NELJÄS NÄYTÖS.

Linnan »sali. Ovi vasemmalla. Ikkunoita perällä, sohvia, pöytiä. Senaikuinen hieno sisustus.

Seuraavan päivän aamupuoli. Johan Vargentin seisoo vasemmalla oven luona, Tuomo hänen edessään.

VARGENTIN. Mun sisareni täällä yötä, niinkö? TUOMO. Se häiritsi maar notariuksen matkaa? VARGENTIN. Noin parin tiiman päästä lähteä nyt aikoo Hammarlannin kaljaasi. Mun siinä pitäis matkustaa. TUOMO. On maar nyt hyvä tuuli? VARGENTIN. Minulle ei ole... Hän missä vietti yönsä? TUOMO. Eteistuvan maister kaunistutti sitä varten. VARGENTIN. Siis edeltäpäin valmistettu? TUOMO. Kyllä. Ja suurin touhuin. VARGENTIN. Sisareni saapui siis illalla? TUOMO. Ma sitä nähnyt en. Mut maister odotteli juhlallisna. VARGENTIN. Mun sisartani? TUOMO. Niin maar. Hän näet tuli. VARGENTIN. Oliko täällä sisarella seuraa? TUOMO. Maar maisteri — näet aviopari oikein. VARGENTIN. Aviopari! Sisarein ja vanki? TUOMO. Se meni nopeaan. Viel' iltamyöhään kun maister puhui sisarestanne, hän neidiks silloin häntä mainitsi; vaan aamulla hän hymy-suin jo sanoi: »Mun rakas vaimoni.» VARGENTIN. Ei ole totta! TUOMO. On maar. Jos valehtelen sanaakaan, mun rutto tappakoon tai moskovalainen. VARGENTIN. Nyt vannoit turmaan. Tunnen sisareni. TUOMO. Ja minä tunnen maisterin. Hän joskus on peloittava myrsky, joskus taas niin hellä päivän-paiste, että hän sulattaa kaikki. Mitä haluaa sen maar hän saapi. Multa palveli niin kauan häntä, kunnes häneltä otettiin ruunun läskikimpaleet ja tänään ajettihin etsimään viheliäistä naurismaata. Samoin käy minullekin varmasti. Se sattuu kuin Härmän muorin uuheen. Tänään hän minulta vaati tätä salia, ma aukasin sen, ja hän muutti tänne — siit' ehkä saan mä tuhat tuuteria. VARGENTIN. On paras karttaa miestä sellaista. Vaikk' itselläni sisareeni nähden on laiminlyönnin syytä. TUOMO. Notarius olisi voinut ennen matkustaa ja viedä neidin. VARGENTIN. Eilen aijottiin. Mut missä lienevätkään vitkastelleet nuo Ahvenanmaan olutratit. TUOMO. Jaa-ah. Se viipyminen merkitsi! VARGENTIN. Miss' ovat he nyt. TUOMO. He läksi yhdessä. VARGENTIN. Ja minne? TUOMO. En tiedä. Noita olutratteja he ehkä kiittävät. Tai kenties rouva — notariuksen sisar... VARGENTIN. Laatkaa herjaamasta! Ei profeetallanne voi olla rouvaa. Mun sisareni taas ei ole voinut vajota hänen... Uh, ties jumaliste, mi täällä voikaan mahdollista olla! (Pietari saapuu.) TUOMO. Sit' on maar maisterilta kysyttävä. (Menee.) PIETARI. Te notarius! Rakas vaimoni ei teitä tapaakaan siis kotona. Me ristiin nähtävästi kuljimme. VARGENTIN. Niin, maister Schäfer, teiltä tiedustamaan ma tulin sisartani. Tiedättekö hänestä jotakin? PIETARI. Ma paljon tiedän, Jumala nähköön. Mutta astuminen väsytti minut. Ehkä istuisimme, niin helpompi on haastella. (Istuvat.) VARGENTIN. Ei meillä voi olla pitkät puheet. PIETARI. Kuinka niin? Päinvastoin, notarius. VARGENTIN. Sanon teille vain jonkun suoran sanan. PIETARI. Se on hyvä. Jumala nähköön, siitä minä pidän. VARGENTIN. On uhriks häpäiseväin huhujen mun sisareni aivan liian hyvä. PIETARI. Olette oikeassa, notarius. Mun uskollinen, hellä