VANHA MERILUOTSI. (continued 2)

Sitten kerroin vähitellen hänen pitkästä, uskollisesta rakkaudestaan, ja viimein osoitin tytölle, kuinka Jumalan siunaus oli ollut hänen kanssaan koko ajan, kun hän oli merellä ollut; hän taisi morsiamelleen tarjota sievän kodin ja vähin oli hänellä rahojakin pankissa. Vihdoin lupasi hän Jumalan avulla olla hänelle kunnollinen ja uskollinen aviomies.

Per piti kirjettä erinomaisena. Hänen mielestään siinä kumminkin oli niinkuin liian vähän rakkautta ja hän kysyi minulta suoraan, eikö voisi sinne tänne sopivalla tavalla pistää "Sydämmestäni rakastettu suloinen ystävä" tai muuta senlaista, mutta selitettyäni kirjeen olevan aivan valmiina, mukaili hän sen sanasta sanaan, pannen vaan "hän"-sanan sijaan sanan "minä".

Tavallisissa tilaisuuksissa toimittavat laivurit kaikki miestensä kirjeet, mutta tämän tahtoi Per itse viedä maalle, ja minun täytyi seurata häntä. Oltiin silloin Quebekissä. Per ei uskaltanut panna sitä postilaatikkoon, meidän täytyi mennä postihuoneesen ja jättäessään kirjeen kysyi Per virkamieheltä, meniköhän kirje varmaan perille. Mies hymyili eikä sanonut voivansa siihen vastata, sillä oli hyvä matka Amerikasta Norjaan ja meri oli usein myrskyinen. Ajatuksiinsa vaipuneena jätti Per postikonttorin.

Laiva lastasi Lontoota varten, eikä kukaan enemmän toivonut lähtöä kuin Per, sillä hän oli pyytänyt vastausta ensimmäiseen lastauspaikkaan. Kahden kuukauden kuluttua tulimme hyvissä voimin Englannin pääkaupunkiin ja samana iltana saimme koko kasan kirjeitä sukulaisilta ja ystäviltä, mutta Per ei saanut ainoatakaan. Perämies tuli ruumaan kirjeitä jakamaan, Per seisoi ja katseli häntä haluavilla silmillä, mutta nähtyään, ett'ei hänelle mitään ollut, meni hän ylös kannelle. Hetken perästä, kun menin ulos, näin hänen seisovan ankkurikelan luona kyyneleet silmissä. Menin hänen luokseen, otin häntä käsivarresta ja koetin selittää hänelle, että nyt saapuneet kirjeet olivat tulleet välikauppiaan kautta, mehän olimme pyytäneet tytön lähettämään kirjeen konsuli-virastoon, siellä laivuri vielä ei ollut käynyt. Per kuunteli minua tarkasti, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi:

"Ehkäpä huomenna saan kirjeen!"

Per ei saanut koko yönä unta, hän käveli kannella edestakaisin, katsellen tähtiä taivaalla, sitten meni hän ruumaan ja istui kirjoittamaan. Herätessäni aamulla näin hänen istuvan kumotulla pytyllä ja makaavan pää kirstunsa päällä, hän oli kirjoittaa raapaissut koko joukon ja sitten nukahtanut aamupuoleen yötä. Laivurin tultua kannelle meni Per suoraa päätä hänen luokseen ja pyysi häntä käymään konsuli-virastossa, hän muka niin kovin odotti kotoa kirjettä. Laivuri lupasikin täyttää hänen pyyntönsä.

Perämies pani Perin neulomaan vanhaa purjetta, mutta olisi yhtähyvin voinut antaa hänelle täyden vapauden sinä päivänä, koska Per todenteolla ei tehnyt muuta kuin lakkaamatta juoksi laskuportaille katsomaan, eikö laivuria jo näkynyt, sillä hän muka viipyi kauhean kauan. Per oli hyvin tyytymätön laivurin pitkään poissaoloon sinä päivänä, vaikka hänestä muutoin oli aivan paikallaan, että laivuri aamuisilla jätti laivan, palatakseen myöhään illalla; olihan tuota silloin yksi päällysmies poissa. Vihdoin tuli laivuri takaisin ja Per oli ensiksi hänen kimpussaan, eikä sanoin voi selittää kuinka hän ihastui, kun laivuri ojensi hänelle paksun kirjeen. Hän tuli heti luokseni ja luimme sen yhdessä; se oli vastaus hänen kosimiseensa, ei tosin niin hehkuvilla sanoilla, kun Per oli ajatellut, mutt'ei kielteinenkään, päinvastoin, tyttö oli jo kauan pitänyt hänestä, mutta saatuaan tuon ensimmäisen kirjeen tuli hän hyvin murheelliseksi, sillä hän huomasi aivan erehtyneensä kosijansa luonteen ja olennon suhteen. Saadessaan hänen toisen kirjeensä, kirjoitettuna merimiehen jäykillä sormilla ja lapsellisella rehellisyydellä, tuli hän niin erittäin iloiseksi, ja nyt hänellä vaan oli tunnonvaivoja sentähden että oli ajatellut niin pahasti Peristä, saadessaan hänen ensimmäisen kirjeensä, sillä olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ett'ei Per sydämmestään olisi senlaista kirjettä taitanut kirjoittaa. Per hyppeli ja tanssi ilosta, lankesi kaulaani ja kyseli, miten ja milloin hän voisi minua palkita? Hänellä oli paljon rahaa laivalla ja minun täytyi kuin täytyikin seurata häntä maalle vielä samana iltana. Heti kaupunkiin tultuamme astuimme puodin sivu, jossa myötiin paljon kaunista tavaraa. Per tahtoi poiketa sinne. Pidätin häntä kysyen, mitä hän tahtoi ostaa? Hän luetteli koko joukon, muun muassa: mustaa silkkivaatetta hameeksi, liinoja, silkkinen sateenvarjo ja päivänvarjo, kultakello, vitjat, neuloja, sanalla sanoen kaikenlaisia naisten korukaluja. Minä katselin häneen vakavasti ja sanoin:

"Joko olet unhoittanut kirjeen sisällyksen? Jos ostat nyt kaikki nuo kalliit esineet ja lähetät ne armaallesi, saa hän sinusta saman ajatuksen, kun luettuaan ensimmäisen kirjeesi; hän on pitävä sinua varsin kevytmielisenä miehenä, joka tuhlaat rahojasi senlaisiin kapineihin, joita hän ei ole tilaisuudessa käyttää!"

Per tarttui käteeni huudahtaen:

"Jumala siunatkoon sinua, ettäs niin pidät minusta huolta! Jos nyt olisin ollut omin nojin, öisin ostanut koko joukon kapineita, jotka olisin hänelle lähettänyt ja kenties kuukauden perästä saanut takaisin ja rukkaset vielä kaupan päällisiä. Nyt en osta muuta kuin mitä sinä katsot soveliaaksi!"

Menin hänen kanssaan rahavaihtajan luo, jossa hän englantilaisesta punnasta sai kahdeksantoista kruunua. Sitten kuljimme laivalle ja samana yönä kirjoitimme taas yhdessä kirjeen ja panimme siihen kahdeksantoista kruunua pyynnöllä että hän niillä ostaisi kauniin kultasormuksen, johon antaisi piirtää "Per'isi", sekä päivämäärän. Per oli jo epäilyksissä eikö hänen olisi paras suoraa päätä lähteä kotiin, mutta minun kehoituksestani jäi hän kumminkin laivaan ja teimme vielä yhdessä matkan Amerikaan.

Marraskuun keskipaikoilla tulimme Jomfrulandin edustalle, joka majakka on noin kaksi penikulmaa Langesundista, ilma oli kaunis, tuuli suotuisa. Viimeisellä lastauspaikalla olin miesten kesken koonnut kolmekymmentä kruunua, näillä rahoilla olin ostanut kukkia ja suuren säkin kaikenlaisia viheriöitä lehtiä. Per ja minä pidimme vapaavahtia, mutta minulla ei ollut aikaa maata, sillä morsiusseppeleen piti heilumaan mastojemme välissä Langesundiin tullessamme, että ihmisetkin näkisivät meillä olevan onnellisen sulhasen laivassa. Miehet, enimmäkseen nuorta väkeä, sitoivat innolla seppelettä, siliä olin vakuuttanut heidän saavan hauskan illan, kun Per lunastaisi sen alas. Vasta silloin, kun laiva jo oli Langesundin suussa, tuli Per ulos kannelle; nähdessään tuon kauniin seppeleen keula- ja isomaston välillä tuli hän erinomaisen iloiseksi ja onnelliseksi ja kiitti jok'ikistä erikseen työstään. Pian laskimme ankkurin lähellä kaupunkia ja laivuri meni maalle tarkempia tietoja saamaan.

