← Table of contents
Meidän Jeremias

KOLMAS NÄYTÖS.

Reading edition

Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Elokuun ilta.

Korpraali LASSI viimeistelee uunin valkaisua sivellen sitä pensselillä ja laulaa.

Kun moskovalaiset ne leirinsä löi ympäri Narvan muurin, söi kaupunki murheella leipäänsä, sitä ahdisti tuska suurin, Sen Kaarlemme kuuli, riens sinne kuin tuuli... Me sankarin seurassa sodimm'. TUOMO (tuo kopallisen pilkottuja kuusenhavuja, laskee kopan rahille ja kuuntelee hetkisen laulua). No niin, on kovin riemuissaan taas Lassi. LASSI. Tää laulu tekee riemuiseks. TUOMO. Se maar on Narvan taistelusta? LASSI. Hiessä silloin Venäjän miehet olivat, sen tiedän. (Laulaa:) Ne kaatuivat tuhansin paikalleen ja tuhansin hukkuivat vesiin, vei tuhannet kuningas vangikseen ja jätti ne vartijain käsiin, ja tuhannet vielä pyys armoa siellä . .. Me sankarin seurassa sodimm'. TUOMO. Ja nyt? Ei syytä maar nyt muilla kuin maisterilla ole iloita. LASSI. Voi muistella ja olla iloinen. TUOMO. Niin, kun on ollut Narvan taistelussa. Mut miksi maisteri nyt juhlapuvun siell' ottaa yllensä? Ja miksi hän näin kaunistuttaa tätä huonetta? LASSI. Ma olen laannut ajattelemasta niit' asioita, joita näen. Ja aina ma olen syytä kysymättä tehnyt sen mitä käsketään. Niin Narvalla mä syöksyin eespäin; samoin sitten mä lynkkäpolvin jälkeen puoliyön yövartijana hiiviskellyt olen pihassa tuolla, väliin uunejakin näin nuohonut. Sen pienen ilonrahdun, min raajarikko mies voi tarvita, sen tapaa aina muistonkomeroista. (Laulaa toistaen:) Ne kaatuivat tuhansin paikalleen ja tuhansin hukkuivat vesiin... PIETARI (syöksyy sisään vasemmalta uudet kengät jalassa). Suus kiinni! Jätä pöyhkä kirkuminen! LASSI. Iloinen muisto joskus lauluks puhkee. TUOMO. Hän riemuitsevi Narvan voitosta. PIETARI. Jumala nähköön, sekin voitto tekee nyt kipeää. Kuin uudet kengät ikään. Mua kumpikin nyt kovin ahdistaa. (Katselee jalkineitaan.) TUOMO. On paras sitten vanhoin kengin käydä. PIETARI. Nyt vanha katoo. Kaikki tulee uutta. LASSI. Kaks puristavaa kenkää — sanottiin — on kaksi petollista ystävää. Ken hänen tiennee... TUOMO. Kuullut maar ma olen. PIETARI, En lorujanne, mutta tointanne ma kaipaan. Hyvin työnne tehkää! Saatte taas karoliinin kumpikin. Jo ennen olette multa koonnut melko määrän. (Antaa rahaa kummallekin. Miehet kumartavat.) Sa, Tuomo, kirjeen veit? TUOMO. Vein, maisteri. Tais olla viime hetki... PIETARI. Kuinka niin? TUOMO. On notarius Ruotsiin lähdössä. PIETARI. Iloista matkaa! sanon vain. TUOMO. Hän maar vie sisarensakin. PIETARI. Sit' et sä tiedä. Vai olisiko voinut... Ei! Et saa nyt kiroukseen mua kiusatuksi. Jumala nähköön, pahan hyvällä nyt maksan sulle. Puolikaroliinin saat vielä vaivoistasi. (Antaa rahaa.) TUOMO. Kiitoksia! Niin tippuu nyt kuin teinille. PIETARI. Ei minun, Jumala nähköön, tarpeellista ole nyt kitsastella. Ylenpalttisesti mä tiedän saavani. Ei minulta voi mitään puuttua. Niin rikas olen. (Menee vasemmalle.) TUOMO. Iloinen sydämeltä