vaimoin ja rakas aviopuolisoni — VARGENTIN. Ketä te tarkoitatte? Sisarestani ma puhun. PIETARI. Minä puhun vaimostani. Jumala nähköön, sama olento. On sisarenne minun vaimoni ja vaimoni on teidän sisarenne. Sen ilmoittaa hän itse tahtoi teille. VARGENTIN (vaikenee). PIETARI. Te, herra notarius, ette saa noin vihaisesti minuun katsoa. VARGENTIN. Sokeus muuko vaiko vankeus lie kaikkein suhtehien tuntemisen noin juurta myöten hävittänyt teiltä? PIETARI. Ma tunnen hyvin suhteet. Langoksia me olemme. Te näet olette mun puolisoni veli. VARGENTIN. Vietellyt siis hänet olette? PIETARI. Hän ensiksi minua etsi. Tiedättehän sen. VARGENTIN. Te siksi teitte teon katalan? PIETARI. Jumala nähköön, hän on puolisoni. VARGENTIN. Vai puolisonne! Millä oikeudella? PIETARI. Sydämen kahden oikeudella. Me rakastamme koko sielustamme. VARGENTIN. Ja tätä hullunhouretta te voitte totena pitää! Surkuttelen teitä! PIETARI. Se mukaan kaavojen ja muotojen, kuin notarius vaatisi, ei käynyt. Mut liittomme on luja, pyhä; meillä on toisihimme suuri tyytymys. Ja uskollisuus viime hetkeen asti. VARGENTIN. Sen liiton pituus pian mitataan. PIETARI. Ei, notarius, puhe sellainen voi rauhaan sopia. VARGENTIN. Myös minulla on siinä asiassa sanomista. Te unhotitte minut kokonaan. PIETARI. Jumala nähköön, emme unhottaneet. Me teitä paljon ajattelimme, ja olisimme puhuneetkin, mutta suut sulkeutuivat aina suudelmiin. VARGENTIN (nousten). Ma riettauksia halua en kuulla. PIETARI (nousee). Mi puhtaan rakkauden solvaisu! VARGENTIN. Niin, rakkautenne! Sillä solvanneet olette sisartani, minua hyviä tapoja ja yhteiskunnan ja kirkon säädöksiä. PIETARI. Onnelliset me kumpainenkin siinä olemme. Myös toivon teidän tyytyväisyyttänne, jos ette puhu kirkon säädöksistä: Jumala nähköön — niiden rikkominen on juuri minun kutsumukseni. VARGENTIN. Keneltä saatu? PIETARI. Teille tiliä ei minun siitä liene tehtävä. VARGENTIN. Kun ette voikaan. PIETARI. Minulla on siitä elävä tunto. VARGENTIN. Profeetaksihan teit' ihailijat ovat maininneet. Sen harhan heistä viime teollanne olette poistanut. Se hyvä puoli on sillä. PIETARI. Teidän ajatuksenne nyt kuljeksivat harhapolkuja. VARGENTIN. Mik' on se mies ja mikä profeetta, mi hädän ajan uhatessa maata ei korkeampaa tiedä ajatella kuin naisen suudelmia! PIETARI (tuskalla). Notarius! Jumala nähköön, kuka puhuu teistä! VARGENTIN. Kun luulottelujenne valhekullan pois otatte, niin nähtäväksenne jää hyvin vähän profeetallisuutta. Ei hengen mies, vaan vietti-ihminen, ja halpa sekin, tehdä voi kuin te. PIETARI. Te luihin, ytimihin tähtäätte! Jumala nähköön, syvyys saatanan siin' olla voisi, jollei rakkaus tulessa puhdistettu olisi. VARGENTIN. Vaan jos se tuli onkin pelkkä himo. (Menee.) PIETARI. Se silloin olis sielun kuolema. (Jää istumaan pää alas painuneena.) TUOMO (saapuu, katselee hetkisen Pietaria). Te olettekin surullinen, herra. PIETARI. Hän minua niin syvään haavoitti. (Kääntyy katselemaan ulos ikkunasta.) TUOMO. Mun täytyy tehdä teille pieni pyyntö. PIETARI. Ei minull' ole mitään antamista. Minulta korkein