jolla hän iski kapteenin pyörryksiin, ja veri purskahti hänen päästään. Molemmat perämiehet olivat saada samanlaiset iskut, mutta pääsivät viimeisessä hädässä vähissä hengin kajuttaan pakoon, salpasivat ovet ja rupesivat kajutan ikkunoista meitä pommittamaan revolvereillaan minkä ennättivät, joten meidän, koko raivostuneen joukon, lopulta täytyi perääntyä keulaan, monikin verissä päin sekä muutenkin mikä enemmän, mikä vähemmän loukkaantuneena taistelussa.

Siten päättyi ensimmäinen suurempi kahakka. Mutta se voitto meille siitä kumminkin tuli, että ruokaa runsaasti ja hyvää siitä päivästä lähtein saatiin.

Kukaan ei kuolemaan tuottavaa vammaa tällä kertaa sentään vielä saanut, vaikka ei sekään vallan kaukana muutamilta ollut.

Tämmöisiä kahakoita sattui sitä paitsi usein miehistön omassakin keskuudessa. Usein aamuisin oli laivankansi niljakas riitatoverien verestä. Sitä vaan vieläkin ihmettelen, ettei siellä tapahtunut murhia enempää kuin yksi.

Minä jätän sikseen nuo muut jokapäiväiset suuremmat ja pienemmät nyrkkitaistelut, joista usein kehittyy verinen mellakka, mihin sekä päällystö että koko miehistö sekaantui, ja tahdon vaan kertoa suomalaisen toverini murhasta.

Oli yövahdin muutos kahdentoista aikana. Minä olin ensimmäinen herätetyistä miehistä, joka menin kannelle, koska oli minun peränpito-vuoroni. Olin juuri aikeissa mennä laskemaan toisen edellisen ruorimiehen levolle, kun sysimustan pimeyden lävitse takakannelta päin kuului kiivaita ääniä; isonmaston latvasta kuului äreitä vastauksia ja panettelusanoja, jotka kuuluivat olevan ensimmäiselle perämiehelle viskattuja. Vankka laitatuuli, joka kiidätti laivaamme eteenpäin, esti minua oikein kuulemasta sananvaihtoa. Mutta kun olin tullut isonmaston juurelle, välähti tulenleimaus takakannelta, ja sitä seurasi kova paukkaus. Samassa kuului isonmaston latvasta huudahdus: "Jesus armahtakoon!" ja heti sen jälkeen pudota mätkähti suomalainen toverini laivan kannelle, niin että pää meni mäsäksi, aivot purskahtivat ympäri kantta ja niskaluut musertuivat.

Se minua kauhistutti. Vihan vimmassa aivan raivostuneeksi joutuneena tempasin revolverin takataskustani ja laskin kolme laukausta pimeyden lävitse kohti paria hämärää olentoa, jotka seisoivat köysistöä vastaan nojaten siellä päin, josta olin leimauksen nähnyt. Samassa tuli koko laivan miehistö kannelle huutaen ja meluten sekä tiedustellen, mikä taasen oli kysymyksenä. Mutta kun he tulivat isonmaston juurelle, oli siellä ainoastaan murhattu, murskaksi pudonnut toverini. Sillä kun minäkin olin ampunut ja luulin huomanneeni toisen noista olennoista kaatuneen, pelkäsin luotini tehneen kuolettavan vaikutuksen, ja sentähden piilousin minäkin hetkeksi laivan keittiöön.

Melun kuultuani ilmaannuin sitten toisten joukkoon ja saatuani muka tiedon, kuka murhattu oli, huudahdin: "Kostakaamme, kostakaamme! Kapteeni tahi perämies on hänet ampunut; jos jätämme heidät kostamatta, ampuvat he meidät joka miehen!"

Samalla ryntäsi koko raivostunut miehistö pimeässä laivan peräkantta kohti huutaen: "Kostoa! Kostoa! Murhatun suomalaisen toverin kostoa!"

Tultuamme ruorimiehen luo, emme nähneet jälkeäkään kapteenista, perämiehistä tahi heidän tavallisista apulaisistaan, kokista ja kajuttavahdista. Ruorimieheltä sitten saimme tietä kaikki. Hän kertoi sekaperäisellä kreikansekaisella englanninkielellä seuraavaan tapaan:

Hän oli seisonut ruorissa ja odottanut levolle pääsevänsä, sillä hänen päänsä oli kovin kipeä. Hän oli nähnyt perämiehen ajavan suomalaista isoonmastoon jotakin muuttamaan purjeiden asennossa. Suomalainen ei ollut tahtonut sinne mennä, vaan oli sanonut perämiestä hulluksi Irlannin piruksi. Perämies oli lyönyt häntä korvalle, ja sitten oli suomalainen mennyt. Perämies oli luvannut hänet ampua niin pian kuin hän alas tulee tai lyödä pään halki. Suomalainen oli haukkunut häntä kaikiksi, mitä vaan oli ymmärtänyt. Viimein oli perämieheltä maltti loppunut, ja hän oli ampunut. Suomalainen oli heti pudonnut kannelle ja siihen jäänyt. Mutta samassa oli kuulunut muutamia laukauksia lisäksi. Kapteeni oli parkaissut ja kaatunut, perämies kirkaissut ja kironnut ja viskannut revolverinsa mereen. Sitten kokki ja toinen perämies olivat korjanneet molemmat haavoittuneet kajuttaan ja lukinneet ovet.

Minä astuin nyt ruoriin ja laskin kreikkalaisen levolle. Miehistö rauhoittui kuultuaan, että kosto oli noita murhamiehiä kohdannut, ja kaikki ihmettelivät, kuka oli murhatun puolesta kostanut. He poistuivat keulaan, korjaten murhatun toverin pois päivän aikana mereen haudattavaksi.

Hauskaa oli kuulla niitä monenmoisia hullunkurisia arveluita, joita lausuttiin toverini kostajasta. Muutamat arvelivat, että murhatun oma henki oli iskenyt kyntensä murhaajiin liitäessään ruumiista pois. Toiset taas arvelivat, että Meri-Jupitteri itse oli suomalaisen noituudenhengen kehoittamana kostotyön toimittanut. Huhu tiesi kertoa, etteivät ne olleetkaan tavallisia kuulia, jotka oli kiskottu sekä kapteenin olkapäästä että perämiehen kyljestä j.n.e.

Minua ei kukaan osannut epäilläkään, koska minä vasta olin viimeiseksi näyttämölle ilmaantunut. Päivän valjettua tehtiin "protokolla" murhatyöstä sekä tarkka selvitys murhatun ruumiissa havaituista haavoista. Luoti oli tunkeutunut pohkeesen josta se noin tuuman syvyydestä kaivettiin talletettavaksi protokollan mukana. Protokollan tekijäksi ja säilyttäjäksi sekä kanteen nostajaksi valittiin minut.