totta maar! LASSI. Niin hyvä, mut yksi vika. TUOMO. Hän ei rakasta Kaarle kuningasta? LASSI. Ei. Vaan vihamiestä. Se on runttia! TUOMO. Sa ajattelet kuitenkin? LASSI. Kun koskee se muistoihin. Nyt hänen uuninsa jo hohtaakin kuin muinoin Höijerin kypärä. (Hyräilee:) Ne kaatuivat tuhansin paikalleen... TUOMO. Taasko hänet suututat? LASSI. En. Lopetan jo työni köykäisen. TUOMO. Ja puoliyöltä valvot maar? LASSI. No kuinkas? (Menee työkalupussineen.) TUOMO. Ja permanto on Tiputeltu nyt. Tääll' onkin juhlallista! (Multa tuo kolme kynttilää pöydälle.) Ja niin paljo valoa sitten! Hyvin juhlallista! MULTA. Niin, kolme kynttilää hän määräsi. TUOMO. Sa tiedät maar, mi täll' on tarkoitus? Valaistu uuni, pesty permanto ja siinä havut. Uudet kengät, puku ja kolme kynttilätä pöydällä... MULTA. Ja korkealla taulu tuomion. Sen äsken hänen käskystänsä vein. TUOMO. Sanopa, monta karoliinia häneltä tänään saat! MULTA. Ja entä sinä? TUOMO. En maar mä niitä kovin ahnehdi. MULTA. Juur vissist, et! TUOMO. Ei rahoillansa hän minua komentaisi, jollei muuta hänellä voimaa olis. (Menee.) MULTA. Mutta raha ei suinkaan pahenna. (Katselet ympärilleen.) PIETARI (saapuu uudessa puvussa, tarkastelee huonetta). Hyvä näin! Tää halpa maja on nyt puhdistettu, — kun sielun pihtipielet, kynnykset vain olisivat hyvin sivutut. MULTA. Täss' ovat kynttilätkin. PIETARI. Loistakoot ne kirkkaasti, niin totta kuin nyt mun Jumala vyöttää ilolla. MULTA. Mut, herra, mi tarkoitus on teillä? PIETARI. Tulossa on päivä korkeimman. MULTA. On myöhä ehtoo. PIETARI. On hetki pelastuksen väkevän, Egyptin pääsiäisen ihmeyö. Kaupungin yllä merkki tuomion, vaan minut silloin käsi voimakas, Jumala nähköön, päästää kangin takaa ja alta telottajan kirvehen. He hopeaa ja kultaa mulle tuovat ja kalliit vaatteet. Murhan enkeli — (Kova jyskytys kuuluu oven takaa.) MULTA (säikähtäen). Ken siellä, herra? PIETARI. Minä en voi tietää. Ei ollut odottamani. Niin löi kuin menninkäinen. MULTA. Havut permannolla! Kuin kuolinhuone! PIETARI. Kulkisikohan nyt Kyöpeli? MULTA. Ma kovin hämmästyin! Vereni nytkin hiljalleen vain liikkuu! BROMS (tempaisee oven auki, saapuu Beckmanin kanssa. Mullalle;) Sinulta ensin kysyn: kumman teistä tuo järjetön on ilve? MULTA. Mikä, herra? BROMS. Pelätti linnan tornissa. Vai et sä sitä tiedä? MULTA. Mä itse pelkään, herra. BROMS. Mut veit sen sinne? PIETARI. Minun tahdostani. BROMS. Kai hirmu-ennustusten uusi laji? PIETARI. Se hävityksenkauhun merkki on. BROMS (Backmanille). Te kuulitte! Se eikö teistäkin rikollisuutta julkeinta jo ole? Kun aika muutenkin on tällainen... BECKMAN (Pietarille). Tuo taulu väestössä kaupungin levottomuutta herättänyt on. BROMS. Se levottomuutta ei ole enää, vaan suurta kiihkoa ja kauhistusta. Kuun valossa on sitä katsomaan samonnut ihmisiä suuret laumat. Ja monet heistä kauhuissansa parkuu. PIETARI. Jumala nähköön, eikö ole syytä? Voi Suomenmaata! Voi sen kaupunkeja! Voi jumalattomia pappeja! BROMS. Voi sinua, mies parka! BECKMAN (Mullalle). Nimessä maaherran käsken oitis ottamaan pois taulun tornista. MULTA (ulos rientäen). Sen teen mä heti. BROMS (Beckmanille). Nyt rauhoittamaan rahvasta, ja kotiin. Siell' iltansa nyt viettää mieluimmin. (Menee.) BECKMAN (jääden jälemmä, Pietarille). Sun kirjettäsi prinsessalle kreivi ei viedä voi. PIETARI. En odottanut ole häneltä mitään. BECKMAN. Siinä kirjeessä on kamalia asioita. PIETARI. Mutta ne ovat tosia. BECKMAN. Jos erehdyt? PIETARI. Ma väkevästi vakuutettu olen. BECKMAN. Ma toivon, että olet erehtynyt. PIETARI. Kun vihamiehen jälkiä sa kuljet. BECKMAN. Minulla virkavelvollisuus on. PIETARI. Siis mene, kumppanisi odottaa! BECKMAN. Mun täytyy mennä. Mutta minä sanon: Sa olet erehtynyt. PIETARI (yksin). Erehtynyt! Voi sana sattumalta suusta päässyt välistä olla tulkki kohtalon. Ja miksi hän nyt pimeydessä yön toi mulle viestin: olet erehtynyt. . . Mä erehtynyt! — Poistu, kiusaaja! Sanalla sinut maahan kukistan. (Ottaa raamatun, katsoo ylös ja avaa arviolta kirjan.) Nyt henki johtakohon kättäni! (Painaa sormensa keskelle sivua ja alkaa lukea siitä:) »Jakoi meren kahtia, sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti, ja antoi Israelin käydä läpi sen, sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.» (Jättää innostuneena kirjan pois.) Ylistä, kiitä sieluni, ma kuljen lävitse öisen meren. MULTA (saapuu). Teidän tähden mun täytyy liian paljon kärsiä. Muun lisäks toimeni nyt menetän, jo huomenaamuna se otetaan. Ma minne silloin saatan vaimon, lapset? Ma onneton! PIETARI. On huomenaamuna jo toisenlainen maailma kuin nyt. Saat luottaa minuun, kaksi palvelusta kun vielä teet. MULTA. Vai kaksi vielä! PIETARI. Olkoon vain yksi tällä kertaa. Päästä tänne kaks vierasta. Mun sisareni poika ja neiti Vargentin. MULTA. Mut minulta jo huomenaamuna tää toimi viedään. PIETARI. Sen kuulin jo. Siks päästät heidät nyt. MULTA. Näin myöhään, niinkö? PIETARI. Puol'-yön hetken eellä. MULTA. On mahdotonta. PIETARI. Heidän täytyy tulla, Jumala nähköön, vaikka riehuis rutto ja pedot uhkaisivat. Heitä ei voi kenkään estää. MULTA. Minä estän sen. PIETARI. Kuin uskaltaisit? Tällä hetkellä? MULTA. Mun täytyy. PIETARI. Käsivartta väkevää sä etkö ymmärtäisi peljätä? Jos maahan raukeat kuin noki. Vielä sä Sohvin muistat? Entä ruton myrkky jos sinuun tarttuu? MULTA. Jos te kiroatte! PIETARI (lauhkeasti). Ei! Auttajaani en saa kirota. Sinulle merkin näytän. MULTA. Merkin, herra! PIETARI. Kun ihminen voi kaikki antaa pois, edessä arvoin arvaamattomain hän silloin on, ja kaikkein suurin hetki on tullut hänelle. (Menee sohvan luo -ja kannen syrjään.) Sa tiedät hyvin, mi aarre tääll' on? MULTA. Tiedän kyllä, herra. PIETARI. Jumala nähköön, kalliit kätkömme. Ne korjaa! Vie ne päällysmiehillesi! MULTA. En ymmärrä nyt teitä, herra. PIETARI (käskevästi). Ota! On kiire, kuluu yö. (Multa kokoaa kirjoja käsivarrelleen ja on valmis lähtöön.) Niin, vie vain pois! Kun joudut takaisin, saat toisen aarteen. (Multa vie kirjat. Pietari kokoaa kaikki