kaikki otti pois. TUOMO. Sopisi maar tuoss' eteistuvassa asua vielä, kunnes lupa saadaan. PIETARI. Kun pääsin tänne, luulin, ett' on lupa. TUOMO. Ma aukaisin tään puhdistaakseni. PIETARI. Minulle sekä puolisolleni. Kuin kauan poissa viipyneekän hän... TUOMO. Ikävä maar? PIETARI. Jos kovasydämisten hän pariin joutuu. Ja ma tarvitsisin jo hyvää holhoojaani. Mull' on nälkä. TUOMO. Jos vankiruokaa? PIETARI. Olkoon koskematta. Jumala nähköön, kuinka syksyistä! Vaikk' elokuu on vasta. Jäseniä hyristi äsken, ulkona kun seisoin. Viel' onko koivuhalkojani? TUOMO. On. Ma saanko tuoda pesään? PIETARI. Myöhemmin. Ma sitten kera rakkaan puolison edessä istun pystyvalkean. Iloa korkein silloin meille suo, kuin noille varpuselle kahdelle, jotk' yhdessä tuoss' eessä ikkunan niin tyytyväisnä piipertelevät. »Te katsokaatte taivaan lintuja!» Niin, niin, jos noiden piipittäjien ma oppilaana osaisinkin olla! Ma tahdon olla iloinen kuin ne. TUOMO. Ja jakaa ilostanne muillekin? PIETARI. Jumala nähköön, milloin suinkin voin. TUOMO. Siell' ulkona on joku siipirikko ja lohdutusta teiltä odottaa. PIETARI. Ken hän on? TUOMO. Eräs luoksepyrkijä. PIETARI. Mut kuka? TUOMO. Sitä sanomasta kielsi. PIETARI. Mut sinä tunnet hänet? TUOMO. Tunnen maar. PIETARI. Ja kohtasit? TUOMO. Hän varhain aamusella jo makasi tuoll' oven edessä. PIETARI. Ei häntä siellä näkynyt. TUOMO. Ei maar, kun sallinut en olla. PIETARI. Mitä hän siis tahtoi? TUOMO. Teidän nimeänne toisti ja pyrki luoksenne. Ma kehoitin pois nousemaan. Ja lopulta hän nousi, kuin murheen haamu huokaili ja horjui. PIETARI. Miss' on hän nyt? TUOMO. En herrasväkeä niin varahin ma voinut herättää ja päästää häntä luoksenne, ma siksi — PIETARI. Pois ajoit kurjan! Olit kovin tyly. TUOMO. En maar. Ma hänet huoneeseeni saatoin. Hän nukkui sinne. Koko yössä tuskin lie silmiänsä ummistanutkaan. Hän makasi, kun herrasväki läksi, havahtui äsken, taasen pyrkii tänne. PIETARI. Sa voinet virkkaa hänen nimensä? TUOMO. Ei maar se sovi, kun hän kovin kielsi. PIETARI. Vaan jollen päästä häntä puheilleni? TUOMO. En tiedä sitten... Hän, tuo nuori mies — PIETARI. Vai nuori mies! TUOMO. Hän sanoi makaavansa niin kauan portaallanne, kunnes pääsee, tai syrjään heitetään. Hän siell' on nyt. PIETARI. No päästä sitten tänne varpuis-polo! TUOMO. Sen heti teen. (Menee.) PIETARI (yksin). Mut minkä lohdutuksen, Jumala nähköön, minulta hän saa! Voin asiansa kuulla kuitenkin, tuon koetellun poloisen. (Odottaa, Kaarle Hasselqvist saapuu paljain päin, hajalla hapsin. Seisahtuu ovenpieleen, katsoa tuijottaa synkkänä Pietariin.) Sä, Kaarle! KAARLE (harvaan, kolkosti). Niin... minä. (Kiihtyy.) Minulla on sanottavaa. PIETARI. Jumala nähköön, kuinka olet täällä? KAARLE. Pelasta itses! Joutuin pakene. Kaikk' kuumaan tuhkaan vuotanut nyt on. Ja siitä syntyy sähinä, mi polttaa. Siis pakene! PIETARI (jyrkästi). Ei mieleenikään tule! Ei koskaan! KAARLE (masentuen). Turhaa olikin se siis! PIETARI. Siit' älä puhukaan! KAARLE. Se täytyi tietää! PIETARI. Ma annoin sulle tärkeän tehtävän. KAARLE. Niin annoit, annoit! PIETARI. Kuinka