Itse vamma ei siis olisi ollut kuolettava, vaan oli kuolema tullut siitä, että tämä luoti oli vainajata niin säikähdyttänyt, että hän putosi mastosta.

Liitettyäni protokollaan myös kreikkalaisen ruorimiehen tuoreen todistuksen, piirsi jokainen mies nimensä sen alle todistaen sen oikeaksi ja tarjoutuen vaadittaessa valallisesti sen todeksi vahvistamaan.

Toimitimme sitten murhatulle toverillemme viimeisen palveluksen. Me neuloimme hänet omaan pitkään merimiessäkkiinsä, johon jalkapuoleen pantiin painoksi noin kolme leiviskää rautaa, että se pohjaan painuisi ja pääsisi Ahtolan linnan saleihin rauhaan. Sitten siunasimme sen ja viskasimme, toisten ampuessa kunnialaukauksia revolvereillaan, viimeiseen lepokammioonsa, kosteaan hautaansa, ja niin oli taasen poistettuna jäljet siitäkin kamalasta murhenäytelmästä, joka valitettavasti ei siihen aikaan ollut perin harvinainen, sillä eipä ollut sivistyksen valo vielä pääsnyt suuresti vaikuttamaan hurjissa Neptuunon palvelijoissa.

Kapteenia ja perämiestä emme nähneet toimissaan ennenkuin pari päivää ennen New Yorkin satamaan tuloamme. Toinen perämies ja kokki olivat johtoa pitämässä, milloin sitä tarvittiin, ja varpaista hampaisiin saakka olivat he aina aseilla varustettuina.

Tuo viimeinen kamala yöllinen tapahtuma oli vaikuttanut niin syvän hiljaisuuden koko miehistön keskuudessa, että kaikki olivat kuin jonkun salaisen, kamalan tuomion alaisia. Kaikki liikkuivat hiljaan, ääneti, pelonalaisina, ikäänkuin aaveiden tahi manalan henkien keskellä.

Vihdoin koitti se päivä, jona New Yorkin kaupungin piirteet ilmaantuivat silmiemme eteen.

Jokainen mies oli puettuna juhlavaatteisin satamaan saapuessamme. Laivan kiinnitettyämme rantaan, jätimme loput työt toisten selvitettäviksi ja menimme maihin, lukittuamme skansin ovet.

"Mihin?" kysyi karkea ääni joukosta. "Prefektin luo!" kuului vastaus kuin yhdestä suusta useammalla äänen-murteella.

Hiljalleen, äänettä, juhlallisina kuljimme läpi väkijoukkojen prefektin asunnolle, kaksikymmentäkolme miestä kaikenlaisia kansalaisia yhdessä joukossa. Perille päästyämme tuli kaksi tovereista minun kanssani prefektin vastaanotto-huoneesen protokollaa viemään; muut miehet pysähtyivät eteiseen.

Prefekti sattui olemaan kotona ja otti vastaan protokollamme, jonka loppuun olin liittänyt anomuksen, että syytetyt, kapteeni ja perämies, vangittaisiin suomalaisen toverini murhasta. En huoli tässä heidän nimiänsä mainita, koska emme saaneet suomalaisenkaan alkueräistä nimeä ja hänen syntymäpaikkaansa tietoomme; enkä juuri muusta olisi tietänyt hänen kansallisuuttaankaan kuin siitä, että usein haastelimme keskenämme suomea. Sillä kun kyselin hänen kotiperäänsä, ei hän ollut sitä tuntevinansa; mutta viipurilaista murretta hän puhui. Hänen nimensä oli laivan kirjoihin merkittynä "Hannes Waldgrove".

Prefekti kutsui toisetkin miehet sisälle ja kysyi, oliko tämä syytöskirja todenperäinen, johon kaikki myöntävästi vastasivat.

Sitten meidät vietiin isoon sivuhuoneesen, jossa saimme noin tunnin ajan odotella. Sen jälkeen meidät kutsuttiin taas sisään, ja silloin oli jo kapteeni perämiehineen ja kokkineen siellä. Korkean pöydän ääressä istui kaksitoistamiehinen valamiehistö, jonka kuullen heti ruvettiin asiata tutkimaan.

Lopputuloksena oli se, että kapteeni joutui kolmeksi kuukaudeksi kovaan vankeuteen, ja perämies tuomittiin hirtettäväksi tahallisesta murhasta. Hän oli samassa oikeudessa ollut jo kerran ennenkin syytettynä kaksoismurhasta merellä, mutta pätevien todistusten puutteessa oli hänet kumminkin laskettu vapauteen. Kuka heitä oli murhan tapahduttua ampunut, se jäi salaisuudeksi, ja se vielä lujensi miehistössä sitä kummallista vakaumusta, että joku ylönluonnollinen kostaja oli sen työn tehnyt.

Kun meiltä sitten kysyttiin, vieläkö tahtoisimme seurata Black Demon'issa merelle, niin kieltäysi joka mies ilman poikkeusta, sillä laiva oli niin perinpohjin nimensä [Black Demon on suomeksi Musta paholainen] mukaisen maineen saavuttanut, ettei siihen omalla vapaalla suostumuksellaan hurjinkaan merimies mielellään mennyt.

New Yorkissa siis erosin tuosta kirjavasta, hurjasta seurasta, jonka kaltaista en ennen enkä jälkeen merellä ole tavannut. Vielä yhtenä todistuksena sen vallattomuudesta olkoon tässä kerrottuna, miten vähäsen oli Black Demon'in silloisella miehistöllä käsitystä omistusoikeuden pyhyydestä. Laivassa pidettiin nimittäin kaikki tavara omistajan vastaväitteistä huolimatta, niin yhteisenä, että kaikki, mitä esim. minulla oli vaatteita, erämaan retkeltäni jätteinä aseita sekä myöhemmin hankittua yhtä ja toista tavaraa, oli niin tyystin toverien keskuuteen hajonnut, etten saanut pelastetuksi muuta kuin sen, mitä päälläni olin voinut säilyttää, paitse kivääriäni, jonka jo olin myynyt ennenkuin laivaan tulin.

Selvittyäni Black Demonista ja sen miehistöstä, päätin kumminkin taasen joksikin ajaksi erota merimies-elämästä. Minä asetuin New Yorkiin erään suomalaisen luo majaa pitämään, ja hän sitten erään tuttavansa avulla toimitti minulle paikan muutamaan laivakonttooriin. Mutta päivää ennen kuin astuin siihen toimeeni, jouduin pieneen seikkailuun, jota en voi sivumennen olla kertomatta.