Seuraavana päivänä pukseerattiin laiva Porsgrundiin, jossa Per asui, hänen pieni valkeaksi maalattu huoneensa oli aivan rannalla, ja hän vakuutti minulle ilon loistavan ulos joka akkunanruudusta. Saman päivän iltapuolella pantiin laiva talviteloille, miehet saivat eronsa, mutta Per oli vapaa koko päivän, ja kun laiva oli kiini ankkuroitu, tuli hän soutaen proomilla, johon oli ladottu juomatavaroita ja kaikenlaista hyvää ruokaa. Pidot vietettiin kajuutassa ja laivuri esitti Per Grinerudin maljan, johon vastattiin yhdeksänkertaisilla "eläköön"-huudoilla.

Vasta kello neljä seuraavana aamuna otettiin seppele alas, kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli reimalla tavalla lunastettu; eikä kukaan katunut, että oli siihen roponsa pannut.

Seuraavana lauantaina "nouti Per lusikkansa" ja sunnuntaina hänet ensikerran kuuloitettiin. Kolme viikkoa sen jälkeen sain kutsumuksen hänen häihinsä. Minun täytyi alati pysyä sulhasen rinnalla, eikä ainoastaan näyttää hänelle, miten hänen tuli käyttäytyä, vaan myöskin neuvoa milloin ja mitä hänen tuli puhua. Per käytti itsensä moitteettomasti ja kaikki, jotka häissä olivat, sanoivat etteivät onnellisempaa sulhasta olleet nähneet. Vihkimisen jälkeen tunnusti hän minulle kahden kesken nyt vasta olevansa täydellisesti onnellinen, sillä hän oli koko ajan peljännyt lemmittynsä vielä peruuttavan sanansa. Sittemmin olen usein käynyt Per Grinerudin ja hänen hurskaan vaimonsa luona, ja luulen varmuudella voivani sanoa, ettei onnellisempaa kotia voi löytyä, ja vihdoin olen niin rohkea, että pidän itseäni vähän niinkuin heidän onnensa luojana. Per vielä tänäänkin vakuuttaa: ellei hän olisi minua tavannut, ei hän milloinkaan olisi tuota kelpotyttöä vaimokseen saanut, sillä ei kukaan voinut, niinkuin minä, mukaantua heidän molempien ajatusjuoksuunsa.

Pieni kirjanen.

Kun minä ensikerran noin kuudentoista-vuotisena, olin valmis lähtemään ulos merelle, otti isäni minut ylös konttooriinsa ja rukoiltuaan Jumalan siunausta päätökselleni, antoi hän minulle pienen kirjan nimeltä: "Jalkaini kynttilä ja valkeus teilläni", josta hän velvoitti minun lukemaan raamatunlauseen joka päivä. Hänellä itsellään oli samanlainen alati liivintaskussa ja hän kehoitti minuakin pitämään omaani siinä, niin lukisimme joka päivä kappaleen yhdessä, ja silloin yhtyisivät ajatuksemmekin, sanoi hän. Kirjaan isä oli kirjoittanut: "Lue joka päivä tästä ja kätke luettu sydämmeesi."

Pistin kirjasen liivintaskuun, läksin pois ja viivyin sillä matkalla melkein kaksi vuotta; kun jälleen palasin kotia, oli kirjani kulunut ja mennyt hyvin pahaksi, mutta se osoitti isälle, että olin sitä ahkeraan käyttänyt. Pieni kirja lähetettiin kirjansitojalle saadakseen hyvät ja vahvat kannet, jonka jälkeen se jälleen sai paikkansa taskussani. Vähän aikaa kotona oltuani läksin jälleen ulos merelle, tein kaksi matkaa Amerikaan ja syksyllä läksimme Länsi-Intiaan ja keväällä 1869 olimme jälleen Englannin rannikolla.

Laiva oli erinomaisen tiivis, hyvä ja vahva kaikin puolin, eikä myrsky voinut sille niin mitään. Purjehtiessamme Atlantin meren yli oli ilma ollut jotensakin kaunis, ja nyt kun kesä lähestyi, taisimme kaikkien vanhojen hyvien merkkien mukaan odottaa oikein ihanaa ilmaa. Mutta "Jumalass' on juoksun määrä", sanotaan, ja sen olemme niin usein saaneet kokea, niinpä tälläkin kertaa.

Eräänä yönä nousi aika myrsky navakasti puhaltamaan ja meidän hyväpurjeinen laivamme halkaisi aallot, niin että valkea vaahto kuohui ympärillämme. Oivallisesti käy, nytpä pian pääsemme Englantiin ja saamme kuulla uutisia kodista, sanoimme vähän yksi ja toinen. Seuraavana aamuna tuuli ja pauhasi oikein myrskyn tavoin, ja meri tuli niin raivokkaaksi, että laivan täytyi, Jumalan nimeen, mennä aivan tuulen alle.

Kello puoli kymmenen aikana aamupäivällä makasin sängyssäni ja olin juuri nukkumaisillani, kun laiva äkkiä kääntyi toiselle puolelle. Maatessani tuumimassa mitä tämä merkitsisi, näinkin ruuman pienen akkunan kautta, kuinka hirveä syöksylaine tuli niinkuin suuri vuori vierien laivan yli, — makasin aivan hiljaa, en edes muista huokasinko jonkun rukouksen laupiaalle Isällemme, — luulen sitä tuskin; syöksylaine tuli laivan yli, vesi tunkeusi ruumaan, kaksi pelastusvenettä viskattiin laivalta mereen, molemmat rautapumput katkesivat aivan poikki, noin pari jalkaa kannen alapuolelta, ja vesi virtasi virtaamistaan huoneesen, niin että laiva alkoi vajota syvemmälle ja syvemmälle jalkojemme alla. Monta täyttä vesitynnyriä irroitettiin ja ne vierivät edestakaisin senlaisella kyydillä, että musersivat kaikki, mitä eteen sattui. Reelinkivaatteet, isomastosta aina ankkureihin asti, hajoitettiin kahtialle, niin että kaunis laivamme sanalla sanoen, oli kuin mikä laivanhylky konsanaankin.

Joka mies tuli reippaasti kannelle, se tahtoo sanoa, niin reippaasti kuin mahdollista oli, sillä kirstumme ja koko joukko ruumaan kuuluvia pöytiä ja lankkuja oli musertaa meidät. Tultuani kerrankin ylös kadotin hetkessä kaiken rohkeuteni, ja ajattelin hiljaa itsekseni, ettei täällä ollut mitään tehtävää. Laivuri oli mennyt ruorimiehen luo, eikä perämies voinut päästä ulos kajuutasta, sillä vesiastiat vierivät edestakaisin oven alla. Laivatoverini olivat myös rohkeutensa menettäneet, paitsi kirvesmies, joka koetti asettua mahalleen pumpun suun kohdalle, siten estääkseen veden tulvaamista huoneesen.

Äkkiä muistin ett'en ollut lukenut pientä kirjaani, pistin käteni liivin taskuun, mutta siellä se ei ollut. Heti muistin kumminkin, että aamulla olin muuttanut vaatteita, joten kirja mahtoi olla toisessa liivissä, joka riippui ruuman seinällä. Syöksin sinne, sain liivin käsiini, aukasin kirjani. Sen päivänen teksti (yhdestoista päivä toukokuuta) oli seuraava: "Sentähden emme pelkää vaikka maa muuttaisi muotonsa, vaikka vuoret siirtyisivät ja pakenisivat meren keskelle."

Kaksi kertaa luin nuo merkilliset sanat; pistin kirjani taskuun, kiirehdin ylös kannelle ja huusin tovereilleni:

"Hei pojat, ei hätääkään, tulkaa, koettakaamme parastamme!"