rahansa ja pinoaa ne pöydälle. Samoin asettaa hän siihen kirjoitusneuvonsa.) MULTA (tullen sisään). Ne kansliassa ovat. PIETARI. Kynä tässä ja muutkin kirjoittamisneuvoni. MULTA. Te ette kirjoita siis enää? PIETARI. Tässä rahani ovat, joka karoliini ja joka äyri. Ilman ehtoja saat kaikki ne; ei muuta kuin vain otat. MULTA. En ikinä, juur vissist, tällaista ma ole nähnyt. Pääni aivan on mennä sekaisin. Tää onko totta? PIETARI. Jumala nähköön, on. Kaikk' ota rahat! MULTA. Niin ihmeellistä anteliaisuutta! Mä kiitän nöyrästi ja siunaan teitä. (Kokoaa rahat taskuunsa, ottaa kirjoitusneuvot käteensä ja jää uteliaana katsomaan Pietaria.) PIETARI. Sa olet rikas nyt, mä tällä hetkellä, Jumala nähkön, olen köyhempi kuin kahteen vuosikymmeneen tät' ennen. Mä mitään palkkiota tarjoomatta sinulta kysyn: teetkö tahtoni? MULTA. Niin jumalaton, taivas varjelkoon, en ole, että tämän jälkeen vielä mä siitä kieltäytyisin. PIETARI. Ystäväni jo odottavat. Nouda heidät tänne! MULTA. Te puolustatte minua, kun teillä on ojennettu, vahva käsivarsi? PIETARI. Ma puollan. Mene! MULTA. Heti, herra! (Menee.) PIETARI (yksin). Hänkin! Niin meri jakaantuu. Ei kaukana voi enää olla puollon hetki. (Odottaa.) Heidän jo pitais saapua. (Koputus.) He tulevat! Sisälle käykää, odotetut vieraat! (Kaarle ja Anna saapuvat.) Ilolla tervehdityt olkaatte! (Annalle.) Sa, rakkaani, et ole paennut? ANNA. Ma pakenen vain sinun luoksesi. KAARLE. Ilolla tervehditty, rakas eno! En luullut enää tänne pääsevämme. PIETARI. Ei, poikani, saa koskaan epäillä. ANNA. Vaan kun nyt on niin myöhä hetki jo. PIETARI. Puol'-yöstä juuri kajahtavakin on pelastuksen huuto väkevä. KAARLE. Sa ihmetytät meitä, rakas eno. PIETARI. Jumala nähköön, itselleni on se suurin ihme. Mutta oletteko te tähän hetkeen valmistunehet? ANNA. Olemme. Yhdessä me molemmat. PIETARI. Te yhdessä! KAARLE. Kuin käskit, eno. PIETARI (hillitysti). Niin, mä teitä rukoukseen yhteiseen ja paastoon käskin. Eripuraisuutta on vältettävä, mutta sovintoa ja rauhaa rakennettava. Ma toivon, Jumala nähköön sitä. ANNA. Vahvistakoon Jumala keskinäisen rakkautemme! PIETARI. Ett' elonkorjuun hetkellä me vielä lujana yhtehenä pysyisimme. KAARLE. Se toivo meitä tänne joudutti, kun kutsuit, eno. PIETARI. Nyt te näettekin sen vahvistuksen sekä täyttymisen. ANNA. Vai nyt!? KAARLE. Tän' yönäkö? PIETARI. Niin. Puoliyöstä. Jumala nähköön, se on sielussani niin selkeästi sanottu. Siis tässä mun kanssan' istukaa ja valvokaa (istuvat), ett' olemme kuin kolme kynttilää tuoss' edessämme. Niiden merkitystä en liene teille vielä sanonut? KAARLE. Et, eno. PIETARI. Tuossa oikeall' on usko. ANNA. Se olet sinä, suuriuskoinen. PIETARI. Sen lähin toivo on... ANNA. Se olen minä. KAARLE. Se minä olen; sinä olet kolmas. PIETARI. Niin, suurin kaikista on rakkaus. Se olet sinä, armas. ANNA. Mutta yksi ne kaikki ovat. PIETARI. Yksi uskossa ja toivossa ja — ANNA. Rakkaudessa. PIETARI. Jumala nähköön, kunpa rakkautemme ei jäisi mitään vaille. Sillä puu, mi