SISÄLLYS:

Tammikuu: Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta. Muistelmia: Lieto Lemminkäinen. Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

Helmikuu: Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi. (Jatkoa.) Laulusta.

Maaliskuu: Laulusta. (Jatkoa.) Laskuopista.

Huhtikuu: Kerrosta yksimääräisissä. Runoista. Tietäjän runo.

Toukokuu: Runoista. (Jatkoa.) Kahviruno. Koiranruno. Toinen koiraruno. "Suru runot".

Kesäkuu: "Suru runot". (Jatkoa.) Lauluja. Tyttöin lauluja. Poikain lauluja.

Heinäkuu: Lauluja. (Jatkoa.) Runo postilaukusta. Neljä kultalintua.

Elokuu: Neljä kultalintua. (Jatkoa.) Juttu juhlajuomisesta. Huolikaihos Karjalassa. Lauluja 1-3.

Syyskuu: Kertomus muutamasta varkaudesta. Pään parannuskeino. Tarina. Indialaisten kuollonjuhla. Ystävät. Keino ylösherättää kuolleita.

Lokakuu: Kuningasten onni. Uskonopin vaikutus. Suuttuu kerran viisaski. Neljä tarinata. Graeca sunt; non leguntur.

Marraskuu: Graeca sunt, non leguntur. (Jatkoa.) Miksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi? Ihmissusista.

Joulukuu: Alkuluomisesta.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Tammikuulta.

Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.

Kaks' oli vuotta kaahatellut, Ajastaikoa ajellut, Mehiläinen meiän maalla, Koska kurja kulkuansa, Raukka rannan kiertoansa, Waivanen vaellustansa, Alko suuresti suruta, Walitella vaikiasti Sano ei saatavan simoa, Eikä mettä mielehistä, Näillä mailla, mantereilla, Talvisilla tantereilla, Näissä pakkasen pajoissa, Wilun vihmojen majoissa.

Oli hän käynyt Karjalassa, Sekä samonnut Savossa, Häilynyt Hämehen maalla, Tungetellut Turkuhunki, Wielä mennyt Wiipurihin, Yrttänyt lahen ylitse Wirohonki viimeisellä. Löynnyt ei sitä sioa, Paikkoa palaistakana, Jossa armo annettaisi, Saataisi sulosananen. Muut linnut, lihavat linnut, Ehkä muuten muukalaiset, Saivat lemmen liikkumalla, Kunnian kuleksimalla. Heill' oli puku parempi, Nuttu kahta kaunihimpi, Tuotu Tukulmin periltä, Saksan maalta saatettuna; Hän oli halpa harmajassa, Kotisaaussa sarassa. Sillä kurja kunniansa, Raukka arvonsa alensi; Oli outona kylissä, Tuntematonna tuvissa, Karjalassa kainu vieras, Savossa sananalanen, Hämehessä häiy lintu, Turussa paha turilas. Ken se tuomitsi tulehen, Ken oli viskata vetehen, Ken muuten pahoille panna, Korpin syöä syyätellä.

Niinpä sieltä tultuansa, Kotihin kohattuansa, Ei sanonut ensinkänä Oikein älyävänsä, Mintähen tämä hänelle — Mintähen ajan tämänki Teki työti tuhman lailla, Kaksi vuottansa kaotti. Oisi ollut mielestänsä Parempi pajun vesoilla Maata maassa paikallansa, Nukahella nurmikolla, Lehtovieressä levätä. Ei oisi kylä kysynyt, Miero miettinyt mitänä, Olostansa, onnestansa, Tavoistansa, taioistansa; Eik' oisi kulunut kieli, Wäki tyhjähän väsynyt.

Sillä mielellä samalla Ei luvannut luonenkana Mennä toiste tuonnemmaksi, Etähämmäksi ikänä, Palvelemahan pahoja, Ihmisiä ilman alle, Kataloita kaikkialla, Ylen harvassa hyviä.

Kuultuani kurjan itkun, Waikian valitusäänen, Toki tunsin tuiman huolen, Kanssa katkeran havatsin. Ajattelin armahella, Säästellä ja säälitellä, Antoa asuaksensa Oman pirttini pihalla, Oman pellon pientarella, Oman rantani rajoilla. Waanp' on tunki toisahalta, Pääsi päähäni ajatus, Muistu muinanen sanoma, Kun ma olin kuulla saanut Palkollisista pahoista — Kuinka kurjat kumman lailla Muita aina arvelevat, Muita moittivat yhäti, Itse syytönnä elävät, Ilman virhettä, viatta. Sanoinpa sanan samassa, Lausuelin linnulleni: "Mitä tuhma tuikuttelet, Lintu kurja kuikuttelet Olostasi, onnestasi, Wuosistasi, voimistasi, Kun et kurja kumminkana Olla oikein osannut! Tuhmin työsi toimittelit, Pahoin päiväsi menetit; Olit lapsi laatuasi, Warsin heikko varreltasi; Et kyennyt kumppaliksi Rinnalle ripiänlaisten; Muut ne töille työntelihen, Muut saivat salometsille, Sinä lauluja latelit, Ja vetelit virsiäsi, Panit paljolta lorua, Et sitänä siivon lailla; Outoja oli sanasi, Tuiki tuntemattomia, Weettyjä Wenäeheltä, Karjalasta kaivetuita, Rajamaissa mainituita, Kuultuja Kotalapissa, Keksimiä kehnompien, Talonpoikaisten puheita, Joit' ei suuremmat suatse. Kärsi kuulla korvatkana."

"Sentähen sinua neuon. Sekä käsken ja kehotan — Mene vielä, kun menetki, Lähe taasen, kun lähetki, Wuoeksi vaeltamahan Suomen suurihin kylihin. Ennen tuttuihin tupihin, Wieläpä luoksi vierastenki Ennen tuntemattomien! Sitte sinne tultuasi, Kunne'ki kulettuasi, Pyyä siivona pysyä, Ajan kaiken kaunihina; Aina siivona sanoissa, Sekä töissä toimellisna, Iloksi monen isännän, Monen miehen mieltä myöten!"

"Heitä poies herjat laulut, Lorut joutavat lopeta, Tuo ennen toet sanomat. Hanki taampaiset tarinat, Elämästä entisestä, Suuren Suomenmaan kylissä, Lausu vielä lasten kuulla Nykyisestäki olosta, Mitä tuntenet toeksi, Ja muuten muisteltavaksi, Josta oppia olisi, Kartutusta kasvaville!"

"Elekä kysy kyllin päältä, Puhu paljo palkoistasi — Kysy riuna, kysy kaksi, Ano puolen palttinaista, Koko kuukauen kululta, Neljän viikon vieremältä; Sano et voivasi sitänä Palkita pahalla työllä, Tolkun, toimen puuttumalla, Wähän voimasi varalla."

Jälkimaine. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä Mehiläiselle, jos niistä paranisi! — Muuten toivon lukian siitä ei pahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista, mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa, kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä, jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.

Sama Pohjolan neiti, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat, rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo, että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa, Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:

"Ellös menkö poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkon tahotakkana".

Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja vastasi:

"Koira kutsuen menevi, Hyvä ilman lykkeleksen — Tuoss' on kutsut kuunikuiset Terässä tulisen miekan, Wyöllä kalpani käressä".

Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa, että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi, niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä, joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen röyhkiänä eli ylpiänä.

Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä, niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle. Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan. Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen, särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle, jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa, jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:

"Koria on kutsuttu vieras, Koriampi kutsumatoin."

Pohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi muka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä panematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen kivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat ja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu, kaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:

"Emmä vieras lienekkänä, Kun ei tehä teoksia, Tahi ei oinasta tapeta, Tuoa härkeä tupahan, Sarkasäärtä huonehesen, Uuelleen olutta panna — Syöä miehen syömättömän, Juoa juossehen urohon."

Pohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta vierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä "luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista" ja toi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään lausui taasenki:

"Emmä liene lempi vieras, Kun ei tuotane olutta, Parempata juotavata, Waravammalla käellä, Suuremmalla astialla."

Jopa pyysi Pohjolan isännältä, ikäskun härnäämällä, saada ostaaksensa parempata olutta. Pohjolan isäntä suuttui ja rupesi loihtolauluillansa Lemminkäiselle surmaa miettimään. Laulo ensiksi koko lammin vettä lattialle, jotta eikä sihen hukkuisi. Mutta eipä ollut Lemminkäinenkään lapsi lauluillansa, lauloipa vastaan suuren härjän, joka joi lattian kuivilleen. Lauloi siitä suden Pohjolan isäntä härkää syömään ja Lemminkäinen lauloi samassa jäniksen sudelle, joka sen kautta heitti härjän syömättä. Kohta oli toiselta puolelta koiraki laulettuna jänistä syömään, mutta Lemminkäinen, kun havatsi sen, lauloi oravan orrelle juoksemaan, jota koira rupesi haukkumaan, eikä muistanutkaan jänistä syödä. Pohjolan isäntä kun näki, ei lauluistansa apua tulevan, jo sanoi kerrassan:

"Ei tässä piot parane, Kun ei vierahat vähene; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäki juomingista!"

Tempasi samassa miekan käteensä ja käski Lemminkäistä miekkaa kanssansa mittamaan. Lemminkäinen ei kyllä estellen, eikä peljäten, vaan muuten miekkansa entisiä seikkoja muistellen lausui:

"Mitä minun on miekastani! Kun on luissa lohkiellut, Pääkasuissa katkiellut."

Sitte mittaamaan ruvettua löyttiin Pohjolan isännän miekka olevan pikkuista pitempi. Wälipuhetta myöten tuli siis hänen iskeä ensin ja lieneekö ilmanki välipuheetta sillon tapana ollut miekkasille ruvetessa sen ensiksi lyödä, jonka oli miekka pitempi, vaikka luulisi kohtuuden vaativan, kun olisi pitänytki se etu antaa lyhempimiekkaiselle. Miekkansa pitemmyyden Lemminkäiseltäki myöten annettua jo kohta alko sitä kädessänsä puistella Pohjolan isäntä, mutta Lemminkäinen lausui ilman hätäilemättä:

"Tukela tora tuvassa, Weren seikka salvoksessa, Tuvan uuen turmelemma, Lattian likaelemma, Pestyt penkit hierelemmä; Käykäme ulos pihalle! Pihalla veret paremmat, Kartanolla kaunihimmat, Luontevaisemmat lumella."

Mentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle. Tältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen tapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:

"Kuulesta sa Pohjan poika! Sinunpa pitempi miekka, Sinun kalpa kauhiampi; Toki taiat tarvitakki, Ennenkun ero tulevi, Tahi kaula katkiavi. Kun on miekkasi pitempi, Iske päältä Pohjan poika!"

Niin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja kolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville. Mutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin ensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki kerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja pisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä rupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen, paitsi itseä emäntää, jonka jätti "pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian lakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi." Olisipa tainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki oli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä Lemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa vastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä kotiin äitinsä luoksi ajaen.

Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka tähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista suututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu. Lemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän itsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla mielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. "Mitä miekkoja? — mitä keihäitä?" — kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla miekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä kunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan muistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei kuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. "Mene nyt kunne tahansa piilemään — arveli äiti — niin taidatpa aina surman edessäsi löytää." Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä, niin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta piillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan käydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä menemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo lausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina sota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua lykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään ja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos saisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa venettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa, jos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää. Mutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen rohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka jo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet saarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat havattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi estämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja lähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei saanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet oikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita, ei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate itkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja sanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.

Tällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä edessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota Pohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi äitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut äitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa laski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa mielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa kuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt Lemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen lausui:

"Elä huoli hongan pinta, Wene varpanen valita! Wielä saat sotia käyä, Tappeloita tallustella."

Niin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni vanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän nainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan, niin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja äitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä vaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen veneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen muutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen vähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä, että taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia kiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla tämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä epäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä rangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa. Näin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista mieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin silloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa. Sillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä vaivaiseksi. — Kylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, "matkoille majattomille, teille tietämättömille", jossa kulkunsa alla kylläki usein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata elämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja arvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut, kun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa kulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä rakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie ollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat sitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä verrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja Pohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi yhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen lupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä, laivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan ja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon Lemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:

"Ei vara venettä kaada, Tuki suovoa tuhoa,"

ja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä lähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan. Mitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen. Sen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin hartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan katkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin veneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki soittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen häntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut paikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse kynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä kantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte saivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara myrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen olisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita laitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos Pohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata, souti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät eestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi tappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan samassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä kyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton. Enempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä matkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin sitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi vasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa tarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat, esimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle Pohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki tästä kerrasta jääkööt.

Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

Pieniki valonhämärä on parempi synkkää yöpimiätä. Synkkä pimiä yö peittää Suomen muinasajan tiedot. Wasta myöhemmin ja vähitellen alkaa päivä koittaa siitä ajasta ruveten, jona Suomen maa vallattiin Ruotsalaisilta, ei täyttä seitsemän sataa vuotta sitte. Se paras, mitä sitä ennemmäisestä ajasta tietään, on se, että Permiän maassa asuvat Suomalaiset olivat rikkaita, kaupankäynnistään kuuluja ja että Jumalan palvelu heidän seassansa oli täydessä voimassaan, jonka kuva heiltä suurella huolella suojeltiin. Tiettävästi asuivat nämät Permiän Suomalaiset nykyisessä Permiän läänissä Kamajoen varsilla ja siitä luoteesen päin Wienajoen rannoilla aina Wienamereen asti. Jumalan kuva mainitaan olleen Wienajoen rannalla asuvilla. — Suomen vanhoissa tarinarunoissa mainitaan myös yhtäläiseen eräästä kansasta (Suomalaisjoukosta), joka sekä nimensä puolesta oli kuulu, että muuten voimakas ja joka näyttää näillä seuduin asuneen. Se oli Pohjolan kansa. Oli monta muutaki nimeä Pohjolalla nk. Sariola, Luotela. Edellinen näistä, joka alkusin taisi kuulua Saariola, muistuttaa ruotsalaisesta nimestä Holmgård ja Wenäläisestä, Wienajoen rannalla vieläki löytyvästä kaupungista Holmogori. Luotelan nimi merkitsee, että oli luoteesen päin esi isillämme kuljettava, kun matkasivat Pohjolaan, taikka juuri sitä suuntaa, jota Wienajoki latvoiltansa Wienamereen juoksee. (Lisää toiste).