Sen sanottuani tempasin käsiini kirveen, löin vesiastioista pohjan sisään ja toverini, joita iloinen huutoni oli innostuttanut, tointuivat pian ensimmäisestä hämmästyksestään, kaikki saivat uutta rohkeutta, eivätkä enää peljänneet uhkaavaa vaaraa.

Jumala oli meille armollinen, kolmen päivän perästä tulimme Plymouthiin, olimme aikalailla väsyneet kolmipäiväisestä pumppaamisestamme, mutta väsymys katoaa, kun näkee edessään monien vaarojen jälkeen tyynen sataman.

Tahtoisin samalla innokkaasti kehoittaa jokaista merimiestä hankkimaan itselleen tuonlaisen pienen kirjan, jonka panisi liivintaskuunsa, se on niin pieni, eikä vie paljon tilaa. Maalla ollessamme ei meitä tosin senlaiset vaarat uhkaa kuin merellä, mutta minä voin kumminkin vakuuttaa, että pieni kirjani on ollut minulle monta kertaa hyödyksi, sittenkin kun laiva on satamaan saapunut ja ollut lujasti kiinnitetty vahvoilla köysillä — niin, silloin on vaarat vielä suuremmat, sillä, kun on saanut rahansa ja tullut kevytmielisten toverien seurassa maalle, silloin täytyy olla varoillaan, ellei tahdo syöksyä sielun ja ruumiin puolesta turmioon. Silloin aina kuiskataan:

"Täällä ei sinua näe isä, eikä äiti, täällä voit elää niinkuin tahdot", mutta jos minulla on tuonlainen kirjanen taskussani, ja näytän sitä kiusaajalle, tietää hän heti minun muistavani että Yksi on, jonka silmä näkee minut, missä sitte kulkenenkin.

Kuinka moni nuorukainen onkaan jättänyt lapsuuden kotiansa ajatuksella: "Kunhan merelle pääsen, silloin kaikki on niin ihanaa. Saan tehdä aivan kuin tahdon, kun ulkomaille pääsen, siellä ei vanhempani saa minua nähdä eivätkä voi kuulla mitään pahaa minusta, sepä tulee hupaista!"

Samaa olen minäkin ajatellut monta, monta kertaa, ja valitettavasti usein unhoittanut mitä pieni kirjani sanoo, mutta se on kumminkin aina saanut minun miettimään tilaani ja ollessani huonossa seurassa on kirja ollut taskussani ja oikein polttamalla polttanut rintaani, ja yksin jäätyäni en ole saanut rauhaa, ennenkuin olen polvilleni langeten rukoillut Jumalalta anteeksi.

Kaikki merimiehet armaassa isänmaassani! ostakaa tämä pieni kirjanen, mutta älkää panko sitä kirstuun tahi hyllylle, siellä niin helposti unhoittaa sen, varsinkin jos aamulla nukut myöhään ja sinulla on kiire työhösi: mutta pane se liivisi taskuun ja ota se mukaasi mihin ikinä menet, niin olet pian huomaava kuinka vakava ääni sinulle kuiskaa: Muista "Jalkaisi kynttilää ja valkeutta tielläsi", ja katso mitä sillä tänään on sinulle sanottavaa.

Vekseli.

Seitsemännellä vuosikymmenellä kukoisti merenkulku ja silloin piti kaikkien, joilla vaan oli satakin kruunua kädessä, olla laivan isäntiä; talonpojatkin, jotka muutoin tavallisesti aina kernaimmin vievät rahansa pankkiin, hankkivat nyt itselleen laivan osakkeen toisensa perästä. Oli tosin sitä ennenkin jo muutamilla talonpojilla osakkeita laivoissa, mutta heidän asioitaan hoiti joku laivan omistaja kaupungissa, mutt'ei yksikään talonpoika meillä kotona ollut uskaltanut ruveta oikein jonkun laivan toimivaksi isännäksi, ennenkuin maanomistaja Samuelsen eräänä päivänä antoi suurilla kirjaimilla painattaa paikkakunnan viralliseen lehteen seuraavan ilmoituksen.

"En ole ainoastaan maanviljelijä, vaan myös laivan isäntä, ja minua tavataan talossani joka päivä, paitsi silloin kun olen kaupungissa asioillani."

Moni nauroi ilmoitukselle ja piti sitä vähän pilan-alaisena, mutta Samuelsenista ja hänen tuttavistaan se oli aivan paikoillaan, siis ei siitä asiasta ollut sen pitempiä puheita.

Samuelsen ja seitsemän muuta talonpoikaa ostivat Porsgrundista kauniin laivan, jonka nimittivät "Ystäviksi". He epäilivät kauan, kuka tulisi toimivaksi isännäksi. Useammat arvelivat että olisi paras valita kaupungista joku asiaa tunteva mies, mutta Samuelsen, jolla jo puoli vuotta oli ollut osaa eräässä kuunarissa, ilmoitti että toimiva isäntä kaupungissa maksaa paljon rahaa, ja hän oli vakuutettu siitä että joku heistä voisi ilman vaaratta senlaista asiaa hoitaa, muut seitsemän luopuivat heti vaalista ja kun kahdeksas ei pyytänyt siitä päästä, valittiin hän yksimielisesti, se oli Samuelsen, joka asui noin penikulman lähimmästä posti- ja sähkölennätinkonttorista.

Samuelsen sai paljon työtä. Ensiksi oli laivuri hankittava, eikä sitä siihen aikaan ollut niinkään helppo saada, — nyt saisi vaikka sata yhden sijaan, mutta siihen aikaan täytyi sekä rukoilla että maksaa, jos tahtoi nopeaa ja reimaa laivankuljettajaa, mutta Samuelsenilla oli hyvä onni tässä asiassa. Matkustaessaan Porsgrundiin tapasi hän eräässä ravintolassa miehen, joka esitti itsensä: "Laivuri laivattomana" tällä kertaa. Hän kertoi Samuelsenille tahtovansa ostaa laivaa, mutta täällä ei ollut ainoatakaan, joka häntä miellytti. Hänellä oli monta kaunista todistusta, jotka Samuelsen luki suurella tarkkuudella, ja parin päivän tuttavuuden jälkeen, otettiin hänet "Ystävien" kapteiniksi. Samuelsen ilmoitti minulle perästäpäin, että laivuri oli ikäänkuin pilvistä pudonnut hänen tiellensä.

Laivurin piti mennä heti laivalle katsomaan että kaikki tapahtui kontrahdin mukaisesti. Matruusia sai hän pestata, mutta perämiehen tahtoi Samuelsen lähettää kotipaikaltaan, tähän laivuri tyytyikin, kunhan vaan sai nopean miehen. Tästä syystä minäkin tulin laivan-isäntä Samuelsenin tuttavuuteen.

Kun eräänä päivänä sydäntalvella istuin kotona levossa ja rauhassa, näin Samuelsenin ajaa karahuttavan pihaan uljaalla, korskuvalla hevosella. Luulin hänen tahtovan isää puhutella, mutta suureksi hämmästyksekseni kysyi hän, oliko perämies Flood kotona, minä itse näet. Puristettuaan jokseenkin lämpimästi kättäni pyysi hän puhutella minua kahden kesken. Minä seurasin häntä omaan huoneeseni, ja siellä kertoi hän minulle ostaneensa laivan, jonka toimiva isäntä hän itse oli, sekä palkanneensa miehiä ja laivurin, mutta ei vielä perämiestä, jonka kernaimmin tahtoi ottaa kotipuoleltaan; nyt tahtoi hän kaikessa salaisuudessa kysyä, enkö minä tahtoisi lähteä ulos perämiehenä. Laivuri oli vento vieras, ja Samuelsen olisi tahtonut laivalle miestä senlaista, joka joskus taitaisi kirjoittaa kotiin ja kertoa, kuinka laivuri käytti itsensä ulkomailla, ja millainen hän oli merimiehenä. Ei ollut palkasta kysymystäkään, olisin saanut mitä ikinä olisin pyytänyt, kunhan vaan olisin mukaan lähtenyt perämiehenä ja aina väliin kirjoittanut kotiin kaikki tapahtumat. Kun olisin perämiehenä purjehtinut tarpeeksi kauan saadakseni laivurikirjeen, pääsisin laivan kapteiniksi.