puuttuu kukintaa — se kuolee pois. ANNA. Ei meidän rakkautemme. PIETARI. Kunpa se olisi täksi suureks hetkeksi jo kehittynyt täydellisyyteen! KAARLE. Sinua, eno, Anna ajattelee ja joka hetki puhuu sinusta kuin minäkin. PIETARI. Vai niinkuin sinäkin! On alttiutes ilonani ollut, mut kerran kuitenkin... KAARLE. Mut kerran... Eno, mi tarkoitukses on. PIETARI. Me emme siitä nyt puhu. Mieleen kiusaaja sen toi. Ma silloin kiivastuin; se rikos oli. Ja jollei katumusta pikaista sen jälkeen tullut, raskas ruusutauti nyt niskojani painais. Pystypäisnä en suurta hetkeä nyt vartoisi. KAARLE. Ja kuinka saapuvi tuo suuri hetki? PIETARI. Sen näet, kun kerallani valvotte. ANNA. Mut näkevätkö muut? PIETARI. Jos näkevät, se kauhistusta heille levittää. ANNA. Mut sinulle ja meille? PIETARI. Minulle se avaa portit vankilan. Ma silloin sen kiitoslaulun kohotan, mi soinut on sielussani. KAARLE. Siihen yhtyä me myöskin saamme? PIETARI. Sydämenne nurja vaikk' usein onkin ollut levoton, ja epäillyt. KAARLE. Nyt emme sitä tunne. ANNA. Myös sinä, Pietari, siit' olet vapaa? PIETARI. Jumala nähköön, vapaa; niinkuin kohta mun ruumiinikin vapaa on, kun saapuu Nebukadnetsar uusi. ANNA. Sano, kuka! PIETARI. Jumalan miekan kantaja, min Herra on lähettänyt, tsaari Moskovan. KAARLE. Sa häneen luotat, eno? PIETARI. Kun korkein hänet valinnut on kerran. KAARLE. Hän tulee pian? PIETARI. Juur' ennen puoliyötä. ANNA. Jumala! Hän siis heti onkin täällä! On sydämessäin hiukan pelkoa. PIETARI. Ja eikö muuta? ANNA. Ja hiukan iloa — sun tähtesi. PIETARI. Mun sielun kiittää tähtitarhain kanssa. KAARLE. Nyt! Kuulkaa! Minä kuulin ääntä! ANNA (Valppaasti). Joko hän tulee? (Kuulostavat.) KAARLE. Varmaan olikin se vain yötuulta puiden latvoissa. ANNA. Tai kenties näin myöhään vielä joku Auraa sousi. PIETARI. Voi korva pettää, mutta sydän ei; sen ääntä älköön kenkään epäilkö. KAARLE. Mut minun sydämeni sittenkin on rauhatonna tällä hetkellä. PIETARI. Sinulla lienee jotain salaamista; Jumalalta tai lähimäiseltä. ANNA (äkkiä). Te näittekö!? PIETARI. Sa näit? ANNA. Kuin salama olisi välkähtänyt. KAARLE (ulos katsoen). Tuikahdus se oli viime tulen, joka sammui tuoll' yläkerran akkunassa. PIETARI, Silmä voi pettää, vaan ei valo sisäinen. ANNA. Sen minulta niin usein sumu peittää. PIETARI. Jumala nähköön, aina vilpitön et sitä kohtaan ollut ole. ANNA. Ohjaa sä sielus kirkkaudella minua! PIETARI. Kun sinä olet kuuliainen, rakas. ANNA. Ma koetan ja tahdon. KAARLE. Kuulin varmaan nyt jotakin! (Kuuntelevat. Kuuluu kuin kuormarattaiden jyrinää.) ANNA. Niin kuulin minäkin! PIETARI. Ma myöskin kuulin. ANNA. Onko se siis hän? KAARLE. Hän saapuu nyt? ANNA. Oi sano, hänkö on! PIETARI. Kun saapuu hän, te ette silloin kysy. Te sotaratsujensa poljennan ja vaunujensa ukkoisjyrinän niin hyvin tunnette. ANNA. Kai siellä kulki tavarakuorma jonkun pakolaisen. KAARLE. Tai tykki, jonka linnan komentaja näin yöllä toiseen paikkaan siirrättää. ANNA. Hän eikö saavu jo? PIETARI. Kun odotatte ja