Olin käynyt majataloni isännän asialla pankissa pienenlaista rahasummaa nostamassa. Paluumatkalla jouduin parin suomea, ruotsia ja englanninkieltä puhuvan nuoren naisen kanssa tuttavuuteen, ja kun he olivat kansalaisiani, muuttui tuttavuutemme heti niin sydämelliseksi, että he pyysivät minua poikkeamaan S:t Perry street nimiselle kadulle, jonka varrella sanoivat asuvansa.

Kutsua noudattaen seurasin uusia ystävättäriäni heidän kotiinsa, aavistamatta mitään vaaraa.

Tultuamme heidän sievään, melkein ylöllistä komeutta osoittavaan asumukseensa ja vastattuani kaikenmoisiin kysymyksiin kotomaasta, joita kysymyksiä tuli tulvaamalla, he kun kertoivat kahdeksan vuotta jo olleensa rakkaasta Suomesta poissa, tarjottiin minulle leivoksia ynnä muuta. Mutta heti herätti minussa jonkinmoista epäilystä ystävättäriäni kohtaan se tapa, miten niitä tarjottiin. Leivokset laskettiin pöydälle ja viinilasit, toisessa huoneessa täytettyinä, tuotiin myös tarjottimella samalle pöydälle, josta molemmat ystävättäreni ottivat ensin lasinsa ja leivoksensa ennenkuin minä kerkesin pöytää lähestyäkään.

Kilistellessämme laseja ja maistellessamme viiniä, jatkaen iloista keskustelua, tunsin minä jonkunmoista vastenmielistä makua sekä leivoksissani että viinissäni. Kauvan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin jo huomasin pelkoni toteutuvan, sillä minua rupesi äärettömästi raukasemaan. Silloin välähti mieleeni, että olin joutunut salaiseen paheiden pesään, joita New Yorkissa on niin runsaasti, ja etteivät ystävättäreni olleetkaan rehellisiä naisia, vaan kauheimman pahuudenruhtinaan kätyreitä.

Minä ryntäsin ovelle. Se oli lukittu. Kiiruhdin toisen huoneen ovelle, mutta sekin oli lukittu. Nyt selveni vaarallinen tilani kaikessa kauheudessaan eteeni. Minä tempasin povestani revolverin toiseen käteeni ja tikarin toiseen ja uhkasin heidät surmata, jos eivät heti laskisi minua ulos, sillä minä tunsin pääni nopeasti käyvän yhä raskaammaksi, ja jalkanikin jo alkoivat horjua.

Tuskin olin uhkaukseni lausunut, ennenkuin suloiset ystävättäreni, kauniit kansalaisettareni molemmat muuttuivat raivohengettäriksi, sillä samassa oli minulla revolverilla varustettu kiusanhenki eli murhanenkeli edessäni, toinen takanani.

Hetket olivat tärkeät, pikaiset tuumat kalliit. Nopeasti kuin salaman välähdys hyppäsin minä pöydälle, iskin akkunan rikki ja hyppäsin kadulle, sillä huoneet olivat alimmassa kerroksessa. Kuulin kyllä hypätessäni revolverin laukauksen, ilkeätä naurua ja äkäistä kirkumista, mutta onneksi en loukannut itseäni eikä heidänkään luotinsa minuun sattuneet.

Hourupäisen tavalla minä riensin eteenpäin, vaikka tuntui siltä kuin olisin väkisinkin ollut maahan nukertumaisillani, ja vihdoin pääsin kortteeriini. Siellä minä uupuneena vaivuin vuoteelle, sillä noiden vieraanvaraisesti tarjottujen viinilasien ja leivosten vaikutus oli nyt minut voittanut.

Isäntäni etsi viivyttelemättä lääkärin, jonka rohtojen avulla toinnuin jälleen kamalasta unestani kymmenen tuntia nukuttuani. Kun sitten kerroin lääkärille asian kokonaisuudessaan, vakuutti hän minulle, että jos olisin pohjaan asti lasini juonut, niin en varmaankaan olisi niin helposti heidän käsistään selvinnyt; nyt sitä vastoin olin pelastanut sekä rahat että henkeni ja saanut terveellisen opin vastaisuuden varalle.

Seuraavana päivänä menin vastoin isäntäni varoituksia parin poliisin kanssa etsimään kaunottariani; mutta ei niistä kukaan ollut mitään tietävinään. Asunnon kyllä löysimme, mutta linnut olivat pois lentäneet.

Seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni, jossa olin yhdeksän kuukautta. Mutta kun siltä ajalta jo itsestään tulisi pieni kirjanen kaikesta siitä kirjavasta elämästä ynnä niistä monista tapauksista, joihin jouduin osaa ottamaan, niin jätän tämän jakson toistaiseksi kertomatta, kunnes saan tilaisuutta sen kokonaisuudessaan erikseen esitellä.

Lyhykäisesti mainittakoon tässä vaan, että palkkani ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta viisikymmentä dollaria kuussa ja vapaa ylöspito. Sitä paitse oli minulla vähintään yhtä paljon sivutuloja. Kolmena viimeisenä kuukautena sain kuusikymmentä dollaria. Mutta toimeni oli sitä laatua, että siinä totuin liiaksi hurjaan ja iloiseen elämään, sillä minun velvollisuuteeni kuului myös tulkkina palvella laivojen kapteeneja, ja niinkuin tiedetään, ovat he enimmäkseen väkeä, joka ei nautinnoita eikä iloja karta päästyään pitkiltä yksitoikkoisilta merimatkoiltaan ihmisten pariin.

Minä huomasin lopulta, etten mitenkään voinut pysyä kohtuuden tiellä, vaan totuin vähitellen aina enemmän ja enemmän tuohon niin turmelevaan ravintola-elämään, jossa suuret saaliini hupenivat yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin, vieläpä rupesivat näyttämään vallan riittämättömiltä. Päätin siis erota, vaikka isäntäni kyllä koko vastustella.

Minä otin taas pestin erääsen laivaan, joka meni Englantiin Lontooseen, tuohon hyörivään miljoonakaupunkiin.

Siellä viivyin viikon päivät, katselin tuon jättiläiskaupungin merkillisyyksiä ja kävin muutamissa huveissa, joita siellä niin runsaasti on tarjolla. Sitten matkustin rautateitse Liverpooliin, jossa taas rupesin tuumimaan merille lähtöä.

Tällä kerralla en ottanut laivaan pestiä laivakonttoorista, niinkuin tavallista on, vaan tämä oli ihan uudenaikainen pestaus; ja sitä varten varmaankin viihdyin tässä pitemmän ajan kuin missään muussa laivassa.

Olin saman päivän aamuna merimiesmajan paikan-hankkijalle maininnut haluavani jollekin pitemmälle merimatkalle Kiinasen tahi muualle sinnepäin. Samalla maksoin kaikki, mitä olin velkaa, joten olisin valmis lähtemään talosta millä hetkellä hyvänsä.