MEHILÄINEN.

W. 1839. Helmikuulta.

Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

(Lisää Tammikuun osaan.)

Näyttää siis, kun olisivat esi-isämme, taikka se osa muinas-Suomalaisista, joiden seassa enimmät vanhat runot syntyivät, niiden synnyntäaikana asunut Wienajoen varsilla. Runoissa muistellaan heidän sekä vettä myöten että maisin Pohjolaan kulkeneen ja kolme päivää matkattuansa sinne peräytyneen. Tätä kahtalaista kulkua selvittämään sopii kyllä hyvästi se arvelu, että asuivat joen rannalla ja ettei se ollutkaan joku pienempi joki, on siitä arvattava että verrataan runoissa useinki mereksi. Kovemmat kuohut ja aallot kohtasivat heitä Pohjolaan päästessänsä, josta myös lienee nähtävä, Pohjolan olleen merta likempänä. — Eräs vanha runo (k. Meh. 1836 Toukokuulta) mainitsee Tuiretuisen pojasta, joka "läksi viemähän vetoja, maarahoja maksamahan." Niinkuin runo nimitetyssä paikassa luetaan, olisi hän matkannut Pohjan kankahilta, tullut aukialle meren selälle ja siitä Wäinölän ahoille. Mutta toiset ja pianpa usiammat laulajat muistelivat hänen Wäinölän ahoilta lähteneen ja Pohjolaan matkanneen, niinkuin saman runon toisinnoissa onki merkitty. Jos, kuni uskoisimma, matkansa kävi tällä jälkimmäisellä tavalla, niin voisi siitä päättää, Wäinölästä aikoinansa veroa Pohjolaan vedetyksi. Tämän asian tekee toinenki runonpaikka (k. Kalev. XVII: 512-523) uskottavaksi. Lemminkäinen siinä Pohjolaan tultuansa muistuttaa itsensä sekä muiden tuomista ohrista ja jyvistä. Eikö mahtanut siinäki olla maine verojyvistä? Kun Pohjolata runoissa myös paikoin Jumalisiksi (k. Kalev. XVII: 63 tois.) nimitetään, niin luulisi tämän nimen juuri tulleen Pohjolassa pidetystä Jumalan kuvasta, niinkuin sama kuva tietään Permiäläisillä suuressa arvossa olleen. Arvattavasti luultiin tämän kuvan tuovan paikalle kaiken onnensa, rikkautensa, voimansa ja etuutensa. Sentähdenpä lienevätki Wäinölässä asuvat Suomalaiset useinki yritelleet saada Jumalan kuvaa taikka itsellensä ryöstetyksi, taikka muuten Pohjolasta hävitetyksi. Ne matkat ja sodat, joita Sammosta käytiin, ehkä olivatki tämän Jumalan kuvan tähden, jolla kyllä mahdollisesti voi olla erityinenki nimensä Sampo. Jos tämä asia saataisi, kun toivomma, vasta paremmin selvitetyksi, niin helposti voisi ymmärtää senki, kuinka Sammossa oli

- - - "kyntö sekä kylvö, Sekä kasvu kaikenlainen."

ja kuinka sama Sampo

"Jauho päivän syötäviä Päivän toisen myötäviä Kolmannen kotipitoja" - - - - - - - - - - - "Jauho purnon puhtehessa" j.n.e.

ja myös kuinka Sammon ryöstettyä jälkeenpäin oli

- - - "polo Pohjolassa, Elo leivätön Lapissa."

Tätä arveloamme myöten olisivat Karjalaiset vanhain runojensa synnyntäaikana asuneet, ainaki osittain, likempänä Wienajokea; olleet miksei heki sillon joku lahkokunta niistä yhteisellä nimellä niin kutsutuista Permiäläisistä; vaan jonkun ajan maksaneet veroa toiselle Wienameren rannoilla asuvalle Permiäläisten lahkokunnalle, Pohjolaisille (siksi kun Wäinämöinen heidät vapautti). — Tiettävästi joutuivat Karjalaiset eli Permiäläiset sitte Wenäjän vallan alle ja saivat jonkun tiedon Kristinuskosta noin tuhat vuotta Kristuksen syntymästä. Wäinämöisen elämä, seikat Pohjolassa, muinasrunojen synty j.n.e. mahtavat siis ollakki aina sitä aikaa vanhempia.

Laulusta.

Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinki ilo ja huoli (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan iloisempiin ja huolellisempiin. On kyllä muissaki tiloisa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin, kuin näissä kahdessa.

Sitä kansaa kyllä ei löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjasilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonki mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä asuntonsa yhtähyvin, kun Euroopan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hovissa, kun talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa, kun orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla, kun vanginki luona kahleissansa.

Mutta vaikka onki laulu kaikillen tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi, kun toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kun toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että erinomattain itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kun yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toinen sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja ilonen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi tähdellisesti, havatsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seurohin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havatsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Sillonpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:

"Anna akka rätsinäni, Työnnä pois punakeräni! On jo virttä neuomatta, Sekä saamatta sanoja; Kyllä huoli virttä tuopi Kaiho kantavi sanoja, Mure muita lausehia, Mielalani arveloita."

Kuinka ovatki ystäviä toinen toisllensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:

Kuka kuuli laulavani, Luuli olutta juoneheni, Taaria tavanneheni; En laula olven halulla, Enkä taarin tarpehella — Laulan hoikka huolissani, Ikävissäni ilotsen, Panen pakkopäivissäni. Luotu on lintu lentämähän, Humalainen huutamahan Waivanen vaeltamahan, Huolellinen laulamahan. - - - - - - - - - - Mistä tunnen huolellisen, Arvoan alasen mielen? — Tuosta tunnen huolellisen, Arvoan alasen mielen: Huolellinen laulevi, Huoleton huhuelevi.

Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnäksi, minkätähden Suomen kansa niin muinasaikaan, kun näkyäänki on yli monen muun kansan lauluhin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän laulu-hartauteen, niin ei saa unhottaa itseä tieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puollustaa — Wanhanaikaset laulut kaikki käyvät tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapohin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:

Ei ole ajat enä niinkun olit ennen — — — Minun kultani kaukana kukkuu — — — Nuori mies tuli vierailta mailta — — — Woi minä, voi minä, vaivanen poika — — Minä seisoin korkialla vuorella — — — Sinua sydämestäni minä aina j.n.e.?

Kuka myös ei tunne, että ne itsekuki käyvät eritavallansa ja erinuotilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia, sekä kehnompia, että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommillaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinki tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin, kun millään muulla tavalla, levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sen tähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomen-maan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemma tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväksensä käyttää, mitä kansa semmoiseen sanavastuusen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudella maalla ja Hämeessä pian yksillä sanoilla laulettavaksi kuulleemme. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töitänsä sekä kotona että ulkosessa, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toistensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettävät samasa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somemmuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi laulellaanki värsy yhdeltä, toinen toiselta, niin niillä harvoin on sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdeissä koemma suunnitella.

* * * * *

Oli kerran kehruutalkoosen keräytynyt usiampia tyttöjä. Muita tarinoittua ja haasteltua jopa viimein yhtyivät sihen tuumaan, että piti jokahisen laulaa jotakuta itsestänsä. Niin saivat seuraavat laulut alkunsa.

Anni.

Minä tyttö nuori tyttö, niinkun merikaisla, Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.

Minä olen kaunis tyttö, niinkun keon kukka, Moni poika minua toivottavi hukkaan.

Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta Keskustellen keskenänsä, mikä neuo auttaa.

Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa. Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.

Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään Poies poies puoleltani kehnot pojat lykkään.

Synniks' häntä sanotaan ja synti hän tuo lienee Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.

Leena.

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka, Moni poika minua huokutteli hukkaan.

Ei kasva ruusu kauniimpi, kun tyttö Karjalassa, Eik' enempätä tahota, kun olen maalimassa.

Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee, Huoli syttyy syämehen, mieli naia tekee.

Moni poika minua toivottavi hukkaan, Waan en minä monen pojan toivottava ookkaan.

Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa, Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.

Ompa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä, Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.

Minun kultani kaupungissa, kaupunki on suuri, Rakkaus on vahvempi, kun Turun linnan muuri.

Kuopioss' on kultani ja olkoon terve siellä! Itse kasvan Karjalassa pari vuotta vielä.

Pirko.

Kasvo Suomen rannalla se ympyräinen nauris, Tämä likka on lihava ja punaposki kaunis.

Minä olen nätti likka, nätin pojan kukka; Eipä minussa mennytkänä mamman vaivat hukkaan.

Nätti likka liian nuori olen minä aina, Kulta käypi katsomassa joka sunnuntaina.

Jos oisiki nyt lauantai ja huomena oisi pyhä. Ja kulta tulis kirkkohon, se oisi vallan hyvä.

Minä itse ihana, minun kultani kaunis, Kunpa äiti luvan antais, pari oisi valmis.

Pieni lintu siivillänsä suojaa poikiansa, Niin mun oisi ollakseni oman kullan kanssa.

Empä eri kullastani, empä perhanaksi, Ennen meri mustaksi muuttuu, kivet kirjavaksi.

Liisu.

Minä olen nuori tyttö niinkuin kesäheinä, Ei ole maannut vieressäni muu kun aitan seinä.

Nätti tyttö olenki ja nätimmäst' ei lukuu; En minä tällä polvellani pojan viereen nuku.

Nätti tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan; Empä minä joka pojan halatakkaan anna.

Tyttö pieni hienonen, hintelä ja hoikka; Eipä minussa joka pojan vastannetta ookkaan.

Paljo meillä poikia käypi, vaan ei minua vasten, Pikkuist' ennen päivännousua katovat kun kaste.

Hyv' on pojan pelata, kun likka luvan antaa; Poika marsii matkohinsa, likka häpiän kantaa.

Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli, Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.

Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä, Mesi maito kielellä ja myrkky syämessä.

Niin on poika piion luona, kun halmehessa halla; Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.

Elsa.

Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen; Kunpa kultani tulisi, ottaisinko viereen? —

Minäpä se huitra likka, huitra likka raukka, Istun pojan polvilla vaikka aamuun saakka.

Ei oo mulla surua, ei surua, ei huolta, Käypi mulla sulhasia Turun tuolta puolta.

Mitäpä mun tarvitsee suurta surua kantaa, Kun on kulta mielessäni joka ilon antaa? —

Kulta se lähti Kuopiohon, tulee sieltä kerran, Werkahousut jalassa ja kävelee kun herra.

Minun kulta Kuopiossa, minä itse tässä, Kihlat ompi kistussani, sormus ompi käässä.

Tule kulta Kuopiosta, tule uuteen tupaan, Sänky on jo petattu ja vanhemmilt' on lupa.

Weres voi ja lämmin leipä, etkö söisi noita? Tehty tila ja nätti likka, etkö viereen koita?

Sitte tänne tultuasi heitä hattusi naulaan, Ruvetahan vieretysten, käsi pannaan kaulaan.

Kaisu.

Nurmikeot kesällä on kukkasia täynnään, Tämä tyttö, kaunis tyttö kasvoiltahan näyttää.

Talon tyttö minä olen, siivo sekä vakaa, En ole maannut pojan kanssa, enkä vasta makaa.

Pojat konnat koriana pitkin kyliä käyvät, Humalassa huutelevat halki yöt ja päivät.

Moni poika mielessänsä tämän valan vannoo: Minun yöksi vierehensä ottavansa sanoo.

Ei ole poikiin valoista, jos vannovat juur paljon Niist' on ollut tytöille jo paljoki pahaa tarjon.

Pojat monta tyttöä jo petti kihloillansa, Waikka vanno valallaan ja sano ottavansa.

Ele vainen tyttö rukka usko poikiin kielii, Poika hyvästi haastelee, vaan on häiy mieli.

Tuost' on tullut minullenki moni mieliharmi, Yhä pyörii eessäni tuo paha poikaparvi.

Inkeri.

Minä olen pikku piika, kannan karjan vettä, Ei oo sukkaa, eikä paitaa, ei kun kaksi kättä.

Onnen likka minä olen, onnen kovan saanut, Eipä ole poika vielä vieressäni maannut.

Kävipä kyllä poikiaki, vaikkei minua vasten, Sitte aamupuolella he katovat kun kaste.

Waan en sure, enkä huoli, vaikka olen köyhä, Wielä minä nätin pojan verrakseni löyän.

Mitäpä mä tuota suren, jos olen toisen orja; Koska tulee toinen vuosi, oma kulta korjaa.

Suomen maassa Karjalassa on mun kultani juuri Waikk' en tieä, enkä tunne pienikö lie vai suuri.

Sitä aina ajattelen, sitä ilohetkee, Koska minun oma kulta vierehensä kätkee.

Mari.

Ei oo tällä likalla palkkaa, eikä pestii, Mieron pojat viinanjuojat soiton pahan nosti.

Minä olen orpo piika tämän talon loisi, Kulen aina kunnialla, vaikkei pojat soisi.

Poikahunnut huutavat ja huutavat juur kovin: "Kuule kulta ääneni ja ava aittasi ovi!"