Samuelsenin kertomuksen mukaan näytti kaikki hyvin hyvältä ja valoiselta, ja hänen naamansa venyi hyvin pitkäksi, kun kiitin häntä ystävällisestä tarjoomuksestaan, mutta samalla lisäsin ett'en voinut paikkaa vastaan ottaa. Neuvoin häntä menemään erään vanhemman perämiehen puheille, joka asui lähellä hänen kotiansa ja oli tunnettu kelvolliseksi ja ammatissaan osaavaksi mieheksi. Samuelsen pudisti päätään, sillä hänen mielestään ei tuolla miehellä ollut tarpeeksi taipumusta ja älyä pitämään laivuria aisoissa, minä muka olisin siihen toimeen luotu ja käytettävä. Hänen täytyi kumminkin tyhjin toimin palata luotani ja niinkuin sittemmin sain kuulla, pestasi hän perämieheksi sen, jonka olin hänelle neuvonut. "Ystävät" purjehti puulastilla Englantiin ja kuuden viikon kuluttua lähetti laivuri noin 4,000 kruunun vekselin kotiin Samuelsenille, joka tuli hyvin juhlalliselle tuulelle saadessaan tuon hyvästi suljetun kirjeen. Vekseli oli asetettu eräälle Kristianian suurimmalle kauppahuoneelle, ja siitä syystä kutsui Samuelsen kanssaisäntänsä kokoon, neuvottelemaan mikä nyt olisi paras tehdä. Hän oli siitä mielestä, että heidän piti, koettaa kaupata vekseliä jollekin kaupungin pohatoista, joka ehkä ostaisi sen, sillä oli paljoa parempi toimia ja asioita, kun sai puhua asianomaisten kanssa kauppaehdoista. Jos sen nyt lähettäisivät niine hyvineen Kristianiaan, täytyisi heidän tyytyä siihen summaan, jonka mainittu huone antaisi, oli se sitten suuri tahi pieni. Samuelsen ehdoitteli sentähden, että kaksi isännistä lähtisi kaupunkiin vekseliä myömään; heidät piti äänestämällä valita. Hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ilman muuta keskustelua ja hän sekä eräs maanomistaja nimeltä Henriksen valittiin ajamaan tätä tärkeätä asiata. Viimeksimainittu vastaanotti luottamuksen sillä ehdolla, että Samuelsen tallentaisi vekselin ja johtaisi keskustelet heidän tultuansa kaupunkiin.

Seuraavana päivänä ajoivat Samuelsen ja Henriksen kaupunkiin ja menivät hyvän ystävän luo, joka asui torin luona. He ilmoittivat heti isännälle asiansa ja hän neuvoi heitä ensin käymään vekselineen tukkukauppias ja laivanomistaja Jörgensenin luona, joka asui torin toisella puolella; ellei hän sitä ostaisi, voisivat sitten käydä parin muun luona koettelemassa. Isännät lähtivät heti tukkukauppiaan luo ja tapasivatkin hänen konttoorissaan. Tavallisten tervehdysten jälkeen veti Samuelsen esiin taskukirjansa ja antoi Jörgensenille tuon tärkeän paperin kysyen paljonko hän tahtoisi antaa siitä. Jörgensen katsoi sitä, suostui heti ostamaan, mutta ei tahtonut maksaa niin paljon kuin toinen vaati. Hän laski vekselin arvon päivän kurssin mukaan, josta arvoisat laivan isäntämme olivat tuiki tietämättömät ja osoitti heille päivän selvästi ett'ei vekselillä voinut saada niin paljon kuin he luulivat. Jörgensen piti koko ajan vekseliä kädessään ja näytti leikittelevän sillä kauppaa hieroessaan; mutta isännät olivat päättäneet vielä kysyä parilta muulta laivan isännältä, ell'eivät nämä tarjoaisi enempää kuin Jörgensen, saisi hän sen. Hän jätti vekselin Samuelsenille, joka otti sen vastaan, pannen sen taskukirjansa varmimpaan ja sisimpään lokeroon, jonka jälkeen molemmat miehet kumarsivat Jörgensenille ja lähtivät kortteeriinsa.

Tultuaan huoneesensa tahtoi Henriksen tuota tärkeää paperia nähdäkseen. Hän oli koko ajan ollut niin toimessaan, ett'ei joutanut katsomaankaan vekseliä, jonka näkö kumminkin ilahdutti häntä. Samuelsen aukasi taskukirjansa, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei vekseliä ollut siellä, ainoastaan samankokoinen palainen puhdasta paperia. Hän katsella tuijotti Henrikseniin ihmetellen, mitä tämä merkitsisi; olivathan he molemmat siitä vakuutettuina, että Jörgensen antoi vekselin takaisin.

Samuelsen haki taskunsa tarkoin, mutta vekseli oli poissa, ja poissa se pysyi. Sitten etsivät isännät ympäri huonetta, muuttaen kaikki huonekalut paikoiltaan — mutta turhaa sekin oli! Molemmat kiiruhtivat Jörgensenin luo ja heti kun olivat ovesta sisäänpäässeet, tuli hän hymyillen heille vastaan sanoen:

"Tiesinhän sen, että tulisitte takaisin, hyvät herrat, tulkaas nyt, niin teemme kristilliset kaupat!"

Miehet katselivat kummastuneina Jörgenseniä, molemmat olivat he hetkeksi kadottaneet puheenlahjan, vihdoin sanoi Samuelsen kyynelissä silmin:

"Olemme kadottaneet vekselin, se on varmaan teillä vai olisiko lattialle pudonnut?"

Jörgensen purskahti nauramaan sanoen:

"Ei, kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei mitään viivykkeitä, minä pysyn viimeisessä tarjoomuksessani, jos otatte sen vastaan, niin tuokaa vekseli tänne, niin saatte rahat paikalla."

Samuelsen pysyi sanoissaan, hän väitti kiven kovaan Jörgenseniltä saaneensa puhtaan paperin vekselin asemesta, mutta tämän kuultuaan punastui Jörgensen harmista kuin kukko, ja kääntyen erään siinä läsnäolevan konttoristin puoleen, sanoi hän jokseenkin äreästi:

"Olitteko sisällä hetki sitten, kun puhuin näiden kahden herran kanssa?"

Konttoristi vastasi myöntämällä ja Jörgensen jatkoi: "Näittekö että annoin vekselin tälle herralle, ja näittekö hänen ottavan vastaan ja panevan sen taskukirjaansa?"

Konttoristi vastasi taas myöntämällä ja kun Jörgensen vielä kysyi, voisiko hän sanansa valalla vahvistaa, sanoi hän senkin voivansa ja molempien isäntien täytyi tunnustaa, että uskoivat saaneensa vekselin, mutta kuinka tuo puhdas paperi oli tullut Samuelsenin taskukirjaan — siinä arvoitus, jota hän ei voinut selittää.

Heidän täytyi lähteä tyhjin toimin Jörgensenin luota, ja raskain askelin kulkivat he toisen kerran kortteeriansa kohti.

Päivällinen oli valmiina heitä odottamassa, mutta kummallekaan ei ruoka maittanut, vaikka eivät olleet syöneet sittenkuin varhain aamulla, jolloin kotoa läksivät. Samuelsen oli melkein epätoivossaan, eikä saanut enää huoneessa lepoa, vaan läksi ulos kadulle uudestaan etsimään, Henriksen seurasi häntä.

Molempien käydessä ajatuksiin vaipuneena tuli kauppias Engelsen torin poikki käyden, ja kohdatessaan isännät, sanoi hän:

"Kuulkaa miehet, oletteko kadottaneet mitään, kun niin tarkoin katua katselette, vai mikä teillä on hätänä?"

Samuelsen kohotti päätänsä ja ojentaen Engelsenille kätensä, kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut alusta loppuun. — Engelsen kuunteli häntä tarkasti ja Samuelsenin lopetettua pudisti hän päätänsä sanoen:

"Vai niin, vai niin", .— ja hetken vaiti oltuansa lisäsi hän: "menkää nyt vielä Jörgensenin luo ja sanokaa hänelle, että ell'ei hän laita vekseliä esiin, niin panette te rummut liikkeelle ja sähkölangat käytäntöön, luulenpa että hän sen kuultuaan on löytävä vekselinne."

Samuelsen kiitti hyvästä neuvosta ja riensi Jörgensenin tykö, joka juuri istui päivällispöydässään; kuultuaan konttorissa olevan väkeä, tuli hän heti ulos, ja nähtyään Samuelsenin tarttui hän hänen käteensä, sanoen hymyillen:

"Vai niin, vekseli on siis löydetty ja nyt tulitte pientä kauppaamme päättämään?"

Samuelsen katseli häntä vakavasti sanoen:

"Ei, vekseli on poissa, mutta tulin sanomaan, että hankkisitte sen ilmi, jos tahdotte ikävyyksiä välttää."

Jörgensen läheni ovea ja aukasi sen:

"Nyt olette jo kolmannen kerran luonani tänään keskeyttämässä minua toimissani — nyt minusta jo riittää, tuossa on ovi!"

Samuelsen nousi sanoen:

"Menen ulos samasta ovesta, josta tulinkin, ilman että teidän tarvitsee minulle tietä näyttää, mutta sen ilmoitan teille, että nyt panen rummut ja sähkölennättimet liikkeelle, ell'ette hanki minulle vekseliä!"

Jörgensen katseli hetken kummastellen Samuelsenia, ja lähestyessään tätä sanoi hän:

"Kuulkaas nyt, hyvä herra Samuelsen, eihän ole tarpeen nostaa niin paljon melua tuosta vekseli-jutusta, sen täytyy löytyä teidän taskuistanne, ell'ette ole sitä kadulle pudottanut, mutta mikäs tuosta takkinne taskusta pistää esiin?"

Sanoessaan viimeiset sanat pisti hän kätensä Samuelsenin taskuun ja veti sieltä kokoonkäärityn paperin, joka nähtiin olevan kadotettu vekseli. Samuelsen ihastui niin, että tempasi paperin Jörgensenin kädestä ja syöksi suin päin ovesta ulos, siinä luulossa että oli aikalailla erehtynyt. Mutta totuuden nimessä täytyy ilmoittaa, että vekseli luiskahti tukkukauppiaan hihasta hänen käteensä, kun hän pisti sen isännän taskuun. Tätä ei kumminkaan Samuelsen eikä hänen toverinsa huomannut.

Samana iltana tahtoi tukkukauppias uudelleen ostaa vekseliä, mutta molemmat isännät kiittivät nöyrimmästi tarjoomuksesta ja lähettivät vekselin postissa Kristianiaan, jossa sen täysi arvo heille maksettiin päivän korkeimman kurssin mukaan.

Vuoden perästä tapasin Samuelsenin eräänä päivänä kaupungissa. Nähtyään minut pyysi hän minua tulemaan asuntoonsa, sillä hänen täytyi vihdoin viimeinkin puhutella minua. Seurasin häntä ja niin pian kun huomasi meidän olevan kahden kesken huoneessa, veti Samuelsen esiin koko mytyn paperia ja pyysi minun katsomaan niitä. Ne olivat kaikki rätinkejä ja lisäyksiä "Ystävistä", ja olikin Samuelsen saanut selvän enimmistä, mutta yksi paperi oli antanut hänelle miettimisen ainetta, se oli amerikaJainen rätinki noin sadalleviidellekymmenelle dollarille; sitä laivuri nimitti "Tonnagiksi", mikä Samuelsenista oli jotain uutta ja ääretöntä. Selitin hänelle kumminkin, mitä se oli, ja kun samalla vakuutin rätingin olevan oikean laivan suuruuden mukaan, rauhoittui hän ja kiitti hyvistä tiedoista.

Pian sen jälkeen tapasin Samuelsenin, silloin kertoi hän höyrylaivalla lähettäneensä uuden perämiehen ja uuden laivurin Lontoosen, jossa "Ystävät" paraikaa purki viljalastia. Hän kertoi salaisuudessa laivurin olevan liian tuhlaavaisen, johon hänellä oli monta todistusta; muun muassa oli hän lähettänyt kotiin tilin pöytäliinasta sisempään kajuttaan, liinasta, joka maksoi kahdeksan englantilaista shillinkiä, tuhlaus joka Samuelsenista oli ääretön. Perämies sai eronsa siitä selvästä syystä, ett'ei milloinkaan kirjoittanut ja kertonut asiain menoa.

Nuhtelin Samuelsenia hänen käytöksestään laivuriansa kohtaan, joka oli purjehtinut onnellisesti koko ajan kun oli "Ystäviä" kuljettanut, ja kerroin hänelle tarinan vanhasta laivurista, joka vei laivaa Porsgrundista.

Eräänä syksynä, kun hän tuli kotiin, oli hän monien tiliensä lisäksi vielä pannut päällystakista 18 spesiota. Isäntä kysyi mitä se merkitsisi ja laivuri sanoi suoraan, että takki oli hänelle, johon isäntä muistutti, ett'ei hän tulevaisuudessa kirjoittaisi ylös senlaista. Laivuri hymyili, mutta lupasi ottaa neuvon onkeensa. Seuraavana vuonna kun hän palasi ei isännällä ollut mitään muistuttamista laivan tilejä vastaan. Tämä ihmetytti laivuria ja muitta mutkitta hän sanoi isännälle.

"Tänä vuonna takki ei ole muistiin kirjoitettu, mutta siellä se kaikissa tapauksissa on, vaikka on niin hieno, ett'ette sitä huomaa."

"Ystävät" purjehti Lontoosta Länsi-Intiaan uuden laivurin johdolla, hän oli Samuelsenin sukulainen, ja tällä oli suuret toiveet tuosta nuoresta miehestä. Muut, jotka hänen tunsivat, pitivät häntä liian kokemattomana ja nuorena, mikä pian huomattiinkin todeksi. St. Thomas saaren kohdalla kohtasi Ystäviä hirveä vastatuuli, ja sen sijaan, että olisi kääntänyt laivan ulospäin suurelle Atlantin merelle, käänsi hän rannikolle ja purjehti koralli-karille. Kovasti oteltuaan tuon märän elementin kanssa, pelastui miehistö vihdoin ohitse purjehtivaan laivaan, ja kun laivuri miehineen tuli kotiin ja tutkintoa pidettiin, pääsi hän töin tuskin linnasta vapaaksi, niin kunnottomasti oli hän purjehtinut, ja vakuutus-rahan maksajat olivat kauan epätiedossa, pitikö heidän maksaa vakuutus-summa, vai ei.

Pari vuotta oikeutta käytyään saivat isännät vihdoin osan vakuutussummasta, mutta oikeuden käyntiin ja muihin kulunkeihin oli mennyt niin paljon rahaa, että Samuelsen yksin kadotti kuusituhatta kruunua.

Minun tietääkseni ei hänellä sittemmin ole ollut osaa laivoissa, jotka ovatkin epävarma omaisuus varsinkin talonpojille.

"Täti kertoo."

Rakas tätini asuu tuollaisella pienellä paikalla, joka on nostanut suurta melua, pitäisikö sitä nimittää kaupungiksi vai ainoastaan lastauspaikaksi, minä puolestani tahdon nyt sanoa sitä kaupungiksi, ett'en loukkaisi tätiä, joka aina sanoo: meidän kaupungissamme on asiat niin. Kaupunki on hyvin pieni, mutta siinä on kirkko, lukkari asuu siellä, ja tuleepa pappikin sinne joskus. Jos jollakulla perheellä on biffipaistia aamiaiseksi, muutteekseen näet, tietää koko kaupunki siellä elettävän suuresti ja liian tuhlaavaisesti. Kaupunkilaiset syövät nimittäin enimmäksi kalaa, jota miehet pyytävät melkein oman ovensa edustalla, eikä näet keitetty kala niin kauas käryä kuin sipuli ja paistettu liha. Suurin osa kaupungin miehisistä asukkaista on kalastajia tahi merimiehiä, ja kesällä, kun he ovat ulkona vesillä, nähdään harvoin miesväkeä kadulla, ainoastaan joitakuita koululaisia ja vanhoja ukkoja, jotka eivät jaksa muita seurata merelle. Muuten on siellä vilkas elämä, sillä kaupunki on tunnettu erinomaisista merikylvyistään, ja paljo ihmisiä tulee sinne lämpimämpää vuoden aikaa viettämään ja samalla kylpemään.

Koko kaupunki on yhden miehen oma, se on, kaikki tilanomistajat maksavat maaveroa yhdelle miehelle nimeltä Blom, joka viraltaan on konsuli, hän on tavallaan koko kaupungin isä, ja hän tietää ja hänen täytyykin tietää kaikki, mitä päivän kuluessa tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Hän on varsin rikas mies, ja on toimivana isäntänä monelle laivalle, jotka hänellä on joko yksin tahi yhdessä muiden osakasten kanssa, sitäpaitse on hän suuren maatilan omistaja, lyhyesti hänen asiansa ovat hyvin suurenmoiset ja hän hankkii melkein kaikille kaupungin asukkaille työtä. Piirilääkäriäkin, joka asuu kaupungin ulkopuolella, ei milloinkaan noudeta, ennenkuin on käyty konsulilta kysymässä, pitääkö hän sitä tarpeellisena, vaikka hänellä ei ole vähäistäkään tietoa eikä kokemusta tohtorin salaisuuksista, mutta on näet niin totuttu neuvottelemaan konsulin kanssa kaikenlaisista asioista, että on ihan luonnollista ensiksi kysyä hänen mielipiteitään asiassa. Mutta nyt tahdon jo antaa tätini kertoa, muuten pitää hän minun johdatukseni liian pitkäpiimäisenä, hän esittää nimittäin kaikki lyhyesti ja pontevasti, eikä liikoja sanoja latele.

En ollut nähnyt tätiäni moniin aikoihin, kun hän yhtäkkiä ilmestyi pääkaupunkiin ja pyysi asuntoa luonani muutamiksi päiviksi. Meillä oli paljo puhumista, mutta jo vanhoja asioita siinä puhellessamme kertoi hän muun lisäksi suurista, komeista hautajaisista, jotka olivat tapahtuneet hänen kotopaikallaan. Koetan kertoa hänen omilla sanoillaan, niin paljon kuin mahdollista.

Eräänä päivänä tuli suuri täydellisesti varustettu laiva hiljalleen satamaan, tuossa ei mitään kummallista, sillä päivittäinhän siellä menee ja tulee suuria sekä pieniä laivoja, mutta tässä oli saksalainen lippu puolivälissä tankoa ja huipussa oli pitkä viiri, joka ylettyi aina märssyyn asti, se kierteli kuin käärme, kun tuuli tarttui siihen ja liehutti sitä, ett'ei päässyt touvistoon takertumaan.

Joukko merimiesten vaimoja keräytyi rannalle ja päätänsä pudistaen ihmettelivät he, kuka nyt mahtoi ruumiina maata laivalla, sillä että kuolema oli vieraana käynyt, sen kaikki ymmärsivät, mutta tuon pitkän viirin merkitystä ei kukaan voinut selittää. Viimein tuli vanha pursimies, joka nuorena oli ollut Hortenissa, hän tiesi sanoa, että kuollut oli ollut saksalainen merimies.

Blom, joka monien virkojensa ohessa myös oli Saksan konsuli, sai heti sanan; hänen pitkä valkea veneensä, neljän miehen soutamana, toi hänet vieraan laivan syrjälle, ja hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja hyvin. Hänen maalle tultuaan levisi kuin ukonnuoli sanoma, että laivan päällikkö oli kuollut ja piti haudattaman kaupungin kirkkomaalle. Ruumis oli jo monta päivää ollut laivassa, jotta hautajaisten piti tapahtua niin pian kuin suinkin; ne määrättiin tapahtuvaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.

Konsuli Blom pani heti kaupungin vaimoväen liikkeelle seppeleitä sitomaan, sillä välin, kun miesten piti pystyttää kunniaportteja sinne tänne. Konsuli itse juoksi katua ylös, katua alas niin että hiki virtana valui, jaellen käskyjä oikeaan ja vasempaan. Suuret ja pienet olivat liikkeessä, kaikkialla oli tulinen kiire. Ainoastaan yksi pysyi levollisesti sulkeuneena konttoriinsa, suuttuneena itseensä ja koko maailmaan, tämä oli yksi kaupungin "ensimmäisistä", nimittäin "mynstärikirjuri."

Hän oli purjehtinut monta vuotta Blom'in laivalla laivurina, mutta laivan myömisen tähden oli hän joutunut paikattomaksi. Hänen kotimäellään odotellessaan uutta laivaa kuoli entinen sotaväen katselmuskirjoittaja, ja Blom'in suuren vaikutuksen kautta sai joutilas kapteini paikan, juuri vähää ennen, kun tuo mainittu sotalaiva saapui satamaan. Uusi mynstärikirjuri ei vielä ollut saanut uutta univormuansa, se kun oli toisesta kaupungista tilattava, siinä syy hänen harmiinsa, sillä hänestä oli alentavaista ja sopimatointa mennä hautajaisiin univormutta, luulisivathan nuo vieraat herrat häntä halvaksi porvariksi, eikä hänen arvonsa voinut sellaista solvausta sietää.

Kun koko kaupungin väestö teki työtä kaiken yötä saadakseen kaikki huomiseksi niin juhlalliseksi kuin mahdollista, virui kirjuri vuoteellaan unta silmiinsä saamatta. Maata mennessään oli hän vahvasti päättänyt olla huomispäivän hautajaisista poissa; mutta mitä sanoisi konsuli Blom siitä? Siinäpä kysymys, joka ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa, vaikka kuinka koetteli unhoittaa sekä hautajaiset että univormut. Myöhään yöllä nukahti hän hetkeksi ja näki silloin unissaan pitkät jonot mustiin puettuja ihmisiä, ja ne kaikki sormillaan osoittivat häntä raukkaa, jolla ei univormua ollut. Hän heräsi paikalla ja otti käteensä kirjan, jota oli lukenut uneen uupuakseen. Hän luki juuri eräästä naamiohuvista ja yhdellä hyppäyksellä oli hän ylös sängystään ja sieppasi äkkiä vaatteet yllensä, sillä hän muisti samassa, monta vuotta sitten olleensa samallaisissa kemuissa, joissa oli ilmestynyt kenraalina kolmen tuuman levyinen kultanauha hatussaan, tuon kultanauhan oli hän kätkenyt johonkin paikkaan, mihin, sitä ei hän sillä silmänräpäyksellä muistanut, mutta kaikissa tapauksissahan se kumminkin oli talossa.

Kirjurin vaimo ja hänen kuusi lastansa herätettiin makeasta unestaan kultanauhaa etsimään, ja viimein, pantua kaikki talon tavarat mullin mallin, löytyi kultanauha vinniltä, arkusta kaikenlaisen romun seasta. Se pestiin heti saippualla ja neulottiin kiinni vanhaan plyyssihattuun, jolla oli leveät lierit ja joka oli erinomaisen korkea. Kultanauha pantiin keskelle hattua oikein loistamaan kaikessa prameudessaan, ja katsellessaan itseään kuvastimesta, hattu päässään, oli mynstärikirjuri omasta mielestään erinomainen. Olihan kultanauha vähän liian leveä, mutta kirjuri lohdutti itseään sillä tiedolla, että suuri osa hautajaisvieraita oli ulkomaalaisia, jotka eivät niin tarkoin voineet tuntea eri univormuja Norjan kuningaskunnassa.

Kello kaksitoista seuraavana päivänä tapahtui hautajaiset suurella juhlallisuudella. Ruumisarkkua kantoi korkeimmat upserit, ja suuri saksalainen lippu oli levitetty sen yli. Kaikki kaupungin miehiset asukkaat olivat mukana ruumissaatossa; etupäässä kävi konsuli Blom, häntä seurasi konsuli Franch, iso ja lihava herrasmies, jonka kasvojen juonteet olivat vähän karkeanlaiset niinkuin kunnon tavarakauppiaalla konsanaankin. Mynstärikirjuri oli kolmas rivissä ja oli varsin hyvän näköinen tuon suuren konsuli Franchenin takana, hän olisi kyllä ilman muitta mutkitta asettunut konsulin edelle, ellei olisi ollut tälle velassa rahoista, joita oli lainannut ostaakseen pienen valkoisen talon, jossa asui, ja joka talo oli aivan meren rannalla, varustettuna laiturilla, millä nähtiin joka aamu kirjurin kävelevän edestakaisin, pitkä, hopeahelainen piippu suussa. Hänellä oli aina suuri kiikari kainalossa, ja tultuaan laiturin päähän, asetti hän kiikarinsa käsipuiden laidalle ja katseli ulos merelle nähdäkseen, oliko siellä mitään erinomaista.

Seuraavana päivänä tuli esimiestä lähin upseeri konsuli Blom'in luo, saadakseen häneltä etevimpien herrojen nimet, jotka olivat olleet saattamassa päällikköä viimeiseen leposijaansa; hän tahtoi itse kiittää heitä suuresta kohteliaisuudestaan. Blom sanoi suoraan, että useimmat olivat halpoja miehiä, jotka häpeisivät vastaanottaa niin korkeaa vierasta luokseen, ja sitä paitsi pitäisi hänen viedä tulkki mukaansa, sillä kukaan heistä ei ymmärrä saksaa. Upseeri katsoi konsulia kummastellen ja kysäsi:

"Olihan siellä kumminkin yksi hyvin hieno herra seurassa, tuo nimittäin, jota seurasi palvelija, jolla oli leveä kultanauha korkeassa hatussaan, he kävivät aivan teidän jälessänne, herra konsuli?"

Konsuli oli nauruun purskahtamaisillaan ajatellessaan, että mynstärikirjuria pidettiin Franchin palvelijana, mutta tuon korkean upserin juhlallisuus hillitsi hänen ilonsa ja hän pyysi tuota vierasta herraa jättämään kaikki kiittämässä käynnit sikseen, se olisi hänelle vaan liikaa vaivaa; Jos hän kumminkin tahtoi tehdä jotakin, voisi hän aivan yksinkertaisesti lausua ilmi kiitoksensa jossain sanomalehdessä.

Parin päivän perästä purjehti se suuri laiva satamasta; vanha rauha ja levollisuus palasi taas kaupunkiimme, mutta mynstärikirjuri hankki niin pian kuin mahdollista itselleen uuden univormun, ja ellei hän ennen ole tiennyt olleensa koko kaupungin naurettavana, leveine kultanauhoineen tuon vanhan "savutornin" ympärillä, niin on hän varmaan vakuutuksen siitä saava tämän kertomuksen luettuansa.

Suutari Torp.

Jos tahtoi saada parin oikein hyviä vedenpitäviä merisaappaita, oli paras suoraa päätä mennä 'Torp-mestann luo. Hän ja minä asuimme monet vuodet saman kadun varrella, ja luulenpa uskaltavani kerskata, että olen hankkinut hänelle monta hyvää työnteettäjää, varsinkin senlaisia, jotka tarvitsevat vahvoja saappaita, jotka merivettä taisivat vastustaa. Torp asui yksinkertaisessa talossaan, joka hänellä oli, olematta kenellekään äyriäkään velkaa. Oven ulkopuolella riippui yksinkertainen kyltti varustettuna seuraavalla kirjoituksella: "Korjauksia tehdään erinomaisen halpaan, ja tilauksen mukaan valmistetaan uusia jalkineita." Verstaassa työskenteli kolme sälliä ja kaksi oppipoikaa, hänellä itsellään oli kyllin työtä leikatessaan heille valmiiksi. Minusta nähden oli hän parhain ja onnellisin suutari maailmassa, eikä minun ymmärrykseni mukaan voinut kellään olla paremmat päivät hänen asemassaan.

Suutarin asuntona oli kaksi huonetta ja kyökki, sekä niiden yllä kaksi ullakkokammaria, kyökin akkunat oli pihalle päin ja sen läpi täytyi käydä, tullakseen suureen valoisaan huoneesen, jossa Torpin verstas ja jokapäiväinen asumus oli, kyökin toisella puolella olevassa tuvassa asui perhe, sekin huone oli hyvässä järjestyksessä ja hyvillä huonekaluilla varustettu. Hänen vaimonsa oli hyvin toimelias emäntä ja taisin aina olla varma tapaavani hänet kyökissä talouden puuhissa.

Eivät Torp-mestarinkaan saappaat olleet kulumattomat, kolmen vuoden kuluttua ratkesi toinen saappaani neuloksesta, ja päätin heti mennä vanhan, hyvän suutarin luo. En ollut nähnyt häntä moniin aikoihin, mutta siinä luulossa, että hän vieläkin työskenteli lestineen, pistin pimeänä syksyiltana suuren kovan merisaappaani kainalooni, ja lähdin astumaan hänen asuntoonsa, tahdoin samalla pistäytyä hänen luonaan, kiittämässä häntä hyvästä ja kunnollisesta työstään, sillä merisaappaat olivat kolmen vuoden kuluessa olleet mukanani monella Ameriikan matkalla, sekä talvella että kesällä, enkä parempaa paria ollut milloinkaan jalkaani vetänyt.

Astuessani suutarin kyökkiin tuli heti nokinen piikatyttö vastaani, joka näytti olevan aivan tottumaton kyökin kunnossapitämiseen. Sen sijaan kuin toivoin kuulevani suutarivasarain iloista naputusta, sainkin kuulla pianon säveliä huoneesta, — tuo mahtoi olla jotain aivan uutta. Olin kumminkin mennyt liian pitkälle, voidakseni enää peräytyä ja käännyinkin sentähden tytön puoleen, kysyen oliko suutari kotona. Hän katsoi minuun kummastellen sanoen:

"Varmaankin tarkoitatte herra Torp'ia?"

Vastasin myöntäen hänen kysymykseensä ja tyttö lisäsi:

"Hän istuu juuri pianon ääressä soittamassa, voitte aivan hyvin mennä sisään, jos tahdotte häntä puhutella."

"Torp pianoa soittamassa!" huudahdin puoliääneen, ja olin nauruun purskahtamaisillani ajatellessani hänen jäykkiä suutarinsormiansa, mutta malttaen mieleni, kolkutin ovelle ja käskettiinkin heti sisään astumaan. Avattuani oven näin, kuinka Torp istui erinomaisen juhlallisen näköisenä suuren taffelipianon ääressä, kaksi tytärtä seisoi vieressä, nähtävästi ihmetellen isän sormien näppäryyttä. Kasvoni lensivät punaisiksi, kuin keitetty krapu, nähdessäni vanhan kovettuneen merisaappaani, sillä ymmärsin heti, että tässä oli tapahtunut joku suurenmoinen muutos. Torp pyysi minua istumaan ja oli nähtävästi iloinen minut nähdessään, tuskin kuulin mitä hän puhui ja jokseenkin kömpelöllä tavalla toin asiani esiin; ojentaen saapastani ja näyttäen sen heikkoudet, sanoin:

"Tämä saapas tarvitsisi vähän korjaamista, tahtoisitteko olla hyvä ja ottaa sen haltuunne. Se on kanssamme tehnyt monet matkat Atlantin meren yli, eikä minulla ole parempia jalkineita ollut vahvuuteen ja vedenpitävyyteen katsoen."

Torp katsoi minua hymyillen ja sanoi:

"Olen lopettanut suutaroimisen, mutta neuvon teille toisen, johon varmaankin tyydytte."

"Lopettanut suutaroimisen!" huudahdin ääneen ja lisäsin: "mutta pitäisihän teidän edes ottaa kyltti alas, jotta vanhat ostajanne eivät tulisi turhia juoksemaan!"

"Kyltti on poissa", vastasi Torp yhä hymyillen, "mutta ette varmaankaan ole sitä pimeässä huomannut."

Sitten kertoi hän minulle ruvenneensa muurarien ammattikuntaan; nyt tahtoi hän rakentaa suuren kartanon, sillä suutarin ammatti oli niin vähän tuottavaa, sillä välin kun monet kartanon-rakentajat olivat lyhyessä ajassa koonneet suuret omaisuudet. Toivotin hänelle onnea uuteen yritykseensä, pistin jälleen saappaan kainalooni ja läksin pois, säälien sydämmessäni noita huikentelevia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tyydy siihen asemaan, jonka kerran ovat valinneet. Tultuani ulos huomasin todella kyltin olevan poissa.

Talvi tuli kova ja ankara, niin ettei ollut mahdollista sulattaa savea ja tehdä sitä muuraustyöhön kelvolliseksi, mutta tuskin oli kirsi sulanut maasta, kun perustus toisensa perästä laskettiin uusille kartanoille. Niiden joukossa oli yksi myöskin lähellä Torpin pientä taloa, ja pian tiesi koko naapuristo suutarin ruvenneen muurariksi, ja paraikaa rakennuttavan suurta taloa. Toiset pudistivat päätään, säälien miesraukkaa, toiset taas arvelivat hänen koonneen suuria rikkauksia, sillä hän oli aina ollut tavattoman ahkera ja säästäväinen mies. Sen kaikki, jotka hänen tunsivat, yksimielisesti tunnustivat.

Kesän kuluessa näin herra Torpin kävelevän edestakaisin rakennuksen luona, silloin tällöin lausuen, muurari-mestarin arvokkaisuudella, jonkun sanan työstä, josta hän, totta puhuen, ei ymmärtänyt enempää kuin lapsi kehdossa, mutta kun on mestari jossain ammatissa, saa toki luvan puhua senverran. Minä puolestani olin kadottanut entisen luottamukseni häneen, sillä itsekseni mietin mielessäni ja olin varma siitä, ettei hän niillä varoilla ja tiedoilla, mitä hänellä oli, voisi tätä yritystä päättää. Eipä hän pientä taloa tahtonutkaan rakentaa, kolmikertaisen piti rakennuksen oleman ja jokseenkin pitkän ja leveän.

Monta kertaa tapasin suutarin erään nuoren miehen seurassa, joka näöltään oli kuin maanviljelijä ja usein kummastelin, mikä mies hän mahtoi olla. Sainkin kuulla hänen olevan sukua suutarin vaimolle, joka oikeastaan oli maalta kotoisin, vaikka hän monta vuotta oli palvellut kaupungissa ylhäisissä perheissä. Käydessään jouluna maalla vaimonsa sukulaisia tervehtimässä, oli Torp tavannut tuon nuoren miehen, jolla oli viisi- tai kuusituhatta kruunua pankissa, ja heistä oli pian tullut parhaat ystävykset. Hän oli suuttunut vaivaloiseen maaelämään, ja tahtoi mielellään tulla kaupunkiin, jos vain saisi jotain tointa siellä. Torp piti muurarin-ammattia parhaiten tuottavana, sillä pääkaupungin väestö lisääntyi yhä, ja pian tulisi asunnoista aika puutos. Maalaisnuorukainen tuli kaupunkiin ja sai toimen, pikemmin kuin oli osannut aavistaakaan. Hän asui toisessa ullakkokammarissa suutarin luona, ja oli suuresti mieltynyt kaupungin elämään, kulkiessaan näet päivät pitkään piippu hampaissa, rakennustyötä katsomassa, hän oli jättänyt säästörahansa Torpin käytettäväksi, joka niille ja monen muun rahoille kyllä sijan sai.

Keskikesän aikana loppui muuraustyö, puuttui ainoastaan sisustaminen, mutta nyt oli suutarin ja hänen toverinsa rahavarat käytetyt, ja siihen lisäksi oli vielä mennyt kaksituhatta kruunua, jotka Torp oli lainannut pientä taloansa vastaan. Kivet, hiekka ja savi, työmiesten palkat ja muut semmoiset nielivät niin suuria summia, että Torp arveli sen tarvitsevan kokonaisen rahapankin, joka kaikki menot voisi maksaa. Hän jo vakavasti arveli ottaa lainaakin, puolitekoista taloansa vastaan, kun rikas naapurinsa eräänä päivänä tuli kysymään, kuinka työ edistyi, Torp uskoi hänelle pulansa ja hyväntahtoinen naapuri tarjosi heti rahoja lainaksi, että hän saisi rakennuksen sisustetuksi. Ei suinkaan siihen menisi enempää kuin noin kymmenentuhatta; Torp sai nostaa häneltä rahoja tarpeen mukaan. Nikkaria hankittiin ja oltiin jälleen täydessä työssä.

Syksyllä myöhään valmistui rakennus kaikessa komeudessaan ja muhkealta se näyttikin kohotessaan korkealle noiden matalain majojen rinnalla; se ilmoitettiin heti vuokrattavaksi kaupungin useimmissa päivälehdissä. Talvi kului eikä yksikään asuja vielä ollut sinne muuttanut, vaikka halukkaita katsojia kyllä oli paljonkin ollut, mutta niinpian kun he tulivat eri asunnoita katsomaan, löysivät he sen seitsemän vikaa. Palomuurit olivat haljenneet paikka paikoin, ja kaikki huomasivat kartanon olevan vaan tuommoisen, keinottelemista varten rakennetun asunnon, joka oli kiireessä kokoonkyhätty, huolimatta siitä, kuinka työ tuli tehdyksi, tahi sitten lienee muuraaja ollut tuiki kykenemätön ammattiinsa, — ja kun sitten tuli kuulluksi, että kartanon oli rakentanut suutari, joka oli ottanut porvarikirjan muurarina, kadottivat kaikki halun asua tuossa talossa. Joku hyvänsuova ihminen oli aina valmis kertomaan jotain kartanon rakennuksesta ja laadusta, mutta kuka se oli, ei kenkään tiennyt. Kartanossa asui vaan portinvartia, eikä hänelle suinkaan voinut olla miksikään iloksi moittia sitä.

Torp ja hänen maalta tullut toverinsa viettivät talven niin hyvin kuin taisivat; kun olivat rahapulassa, menivät rikkaan naapurin luo, joka aina oli valmis lainaamaan heille kaksi- tahi kolme sataa kruunua. Olihan hänellä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kartanoon ja hän lohdutti heitä aina, sanoen paremmankin ajan koittavan, jolloin kartano kyllä leiville löisi. Suutari ajatteli monta kertaa ryhtyä vanhaan ammattiinsa, mutta hän tuli melkein kipeäksi, muistaessaan verstashuoneen tukehduttavaa ilmaa; sen lisäksi oli naapuri neuvonut häntä pysymään siinä, mihin nyt oli ruvennut, eikä millään tavalla enää suutarintoimiin ryhtymän; hänen pitäisi nyt vaan kärsiväisesti odottaa.

Tuli taas kevät ja kesä, tuli myös ensimmäinen maksupäivä, jolloin osa velasta oli suoritettava, mutta suutarilla tuskin oli jokapäiväistä leipää, sitä vähemmin puhdasta rahaa. Mitä hänen nyt oli tehtävä? Hän kertoi toverilleen asian oikean laadun, tämä otti sanoman hyvin tyynesti vastaan, kiitti hyvästä "pettämisestä", ja läksi kotiansa jälleen käydäkseen auraan ja kuokkaan käsiksi. Suutari sitävastoin meni naapurinsa luo ja hän pyysi hänen ottamaan talon kohtuullisesta hinnasta. Näki ja tunnustihan Torp itsekin talon olevan vähäarvoisen, kosk'ei kukaan edes tahtonut siellä asua, mutta pelastaakseen häntä aivan häviöön joutumasta, osti naapuri talon neljästäkymmenestä tuhannesta; pienempi talo oli kiinnitetty kuudestatoista tuhannesta. Suutari olikin yllämainitun summan naapurilleen velkaa, lienee kumminkin jäänyt siitä hänelle joku kymmenkunnan kruunua.

Jonkun ajan perästä tuli Torp vastaani, kantaen kainalossaan nahkaa puolipohjiksi, hän näytti hyvin masennetulta, enkä voinut olla häntä puhuttelematta, vaikka elävästi muistin tuon kohtauksen hänen muurari-ajoiltaan, jolloin menin hänen luokseen, merisaapas kainalossa. Kysyin hänen nykyistä asuntoansa, ja saatuani sen kuulla pyysin häntä neulomaan minulle parin merisaappaita, samalla mitalla kuin entisetkin. Hän katsoi minuun rukoilevin silmin sanoen: "Paha kyllä, olen hukannut vanhan mitan, ja sitäpaitsi täytyy teidän maksaa etukäteen nahasta, sillä ei yksikään kauppias enää usko minulle velaksi — —"

Kartanon uusi isäntä sai heti vuokraajia, ja sittemmin on siinä, minun tietääkseni, aina ollut asukkaita. Suutari asuu ullakossa ja kiittää Jumalaa joka saapasparista, jonka saa korjattavaksi. Kyltti on jälleen oven päällä, mutta entinen siisteys ja varallisuus ovat ijäksi päiväksi kadonneet.