Ennen puolta päivää tulikin mies tulisella kiireellä luokseni ja ilmoitti, että eräs parkkilaiva, Sunderland nimeltään, oli lähtevä tunnin kuluttua pitemmälle matkalle Kiinasen asti ja että siitä puuttui yksi matruusi, jonka paikan voisin saada, jos tahtoisin, ja lähteä tämän mukana.

Tuommoinen äkillinen lähtö, ilman mitään miettimistä, tuntui vähän omituiselta mielestäni; mutta kun olin saanut kylliksi tämän sumukaupungin iloista ja elämästä, niin kokosin tavarani ja hyppäsin hakijani kanssa ajurin vaunuun; toisilla vaunuilla tuotiin kirstuni ja muita tarpeitani, ja sitä menoa huristettiin väkirikkaita sumuisia katuja myöten Viktoria-tokalle, jossa laiva Sunderland jo oli täydessä lähdön puuhassa.

"Odottakaa hiukkasen", huusi saattajani ja hyppäsi laivaan edellä. Kistuni, säkkini ja makuuvaatteeni seurasivat jäljessä, ja minä hyppäsin viimeisenä laivaan, kun se jo oli laiturista irrallaan. Sitten seurasin saattajaani kapteenin kajuttaan, piirsin nimeni laivan nimikirjaan ja välikirjan alle. Minä olin jälleen merimies ja sain palkkaa neljä puntaa kuukaudelta.

Saattajani poistui laivasta luotsin mukana, saatuaan minulta puoli puntaa vaivoistaan ja "pikaisesta toimituksestaan", ja minä olin siis taasen matkalla kohti uusia, outoja kohtaloita ja taivaanvaltakunnan keltanaamoja katsomaan. Kapteeni William Bullard oli viidenkymmenen vuotias, iso ja roteva, leveähartiainen, erittäin siivoja hiljainen skotlantilainen vanhan-ajan mies, joka ei miehiltään liikoja vaatinut, ja piti meillä tavallisen hyvän ja sääntöjen mukaisen ruoan.

Ensimmäinen perämies Chevalier oli myös noita tavallisia hyvänsävyisiä miehiä, ranskalainen syntymäperältään, enkä hänenkään huuliltaan milloinkaan kuullut raakaa taikka loukkaavaa sanaa, silloin kun hän miehistölle määräyksiänsä jakeli.

Toinen perämies Robert Hamilton oli nuori poika, ensi reissua perämiehen virassa, välistä hiukan tuittupäinen, mutta josta ei kukaan mitään välittänyt; ylimalkaan oli hänkin hyvä mies ja englantilainen syntyään.

Keulassa eli skansissa oli meitä kymmenen matruusia, nimittäin kaksi irlantilaista, Jimy Breaker ja Pady Smother, yksi skotlantilainen, jota tavallisesti Skotyksi nimitettiin, yksi norjalainen, Ivar Madsen, kolme englantilaista, Charley Dayly, Johny Millan ja Sam Witue, sekä lopuksi kolme suomalaista, Kalle Berggren, Johan Wilson ja allekirjoittanut. Puuseppä oli tanskalainen, K. Knudsen nimeltään ja kokki J. Wallentin englantilainen; siis neljätoista henkeä koko laivan miehistöä.

Harvoin löytynee miehistöä, joka niin hyvin sopii keskenään, kuin Sunderland laivan miehistö. Yhdestäkään heistä ei voi moitittavaa arvostelua antaa; päinvastoin koko tuon puolentoista vuoden ajan elimme oikein veljellisessä sovussa, paitse yhtä pientä kahakkaa, joka väärinkäsityksestä syntyi Brasiliassa Bahian satamassa ja josta jäljempänä kerron.

Kiinasen mennessämme poikkesimme myös Afrikan eteläisimmällä niemellä sijaitsevan Kapin kaupunkiin, eikä koko matkalla tapahtunut mitään erityistä, jota kannattaisi mainita. Kaikki kävi niin säännöllisesti, ett'ei yksi päivä ollut toistaan kummempi. Ilmat olivat kauniit ja tavallista tasaisemmat; mainittavia myrskyjä ei meillä ollut. Sanalla sanoen, parkkilaiva Sunderland oli noita harvoja hyvän onnen ja suotuisan ilman laivoja. Oltuamme sata kolmekymmentäviisi vuorokautta matkalla saavuimme kaikinpuolin onnellisesti perille Pekingin satamaan taivaanvaltakuntaan.

En ole maapalloa kiertäessään missään matkoillani nähnyt sekä tavoiltaan että luonteeltaan niin omituista kansaa kuin kiinalaiset ovat. Ensinnäkin oli huomiota herättävää heidän vedellä kelluvat asuntonsa, joita sekä tilan että varojen puutteessa olivat rakentaneet jokaiseen sopukkaan niin hyvin satamissa kuin jokien rannoilla.

Erinomaisen vähällä he ylimalkaan tulevat toimeen, joten he voivat erittäin halvasta valmistaa kaikenmoisia sieviä kaluja käsiteollisuuden alalla, jossa he ovatkin aika mestareita.

Mutta jätän sen aiheen muitten käsiteltäväksi, ja tahdon tässä kertoa joitakuita pieniä tapauksia, joita meidän täällä ollessamme tapahtui ja jotka ehkä voivat lukijata huvittaa.

Olin koko matkan Englannista Kiinasen saakka kulkenut toverieni keskuudessa englantilaisena, sillä minä olin niin hyvin perehtynyt englanninkieleen, ettei kansallisuuteni tullut ilmi, joka seikka minua suuresti monta kertaa huvitti.

Oltuamme satamassa muutamia päivä, tuli eräänä iltana maissa ollessamme puhe eri kansallisuuksista. Siinä muun muassa eräs englantilainen toverimme lausui, että ulkomaalaiset, erittäinkin suomalaiset, eivät ikinä voi oppia puhtaasti englanninkieltä puhumaan; sillä niin pian kuin he alkavat puhumaan, niin tarkka kuulija heti voi sanoa, mihin kansallisuuteen he kuuluvat. Puhuja vakuutti itse puolestaan sen aina voineensa tehdä milloinkaan erehtymättä, mutta erittäin suomalaisiin katsoen.

Tuon kerskauksen kuultuani vetäysi suun väkisinkin ivanhymyyn kysyessäni, voiko hän sanoa, mitä kansalaisuutta minä olin.