kuuntelette... ANNA. Oman sydämeni sykinnän kuulen, kolmen hengen huo'un, en mitään muuta. KAARLE. Enkä minäkään. Yötuulta vain. PIETARI. Kun saapuu hän, niin taukoo humina tuulen sekä aallon loiske. Siis odottakaa, kuunnelkaa! ANNA. Hän ei voi enää kauan viipyä. KAARLE (ulos tähyten). Siell' liitää vain joku pilvi muurin yläpuolia; on muuten pelkkää tähtein kimmellystä. Nyt! (Odotusta, Kuuluu kaksitoista lyöntiä.) ANNA. Lyönnit puoliyön! KAARLE. Niin oli; yö on puolessa. PIETARI (hiljaa). Niin, yö on puolessa.. . (Alakuloinen äänettömyys.) ANNA. Ei mitään saapunut! KAARLE. Ei mitään, eno! (Koputus kuuluu ulkoa. Kaikki vavahtavat mutta jäävät äänettömiksi.) LASSI (Aukaisee oven, lyykää sisään ja oikaiseikse juhlallisesti). On puol'-yönhetki lyönyt. Varjelkoon Jumala kansaa, kaupunkia! PIETARI (kiivaasti). Sudet sun kimppuus hyökätköhöt, häiritsijä! LASSI. On vartia-aika. Täältä näkyy tulta. PIETARI. Ei kynttiläni pala vakan alla. LASSI: Yövartia nyt valvoa vain saa.. PIETARI. Jumala nähköön, minä olen se. LASSI. Ei! Raajarikon Lassin virka se on. Ma olen muistuttanut ja nyt lähden. (Menee.) KAARLE. Tuo raajarikko! PIETARI (alakuloisena). Eikä ketään muuta. ANNA. Ja sinä olit varma! PIETARI (vaikenee). KAARLE. Erehtynyt. (Huokaisee.) PIETARI (kuin säikähtäen). Sen toisen kerran tänä yönä sanot! KAARLE. En ole ennen sitä lausunut. PIETARI. Sen kuulin uudestaan! ANNA. Niin turha oli tää odotus! PIETARI. Sen hennot sanoa niin keveästi! ANNA. Keveästi en ma sitä sanonut. KAARLE. Ain' ihmiset niin usein saavat turhaan odottaa. PIETARI. Mut minä tiedon selkeimmän sain, niin että vaikka pimeyden syvyys olisi liikkunut, ja pahat henget kuin päämme hiukset niin lukuisina mun vastassani seisseet olisi... Mun täytti armo, suuri uskallus. KAARLE. Ja kuitenkin... PIETARI. Yön harhoiss' olen kulkenut! Sa luulet, että erehdyin ja petyin ja petin teitäkin... Niin julmat kuvat ja ruma hahmo siitä kohoaa! KAARLE. En sitä tarkoittanut, eno. PIETARI. Tämä on uskon koetusta ristillä. KAARLE. Jollei se voinut tapahtua nyt? PIETARI. Jos oli tilaan sopimatonta. Jos joku syy... ANNA. Sun kirkas katseesi sen huomaa. KAARLE. Sulle on se helppo, eno. PIETARI. Jumala nähköön, jollei sielunne lävitse syvä puhdistuksen tuli viel' ole käynyt; jos se valmistus, min teiltä täksi hetkeksi ma vaadin, on vaillinainen ollut? ANNA. Heikkoutta meiss' olla voipi. PIETARI. Puuttuu jotakin? Lie jotain väärää? Etsin varmuutta. (Ottaa raamatun, avaa sen ja määrää sormenosoituksella paikan, josta lukee.) »Mun ystäväni, johon minä luotin, on kavalasti minut pettänyt.» (Heittää loukkaantuneena pois kirjan.) Te kuulitte, mut ymmärrättekö te näiden sanain merkityksen? ANNA. Emme. KAARLE. Me emme todellakaan ymmärrä. PIETARI. On teillä vastaus yhteinen. Ma siitä saan lisäselvitystä. Mua onnetonta! Mun suuri hetkeni niin synkistyi! ANNA. Selitä meille! PIETARI. Kuinka Herran ihme, min vilpittömät sielut näkevät, voi silloin tapahtua, kun — KAARLE. Kuu kuinka? PIETARI. Kun petolliset