suoritit sen? KAARLE. Niin suoritin kuin taisin. PIETARI. Kirjeen veit? KAARLE (vaikenee). PIETARI. Miks et sa puhu? KAARLE. Mua onnetonta! PIETARI. Väsyitkö kovin? Ruumiisi on heikko. KAARLE. Ei sielu kärsi ruumiin heikkoudesta. PIETARI. Ja sinun sielus kärsii? KAARLE. Kovin kärsii. PIETARI. Jumala nähköön, puhu selvemmin! Sa veitkö kirjeen? Kuinka ennätit? KAARLE. Yö ollut on niin hirvittävän pitkä. PIETARI. Vaan kirjeeni? KAARLE. Niin ääretön on ollut minulla kärsimys. PIETARI. Miks kiusaat mua? Sa etkö kuule! Veitkö kirjeeni? KAARLE. Sa muistat, että itse pakoitit! PIETARI. Ja sinä otit. Mutta sano, veitkö! KAARLE. Mun onnettoman täytyi viedä... PIETARI. Täytyi, Jumala nähköön, kun mä lähetin! Sen vaatii uskollisuus, poikani. Siis ole levollinen! KAARLE. Sitä en voi koskaan, koskaan! PIETARI. Uskollisuuttasi ma olen siunannut. KAARLE (raivolla). « Sun minua nyt täytyy kirota! PIETARI. Vai kirota! Mi harhan henki pisti päähäsi! KAARLE. On uskollisuus uskollisuuden minussa tappanut. PIETARI. Niin epäselvä on tänä päivänä sun puheesi. KAARLE. Vaan sinun täytyy päästä selville. PIETARI. Jumala nähköön, muusta huoli en kuin että kirjeen veit. Ja sinä annoit sen käteen hyvin arvokkahan hertan? KAARLE. Niin arvokkaan kuin taisin. PIETARI. Siis sen vihdoin on tsaarillinen majesteetti saanut. Sa onnelliseks olet tehnyt minut. Jumala nähköön, kun on voitto saatu, niin unohtuvat olleet vastukset. Kuu matkallaan saa monta pimennystä, mut kirkkaana taas kulkee tietänsä. Niin mielenikin jälleen kirkastui. On määränpää taas selvä edessäni. KAARLE. Miks' panitkaan tuon kirjeen käteeni! Voi miksi saavuin sinun luokses eilen! Voi miksi koskaan kohtasinkaan sinut! PIETARI. Siks että korkein niin on ohjannut. KAARLE. Ei koskaan liene tahtonut hän näin! PIETARI. Kun siunaan, haihtuu epäilyksesi. KAARLE. Kiroa niinkuin joskus ennenkin! PIETARI. Miks sitä muistat? Useamminhan ma olen siunannut. Nyt myöskin korkein avatkoon suuni hyväll' armolla sun sydämelles uskolliselle... (Lähestyy yrittäen laskea kädet päälaelle.) KAARLE. Ei! Varjelkohon Kaikkivaltias sinua minuun koskemasta nyt. Sa siunaat, kun sun mieles mukaan käy; nyt etkö näe — PIETARI (lamautuen). Sä myöskin mua lyöt. Jumala nähköön! VARGENTIN (saapuu juuri). Suokaa anteeksi! Mun täytyi tänne heti palata. KAARLE. Te, notarius! VARGENTIN. Sinäkään et ole tän' yönä ollut asunnossasi. KAARLE. En ole ollut, en. VARGENTIN. Sun harhailujas en jouda tutkimaan; on toinen syy. PIETARI. Mun rakas puolisoni! Miss' on hän? Ma tahdon häntä ajatella. Siitä mun mieleni taas kirkastuu. VARGENTIN. Niin, tulin taas sisareni tähden. PIETARI. Sanokaa, miss' on hän? Mitä tapahtunut on? Miks ei hän palaa luokseni? VARGENTIN. Kun hänet on kuljetettu kirkkoneuvostoon. PIETARI. Jumala nähköön — väkivallalla? VARGENTIN. Voi tuskin muuksi sanoa. PIETARI. Ja se on tapahtunut teidän tahdostanne! VARGENTIN. Ei ole. Hänet viety oli ennen kuin minä saavuin täältä. Tietysti on sielunpaimenemme, rovasti, sen järjestänyt. PIETARI. Mikä väkivalta! Jumala nähköön, niin se leviää kuin