Tuosta kysymyksestä hän tuli näennäisesti hämilleen, kun minua aina tähän asti oli Sunderland-laivassa nimitetty Liverpoolin Dick'iksi, joten ei kenenkään päähän ollut koskaan pälkähtänyt, että minä olisin mikään muu kuin englantilainen tahi Irlannista Englantiin muuttanut mies. Mutta kun ilmoitin olevani suomalainen, niin otaksuivat toverini, muiden mukana tuo taitava kielentuntijakin, sen pelkäksi pilanteoksi. Mutta kun nyt puhuttelin suomalaisia tovereitani ensi kerran puhtaalla suomenkielellä, niin oli hämmästys yleinen, ja sittenkin väittivät muut, paitse suomalaiset toverini, että puhuttelin heitä puhtaalla italiankielellä. Monesti ennenkin ja jälkeenpäin, kun englantilaisten seurassa laulelin Suomeni sointuvaa kieltä, on sitä luultu italiankieleksi, jona sitä on ihailtu.

Siitä lähtein me kolme suomalaista poikaa olimme niinkuin kolme veljestä, jotka emme kansallisuuttamme hävenneet.

Erottuamme toisista tovereista, jatkoimme kolmisin kävelyämme lähellä olevaan puistoon, jossa poikkesimme muutamaan kiinalais-ravintolaan veljenmaljoja tyhjentämään.

Siellä tulimme kait vielä muitakin maljoja tyhjentäneiksi, koska sieltä palattuamme olimme erittäin hilpeällä mielellä ja etsimme jotakin muuta huvitusta, jota pian löysimmekin.

Vähän matkan päässä ravintolasta makasi nurmikolla, selin toisiansa vastaan, pari oikein pitkäpalmikkoista taivaanvaltakunnan poikaa, nähtävästi hekin veljenmaljojen vaikutuksesta väsyneinä. Heidän puvuistaan huomasimme, etteivät he olleet tavallisia työ-djongeja, ja sentähden minulle pälkähti päähän näyttää tovereilleni kappale "kiinalaista ilveilyä".

Hiljaa hiipien lähestyimme makaavia keltanaamoja, otin varovaisesti molemmat palmikot käteeni ja solmisin nukkuvain päät niin liki toisiansa kuin mahdollista oli, vetäen palmikot oikein lujaan merimies-solmuun. Sitten juoksin taasen toverieni luokse, jonka jälkeen rupesimme miehissä viskelemään nukkuvia pienillä kivillä ja soralla, että olisimme saaneet heidät hereille.

Pian he rupesivatkin hiekkasateesta heräämään; mutta kun he yrittivät nousta, niin siinä vasta jupakka syntyi. Kumpainenkin luuli, että naapuri riippui hänen tukassaan. Kun eivät he mitenkään päässeet erilleen, rupesivat he huitomaan toisiaan ympäri korvia, huutaen ja mölisten kuin hurjistuneet pedot. Vihdoin tuli tuohon mellakkaan lisäksi muutamia toisia kiinalaisia tovereita, jotka asian huomattuaan heti kirvoittivat riitatoverit toisistaan.

Tämä hullunkurinen näytelmä rupesi meitä naurattamaan sitä enemmän, kuta hurjemmaksi puskevien palmikkopäitten raivo nousi, ja meitä nauratti niin sydämellisesti, että emme voineet paikoiltamme liikkua. Ihmeellistä vaan oli, ettei kummankaan palmikko tässä hälläkässä lähtenyt juurineen irti.

Kun taistelijat pääsivät irti, olivat he niin raivostuneet, että olivat ryntäämäisillään toistensa kimppuun uudelleen; mutta kun he huomasivat meidät läheisyydessään ihan nauruun pakahtumaisillamme, kääntyi heidän raivonsa meitä kohtaan, sillä nyt he arvasivat, että me olimme syypäät koko kahakkaan.

Ennenkuin kerkesimme oikein tointua hämmästyksestämme, oli koko kiinalaisparvi, joka oli lisääntynyt pariinkymmeneen, tullut meidän kimppuumme, tukkanuotan vetäjät etupäässä. Nyt tuli meille toinen leikki eteen. Onneksi olimme boksaustaidossa perehtyneitä, joten iskimme nyrkeillämme keltanaamoja silmien väliin ja korvan juureen, niin että he sinkoilivat kuin kummipallot joka suunnalle; mutta heitä tuli yhä vaan lisää toisten sijaan, niin että näytti siltä, kuin ei vastustajista ikinä loppua tulisi. Lopulta piiritti meitä niin iso räyhäävä lauma, että tuskin voimme piirissämme liikkua. Kiviä rupesi ilmassa singahtelemaan ja puukkoja välähtelemään; monta iskua olimme jo saaneet, mutta eivät vastustajamme kuitenkaan uskaltaneet tunkeutua niin lähelle, että olisivat meihin saakka puukoillaan ulottuneet. Kun näimme, ettemme enään paljain käsin mitään voineet ja vaatteemmekin jo olivat päältämme ihan repaleiksi revityt, huudahti kolmas toverini, jossa vaasalainen veri rupesi kiehumaan: "aseet esille, pojat, rynnistäkäämme lävitse ja rientäkäämme laivaan, jos tästä hengissä vielä selviämme!"

Samassa toinen tovereistani, jättiläisvoimainen, kooltaan kolme kyynärää kolme tuumaa, jouduttuaan vihan vimmaan, joka ei juuri usein tapahtunut, tempasi erästä laihaa kiinalaista jaloista kiinni ja rupesi hänellä huitomaan toisia nurin kuin kärpäsiä. Me toiset käytimme muita aseita, mitä käsiimme saimme, niin tehokkaasti, että eivät hätyyttäjämme päässeet puukoillansa meitä lähellekään ennen kuin tie oli auki. Päästyämme piiristä ulos, aloimme laputtaa satamaa kohti, minkä koipemme kannattivat. Mutta minä olin niin uupunut, että pari kiinalaispoliisia sai minut kiinni iskemällä nuijallaan minut puoli tainnuksiin, joten toverieni huomaamatta jouduin heidän kynsiinsä ja nyt ruvettiin minua raastamaan arestiin, jossa minulle oli valmiina paljaille jalkapohjille neljäkymmentä raipaniskua. En siis olisi tarvinnut sen koommin päivänvaloa nähdä, sillä siihen aikaan vielä olivat kiinalaiset niin vihamielisiä kristityitä eli euroopalaisia kohtaan, että semmoisesta löylytyksestä ei juuri ollut toivoakaan hengissä pääsevänsä.

Minä seurasin heitä levollisesti ja päättelin itsekseni, että vaikka eivät toveritkaan apuuni joutuisi, ennenkuin arestihuoneen portille pääsen, niin kyllä kahden kiinalaisen käsistä yksinkin selviän, kun vaan saan ensin hetkisen puhaltaa.

Kuljimme eteenpäin hiljakseen räyhäävän parven seuraamana; mutta kukaan ei tullut avuksi poliisille minua vartioimaan, ja kun minä kuljin siivosti, eivät he näyttäneet apua tarvitsevankaan. Kun rupesimme lopulta lähestymään päämaaliamme ja väkijoukkokin rupesi vähenemään, näkyivät taluttajani tulevan yhä huolettomammiksi. Silloin riuhtasin itseni irti, tempasin kiväärin poliisin käsistä, heilutin sitä ympäri muutamia kertoja niin voimakkaasti, että taluttajani kirposivat tuonnemmaksi selälleen, töppöset taivasta kohti, ja sitten aloin laukata takaisin henkeni edestä. Pian oli minulla taasen joukko meluavia kiinalaisia kintereilläni; mutta minä olin kumminkin ennättänyt jo niin paljon heidän edellensä, että ensimmäisen seuraajani ja minun välillä oli pian noin kolmekymmentä askelta.

Ohjasin juoksuni satamaa kohti yli kaikenmoisten esteitten. Vainoojani rupesivat yhä enemmän jäämään; mutta kolme eri kertaa olin joutua sivultapäin tulleitten käsiin, he kun huudoista huomasivat, että minut olisi ollut kiinni-otettava.

Onnellisesti heistä kaikista kumminkin selvisin, niin että lopulta pääsin satamalaiturille. Siinä tuli kahdenkymmenen miehen suuruinen merimiesjoukko vastani, aikoen lähteä minua pelastamaan vinosilmien käsistä, maksoi sitten mitä tahansa.

Mutta siinä olinkin jo niin uupunut, että syöksyin kasvoilleni maahan, josta minut sitten kannettiin laivaan. Saatuani hiukan virvokkeita, toinnuin pian jälleen entiselleni.

Riisuessani päältäni takkia, joka oli ollut vallan uusi, paksuinta lajia ja toista kertaa ylläni, huomasin sen olevan niin repaleisena ja täynnä reikiä, ettei siitä olisi saanut monenkaan tuuman kokoista eheätä paikkaa.

Seuraavana päivänä oli laivassa ankara tarkastus, sillä muutamat kahakassa olleet kiinalaiset vakuuttivat hyvin tuntevansa syylliset, joita nyt lain koviin kouriin etsittiin. Mutta kun me olimme jo illalla kertoneet asiamme kelpo kapteenillemme, kätkettiin meidät visusti sekä hankittiin sijaamme miehiä, jotka nimiimme laivakirjan mukaan huudettaessa vastasivat puolestamme, ja siihen se jupakka loppui. Mutta kyllä me siitä lähtien saimme olla varovaiset maissa käydessämme, ettemme tulleet tunnetuiksi ja joutuneet noitten viekkaiden julmurien käsiin.

Eräällä päivällistunnilla satamassa maatessamme kertoi Jimy Breaker, että hän oli kymmenen vuotta takaperin Kiinassa ollessaan muutaman toverinsa kanssa eräästä rikkaan kiinalaisen haudasta saanut niin paljon kultaa, että hän oli sillä elänyt iloisesti neljä vuotta työpäivää tekemättä.

Kiinalaisilla, näette, on semmoinen tapa, että kuta rikkaampi joku on ja kuta parempaa tilaa hän toisessa maailmassa haluaa, sitä enemmän kultaa ja hopeaa pannaan hänen mukaansa hautaan. Köyhillä usein ei ole varaa panna vainajille enempää kuin muutama kupariraha, ja sen arvoisen paikan he siis saavat yläilmoissa itselleen.

Päätimme tuon kertomuksen johdosta ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua kolmisin mennä hautausmaalle katsomaan, olisiko tässä asiassa mitään perää. Ostimme itsellemme kiinalaisten työmiesten puvut, hankimme valetukan palmikoineen, rasvasimme kasvomme keltaisiksi öljyllä, jota siellä päin paljon käytetään, ja lähdimme sitten täydellisinä kiinalaisina matkaamme heti päivällisen jälleen.

Tultuamme eräälle hyvin kauniille hautausmaalle, johon ainoastaan rikkaita haudattiin, toimitettiin siellä juuri parhaillaan hautausta. Ruumis pantiin kallioon hakattuun hautaan, suuret rahapussit pään alle ja rinnalle sekä ruokia monenmoisia. Kun saattajat sitten olivat monenmoisia hyvästijättö- ynnä muita temppuja toimittaneet, lukittiin hauta ja jätettiin mies sitä vartioitsemaan. Me vetäydyimme takaisin huomiota herättämättä ja päätimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja.

Seuraavana yönä menimme ne kolme suomalaista Jimyn johtamina ottamaan osaamme noista hyödyttömistä, hautaan kätketyistä aarteista. Olimme pukeutuneet jälleen kiinalaisiksi ja varustaneet itsemme tarpeellisilla aseilla. Mutta ennenkuin uskalsimme noita kalman kammioita lähestyä, täytyi meidän ensin rohkaista itseämme muutamilla whiskyryypyillä, joista johtajamme, englantilainen Jimy, tuli liiankin rohkeaksi.

Noin puoliyön aikana pääsimme vahdin luo kenenkään huomaamatta. Herätettyämme hänet, uhkasimme häntä revolvereilla, selittäen merkeillämme, että jos hän avaisi haudan, saisi hän elää, muutoin olisi hän kuoleman oma.

Kiinalainen lankesi polvilleen pelosta ja puhua soperteli jotain, mutta emmehän me sitä ymmärtäneet. Lopulta täytyi hänen avata hauta, jonne Jimy heti toisen toverin seuraamana astui, ja pian he palasivat takaisin, kultapussit kummallakin kädessä.

Mutta juuri kun pääsimme kiviaidan luo, jonka ylitse olimme matkan lyhemmyyden vuoksi oikaisseet, rupesi meitä kohden tulta tuiskumaan useista pyssyistä. Meitä tämä rupesi niin kammottamaan ja pelottamaan, että tarkemmin ottamatta selvää ampujista tahi heidän luvustaan, säikähtyneinä lähdimme pakenemaan minkä kerkisimme, pudottaen saaliimme sinne heidän hyödykseen. Tieto siitä, että olimme häirinneet vainajien rauhaa, vaikutti kait sen, että luulimme tässä ylönluonnollisten olentojen rangaistuksen alaisiksi joutuneemme.

Ainoastaan pienen pussin oli Jimy sattunut haudassa pistämään taskuunsa, ja sen olimme saaneet onneksemme tällä omituisella retkellä. Siitä tuli noin 20 shillinkiä eli 35 Suomen markkaa mieheen, kun sen sisällys tasan jaettiin retkellä olleiden kesken. Huonosti olivat siis unelmamme toteutuneet, mutta emme enää koittaneet toista kertaa tunkeutua kuolleiden kaupunkiin rikkauksia anastamaan.

Kolme viikkoa vielä viivyttyämme lähdimme Brasiliaan, tuntematta pienintäkään kaipausta jättäissämme tämän taivaanvaltakunnan epämiellyttävine kansoineen; ja mitä erittäin minuun tulee, muistelen aina kammolla koko eloani siellä.

Oltuamme 169 vuorokautta matkalla tulimme Brasiliaan, Bahian satamakaupunkiin, josta en voi sanoa juuri mitään, sillä siellä ollessamme raivosi kaupungissa keltakuume, jonka tähden emme saaneet lupaa mennä maihin. Ainoastaan yhden kerran pääsimme me kolme suomalaista ja irlantilainen Pady kapteenia soutamaan, ja näitä muutamia tuntia, jotka hän asioillaan viipyi, käytimme hyväksemme niin paljon kuin voimme.

Spanian kieli on siellä pääkielenä, ja orjuus oli vielä silloin yleinen, jonka merkkinä oli melkein jokaisen neekerinaisen tai -miehen kaulassa rautainen tai kuparinen tahi hopeinen rengas, joka oli juotettu kiinni ja johon oli merkittynä orjan omistajan nimi.

Käydessämme muutamassa ravintolassa merimiehen tavalla vähän lystäilemässä, näimme siellä muitten kaunottarien joukossa erään ihmeen ihanan mulattitytön, johon jokainen niin mielistyi, että hänen tähtensä tuli meidän keskemme kova riita. Kun eivät toverini osanneet lainkaan hänen kanssaan jutella, ja minä vaan yksinäni hänelle joitakuita sanoja sopertelin, kävivät suomalaiset toverini niin rajuiksi, että me, luultavasti myös viinin vaikutuksesta, rupesimme käsikähmään, jota jatkettiin vielä laivassakin, mutta jonka jälkeen taasen oltiin paraita ystäviä niinkuin ennenkin.

Sitten oli matkamme New Orleansiin, jonne tulimme 35 vuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä vietimme monta iloista hetkeä.

Siellä tapasin erään Brännlund nimisen entisen vaasalaisen maalarinsällin, joka oli päässyt pumpulinlastaajain päälliköksi ja sai palkkaa 5 dollaria (25 Smk.) päivältään. Hänestä oli tullut erittäin hieno herrasmies, vaikka hän oli kotopuolessaan ollut kunnoton mies.

Siellä tapasin myös Savannassa saamiani tuttavia, ensinnäkin Chaleyn, joka eräänä iltana sirkuksessa, kesken temppujaan, hypähti minun viereeni istumaan ja puristi kättäni, niinkuin ainakin vanhan hyvän tuttavan, Hän kuiskasi minulle korvaan, että tulisin hänen loosiinsa, jossa saataisiin puhella yhtä ja toista.

Häneltä sain sitten kuulla, että meidän Savannan aikainen juuttaammekin oli samassa kaupungissa, ja kertoi hän parin toverinsa kanssa häntä jo kelpo lailla pehmittäneensä siitä, että hän meitä oli Savannassa niin tunnottomasti petkuttanut.

Omasta itsestään hän kertoi, että hän kanavaan hypättyänsä oli sukeltanut ensin useita syliä ja sillä aikaa, kun hänen vartijansa olivat häntä etsineet toiselta suunnalta, oli hän kiivennyt pienen uimahuoneen takaa maalle ja juossut piiloon, jossa hän oli sitten ollut, kunnes näki etsijäin menevän pois. Pimeän tultua oli hän hiipinyt laivarantaan ja kätkeytynyt muutamaan kuunariin, joka oli sinä samana yönä lähtenyt New Orleansiin. Vasta laivan ulapalle tultua oli hän ilmaantunut kokille, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä ystävä. Tältä hän sitten sai ruokaa ja makuupaikan hänen hytissään, kunnes tulivat New Orleansiin, jonne päästyänsä hän oli ruvennut klovniksi sikäläiseen sirkukseen, koska siellä sattui olemaan semmoinen paikka avoinna edellisen kuoleman tähden. Tätä tointa kertoi hän jo ennen harjoittaneensa kahdeksan vuotta ja paljon siitä pitävänsä, vaikka välin teki mieli raitista meri-ilmaa nauttimaan.

Siitä illasta lähtein olin joka ilta sirkus Mexicossa vapaana katsojana; välin olin myös mukana milloin missäkin roolissa, ja niillä ajoilla pääsin erään sievän näyttelijättären tuttavuuteen, niin että oikein kaiholla hänestä sitten erosin laivamme lähtiessä, eikä paljoa puuttunut etten yhtynyt minäkin sirkukseen tämän tähtöseni vuoksi.

Muutamana pyhänä satuin Chaleyn kanssa menemään muutamaan kylpypaikkaan, ja siellä tapasin Savannalaisen juutaksemme. Teeskentelin hänelle ystävyyttä, kerroin seikkailuistani ja kysyin, mitä Savannassa puuhattiin, kun minä niin tietämättömiin katosin.

Hän kertoi, että minua oli etsitty Brunswickista sekä maanteitse että meritse, samoin Charlestownista ynnä muualta. 25 dollaria merimiesmajan isäntä oli luvannut palkkiota sille, joka minut kiinni saisi. Charlestownin ja Brunswickin kaikille merimiesmajain isännille ynnä laivakonttooreihin oli minusta annettu tieto ja ilmoitettu varmat tuntomerkit, että niinpian kuin minne tahansa ilmaantuisin minut kiinni siepattaisiin. Verikoirien kanssa olivat ensin jonkun matkaa olleet minun jäljilläni Brunswickiin menevällä tiellä, mutta sitten olivat jäljet kadonneet. Kovin ihmetteli juutas, kuinka olin pakoon päässyt.

Kun olin saanut kuulla kaikki mitä halusin, vielä senkin, että saman merimiesmajan isäntä ynnä hänen runnarinsa olivat ammutut, kun väkipakolla aikoivat riistää miehiä eräästä amerikalaisesta laivasta, sanoin lyhyesti hänelle, että jos ei Chaley jo olisi hänelle konnanpalkkaa maksanut, niin olisi hän sen siinä saanut; ainoastaan maksetun pääoman koroiksi annoin hänelle muutamia töyttäyksiä lähteissäni, niin että hän jäi pitkälleen kierittelemään.

Paria päivää myöhemmin jouduin sattumalta menemään muutamaan norjalaiseen laivaan erästä tuttavaani etsimään. Mutta hänen sijastaan tapasin siellä ne kaksi ruotsalaista matruusia, jotka olivat Savannassa olleet samassa merimiesmajassa kuin minäkin ja joitten kuukausipalkat minä olin sen isännältä pelastanut. He olivat kovin iloissaan, kun minut tapasivat, ja erittäin utelijaat tietämään, kuinka olin lopulta vankeudestani selvinnyt.

Kerrottuani heille kaikki retkeni siitä päivästä lähtein, eivät he voineet olla ihmettelemättä, miten olin kaikista noista kolttosista hengissä ja eheällä nahalla voinut selvitä. Kun sitten tarjosin heille heidän pelastettuja rahojansa takaisin, arvelivat he, että kyllä minä ne olin itse hyvin ansainnut, eivätkä millään tahtoneet vastaanottaa. Mutta kun minä itsepäisesti niitä tyrkytin ja vakuutin, että minä ne kumminkin olisin joskus merimiesmajan isännälle takaisin lähettänyt, jos en olisi tavannut heitä, joilta ne suorastaan ryöstetyt olivat, suostuivat he hetken keskusteltuaan kumpikin ottamaan puolet, mutta loput tahtoivat he lahjoittaa minulle vaivoistani.

Kun he sitä niin kovin vaativat, otin minä rahat, ja viettääksemme oikein iloisesti tämän odottamattoman kohtauksemme muistoa, menimme kolmisin maihin ja pidimme niin suurenmoiset kekkerit, ettei paremmista apua. Minä olin kunniavieraana pidoissa enkä saanut centiäkään maksaa.

Me otimme lastit puuvilloja viedäksemme Skotlantiin Glasgowiin. Sen tähden oli niitä rantalaiturilla useita pakkoja, joita emme vielä olleet kerinneet laivaan saada. Sitä varten oli siinä aina öisin vartijana yksi matruuseista, joka sitten sai päivät levätä.

Muutamia päiviä ennen kuin saimme laivamme lastiin, pyysi vartijamatruusi minun pitämään vartijatointa kello 12:teen yöllä, että hän saisi mennä jonkun toverinsa kutsuihin, ja lupasi hän minulle siitä ajasta palkkiota 1 dollarin.

Minä en oikein mielelläni tahtonut siihen toimeen ryhtyä, sillä häneltä olivat neekerivarkaat jo usein yrittäneet niitä viedä, jonka tähden hän oli niiden tähden ollut pahassa pulassa. Mutta täytyihän kuitenkin toverini pyyntöön suostua.

Yö oli pilkkosen pimeä, niin että tuskin valkoiset puuvillapakat laiturilla erotti. Lisäksi alkoi oikein rankka sade, niin etten olisi luullut kenenkään viitsivän koiraansakaan ulos lähettää. Kaduin katkerasti, sateessa pitkin laivankantta kävellen, että olin tuohon toimeen lainkaan ryhtynyt, sillä enhän nyt voinut nähdä ja kuulla, vaikka puolet paaleista vietäisiin. Läpimärkänä menin laivan kyökkiin lämmitystä särpimään; mutta siellä juuri kahvia juodessani kuulin ulkoa outoa ääntä, ikäänkuin olisi pumpulipakka veneesen pudotettu. Heti hyökkäsin laiturille, vanha tuttu revolverini kädessäni.

Ja totta tosiaankin, jo pudottivat mustat varkaat toisen pakan laiturilta veneesen. Kolme olentoa hyppäsi jäljessä veneesen, ja sitten lähdettiin soutamaan.

Nyt ei tässä pelko auta, arvelin itsekseni ja astuin lähelle laiturin reunaa, asetuin pystyssä olevan pakan taakse seisomaan ja huudahdin: "Seis taikka ammun!" Mutta he alkoivat sitä rajummin soutaa, joten minun ei auttanut muu kuin pimeän päin tähdätä ja ampua perätysten kaksi laukausta. Kolmatta en kerinnyt vielä lähettää, sillä samassa tuli minua kohti kaksi laukausta perättäin; toinen luoti kuului singahtavan pumpulipakan rautaiseen vyöhön, mutta toinen meni hattuni laen lävitse, minua itseäni vahingoittamatta. Siitä huolimatta laukasin jälleen kolme laukausta, piiloittaen tällä kerralla itseni paremmin pumpulipakan taakse. Nyt tuli vaan yksi laukaus vastaukseksi, ja se lensi liian ylös. Mutta kun minä vielä viimeisen laukauksen ammuin, niin ei enään kuulunut hiiskaustakaan varkaitten veneestä. Kiireesti pistin uudet patruunat revolveriini ja arvelin lähteä apua hakemaan. Mutta samassa tuli laivoista muita vartijoita lyhtyinensä, ja pauketta kuultuaan tuli siihen vielä lisäksi pari poliisiakin, jotka rupesivat tiedustelemaan, mitä ampumaharjoituksia niin sydänyöllä pidettiin.

Kerrottuani asian, lähdimme rantaan katsomaan, ja pian huomattiinkin veneen kelluvan vähän matkan päässä vedessä, airot ulkona, mutta niitä ei kukaan käyttänyt.

Soudettuamme veneen luoksi, näimme siellä kolme puuvillapakkaa ja kaksi kuolemaisillaan olevaa neekeriä; kolmas oli syössyt mereen ja paennut, huomattuaan ettei tässä muu auttanut. Toinen haavoitetuista kuoli pian sen jälkeen, mutta toinen näytti rupeavan toipumaan, sillä kuula oli häntä koskenut ainoastaan olkapäähän.

Pumpulit olivat pelastetut, mutta minun sadehattuni ei enää vettä pitänyt, jonka tähden kapteeni seuraavana päivänä antoi minulle 5 dollaria uuden ostamista varten.

Ennenkuin kerkisimme New Orleansista lähtemään, vei Ahtola saaliikseen meiltä laivan puusepän, tanskalaisen K. Knudsenin. Hän oli päivällisen jälkeen mennyt telineille laivan takimmaista lastausporttia tukkimaan ja tiivistämään, ja siinä toimessaan hän oli tuntemattomalla tavalla joutunut mereen; työkalut ja hattu vaan löydettiin, itse miestä ei mistään. Vainaja oli kaikin tavoin kelpo mies. Rauha vainajaa sielulle!

Seitsemän viikkoa New Orleansissa tepasteltuamme pääsimme viimeinkin lähtemään täydellä puuvillalastilla. Glasgowiin tulimme onnellisesti 90 vuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä miehistö sai palkkansa ja me hajaannuimme kukin eri suunnillemme, niinkuin akanat tuuleen, oltuamme yhdessä kahdeksantoista kuukautta.

Minä jäin Glasgowiin ja jouduin sitten niihin kohtaloihin, jotka jo tätä ennen olen kertonut kirjassani, "Merimiehen matkamuistelmia ynnä haaksirikko," ja joita ei minun tässä siis sovi uudelleen kertoella.

Lausun siis hyväntahtoiselle lukijakunnalleni, joka on jaksanut minua seurata näillä monivaiheisilla retkilläni maalla ja merellä, sydämmellisimmät jäähyväiset siksi, kunnes ehkä vielä tavataan minun uudella alallani, nimittäin rautatiellä ja "Konduktöörin havainnoissa."