ystävät on läsnä. ANNA. Me, rakas, niinkö? Sano! PIETARI. Sen mä myönnän sydämin runnelluin. ANNA. Mut, rakas ystävä! PIETARI. Te epäpuhtain ajatuksin taas olitte toisihinne kiintyneet. KAARLE (kiivaasti). Jumalan tähden, mitä sanot, eno!? ANNA. Jollei mun sieluni niin paljon sulta valoa saanut ois, niin luulisin sun pahan hengen vallass' olevan. Niin kauhea ja kirvelevä syytös! PIETARI. Jumala nähköön, tosi. ANNA. Olisitko sa pyhin silmin kaikkinäkevän mun sydämessän nähnyt synnin, josta en itse vähintäkään aavista! KAARNE. En minäkään. PIETARI. Ma olen ennenkin sinulle siitä sanonut. KAARLE. Ja heti taas hyljännyt sen epäluulona. PIETARI. Kun pimeyttä voimakkaammat silloin olivat valopuolet. ANNA. Nytkin täytyy niin olla, ystävä. PIETARI. Mut todistukset kaikk' ovat teitä vastaan. KAARLE. Sano ne! PIETARI. Jos tahdotte. Vaan paha olemassa voi olla, vaikk' ei toteen näytetä. KAARLE. Jotakin meidän täytyis siitä tietää. PIETARI. Sisäinen tunto, aavistukseni on ensimäinen todistaja. ANNA. Eikö se erehtyä saata? PIETARI. Sitä tukee myös sanan todistus: »Mun ystäväni, johonka luotin —.» Te sen kuulitte? KAARLE. Me kuulimme sen, mutta — PIETARI. Älä lisää rikostas, sanan epäilyksellä. KAARLE. En tahtoisi. PIETARI. Siis tunnustat? KAARLE. En voi. Jos tunnustaisin valehteleisin. PIETARI. Mä vielä tekoihinne vetoan. ANNA. Mit' olen tehnyt epäilyttävää? KAARLE. Sun parastasi tarkoittanut aina. PIETARI. Ken hylkäsikään aviositehen? ANNA. Mun rakkaani, sa kuulit kaikki syyni. PIETARI. Hänessä ajatukses riippuivat! ANNA. Oi Jumala, niin paljon pimeyttä niin suuren valkeuden rinnalla! Sun ilosi on minun ilon' ollut ja sinun surus minun suruni. PIETARI. Sydämen oman pahanilkisyyttä ei tunne ihminen. ANNA. Vain yksi ajatus on sydämessän' viime päivin' ollut. PIETARI. Ja mikä se on? ANNA. Tämä, ystävä: Kun taivaallisen yljän häihin kerran minua kutsutaan ja sinua, niin älköön meistä, sitä rukoilen, sanomaan kumpikahan joutuko: mä löysin oman rakastettuni ja siitä syystä en mä saata tulla. PIETARI (ihastuen). Oi Anna, jos sun löytänyt ma oisin! Jos kokonansa olisit sa mun, ma tuota kutsuakin iloisemmin odottaa voisin. ANNA. Minä olen sun. PIETARI. Niin, rakas, mutta... ANNA. Pakoitatko mua? PIETARI. Pakoitat! Minä sua pakoitan? Jumala nähköön, pahan hengen tuoma on tämä ajatus. Sa vapahasti alusta alkain luonan' olet käynyt. Sun rakkautes täysi, vapaa lahja olisi mulle voiton todistus, osoittais tyhjäks kirkon tuomion ja ilolla ja siunauksella mun sydämeni täyttäis. Nytkin vielä se poistais tän yön raskaan pettymyksen. ANNA (ratkaisevasti). Niin on se sinulla! Tän hetken jälkeen. PIETARI (ojentaen kätensä häntä kohden). Sa suostut! Sinä olet mun? ANNA. Niin olen, ja uskon Jumalan niin tahtovan. On sielus kirkkaus elämäni valo. PIETARI. Mun kokonaan! Mun ijankaikkisesti! (Syleilevät.) Ajatus katkera ei sielujamme voi enää eroittaa, ei epäilys voi luoda sumuansa mieliimme. Ma sielus puhtauden olen nähnyt, se vastaa kasvojesi kirkkautta. (Kääntyy