Waan jos olen halpa likka, halvan nimen kannan, Tok' en minä halvan pojan halatakkaan anna.

Täm' on kesä tämmöinen ja tuleva on toista, Eipä tälle tyttärelle huonot pojat loista.

Mitäs tuosta tulisi, jos huonon pojan naisin — Wiinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.

Paremp' on mun ollakseni nuorena likkana aina, Kehräellä, laulella ja elää sillä lailla.

Waan kun tämä siivon tyttö vanhanee ja kuolee, Moni poika murehtii ja joutuu suureen huoleen.

Stiina.

Minä olen pieni piika toisen talon orja, Tuota aina ajattelen, kuka minun korjaa.

Niinkuin vene vähänen sen kovan tuulen käessä, Niin on piika pienonen vierahassa väessä.

Woi ett' oonki syntynyt ja voi ett' olen luotu, Äitin maiolla ravittu ja maailmahan suotu!

Päiv' on pitkä, ikävä ja iloton on ilta, Ouoilt' ei ole apua, ei turvaa tuttavilta.

Eik' oo yhtään ystävätä, kaikk' on vihamiehii, Miero paljo pauhoaa ja kuluttavi kielii.

Kaikki minua vihaavat ja vihaavat kun käärme, Soisivat mun menevän ja hukkuvani järveen.

Waan en huoli mistänä, kun olen piika vakaa, Maalima mahtaa soimata mua eestä taikka takaa.

Empä huoli maalimasta, huoli en paljo kestään, Maalimassa vihataan ja vihat kauan kestää.

Enkä huoli itkeäkkään, empä huoli vainen, Ja jos kuinka itkisinki, se ois' yhenlainen.

Itku silmät pimittää ja mure muovon muuttaa, Nuorellenki neitoselle hiukset harmaat tuottaa.

Eeva.

Liikkukame likkaparat niinkun rukin rulla; Pian päivät rientävät ja vanhuus taitaa tulla.

Pian on laulut laulettu ja rallit rallatettu, Ikä nuori eletty ja vanhuus saavutettu.

Kevätpäivä on ihana, kun lehet puihin puhkee, Kukat maasta nousevat ja linnut kotihin kulkee.

Waanp' on syksysatehet ja kovat ilmat rientää, Lehet puista putoovat ja linnut poies lentää.

Pankaa tämä mielehenne nuoret tytöt kaikki: Katova on kauneus ja raukeava ratki.

Nyt on kyllä käessänne kevätpäivä kaunis, Waan on ilta eessänne sekä syksy valmis.

Moni tyttö, sievä tyttö havatsi sen hiljaan, Että oli joutunut jo vanhan piian kirjaan.

Mieki ennen nuorempana asioissa autin, Nyt jo käyn mä köykkyä, kun olis syönyt tauti.

Moni poika minullenki anto ennen suuta, Nyt jo asun halvana, kun heittolikan luuta.

Wappu.

En ole likka vallan vanha, enkä vallan nuori, Jos mun heitti renkipoika, emmä tuosta huoli.

Enkä ole vallan viisas, enkä tuiki hullu, Enkä ole poikien tähen maailmahan tullu.

Suomen pojat poies menkööt Engelsmannin laivaan, Jossa ei he muuta näe kun meren mustan ja taivaan.

Poies vieään Suomen pojat ruunun ankkurpajaan, Siellä lyövät rauan päälle, kivimuurit kajaa.

Siell' on itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen, Ilta, aamu, yö ja päivä, kaikki yhenlainen.

Mikäs auttaa Suomen poikia, kun ei rahat auta — Täytyi mennä maalta poies, takoa kylmää rautaa.

* * * * *

Toisessa tyttöjen kokouksessa pyhäiltana kesällä lauloivat itsekuki kultasistansa seuraavalla tavalla:

Mari.

Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla; Muill' on koissa kultansa, eikä ole mulla.

Ei oo kultani kotona, eikä ole täällä, Kultani ompi merellä sen ison laivan päällä.

Minun kultani kaukana on ja kaukana se kukkuu, Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.

Kun oisi kulta naapurissa, oisi virstan päässä, Empä kyllä itkisi, en istuisikkaan tässä.

Waan on kultani kaukana ja kauas taisi mennä, Eipä sinne lintunenkaan iässähän lennä.

Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.

Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni, Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.

Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti, Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.

Mitä näit sa muutaki ja näitkö vielä senki, Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.

Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta, Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.

Inkeri.

Pikku lintu laulavi ja lämmin ompi ilta, Kulta istuu vieressäni joka kesäilta.

Kulta istuu vieressäni, pikkulinnut laulaa, Minä itse kuikuttelen kättä kullan kaulaan.

Ei oo kultani lihava, eik' oo vallan laiha, Empä minä kullaistani jonkunlaisiin vaiha.

Kukkasia kaunosia kullalleni kannan, Istun taasen vierehen ja sitte suuta annan.

Jos on kultani ikävä, käy' kirja pappilasta, Lähetähän Pohjan maalle poies Karjalasta.

Siell' on aika ilonen, vaikk' ompi järvet jäässä Siellä kultani kävelet sä korkia hattu päässä.

Leena.

Ilossani laulelen ma, vaikk' on suruvirsi. Kultani syän on kylmempi, kun jäinen seinähirsi.

Mikä lie mun kullalleni tehnyt uuen mielen, Muien kanssa kävelee ja istuu muien viereen.

Syämeni on surunen ja pääni alas painuu, Kun tuo oma kultaseni muien tykö taipuu.

Sepä minun syämessäni käkösenä kukkuu, Kun mun oma kultaseni muien viereen nukkuu.

Ilta tulee, pienet linnut laulamasta lakaa, Minä itken, kultaseni muien kanssa makaa.

Kuuleppas sa kultaseni, kysyn tuota vielä, Kukapa sun eksyttiki rakkauen tiellä? —

Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen, Halkiöisin juoksentelit, aina tulit tänne? —

Mihin on nyt kulta raukka rakkautesi mennyt? — Rakkaus on rauennut ja suru siaan jäänyt.

Syämesi rakkauesta palo mennä vuonna, Nyt on rakkaus rauennut, vai lie tielle puonna.

Ele sinä kulta raukka minua nyt hyljää, Minä olen kätkenyt sun syämeni syrjään.

Pirko. Emmä sure viikon varaa, enkä kultani eroo, Wiel' on tässä tyttäressä toisellenki veroo.

Tämän kylän pojat ompi aivan huonoa sorttii, Hattu päässä kallellaan, suu kun läävän portti.

Pojat syövät sokuria, eikä maksa hintaa, Wiimeisellä tuomiolla tulee vastarinta.

Huonon pojan lienenki mä kullakseni saanut, Ei ole vielä yhtään yötä vieressäni maannut.

Kivenviika viserti ja käki kuusessa kukku, Muien kullat kulki aina, minun kultani nukku.

Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo, Naurusuulla katselen jos menis vaikka Wiroon.

Anni.

Ei ole kultaa minulla, kun en vasta saane, Ja eikö kohta toivoniki tuonnempana maanne.

Muut ne kaikki kultansa kanssa käyvät käsityksin, Minä raukka vanhanen ja olen aina yksin.

Olen kyllä maalimassa elänyt ja myytän't, Waan ei ole kenkään mua kullaksensa pyytän't.

Wilu on mulla muutenki ja käsiäni kylmää, Siit' on vielä vilumpi, kun kaikki minun hyljää.

Pojat nuoret miekkoset, miksette lähe naimaan? — Suomalaisen tytön kanssa kyllä tulis aikaan.

Stiina.

Käet kukkuu kuusikossa, pienet linnut laulaa, Minä lennän, löyhäytän kullalleni kaulaan.

Minun kultani koria on, on kun nurmikukka, Sill' on silmät siniset ja aivan musta tukka.

Minä kuon kullalleni palttinaisen paian, Kulta se ostaa minullen korian myssylaian.

Sitte kuon kullalleni hopiaisen tuolin, Itse istun rinnalle, enkä muista huoli.

Mene pois sinä vieras poika, en minä sinua tunne, Anna tulla oman kullan, sille viereen tungen.

Minun kulta matkalla ja pienet linnut laulaa, Kunpa kultani tulisi, kavahtaisin kaulaan.

Elsa.

Alahall' on aurinko ja ilta on jo lässä, Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.

Siit' on syämeni surunen, kun monta muistuu mieleen, Oma kulta ouostunut, toinen tunkee viereen.

Minun mieleni kävelee ja surullisna kukkuu, Kultani kulkee kylissä ja muien viereen nukkuu.

Tuota teki muinen kultani, teki monta vuotta Aina muita rakasteli, minua piti suotta.

Miksis kultani kylmenit ja ennen olit lämmin, Nyt on rakkaus rauennut ja viha tullut väliin.

Kuinka taisit narrata sinä köyhän miehen lasta, Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.

Minä olen torpan tyttö, sinä olet talon poika; Waan ei talot, eikä elot rakkauttani voita.

(Lisää toiste).

MEHILÄINEN.

W. 1839. Maaliskuulta.

Laulusta.

(Lisää Helmikuun osaan)

Lissu.

Ilo on muilla miekkosilla, muret ompi mulla, Kun ei kultani kuulukkaan ja eikä taia tulla.

Tuollapa minun kultani on ja Saksanmaalla aina, Ennen kävi katsomassa joka sunnuntaina.

Kevät tuli, käki kukku, pienet linnut laulo, Minä itken kuikutan ja kylän naiset nauro.

Kylän naiset naurelevat huokauksiani, Iloissani muutamat mun luuli laulavani.

Toiset muuttaa mureheni vieläi mustemmaksi, Minusta he mielellänsä tekisivät kaksi.

Uniki se murehista levottavi monta, Minä en saa silmihini pienintäkään unta.

Itkull' alan päiväni ja päätän murehilla, Yksin istun iltasilla, yksin aamusilla.

Sepä mua murehuttaa, sepä itkun tuottaa, Kun on kultani kaukana ja täytyy aina uottaa.

Mont' on huolta muutenki ja se on suurin huoli, Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli.

Päiv' on pitkä ja ikävä ja itku aina mulla, Kun en kuule kullaistani, eikä taia tulla.

Wappu.

Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta, Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.

Kultani käypi Suomen maita poikki sekä pitkin, Kylän naiset naurovat ja minä raukka itkin.

Minun kultani nipottaa ja nappaa muillen suuta, Minä raukka rakastan, enkä taia muuta.

Miksis kultani kylmenit, et ole niinkun ennen, Yli selän soutelit ja tulit aina tänne.

Oisko keli parempi ja järvet oisi jäässä, Tokko vielä tulisitki korkia hattu päässä.

Katsos kultaketale kun sato sakiata lunta, Monta yötä vieressäni makasit makiata unta.

Katsos kultaketale kun aurinkoinen paistaa, Anna suuta kultaseni, makialta maistaa.

Katsos kultaketale, kun kuu ja tähet loistaa, Walkiapaita neito nuori se on vasta toista.

Kaisu.

Tämän kylän pojat ompi pahoja tervaspäitä, Yhä käyvät kihloillaan ja ei piä konsa häitä.

Minä olen ryytimaassa keskimmäinen kukka, Empä minä tähän kylään kunniatani hukkaa.

Kunpa tarkon tietäisin, että kultani pitää vihaa, Kärryt tielle laittaisin ja lautamiehen pihaan.

Enkä sure, enkä huoli, jos yksi poika jätti Wielä minä toisen saan kun olen nuori ja nätti.

Minä menen kaupunkiin ja kaupungist' on pesti. Tulen sieltä kotihin, kun paras herran leski.

Ei oo likoilla surua, eik' oo yhtään hiukkaa, Poikia käypi kylissä että liivit liuhkaa.

Laskuopista.

Niin laskuoppi, kun kaikki muutki maalliset opit ovat vasta myöhemmin alkunsa saaneet. Sitä ennen tapahtui kaikki lasku päässä, ikäskun oppimattomilta ja oppineiltaki usein pienemmät laskut vielä päässä toimitetaan. Ainoastansa pienempiin laskuhin onki päässälaskeminen sopiva, suurempihin se millään muotoa ei kykene. Sillä kenpä taitaisi päässään laskea auringon, kuun ja tähtien suuruudet, saada tarkimman tiedon kuun ja tähtien kulkumatkasta, edeltä määrätä kuun ja auringon pimenemiset, tietää niiden nousu- ja laskuajat itsekussaki maanpaikassa ynnä muita semmoisia? Ilman omaa suurta arvoansa on Laskuopilla vielä siitä tuleva erityinen arvo, kun on apuna ylen monessa muussa opissa ja keinossa. Milloin ja missä maassa se ensin lienee mietitty, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Sen kuitenki tiedämmä, että se jo oli monta vuossataa ennen Kristuksen syntymää Greikalaisilla voimassa. Siitä ajasta asti on sitä kuitenki paljo parannettu, niinkun nykyset laskimetki eli numerot ovat vasta myöhemmin tulleet tavallisiksi. Ne ovat saatu Arabilaisilta, jotka taas itse olisivat arvelua myöten ne Indialaisilta perineet.

Kaikesta kirjaopista pidetään laskuoppia, maiden tietoja ja historiata ensimmäisinä tarpeina. Suomalaisten on tähän asti täytynyt niitä, kun muitaki, vierailla kielillä oppia. Toivottava olisi kuitenki, että saataisi omakielisiä opetuskirjoja näissäki aineissa. Seuraavan kokeeni neljästä tavallisimmasta laskukeinosta lähetän myös sillä toivolla pränttiin. Jos siitä muuta hyvää ei lienekään, niin taitaa kuitenki siitä jotain apua olla sille, joka vasta ja paremmin laskuopista kirjoittaa.

* * * * *

Laskuopiksi mainitaan sitä taitoa, jolla kahden eli usiamman tietyn luvun avulla löydetään joku muu ennen tietämätöin. Jos esimerkiksi yhdeksän ruplaa tulisi jaettavaksi viiteen yhtäsuureen osaan, niin olisi 9 ja 5 ne kaksi tiettyä lukua, joiden avulla kolmas pitäisi löyttämän, merkitsevä, kuinka suuri kukin näistä osista on.

Luvuksi laskuopissa nimitetään sitä, joka osottaa, kuinka monta jostakusta lajista löytyy, jos yksi eli usiampi.

Laskimiksi eli numeroiksi nimitetään niitä erityisiä merkkejä, joilla kaikki luvut harjoitetaan. Ne ovat:

1. Yksi. 6. Kuusi. 2. Kaksi. 7. Seitsemä. 3. Kolme. 8. Kahdeksa. 4. Neljä. 9. Yhdeksä. 5. Wiisi. 0. Tyhjykkä.

Tyhjykällä (0) itsestänsä ei ole mitään arvoa. Kuitenki on se tarpeellinen usiampia muita lukuja kirjoittaissa.

* * * * *

Lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta.

Kymmeneen asti kirjoitetaan luvut jo nimitetyillä laskimillansa 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9; kymmenestä sataan asti kirjoitetaan niitä kahdella laskimella, joista edellinen merkitsee, kuinka monta kymmentä ja jälkimmäinen, kuinka monta yksikkää semmoisessa luvussa löytyy, esimerk. 45, sano: 4 kymmentä ja 5 yksikkää taikka tavallisesti: neljäkymmäntä ja viisi.

Muistutus. Yhteisellä nimellä sanotaan kaikkia täysiä lukuja kymmeneen asti yksiköksi.

Sadasta tuhanteen asti vaativat luvut kolme laskinta, joista ensimmäinen merkitsee satoja ja niistä seuraavista edellinen kymmeniä, jälkimmäinen yksiköitä, aivan kun kaksilaskimellisissaki luvuissa, taikka toisin: kolmilaskimellisissa luvuissa merkitsee loppupäästä lukien ensimmäinen laskin yksiköitä, toinen kymmeniä, kolmas satoja, esimerk. 356 sano: 3 sataa, 5 kymmentä ja 6 yksikkää s.o. kolmesataa viisikymmentä ja kuusi.

Tuhannesta kymmenen tuhanteen asti, on kaikilla luvuilla neljä laskinta, joista niillä kolmella jälkimmäisellä on sama arvo, kun kolmilaskimellisissaki luvuissa, vaan ensimmäinen merkitsee tuhansia, esimerk. 9734, sano: 9 tuhatta, 7 sataa, 3 kymmentä ja 4 yksikkää s.o. yhdeksäntuhatta seitsemänsataa kolmekymmentä ja neljä. Kymmeniä tuhansia sataan tuhanteen asti kirjoitetaan viidellä, satoja tuhansia tuhanteen tuhanteen (miljuunaan) asti kuudella laskimella. Neljällä jälkimmäisellä niistä on jo sanottu arvonsa, viides loppupäästä merkitsee kymmeniä tuhansia ja kuudes satoja tuhansia, esimerk. 999999, sano: 9 satatuhatta, 9 kymmentätuhatta, 9 tuhatta, 9 sataa, 9 kymmentä ja 9 yksikkää s.o. yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän tuhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän. Jos tähän lukuun lisätään yksi ainua, niin tulee jo täysi miljuuna ja kirjoitetaan seitsemällä laskimella; kymmeniä miljuunia kirjoitetaan kahdeksalla, satoja miljuunia yhdeksällä, - - -satoja tuhansia miljuunia kahdellatoista laskimella. Laskinten määrä luvuissa kasvaa siis sitä myöten, kun itse luvut tulevat kymmentä kertaa suuremmaksi, sillä 1, 10, 100, 1000, 10000, 100000 s.o. yksi, kymmenen, sata (eli 10 kymmentä), tuhat (eli 10 sataa), 10 tuhatta, 100 tuhatta ovat juuri 10 kertaa toinen toisiansa suuremmat. Niinkun ensin satatuhatta tarvitsi 6 laskinta, niin tarvitsee satatuhatta miljuunia toista 6 laskinta, niin tarvitsee satatuhatta miljuunia toista 6 laskinta taikka yhteensä 12. Kahtatoista laskinta suuremmissa luvuissa ovat taas ne 6 edellistä toisikoita (billion) ja sitäki eli kahdeksantoista laskinta suuremmissa merkitsevät ne 6 edellistä laskinta kolmikoita (trillion). Niin vieläki suuremmissa luvuissa ovat aina kuusi ja kuusilaskinta erinimellä neljiköltä (qvadrillion), viisiköitä (qvintillion) j.n.e. Niinkuin niillä kuudella ensimmäisellä laskimella loppupäästä lukien oli itsekussaki siassa oma arvonsa, nimittäin ensimmäisellä lupustapäin yksikön, toisella kymmenen, kolmannella sadan, neljännellä tuhannen, viidennellä kymmenen tuhannen, kuudennella sadan tuhannen, niin tulee suuremmissa luvuissa seuraavillenki joka kuudelle laskimelle yhdenniminen arvo keskenänsä, kuitenki sillä erotuksella, että toisessa kuudenluokassa lopustapäin merkitsevät yksiä, kymmeniä, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia miljuunia, kolmannessa toisikoita, neljännessä kolmikoita j.n.e.

Siitä että itsekullaki sialla on määrätty, jo nimitetty arvonsa, seuraa välttämättömästi, että yksiköitä merkitsevä laskin pitää pantaman viimeiseksi ja että kymmeniä merkitsemän pitää olla seurattuna yhdeltä, satoja merkitsevän kahdelta, tuhansia kolmelta, kymmeniä tuhansia neljältä, satoja tuhansia viideltä, miljuunia kuudelta, muulta laskimelta. Se laskin itse, joka miljuunia merkitsee, tulee siis viimeiseksi toiseen kuudenluokkaan ja siinä luokassa pitää ensimmäisen luokan järjestystä myöten kymmeniä miljuunia merkitsevän laskimen oleman seurattu yhdeltä laskimelta, satoja miljuunia kahdelta, tuhansia milj. kolmelta jne. Aina sama järjestys on joka uudessa luokassa toisikoita, kolmikoita j.n.e. merkitsevien laskinten välillä. Jos siis pitäisi laskimilla kirjoittaa viisikymmentä tuhatta, niin muistettakoon kohta, että tässä on puhe kymmenistä tuhansista ja että sen laskimen, joka 10:niä tuhansia merkitsee, pitää olla seurattuna neljältä muulta, taikka itsensä viidentenä lopustapäin, joka aina on kymmenien tuhansien sia. Sentähden kirjoitetaan 5 ja pannaan neljä tyhjykkää (0) jälkeen, jolla tavalla tämä luku tulee seuraavan muotoiseksi 50000, Jos olisi ollut 5 kymmentä tuhatta ja 3 (yhtä) tuhatta kirjoitettavana, niin olisi 3 pitänyt pantaman tuhansien s.o. neljänteen siaan lopustapäin taikka näin 53000; 5 kymmentä tuhatta ja 3 sataa näin 50300; 5 kymmentä tuhatta ja 3 kymmentä näin 50030; 5 kymmentä tuhatta ja 3 (yksikkää) näin 50003. Tästä on nähtävä, että kun koska tahansa yksiköitä, kymmeniä, satoja j.n.e. ei löydy, merkitään niiden siat tyhjykällä. Jos lukuun 50300 (5 kymmentä tuhatta, 3 sataa) lisätään yksi tyhjykkä lopulla, niin tulee sekä 5:delle että 3:melle kymmenen kertaa suurempi arvo taikka 503000 (5 sataa tuhatta, 3 tuhatta) ja kahdesta lisätystä tyhjykästä olisi tullut 5030000 (5 miljuunaa, 3 kymmentä tuhatta), kolmesta tyhjykästä 50300000 (5 kymmentä milj., 3 sataa tuhatta). Syy semmoiseen arvokorkenemiseen jo on selvitetty.

Wielä muutamia esimerkkejä lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta:

1. 259. 2 sataa 5 kymmentä yhdeksän. 2. 3333. 3 tuhatta 3 sataa 3 kymmentä kolme. 3. 30574. 3 kymmentä tuhatta - 5 sataa 7 kymmentä neljä. 4. 500060000. 5 sataa miljuunaa - - - 6 kymmentä tuhatta - - - -. 5. 370406890. 3 sataa 7 kymmentä miljuunaa 4 sataa tuhatta - 6 tuhatta 8 sataa 9 kymmentä -. 6. 7304260028. 7 tuhatta ja 3 sataa miljuunaa - 4 miljuunaa 2 sataa ja 6 kymmentä tuhatta - - 2 kymmentä kahdeksan.

Pitempiä lukuja on paras leikata kuudenluokkihin s.o. kuusi laskinta joka luokkaan lopusta pitäin, joista sitte se viimeinen luokka tiettävästi on yksiköitä, sen edellinen miljuunia ja senki edelliset toisikoita, kolmikoita, neljiköitä jne.

Esimerk. 7304260018905 s.o. 7 kolmikkoa 304260 miljuunaa, 18905.

31,551,372,292,708,003,000 s.o. 31 neljikköä, 551372 kolmikkoa, 292708 miljuunaa, 3000; taikka: kolmekymmentä yksi neljikköä, viisisataa viisikymmentä yksi tuhatta kolmesataa seitsemän kymmentä kaksi toisikkoa, kaksisataa yhdeksänkymmentä kaksi tuhatta seitsemänsataa kahdeksan miljuunaa ja kolme tuhatta.

Ylimiljuunaisia lukuja harvoin tavallisissa laskuissa tarvitaan. Sillä eipä seinäkellokaan, jos löisi 60 kertaa minuutassa, olis sitte maailman luomisen s.o. 5838 vuodensisässä lyönyt kuin 184,107,168,000 sano: sata kahdeksankymmentä neljä tuhatta, sata seitsemän miljuunaa, sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa, nimittäin Krist. Syntymään asti s.o. 4000 vuoden sisässä 126,144,000,000 sano: sata kaksikymmentä kuusi tuhatta sata neljäkymmentä neljä miljuunaa kertaa ja siitä vuoden 1838 loppuun asti 57,963,168,000 sano: viisikymmentä seitsemän tuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentä kolme miljuunaa sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa; joka vuonna 31,536,000 sano, kolmekymmentä yksi miljuunaa, viisisataa kolmekymmentä ja kuusi tuhatta kertaa; joka vuorokautena 86,400 sano: kahdeksankymmentä kuusi tuhatta ja neljä sataa; joka tiimassa 3600 sano: kolme tuhatta kuusi sataa kertaa.

* * * * *

Neljästä tavallisimmasta laskukeinosta.

Tavallisimmia, tarpeellisimmia ja sentähden ensiksi opittavia laskukeinoja ovat seuraavat neljä: Luotto, Otto, Kerto, Jako (additio, subtractio, multiplicatio, divisio).

Luotolla lasketaan kaksi eli usiampaa lukua yhdeksi, esimerk. mitä 364, 123 ja 12 ruplaa yhteensä tekevät. Luotolla on merkkinä pystöristi + joka siis kahden luvun välillä merkitsee, että ne pitää yhteenlaskettaman eli luotettaman, esimerk. 30 + 12 + 6, joka osottaa, että luvut 30, 12, 6 ovat luotettavia.

Otolla poislasketaan yksi luku toisesta, esimerk. 450:sta ruplasta 320 ruplaa. Sillä on merkkinä viiva -, joka kahden luvun välillä osottaa, että jälkimmäinen tulee edellisestä pois otettavaksi, esimerk. 40 - 18 merkitsee sitä että 40:stä pitää 16 otettaman:

Kerroksi nimitetään sitä laskukeinoa, millä joku luku saadaan monikertaseksi. Jos esimerk. ihminen kulkisi 12 penikuormaa joka päivä, montako penikuormaa tulisi vuodessa s.o. 365 päivän ajassa kulkemaan. Siinä pitäisi 12 saada 365 kertaiseksi joka kertolaskulla helposti saadaanki. Winoristi x on kerrolla merkkinä ja osottaa lukujen välillä löytyvä sitä, että samat luvut pitää kerrottaman esimerk. 24 x 6 s.o. 24 saataman 6 kertaseksi.

Jako opettaa, kuinka joku luku saadaan usiampaan yhtäsuureen osaan jaetuksi esimerk. 300 leiviskätä tasatuksi 15 hengen välillä. Sillä on kaksospisto (:) merkkinä, joka osottaa kahden luvun välillä, että pitää edellinen jaettaman niin moneen yhtäsuureen osaan, kun koko jälkimmäinen luku on, esimerk. 125:15 s.o. 125 jaettaman 15 yhtäsuureen osaan.

Kaikki luvut ovat taikka yksimääraisiä, taikka sekamääräisiä, taikka murtoja. Yksimääräisiä lukuja esimerk. ovat 5 (riksiä), 12 (leiviskää), 8 (päivää); sekamääräisiä: 5 riksiä 16 killinkiä, 12 leiviskää 4 naulaa 8 luotia, 8 päivää 6 timaa 16 minuutaa; murtoja: 2/3, sano: kaksikolmatta osaa, 4 3/4, sano: neljä ja kolme neljättä osaa, 8 1/2, sano: kahdeksan ja puoli.

* * * * *

Luotosta yksimääräisissä.

Kun kaksi eli usiampaa lukua luotetaan (yhteenlasketaan), niin kirjoitetaan ne toinen toistensa alle, loppulaskimet loppulaskinten ja edelliset edellisten alle, sitte vedetään kaikkein alle yhteinen viiva ja sen alle kirjoitetaan summa eli se uusi luku, minkä ne yhteensä tekevät. Jos esimerk. tahdottaisi tietää, mitä 472 ja 326 ruplaa yhteensä tekevät, niin asetetaan luvut ensin seuraavalla tavalla:

472 326 Summa 798

Sitte sanotaan: 6 ja 2 on 8; 2 ja 7 on 9; 3 ja 4 on 7, jotka laskimet 8, 9, 7 sitä myöten, kun syntyvät, kirjoitetaan kohdastansa viivan alle. Niin saadaan summa 798.

1. Muistutus. Kaikki luotosluvuissa löytyvät tyhjykät mennään sivu, esimerkiksi:

250 308 Summa 558.

Sano: 8 on 8; 5 on 5; 3 ja 2 on 5, jotka 8, 5, 5 tekevät summan 558

2. Muist. Jos jonkun raidon eli pystyrivan (columna) laskimet yhteensä tekevät kahdella laskimella kirjoitettavan luvun, niin pannaan ainoastansa jälkimmäinen suorastansa viivan alle, mutta edellinen pidetään muistossa siksikun se edellisen raidon laskinten kanssa luotetaan, paitsi kaikkein perimmäisessä raidossa, jossa molemmat suorastansa viivan alle kirjoitetaan. Sama laki on, jos tulisi kolmilaskimellinen luku. Jälkimmäinen ainoastansa pistetään viivan alle summaan, edelliset luotetaan edelliseen raitoon, esimerk.

7899 976 84585 32150 Summa 125610

Sano: 5 ja 6 on 11, sihen 9 on 20; 0 alle 2 muistoon — 5 ja 8 on 13, siihen 7 on 20, sihen 9 on 29, sihen 2 muistosta on 31; 1 alle, 3 muistoon — 1 ja 5 on 6, sihen 9 on 15, sihen 8 on 23, sihen 3 muistosta on 26; 6 alle, 2 muistoon — 2 ja 4 on 6, sihen 7 on 13, sihen 2 muistosta on 15; 5 alle, 1 muistoon — 3 ja 8 on 11, sihen 1 muistosta on 12; molemmat suorastansa alle.

3. Muist. Jälkimmäisestä esimerkistä on seki nähtävä, kuinka eripituisia luotoslukuja asetetaan luotettavaksi, nimittäin viimeiset eli loppulaskimet tasan toisensa alle, samate edellisetki niin kauas, kun niitä kestää. Kun loppuraidon laskimet yhteensä tekevät tasalleen 20, niin kirjoitettaan ainoastansa 0 alle ja niin tehdään ainaki tyhjykällä päätyvissä, esimerk.

3097 5980 94870 5993 80 Summa 110020

Sano: 3 ja 7 on 10 0 alle, 1 muistoon — 8 ja 9 on 17, sihen 7 on 24, sihen 8 on 32 sihen 9 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4 muistoon — 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0 alle, 3 muistoon — 5 ja 4 on 9, sihen 5 on 14, sihen 3 on 17, sihen 3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11, 11 alle.

4. Muist. Tarkemmaksi visseydeksi siitä, että on luotos tullut oikein lasketuksi, taitaan, sitte kun raidot esinnä ovat alapäästä ruveten luotetut ja sillä summa saatu, niitä toistamiseen, yläpäästä ruveten luottaa. Jos niinki saadaan yksi summa, niin on melkein vissi, ettei ole erehdytty, esimerk.

3097 5980 94870 5993 80 Summa 110020

Sano: 7 ja 3 on 10; 0 alle, 1 muistoon — 9 ja 8 on 17, sihen 7 on 24, sihen 9 on 33, sihen 8 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4 muistoon — 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0 alle, 3 muistoon — 3 ja 5 on 8, sihen 4 on 12, sihen 5 on 17, sihen 3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11; 11 alle.

Wielä parempi visseys eli todistaja saadaan, jos seuraavan ottolaskun avulla yksi luotosluku pois otetaan summasta. Sen, mikä jääpi, pitää sitte olla yhtäsuuren, kun se toinen luotosluku eli kaikki toiset yhtehensä, jos niitä on usiampia. Sillä 3+5=8 ja 8-5=3, 8-3=5, s.o. koska 3 ja 5 on 8, niin jääpi, jos otetaan 5 8:sasta 3 jäljelle ja jos otetaan 3 8:sasta 5 jälille. — Kaksosviivat = ovat aina yhtäsuuruuden merkkinä.

Nyt seuraa muutamia esimerkkejä luoton tarpeellisuudesta, joista vasta-alkaja paremmaksi harjaantumiseksensa kokekoon selvän saada.

1) Antin on saamista Eskolta 175 ruplaa, Heikiltä 1550, Laurilta 84, Matilta 345, niin laskepa paljoko nämät saamiset yhtenä summana tekemät. — Wastaus: 2154 ruplaa.

2) Wiisi osallista ovat yhteisen laivan teettäneet. Sihen menetti yksi 2405 riksiä, toinen 3050, kolmas 900, neljäs 1790, viides 775; paljoko maksaa koko laiva? — W. 8920 riksiä.

3) Suota ojittaessa meni 75 päivätyötä, kuokkiessa 120, polttaessa 8, aidatessa 102, kyntäessä 9; montako päivätyötä kaikkinansa? — W. 314.

4) Rikas mies testamenttasi sisarellensa 49500 ruplaa, sisarensa pojalle 12000, veljellensä 19050, kahdelle veljensä pojalle, kummallenki 5000, uudeksi koulunrakennukseksi 4500, vaivaisille 350, kolmelle trengillensä, kullenki 75, kolmelle piiallensa, kullenki 45; paljoko tekee kaikki tämä yhteensä? W. 95760.

5) Huoneen rakennuksessa makso hirret 340 ruplaa, perustus 112, salvos 106, sisällys 283, muurit 175, maalaus 89; paljoko maksaa koko semmoinen huone? W. 1105 ruplaa.

6) Kuningas luki armeiansa sodasta palaten ja sitä oli 435907 jalkamiestä, 68840 hevosniekkaa, 29088 laivamiestä ja siukkoja 750; paljoko oli vielä sotaväkeä elossa? — W. 534585 henkeä.

* * * * *

Otosta yksimääräisissä.

Otossa on kolme lukua, vähettävä (minuendus), josta jotain otetaan, otettava (subtrahendus), se joka siitä otetaan, jääpä, (rest) se joka ylijääpi. Näistä kirjoitetaan esinnä vähettävä, sen alle otettava, niiden alle vedetään viiva ja viivan alle kirjoitetaan jääpä. Samate kun luotossaki asetetaan ottolaskussa vähettävän ja otettavan laskimet loppupäästä pitäen kohdalleen toinen toistensa alle niin kauas, kun niitä kestää. Jos esimerkiksi jollain olisi 648 tynnyriä eloa ja siitä pitäis pois annettaman 324 tynn., niin kysytään paljoko hänelle itselle jääpi. Tässä esimerkissä on 648 vähettävä, 324 otettava, vaan jääpä on haettava. Tämä löytään sillä tavalla, että edellä annetun neuon jälkeen vähettävä 648 ja otettava 324 kirjoitetaan alatusten, vedetään viiva ja ruvetaan jääpää hakemaan, niinkun seuraavasta esimerkistä on nähtävä.

vähettävä 648 otettava 324 jääpä 324

Sano: 4 pois 8:sasta jääpi 4; 2 pois 4:stä jääpi 2; 3 pois 6:sta jääpi 3. Nämät jääneet 4, 2, 3 kirjoitetaan suorastaan viivan alle niiden laskinten kohdalle, joista saatiin. Sillä tavalla saadaan jääpä 324.

1. Muistutus. Syy sihen, että loppulaskimet ja sen edelliset niin kauas, kun niitä kestää, sekä luotossa että otossa, asetetaan kohdalleen toinen toistensa alle, on se, että ainoastaan sillä tavalla yksikät tulevat yksikkäin, kymmenet kymmenien, sadat satojen, tuhannet tuhanten jne alle. Sillä, niinkun siitä jo ennen on mainittu, merkitsee itsekunki luvun loppulaskin yksiköitä, sen edellinen kymmeniä, kolmas lopusta pitäen satoja, neljäs tuhansia, viides kymmeniä tuhansia jne.

2. Muist. Jos otettavassa luvussa joku laskin on suurempi, kun sen kohdallinen laskin vähettävässä, niin on mahdoton asia sitä siitä ottaa, koska ei mistään taita enempätä ottaa, kun siinä itsessä löytyy. Sentähden täytyy sihen lainata 1 edellisestä laskimesta, joka 1 tähän siaan muutettuna tekee 10, koska itsekunki edellisen sian laskimilla on kymmenen kertaa suurempi arvo, kun laskimilla kohta jälkeen seuraamassa siassa. Jos esimerk. 4236:sta riksistä otetaan 467 riksiä, niin toimitetaan lasku tällä tavalla:

vähettävä 4236 otettava 467 jääpä 3769

Sano: 7 pois 6:sta on mahdoton. Sentähden lainaa edellisestä laskimesta 1 ja merkitse samassa, että se nyt on yhtä pienempi. Tämä 1 tekee jälkeisessä siassa 10 ja kun siinä ennestään oli 6, niin on siinä nyt lainan kanssa yhteensä 16, josta kun otat 7, jääpi 9 viivan alle pantavaksi. Sano sitte 6 pois 2:sta (ei 3:sta, koska siitä on 1 lainattu), on mahdoton, sentähden lainaa edellisestä laskimesta 1 s.o. 10 ja sano 6 pois 12:sta jääpi 6; pane 6 viivan alle. Sitte: 4 pois 1:stä (ei 2:sta) on mahdoton. Sentähden lainaa sihenki 1 s.o. 10 edellisestä ja sano 4 pois 11:sta jääpi 7, joka 7 taas pannaan viivan alle. Ensimmäinen laskin vähettävässä tulisi nyt sillänsä viivan alle muutettavaksi, koska otettavassa ei ole yhtään laskinta sen alla, vaan kun samasta laskimesta 4 oli 1 pois lainattu, niin käypi se nyt 3:na ja muutetaan niin viivan alle. Jos olisi vielä usiampataki laskinta vähettävässä, niin muutettaisi neki viivan alle.

3. Muist. Kullaki kerralla, kun jostaan edellisestä laskimesta 1 lainataan jälkeiseen, pitää laina merkittämän muistoksi, että sama edellinen laskin, kun sihen tullaan, on yhtä pienempi. Merkitseminen tehdään näin:

vähetää 3245 otettava 1338 jääpä 1907

Sano: 8 pois 15:sta jääpi 7 viivan alle; 3 pois 3:sta jääpi 0; 3 pois 12 jääpi 9; 1 pois 2:sta jääpi 1. Syy sihen, minkätähden sanottin 15:sta 3:sta, 12:sta, 2:sta, eikä 5:sta 4:stä, 2:sta, 3:sta, kun laskimet muuten ovat vähettävässä luvussa, on nähtävä 2:sta muistutuksesta.

4. Muist. Jos vähettävässä löytyy joku tyhjykkä (0) ja siitä tulisi joku muu laskin otettavaksi, niin arvattavasti pitää sihenki 1 edellisestä laskimesta lainattaman, jonka kautta se tulee 10:ksi, esimerk.

vähettävä 306 otettava 234 jääpä 72.

Sano: 4 pois 6:sta jääpi 2; 3 pois 10:stä jääpi 7.

5. Muist. Koska jostain tyhjäykästä tulisi jälkeiseen laskimeen 1 lainattavaksi, niin pitää esinnä sihen itseen 1 sen edellisestä laskimesta lainattaman, niin että tulee 10:ksi, josta sitte taitaan laina antaa. Jos tyhjyköitä taas on usiampia perätysten, niin lainataan sihen ensimmäiseen niistä vieressä olevasta arvollisesta laskimesta, siitä sitte toiseen, siitä kolmanteen jne viimeiseen asti. Niin tulevat tyhjykät merkityksi ja semmoisina tekevät ne 10-1 s.o. 9. Se on siitäki nähtävä, että niin tapahtuu, jos esimerk. otat 1:den pois 1000:sta ja sanot 1 pois O:stä on mahdoton, jonkatähden lainaat sihen edellisestä laskimesta. Waan kun seki ja vielä senki edellinen on 0, niin lainaat sihen ensimmäiseen 1:den ja merkitset 1'000, siitä sitte toiseen 0:kään 1'0'00, siitä kolmanteen ja merkitset 10'0'0, taikka

vähettävä 1000 otettava 1 jääpä 999

Sano: 1 pois 10:sta, jääpi 9; 0 (10-1) s.o. 9 muutetaan sillänsä viivan alle niin monta kun niitä on, koska niistä tässä esimerkissä ei ole mitään otettavaa. Niin ovat ne kaikkia 9:ksiä ja ensimmäinen laskin 1 on jo kokonansa lainan kautta seuraavaan 0:kään kadonnut.

6. muist. Todistaja ottolaskussa saadaan sillä, että jääpä ja otettava luotetaan yhteen. Summan niistä pitää tuleman yhtäsuureksi koko vähettävän kanssa, sillä 8-5=3 ja 5+3=8, taikka

Todistaja. vähettävä 312 luotettavat | 178 otettava 134 | 134 jääpä 178 Summa 312

Esimerkkejä.

1) Porvari makso voista 2540 riksiä ja sai siitä 3020; paljoko tuli voittoa? — Wastaus 480 riksiä.

2) Antti möi talonsa 2850 ruplaan ja oli maksanut siitä 3750; paljoko kadotti? — W. 900 ruplaa.

3) Ensimmäinen Kristinusko luetaan tulleeksi v. 1156 Suomeen ja nyt on vuosi 1839; montako vuotta on siis siitä ajasta kulunut? — W. 683 vuotta.