sammutettuin kekäleiden katku! VARGENTIN. Kun omat teot arvosteltaisiin, niin toisten työt jäis tuomitsematta. PIETARI. Ken olla vois niin julkea kuin tuo kavala pappi? VARGENTIN. Velvollisuuttaan hän niin ei ole unhottanut kuin te itsenne. PIETARI. Kuin minä, sanotte? VARGENTIN. Totuudentunnustuksen marttyyri, mi salavuoteen rikoksella tahraa sen jalon naisen, jolle velass' on kiitollisuutta, kunnioitusta! PIETARI. Jumala nähköön — pyhä liittomme! VARGENTIN. Jumalan kiusausta! Sen hän näkee! PIETARI. Ken olette te sitä sanomaan? Nyt ahdistatte minua, kun multa on kaikki viety, kun ma ravinnotta täss' olen tyhjin kukkaroin ja vatsoin ja tyhjin sydämin. En ajatellakaan mä jaksa enää. KAARLE. Sinun olen, eno, ma nähnyt Jumalata kiusaavan. PIETARI. En teiltä, mutta hänen kädestään ma otan rangaistukseni. Siis menkää! KAARLE. Mun täytyy vielä haastaa sulle, eno. VARGENTIN. Te ette minun asiaanikaan viel' ole kuullut. PIETARI. Koskeeko se Annaa? VARGENTIN. Lähinnä teitä. Teidät noudetaan myös kuultavaksi kirkkoneuvostoon. PIETARI (ihastuen). Se onko totta? Pääsenkö mä sinne? Ja näen jälleen rakkaan puolisoni? Mi ilosanoma! (Alakuloisesti.) Niin, hetki sitten! VARGENTIN. Vai ilosanoma! PIETARI. Niin, totisesti! Suloiset kasvot nähdä jällehen, ja siellä, seisten hänen rinnallaan, julistaa, että kaikkein uhalla, uhalla tuomion ja kirkon herrain, uhalla kuoleman hän minun on! VARGENTIN. Ma siitä teitä varoittamaan läksin. Niin ette tehdä saa. PIETARI. Vaan kuinka sitten? VARGENTIN. Sanotte, että häväisevä huhu on levinnyt. Ja että sisareni on teille aivan vieras olento. PIETARI. Ja valehtelen! VARGENTIN. Onhan suhteita ja laitoksia, joiden pyhyys-arvo on kaikin keinoin säilytettävä. PIETARI (voitokkaasti). Te sokea ja ulkokullattu! Nyt paljastitte kaiken häpeänne! En elävämpää mielen virvoitusta, Jumala nähköön, olis voinut saada. Vai kaikin keinoin! Kuinka matalaa! Ma, tietäkäätte, en voi vilpistellä. Hän minun rakas puolisoni on. Edessä Kaikkivallan kasvojen olemme liittynehet yhdeksi. Tää puhdas rakkauden liitto voi kaikk' kestää koetukset, syytökset. ANNA (kiiruhtaen sisään). Mun puolisoni, rakas herrani! (Heittäytyy Pietarin kaulaan.) PIETARI. Sa, rakas Anna! Hellä puoliso! Minulle sydäntäkin kalliimpi! Oi kuinka sua kaivannut jo olin! Nyt näen jälleen puhtaat kasvosi, ja hellän äänes kirkkaan soinnun kuulen ja sydämesi sykinnän. ANNA. He minut pois kotoani äsken raastoivat. Ei luoksesi ois mua päästetty, mut heidän käsistänsä karkasin. Sun syliis riensin; sillä sinua niin suuri vaara uhkaa. PIETARI. Mikä vaara! Jumala nähköön, ei niin mikään, rakas. ANNA. Et tiedä vielä. PIETARI. Tiedän aivan kaikki. Saat levollinen olla. ANNA. Mutta eikö sinua ole petetty? PIETARI. Ei, armas. Ei minua voi pettää ihmiset. On minulla niin turvallinen tunto. Ja kun sun näen, mä onnellinen olen. ANNA. Se siis ei totta ollutkaan! Et usko, ma kuinka kauheasti peljästyin! Ja syyttä aivan. (Katselee ympärilleen.) Kaarle, sinä täällä! Mä siitäkin jo huomaan, ettei se voi olla totta. (Menee hänen luokseen.) Eihän? KAARLE (vaikenee). ANNA. Puhu, Kaarle! Se eihän totta olla saata. Eihän? KAARLE. En tiedä, kenen Kaikkivaltias suo jäädä eksytyksen uhriksi. ANNA (veljeensä kääntyen). Sa tiedät, Johannes? VARGENTIN. Sun häpeäsi? ANNA. Sa tiedät hänen vaaransa ja voit pelastaa hänet. VARGENTIN. Viettelijäsi! ANNA (Rientää syleilemään Pietaria). Mun rakas, uskollinen puolisoni. Hän Jumalalta pelastuksen saa. Ja voiton, kruunun! (Broms ja Beckman saapuvat.) BROMS. Kaikkein kauneimmillaan avio-onni! PIETARI. Korkein on sen suonut. BROMS. En saata onnitella. (Vargentinille.) Notarius, ken meistä silloin oli oikeassa? VARGENTIN. Jos mielen katkeruutta tahdotte lisätä mulle, tuskin oikein teette. BROMS. En tahdo sitä. Kova onni vain, kun kyllin pian ette matkustanut. Nyt sisartanne kohtaa kirkkokuri. PIETARI. Vai kirkkokuri! Jumalallisen ja puhtaan rakkauden tähden? Niinkö? BROMS. Siveellisten ja kirkollisten sääntöin ja oikeuksien loukkaamisesta. Mut rietas yhteys pian lopun saa. ANNA. Ei sydämien hellä kiintymys. PIETARI. Me suojelukseen Kaikkivaltiaan olemme rakkautemme jättäneet. BROMS. Jos voisit nähdä, kuinka tarpeellinen sinulle hänen armonsa nyt on, niin hairahduksiasi katuen sä lähestyisit hänen kirkkoaan. PIETARI. Mi vilpittömät hengenpyytehet niin tuomitsee ja kahlehisin kytkee. BROMS. Kun puhdas oppi, kirkonjärjestys on säilytettävä. PIETARI. Ja elämä on tukahdutettava! (Beckmanille.) Sinä vielä, Jumala nähköön, häntä saattelet! BECKMAN. On raja, jonka yli ei saa käydä. Ei kansalainen eikä virkamies voi sinua nyt enää puolustaa. PIETARI. Vähemmin vielä vilpistelijä. Se sinä olitkin, ei kukaan muu. Mut syliin petollisen ystävän mitataan kosto satakertainen. BECKMAN. Jo äsken sanoi tuomiorovasti, mit' olisi nyt sinun tehtävä. PIETARI. Mun jumalattomia pappeja on vastaan oltava, vaikk' yksin jäisin. ANNA. Ma altisna ja uskollisena sun rinnallasi seison. PIETARI. Sinä, rakas! Mun armas lohdutuksen enkelini! VARGENTIN. Ja minulle niin suuren surun lapsi. BROMS. Varoitin teitä. Näin se nyt on käynyt. BECKMAN. Ja pahinta ei notarius vielä voi tietääkään. Jos tämä nuori mies (viittaa Kaarleen) avaisi suunsa, kammottavimman te kuulisitte. VARGENTIN. Kiivautta täynnä hän äsken oli, mutta sitten seissut kuin kivipatsas. KAARLE (vaikenee yhä). PIETARI. Minuakin hän on ihmetyttänyt. En milloinkaan noin synkkänä mä häntä ole nähnyt. KAARLE. Yön pimeydessä olen kulkenut, en vieläkään näe päivän sarastusta. PIETARI. Jumala nähköön, kolkko arvoitus. KAARLE. Ma tahdoin haastaa, mut en, kurja, voinut. BECKMAN. Sen tekee sitten pian kreivi v. Lieven. PIETARI. Vai kreivi v. Lieveni Mitä hänellä, Jumala nähköön, tääll' on tekemistä? BECKMAN. Sa tiedät, hänen ylhäisyytensä on luokses aikonut. Ja nyt hän saapuu. PIETARI. Nyt tänne? Ei! Sen kiellän kokonaan. BECKMAN. Ei voida kieltää. (Katsoo ovelle.) Niin, nyt onkin täällä jo hänen kreivillinen korkeutensa. (Kreivi v. Lieven saapuu seurueineen, Schäferin molemmat kirjeet kädessä.) v. LIEVEN (katseltuaan ympärilleen, Pietarille). Maister Schäfer? Ellen erehdy? PIETARI. Ma olen, herra kreivi. v. LIEVEN. Ennen en ma ole teidän kasvojanne nähnyt. Mut kuullut olen teistä. PIETARI. Vihamiehet ain' ovat parjanneet. v. LIEVEN. Ja ystävät, sen tiedän, kiittäneet. On mieluisempaa minusta ollut kuulla ystäviä. PIETARI. Jumala nähköön, siitä iloitsen. v. LIEVEN. Olette kuolemahan tuomittu? PIETARI. Vaan vääryydellä! v. LIEVEN. Niin te väitätte — mut millä syyllä, siit' en ole varma. Ei vankeutenne ole raskas ollut? PIETARI. Ma saanut olen pilkkaa, häväistystä. v. LIEVEN. Mut myöskin lahjoja ja vapautta. PIETARI. On korkein lahjoittanut, herra kreivi. v. LIEVEN. Ja ystävänne. PIETARI. Hän on suonut nekin. v. LIEVIN. Sen kyllä uskon. Ystävänänne ma hyväksenne toiminut myös oisin, jos mahdollista olis ollut se. Te armahdusta ette halunnut? PIETARI. En. ANNA. Eihän, teidän ylhäisyytenne, nyt mikään vaara häntä uhanne? V. LlEVEN. Hänt' uhkaa suuri vaara. Mutta kuka te olettekaan? ANNA. Hänen puolisonsa. BROMS. Ei, herra kreivi! Tällä tuomitulla ei ole puolisoa, tiedän sen. PIETARI. Jumala nähköön, totisesti hän on minun rakas aviopuolisoni. BROMS. Ei kirkon vihkimä. PIETARI. Mut Jumalan minulle lahjoittama. v. LIEVEN (toisille). Tiedättekö, hän onko hänen vaimonsa? BECKMAN. Ma en voi sitä ratkaista. VARGENTIN. En minäkään. v. LIEVEN. Sen ratkaiskohon sitten Jumala! En, maister Schäfer, hyvänsuopuuttani ma ole voinut teille osoittaa. PIETARI. Ma luotan apuun Kaikkivaltiaan. v. LIEVEN. Se olkoon teillä! Raskas velvollisuus on minulla nyt suoritettava. Minulla kädessäni, niinkuin näette, on teidän kaksi kirjettänne. PIETARI. Kaksi! Jumala nähköön, yhden olen vain ma lähettänyt ylhäisyydellenne! v. LIEVEN. Minull' on kaksi. Tässä toisessa, mi kuninkaalliselle prinsessalle on ollut aijottu, te ennustatte kuninkaan kuolemaa ja valtakunnan häviötä ja suurta kärsimystä. PIETARI. Jumala nähköön, kaikki tapahtuu, ja jumalattomien pappein tähden! V. LlEVEN. Ja toinen kirje, (viittaa Kaarleen) tämä nuori mies min viime yönä toi mun käteeni — PIETARI (kiivaasti Kaarlelle). Sa kavaltaja, julki petturi! KAARLE. Oi, älä kiusaa Jumalata, eno! (Taistelee sisällisen taistelun.) Ei! Sinä lausuit sanat. Niillä sa minun tieni olet viitoittanut. (Astuu v. Lievenin eteen.) Niin, herra kreivi, niinkuin kuulitte, ma olen kavaltaja, petturi. Maister Schäfer toista kirjettä ei kirjoittanut eikä lähettänyt. v. LIEVEN. Sen alla näen hänen nimensä. Ja viholliselle on osoitettu. KAARLE. Mä olen kavaltaja, petturi. Mä kirjoitin sen hänen nimessään. PIETARI. Jumala nähköön, tietänetköhän, sä mitä puhut! KAARLE. Tiedän, eno, tiedän! Mun täytyy puhua! v. LIEVEN. Sen miksi teit, poloinen nuori mies? KAARLE. Ma vapauttajaa toivon Schäferille. Hän hyvä on ja jalo. Hänen täytyy vapaaksi päästä. PIETARI. Onnetonta mua! Jumala nähköön, mitä puhuu hän! Hän kurjimman ja viheljäisimmän minusta tekee olennon! v. LIEVEN. Mä voin sokean intos hänen hyväkseen viel' ymmärtää. Mut miksi kirjeen toit mun käsiini? KAARLE (hämmentyen). Miks teille toin sen, herra kreivi, sitä en sanoa voi, hyvä Jumala! Ma onneton en tiennyt, mitä tein. PIETARI. Mä