Kaarteen, joka on seissut allapäin.) Sä sydämesi vilpittömyyden, jot' epäillä mun täytyi, koska et mun tahtoani täyttänyt, nyt voit osoittaa minulle ja Annalle — niin, tästä alkain olemme me yksi. KAARLE. Sä vielä vaadit todistuksia? PIETARI. Sai israeli kertaa seitsemän Jerikon ympär' kiertää, ennenkun sen muurit kaikki maahan lankesivat. Jumala nähköön, onko useammin sinulle minun teroitettava, ett' oma petollinen tahtosi sun täytyy alle kuuliaisuuden kukistaa kokonaan. KAARLE. Ja mikä uhri ja mikä työni voisi kukistaa sun epäilykses, joiden tarkoitusta en ymmärrä, vaikk' Kaikkivaltiaan lähettämiksi uskoa ne voin? PIETARI. Jumala nähköön, tämä! (Ottaa poveltaan kirjeen, jota tarjoaa.) Omin käsin mä tänä yönä aijoin ojentaa sen käteen vapauttajani. Sun se hänelle nyt täytyy viedä. Siinä on kutsu, tervehdys ja siunaus. KAARLE. Viholliselle! PIETARI. Nebukadnetsarille Jeremiaalta. KAARLE. Sinä pakoitat? PIETARI. Pakoitat! Taas tuo viheliäinen sana! Ken kuuliaisuutta ja rakkautta voi pakoittaa? Jos rahtunenkaan niitä sinulla on, niin halu sydämen sun ajaa kaikkeen, mitä toivovan mun suinkin tiedät. Minä sekä Anna — me tästä alkain yhtä olemme — nyt tätä toivomme. Se meille avaa tien vapauteen, kunniaan. Sa etkö halua sitä edistää? KAARLE. Jos täytyy? PIETARI. Niin, sinun täytyy. ANNA. Sinun täytyy, Kaarle! Me emme saata häntä vastustaa. Kaikk' annamme me hänen tähtensä. KAARLE (Annalle). Sa myöskin sanot sen? ANNA. Ja myöskin teen. Ja sinä myöskin. KAARLE. Minä myöskin teen! (Ottaa kirjeen ja kulkee kiireesti ovelle, jossa pysähtyy.) Mun täytyy, eno? PIETARI. Sinun täytyy! KAARLE (tuskalla). Eno, sa paikalle niin vaaralliselle mun olet pannut. Yksin Jumala voi tietää, minne tänä yönä saavun! (Menee.) PIETARI (Annalle). Mi ilo, mikä suuri virvoitus on tulvinutkaan olentooni! Ovat molemmat aikeet hyvin täytetyt. Mun kirjeeni saa tsaari korkea, ja väkevällä rakkaudellasi sä onnelliseks olet tehnyt minut. Ja päätökses on luja? ANNA, Horjumaton. PIETARI. Me liitymme nyt toinen toisehemme, vaikk' eroittavan meitä vuoret näytti. ANNA. Me syvyyksien yli kuljemme. PIETARI. Vaik' käden kahvaa, jalan perustaa ei näkynyt. ANNA. Ei mitään tukea polulla ollut. PIETARI. Liittomme me teemme edessä Kaikkivallan kasvojen. ANNA. Niin teemme, rakas. PIETARI. Lupaustamme me emme riko, emme vilpistele. Ja myötä- sekä vastoinkäymisessä me rakastamme aina toisiamme. ANNA. Niin rakastamme. PIETARI. Tästä hetkestä aviomies ja -vaimo olemme. ANNA. Aviomies ja -vaimo. PIETARI. Jumalan nimessä! ANNA. Hänen, ijankaikkisen. PIETARI. Siis suuren hetken kuitenkin ma sain. Hääyötä varten puhdistettuna ja valkaistuna on mun huoneeni. Unelma utuinen tää liitto oli aluksi mulle; tällä hetkellä se täydellinen todellisuus on. Me lähtehistä kärsimyksen karvaan olemme juoneet; suokoon Jumala nyt Kaanaan häiden iloviiniä! Kuin hehku palava ja kirkas liekki — niin rakkautemme olkoon ijäisesti! Väliverho.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings