VANHA MERILUOTSI.

Meriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties pitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä useimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme ovatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat köyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja ruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä on matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin reivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä, sillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse mastossa tahi "vantissa", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta opitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia.

Niinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on hänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän voisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja myrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis ilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa maksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin luotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin ja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan kyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa, käskien laivurin "täyttää purjeet", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös.

Tultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos tämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten menee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies, joka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun suinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan "se" (ilma) tulee niin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista.

Kun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet lisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja muutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja koettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen:

"No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin olemme perillä."

Miehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka hymyillen jatkaa:

"Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle noin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin Langgrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi tänä yönä."

Luotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen ohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja kysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki vastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen:

"Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on niin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada valkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja juonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin puheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?"

"Näsniemeltä", vastaa kokki.

"Vai niin, mikä on nimenne", jatkaa luotsi.

"Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen, hänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin rasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona", sanoo kokki.

"Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders Tangenin", pitkitti luotsi, "hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun minä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka on kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä, ei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän punnitsemisesta, eihän toki, — siellä sai kokki tuoda leipää milloin tahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia 'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan käynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta kelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta purjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet niin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta kun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. — Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu."

Laivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi tavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin.

"No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko, että laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata pohjaa ankkurille."

"Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini", vastaa luotsi, "minä ajattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin sivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät laivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On suuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä aina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on joksikin hyväksi, luulen minä."

"Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan meitä tänä yönä", sanoo laivuri, "tuulee liian kovasti, ja minun kokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä vastatuulella."

"Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä paljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin voivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he tulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten meidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja 'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua."

Luotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa kurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen huutaa hän:

"Vasemmalle vähän!"

"Vasemmalle vähän", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy sivulle, ja pian huutaa taas luotsi:

"Peräsin suoraan!"

Perämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen huulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan.

Samassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on valmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien hänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa sanoen:

"Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää vettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä."

Luotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen.

Tuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo tuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen tuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista näyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi hyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian akkamaiselta.

Noin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen kovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee toiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua "pilkkopimeästä" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan. Hän sanoo vaan:

"Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään vaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin kapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö." Luotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria osoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän huudahtaa:

"Tuolla näen valkean!"

"Hyvä on", vastaa luotsi kylmäverisesti, "antakaa 'hänen' edeskinpäin mennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan kahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille, kapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi' sisääni. — Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta niinkuin näkyy on se meille myötäinen — 'hän' kiiruhtaa eteenpäin hyvää kyytiä, näen minä."

Luotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa; vanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa itselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta mielestä.

Laivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä on hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa molemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi, sillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy luottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä erilaisten merkkien suhteen.

Hetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen kannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka näyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään laivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan "terveiksenne, luotsi", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen leikillisesti.

"Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?"

"Oh, sitä en katsellut, kapteini", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata kohti jatkaa hän: "tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä sittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se merkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin tiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos saamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä, ettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan, kunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen tehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne Langgrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa koittamaan."

Tähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan väestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin luotsi yht'äkkiä huutaa:

"Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!"

Käsky täytetään äänetönnä ja reippaasti; laivuri seuraa tarkkuudella kaikkia luotsin liikkeitä, ja tuskin on tämä lausunut käskynsä, ennenkuin laivuri huutaa ne jälleen miehille. Kun purjeet ovat käännetyt, huutaa luotsi perämiehelle:

"Ohjaa niin hyvin kuin voit, mutta pidä täydet purjeet!" Sitten kääntyy hän laivurin puoleen sanoen:

"Tällä kertaa tuulispää idästä ja huomenna koillisesta, kun 'se' ensin alkaa niskoitella ja kulkea takaperin, pitkittää 'se' sitä, kunnes on kiertänyt kompassin ympäri. Saamme ankkuroida Langgrundenille hetkeksi, ja katsella 'sitä', kapteini!"

Laivuri nyykäyttää myöntäen päätänsä, toivoen sydämmessään että ankkuri jo olisi pohjassa ja että se olisi siellä lujasti kiinni. Ilmapuntari on noussut koko joukon viime päivinä, ja luotsin sanojen mukaan ennustaa se itätuulta. Laivuri on mennyt kajuutan katolle, jossa hän kulkee edestakaisin, kun luotsi huutaa hänelle:

"Kapteini, olkaa hyvä ja 'peilatkaa' tuossa Bastön majakkaa, 'vasikasta' pääsemme pian selville."

Laivuri pohjustaa ja heti sen jälkeen huutaa hän mittauksen tuloksen luotsille, joka käskee irroittamaan alapurjeet, järjestämään ylemmät märsseilit ja hinaamaan vara-ankkurin vintturille. Heti kohta pysähtyykin laiva ja kääntyy Langgrundeniin, jossa se ankkuroi kahdentoista sylen syvässä vedessä.

Niinpian kun laiva on pysähtynyt ja ankkurilyhty ripustettu keulariukuun, kiinnitetään purjeet; senjälkeen asetetaan kannelle vahti sekä yksi mies, jonka tulee ilmoittaa luotsille pienimmätkin muutokset ilmassa ja tuulessa.

Laivuri käskee keittäjän tuoda vähän lämmintä vettä kajuuttaan, jossa vanha luotsi jo on sijoitettu sohvaan, ja pian saadaankin nähdä hänen ja laivurin tekevän itselleen pienen "tutingin."

Tuskin ovat purjeet kiinni ja viimeinen mies astunut alas köysistä, niin laiva on verhottu sakeaan sumuun. Vahtimies sytyttää nysänsä, ja muut matruusit menevät maata jyrsittyään ensin kovaa korppua.

Luotsi ja laivuri istuvat yhdessä kajuutassa, luotsi alkaa keskustelun, kysyen mistä laiva on kotoisin. Laivuri vastaa, Arendalista.

"Arendalista", kertoo luotsi, "teillähän ei ole siellä mitään köyhän veroa, kapteini?"

"Ei, Jumalan kiitos, ei tällä kertaa", sanoi laivuri, "mutta saamme luultavasti pian tuntea jotain muuta."

"Oletteko ennen olleet Kristianiassa, kapteini?" jatkaa luotsi.

"Ei, en Kristianiassa, mutta kerran olen käynyt Drammenissa, se oli ensimmäinen matkani laivurina, mutta sitäpä matkaa en ikänä unhoita", sanoo laivuri.

"Siitä lienee jo monta vuotta, kapteini?" kysyy taas luotsi.

"Onpa pian kuusikolmatta vuotta, mutta minä muistan tuon matkan niin hyvin, kun olisi se tapahtunut eilen", vastaa laivuri.

"Kertokaapa minulle siitä vähän", sanoi luotsi,

"Vallan mielelläni, luotsi", vastaa laivuri, ja alkaa kertoa seuraavasti:

"Vuonna 1858 tulin 'Aurora' nimisellä prikillä Amsterdamista ja minun piti mennä ylös Drammeniin lastaamaan. Vähän sumuista oli lähtiessäni merelle, ja kun pääsin ulos ulapalle, seurasi sumu minua yli koko meren; mutta minä purjehdin vaan pitäen tuulta lounaisena, kunnes laiva merkkeini mukaan oli Torungenin ja Jomfrulandin välillä, noin neljä penikulmaa maasta, silloin en tohtinut enää lensata, vihuri kiihtyi ja muuttui eteläiseksi, mutta sumu oli paksu kuin seinä. Minä asetin klyyvarin kaakkoiseen kaksinkertaisesti reivatuilla märssypurjeilla ja kokonaisella fokilla, menin sitten kajuuttaan ja istuin siellä kaikessa rauhallisuudessa, miesten kiinnittäissä isoseiliä. Priki kiikkui hyvin somasti pienillä purjeillaan ja minä luulin, että kaikki oli täydessä järjestyksessä, kun perämies äkkiä kolkutti akkunaan, minä lensin kuin raketti kannelle, jossa perämies osoitti tyynenpuolelle sanoen: 'Eikö tuo ole maata, kapteini?' Hetken tähysteltyäni huomasin hänen arvelunsa todeksi, ja yhtäkkiä lensi mieleeni ajatus — Ruotsi se on — vaikka se merkitsemiseni mukaan yhtähyvin voisi olla Norja. — Silmänräpäyksessä kiirehdin peräsimelle, vedin sen kovasti ylös, heitin pois proomuvene-purjeet ja prikijalustimet ja samassa huusin, että kaikki miehet tulisivat alas, mutta ensin piti heidän tutkia, oliko mahdollista nähdä mitään maston huipusta. Miehistö oli kumminkin jo huomannut melun kannella ja katsellessaan ympärilleen näkivät he myrskyä ja hyrskyä entisellä tyynellä lahdella ja tulivat salamannopeudella alas kannelle. Priki kannatti onnellisesti juuri kuin korkki ja pääsi tuskin vuoren huipun ohitse, jossa kävi hirveät laineet. Kun pääsimme hyvin ympäri, pantiin purjeita lisää ja minä käskin perämiestä pysymään siinä suunnassa, johon nyt olimme tulleet, jonka pidin ainoana mahdollisena keinona, millä voin laivaa pelastaa, koska, niinkuin tunnettu on, Ruotsin saaristo on täynnä salakaria ja särkkiä; kirves minulla oli käsillä voidakseni kaapata veneen köydet, jos töyttäisimme karille. Jumalan avulla purjehdimme onnellisesti kaikkien sivu, mutta emme kuulleet emmekä nähneet vähintäkään; priki jäi länsirannalle aamunkoittoon, jolloin yksissä neuvoin perämiehen ja pursimiehen kanssa päätimme Jumalan nimeen mennä vuonoa ylös, luottaen siihen, että saisin nähdä tahi mahdollisesti sattumalta tavata jonkun luotsiveneen, joka ehkä olisi eksynyt sumussa. Purjehdimme pohjoiseen kokonaisen vartion, näkemättä ja kuulematta vähintäkään, kun sumu, joka noin pari tuntia oli ollut vähän kevyempää, tuli niin sakeaksi, että oli melkein mahdoton nähdä klyyvaripuun huippuakaan. Silloin täytyi jälleen vääntää peräsintä. Siinä nyt olimme ja katselimme edes ja takaisin emmekä muuta nähneet kuin joitakuita pieniä kalastaja-majoja, joista päätimme olevamme aivan keskellä saaristoa. Oli edespäinkin sakeaa, kumminkin olin näkevinäni purjeen pistävän esiin sumussa, mutta se katosi silmänräpäyksessä. On minulla sen jälkeen ollut monta kertaa takki märkänä ja monta kovaa matkaa olen kokenut, mutta sitä kotimatkaa en ikinä unhoita, oli aivan mahdoton tietää missä olimme, ja minä, nuori kapteini kun silloin olin, kävin aivan sydän kurkussa. Mutta lopussa kiitos seisoo, sanotaan, ja sen näimme nytkin, sillä kun pimeä tuli, näimme kirkkaan tulen aivan vieressämme ja meidän purjehduksestamme päättäin sen ehdottomasti täytyi olla 'Färder majakan'. Heti huomasimmekin suuren aluksen vasemmalla puolellamme ja pian tunsin, että laivuri oli minun kumppaniani, joka oli lähtenyt minun kanssani yht'aikaa. Mutta hänen merkitsemisensä oli vielä hullumpi kuin minun, sillä hänen laskujensa mukaan majakka yhtähyvin voi olla 'Härkä' kuin Färderkin. Kun minä sittemmin kerroin hänelle mitä olin havainnut edellisenä päivänä, päätimme purjehtia vuonoa ylös. Purjehdimme vierettäin ampuen laukauksen toisensa perään, luotsille ilmoittaaksemme tilaamme, mutta emme kuulleet, emmekä nähneet muuta kuin vilahdukselta joitakuita lintuparia, kunnes tulimme Bastön luo, jossa luotsivene tuli juuri meidän vastaamme, eikä viipynyt viikkoja, ennenkun meillä kummallakin oli luotsimme kannella. Samassa kun luotsi tuli luokseni laivaan, löi hän kätensä yhteen, sanoen: 'miten Herran nimessä olette löytäneet kulkuväylän vuonoa ylös, tässä hirveässä sumussa?' Tultuamme Rödtangenin luo, ammuimme pari laukausta herättääksemme tullipalvelijoita ja luotseja, jotka vetivät suloista unta, siinä varmassa luulossa, että oli mahdotonta kaikille laivoille purjehtia senlaisessa sakeassa ilmassa. Kun sitten kartalla tarkastin kulkemaani väylää, huomasin että olin purjehtinut kapean aukon läpi, jonka molemmin puolin kohosi kallioita ja karia, aivan mannermaan rannikolle ja Jumala yksin tietää, millä tavoin löysin tien sieltä ulos. Mikäli kartasta taisin nähdä, oli sieltä ainoastaan yksi väylä."

Luotsi, joka suurimmalla tarkkuudella on seurannut laivurin vaarallista purjehdusta, nyökyttää päätänsä edestakaisin, samalla kun hän maistelee lasistansa; kun laivuri on päättänyt, alkaa luotsi:

"Ymmärrän hyvin kyllä, mihin väylään olette aluksenne ohjanneet, kapteini; niinkuin sanotte, noilla 'ylängöillä' tuskin on muuta kuin yksi purjehdittava ala, jossa selkeälläkin ilmalla usein on vaikea varjella nahkaansa, mutta on aina niin onnellista, kapteini, että silloin kun me pelastumme, vaikka oma järkemme on aivan tylsistynyt, niin korkeamman käsi oikeassa silmänräpäyksessä ohjaa laivan oikealle tielle."

"Niin, se on varmaa se", vastaa laivuri ja survaisten vesikannun luotsille jatkaa hän:

"Tehkää toinen lasi, luotsi, molempien jalkojen tulee saada osansa; kello on niin paljon jo, ettei makuusta enää ole paljon puhumista, minä kyllä voin maata pääkaupunkiin tultuani, mutta kenties teitä nukuttaa, luotsi?"

"Ei, ei laisinkaan, minä puolestani tahdon kernaimmin istua ja pakinoida hiukan", vastaa luotsi, ja nousten istuimeltaan lisää hän: "tahdon vaan käydä kannella, katsomassa, miltä 'se' nyt näyttää."

Luotsi menee ja palaa hetken perästä jälleen sisään sanoen:

"Vallan reipas kaakkoinen vihuri, ja jokseenkin paksu ilma vielä, kapteini; kun päivä koittaa, rupeaa satamaan ja silloin lankeaa sumu maahan."

"Hyvä on, luotsi", sanoo laivuri, "nyt saa 'hän' maata ja vetää kettinkiänsä, kyllä se kestää, ja jos 'tuo' rupeaa liian rajuksi, annamme 'hänelle' vielä lisää kettingin ja naara-ankkurin ja sitten saa tuulla ja myrskytä niin paljon kuin haluttaa. Huomenna varhain tulee varmaan joku höyrylaiva ulos ja silloin saamme kuulla, paljonko hän tahtoo vetääkseen meitä satamaan. Mitä ylipäänsä täällä maksetaan pukserausveneille, luotsi?"

"Se riippuu aivan asianhaaroista, kapteini", vastaa luotsi, "arvelen että saamme täältä jonkun noin kuudella, seitsemällä kymmenellä kruunulla. Kun laskimme ankkurin, huomasin pari ankkurilyhtyä, ne ovat varmaan laivojen, jotka aikovat vuonoa ylös. Jos joku noista suurista höyryveneistä tulee, ottaa se kaksi tahi kolme alusta peräänsä ja silloin voi sen saada hyvinkin helpolla. Jos kumminkin tulee tuohon laiva sivullemme, niin olkaamme levolliset ja näyttäkäämme kuin olisi meillä hyvä aika."

Luotsi istuu sohvaan ja alkaa, kapteinin uudistettua kehoituksensa, tehdä itselleen toista lasia. Senjälkeen sanoo laivuri:

"Varmaan olette olleet jos jonkinlaisilla purjehduksilla aikananne, kun olette ollut luotsina?"

"Niin olen, Jumala nähköön", vastaa luotsi. "Teidän retkenne prikillä muistuttaa eräästä hollantilaisesta 'kaukalosta', jonka minä korjasin kotiin Newslungin satamaan, muutama vuosi sitten."

"Sitä pyydän teidän kertomaan!" huudahtaa laivuri.

Sytyttäen piippunsa alkaa luotsi:

"Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsiveneellä, makrillin pyyntö ei laisinkaan onnistunut, sanalla sanoen, työtä oli vähä tahi ei ollenkaan. Neljässätoista päivässä olin vienyt ainoastaan kaksi hollantilaista Laurvigiin, eikä se juuri leiville lyö, koska heidän veneensä eivät juuri käy paljon syvemmällä kuin tavallinen tavara-proomi. Mutta kuitenkin puhalsi parina päivänä heikko itätuuli, ja ilma oli jotenkin samea ja eräänä iltana nousi hyvin sakea sumu. Olin juuri järjestelemässä joitakuita makrillipyydyksiä, kun minusta tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Sinun pitää lähteä merelle tänä yönä.' — Kello oli jo kahdeksan iltasella ja vaimoni kummasteli suuresti, kun käskin hänen panna vähän ruokaa eväsvakkaseeni, ja luotsipoika, sisarenpoikani, jäi seisomaan ja katsomaan minuun, kun käskin hänen lähtemään veneesen, ja mennessään mutisi hän: 'Mihinkähän eno nyt aikonee tässä tyynessä ja sumussa?' mutta hän tiesi vanhastaan että se, minkä olin sanonut, se oli sanottu, eikä hän milloinkaan kysynyt mihin me aioimme. Muuten niin hän oli erinomaisen vikkelä poika, ja niin hyvin tunnettu kuin vanha merikarhu. Hän ontuu vähän toista jalkaansa; sentähden otin hänet kanssani veneesen. Astuessani veneelle tuli veljeni, joka myöskin on luotsi ja asuu noin kivenheittämän minusta, käyden vastaani, ja kysyi: 'minne minulla oli aikomus lähteä?' Vastaan vaan: 'Haluttaako sinua, niin voit tulla mukaan, on mahdollista että joku laiva on sumussa joutunut lahteen; jollei muuta, voimme ehkä tavata jonkun kurjan hollantilais-kaukalon.' Siihen aikaan purjehtivat Hollantilaiset paljon Laurvigissa hirsiä ostamassa, joista heillä on tapana rakentaa valleja, sillä, kuten olen kuullut kerrottavan, on Hollanti paljon alempana kuin meri ja sentähden täytyy Hollantilaisten vuosi vuodelta koroittaa vallejansa. Veljeni käski minun odottaa, kunnes hän juoksi kotiin sonnustamaan itseään, hän ei viipynyt kauan. Panimme ylös purjeet veneesemme, ja laskimme ulapalle, mutta tuuli niin heikosti, että saimme soutaa kaksilla airoilla. Vihdoin tulimme Tvistenin luo, siitä alkoi vihuri vähän reippaammasti puhaltaa, me laskimme veneen itäänpäin ja siinä olimme juuri vastapäätä Rakke-kallioita, jotka ulottuvat noin puolen peninkulman paikoilla merelle Fredriksvärnin luota lähtien. Kävi jotenkin suuret aallot, mutta, niinkuin sanoin, oli huono tuuli, ja te tiedätte, kapteini, kun on purjetuuli, tulevat aallot pitkinpäin ja silloin ei mielellään katsele aaltojen hyrskyä tuollaisia karia vastaan, kuin meidän ovat, ne ovat nimittäin riuttoja, ja äärimmäisten välissä on monta syltä vettä. Helposti lastattu alus, joka ei käy syvällä, voi hyvin purjehtia kahden ulommaisen riutan yli, mutta jos se tulee kolmannelle ja neljännelle, silloin se on mennyttä kalua, eikä ole ajattelemistakaan pelastaa itseänsä veneissä. Olimme juuri noin vastapäätä äärimmäistä riuttaa, kun yht'äkkiä selkeni hetkeksi, ja samalla näimme punaisen lyhdyn suoraan edessämme. Luulimme ensin sen olevan jonkun karille joutuneen laivan, mutta pian tulimme siihen päätökseen että se purjehti eteenpäin. Veljeni, jolla on harvinaisen kova ja selvä ääni, huusi minkä jaksoi:

"'Ruori vasemmalle', mutta ei kukaan kuullut häntä. Vedimme airojamme kaikin voimin ja hetken perästä pääsimme aluksen rinnalle. Hyppäsin ruorin luo, jossa vanha mies puolinukuksissa ohjasi alusta. Samassa kun sain peräsimen käteeni, tuli laivuri, joka puhui Norjan kieltä yhtä hyvin kuin kukaan meistä, ulos kajuutastaan ja kysyi, mikä Herran nimessä nyt oli esteenä, hän oli muka puoli tuntia sitten nähnyt vilahduksen 'Härästä' eikä tahtonut ottaa luotsia, ennenkuin tulisi 'Jomfrulandin' rannoille.

"Kerrottuani hänelle, että hän jo oli kulkenut Jomfrulandin sivu ja nyt oli Rakke-kallioiden luona, alkoi hän paikalla vetää toista virttä. Oli Jumalan onni, että tuuli vähän kiihtyi, me käänsimme aluksen länsipuolelle ja levitimme niin paljon purjeita kuin voimme, hetken kuluttua pääsimme kääntymään ja saavuimme kaikella kunnialla, onnellisesti satamaan. On mahdotonta merellä tulla toimeen senlaisella 'kaukalolla' myrskyssä ja tuulissa, sillä se kulkee syrjällään niinkuin heinäsäkki, ja se on varma, että jos tuo pursi olisi lensannut vielä viisi minuuttia, niin laiva ja miehistö olisi mennyt viimeistä tietään. Ulkona merellä laivuri lupasi meille hyvän maksun, mutta niin pian kun oli saanut ankkurinsa pohjaan ja tuli meidän kanssa tiliä tekemään, tarjosi hän meille luotsimaksun yli viisi spesiota, jotka pyysin häntä pitämään itse. Muutamia päiviä sen jälkeen kävin Laurvigissa, siellä puhuttelin Hollannin konsulia, joka oli erinomaisen kelpo mies, ja jonkun ajan kuluttua lähetti hän minulle sata riksiä, jotka jaoin veljeni kanssa, luotsipojalle annoimme kumpainenkin viisi spesiota. Sillä kertaa oli 'kaukalo' hyvä saalis luotsille."

"Maljanne luotsi", sanoo laivuri, "ja onnea samanlaisia aluksia saamaan."

"Kiitos, kiitos, kapteini", vastaa luotsi tyhjentäen lasinsa.

Laivuri ojentaa luotsille vesikannun, jota on pitänyt kamiinilla, että se pysyisi kuumana, sanoen:

"Emme ainoastaan tarvitse kahta jalkaa käydessämme, sauva on myös tarpeen, olkaa sentähden hyvä ja tehkää vielä lasi, luotsi."

"Tulen humalaan kapteini", hymyilee luotsi, katsoessaan viskypulloa, lisäten samalla, "kiitos kumminkin tarjoomastanne, kapteini, harvoinpa vanha luotsi saa viskytotia. Tuskin olen maistanut viskyä, sittekuin purjehdin vanhan Johannesenin kanssa Arendalista silloin, kun hän oli 'Toivon' kapteinina."

"Vai niin, te olette purjehtineet Arendalista, luotsi?" kysyy kapteini.

"Niin", vastaa luotsi tehdessään lasiansa, "en ottanut pestiä Arendalissa, tulin hänen kanssaan Lontoosta, laivamme olivat yhdessä Länsi-Intian tokalla ja minä vaihdoin paikkaa erään matruusin kanssa, joka matkusti kotiin koulua käydäkseen, parempaa kapteinia harvoin tapaa. Mies parka, hän oli pahin itselleen, kun sattui liian syvälle pulloon katsomaan, mutta laivalla oli elämää, sen voitte uskoa!"

"Eihän vaan lienee ollut silloin, kun Gunnar Nielsen tyhjensi tervapytyn Johannesenin vaimon päähän?"

"Juuri silloin", sanoo luotsi hymyillen, "Arendalista saimme kuusi miestä, jotka tulivat höyrylaivalla ja Gunnar oli niiden joukossa."

"Kaatoiko hän todellakin tervaa vaimon päähän?" kysyy laivuri.

"Kaatoi kuin kaatoikin, ja Jumalan lykky oli ett'ei vaimo saanut pyttyäkin kalloonsa, se oli jokseenkin suuri tervapytty, mutta se poika kyllä tiesi mitä teki", kertoo luotsi.

"Mutta mitä ihmettä oli vaimo tehnyt hänelle?" huudahtaa laivuri.

"Sitä en oikein tiedä", vastaa luotsi ottaessaan kelpo kulahduksen, lisäten sitten, "rouva tuli yht'aikaa miehistön kanssa, mennäkseen Välimerellä meidän mukanamme. Matkalla Lontoosen oli varmaan Gunnar tuhlannut rahoja, joita hän jälleen luuli saavansa laivurin vaimolta, mutta tämä kielsi jyrkästi, arvellen, ettei hänellä ollut taraa käyttää rahoja höyrylaivalla, jossa hänellä oli ylöspito ja muu vapaa. Mutta Gunnar lupasi pitää hänet tuoreessa muistissa, ja kun hän kerran oli saanut jotakin toista ihmistä vastaan, ei hän sitä helposti unohtanut."

"Lontoossako se tapahtui?" kysyy laivuri jälleen.

"Niin oli", vastaa luotsi, "laivuri vaimoineen oli kutsuttu päivälliselle Norjan konsulin luo. Rouva oli komea kuin mikä, puettuna silkkiin kiireestä kantapäähän; vanha Johannesen, joka ei kärsinyt hienoja vaatteita, oli musta kuin mustalainen, päässään hänellä oli plyyssihattu, niin korkea että tuskin oli koskematta iso-mastoon, kun hän kävi nuoraportaitten yli. Hän meni ensin ja rouva seurasi jäljessä, mutta kun hän seisoi käsipuiden luona, kuului huudahdus taklaasista ja samassa sai hän tervapytyn päänsä yli, niin että terva valui pitkin hänen kasvojansa ja niskaansa, ja kun katsottiin, mikä oli hätänä, riippui Gunnar yhdellä sormella nuoraportaissa ja huusi apua. Voitte arvata mikä meteli syntyi; rouva kirkui kannella, Gunnar huusi apua taklaasissa.

"Matruusi kiipesi iso-mastoa myöten häntä auttamaan, — hän ei suinkaan apua tarvinnut, vaikka hän muuten vaan huusi, ikäänkuin olisi ollut putoamaisillaan, ett'ei muka laivurissa syntyisi mitään epäluuloja. Gunnarin toimena oli voidella taklaasia ja hän oli maannut vähintäin kaksi tuntia komantosillan iso-mastossa odottamassa laivuria ja tämän vaimoa. Voitte ajatella, kuinka kaunis rouva oli! Hiukset olivat pahimmat, sillä ne olivat käherretyt ja koristetut, eikä terva suinkaan kähäriä säästänyt. Hän sai ainakin neljätoista päivää pestä itseään neljä kertaa päivässä kuumalla vedellä, ennenkuin terva lähti hänen hiuksistaan."

"Mitä Johannesen sanoi Gunnarille", keskeyttää laivuri.

"Niin — mitä hänellä olisi ollut sanomista", jatkaa luotsi, "Gunnar tuli kannelle ja riensi heti vesiastian luo saadakseen tilkkasen vettä, sanoen että rupesi pyörtymään tuolla mastossa. Laivuri katsahti häneen, hän näytti todellakin vähän vaalealta, — jonka jälkeen Johannesen kutsui hänet kajuuttaan ja antoi hänelle puolen lasia olutta ja viskyä, sen hän sai tervapytystä — Johannesen oli niin peräti hyvä, näettekö, ett'en minä voi ymmärtää kuinka Gunnarilla oli sydäntä niin loukata hänen vaimoansa. — Gunnarista oli monet jutut, mutta reipas merimies hän oli, — niin, hänen vertaistaan saa kyllä hakea. Hänellä ei milloinkaan ollut 'Öljyvaatteita' eikä 'Merisaappaita', ne olivat hänen mielestään vaan korukaluja ja estivät miestä hänen työssään."

"Olihan hän kirvesmieskin?" kysyy laivuri.

"Kyllä, hän oli kaikkia ja taisi tehdä mitä tahansa, mutta kirvesmiehen työtä hän ei harjoittanut, koska oli pestattu matruusina, eikä mielellään tehnyt sitä, mikä ei kuulunut matruusin tehtäviin. Mutta sukkelampi kirvesmies hän oli kuin se, joka siihen työhön oli pestattu", lisää luotsi.

"Minä en milloinkaan unohda Gunnaria, kun eräänä aamuna Antverpenissä perämies käski hänen mennä proomiin ja 'driivaaruaan' ulkopuolella laivaa. [Sanaleikki jota ei käy suomentaminen, koska sana driva merkitsee tukota ja myös kuljeksia jouten.] Olimme ankkurissa odottamassa nousu-vettä vai mitähän lienemme odottaneet. Kuinka olikaan, sai Gunnar käskyn 'driivata' ulkopuolella. Jokainen ymmärtää, että siihen tarvitaan 'drävinkiä', tappuroita ja jotakin millä saa lyödä, mutta Gunnar meni ruumaan, täytti taskunsa korpuilla ja kun joku matruuseista kysyi minne hän aikoi, sanoi hän vaan: minä menen 'ulkopuolelle driivaamaan', astui proomiin, irroitti köyden ja antoi virran viedä proomin kaupunkia kohden. Heti kuuden aikana iltasella tuli proomi pakoveden kuljettamana takaisin, ja Gunnar istui perässä antaen veneen kulkea. Kun hän tuli takaisin, keräytyi miehistö hänen ympärilleen, ja kaikki huusivat yhtä suuta kysyen häneltä, missä hän oli ollut. Gunnar katsoi heihin ja vastasi lyhyesti: 'Olen ollut poissa laivalta driivaamassa.' Perämies tuli syösten tulisena kuin turkkilainen, eikä paljon puuttunut ettei hän Gunnaria lyönyt, mutta tämä ei räpäyttänyt silmiäänkään, ja kun perämies kysyi, missä hän oli ollut, sai hän saman vastauksen, — sehän oli perämiehen oma käsky."

"Saiko Johannesen tietoa Gunnarin driivaamisesta?" kysyy laivuri.

"Hän ei milloinkaan saanut senlaista tietää", vastaa luotsi, "ja sitäpaitsi jos hän olisi tiennytkin sen, olisi se tuottanut hänelle vaan sydämmellisen naurun; sillä voittepa uskoa, että maksoi vaivaa nähdä Gunnarin tulevan takaisin pakovedellä, hän istui uljaana kuin fregattikatteini proomin perässä ja poltti, Norjalainen aviisi kädessä, sen hän oli saanut Norjalaisesta laivasta, jossa oli syönyt päivällistä ja viettänyt enemmän osan päivästä. Onnellista kyllä ei hänellä ollut rahoja, sillä silloin hän ei olisi tullut takaisin ennenkuin olisi kukkaronsa tyhjentänyt. Hän oli paha juomaan, mutt'ei milloinkaan juonut yksinään. Hän tarjosi niinkauan kuin hänellä oli äyrikään taskussaan, mutt'en milloinkaan kuullut hänen pyytävän keneltäkään ryyppyä. Tanssihuoneessa hän oli ensimmäisenä miehenä, sillä ei kukaan osannut tanssia niinkuin hän. Hän lensi lattian yli niinkuin kuiva nahka-pallo, ja kun joku tyttö oli kerran tanssinut hänen kanssaan, saattoi olla varma siitä, että sama tyttö tuli ja pyysi hänen ottamaan itseänsä jälleen tanssiin eikä ketään muuta. Hän ei kumminkaan ollut mikään naisväen ystävä, sillä hän piti yhtä paljon kaikista tytöistä, oli ne sitte kauniita tahi rumia, mutta tanssi häntä miellytti, ja varsinkin jos sai jonkun parin kaatumaan suin päin laattialle, oli hän kuin kala vedessä. Niin hän on saanut monta paria käymään toistensa tukkaan, mutta hän itse pääsi aina pahimmistakin pälkähistä. Kun joku rupesi hänen kanssaan riitelemään siitä tai tästä, katseli hän heitä viattoman näköisenä, kuin lapsi kehdossa, ja kun oli saanut kaksi tappelemaan, jätti hän heidät onnensa nojaan ja meni matkaansa toisella taholla tekemään konnan koukkujaan."

"Oliko hän ollut sotalaivalla oppimassa konnankoukkuja Hortenissa?" kysyy toinen.

"Jumala tiesi missä hän oli ollut", sanoo luotsi. "Hän kertoi että hän kerran oli 'komennettu', ja hän oli rekryytilaivalla kolme kuukautta. Siellä ollessaan sai hän kerran nuora-pampulla kaksikymmentäviisi lyöntiä paljaalle selälleen, sitä hän piti suurena kunniana, sillä hän sai ne toisen oppilaan edestä, joka oli 'paremman miehen poika' Laurvigista. Tämä oppilas oli syypää rikokseen, josta hän olisi saanut pamppua maistaa, mutta hän oli helkkarin hento poika ja Gunnar sääli häntä."

"Mitä oppilas sitten oli tehnyt?" tutkaisee laivuri.

"Gunnar kertoi senkin", pitkittää luotsi, "sillä välin nimittäin kun rekryytein prikiä ja paria muuta alusta korjattiin, asuskeli viisi sataa miestä vanhalla 'Desiderialla', ja siellä oli yövahdissa vanha kärttyinen ja äreä ala-upseeri. Hän ei kärsinyt ollenkaan kuulla jonkun viheltävän ja niin pian kun Gunnar ja jotkut muut keksivät tämän, alkoivat he viheltää kun olivat panneet maata. Ala-upseeri hiipi sinnepäin mistä ääni kuului, mutta kun hän tuli luo, vihelti toinen aivan päinvastaisella puolella, ja sillä tavoin pitkittivät he jok'ikisessä kojussa, niin että vahtimies juoksi kuin torakka banjeerikannen toisesta päästä toiseen, saamatta selvää syyllisestä, eikä hän voinut nostaa kannetta ketään vastaan kun ei voinut näyttää toteen, että kukaan olisi ollut syyllinen. Eräänä iltana oli eräs koirahammas oppilaista keksinyt sen keinon, että asetettaisiin nuora poikki puolin kantta, jotta vahtimies lankeisi nokalleen, kun hän tuli hiipien makuukojujen välitse. Kahden miehen piti pitää nuoran molemmista päistä kiinni, ja niin pian kun vahti oli kaatunut piti toisen laskea irti, ja nuora kätkettämän niin sukkelaan kuin suinkin, niiden jotka makasivat etupuolella, piti kaikkein viheltää antaakseen vahtimiehelle hyvää kyytiä. Pahaksi onneksi oli tämä samana iltana kannellut päällikölleen, joka oli lähettänyt erään nuoren luutnantin laivalle tekemään ilveestä lopun. Niin pian kuin kaikki olivat makuulle menneet ojennettiin nuora ja viheltäminen alkoi. Luutnantti, joka oli pitkä mies, vähän yli kolme kyynärää, oli tähän asti pysynyt piilossa, mutta kuullessaan vihellyksen kiiruhti hän eteenpäin, lankesi nenälleen nuoraan, ja loukkasi itsensä niin kovasti, että veri tulvasi hänestä niinkuin tapetusta härästä. Vahtimies oli heti hänen vieressään ja merkitsi läheisten kojujen numerot. Seuraavana päivänä pidettiin tutkinto ja yhdeksän miestä tuomittiin saamaan viisitoista lyöntiä kukin. Syyllisten joukossa oli tuo nuori oppilas, joka tuomiota kuullessaan oikein rupesi vapisemaan. Gunnar näki hänen epätoivonsa ja sen enempää arvelematta meni hän päällikön luo sanoen: 'Minä olen syyllinen ja minä olen sentähden se, joka pamppua ansaitsen.' Päällikkö katsoi häneen tarkasti ja Gunnar katsoi yhtä tarkasti häneen takaisin. Heti käski päällikkö, että Gunnarille annettaisiin kaikkein miesten läsnäollessa kaksikymmentäviisi lyöntiä. Tuomio täytettiin samana päivänä iltapuolella. Gunnar luki ääneen joka lyönnin ja saatuaan viidennenkolmatta meni hän päällikön luo ja sanoi:

"'Minä en ole ollut muassa veristämässä luutnantin nenää, mutta minä olen kärsinyt rangaistuksen säästääkseni yhdeksän toveriani.' Seuraavana päivänä kutsutti päällikkö Gunnarin luokseen, ja kaasi hänelle omalla kädellään kaksi suurta lasia portviiniä, silloin unhoitti Gunnar aivan lyönnit, vaikka hänen selkänsä oli haavainen monta päivää sen jälkeen; siitä iltapäivästä alkaen pidettiin häntä parhaimpana toverina. Kolmen kuukauden kuluttua lähetettiin hänet kotia, vaikka kaikkein muitten toverien täytyi lähteä ulos kolmetoista-kuukautiselle retkelle. Gunnar hymyili itsekseen, kuulleessaan kotiluvastaan ja sanoi muutamille tovereilleen: 'sen sain noista ansaitsemattomista viidestäkolmatta lyönnistä.' — Minä puolestani luulen upseerien ymmärtäneen, että Gunnarin kaltainen mies oli vaarallinen olemaan yhdessä niin monen nuorukaisen kanssa."

"Kuinka tuli hän myrskyssä ja raju-ilmassa merellä toimeen, kun hänellä ei ollut öljyvaatteita eikä merisaappaita?" kysäisee laivuri.

"Hän suoriutui aina tavalla tai toisella. Olihan aina joku, joka lainasi hänelle öljytakin, kun hän seisoi ruorin luona, paitsi sitä kulki hän liko-märkänä vahdista vahtiin, eikä se häntä haitannut", kertoo luotsi. "Muistan muun muassa kerran kanavassa, heti sen jälkeen kun Gunnar oli tullut laivaan, kun hän piti perää ja satoi niinkuin taivas olisi avoin ollut, niin että vesi virtasi hänestä, eikä hän edes nenäänsä nirpistänyt. Hän sanoi aina, 'kun kastaa, tottapahan kuivaakin.' Samalla kertaa pisti laivurikin nokkansa ulos kajuutasta ja nähdessään Gunnarin siellä peräsimen vieressä, märkänä kuin koiran, heitti hän öljytakin yllensä, meni hänen luokseen sanoen:

"'Mene alas ruumaan, panemaan öljyvaatteet päällesi.' Gunnar meni sisään ja sytytti piippunsa. Poltettuaan hyvän aikaa meni hän takaisin paikalleen peräsimen luo, jolloin laivuri hyvin kummasteli, nähdessään hänen tulevan entisissä vaatteissaan; hän kysyi sentähden: 'Miksi et ottanut öljyvaatteita päällesi?' 'Oljyvaatteitako?' kysäsi Gunnar, 'sinä päivänä, kun minä sain hyyryni ei satanut, enkä minä tullut sitä asiaa ajatelleeksikaan!' Laivuri katsoi häneen ja hymyili. Pian tuli hän jälleen kannelle tuoden muassaan laajan öljytakin, jonka hän lahjoitti Gunnarille, ehdolla, että tämä käyttäisi sitä. Gunnar kiitti öljynutusta, mutta katsoessaan kurjia kenkiään sanoi hän:

"'Huonommin on jalkojeni laita, kapteini.'

"'Eikö sulla ole merisaappaitakaan?' kysyi kapteini.

"'Ei'; vastasi Gunnar, 'oli niin harvinaisen kaunis ilma viime suvena, että aivan unohdin saappaat ostamatta.' Laivuri löysi vanhat amerikalaiset saappaat, jotka antoi Gunnarille. Sillä tavoin tämä aina tuli autetuksi."

"Saiko hän sitten maalle tullessa niin paljon rahoja, kuin hän tahtoi?" kysyy laivuri taas.

"Kyllä laivurin täytyi antaa hänelle rahaa, sillä hänellä oli omituinen tapa pyytää sitä", vastaa luotsi.

"Millainen sitten?" kysyy laivuri innokkaasti.

"Kun hänelle ei annettu rahoja", selittää luotsi, "keksi hän aina jonkun keinon, jolla tiesi saavansa laivurin täyttämään tahtonsa. Minkäs kepposen hän kerran teki Lontoossa ollessamme, eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kun hän tuli humalassa laivalle. Iltaa ennen oli hän saanut £ (punnan) ja sen oli hän tuhlannut ostamatta niin mitäkään hyödyllistä ja tarpeellista — ei niin paljon, että olisi silmäänsä saanut. Sunnuntai-aamuna tuli hän horjuen kannelle, ja tuskin sai hän sinne molemmat jalkansa, kun jo hoiperteli laivurin luo pyytämään 1 puntaa lisää. Laivuri katsoi häntä sanoen ystävällisellä tavallaan: 'Olet hutikassa, Gunnar, nyt et saa rahaa tällä kertaa; mene maata hetkeksi; ole nyt hyvä poika, sitten saat rahaa!'

"'Olenko minä hutikassa', huusi Gunnar syösten kannelle, missä hän löysi vanhan kaapeliköyden, jonka pisti taskuunsa, sitten hyppäsi hän taklaasiin ja kiipesi kuin apina aivan raakapuun huippuun, sitten meni iso-mastoon ja sitoi nuoran sen huippuun, sitten piti hän pikkusormellaan langasta kiinni, ja huusi meille alas: 'Käskekää laivurin tulla ylös kannelle, katsomaan onko Gunnar humalassa!' Laivuri tuli ulos, ja nähdessään Gunnarin riippuvan pikkusormestaan taivaan ja meren välillä, pyysi hän häntä Jumalan tähden tulemaan alas, niin saisi rahansa. Gunnar huusi: 'Nyt tahdon jo 2 puntaa!' 'Tule alas vaan, niin saat', sanoi laivuri. Gunnar tarttui raaka-partuunaan ja tuli sitä myöten alas kannelle, ja sai 2 puntaansa. Heti paikalla meni hän maalle eikä tullut laivaan ennenkuin maanantai-iltana. Silloin toi hän muassaan kahdenkymmenen äyrin leivän, siinä oli kaikki, mitä hän oli saanut kolmellakymmenelläkuudella kruunulla."

"Sepä mahtoi olla vaarallinen ihminen", huudahtaa laivuri.

"Tahtoisinpa tietää, vieläkö hän elää?" arvelee luotsi.

"Ei, hän kuoli varsin nuorena", sanoo laivuri, "hän ei suinkaan ollut paljon yli kolmenkymmenen kuollessaan, silloin hän näytti kuudenkymmenen vanhalta mieheltä. Viimeiseltä häntä vaivasi luuvalo aivan hirveästi."

"Se on tiettyä se", huokaa luotsi, "minä sanoin niin usein hänelle, että hän aivan tahtoi tehdä lopun itsestään, mutta senlaiselle puheelle hän vaan hymyili. Hän ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä olevan, mutta hän ei mielellään tahtoisi pudota laivasta mereen syvällä selällä, sillä hän pelkäsi, että joku suuri kala nielisi hänet, ennenkuin hän ehtisi pohjaan, arveli hän aina. Muuten oli melkein mahdotonta puhella hänen kanssaan vakavista asioista, sillä hän käänsi kaiken senlaisen puheen leikiksi. — Hän siis kumminkin sai kuolla kotonansa?"

"Niin, hän kuoli Arendalissa, eli oikeastaan erään perheen luona, joka asuu lähellä kaupunkia", sanoo laivuri; "hän oli aivan rampa viime aikoina. Mutta niinkuin muistan kävi pappi hänen toivostaan hänen luonaan, hän muuttui varmaankin paljon ennen kuolemaansa."

"Se on suuri asia", lisää luotsi. Hetken perästä jatkaa hän: "Jumala yksin tietää, kuinka monta kertaa hän oli pudonnut alas touveista; noina kahtena vuonna, jolloin olimme yhdessä, putosi hän kaksi kertaa, toisen kerran etumärssystä ja toisen kerran mesanimastosta. Hän oli niin hurjapäinen, että oikein puistatti katsellessa häntä, kun hän oli sillä päällä. Hän teki työtä kuin kaksi miestä, kun reivasimme tahi kiinnitimme purjeita, mutta yhtä iloinen hän oli, jos hänellä oli jotain, mistä piti kiinni, tahi ei."

"Merelläkö hän putosi märssyraakasta?" kysyy laivuri.

"Keskellä Atlantia", vastaa luotsi. "Me lensasimme, kun länsituuli oli kovin myrskyinen, ja kallistimme märssypurjeet. Mutta yöllä 'se' tuli niin kovaksi, että meidän täytyi kiinnittää märssyseiliä.

"Gunnar ja minä olimme rinnattaan etumärssyraakalla, ja pulasimme purjeen kanssa, joka seisoi tuulessa jäykkänä kuin rummun nahka, sillä raa'at olivat jokseenkin kaukana, toisistaan, ja kävi oikea tuulispää, mutta Gunnar arveli että purjeen voisi taivuttaa ja samalla hyppäsi hän sen laidalle, joka siinä silmänräpäyksessä putosi löysänä alas, samalla kun laivuri käski perämiehen hellittää tuulen mukaan, ja yht'äkkiä syöksähti Gunnar suin päin alas. Minä puolestani luulin hänen pudonneen mereen ja huusin kaikin voimin: 'mies pudonnut laivasta!' Tuskin olin saanut toisen seisingin purjeen ympäri, ennenkuin Gunnar seisoi minun vieressäni ja kielsi minua Jumalan tähden huutamasta niin kovin, sillä voisin muka peloittaa tuon hyvän tuulen, sanoi hän leikillisesti. Kun sitten tulimme alas kannelle kertoi hän luistaneensa alas märsypurjetta myöten, siitä etumastolle ja sitten alas keulakatolle, jossa jäi somasti istumaan vipukoneelle. Hän sanoi ensin aikoneensa jäädä kannelle, mutta kun minä huusin niin huikeasti, täytyi hänen kiivetä ylös saadakseen minut vaikenemaan. Toisen kerran putosi hän mesanimaston huipusta, ja sillä kertaa sai hän suuren haavan päähänsä. Laivuri tahtoi heti viedä hänet kajuuttaan, sitoakseen hänen haavansa, mutta Gunnar sanoi tyynesti: 'Lahjoittakaa minulle mieluimmin pari ryyppyä, kapteini, se vaikuttaa paremmin kuin mikään muu, olen niinkuin vähän pyörällä päästä.' Laivuri kaatoi hänelle ryypyt ja kymmenen minuutin kuluttua oli Gunnar kiinnittämässä isoa prampurjetta, vaan tultuaan alas kannelle pyörtyi hän, mutta silmänräpäyksen jälkeen oli hän jälleen mies puolestaan."

"Eikös Gunnar kerran purjehtinut tjömlingillä?" kysyy taas laivuri.

"Sitäkö kertaa tarkoitatte, kun porsas putosi mereen?" sanoo luotsi.

"Niin kyllä", nauraa laivuri, "kuinka se tapahtui?"

"Hän oli silloin vanhassa 'Perhe' nimisessä laivassa Nötteröstä", vastaa luotsi, "ei siinä 'Perheessä', joka vieläkin on vesillä, sen nimisiä aluksia on muuten kosolta Tönsbergin tienoissa. Gunnar oli pursimiehenä prikillä ja kun syksyllä palasivat takaisin kotiin hiiliä lastina, saivat he niin kovin tuntea lounastuulen vihuria, että 'vanha vakka' oli repeämäisillään. Sekä laiva, että lasti olivat laivurin omat, kaikki oli vakuuttamatta. Hän ei saanut prikiä vakuutetuksi vaikka kuinka mielellään olisi tahtonut, sillä se pysyi koossa ainoastaan piistä ja tervasta, reelinkivaatteet ja kaikki sisältäpäin olivat nokimustat. Niillä oli laivassa porsas, jota laivuri katseli päivät pitkään ja joka oli niin lihava, että sen oli vaikea nousta seisomaan. Pimeänä yönä, juuri keskellä Pohjan merta, oli Gunnar vahdissa kannella, hän seisoi kokassa, keulamaston luona tähystämässä. Kävi jokseenkin suuret aallot, ja miten olikaan hyrskyi vesi kannelle, aivan keskilaivalle, jossa porsaan koju oli kiinni köytetty ison-luukun päällä. Gunnarin piti juuri jättää ruori ja mennä perälle, kun suuri laine vyöryi sisään, mutta hän kiipesi kuin kissa keulariukuun, ettei kovin kastuisi — ei tainnut miehellä silloinkaan olla merisaappaita. Seisoessaan siellä touveilla näki hän jotain luistavan alas suuresta aukosta reelinki-vaatteessa, ja samalla hyppäsi hän kannelle huutaen; 'mies laivasta!' Laivuri oli kannella ja kääntyi hänen puoleensa. Tullessaan Gunnarin luo väänsi hän käsiään sanoen: 'Herra Jumala pursimies, on aivan mahdotonta tänlaisena yönä pelastaa miestä; Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!' Gunnar ei voinut mitään tehdä, eikä käskeä. Ennenkuin jätti paikkansa, tahtoi hän katsoa, kuka tuo onneton oli, hän epäili hiukan, että porsas oli mennyt viimeistä tietään, kosk'ei ollut kuullut mitään huutoa. Mennessään suuren luukun ohitse, näki hän, että ovi porsaskojuun oli auki. 'Tuoko se vaan olikin, joka meni mereen, — onnea matkalle', ajatteli Gunnar. Sitte meni hän perälle, missä laivuri seisoi katsellen pitkin merta. Mennessään hänen ohitsensa sanoi Gunnar hyvin levollisesti: 'Jumalan kiitos, se olikin vaan porsas, joka meni mereen.'

"'Kuolema ja kirous', huudahti tämä, 'luovatkaa, luovatkaa, kääntäkää ja pysähyttäkää peräruori; pursimies, antakaa katkaista köysi johon vene on kiinnitetty!' — Gunnar katsoi pitkään häneen ja vastasi: 'On aivan tuiki mahdoton tänlaisena yönä pelastaa porsasta.' Niine hyvineen meni hän peräsintä hoitamaan, jättäen laivurin kynsimään korvallistaan porsaan hukkumisesta, porsaan, jolle oli annettu niin monta 'hyvää ruokapalaa'."

"Hän ei siis pelastanut porsasta?" kysyy laivuri.

"Ei, kapteini, ei kukaan tahtonut panna tikkua ristiin, pelastakseen porsasta, kun ei laivuri tehnyt vähääkään pelastaakseen miestä", vastaa luotsi.

"Sehän olikin oikeus ja kohtuus", nauraa laivuri ja katsoessaan kelloa huudahtaa hän:

"Tiedättekö kuinka paljo kello on, luotsi?"

Luotsi haukottelee, kynsii korvallistaan sanoen:

"Taitaapa pian olla kolme tahi puoli neljä."

"Puoli kuusi se on, luotsi, pian saamme tässä kupin hyvää kahvia", vakuuttaa laivuri, soittaessaan kelloa. Heti tulee kokki sisään ja alkaa kattaa pöytää. Luotsi menee sillä välin ulos kannelle, josta hetken perästä jälleen palaa takaisin. Pudistaen vähän itseään sanoo hän:

"Sumuista on vielä, kapteini, mutta pian 'se' sataa, ja silloin tahdotte mahdollisesti päästä Kristianiaan ennen iltaa. Minusta kuului, kuin olisi höyrylaiva viheltänyt, ja ell'en aivan hävyttömästi erehdy, oli se 'Kuningas Oskarin' vihellys, se ottaa mielellään kolmekin suurta laivaa peräänsä, — nopea vene hinaamaan, laivurikin on kohtuullinen, hyvä mies, jonka kanssa käy tinkiminen. Noitten höyrylaivan-kuljettajien joukossa on monta miestä, jotka pitävät itsensä muita ihmisiä parempana, vallan puhumattakaan niistä, jotka ovat päässeet niin pitkälle, että kuljettavat matkustajalaivaa, ne ovat niin miestä mielestään, ett'ei halvan miehen käy heitä puhutteleminenkaan. Mutta, niinkuin sanottu, kapteini, kun höyrylaiva tulee, älkäämme hätäilkö." Sitten kääntyy luotsi kolein puoleen sanoen:

"Jos höyrylaiva tulisi sillaikaa, kun olemme ruu'alla, kokki, ja laivan kuljettaja kysyy kapteinia, niin sano vaan, että hän juuri syö aamiaista, Jos hän tahtoo puhutella meitä, saa hän vaivata itsensä laidan yli."

Kokki nyykähyttää päätänsä, pannessaan kahvikannun pöydälle. Sitten pyytää hän luotsia ja laivuria olemaan hyviä ja tulemaan ruualle. He seuraavat heti kehoitusta. Kokki on leiponut tuoresta vehnäleipää, ja ottaessaan siitä palasen sanoo luotsi katsellessaan sitä:

"Osaako kokkinne leipoa tänlaista leipää? Melkeinpä luulisin että olisitte käyneet venheellä maalla, leipää ostamassa."

"Hän taitaa valmistaa kaikkea yhtä hyvin, kuin paras kokki suuressa herrashovissa", sanoo laivuri, "mutta hänellä onkin suuri palkka. Hän on ollut minun kanssani jo neljä vuotta."

"Mutta maksaakin vaivaa pitää häntä, koska on niin sukkela", sanoo luotsi. "On oikein synti ja häpeä nähdä, kuinka monella laivalla oikeat porsaanpojat käsittelevät Jumalan viljaa, laivurit maksavat heille ainoastaan noin kymmenkunta kruunua kuukaudessa, mutta ne pojat vasta maksavat aluksen pitäjälle aika kolikoita, se on minun uskoni. Toiset puolethan ne kaatavat maahan ja ruoka, jonka keittävät, on suoraan sanoen usein kelvotointa. Monen heistä olen kuullut sanovan: mitä enemmän me tuhlaamme, sitä paremmin meille maksetaan kuukaudelta; kuinka usein eikö paraskin alus, jonka katteini on mitä kelvollisin mies, ole tullut aivan helvetiksi vaan tuollaisen poronoukan tähden. Laivuri ostaa hyviä ruoka-aineita, mutta mitä se auttaa, kun ei voi saada niitä kunnolla keitetyksi."

"Niin, se on totinen tosi", sanoo laivuri.

"Minä puolestani olen aina pestannut kykenevän miehen kokiksi, sillä minusta on sukkela keittäjä laivalla yhtä tarpeellinen kuin hyvä kokki kotona talossamme. Onhan siitä nähty monta esimerkkiä, että mies voi ansaita paljon rahaa ja olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta ellei hänellä ole ahkeraa vaimoa, joka ymmärtää valmistaa ruokaa ja hoitaa taloutta, niin hän pian joutuu aivan hunnikolle, jotta tuskin saa jokapäiväisen leipänsäkään. Aivan samalla tavalla on laivallakin: Jos minulla vaan on kelvollinen keittäjä, jätän minä hänen haltuunsa ruokavarat ja kaikki mitä kyökkiin kuuluu, mutta jos minulla, sitä vastoin on poikanulikka, niin täytyy toisen perämiehen aina vähä väliä jättää työnsä punnitakseen hänelle milloin mitäkin ja kaikkialla syntyy, lyhyesti sanoen, paljon vitkastelemista. En ole kuullut vähintäkään valitusta ruuasta, sittekuin tulin laivuriksi, mutta minä olenkin ollut hyvin tarkka valitessani kokkia. Laivan omistaja puhui minulle kerran kokin palkasta, joka hänen mielestään oli jokseenkin suuri, mutta kun olin selittänyt hänelle, mikä etu oli senlaisesta miehestä, oli se hänestäkin aivan paikallaan, ja niin se olisi jokaisesta ymmärtäväisestä laivan isännästä, jos vaan laivurit tahtoisivat ja tohtisivat toimia suuremmalla itsenäisyydellä."

Luotsi katsoo ihmetellen laivuria, sanoen: "Jospa kaikki kapteinit puhuisivat noin, loppuisipa pian kaikki karkaaminen norjalaisista laivoista."

"Anteeksi luotsi", keskeyttää laivuri. "Mainitsitte karkaamisen, minä sanon teille parhaan keinon sen estämiseksi, ja jos minä olisin kuningas, tulisi se pian yleisemmin tunnetuksi. Jokaiseen norjalaiseen ruumaan ripustettaisiin nimittäin täydellinen ruokalista, niinkuin ruotsalaisissa laivoissa on, jossa miehistö muun muassa saa vissin määrän pippuria ja etikkaa. Mitä luulisitte norjalaisen laivurin sanovan, jos joku miehistä tulisi häneltä pyytämään vähän pippuria hernekeitokseensa? Hän mahtaisi luulla sitä miestä hulluksi, joka senlaista saattaisi pyytää. Sitten olisi jokaisen laivurin velvollisuus palkata kokiksi aika mies, joka osaa valmistaa ruokaa. Kaikki väen asumukset pitäisi tehdä suuremmiksi ja mukavammiksi, sillä monet merimiehet elävät kuin siat, eikä niinkuin ihmiset, ainoastaan vaan ruuman tähden. Useinhan täytyy ryömiä polvillaan sinne sisään. Paitsi sitä pitäisi jokaisessa suuremmassa laivassa, joka tekee pitkiä matkoja, olla pieni kirjasto, hyödyllisiä, hauskoja kirjoja, joita lainattaisiin miehistölle. Senlainen pieni kirjasto ei tulisi niin kovin kalliiksi. Parilla sadalla kruunulla saisi laivan omistaja koko joukon kirjoja ja laivuri voisi aina tarpeen tullen hankkia lisää. Silloin kun minä tulen valtiopäivämieheksi, luotsi, tulee tämä asia esille käräjillä, ja minä olen varma, että moni on minun kanssani yhtä mieltä, kun kerron minkälainen elämä merimiehillä on laivoillansa. On kyllä niitäkin, jotka valittavat ja vaikeroivat merimiesten karkaamisesta; mutta sillä ei asia tule paljon autetuksi. Siitä ei suurta apua lähde, että kirjoitellaan vähän täällä, vähän tuolla sanomalehdissä, näytettäköön töissä, että todellakin tahdotaan tehdä jotain; on mentävä suoraan päähän asti, on saatava laki muutetuksi. Tunnen laivan-isännän kotipuolestani, joka pitää esitelmän toisensa jälkeen merimiesten karkaamisesta, hänellä on aina pitkä luettelo niistä summista, mitä karkaaminen on hänelle maksanut vuoden kuluessa, mutta hänellä ei ole varaa palkata kelvollisia kokkia, jotka ymmärtäisivät ruokaa valmistaa, — vaan ainoastaan nuoria poikia, jotka eivät ymmärrä ruuan valmistuksesta enempää kuin kissa sinapista. Monet tahtovat kyllä parhaan voimansa mukaan auttaa lähimmäistään —- kun se vaan ei maksa mitään."

"Totta jok'ikinen sana, kapteini, ellen omin korvin olisi kuullut puhettanne, en milloinkaan olisi uskonut laivurin puhuvan sillä tavalla", vastaa luotsi. "Ylöspitoa kuulee aina moitittavan. Olen kuullut kerrottavan, että laissa säädetään hyvä ja välttävä ruoka, mutta laki on niinkuin luetaan ja välttävää ruokaa voi selittää monella tavoin. Jos saataisiin, niinkuin te sanoitte, oikea ruokamääritelmä ripustetuksi ruuman seinälle, tulisi sekä laivurien että miehistön tila paljoa paremmaksi, sillä jos laivuri seuraisi sitä ja miehistö sittenkin valittaisi, tarvitsisi hänen vaan viitata sääntöihin, ja pelastaisi siten nahkansa. Olin ylhäällä Tönsbergissä vanhalla prikillä, noin neljätoista päivää takaperin, ja siellä näytti todellakin hirmuiselta. Kokki, pieni poikanulikka, joka tuskin lienee ollut ripillä käynyt, oli musta kuin nokikolari, joka ei ole pessyt itseään koko kuukauteen. Oli lauantai ja niinkuin tavallista oli miehillä puoliseksi kapakalaa ja velliä, mutta kala oli niin kovaa, ett'en voinut sille mitään, ja velli oli ilman siirappia. Laivurilla ja perämiehellä oli kummallakin pullo imellys-ainetta, ja minä sain vähän laivurin säästämästä siirapista. Mutta kun ei laivalla ole varaa kajuutassakaan pitää imelää 'tanssimestari-velliä', pitäisi sen minun mielestäni maata kotona vuoden ympäri."

Äkkiä kuuluu kolinaa sivulta. Luotsi kuuntelee ja sanoo laivurille:

"Höyrylaiva on siinä, kapteini, antaa sen vaan tulla, meidän ei ole tarvis pitää kiirettä, 'se' ei suinkaan ole niin sakeaa enää tuolla vuonossa, kun höyry meidät saavuttaa, jos vaan vähänkin selkenisi, näkisimme varmaan monta hinausvenettä lahdessa. Nyt tämä on tällä kertaa yksin ja voitte olla varma, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ette suinkaan antane hänelle kuuttakymmentä kruunua enempää, jos hän tahtoo ottaa enemmän, tarjoomme viisikymmentä."

Pian kolkutetaan kajuutan ovelle ja laivurin huudettua: "tulkaa sisään!" astuu höyrylaivan kuljettaja sisään ja paiskaa kättä luotsille ja laivurille sanoen:

"Onneksenne ateria!" Istuttuaan lisää hän hieroen käsiään: "Koiran ilma tänään, kapteini!"

Laivuri tarjoaa hänelle kupin lämmintä kahvia, joka kiitoksella vastaanotetaan.

Höyrylaivan kapteini alkaa keskustelun:

"Paljon aluksia vuonossa, vai kuinka, luotsi?"

"Jäljessämme emme nähneet ainoatakaan eilen illalla, minusta näytti kuin olisi Horten Krakkenin luona loistanut pari ankkuri-lyhtyä yöllä", vastaa luotsi, "luultavasti ne ovat laivoja, jotka aikovat Kristianiaan, ne ovat menneet kauemmaksi saadakseen matalamman ankkuripohjan, — varmaankin ne ovat vaan pikku aluksia."

"Vai niin, vai niin", sanoo höyrylaivan kapteini ja katsoessaan laivuriin kysäsee hän:

"Aiotteko ottaa höyrylaivaa tänään kapteini, 'se' on jokseenkin sumuinen, mutta koska löysin tien tänne, toivon Jumalan avulla löytäväni tien takaisinkin."

Laivuri katsoo luotsiin sanoen:

"Mitä sanotte, luotsi? Luotsi ja minä, näettekö, olemme vanhoja tuttuja, hän tuntee kaikki suhteet täällä, minä taas en ole ennen käynyt täällä, sentähden saa hän tällä kertaa pitää päällikkyyttä."

"Niinkauan kun 'se' on noin sakea, on meillä hyvä olla tässä, missä nyt olemme", vastaa luotsi, ja noustessaan katsoo hän ilmapuntaria ja sanoo:

"Ennustaja menee taas alaspäin, arvelenpa melkein, että pian saamme lounastuulen ennenkuin arvaammekaan, ja silloin ei meidän sovi käyttää höyrylaivaa."

Höyrylaivan kapteini kynsäisee korvallistaan sanoen: "Sitä tuskin uskon, luotsi, minä puolestani luulen että saamme aika tuulen puuskahduksen idästä, koska kalalokit lensivät parvittain vuonoa ylös, se on varma merkki että myrsky on tulossa merellä."

"Niin länsituulta ja vihuria olen sen huomannut ennustavan, mutta en milloinkaan ole huomannut lokkien tulevan vuonolle itätuulella", sanoo luotsi hymyillen ja lisää: "paljonkohan tahtoisitte, jos hinaisitte meidät kaupunkiin?"

"Teen sen yhdeksästäkymmenestä kruunusta, oikeastaan pitäisi saada sata, mutta olkoon menneeksi, teen sen yhdeksästäkymmenestä", vastaa höyrylaivan kapteini.

"Onko se huokein hinta?" kysyy luotsi vilaisten laivuriin, joka näyttää siltä kuin ei hänellä olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä.

"En voi tehdä sitä helpommasta", sanoo höyrylaivan kapteini; "hiilet ja miesten palkat maksavat niin paljon päivässä, ettei jää mitään yli, vaikka kuinka paljon olisimme ulkona ja orjailisimme."

"Rahtipalkat ovat niin pienet, ett'en voi antaa niin paljoa", sanoo laivuri katsoen luotsiin, joka on aivan samaa mieltä.

"Mitäs tahdotte antaa kapteini?" kysyy höyrylaivan kuljettaja, nousten ylös ja aikoen lähteä.

"Te olette vaatineet niin paljon, ett'en tahdo tarjota mitään", sanoo laivuri.

"Voittehan ainakin tarjota jotakin, kapteini, eihän se mitään maksa", arvelee toinen.

"No koska niin välttämättömästä tahdotte tarjouksen, niin tarjoon viisikymmentä kruunua! Hinaattehan tämän 'vakkasen' ylös muutamassa tunnissa!" puhuu laivuri.

"Mahdotonta siitä hinnasta, aivan mahdotonta", vakuuttaa höyrylaivan kapteini, ja sanoessaan "hyvää huomenta", menee hän ulos. Heti sen jälkeen komentaa hän "eteenpäin" ja höyrylaiva katoaa sumuun.

"Siinä hän meni kerrassaan", huudahtaa laivuri, "meidän olisi kenties pitänyt lisätä muutamia kruunuja, niin olisi hän vienyt meidät muassaan samalla kertaa."

"Olkaa rauhassa vaan, kapteini", lohduttaa luotsi, "neljänneksen kuluttua on hän jälleen täällä, ja silloin tarjoomme hänelle kuusikymmentä; ellei hän tyydy siihen hintaan, annamme hänen mennä, tulee kyllä pian toisiakin veneitä; nyt on juuri sopiva ilma höyrylaivoille."

Kun laivuri ja luotsi ovat juoneet kahvinsa, menee luotsi kannelle, missä tapaa perämiehen, joka jo on pannut kaikki miehet kannelle työhön, pumppuamaan laivaa irti. Luotsi kääntyy hänen puoleensa sanoen:

"Kun olette lopettaneet pumppuamisen, niin hinatkaa ankkuriköysi, rupeaa jo selkiämään tuolla taivaan rannalla näen mä!"

"Kyllä, kyllä, luotsi", vastaa perämies. Tuskin ennättää perämies täyttää luotsin käskyä ennenkuin höyrylaiva jälleen on heidän vieressään. Luotsi kävelee laivurin kanssa edestakaisin, eivätkä ole näkevinään eikä kuulevinaan mitään, ennenkuin höyrylaivan kapteini yhtäkkiä huutaa:

"Oletteko miettineet asiata, kapteini?"

Luotsi kääntää päätänsä ja kysyy:

"Sanotteko, että tahdotte ottaa meidän kaapeliruoramme?"

"Kyllä kahdeksastakymmenestä kruunusta!" vastaa toinen.

"Annan teille kuusikymmentä!" huutaa laivuri.

"Liian vähän, antakaa edes seitsemänkymmentä!" pyytää toinen.

"Ei äyriäkään yli kuudenkymmenen", vastaa laivuri.

"Olette liian kova kapteini, pankaamme 'riitaraha' kahtia, niin saamme viitosen kumpanenkin", neuvottelee höyrylaivan kapteini.

"Olen jo sanonut sanani", vastaa toinen, kääntyen selin häneen.

"Tuokaa vetovitjat tänne perämies, täytyneehän minun kumminkin ottaa teidät", huutaa höyrylaivan kapteini.

Luotsi hymyilee laivurille ja kuiskaa:

"Hän tuli takaisin, kapteini, helpompaa 'höyryä' on mahdoton saada, en oikeastaan ymmärrä kuinka hän voi tehdä sen siitä hinnasta."

Ankkuri hinataan ylös reipasta merimieslaulua laulettaissa, ja pian kuletetaan laivaa hyvää kyytiä vuonoa ylös. Luotsi menee kajuutan katolle, josta aina väliin suurella leveällä kädellään viittaa perämiehelle, mihin suuntaan hänen tulee kääntää. Silloin tällöin pysähtyy luotsi, ottaa merimieslakin, "sydvestin", päästään, kynsii korvallistaan, haukottelee sydämmen pohjasta, sitten pistää hän pari kertaa kädet syvään housujen taskuun, hän on vähän kömpelö liikkeiltään, sillä hän ei kolmeen vuorokauteen ole riisunut vaatteitaan, ja kolme lasia viskytotiakin oli vähän liikaa yhdellä kertaa, — niin hän kävelee edestakaisin taas. Laivuri joka on pessyt itsensä ja pannut kellertävän kovan paidan päällensä, tulee ulos paitahihaisillaan.

"Pitääkö olla 'pikkuinen' aamukylmässä, luotsi?"

Luotsi hymyilee sanoen:

"Small drop in the morning is better than nolhing the all day, captain" (Pieni ryyppy aamulla on parempi kuin ei mitään koko päivänä, kapteini). Sitten astuu hän kajuuttaan, jossa laivuri kaataa hänelle puoli lasia olutta viskyn kanssa sanoen:

"Täysi mies, täysi ryyppy! Maljanne luotsi!" Tyhjennettyään lasinsa, kiittää luotsi laivuria hauskasta yhdessä-olosta ja toivoo hänelle sekä laivalle Jumalan runsasta siunausta. Laivuri tarttuu luotsin karheaan käteen, puristaa sitä lempeästi ja kiittää häntä hyvästä seurasta. — Eipä ollut ilman ettei laivurin silmässä kimellellyt kirkas pisara, kun luotsi meni ulos. Tultuaan Dröbakkenin kohdalle, saa meriluotsi palkkansa ja uusi luotsi astuu hänen sijaansa. Meriluotsi saa nenäliinansa täyteen korppuja ja kappaleen lihaa evääksi kotimatkalle; sitten kättelee hän useimpia miehistä, kiittäen laivuria vielä kerran hyvästä kohtelusta, ja niin pian kuin tulli-virasto on tehnyt tehtävänsä ja painanut sinettinsä laivaan, lähtee hän sen venheessä maalle, siten säästääkseen puolen tai ehkäpä kokonaisenkin kruunun.

Dröbakin luotseista nähdään heti, että he jo kuuluvat sivistyneempään maailmaan, sillä yksi ja toinen heistä tulee laivalle "isänsurmaaja" kaulassa, mitä ei milloinkaan näe meriluotsilla. Meriluotsi käärii mielellään kaulaansa vankan, paksun ja lämpöisen liinan sekä suvella että talvella, ja "isänsurmaajaa" en luule hänen koskaan käyttävän. Mutta kun tulet senlaisen vanhan meriluotsin kotiin, ja tulet lähemmin tuntemaan hänet, olet löytävä sydämmen, niin lämpimästi sykkivän, kuin sydän voi sykkiä köyhän syntisen rinnassa.

Hieno laivuri.

Kerran kohtasi minua onni, että pääsin perämieheksi laivaan, jossa oli erinomaisen hieno laivuri; se on, häntä pidettiin kotona erinomaisen sivistyneenä ja hienona miehenä, koska hän aina kävi "tupsuhatussa" ja keppi kädessä, ja kun syksyn ensi lumi levitti valkoisen vaippansa yli maiden ja mantereiden, käytti hän sinisiä silmälasia, jotka sopivat hänelle niin hyvin, että sitten piti niitä talvikauden. Kun tein hänen kanssaan perämies-kauppaa, teki hän minuun mahtavan vaikutuksen, ja, häpeä sanoakseni, iloitsin jo sielussani hänen huonoista silmistään, koska luulottelin itseäni, ettei hän helposti nähnyt pieniä puutteita touvistossa ja muuta senlaista laivalla; mutta lähemmin tutustuttuamme huomasin hänellä olevan silmät, hyvät kuin tähteintutkijalla konsanaan. Ensi päivänä kun tulin laivalle, huomautti hän minua, että yhden miehistä aina piti seisoa heittoportaat kädessä, kun hän tuli soutaen. Sen pahempi, en kumminkaan voinut tähän määrätä ketään "kansimiehistä", mutta panin kumminkin köyden kuntoon ja ripustin sen keittiöön, jossa musta poika-nulikka hallitsi ja vallitsi, tämän velvoitin pitämään laivuria silmällä, niin pian kun laivuri näkyi olevan kappaleen matkaa laivasta, tuli hänen asettua käsipuiden luo portaat kädessä.

Niin kauan kun luotsi oli laivalla, käveli laivuri ylpeästi plyyssihattu päässä, siniset rillitkin olivat käytännössä, sillä aurinko paahtoi jokseenkin kuumasti sinä päivänä, jona lähdimme kotivalkamasta, mutta niin pian kun luotsi oli laivamme jättänyt ja merivahti määrätty, tuli laivuri kannelle puettuna tykkänään toisiin vaatteisiin. Tuo hieno mies oli aivan tuntemattomaksi muuttunut; olen monta kertaa sekä ennen että jälkeenpäin purjehtinut laivurien kanssa, jotka ovat olleet huolimattomia puvussaan laivalla, mutta tämä vei voiton kaikista. Kuukauden kuluttua oli kokki jotensakin rasvaantunut ja tuhraantunut, mutta hänkin taisi kerskailla olevansa puhdas laivurin rinnalla. Eräänä päivänä käskin jonkun miehistä korjaamaan hänen pitovaatteitansa, sillä minusta oli häpeä nähdä häntä aivan ryysyihin puettuna; tämä oli hänestä aivan paikallaan ja varmaankin mietti hän mielessään, että perämiehen, kaiken muun työn rinnalla, myöskin tuli pitää hänen ryysynsä järjestyksessä; muutamia kuukausia yksissä oltuamme totuin niin laivurini huonoihin vaatteisin, että annoin hyvät huomenet hänen puvullensa, jonka järjestämisen jätin hänen omaksi työkseen.

Kahtena ensimäisenä kuukautena saimme kajuutassa puoli naulaa sokuria viikottain kahviimme ja teehemme, se on tuo tavallinen määrä, mutta ilmoitettiinpa eräänä päivänä sokurin olevan lopussa, laivuri käski silloin toisen perämiehen punnitsemaan naulan siirappia sokurin asemesta. Laivurin pullo, täynnä palanutta siirappia pantiin hänen kojuunsa, sillä hän joi joka aamu kello neljän aikana kahvia. Joka aamu täytyi kokin paistaa hänelle pari palaa läskiä, jotka laivuri söi, antaen meidän vesissä suin katsella ja kadehtia häneltä joka suupalaa. Ellei hän jaksanut syödä kaikkea, säästettiin loppu seuraavaksi päiväksi, meille hän ei milloinkaan tarjonnut; mutta olipa hänellä vihollisiakin koko lauma, pieniä punaisia muurahaisia, joita vilisi ympäri laivaa ja jotka saattoivat meille monta unetonta yötä ja vapaavahtia päivällä. Laivuri niillekin keinon keksi, hän antoi kokin voidella tervalla talrikin laidat. Seuraavana päivänä oli talrikki täynnä muurahaisia, jotka seisoivat kahdella jalalla ja taistelivat henkensä eteen, päästäkseen irti tervasta; läski maistui siitä huolimatta laivurille ja hänellä oli kolme suurta liikkiötä riippumassa yksityisessä huoneessaan.

Eräänä päivänä valitti laivuri sitä voin paljoutta, mikä kajuutassa käytettiin, eikä hän tiennyt parempaa neuvoa kuin punnita meillekin voita, tämä oli toisesta perämiehestä ja minusta aivan paikallaan; mutta silloin tahdoimme kukin oman voikuppimme, nähdäksemme kuka suurin voinsyöjä oli. Laivurista tämä oli kummallista, sillä hän arveli, että edespäinkin voisimme olla yhteisellä kupilla, mutta minä puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin tahtovani oman kupin, koska kerran voita punnittiin. Minä en milloinkaan ole ollut ahnas voille, sentähden tiesin, että voisin tulla toimeen osallani kauemmin kuin sekä toinen perämies että laivuri, jotka molemmat ahmasivat voita suun täydeltä. Voi punnittiin ja kukin meistä hankki voikupin.

Pitkän ja hyvin myrskyisen matkan jälkeen saavuimme Amerikaan, laivuri oli heti tuo hieno mies plyyssihatussa, kun hän meni maalle. Myöhään illalla tuli hän takaisin ja valitti huonoa ilmaa kajuutassa. Toinen perämies ja minä olimme jo aikoja arvelleet, että jokin laivurin yksityisessä huoneessa oli nurinpäin, mutta meillä ei ollut siihen avainta ja muuten oli tuo huone meidän piirimme ulkopuolella. Laivuri katsoi tuikeasti toiseen perämieheen, kysyen olivatko ruokavaransa kunnossa, hänestä tuo haju tuli mädänneestä lihasta tahi jostain senlaisesta. Toinen perämies sanoi ettei liha ja kalavarat olleet niin suuret, ettei niitä olisi voinut pitää silmällä. Laivurin yksityistä huonetta tarkastettiin, ja niin pian kuin ovi avattiin, vilisi sieltä matoja yli koko kajuutan. Liikkiöt olivat ruvenneet elämään, ja taisivat totta puhuen ryömiä, laivuri kynsi päätään ja valitti suurta surkeuttansa, minä puolestani en tahtonut löytää sanoja ilmoittaakseni tunteitani, nähdessäni hänen "liikkuvat lihansa."

Liikkiöt ja niiden mukana moni elävä saivat hautansa vedessä, ja laivurin täytyi mennä yöksi ravintolaan, sillä haju ja matelevaiset tekivät kaiken levon mahdottomaksi.

Nyt ei suinkaan voinut vaatia laivuria ostamaan sokuria kajuuttaan, kun lihalle oli niin ohraisesti käynyt, mutta sitä enemmän siirappia osti hän. Suuri astia tuotiin laivalle, toinen perämies sanoi sen olevan kelvottomaksi tuomittua ja jäätynyttä tavaraa, sillä aivan mahdoton oli saada siirappia juoksunaan. Joka punnitsemispäivä meni häneltä vapaavahti hukkaan ja hän toivoi jo laivurit ja siirapit sinne, missä pippuri kasvaa. Toinen perämies ja minä säästimme siirappimme, ja jonkun ajan kuluttua oli meillä kymmenen pulloa kummallakin. Kokin täytyi hetkeksi jättää paikkansa, sillä välin kun me saimme tulelle padan, jossa keitimme siirappimme, kunnes saimme jonkunlaista keitettyä sokuria, sen perästä meillä aina oli imelää kahvia ja teetä, sillä välin kun laivurin täytyi pulloonsa turvautua.

Amerikasta purjehdimme vehnälastilla Lontoosen; laiva oli erittäin sopiva kaikenlaiselle lastille. Heti tultuamme Englannin suurimpaan kaupunkiin, tuli kaksi laivuria kotipuoleltamme meitä tervehtimään, toinen kuletti suurta laivaa ja palasi juuri Länsi-Intiasta sokurilastilla. Olin jo käynyt häntä tervehtimässä laivallaan ja hänen perämiehensä lahjoitti minulle noin viisi naulaa "puuteri"-sokuria, jonka piilotin huoneeseni, missä pidin voikuppiani. Vieraat laivurit kutsuttiin meidän kanssamme kahvia juomaan, toinen perämies ja minä tulimme kumpikin voikuppeinemme ja istuunnuimme pöydän ääreen. Laivurimme oli erittäin antelias sinä päivänä ja tarjosi pieniä englantilaisia "käksiä", joita me perämiehet katselimme jonkunlaisella kauhulla, sillä pelkäsimme vähän käydä niihin käsiksi. Syödessä toinen laivuri tuli ottaneeksi voita minun kupistani; tämä ei minusta ollut paikallaan, ja vetäessäni voiastiaani puoleeni, pelastaakseni sitä uudelta hyökkäykseltä, sanoin vakavasti:

"Suokaa anteeksi, kapteini, mutta minun voini on punnittua. Jos voita tahdotte 'käksillenne', niin kääntykää sen puoleen, joka teidät on kutsunut."

Laivurimme katsoi minuun syrjästä, ja punastui korviansa myöten, mutta minä istuin tyhmänä kuin osteri, jyrsien kaikin voimin palanutta ruiskorppua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraat laivurit alkoivat viheltää ja toinen kysyi minkälainen mies hän oli, joka punnitsi voin perämiehilleen, kuinka kauan voineljännes kesti hänellä, kuinka paljon kaupanpäällisiä perämiehet saivat ja vihdoin kuinka monta kultanappia hän toivoi saavansa laivan omistajalta kotiin tultuansa? Toinen perämies istui ja hymyili punaiseen partaansa, mutta minä istuin muuttamatta muotoani laisinkaan. Sen erän perästä ei voin punnitseminen kajuuttaan enään tullut kysymykseenkään, me saimme niin paljon kuin tahdoimme, ja kun laivuri sai suullisenkin jotain hyvää, saimme me siitä aina runsaan ja hyvän osamme, laivalla oli tullut aivan toinen elantotapa ja toinen perämies siunasi tuota päivää niin kauan kun olin yhdessä hänen kanssaan.

Raha-asioissa oli laivurimme hyvin tarkka, miehistö sai rahaa ainoastaan lauantaisin ja silloin oli joka mies vapaa kello kahdesta. Hän istui silloin juhlallisen näköisenä vanhan kirjoitus-pulpetin takana, jossa oli lauta, jonka taisi laskea alas. Minun, joka olin ensimmäinen perämies, täytyi ensin mennä sisään, ja sitten meni alaspäin aina kunkin arvon mukaan, kokki tietysti tuli viimeiseksi. Vähää ennen lähtöämme Lontoosta tuli eräs laivapoika itkien luokseni eräänä keskiviikkoiltana kysyen, voisinko lainata hänelle punnan (noin kahdeksantoista kruunua), sillä hänen täytyisi vihdoin viimeinkin lähettää vähän rahaa äidillensä kotiin. Hän oli juuri saanut kirjeen, jossa seisoi että äiti äkkiä oli tullut kipeäksi, ja hän pyysi hartaasti pojan lähettämään ainoastaan muutaman kruunun — rohtoihin ja lääkärille. Poika oli jo käynyt valittamassa laivurille hätäänsä, mutta tämä oli vaan muistuttanut häntä vallitsevasta järjestyksestä. Laivuri oli tarpeekseen kuullut tuonlaisia juttuja ja kun hän kerran oli sanansa sanonut, oli se sanottu.

Kysyin pojalta oliko hän koputtanut laivuria kajuutan ovelle, mennessään pyytämään rahaa sairaalle äidilleen. En, vastasi poika, senlainen ei olisi hänelle päähän pälkähtänyt; sillä sitä hän ei ollut tehnyt muissakaan laivoissa, joilla oli ollut. Sanoin silloin hänelle:

"Mene nyt alas ruumaan, pese silmäsi, ja harjaa hiuksesi somasti, tule sitten tänne kajuutalle ja kolkuta ensin ulko-ovea, kolkuta ensin hiljaa, sitten kovemmin, kunnes saat vastauksen, ja kun kuulet laivurin sanovan: 'käy sisään', menet käytävään ja siinä kolkutat taas, jos kajuutan ovi on auki, voit lyödä seinään, kunnes laivuri taas kehoittaa sinua tulemaan sisään. Päästyäsi sisään teet syvän kumarruksen ja sanot: Suokaa anteeksi, herra kapteini, että olen niin rohkea ja tulen sisään luvattomalla ajalla rahaa pyytämään, mutta äitini makaa sairaana ja odottaa kiihkeästi muutamaa kruunua minulta, jos te siis, herra kapteini, hyvyydestänne tahtoisitte antaa minulle kahdeksantoista kruunua, olen varma siitä, että onneton ja kurja äidinsydän kaukana pohjoisessa rukoilisi teille ja teidän erinomaisille purjeillenne onnea ja menestystä!"

Poika oppi sanat ulkoa ja kiiruhti ruumaan, pesemään itseään; kohta tuli hän kulkien perään päin, tehden aivan täsmälleen niinkuin olin häntä neuvonut. Laivuri istui juuri rakkaan kirjoituspöytänsä ääressä, ollen mitä oivallisimmalla tuulella, jonka selvään saatoin nähdä punaisesta turkkilaismyssystä, joka oli kallellaan hänen päässään; kun hän oli pahalla päällä, tuli hänelle kuuma ja lämmin, ja silloin heitti hän turkkilais-myssyn pois, ensimmäiseen koukkuun, joka eteen sattui. Seisoin ulkokäytävällä nähdäkseni, täyttikö poika kaikki käskyni. Niinpian kun ulko-ovea kolkutettiin, huusi laivuri: "Tulkaa sisään, tulkaa sisään!" Ja pojan kolkuttaessa sisä-ovea, joka oli auki, huusi laivuri kolme kertaa: "tulkaa sisään!" Poika astui sisään totisena ja vakavana, ja korkealla äänellä kertoi hän sanasta sanaan, mitä hänelle olin opettanut. Laivuri katsoi häntä hetken ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, missä hän oli oppinut niin hienoja tapoja. Sitten aukasi hän kukkaronsa, kysyen pojalta paljonko hän tahtoi.

Olisipa poika saanut vaikka koko palkkansa, siitä ei olisi ollut estettä, mutta kun hän jälleen tuli kannelle, kielsin häntä millään muotoa kenellekään toverille kertomasta, millä tavoin oli saanut rahaa luvattomalla ajalla, sillä tämä oli keino, jota väliin itsekin käytin, kun en nähnyt muuta neuvoa, millä olisin hankkinut itselleni rahaa, sillä laivuri ei viikon muina päivinä antanut minulle rahaa enemmän kuin miehillekään.

Kauan aikaa mietin ja tuumasin, miten saisin laivurin luopumaan pahasta tavastaan, käydä niin kurjissa vaatteissa ulkona merellä; hänellä kyllä oli vaatteita, mutta kaikki olivat liian hyviä käyttää jokapäivä, hänen mielestään, ja mitä kauemmin purjehdimme, sitä kurjemmaksi kävi hänen ulkonainen asunsa. Minulla ei ollut rohkeutta mennä hänen eteensä ja sanoa hänelle vasten silmiä ajatuksiani hänen puvustaan, sillä tiesinhän että hän kaikessa oli esimieheni, enkä mielelläni tahtonut kadottaa hänen suosiotaan, johon aikoja sitten olin päässyt; hän oli hyvin närkäs suuttumaan, ja tämä peloitti minua. Ensin ajattelin tehdä "rääsymiehen" ja viedä sen hänen luokseen, mutta olin varma että hän silloin istuisi "meri-oikeutta" ja varmaan panisi minut ylimmäiseksi tuomariksi, joka asema olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä minulle. Sitten koettelin, jos hän oli taika-uskoinen, kertoen hänelle kummitus-juttuja; sillä jos olisin tuota pelkoa huomannut, olisin arvelematta ottanut "rääsymiehen" muodon, ja jonakuna yönä säikähdyttänyt häntä, sitten olisin kyllä mieleni mukaan selittänyt ilmestyksen hänelle, sillä hän kertoi aina minulle unensa ja näkönsä. Suurin joukko merimiehistä ovat hyvin taika-uskoisia ja erilaisia haltioita ja tonttuja löytyy melkein jokaisella laivalla, varsinkin vanhemmilla; mutta minun laivurini ei uskonut mitään senlaisia olevan, eikä sentähden olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin ilmestynyt "rääsymiehenä" omassa halvassa personassani, sillä se olisi tuskin tuottanut muuta kuin aika löylytyksen takilleni, sillä laivuri oli jokseenkin roteva mies. Vihdoin keksin keinon, joka ei minulle muuta maksanut, kuin vähän paperia ja mustetta. Meiltä oli nimittäin yksi matruusi karannut Amerikaan, jättäen jälkeensä kirstun, jossa löytyi koko joukko ryysyjä. Lisäsin näihin pahimmat, mitä löytää taisin, kunnes kirstu tuli melkein täyteen. Sitten annoin erään matruusin mukailla kirjeen, jonka olin kirjoittanut ja jonka sisällys oli seuraava:

"Rakas kapteini! Kiitos yhdessä-olosta; testamenttaan teille täten vanhat ryysyni, joista todella luulen teidän ihastuvan, koska teillä jo ennestään on senlaisia koko joukko ja kun nyt saatte nämä ihan niinkuin kaupanpäällisiä, voitte pitää näyttelyn milloin hyvänsä, koska te, sen mukaan kuin tiedän, omistatte kaikenlaatuisia ryysyjä. Kunnioituksella karkurinne."

Kirje pantiin päällimmäiseksi kirstuun ja minä pistin avaimen piiloon. Matruusi, joka kirjeen kirjoitti, lupasi kunniasanallaan olla asiasta hiiskumatta. Kerran merellä ollessamme ehdotin kapteinille, että möisimme tuon karanneen matruusin jälelle jääneet tavarat huutokaupalla, täten korvataksemme edes johonkin määrin niitä kustannuksia, joita hänen karkaamisensa oli tuottanut, kun oli täytynyt hänen sijaansa palkata toinen mies. Laivurista oli ehdotukseni erinomainen, saisimme kaikissa tapauksissa vähän hauskuutta hankkia noilla rahoilla, arveli hän. Huutokauppa määrättiin tapahtuvaksi kello yksi seuraavana sunnuntaina. Määrätyllä hetkellä aloin soittaa laivakelloa ilmoittaakseni miehistölle huutokaupan alkamista. Joka mies tuli kannelle, kirstu pantiin ison luukun päälle, minä julistin silloin pitkän säännön huutokauppa-ehdoista, se vastaan-otettiin suurella riemulla, kun lausuin sen. Laivurilla oli turkkilais-myssynsä ja hän oli erinomaisella tuulella. Kirstu avattiin, ja ensiksi pisti silmiin kirje laivurille, joka heti luki sen läpi.

Hän rypisti otsaansa ojentaen minulle kirjeen, jota vaan pikaisesti silmäilin. Sitten aloin tutkia kirstun sisällystä, joka oli ja pysyi ryysyinä, yksi toistaan pahempana, eikä kenelläkään ollut halua tarjota niistä mitään. Joku irvihammas sanoa tokaisi, että kaikki oli "paperimyllyn ruokaa". Neuvoteltuamme laivurin kanssa, päätimme heittää kirstun sisällyksen mereen, mutta itse kirstun asetimme laivan perään ja varustimme sen pienillä lokeroilla siknaalilippuja varten.

Jäätyämme kahden kesken laivurin kanssa kysyi hän minulta, kuinka tuo hävytön matruusi taisi kirjoittaa senlaista kirjettä, kaiken harmin ja kulungin lisäksi, mikä hänestä oli ollut. Minä silloin sanoin hänelle suoraan, että matruusein oli vaikea pitää kunniassa miestä, joka puvussaan oli yhtä likainen ja tuhrattu kuin hekin. Laivuri otti sanoistani vaarin ja seuraavana sunnuntaina lähetti hän vanhan vaatevarastonsa ruumaan, miehistön jaettavaksi kaikessa ystävällisyydessä. Suuri osa meni samaa tietä kuin kirstun sisällys, ainoastaan joku vähäinen osa kelpasi käytettäväksi.

Kun kahden vuoden kuluttua jätin tämän laivurin, kuulin hänen ilokseni ja kunniakseni sanovan, että milloin hyvänsä olisin tervetullut laivalle takaisin, ja jos tahtoisin vielä purjehtia vuoden hänen kanssaan, antaisi hän minulle kahdeksan kruunua kuukaudessa yli tavallisen palkan.

Kaunis veljeys.

Lokakuun loppupuolella oli laiva "Fremad" (Eteenpäin) Doverissa, ottamassa sisään painolastia, oltuaan poissa kotoa kaksikymmentä ja kaksi kuukautta. Joka mies iloitsi kotiintulosta, mutta juuri kun laivan piti laskea tokasta lähteäkseen vesille, tuli välikauppias juosten ja tuoden laivurille sähkösanoman, jossa seisoi että laivan piti mennä Itämerelle tuomaan puulastia Lontoosen. Laivuri oli nuori mies, hän oli jo sydämmessään iloinnut kotiintulosta, sillä hän oli ollut naimisissa vaan kaksi vuotta, mutta koko sillä ajalla oli hän tuskin ollut vaimonsa kanssa yhdessä kahta kuukautta, nyt hän jo oli kirjoittanut olevansa kotimatkalla, kun vaimo saisi kirjeen. Luettuaan sähkösanoman, polki hän jalkaansa' laivan kannella, kysyen välikauppiaalta, miksi hän ei voinut tulla puolta tuntia myöhemmin, silloin olisi laiva jo ollut ilmoituspiirin ulkopuolella, ja silloin olisi hän voinut hyvillä mielin kääntää kurssin kotiin. Laivurilla oli kumminkin osaa laivassa, ja hän mutisi itsekseen jotain vähän senlaista, että jos hän saisi vastatuulta Norjan rannoilla, tahtoisi hän hakea satamaa ja mennä maalle yhdessä tai toisessa kaupungissa, silloin voisi perämies olla laivurina yhden matkan, ja hän itse saisi köröttää kotiin muijan luo.

Olin silloin jungmannina laivalla, ja täytyypä mun tunnustaa, että itkin kuumat kyyneleet, saatuani kuulla tuosta uudesta määräyksestä, sillä monet miehistä juttelivat, että mahdollisesti jäätyisimme kiinni Ruotsin rannikoilla, — ja silloin ei olisi puhettakaan päästä kotiin jouluksi, mikä kumminkin oli minun suurin toivoni. Läksimme kuitenkin vesille, saimme hyvän tuulen neljänä ensimmäisenä päivänä ja olimme jo Hansholmenin kohdalla, kun koillinen alkoi puhaltaa kaikella voimallaan, niinkuin tavallisesti syksypäivinä, ja virta kävi länteenpäin niinkuin valtava joki, jotta laiva ajeli sivulle monta penikulmaa yhteen menoon. Laivuri oli pian tehnyt päätöksensä, hän johti laivan Norjan kallioiselle rannalle, ja eräänä perjantai-iltana laskimme Flöde lahteen kappaleen matkaa Arendalista. Hän matkusti heti kaupunkiin, palkkasi uuden perämiehen, nimeltä Tullesen; vanha perämiehemme tuli laivuriksi ja parin päivän perästä läksimme jälleen merelle, jolloin entinen laivurimme rannalta viittasi meille jäähyväisensä. Toinen perämiehemme ei vielä ollut ottanut tutkintoansa, sentähden saimme uuden perämiehen. Tullesen oli nuori kaunis mies, ja hyvin tyytyväiset olimme häneen päällysmiehenä. Hän oli monta vuotta purjehtinut toisena perämiehenä pitkillä matkoilla, tämä oli hänen toinen matkansa ensimmäisenä perämiehenä, hän oli reipas ja sukkela merimies ja työ sujui helposti hänen käskystään.

Neljäntoistapäiväisen myrskyisen purjehduksen jälkeen tulimme lastauspaikkaamme, kappaleen matkaa Sundsvallista ylöspäin; se oli lauantaipäivä. Meitä tuli heti tervehtimään eräs räätäli, joka asui paikalla ja möi olutta ja imelää viiniä, vihdoin pyysi hän meitä jo samana iltana tulemaan huvittelemaan hänen huoneesensa, mutta itse saisimme hankkia musikin, jos tanssia tahdoimme.

Sittemmin sain kuulla, että räätälillä ennen oli ollut hyvä ammatti Tukholmassa ja että hän silloin oli ollut varakas mies, kunnes vähitellen rupesi käymään ravintoloissa ja laiminlyömään työtänsä, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hänen täytyi jättää hyvä ammattinsa. Silloin sanoi hän neulalle hyvät hyvästit ja muutti tänne lastauspaikalle, jossa perusti "Raittius-kahvilan", mutta sana Raittius oli kirjoitettu niin pienillä kirjaimilla, että täytyi panna silmälasit nenälleen nähdäkseen sitä. Hänellä oli oikeus myydä olutta ja viiniä, mutta ei paloviinaa, — vaan sitä saatiin ilmaiseksi. Kun oli maksanut viinipullon hinnan, sai salaisen kutsun ulos kyökkiin, jossa annettiin ryyppy "sikunaa", mutta siitä ei saanut hiiskua kenellekään. Useat matruuseista kävivät alinomaa räätälin luona ja huvittelivat aika lailla. Minä olin liian nuori tehdäkseni heille seuraa, sitä paitsi täytyi minun melkein joka ilta olla ensimmäisessä vahdissa kannella.

Perämies Tullesen piti itsestään liian paljon käydäkseen räätälin luona yhdessä miesten kanssa, hän kävi kuitenkin usein maalla ja eräänä päivänä tuli tietyksi, hänen iskeneen silmänsä nuoreen hyvin somaan leskeen; mutta leski vähän pelkäsi merimiehiä ja sanoi varsin vakavasti: "Pelkäänpä, että rakkaus on mennyt, kun ankkuri-köysi on nostettu!" Tullesen ei myöntänyt sitä, ja monien pyyntöjen ja rukousten jälkeen sai hän vihdoin lesken suostumuksen, minä puolestani luulen että Tullesenin puolesta oli asia täyttä totta.

Laiva lastattiin ja purjehti pois; kolmen viikon perästä tulimme onnellisesti Lontoosen, jossa Tullesen sai hyvin rakkaan kirjeen leskeltä, ja sen mukaan mitä minä tiedän vastasi hän siihen. Lasti purettiin ja neljäntoista päivän kuluttua tulimme onnella ja kunnialla kotiin, vähää ennen joulua. Tullesen matkusti heti kotiin, hän oli usein kertonut, että hänellä oli veli laivurina suurella laivalla, kotoisin Arendalista, ja hän itse toivoi pääsevänsä samain isäntien palvelukseen.

Seuraavana keväänä tuli laivuri Tullesen kotiin, purjehtien vasta ostetulla amerikalaisella parkkilaivalla, joka oli 700 tonnin vetoinen ja sillä kertaa oli maan ensimmäisiä kauppa-aluksia. Laiva oli tuomittu kelvottomaksi jouduttuaan hietasärkälle Liverpoolin edustalla ja myötiin polkuhinnasta. Laivuri Tullesen ja täysi miehistö lähetettiin purjehduttamaan laivaa kotiin, ja vakuuttamaan sitä norjalaisena omaisuutena. Laivan tultua satamaan selittävät kaikki asiantuntevat miehet, että se oli komea alus, joka epäilemättä oli hyvässä kunnossa; kun sukulaiset ja ystävät tulivat laivalle katsomaan sitä, toivottivat he kaikki omistajalle onnea, sillä siellähän jo oli tavaraakin tuon maksetun hinnan edestä; muun muassa siellä oli kolme kronometeriäkin, kaksi niistä vietiin heti toisiin laivoihin, jotka purjehtivat Itämerellä, eivätkä milloinkaan olleet nauttineet sitä kunniata saada senlaista kalleutta mukaansa, siellä oli myös niin runsaasti talrikeita ja pöytäliinoja, että omistaja varusti muutkin laivansa sieltä, kunkin kerroksellaan ja kumminkin jäi yltäkyllin omiksi tarpeiksi. Laivalla oli kaksi vakinaista kantta, ja siinä käytettiin lippuja kaikessa kolmessa maston huipussa.

Laiva tarkastettiin ja vakuutettiin neljänkertaisesta ostohinnasta. Kun vakuuttajat olivat laivalla, piti isäntä komeat pidot, joissa juotiin monet maljat vasta-ostetun laivan onneksi ja menestykseksi ja sille annettiin uusi nimi "Veljekset", koska isäntä tahtoi laivurin kehoituksesta ottaa tämän veljen ensimmäiseksi perämieheksi, ja silloinhan oli nimikin mitä sopivimmin valittu.

Ennenkuin laiva jätti kotirannan, otettiin varapainoksi hienoa hiekkaa, joka pantiin perälaivan pohjalle, koska laivuri selitti laivan olevan liian paljon kokallaan. Perämies Tullesen tuli ensimmäiseksi perämieheksi ja kauniina päivänä purjehti "Veljekset", vain ollen painolastissa, Quebekiin puutavaraa tuomaan.

Keskellä Atlantin merta sai laivuri, joka muuten vietti aikaansa romaanein lukemisella, aika halun nikkarin töihin ja siinä tarkoituksessa lainasi hän muun muassa pitkän näverin laivan kirvesmieheltä, sanoen aikovansa tehdä uudenlaista pumppua. Laivuri kaivoi ja teki työtä ja perämies nauroi partaansa, kummastellen mitä laivurin työstä viimein tulisi, mutta hän ei tahtonut kysymättä antaa neuvojansa, — laivuri Tullesen ei ollut senlainen mies, joka liikoja puhui miestensä kanssa.

Laiva oli varsin tiukka, sitä pumpattiin kerran illassa ja joskus meni kaksikin päivää ilman, että pumppuun koskettiin. Kahdeksan päivää sen jälkeen, kun laivuri oli lainannut näverin, alkoi laiva ottaa enemmän vettä kuin ennen, mutta se ei herättänyt mitään huomiota, sillä tuuli jokseenkin "navakasti", ja laivuri purjehti kovaa kyytiä nähdäkseen oikein, kuinka nopeakulkuinen uusi laiva oli. Vuotaminen eneni yhä enemmän, vaikka laivuri purjehti siivosti, ja eräänä päivänä ilmoitti perämies että ruumassa oli kolme jalkaa vettä, eikä pumput olleet reilassa. Oli pumpattu hiekkaa kokonainen päivä, kunnes pumput olivat varapainoa täynnä eivätkä antaneet veden tippaakaan. Miehistön käskettiin eturuumasta ajaa vettä pytyillä, ja perämies asetti kaikki veneet täyteen kuntoon ja taljat asetettiin valmiiksi vesille laskettaviksi. Laivuri oli hyvin vakava, mutta tyyni, hän asettui itse peräsimen luo, jotta ruorimies saisi olla avullisna veden ajossa.

Kolme päivää ajoivat miehet vettä ja kun neljäntenä aamuna mitattiin veden korkeutta oli sitä huoneessa neljä jalkaa. Joka mies meni laivurin luo ja kaikki selittivät etteivät he kestäneet senlaista työtä, vähääkään lepäämättä, ja pyysivät häneltä lupaa koettaa pelastua veneissä, sillä kaiken arvelun mukaan oli laiva viime tuulispäässä joutunut niin rappioon, että se epäilemättä uppoaisi. Laivuri seisoi siinä voimatonna kuuttatoista miestänsä vastaan, hän ei voinut pakoittaa heitä tekemään työtä lepäämättä, eikä hän voinut ymmärtää, miten laivan vuotaminenkaan olisi estettävä, sillä hän oli kirvesmiehen kanssa, joka oli erinomaisen vikkelä mies, tutkinut ruuman joka paikasta löytämättä mitään rakoa, vuotaminen tuli varmaankin köölistä tahi pohjasta; mutta hän käski väen kumminkin ajaa vettä, siksikuin tapaisivat jonkun purjehtijan, silloin tahtoi hän heidän pyyntönsä mukaan jättää laivan Jumalan nimeen.

Toinen perämies toi genever-pullon toisensa perään alas miehille, jotka aivan olivat menettäneet rohkeutensa, kuultuansa laivurin puheen, sitäpaitsi oli vesi neljännestunnissa noussut puolitoista jalkaa, Samana päivänä iltapuolella tuli kuunari näkyviin; laivuri Tullesen kohotti hätälipun, kuunari muutti heti kurssia, tullen alas hädänalaisten tilaa tutkimaan.

"Veljesten" kaksi hyvää venettä laskettiin vesille, ja lasti toisensa perästä vietiin kuunariin, joka oli Amerikalainen ja matkalla Liverpooliin viljalastilla. Miehistö pelasti kaikki kapineensa ja he olivat hyvin kiitolliset, sillä moni oli ennenkin joutunut haaksirikkoon ja silloin ollut iloinen, kun voi pelastaa henkensä. "Veljekset" vajosi syvempään ja syvempään, laivurista se kumminkin näytti käyvän varsin hitaasti. Neuvoteltuaan kuunarin kapteinin kanssa päätettiin pistää laiva tuleen, estääkseen siten muita laivoja hukkumasta, jos siihen pimeässä törmäisivät. Niin pian kuin "Veljekset" oli täydessä tulessa, täytettiin kuunarin etupurjeet ja se käänti kurssinsa Englantiin.

Kuusi viikkoa sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt, palasi "Veljesten" miehistö, ja pari päivää myöhemmin tutkittiin kaikkia haaksirikon johdosta. Kaikkien vieraitten-miesten todistukset olivat yhtäpitäviä, eikä heillä ollut laivurin purjehtimista vastaan mitään moittimista. Oikeus muistutti tuosta hienosta hiekasta, joka teki pumput käyttämättömiksi, mutta laivuri selitti, että oli pidetty huolta hyvästä alalastista, sen päälle miehistö ei voinut valaa tehdä, sillä varapaino pantiin laivaan viimeisenä päivänä, kun he olivat kotona, ja silloin olivat he kaikki olleet heittämässä hyvästi sukulaisia ja ystäviä. Ei sanaakaan mainittu näveristä, jonka laivuri oli lainannut, sillä häntä pidettiin liian kelvollisena miehenä, että hänellä voisi olla joku syy laivan surkeaan kohtaloon. Vakuutus-summa maksettiin ja kaikki oli parhaassa järjestyksessä.

Pari päivää sen jälkeen kutsuttiin miehistö isännän konttoriin, jolloin hän valitti "Veljesten" haaksirikkoa, mutta hän lupasi kaikille paikat uudella laivalla, ja antoi sitäpaitsi jokaiselle viisikymmentä kruunua vähäseksi vahingon palkkioksi, tämähän oli hyvin jalosti tehty ja "Veljesten" miehet ylistivät isäntää, arvellen ettei parempaa isäntää ollut mailla eikä mantereilla!

"Veljesten" isännällä oli uusi runko varvissa, noin puolivalmiina, ja näytti siltä kuin ei se niin pian valmistuisi, sillä siellä työskenteli ainoastaan muutamia työmiehiä; mutta "Veljesten" jouduttua haaksirikkoon alkoi hän uudella innolla laivan rakennustyötä, ja jo viiden kuukauden kuluttua oli uusi laiva täydessä kunnossa valmiina purjehtimaan. Tullesen tuli tietysti laivuriksi ja moni "Veljesten" miehistä ottivat häneltä pestin. Perämies Tullesen oli koko ajan järjestellyt laivan touvistoa ja muuta senlaista, mutta kun laiva oli valmis purjehtimaan, kehoitti omistaja häntä jäämään kotiin, sillä olisi mahdollista, että hän pääsisi kuljettamaan pientä prikiä, jonka kapteiniin isäntä jo kauan aikaa oli ollut tyytymätöin. Uusi laiva purjehti ja perämies Tullesen jäi kotiin.

Neljäntoista päivän kuluttua tuli priki kotia, lastattuna hiilillä, ja laivuri, vanhempi mies, joka oli kuljettanut prikiä jo viisi vuotta, eikä milloinkaan kärsinyt haaksirikkoa tahi muita suurempia vahingoita, sai heti eronsa antaakseen paikan nuorelle Tullesenille. Laivuri, jolla oli vaimo ja monta lasta, paheksui suuresti isännän käytöstä, eikä voinut ymmärtää mikä tälle tuli, sillä näinä viitenä vuotena, joina laivuri oli ollut hänen palveluksessaan, ei hän sanallakaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttänsä ei purjehtimiseen eikä laivurin erityisiin toimiin ulkomailla. Hänellä oli aina ollut hyvä onni ja itse luuli hän olevansa isännän suuressa suosiossa — niin, olihan tämä kerran luvannut ensitilassa antaa hänelle suuremman laivan kuljetettavaksi. Laivuria pidettiin hyvin kunnon miehenä, ja vähän ajan perästä sai hän toiselta isännältä suuren laivan kuljetettavaksi.

Priki ei juuri näyttänyt kauniilta vesillä, se oli rakennettu tuohon vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli tapana rakentaa peninkulman pituisia laivan runkoja, joista sitten katkaistiin tarpeellinen pituus. Keulalaita oli aivan jyrkkä, ja laiva oli niin leveä, kuin tavallinen suuri lasti-proomi. Perälaiva oli levein mitä ajatella taitaa; kun myrsky nousi, kiinnitettiin kaikki purjeet ja lensattiin perältä, ja kuitenkin kulki priki senlaisella vauhdilla, että oli aivan onnen kauppaa pitää selvillä merimerkkiään ja kompassiaan, varsinkin jälkimmäistä, koska priki ei pitänyt minäkään poiketa osoitetulta kompassisuunnalta kolme tahi neljä pieltä molemmille puolille, vaikka kaksi miestä seisoi pyörän luona tehden työtä niin että hiki heistä virtana valui.

Niinpian kun priki oli lastattu puutavaralla Hartlepoolia varten, purjehti se ulos, perämies Tullesenin johdolla. Onnellisesti ja hyvin saapui se Englantiin, jossa otti lastin kivihiiltä Itämeren satamia varten. Laivuri oli usein hyvin miettiväinen ja moni miehistä sanoi hänen olevan enemmän miettiväisen papin kuin nuoren laivurin näköinen, jonka pitäisi hyppiä ja tanssia ilosta, kun oli päässyt niin nopeasti eteenpäin.

Hän ei kuitenkaan vielä pariin kuukauteen voinut saada laivurin todistusta, niin että isännän täytyi palkata vanhempi perämies, joka taisi kirjoittaa paperien alle, kunnes Tullesen olisi purjehtinut määrätyn ajan. Saatuaan tämän tietää, arveli miehistö laivurin olevan siitä harmissaan, ettei vielä ollut täysin kykenevä virkaansa.

Matka Itämerelle oli myöskin onnellinen ja priki lähti jälleen puutavaroilla lastattuna Englantiin. Laivuri varusti muonavaroja matkaa varten Helsingörissä, sinne lähetti isäntä hänen valtakirjansa, sekä pitkän, ystävällisen onnentoivotuskirjeen, joka loppui seuraavilla sanoilla: "Priki on korkealle vakuutettu, jos voitte saada sen pohjaan samalla somalla tavalla kuin 'Veljekset', pääsette laivuriksi yhtä suureen laivaan kuin veljellännekin on!"

Priki tuli ulos Pohjanmereen ja kääntyi länteenpäin. Ilma oli kaunis ja tuuli sopiva, mutta laivuri oli ja pysyi entisellään; sillä aikaa kuljeskeli hän yökaudet ylhäällä, eikä juuri milloinkaan puhutellut ketään.

Ennen aikaan oli romaanien lukeminen häntä erittäin huvittanut, niin että usein oli istunut kaiket yöt lukemassa, mutta niinpian kun hän nyt otti kirjan lukeakseen, heitti hän sen jälleen pois luotansa, kulkien vaan edestakaisin milloin kajuutasss, milloin kannella. Perämies luuli, että häntä vaivasi onneton rakkaus, ja hän tiesi omasta kokemuksesta, että senlaisia haavoja taitaa ainoastaan aika parantaa, sentähden hän ei arvellut maksavan vaivaa puhua asiasta sen enempää, hän pelkäsi, näet, tehdä pahaa pahemmaksi.

Eräänä iltana, kun olimme noin Pohjanmeren keskipaikoilla, meni laivuri erinomaisen aikaisin levolle, ja kun kello tuli kaksitoista yöllä, meni perämies herättämään häntä; — prikillä ei nimittäin ollut toista perämiestä ja laivuri toimitti aina oman vahtivuoronsa. Kun perämies tuli sisään, näki hän laivurin olevan makeassa unessa, ja hänestä oli Sääli häiritä tätä, koska tiesi, kuinka vaikea laivurin oli saada lepoa, hän käski sentähden vanhimman matruusin pitämään purjeita tarkasti silmällä ja ilmoittamaan laivurille, jos mitään erinomaista tapahtuisi. Perämies läksi sitten levolle. Tuskin oli hän ehtinyt sijalleen, kun kajuutan ovi lensi auki suurella ryskeellä, ja hirmuinen huuto tunkeutui hänen korviinsa. Perämies luuli silloin prikin purjehtineen toisen aluksen yli, ja syöksi kannelle, missä laivuri kohotetuin käsin riensi häntä vastaan, huutaen:

"Laivaan kaivetaan reikää! Laivaan kaivetaan reikää! Laiva uppoaa!"

Pian puhui hän jo itsestään sanoen: "Minä olen kaivanut reiän, laiva uppoaa!"

Sitten syöksi hän laskunuoran luo, aikoen varmaankin heittäytyä mereen, ellei perämies, joka oli voimakas mies, olisi tarttunut häneen ja estänyt häntä. Hänen silmänsä olivat niin hurjat, hänen liikkeensä niin silmiinpistävät, että perämies heti ymmärsi, mikä laivurille oli tullut — hän oli kadottanut järkensä. Vahti kannella oli aivan jäykistynyt kauhusta ja tointui vasta, kun perämies käski häntä kanssaan auttamaan laivuria kajuuttaan, jossa kahden miehen sitten aina täytyi vartioida häntä, sillä hän tuli raivokkaammaksi ja levottomammaksi, mitä enemmän priki läheni Englannin rantoja.

Perille päästyä toimitti perämies heti lääkärin, joka selitti, että laivuri oli paikalla vietävä johonkin sairashuoneesen mielenvikaisia varten. Sitten kirjoitti hän isännälle, kysyen mitä nyt olisi tehtävä. Tähän sai hän vastauksen: odottaa jonkun aikaa. Ellei laivuri siinä ajassa tulisi paremmaksi, olisi hänet lähetettävä kotia toisella laivalla, sillä tulisi liian kalliiksi hänen perheelleen pitää häntä sairashuoneessa vieraassa maassa.

Samalla kertaa kirjoitti perämies kotiin vaimolleen, ja saadakseen kirjeen venymään niin pitkäksi kuin mahdollista kertoi hän vaimolleen suurella tarkkuudella kaikki, mikä koski laivurin hulluutta. Hän kertoi myös sanasta sanaan mitä laivuri oli sanonut, ja kun vaimo vastaanotti kirjeen, kutsui hän kokoon ystävät ja naapurit ja kertoi heille kaikessa ystävyydessä kirjeen koko sisällyksen, nämä antoivat sen jälleen mennä eteenpäin, ja ennen pitkää tiedettiin koko kaupungissa: että laivuri Tullesen, joka oli ollut "Veljesten" perämiehenä, oli tullut hulluksi, ja hulluudessaan oli hän tunnustanut kaivaneensa laivan upoksiin. Ruvettiinpa asiaa tarkemmin miettimään, kun muistettiin kuinka epäilyttävän nopeasti "Veljekset" sai loppunsa, olivat kaikki siitä yksimieliset, että tuon alla jotakin piili. Kirvesmies, joka ennen oli ollut "Veljeksillä", ja nyt oli kotona työskentelemässä isännän laivavarvissa, taisi myöskin kertoa, laivurin eräänä päivänä Atlantin merellä lainanneen häneltä näverin ja vähän sen jälkeen oli vesi alkanut tunkeutua laivaan; mutta hän olisi puolestaan voinut valansa tehdä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään epäluuloa, että laivurilla olisi ollut mitään haaksirikon kanssa tekemistä. Tullesenia vastaan tuotiin kumminkin niin monta kannetta, että häntä viimein yleiseen aljettiin luulla "Veljesten" haaksirikkoon osalliseksi, arvelipa yksi ja toinen että isäntä myöskin oli samassa juonessa, vaikka hän kyllä piti päänsä pystyssä, eikä väräyttänytkään kasvojaan, kun häneltä jotain kysyttiin noiden kulkupuheiden suhteen.

Joku aika sen jälkeen vaadittiin omistajan pitämään huolta laivuri Tullesenin kotiintuomisesta, että voitaisiin asiaa tarkemmin tutkia. Tullesen tuli kotia ja veti vanhaa virttänsä: "olen kaivanut reiän laivaan, se uppoaa!"

Koetettiin kaikin tavoin urkkia häneltä muuta, mutta mahdotonta, hän puhui lakkaamatta ja kertoi aina samat sanat. Vakuuttajat rupesivat epäilemään ja kääntyivät heti isännän puoleen, kysyäkseen missä toinen Tullesen oleskeli, ja saivatkin vastauksen hänen olevan matkalla Neworleansiin puuvillalastia noutamaan, mikä kumminkin oli sulaa valetta, koska Tullesen jo aikoja oli perille päässyt ja melkein lastannut laivansa, kun tämä tapahtui. Isäntä oli saanut sähkösanoman häneltä, noin kolme viikkoa sitten. Heti lähetettiin sähkösanoma Neworleansiin konsulille, että hän panisi kiinni laivuri Tullesenin ja lähettäisi hänet arestanttina kotiin, niin pian kun hän saapuisi satamaan. Seuraavana päivänä tulikin vastaus, laiva oli tullut, mutta laivuri ei ollut moneen päivään laivalla käynyt, eikä häntä voitu mistään löytää. Isäntä oli nähtävästi iloissaan saadessaan sanomat, että laiva onnellisesti oli saapunut; mutta sähkölennätinkonttoorissa ei sen enempää tutkittu, olisiko aikaisemmin ollut saapunut ja lähetetty sähkösanomaa Neworleansiin. Isäntähän oli tunnettu erinomaisen tunnokkaaksi, jaloksi kelpomieheksi, eikä noiden suurien herrojen mieleen johtunutkaan, että hän olisi millään tavalla syyllinen haaksirikkoon.

Hän odottikin joka päivä kirjettä Tullesenilta, ja oli puolestaan vakuutettu siitä, että tämä jonakuna päivänä jälleen ilmaantuisi laivalleen, silloin hänet tietysti pantaisiin kiinni ja lähetettäisiin kotia, tämä oli laivurin korkein toivo, sillä silloin selviäisi asia, ja kaikki epäluulo hänen osanottonsa suhteen poistuisi.

Samana yönä, jona laivuri Tullesen prikillä purjehtiessaan kadotti järkensä, lepäsi vanhempi veli Tullesen komeassa, uudessa laivassaan Amerikan rannikolla ja näki hirvittävän unen. Hänestä näytti, kuin olisi veli tullut hänen luokseen, tuijottanut häneen hetken aikaa hurjistuneilla silmillä, sitten oli veli kavahtanut hänelle kaulaan ja itkien ruvennut häntä nuhtelemaan, että oli viekoitellut häntä laivaa upottamaan. — Herätessään aamulla oli Tullesen suuressa ahdistuksessa, ja hän oli aivan vakuutettu, että veljeänsä oli joku onnettomuus kohdannut. Enin pelkäsi hän veljen saaneen omantunnon vaivoja ja niiden rasittamana antaneen ilmi itsensä sekä hänet. Veljen hurjat silmät näki hän aina edessään eikä hän enää uskaltanut katsoa kenenkään silmiin, hän näet näki syyttäjän jokaisen kasvoissa. Tultuaan Neworleansiin sai hän isännältä sähkösanoman, jossa seisoi että ruvettiin puhumaan "Veljesten" haaksirikosta, että veljensä oli hulluna ja että hän itse ajattelisi, mikä olisi viisainta tehdä tällä kertaa. Tullesen meni laivalle, latoi vähän tavaroita matkalaukkuun, pisti vähän rahaa kukkaroonsa ja astui maalle — ijäksi päiväksi jättääkseen uuden komean laivansa. Ero oli raskas, ja hän itki kuin lapsi, astuessaan viimeisen kerran portaita alas, — mutta siellä ei kukaan häntä huomannut.

* * * * *

Vuonna 1872 tulin Länsi-Intiasta Newyorkiin ameriikalaisella kuunarilla. Seuraavana päivänä käski laivuri minun seurata erästä sairasta miestä Merimieshospitaaliin, sen teinkin mielelläni. Sairashuonetta ympäröi suuri puutarha, jossa sairaat saivat kävellä tahi istua lepäämässä penkeillä, joita oli asetettu sinne tänne suurten, tuuheitten puitten varjoon. Minun täytyi odottaa hetki, ennenkuin sain kaikki järjestetyksi sairaalle toverilleni, käytin odotusaikaa siten, että kävelin ympäri puutarhassa, missä vilisi vaaleita, kärsiviä merimiehiä. Eräällä penkillä istui kokoon köyristynyt, näöltään nuorenlainen mies, heti ymmärsin, että hän oli maannut ankarassa luuvalotaudissa ja että tämä peloittava tauti oli häntä hirmuisesti runnellut. Sydäntä särkevää oli nähdä hänen kokoonkutistuneita jäseniänsä, ja astuinkin jo hänen luokseen sanoakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mutta lähestyessäni häntä, nosti hän päätänsä ja minä jäin paikalleni seisomaan — olihan nuo tunnetut kasvot, vaikk'en sillä hetkellä nimeä muistanut. Sairas huomasi hämmästykseni, nousi ja astui tahi oikeammin ryömi luotani kahden sauvan nojassa, samassa tuli mies ilmoittamaan, että saisin puhella johtajan kanssa.

Jätettyäni sairaan toverini hospitaalin johtajan huostaan, menin laivalle, mutta minun oli mahdoton unohtaa nuo tunnetut, tutut kasvot, ja kuinka paljon muistuttelinkin mieleeni, en saanut päähäni, kuka hän oli. Kun tulin laivalle, otin esiin valokuva-säiliöni jossa minulla oli kaksisataa viisikymmentä kuvaa, niiden joukossa myös entinen perämieheni Tullesen, joka itse omin käsin oli lahjoittanut mulle kuvansa; luodessani silmäni hänen kuvaansa, sanoin heti ääneen: "kas tuossa on mies. Joko hän taikka veljensä, kaikissa tapauksissa läheinen sukulainen!"

Seuraavana sunnuntaina menin jälleen sairashuoneelle kipeätä toveriani tervehtimään ja jos mahdollista oli, saamaan tietoja tuosta vaivaisesta miehestä. Annettuani ensimainitulle muutamia tuoreita appelsiineja ja lohdutettuani häntä menin johtajan puheille. Pyysin häntä olemaan hyvän ja näyttämän minulle luettelon sairaista, jotka tällä kertaa olivat laitoksessa. Johtaja oli hyvin kohtelias mies ja kysyi, ketä minä etsin, oli niin harvoin kun joku tuli sairaita katsomaan, sanoi hän, että häntä oikein ilahdutti nähdessään että edes yksi niitä muisti, sentähden tahtoi hän mielellään auttaa minua löytämään sitä, jota etsin.

Kerroin hänelle, kuinka olin kohdannut tutut kasvot siellä ensi kerran käydessäni, ja hän ehdoitteli heti että yhdessä lähtisimme astuskelemaan puutarhaan. Oli erinomaisen ihana, kirkas päivä, ja silloin piti kaikkien, jotka vaan kynsilleen kykenivät, mennä ulos raitista ilmaa nauttimaan. Tuskin olimme astuneet kierroksen, ennenkuin näin saman miehen istuvan penkillä saman puun juurella, heti huomautin johtajaa hänestä. Hän tunsi miehen hyvin ja kertoi minulle, että hän oli tullut sinne noin vuosi takaperin, maannut hirveän kovassa luuvalossa, joka oli turmellut hänet ilmoiseksi ijäkseen; sitä paitsi mahtoi hän kärsiä jotain muutakin, jota ei tahtonut ilmoittaa, sillä hän oli aina allapäin ja murhemielin, eikä tahtonut puhua kenenkään kanssa, "mutta", jatkoi johtaja, "tänne hän jääneekin elin-ajakseen, sillä hänen ylöspidostaan maksetaan täällä ja me olemme luvanneet hänen sukulaisilleen, saksalaisia vai norjalaisiako he lienevät, pitää huolta hänestä, miten parhaiten taidamme." Kerroin sitten hänelle, että olin aivan varmaan purjehtinut hänen veljensä kanssa, ja tahtoisin nyt kernaasti puhella hänen kanssaan, jos vaan tietäisin, mitä "puheen aluksi" saisin. Johtaja kehoitti minua menemään hänen luokseen ja puhuttelemaan häntä norjalaisella nimellään, silloin saisin pian nähdä oliko hän oikea mies, vai ei, hän oli nimittäin maininnut itseään toisella nimellä. Seurasin hänen neuvoansa, menin suoraan miehen luo sanoen:

"Hyvää päivää kapteini Tullesen, kuinka jaksatte?"

Sairas kohotti päätänsä ja ymmärsin heti että hän tunsi kielen, mutta samassa näkyi kova, melkein pilkallinen vivahdus hänen kasvoillaan, kun hän kysyi:

"Kuka olette, ja mitä tahdotte minusta, enkö jo mielestänne ole kärsinyt tarpeeksi syntieni tähden?"

"Rakas kapteini Tullesen", sanoin minä, "älkää puhuko sillä tavoin. Minä olen joku vuosi sitten purjehtinut yhdessä veljenne kanssa, tunsin teidät heti, sillä harvoin näkee kahta, niin yhdennäköistä veljestä!"

"Mikä on saattanut teidät tähän kurjuuden kotiin?" kysyi hän luoden silmänsä minuun.

"Minulla on kipeä laivatoveri täällä, ja tulin tervehtimään häntä ja antamaan hänelle muutamia tuoreita appelsiineja", johon vielä lisäsin, "jos tahtoisitte ottaa vastaan nämä, tekisitte minulle suuren ilon." Näin sanoen annoin hänelle neljä kaunista appelsiinia, jotka hän otti vastaan ja ojentaessaan kätensä minua kiittämään täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, ja hän sanoi:

"Jumala siunatkoon teitä, nuorukainen, niin paljon rakkautta ei minulle ole osoitettu moneen vuoteen, tämä hetki on oleva minulle suloinen muisto, ja teidän hyvyytenne on antanut minulle uusia voimia jälleen elämään, sillä luulin jo aivan varmaan että kaikki maanmieheni olivat lausuneet tuomion ylitseni, mutta luvatkaa minulle kumminkin ett'ette mainitse nimeäni tämän puutarhan aitauksen ulkopuolella!" Kädenlyönnillä lupasin hänelle olla vaiti, ja puhelin kauan hänen kanssaan. Jättäessäni hänet lupasin pian tulla takaisin jolloin hänellä olisi minulle kerrottava pitkä ja surullinen tarina, sanoi hän.

Kuuden kuukauden kuluttua tulin jälleen Newyorkiin ja seuraavana päivänä, sunnuntaina, menin sairashuoneelle. Kipeä toverini oli terveenä uloskirjoitettu, mutta Tullesen oli siellä yhä — ei kuitenkaan huonompana, kenties parempana. Hän oikein virkistyi nähdessään minut ja kiitti sydämmellisesti että tulin häntä tervehtimään. Puhellessamme kysäsin oliko hänellä mitään lukemista, johon hän vastasi pudistamalla hiljaa päätänsä, sanoen, että hänen päänsä oli niin heikontunut, ett'ei sietänyt vähintäkään ajatusten rasitusta. Otin esiin Uuden Testamentin, lahjoitin sen hänelle, muistuttaen samassa, ett'ei hänen tarvinnut lukea paljon kerrassaan. Tullesen otti Testamentin ja kysyi liikutettuna:

"Kuinka arvasitte ottaa tämän mukaanne? Se on ainoa, mikä enää voi minulle iloa tuoda ja te tuotte sen minun käteeni!"

Kerroin, että minulla laivalla oli kaksi kirjaa, ja mennessäni sieltä kuulin sisällisen äänen sanovan: "Ota toinen Testamentti mukaasi, ehkä siellä on joku sairashuoneessa, joka sitä tahtoisi." Tullesen suuteli Testamenttia ja sanoi ääneen:

"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty!"

Sitten rupesi Tullesen kertomaan elämäkertaansa minulle, rukouksella että minä, jos eläisin ja tulisin kotiin, kymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin ja kertoisin aivan yksinkertaisesti, kuinka kaksi onnetonta veljestä olivat hävittäneet koko elämänsä pelastaakseen rahan-ahnasta ja kunnianhimoista isäntää häviöstä, upottamalla laivan "Veljekset" keskellä Atlantin merta. Hieno hiekka otettiin laivaan, jotta pumput tulisivat käyttämättömiksi, niinpian kun laiva rupeaisi vuotamaan, tämä oli isännän oma ehdoitus. Veljekset Tullesen olivat yhdessä kaivaneet viisi reikää laivan pohjaan kirvesmiehen näverillä; mutta he olivat olleet varovaiset toimessaan, antaen veden vähitellen lisääntyä, kunnes miehistö väsymyksestä ja unen puutteesta jättäisi kaikki sikseen. Kun kirvesmiehen piti mennä alas, katsomaan mistä laiva vuotaisi oli hän niin humalassa että jäi keskikannelle makaamaan ja kuuntelemaan, ja tultuaan ylös vannoi hän ääneen ja juhlallisesti raon olevan joko laivan keulassa tahi pohjassa, jonka arvelun laivuri oli lausunut ennenkuin hän meni alas. Niinkuin jo ennen on sanottu ei Tullesen säästänyt geneverpullojaan, silloinkun miehet ajoivat vettä eturuumasta; he joivat geneveriä niinkuin vettä, eikä moni heistä tiennyt mitä tekivät, tuskinpa perämies ja laivurikaan olivat selvällä päällä. Isäntä sai kumminkin vakuutussumman ja sai sillä asiansa kuntoon ja hän lupasi pitää huolta Tullesenista niinkauan kun tämä eläisi.

Kun Tullesen oli jättänyt laivan Neworleansiin, läksi hän suoraa päätä Newyorkiin ja kirjoitti sieltä isännälle, joka heti lähetti hänelle rahaa. Sitten meni hän rautatietä Chicagoon ja purjehti monta vuotta sisävesillä väliin perämiehenä, väliin halpana matruusina, mutta omatuntonsa ei suonut hänelle milloinkaan rauhaa, niin että monta kertaa, kun hän seisoi käsipuiden luona, oli hän aivan heittäymäisillään mereen, sillä hänestä oli mahdotointa kauemmin elää. Veljensä haamu seurasi häntä kuin paha henki niin että näki näkyjä aivan selvällä päivällä, eikä hän yöllä millään muotoa uskaltanut maata yksinään missään huoneessa. Hänen voimansa vähenivät yhä ja hänen mielensä tuli yhä raskaammaksi, ja vihdoin kun hän huomasi olevansa kelvotoin enään purjehtimaan, silloin matkusti hän Newyorkiin ja asettui jo mainittuun sairashuoneesen. Tuskin oli hän päässyt sinne, ennenkuin tuo kauhistava luuvalo valtasi hänessä joka jäsenen ja muutti lyhyessä ajassa tuon muuten niin muhkean ja suoran kapteini Tullesenin raajarikoksi, joka sen jälkeen kiitti Jumalaa, että hänen oli suotu liikkua eteenpäin suurella vaivalla kahden sauvan nojassa.

Hänen veljensä oli muutettu maalle ja isännän sanojen mukaan hänellä oli erittäin hyvä olla, hän asui siivojen ihmisten luona — ja oli ja pysyi hulluna. Tullesen velvoitti minua itse menemään hänen veljensä tykö nähdäkseni kuinka hänellä oli; jos hänellä oli hyvä olla, piti minun pysyä levollisena, muussa tapauksessa piti minun lähettää isännälle kirje, jossa seisoi, että paitsi häntä eli vielä yksi, joka tiesi "Veljesten" haaksirikosta; hän arveli isännän silloin pitävän parempaa huolta hänen veljestään. Tullesen antoi minulle kirjeen päällekirjoituksetta sanoen:

"Tämän sisällä on kirje isännälle. Jos veljelläni on hyvä olla, pidätte kirjeen luonanne, ja jos veljeni kuolee ennen teitä, niin poltatte sen, — eikä kukaan saa tietää isännän nimeä. Hän tehköön itse tilinsä, kun hänen hetkensä tulee."

Tullesen tarttui käteeni ja sanoi lopuksi:

"Uskallatteko valalla vahvistaa, että tahdotte tehdä kaikki mitä olen teiltä pyytänyt?"

Vastasin rohkeasti ja iloisesti niin tekeväni ja lisäsin:

"Niin totta kuin Jumala antaa minun onnellisesti kotiin tulla, olen tekevä sanasta sanaan niinkuin olette minua pyytäneet!"

Myöhään sunnuntai-illalla jätin Tullesenin ja sitten kävin hänen luonansa niin usein kuin mahdollista. Viimeisellä kerralla, kun kävin hänen luonansa, oli hän hyvin huono, hänen ainoa lohdutuksensa oli Uusi Testamentti, josta hän löysi sen, mitä monta vuotta turhaan oli etsinyt. Pitkä ja surumielinen oli viimeinen kädenlyönti, joka meidät eroitti. En usko että Uusi Testamentti milloinkaan on tuottanut suurempaa lohdutusta ja iloa kuin tällä tautivuoteella, se oli Tullesenin pään alla, kun hän nukkui ja valveellaan piti hän kirjaa kädessään, peljäten kadottavansa sen.

Vuoden perästä saavuin kotiin ja käytyäni rakkaitani tervehtimässä, läksin Tullesenin veljeä katsomaan ja näin hänellä olevan niin hyvän olla, kuin hänellä siinä tilassa mahdollista oli. Kaksi vuotta oli hän ollut sairashuoneessa mielenvikaisia varten, josta hän kirjoitettiin ulos parantumattomana, ja sitten oli hän elänyt maalla, kristillismielisten ihmisten tykönä, jotka hoitivat häntä, kuin olisi hän ollut heidän oma lapsensa. Hän oli paljon levollisempi, puhui harvoin tahi ei milloinkaan, mutta nähtyään minut, alkoi hän vetää vanhaa virttänsä: "Olen kaivanut laivaan reijän, se uppoaa."

Pyysin noita hyviä ihmisiä edespäinkin hoitamaan häntä hyvin; jos maksu tulisi niukemmaksi, pyysin heitä ilmoittamaan siitä minulle, niin koettaisin saada sen seikan selville, myöskin pyysin heidän antamaan minulle tiedon hänen kuolemastaan; tämän he lupasivat.

Tuskin oli vuosi kulunut, niin sain tiedon hänen kuolemastaan, ja minä koetin puolestani katsoa, että hän sai kunnolliset hautajaiset. Tullesenin kirjeen viskasin tuleen, niin että jos joku minulta nyt kysyy isännän nimeä olen yhtä viisas, kuin kysyjäkin; sen verran voin vielä lisätä, että kun kahden vuoden perästä tulin Newyorkiin, menin heti sairashuoneelle, siellä tapasin johtajan, joka kertoi, että laivuri Tullesen oli kuollut noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun olin siellä käynyt. Lähemmin katsottuani, huomasin Tullesen-veljesten kuolleen samana vuonna, samana kuukautena, samalla viikolla, oli ainoastaan joku päivä väliä. Minun antamani Uusi Testamentti seurasi häntä hautaan — se oli laivuri Tullesenin viimeinen pyyntö.

Per Grinerudin kihlaus ja naiminen.

Per Grinerud oli jo purjehtinut viisitoista vuotta merellä, kun tulin hänen toverikseen suurella parkkilaivalla. Vaikka hän kyllä oli rivakka merimies, ei hän milloinkaan ollut oppinut kompassin kolmenkymmenen kahden pielen nimeä eroittamaan, sentähden hän usein oli pahemmassa kuin pulassa, mutta hän oli hyvin sukkela ajatuksissaan ja montakin kertaa osasi hän peijata esimiehensä, niin ett'ei heillä voinut olla aavistustakaan kuinka tuntematon kompassi oli hänelle. Hän oli varsin rehellisen näköinen ja hurskas hymyily oli aina hänen huulillaan. Kun perämies tuli häneltä kysymään, mitä kurssia hän piti, oli hän niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan, jos nimittäin oli siitä tietämätön; kumminkin ilmoitti hän lasin kompassissa olevan niin samean, että oli vaikea pieliä nähdä. Perämies tuli silloin aina itse katsomaan. Toisin ajoin kysyi hän, viekkaasti kyllä, perämieheltä, voiko tämä arvata mihin suuntaan mentiin. Perämies oli aina jokseenkin lähellä pieliä, niin että Per aina sillä tavalla pääsi pälkehistä. Hän oli aina ystävällinen ja kohtelias kaikille, eikä esimiesten ollut helppo vihastua häneen, sillä Per katsoi rehellisellä tavallaan kaikki tapahtuvan hyvänsuonnista. Jos joskus häneen oikein suutuit ja haukuit häntä suut silmät täyteen, seisoi hän siinä hyvin levollisena, kuunnellen valmista, ja kun viimein olit lopettanut, hymyili Per sanoen:

"Et tarkoita niin pahaa, kuin puheestasi voisi luulla."

Oltuani kuusi kuukautta samassa laivassa, tuli minusta hänen uskottu ystävänsä. Hän kertoi minulle että hänellä oli pieni soma talo sekä pari sataa kruunua, jotka olivat hyvässä tallessa pankissa, mutta sittenkään ei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän oli naimaton mies ja vakuutti minulle kunniasanallaan, ett'ei milloinkaan ollut todenperästä ollut kihloissa, hän oli niinkuin muutkin merimiehet siellä ja täällä mielistellyt pikkutyttösiä, mutta ainoastaan kerran oli hän kosinut, jolloin sai rukkaset tytöltä, joka ei hänen mielestään ollut rahtuakaan parempi häntä itseään. Tyttö palveli ylhäistä herrasväkeä, joka hänestä paljon piti, mutta kaunis ei hän ollut, ei ensinkään. Per oli huono kirjoitusmies ja pian sain tietää kuka kirjurina oli ollut ja kuinka kirje kuului. Nuorelle perämiehelle oli Per uskonut salaisuutensa ja kirje oli hänen mielestään niin hyvin kirjoitettu, että minkä tytön hyvänsä olisi pitänyt suostua sulhaseen, joka niin hyvin taisi sanojansa sommitella. Hän kertoi minulle paljon lemmitystään, muun muassa ilmoitti hän minulle, että tyttö oli erinomaisen uskonnollinen ja vakava nainen, joka ei koskaan käynyt tanssituvissa; muiden tyttöjen huvitellessa kävi hän kirkossa ja hartaus-hetkillä, ja sentähden hänkin kävi niissä paikoissa, koska aina varmaan tiesi tapaavansa tytön siellä. Sillä ajalla oli hän aina saattanut tätä katuportille ja hänen mielestään oli tyttö suosiollinen häntä kohtaan. Kaikessa tapauksessa oli hänestä hyvin kaunista, että merimies niin usein kävi kirkossa ja rukoushuoneessa; mutta kun perämies sitten kosi hänen puolestaan, sai hän, niinkuin jo sanottiin, rukkaset, eikä tyttö vielä ollut kihloissa kenenkään toisen kanssa.

Kirje oli narrimaisilla koristetuilla sanoilla kirjoitettu, niin että kuka hyvänsä vähän säikähtyisi saadessaan senlaisen epistolan. Olen monta kertaa perästäpäin kummastellut, kuinka joku kunnioitettavista virkaveljistäni on keksinyt jotain senlaista; tiedän kyllä useimpien merimiestoverieni olevan huonoja kirjoitustaidossa, mutta onhan heillä useimmiten kaavakirja, josta katsovat, varsinkin silloin kun ovat niin pitkälle päässeet että alottavat rakkauskirjettä. Luulen varmaan, että tuo perämies oli käynyt jossain kansanopistossa ja saanut siellä kohotusta ja ylennystä. Kirjeessä seisoi muun hyvän joukossa seuraavat kauniit sanat:

"Sinä lepäät minun sydämmelläni niinkuin peräkeulan ankkuri sian selässä, yöllä en saa unta silmiini ajatellessani ruusunpunaisia huuliasi ja lumivalkeita poskusiasi. — Kun minä sinua ajattelen, rupean aivan vapisemaan pelosta, jota en itsekkään selittää taida, ja tämä pelko, tämä vapistus, tai miksi sitä sanoisin, seuraa minua aamusta iltaan, koska sinä alati ajatuksissani asut. Jos saisin sinut omakseni, tulisi maailma niin kirkkaaksi, niin valoisaksi, niin lämpimäksi, kaikki olisi niin herttaisen hyvää."

Neljä tiheästi kirjoitettua sivua oli samanlaista sisällystä, kentiesi oli paikoittain vielä imelämpää ja hienompaa lausetapaakin käytetty. Perämies oli lukenut sen monta kertaa, niin että Per osasi sen ulkomuistiltaan, hän istui ristissä käsin ja kertoi minulle kirjeen sisällyksen kirkkaana kuutamayönä Atlantin merellä keinuessamme, noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun oli kirjeen lähettänyt. Laiva oli mennyt kotia syksyllä, mutta Per oli mieluimmin ulkona, sillä hän ei olisi voinut viihtyä yksinäisessä kodissaan, ja siten tuli hän meidän laivaamme matruusiksi. Perämies oli hirmuisesti suuttunut, kun vastaus saapui kirjeesen, ja suoraan sanonut ett'ei tuo tyttö ansainnut niin kelvollista ja varakasta miestä, kuin Per oli. Mutta Per ei voinut rakkautensa liekkiä sammuttaa, ja hän vakuutti minulle, ettei voinut eikä tahtonut tulla kotiin ellei saanut juuri tuota tyttöä elämänsä toveriksi.

Olin jokseenkin nuori, enkä ollut paljoa kokenut rakkauden asioissa, mutta sen ymmärsin, että perämiehen korupuheinen kirje oli pahanpäiväiseksi säikähdyttänyt tytön, sillä hän oli ajattelevainen ja vakava olento, ja nähdessään kosijansa kotomäellä oli hän saanut käsityksen, että Per oli harvinaisen kelvollinen ja vakava merimies, mutta kun tämä lemmestä laverteleva kirje tuli, sai hän aivan toiset ajatukset tuosta totisesta merimiehestä, ja hän alkoi pitää häntä teeskentelijänä, joka kotona ollessaan oli verhonnut itsensä jumalisuuden varjoon. Lohdutin Per-raukkaa voimieni mukaan, luvaten kirjoittaa kirjeen, joka sisällykseltään olisi aivan toisenlainen.

Per ei ollut oppinut kirjoittamaan, sillä hänen sormensa olivat jäykät kuin puukapulat, mutta "suuri on voimasi lempi"; minä aloin puhua hänelle, että hänen piti oppia itse kirjoittamaan, jos hän toivoi saavansa tuon lemmityn tytön morsiamekseen. Hän pani kauan vastaan, mutta viimein myöntyi hän. Minä olin hänen opettajansa ja joka vapaa vahti istuimme ylhäällä kirjoittamassa. Toiset matruusit tekivät hänestä usein pilkkaa kysyen, aikoiko hän konttoori-herraksi kotiin tultuaan, mutta minä neuvoin häntä tukkimaan korvansa ja antamaan heidän lörpötellä tyhmyyksiään kuuroille korville. Kun toverit vihdoin väsyivät leikintekoonsa ja nukkuivat, teimme me, Per ja minä, työtä kahta kiivaammin, niin että kahden kuukauden jokapäiväisen harjoituksen jälkeen oli Per niin edistynyt, että jotenkin taisi kynää käyttää — ei tuo juuri kaunokirjoitusta ollut, mutta välttävästi luettavaa. Sitten minä kirjoitin kosimiskirjeen, jossa ensin lausuin monet anteeksi-pyynnöt tuon ensimmäisen kirjeen tähden, sen oli muka kirjoittanut senlainen pöllöpää, joka ei rakkaudesta mitään tiennyt.