tiedän, herra kreivi. v. LIEVEN. Sanokaa! PIETARI. Hän toisen tähden uhrautuisi nyt, mies polon, jonka Kaikkivaltias nyt suokoon maistaa armontuntoa! KAARLE. Oi eno, enkö milloinkaan mä voi sun hyväksesi toimia! v. LIEVEN (Kaarlelle). Et väliin saa tulla nuorukainen. (Pietarille) Kenen tähden hän uhrautuisi? PIETARI. Jonka kirje on nyt kädessänne, herra kreivi. v. LIEVEN. Te siis olette tän kirjeen kirjoittanut? PIETARI. Niin, minä yksin, eikä kenkään muu. Se ahdistus ja kärsimyksen malja, mi siitä mitataan, se minulle on yksin mitattava. ANNA. Osan siitä ma rakkauteni kannettavaks tahdon. KAARLE. On halpa minun uskollisuuteni ja usein rikkonut; se sittenkään ei luovu sinusta. PIETARI. Oi kuinka paljon valoa onkaan vankeudessani! v. LIEVEN. On vankeusaikanne nyt loppunut. ANNA. Hän vapaaks pääsee? Niinkö, herra kreivi? v. LIEVEN. On tällä kertaa Ruotsin valta heikko, ja maister Schäfer paljon heikontuvan sen vielä ennustaa. Se kuitenkin on kyllin vahva vapauttajan hänelle hankkimaan. PIETARI. Te totta, Jumala nähköön, tarkoitatteko? v. LIEVEN. Te vapauttajan saatte; täss' on se! (Viittaa ovelle, jonne kaupungin pyöveli on ilmestynyt.) PIETARI (säpsähtäen). Jumala, musta Yrjö! Pyöveli! v. LIEVEN. Odottaa teitä. Taikka kaipaatteko te kenties pappia? PIETARI. Mä pappia! BROMS. Mä, kirkonpalvelija, olen läsnä. PIETARI (vaitiolon jälkeen). Minull' on armo, apu; valmis olen. (Kääntyy mennäkseen.) ANNA (lähestyen Pietaria). Sa jätät minut, leskipoloisen? VARGENTIN. Jos sulla edes kunniallisen ois leskenoikeudet! BROMS. Vietelty! Ei ketään hänell' ole korjaajaa. PIETARI. Jumala nähköön raskaan tuskani! Ma rakkaimpani silmäin edestä saan käydä kuolemaan ja jättää hänet jokaisen tylyn solvattavaksi. Ja tääkin viheliäisyys määrätön on pappein työtä. ANNA. Eivät papit, rakas, minua sinuun liittäneet. PIETARI. Niin, eivät; Jumala nähköön, mä sen itse tein. ANNA. He eivät myöskään, rakas, puhuneet sun vastaisesta korotuksestasi ja ihanasta onnesta. PIETARI. Ma itse sun etees, armas, niitä kuvailin. Ja petin sinut! Tämä tieto on nyt raskain kuormani. ANNA. Se heitä pois! Ma onnen sain sun rakkaudestas. PIETARI. Olento armas! Sua siunata en enää saata; siunaukseni on pelkkää kirousta tuottanut ja rakkauteni onnettomuutta, Jumala nähköön, mutta sinulla on puhtaat kasvot ja niin kirkas otsa. Hyvästi näkemiin! (Painaa suudelman otsalle.) KAARLE (rientää Pietarin luo). Mua siunaa, eno! PIETARI. On sydämesi sinut siunannut. Et enää ole katseeltasi synkkä. Mä kyyneleitä silmissäsi näen. Niin myöskin jälkeen hävityksen myrskyn viel' armon pisaroita variseva on tänne syrjäisehen Pohjolaan, ja hohde korkehimman hyvyyden on valaiseva köyhää Suomenmaata. v. LlEVEN. Ma sitä myöskin sydämestän' toivon. BROMS. Ja kirkko myöskin toivoo, herra kreivi. (Schäfer, Broms, Beckman ja kreivi v. Lieven seurueineen poistuvat. Anna vaipuu polvilleen.) VARGENTIN (hetkisen kuluttua). Nyt meren yli Ruotsin puolelle. Kai Hammarlannin kaljaasi on valmis. ANNA. Jumala nähköön, rikkaat pakenevat, vaan köyhäin täytyy jäädä, kärsiä. Väliverho.