4) Laivassa oli eloa 5000 tynnyriä, haaksirikon jälkeen korjattiin siitä 3760; paljoko oli mennyt hukkaan? — W. 1240 tynn.

5) Sotamiehiä oli mennessä 32500 henkeä, palatessa ei kun 11678; montako oli heistä sotaan jäänyt? — W. 20822 henkeä.

6) Wanhako on nyt v. 1839 se mies, joka syntyi v. 1745? — W. 94 vuotta.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Huhtikuulta.

Laskuopista.

(Lisää Maaliskuun osaan.)

Kerrosta yksimääräisissä.

Kerrossa on 2 tiettyä lukua: Kerrottava (Multiplicandus) ja Kertoja (Multiplicator); kolmas luku, Kertoma (Product), on haettava. Kerrottavaksi mainitaan sitä lukua, joka pitää monikertaiseksi tehtämän; kertoja on se, joka osottaa, kuinka monikertaiseksi kerrottava pitää tehtämän ja kertoma se uusi monikertainen luku. Jos esimerk. 4 pitäis tehtämän 3 kertaiseksi, joka tekee 12, niin on tässä 4 kerrottava, 3 kertoja ja 12 kertoma. Kerrottava ja kertoja kutsutaan myös yhteisellä nimellä Kerroksiksi eli Kerrosluvuiksi (Factores).

Ennenkun suurempia lukuja taitaan toistensa kanssa kertoa, on tarpeellinen ulkomuistiksi lukea seuraava Laskinkerto eli Kerrantaulu (Tabula multiplicatoinis).

2 x 2 = 4 4 x 4 = 16 6 x 6 = 36 2 x 3 = 6 4 x 5 = 20 6 x 7 = 42 2 x 4 = 8 4 x 6 = 24 6 x 8 = 48 2 x 5 = 10 4 x 7 = 28 6 x 9 = 54 2 x 6 = 12 4 x 8 = 32 —- 2 x 7 = 14 4 x 9 = 36 7 x 7 = 49 2 x 8 = 16 —- 7 x 8 = 56 2 x 9 = 18 5 x 5 = 25 7 x 9 = 63 3 x 5 = 15 5 x 6 = 30 —- 5 x 7 = 35 5 x 7 = 35 8 x 8 = 64 5 x 8 = 40 5 x 8 = 40 9 x 9 = 81 5 x 9 = 45 5 x 9 = 45 —- —- —- 9 x 9 = 81 3 x 3 = 9 6 x 6 = 36 3 x 4 = 12 6 x 7 = 42 3 x 5 = 15 6 x 8 = 48 3 x 6 = 18 6 x 9 = 54 3 x 7 = 21 3 x 8 = 24

Tätä laskinkertoa, jonka kukin helposti saattaa itsistänsäkki miettiä, luetaan seuraavalla taivalla, siksi että se tarkasti ulkoa muistetaan. Sano: 2 kahta tekee 4, 2 kolmea t. 6, 2 neljää 8, 2 viittå 10, 2 kuutta 12, 2 seitsemää 14, 2 kahdeksaa 16, 2 yhdeksää 18. — Sitte samalla taivalla 3:en, 4, 5 jne kanssa, nimittäin 3 kolmea tekee 9, 3 neljää 12 jne.

Usein kyllä tarvitaan myös tietää, mitä 2 yhtä, 3 kahta, 4 yhtä, kahta ja kolmea, 5 yhtä, kahta, kolmea jne tekevät. Se tieto huokiasti saadaanki tästä samasta laskinkerrosta; sillä, esimerk., 3 kahta tekee saman kun 2 kolmea, 6 neljää saman kun 4 kuutta, 8 viittä saman kun 5 kahdeksaa, ja niin kaikissa semmoisissa tapauksissa.

Kerrossa asetetaan myös kerrosluvut alatusten, laskin laskimen alle, niin että loppulaskimet tulevat kohdalleen; sitte vedetään viiva alle, kerrotaan ja viivan alle kirjoitetaan kertoma.

Jos nyt kertojassa on ainoastaan yksi laskin, ei ole mitään muuta vaariin otettavaa; mutta jos siinä on usiampia laskimia, kerrotaan niillä itsekullakin erittäin ja saadaan viivan alle niin monta Wälikertomaa eli Wälilukua, kuin kertojassa on laskinta. Näiden välilukuin loppulaskimet pitää aina tarkasti asetettaman sen laskimen kohdalle kertojassa, jonka kautta saivat alkunsa. Kuin jokaisella kertojan laskimella on kerrottu, vedetään välilukuin alle toinen viiva ja ne luotetaan yhteen sillä asemellansa, jossa ovat. Niiden summa on nyt se haettu yhteinen kertoma. Se on yksi, kumpi kerrosluvuista pannaan päälle, kumpi alle, mutta tavallisesti pannaan kuitenki pienempi alle; esimerkiksi, jos tahdotaan tietää, kuinka monta killinkiä 234 riksiä tekevät, niin kirjoitetaan ja lasketaan seuraavalla tavalla:

kerrottava 234 kertoja 48 1872 936 kertoma 11232

Sano: 8 neljää tekee 32, joista 2 viivan alle ja 3 muistoon; 8 kolmea 24 ja 3 muistosta 27, 7 alle ja 2 muistoon; 8 kahta 16 ja 2 muistosta 18, molemmat viivan alle. — Nyt on 8:lla kerrottava luku lopusta alkuun asti kerrottu; se sama pitää myös 4:lla tehtämän, sanoen: 4 neljää tekee 16, 6 alle ja 1 muistoon; 4 kolmea 12 ja 1 muistosta 13, 3 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Sitte vedetään uusi viiva ja luvut molempain viivain välissä luotetaan sillä asemellansa, jossa ovat. Niin nousee killinkiä 11232.

Koska tyhjykällä itsestänsä ei ole mitään arvoa, on se tietty, että, jos sen kertoo kuinka suurella luvulla tahansa, eli sillä kuinka suuren luvun, siitä ei kartu mitään; sillä jos tyhjän ottaa kuinka monta kertaa, on se ainaki tyhjä, ja jos suurtaki lukua ei kertaakaan oteta, siitä myös ei saada mitään. Kuitenkaan ei saada arvollisten laskimien välissä eli perässä olevia tyhjyköitä peräti vaarin ottamatta jättää, ja niitä saatetaan kertoessa käyttää niinkuin muitaki laskimia; esimerk.

kerrottava 13040 kertoja 4060 00000 78240 00000 52160 kert. 52942400

Sano: 0 tyhjykkää (se on, 0 ei kertaakaan) tekee 0 (s.o., ei tee mitään), siis 0 viivan alle; 0 neljää tekee 0, 0 viivan alle. Samalla lailla kerrottua myös seuraavat kerrottavan laskimet, 0, 3 ja 1, havataan, että tähän välikertomaan saadaan ainoastaan tyhjyköitä. Samaten kerrottua seuraavilla kertojan laskimilla saadaan viivan alle yhteensä neljä välilukua, jotka yhteen luotetuina antavat sen haetun yhteisen kertoman, 52,942400. Mutta kuinka tyhjyköitä kertoessa kuitenki paraiten käytetään näyttävät seuraavat muistutukset.

1. Muistutus. Kaikki tyhjykät, jotka jommankumman kerrosluvun loppupäässä omat, saadaan kerroissa jättää pois, kun vaan sitte kertoma lisätään niin monella tyhjykällä, kun kerroksista yhteensä on tullut pois jätetyksi. Jos esimerk. 4800 kerrotaan 300:n kanssa niin heitetään 2 tyhjykkää kummastaki, eli yhteensä 4 tyhjykkää pois ja kerrotaan:

kerrottava 48 kertoja 3 kertoma 1440000

Sano: 3 kahdeksata t. 24, 4 alle ja 2 muistoon; 3 neljää 12 ja 2 muistosta 14, 14 alle. Sittä lisätään se saatu kertoma 4:llä tyhjykällä ja niin saadan koko kertoma 1440000.

2. Muist. Jos kertojaluvun keskellä on tyhjyköitä, niin mennään ne ilman niillä kertomatta yli, sillä niistä ei kuitenkaan tulisi kun tyhjyköitä esimerk.

kerrottava 23746 kertoja 4007 166222 94984 kertoma 95150222

Sano: 7 kuutta t. 42, 2 alle 4 muistoon; 7 neljää 28 ja 4 muistosta 32, 2 alle 3 muistoon; 7 seitsemää 49 ja 3 muistosta 52, 2 alle ja 5 muistoon; 7 kolmea 21 ja 5 muistosta 26, 6 alle 2 muistoon; 7 kahta 14 ja 2 muistosta 16, 16 alle. Sittä mennään molemmat tyhjykät sivu ja ruvetaan 4:lla, joka niiden jälkeen on ensimmäinen arvollinen laskin kertojassa, sanomaan: 4 kuutta tekee 24, 4 alle 2 muistoon; 4 neljää 16 ja 2 muistosta 18, 8 alle ja 1 muistoon; 4 seitsemää 28 ja 1 muistosta 29, 9 alle ja 2 muistoon; 4 kolmea 12 ja 2 muistosta 14, 4 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Luota sitte.

3. Muist. Paras on sillä järjestyksellä kertoa, että ensin tulee kertojan loppulaskimella, sittä sen edellisillä, sitä myöten kun ovat kerrottavaksi, vaikk'ei olekkaan se juuri välttämättömästi tarpeellinen; kerrottava sitä vasten pitää aina loppupäästä alotettaman ja niin laskin laskimelta läpi mentämän.

Esimerkkejä.

1) Paljoko tulisi se vuoden eli 365 päivän sisässä kulkemaan, joka kulkisi joka päivä 18 peninkuormaa? — Wastaus 6570 peninkuormaa.

2) Montako päivää on sitte Kristuksen syntymää kulunut? — W. 670870 (vuoden 1838 loppuun asti ilman karkauspäivittä).

3) Montako äyriä on 1000 riksissä? — W. 576000 (Tässä pitää esinnä 1000 rks kerrottaman 48, niin saadaan killinkiluku, joka sittä uudelleen kerrotaan 12 kanssa äyriksi).

4) Montako luotia on 1000 leiviskässä? — W. 640000. (Tässä kerrotaan ensin 20:llä nauloiksi ja naulat 32:lla luodeiksi).

5) Kuinka monta kyynärää tekee 150 penikuormaa kun yhdessä penik. on 18000? — W. 2700000 kyyn.

6) Mitä tekee 456 hopiaruplaa paperissa, koska 1 hopiarupla tekee 3 paperiruplaa? — W. 1368 rpl.

* * * * *

Jaosta yksimääräisissä.

Jaossa on kaksi tiettyä lukua, Jaettava (Dividendus) ja Jakaja (Divisor); kolmas luku, Osuus (Qvot), on haettava. Näistä kirjoitetaan esinnä jaettava, sitte vedetään pysty viiva, sen jälkeen kirjoitetaan jakaja, ja jakajan alle vedetään toinen viiva. Jos esimerk. 369 riksiä pitäisi 3 osaan jaettaman, niin on tässä tapauksessa 369 jaettava, 3 jakaja, jotka asetetaan ja lasketaan seuraavalla tavalla:

369|3__ 123

Sano: 3 (jakaja) 3:meen (ensimmäiseen laskimeen jaettavassa) menee 1 kerran, pistä 1 osuuteen viivan alle; 3 6:teen (toiseen laskimeen jaettavassa) menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 3 9:ksään menee 3 kertaa, 3 osuuteen. Niin saatiin osuuteen 123 joka on kolmasosa 369 sta.

1. Muistutus. Jos jakaja ei mene jaettavan itsekuhunki laskimeen erittäin, niin otetaan näistä usiampaa, jotta menee, esimerkiksi:

jaettava 1236|6__ jakaja 206 osuus

Sano: 6 1:teen ei mene, jonka tähden otetaan seuraava laskin 2 kanssa, ja sanotaan: 6 12:sta menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 6 3:meen ei mene, jonka tähden pannaan 0 osuuteen ja otetaan seuraava 6, sanoen: 6 36:teen menee 6 kertaa osuuteen. Näin saatiin osuus 206, joka on kuudes osa 1236:sta.

2. Muist. Edellisestä muist. nähtiin, että kun 6 ei mennyt 3:meen, pantiin 0 osuuteen; niin pitää ainaki tehtämän, kun jakaja ei mene, paitsi ensimmäisessä jaettavan laskimessa, jossa sitä ei tavoita, koska 0 siinä tapauksessa tulisi osuusluvun alkuun ja 0 kunki luvun alussa on joutava, ei mitään merkitsevä.

Esimerkki vielä siitä asiasta:

jaettava 3240|5__ jakaja 30 648 osuus 24 20 40 40

Sano: 5 32:teen menee 6 kertaa, 6 osuuteen ja 30, jonka 5 6:tta teki, 32:n alle. Sitte vedetään viiva ja otetaan 30 32:desta, josta jääpi 2. Tämän 2:den viereen alasmuutetaan jaettavasta seuraava 4, jotta tulee olemaan 24. Sitte sanotaan: 5 24:jään menee 4 kertaa, 4 osuuteen ja 4 5:ttä, s.o. 20, 24:n alle. Wiiva näiden alle ja sitte otetaan 20 24:stä, jääpi 4. Sen viereen alas muutetaan seuraava 0 jaettavasta ja sanotaan: 5 40:neen menee 8 kertaa, 8 osuuteen. Wiides osa 3240:stä on siis 648.

3. Muist. Jos jaettavassa on tyhjyköitä, niin menetetään niiden kanssa samalla tavalla, esimerkiksi:

jaettava 30000|4___ jakaja 28 7500 osuus 20 20

Sano: 4 30:neen menee 7 kertaa, 7 osuuteen ja 28, jonka 4 7:mää teki, 30:n alle; 28 pois 30:sta, jääpi 2, ja seuraava jaettavan laskin 0 viereen; 4 20:neen 5 kertaa, 5 osuuteen ja 5x4, s.o. 20, 20:n alle; 20 pois 20:stä, ei jää mitään. Nyt jäi 2 tyhjykkää jaettavaan ja niihin menee kumpaseenkin 4 0 kertaa, jonka tähden tulee 2 tyhjykkää osuuteenki pantavaksi sillä kun jakaja kerran on jaettavan ensimmäiseen eli ensimmäisiin laskimiin kerrottu, niin sitte tulee joka laskimesta, kun jaettavassa löytyy niiden jälkeen yksi laskin välttämättömästi osuutteenki.

4. Muist. Jos jakajassa on usiampaa laskinta, niin toimitetaan siinäki tapauksessa jako samalla tavalla, esimerkiksi:

jaettava 7872|32_ jakaja 64 246 osuus 147 128 192 192

Sano: 32 78:saan 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2 kertaa 32, s.o. 64, 78:n alle; 64 pois 78:sasta, jääpi 14, joiden viereen jaettavasta alasmuutetaan 7; 32 147:mään 4 kertaa, 4 osuuteen ja 32x4, s.o. 128, 147:n alle; 128 pois 147:sta, jääpi 192, johon 32 menee tasalleen 6 kertaa, 6 osuuteen.

5. Muist. Useinki jääpi jaettavasta joku osa yli, jota ei taita tasalleen jakaa, koska on pienempi, kun jakajaluku. Semmoinen jääpä taitaan tehdä pienemmiksi osiksi, puoliksi, neljiksi osiksi jne ja sitte jaettaa, esimerk.

jaettava 3804|25_ jakaja 25 152 osuus 130 125 54 50 4

Sano: 25 38:aan 1 kerta 1 osuuteen ja 1x25 38:n alle; 25 pois 38:sta, jääpi 13, ja 0 muutetaan alas; 25 130:neen 5 kertaa, 6 osuuteen ja 5x25, s.o. 125, 130:n alle; 125 pois 130:stä, jääpi 5, ja 4 muutetaan alas; 25 54:jään 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2x25 s.o. 50, 54:n alle, 50 pois 54:jästä, jääpi 4, jonka viereen ei enää ole mitään jaettavasta muutettavaa. Jos olis 1 jäänyt, niin olis 25 siitä saanut jokainen 25:dennen osan. Waan nyt jäi 4 sen vertaa, jonka tähden 25 siitä saapi 4 25:tta osaa, s.o. ja koko osuus tulee olemaan 152 4/25. Jos olisi nämät jääpää 4 olleet riksiä, ruplia, leivisköitä eli muita semmoisia, olisi ne taittu kertoa luvuilla 48, 100, 20 jne ja saatu killingeiksi, kopeikoiksi, nauloiksi jne, jotka sitte olisi voitu tavallisella keinolla 25 välillä jakaa.

6. Muist. Erehtymisen välttämiseksi on hyvä sekä kohta alusta merkitä jaettavassa luvussa ne laskimet, joihin jakaja ensimmäisen kerran menee, ja sitte joka kerralla merkitä se alasmuutettava laskin, ett'ei sitä sivumentäisi taikka kahdesti'ki vaan muuten alasmuutettaisi, esimerk.

jaettava 54068834|836__ jakaja 5016 64675 osuus 3908 3344 5648 5016 6323 5852 4714 4180 jääpä 534

Merkitse nyt kohta 3 laskinta erille jaettavasta, koska jakajassa on 3 laskinta ja sano: 836 540:neen ei mene, jonka tähden merkitse 4:jäski ja sano: 836 5406:teen menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpi 390, joiden viereen muutetaan jaettavasta 8 ja merkitään samassa, että nyt on se muutettu; 836 3908:saan menee 4 kertaa ja tekee 3344; jääpä on 564 ja toinen 8 alas muutetaan ja merkitään; 836 5648:saan menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpä 632 ja 3 alas jne.

7. Muist. Jos sekä jaettavan että jakajan perässä on tyhjyköitä, niin saa niistä yhtä monta kummastaki pois jättää ja osuus tulee kuitenki, kun pitää.

Esimerkkejä.

1) 6 henkeä ovat yhteensä kaivaneet 1548 syltää ojaa, paljoko tulee kunki osaksi? — Wast. 258 syltää.

2) Montako naulaa tekee 1000 luotia? — W. 31 naulaa ja 8 luotia. (Tässä tulee jaettavaksi 32:n kanssa, koska naulassa on 32 luotia).

3) Montako riksiä tulee 1000 killingistä? — W. 20 riksiä ja 40 kill. (Tässä on 48 jakaja).

4) 30500 ruplaa tulee jaettavaksi 36:n osallisen välillä, paljoko saa kukin? W. 847 ruplaa 22 2/9 kopeikkaa.

5) Montako tynnyriä tulee 2460 kapasta? — W. 82 tynnyriä. (Jaetaan 30 kanssa).

6) 500 tynnyriä pitäisi jakaa 55 köyhän välillä, paljoko tulee kullenki osaksi? — W. 9 tynnyriä, 2 kappaa, ja 40 kappaa jäävi sitteki yli.

* * * * *

Jälkisana. Paljo puuttuvainen on tämä kokeemme laskuopissa sekä itse asian vaikeuden että oman taidottomuutemme puolesta. Jos joku talonpojista kuitenki tahtoisi tässä neuotuita laskukeinoja opettella, niin menköön herrasmiehiltä kysymään, mitä ei ymmärrä; suusanalla ovat paljo huokiammat sekä opettaa että oppia. — Ilman muita puuttuvuaisuuksia on todistajat kerrossa ja jaossa unehtuneet pois. Kerrossa on todistaja saatava, jos kertoma jaetaan jommankumman kerrosluvun kanssa ja osuus tulee yhtäsuureksi sen toisen kerroksen kanssa; jaon todistaa se, että jakaja kerrotaan osuuden kanssa, josta kertoma pitää tulla yhtäsuureksi, kun jaettava luku oli.

Runoista.

Suomen kansan runotaidosta on jo kyllä ennen kirjoitettu ja tässäki kirjassa (katso Mehil. Kesäkuulta 1836 ynnä muualla). On myös siitä mainittu, kuinka runotaito halki tuhansien vuosien, hamasta Wäinämöisen ajoista näihin aikoihin asti, on säilynyt ja vielä nykysinäki päivinä voimassaan pysyy Suomessa paremmin, kun missään muussa meillä tutussa maailman kansassa. Mikä ääretön paljous eikö liene'ki koko sillä ajalla runoja syntynyt ja jälle hävinnyt! Ainoastaan nykysemmänki kansan tekemistä runoista tulisi jo suuri kirja, jos ne kaikki yhteen kokoon präntättäisiin, niinkun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huolella toivommaki tapahtuvan. Sillä ehkä niistäki enin osa tiettävästi on hävinnyt, ett'ei ole kirjoitetuksikaan, saati präntätyksi, tullut, niin löytyy kuitenki siellä täällä kirjoissa paljo säilytettyjäki. Niiden lisäksi panemma nyt joita kuita uusia tämän Kuun ja ehkä vielä toisenki osassa. Walitsemma myös eripaikoista koottuja ikääskun näytteheksi, kuinka kussaki runotaito vielä on tavattava.

Tietäjän runo.

Täss on laulu laitettuna, Wirsi tehty tietäjistä, Koottu konstista pahoista; Johon on alku aivottuna, Pantu Paavalin sanoista: 5 Aika on unesta nosta, Ylös synnistä syvästä, Jalon tuntohon Jumalan, Pelkohon pyhimmän Herran. Wiel' on nuotti nouettuna, 10 Runokirjasta katsottu, Pantu muistoksi pahoille, Kuink' on usko uuistettu Kautta kaunihin Jumalan; Jost' on kirjat kirjoitettu, 15 Raamatutki räntättynä, Wiel' on pantuna papitki, Opettajat annettuna; Jotka aina ilmoittavat, Paljo suullansa puhuvat, 20 Julkisen Jumalan töistä; Joka on tehnyt tietäjätki, Welhonoiat valmistanna, Ensisti Egyptin maalla, Niinkun Mooses mainitsepi, 25 Joita palveli pakana, Kurja mieleltä kuningas, Pharaoni voimallinen. — Siellä ihmiset sikisi, Lisäntyivät Luojan lapset, 30 Kasvo kansa kauhiasti, Waikka orjana olivat, Wallan alla vaikiasti, Tämän ilkiän opissa, Konnan koulussa kovassa. 35

Waan mitä valitan vielä Tästä turhasta tavasta; Nyt on tullut tietomiehet, Noiat nossehet sekaamme, Surkialla Suomenmaalla, 40 Ilkeistä ihmisistä; Jotka käyvät kerkiästi, Läpi maata matkustavat, Käyvät kahella jalalla, Wiettelevät viekkahimmat, 45 Julkisen Jumalan töillä, Tekemässä terveyttä.

Muoto on miehellä mokoma Niinkun pienellä pirulla, Köyhä katsanto peräti; 50 Ryysyt on rymännäköset, Nuttu nuoralla siottu, Sekä vyöllä vahvistettu, Ympärillä yhistetty; Hajallinen hattu päässä, 55 Silmät liiaksi liassa; Kengät on koivusta kolottu, Tahi päästetty pajusta. Saua käessä saatanalla, Keppi koivusta kovasta, 60 Jolla tietä telkkäsevi, Kulkevi kyliä myöten, Elatusta etsimässä.

Koska pääsevi pihalle, Koira haukkuvi kovasti, 65 Siitä tungeksen tupahan, Lapset kanssa katselevat Niinkun ihmettä isoa. Siellä istuvi isäntä, Pöyän päässä pöllöpäinen, 70 Halpa haltia talossa; Rupiaa ravitsemahan, Wiinat suuhun viskoavi, Asettavi atrialle Wietteliän viekkahimman, 75 Kosk' on ruoalla ravittu, Wirvoitettu viinan kanssa Kohta konstista puhuvi, Itsiänsä ilmoittovi: "Ei nyt tartu tauti teihin, 80 Eikä kuulu kuolemata; Täss' on konna kelvollinen, Perkelien peljättäjä, Alaspainaja pahojen." Itse lausuvi isäntä 85 Wielä tälle vierahalle: "Jos olet ukko uskollinen, Tässä työssä toimellinen, Katso minulle karjasuolat, Anna lepo lehmosille 90 Sekä heikoille hevoille Wahvista vasikka lykky, Laittelekkas lammaslauma! Annan vielä viinat sulle Totisesti toisen kerran, 95 Suuhusi suloset ryypyt, Jotta pääsi pehmenevi, Hautuvi hyvä hajusi."

Saatua lupasanoman, Kohta konna kiiruhusti 100 Tarttuvi talossa työhön Liihennäksen liiokselle, Tungeksen tulisialle. Ukko uskolla lukevi, Wati varvattu käessä 105 Uusi kuppi kunnollinen, Siinä on sisässä suolat, Jotk' on karjalle katsottu, Waimoväelle valmistettu, Tauin tarttuvan varalle, 110 Sekä paiseille pahoille, Ajoksille ankaroille.

Wiel' on virressä vähäsen Koottuna Kokin pojalta: Avatkanne ihmisraukat 115 Auki silmänne molemmat, Näkemähän näitä töitä Kirkkahassa katsannossa, Kuinka suuttui suuri Luoja Entisen Egyptin päälle; 120 Tästä turhasta tavasta Kansan kauhian kaotti. Saivat tietäjät tilansa, Ween päälle velhonoiat, Puolehen meren punasen. 125

Peljätkänne myös pakanat, Tuota kansa kaikkityyni, Kuinka kauhia kaotus, Helvetiss' on hirvittävä; Kuss' on kosto konstimiesten, 130 Palkka kaikille pahoille, Walmistettu vaiva suuri, Sia tehty tietäjille, Jotka suoloja sukivat Wain varvatun sisässä — 135 Muien terveeksi tekiät Siellä istuvat itse'ki Warsin vaivassa syvässä, Hukkuneina helvetissä. Wielä lauluni lopuksi, 140 Pienen virren päätökseksi, Minä muille muistuttelen, Isännille ilmoittelen: "Jos olet oikia isäntä, Talon vanhin toimellinen, 145 Ele konstia kysele Ele tutki tietäjiä, Luku suloja suatse, (Suolat on Jumala suonut Ravinnoksi ruumihille). 150 Ota oppi oikiampi, Pane päähäsi parempi. Ku on taivaasta tarittu, Kautta kaunihin Jumalan Ihmisille ilmoitettu. 135 Lue kirjat kaikkinaiset, Laula myös tämäki laulu, Jos se sattuisi sinulle. Osta raamattu rahalla, Josta tutkit toisinansa, 160 Millon mielesi tekevi, Julkisen Jumalan töitä, Seka pieniä piruja. Niin on mielesi ilonen, Olet aina onnellinen, 165 Kuolet viimen kunnialla, Tulet taivahan ilohon, Joss' on rauha riemullinen, Ilo tarjona iäti."

Jälkimaine. Tämä runo on Mylläri Juhana Kokin tekemä Kerimäen pitäjästä. Runo on asiata myöten tehty ja kuvailee osaavasti, missä pimeydessä paikoin vieläki yhteinen kansa Suomessa elää. Wärsyssä 59 mainittu saua nähdään tavallisesti loihtioitten kädessä, jonka tähden sitä heidän virkasauaksensa'ki usein sanotaan. Niinkun v. 102-112 lausutaan, lukeeki loihtia eli tietäjä tulisialla kumarruksissa pitkiä lukuja suolohin, joita sitte sanotaan katse suoloiksi (katsotuiksi, luetoiksi suoloiksi) ja pidetään avullisina moninaisissa taudeissa ja kohtauksissa. Olispa kyllä jo aika unesta nosta (v. 5) ja hyvinki mieleen panna mitä runoniekka (v. 144-163) muistuttaa.

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Toukokuulta.

Runoista.

(Lisää Huhtikuun osaan.)

Kahviruno.

taikka

Wirsi kahvista katsottu Runo ruoasta hyvästä:

Tämä kahvi kallis juoma Ja raskas rahoin surma Ensin alkoi Aasiassa, Kasvoi maassa kaunihissa, Pikkusissa pensahissa, 5 Pienten palkoin sisällä. Näistä alkoivat osata Keitteä jalomman juoman, Jota herrat herkkunansa, Siniviitat siivonansa, 10 Ensin keitit kestissänsä, Sitte joivat joutessansa.

Sieltä Suomehen levisi; Kulettivat kauppamiehet. Heti kohta Suomen herrat 15 Tunsivat tämän hyväksi, Jonka itse luoja laitti, Sille sääylle sovitti, Joll' on oppia otsassa, Sekä nappia nutussa, 20 Housuissa hopiauuri, Sekä selvät seinäkellot Kaunihissa kammarissa, Silmät saipulla sivitty, Käet pesty puhtahaksi, 25 Kullat kiiltävät käsissä, Sormissa kivet koriat, Waimot silkissä sinissä, Punasessa purpurassa.

Waan mitä valitan vielä 30 Kunniasta kuulun juoman, Nyt on päässyt pienet pannut, Wääräkaulat kattiloiksi, Törkyturpainki tuvissa, Likasilmäin liiuksilla. 35 Nyt on tehty teelusikat, Kupit kaunihit kuvatut, Rerakannut kanssa vielä, Tungettu joka tupahan. Tällä juomalla jalolla 40 Moni tuhlavi talonsa; Wiepi viimeisen kopekan, Kulettavi kauppiaalle, Miehen velkahan vetävi. Wiimen paukkavi vasara 45 Avisjoonissa aikalailla, Kahvinjuojan kartanossa. Wielä myötähän menisi Talonpojissa paraissa, Joill' on konnut kelvolliset, 50 Pellon pientaret laviat; Waan kun juovat joutomiehet, Sekä toisen torpparitki, Likasilmät liiatenki, Mustapartaset mokomat, 55 Ruman ruokansa välihin Kumasevi kuulun juomam. Tup' on tukien nojassa, Karisnunna katto maahan, Siltalattia lahonna, 60 Lapset lattiilla alasti. Emännäll' on paikkapaita Noen kanssa nyölättynä, Kahvikattila käessä, Toisessa sokuritoppa. 65 Isännällä huonot housut Ja liian likaset silmät; Suu on jäänyt siistimättä, Parta on porossa piipun, Sihen kahvin kaatelevi, 70 Turmelee hyvän tavaran; Waikka vieähän vasikka, Ainoa emännän lehmä, Welan maksoksi monelta, Ruunulle henkirahoista. 75

Enkä tuota ennen tiennyt, Kuullut kasvoni ajassa, Paljo maassa mainittavan; Oli juomana olutta, Ruokana rukiinen leipä, 80 Silakoita särpimenä, Wiina vierahan varalla. Keitto oli kuvusta kaalin, Siin' oli sianlihoa, Rokka raavahan lihasta 85 Tahi taikinan hapanta. Pappilass' oli kahvipannu, Seki vierahan varalla; Waan ei löytty lukkarissa, Eikä huonossa hovissa. 90 Emmä kahvia kaehi, Enkä laita luojan töitä; Kyll' on kahvi kaunis juoma, Jalo ruumihin ravinto, Paljo viinoa parempi, 95 Rommiaki raittihimpi. Ei se päätä pyörryttele, Eikä muuta miehen mieltä, Sekä on siistinä talossa Hyvän vierahan varalla; 100 Tekispä mieleni minunki, Kaula kahvia palaisi Aivan aamulla varahin, Juur' heti herättyäni, Waan on kumma kukkarossa, Kauppamiehelle menetys.

Jälkimaine. Tässäki Kerimäen pitäjässä talonpojalta ja kirkon kuudennusmieheltä Petteri Makkoiselta tehdyssä runossa on kyllä varteen otettavia muistutuksia. Mitä värsyissä 93-100 sanotaan, se kyllä on tosi asia. Suureksi voitoksi maakunnalle tapain siisteyden suhteen ja kaikkinaisten turmellusten välttämiseksi yhteisessä elämässä olisi, jos ruvettaisi edes kahvia viinan ja rommin siasta nauttimaan, koska näitä kuitenkaan ei näy heitetyksi saatavan ilman jotain siaista palkintoa. W. 20-23 nähdään, ett'ei Kerimäessä vielä talonpoikanen sääty ole niin herrastunut, kun rantamailla ja monessa muussa paikassa, joissa "sit' ei vaatteista erota, mikä herra kuka narri, kuka muita mestareja."

Koiranruno.

Koverasta koira juoksi, Juoksi kohti Konnunnientä, Juoksi Huovilan hoviin, Rippu Riikolan pihoille, Antti Luukosen alate, 5 Penttilän peräsin puolin, Juoksi Tarnalan talohon. Tuota Tarnanen tapasi, Luuli suureksi sueksi, Karhuksi kavehtivaksi. 10 Tapettihin Tarnalassa, Suholassa surmattihin, Henki läksi Heinosessa.

Mitäs nyt Pietari pitävi, Kun on koissa koiran raato? 15 Tuo pitävi Pietarille: Henkitorvi Heinoselle. Ohvellen osa pitävi: Takajalka Tarnaselle; Paras vuitti Paavilalle: 20 Kohta koivet rukkasiksi.

Mitäpä tästä millen annan, Kuta kullenki ojennan? Äiää ei vähästä täyvy, Yhen koiran kuoliosta; 25 Kylä on suuri, saalis pieni, Talvi pitkä vierahiksi: Mieli Mikko Laakkoselle Mielen entisen lisäksi, Rasvat Pekka Rautiolle, 30 Kuroselle kulkkutorvi, Peräpaikat Pennaselle, Rinta Riiko Tuupaselle, Wäistölle vähä lihoa, Waan ei Mitrolle mitänä. 25

Mitä nyt tästä millen annan, Kuta kullenki ojennan? Äiää ei vähästä täyvy, Yhen koiran kuoliosta; Kylä on suuri, saalis pieni, 40 Talvi pitkä vierahiksi: Häntä Jussi Härköselle, Saparo sanan sepälle, Suhoselle suurta suuta, Koiran leukoja kovia, 45 Jolla Riittoa repivi, Hassitarta haukkoavi.

Jälkimaine. Olli Parviaiselta Luostarinvaaran kylästä Ilomantsista. Minkä syyn tähden koiran lahjoja jakaessa mieli annettiin Mikko Laakkoselle ja suu sekä leuat Suhoselle, se on erittäin vv. 29, 46, 47 ilmoitettu. Laakkosella taisi ainaki vähä mieltä olla ja Suhoselta pelkää runontekiä oman suun ja leukansa liiaksi kuluvan, (vaimonsa) Riitta Hassittaren kanssa aina eripuraisuudessa eläen. Jotta muutki antimet, henki- ja kulkkutorvet, rasvat, lihat, rinta jne. tulivat tarvetta myöten sovitetuksi, se on varsin uskottava asia.

Toinen Koiranruno.

Kosk' oli koira kulkenunna, Isännätön ilmestynnä, Rantakartanon rapuille, Ison Iisakin pihalle, Kohta tuosta tuumoapi 5 Wanha herra nuorten kanssa: "Koira kuolettaa pitäisi, Waikka varsin ampumalla."

Heti herrat, nuoret miehet, Pyssyn seinältä sivalsit, 10 Kouran ruutia rumautit, Lyiypallin päälle työnsit, Wasten koiran kuolemata, hallin vaivasen varalle. Sitte siirtyivät pihalle, 15 Kartanolle katsomahan Tuota koiran kuolemata, Herjan hengen lähtemistä.

Heti herra pitkän piipun Kohti koiroa osotti, 20 Wasten päätä valmisteli, Siinä laukasi samassa, Jotta ruuit rupsahtivat, Lyiy luiskahti sisältä Kohti päätä koiraraukan. 25

Nytpä koira koko suulta Parkasi pahan sävelen, Wingahteli viimeiseksi, Waan ei kauan karjununna, Eikä viikon vinkununna, 30 Kuin oil heti henki mennyt, Kova kuolema kohannut.

Juoksit kohta katsomahan. Mist' oil luoti luiskahtanna, Läpikö pään, vaan syämen. 35 Wain on kautta keuhkoloien; Olipa otsahan osanna, Päa-kairo kaheksi mennyt.

Sihen sattupi samalla Kotoansa kulkemahan 40 Kellonsoittaja soria, Jollen on annettu Juhana Esinimeksi ennätetty, Wäistö ompi vanha nimi Peritty isänisiltä. 45

Heti herrat tuumasivat, Keskustelit keskenänsä: "Kun nyt on koira kuoliana, Laannut halli haukkumasta, Tok' se nylkiä pitäisi, 50 Että saatais saapasraait, Kengänpäällys kelvollinen, Tahi talvivaattehesen Turkinkaulus kaunokainen." Wielä virkkavat Juholle, 55 Wäistölle vähän puhuvat: "Kuulepas, Juhana kulta, Ota koira koivistansa, Kääppeä käpälistänsä, Olkapäälle oikialle! 60 Sitte kuletat kotiisi, Kiskot siellä kiirehesti Koiralta korian turkin, Paraimman karvapaian."

Kun nyt oil koira kollotettu, 65 Wäätty Waistön hartioille, Juho läksi juntsimahan, Wäistö mennä väntsimähän, Kotihinsa kulkemahan, Koiran kanssa kaulatusten. 70 Niskass' oli koiran kuono Juhanalla justihinsa, Käpälistä toinen käätty Oikian olan ylitse, Toinen väätty vasimmalle, 75 Häntä häily kantapäissä, Takakoivet kollahteli Pitkin sääriä pahasti, Muu raato miten mujottu Pitkin miehen selkäpiitä. 80

Waanpa astuissa aholla, Kotihinsa kulkiessa, Juohtui mielehen Juholle, Ett'ei joua ensinkänä, Kerkii sillä kerrallansa, 85 Koiran nylkytyn korian; Töit' oil muita tehtaviä, Aivan paljo askareita. Juho mietti mielessänsä, Ajatteli aivossansa: 90 "Koiran kuopalle kuletan, Hukan hauan haltiaksi, Sikskun työni toimittelen, Kaikki askaret ajelen; Sitte nylen nyrkilläni, 95 Piirrän peukaloisellani, Kaikki koivet ja käpälät, Koko runnakon rutasen, Panen pahki paljahaksi, Saatan nahkan saalihiksi, 100 Kohta herroille kuletan."

Juho kulki joutusasti, Halusesti hauan luoksi; Sitte sinne tultuansa, Kuopalle kulettuansa, 105 Selin seisoi kuopan suulla, Otti koiran koivistansa, Kaappasi käpälistänsä, Että runtata rumasti Halli hautahan syvähän. 110 Waan oil koipi kiini käynyt, Kynsi takkihin tavannut, Joka kohta keikautti, Wäistön kuoppahan kumautti, Nurin niskan nuljautti. 115

Sinne nyt katala kaatui Aivan pitkälle pituutta, Koira päälle pätkähtäpi, Waikk' oil eillä ensin mennyt. Siellä huuti huikiasti, 120 Parkui äänellä pahalla, Pyörryksissä pöikkäröien. Aina outti auttajoa, Kuopasta kohottajaa, Waan ei arvannut apuun 125 Sinne kulkia kukana, Eikä tietty ensinkänä, Minne oil Juho joutununna, Wäistö vanha vaipununna.

Akka arveli kotona, 130 Walitteli vaimo raukka: "Mikä lie tullut mies paralle! Kuka kurjalle ukolle! Kun ei jouvu jo kotihin; Tääll' ois töitä tehtäviä, 135 Aivan paljo askareita, Ei ole puuta, ei pärettä, Eikä suurin syötäveä."

Kosk' oil viimen virkistynnä, Wäistö vähän valpastunna, Kohta tuossa tuumoapi, 140 Aivossansa arvelepi: "Woipas saakelin satua! Mit' on tullunna minulle, Kun on niska niukahtanna, Ruumis kaikki runneltunna, 145 Aivot päässäni pahasti Tällä lailla tärskähtännä; Tuskin tulloon minusta Mielen miestä millonkana." Tuli sitte toinen tuuma, 150 Johtui mielehen Juholle, Miten päästä päälle hauan, Kuten kuopan paltehille.

Sai tok' lauan laian päältä Wiimen raavasta rapuiksi, 155 Jota myöten jouvuttiinsa, Ylös hauasta hamusi, Neljin kontan kulkemalla.

Koki sitte kotiansa Wäistö mennä vänttyröiä, 160 Waikk' oil vaiva varsin vahva, Ruumis kaikki runneltuna, Päälaki pahoin pakotti.

Jopa sitte viimein joutui, Pistiinsä kotipihalle, 165 Siitä lyöntiinsä tupahan. Täällä akka ärjäsepi, Rinkasepi Riitta Liisa: "Miss' olet viikon viipynynnä, Kauan ollunna katala? 170 Kukatiesi kulkenunna Ympäri ylet kyliä, Wiinan viljassa eläen?"

Tähän Wäistö vastoapi, Ähkäsepi äänellänsä: 175 "Ele huua, hertta kulta! Ilmanki jo itkettäpi, Harmittapi haikiasti, Kun olen kuopassa kojunnut, Hauassa keralla Hallin, 180 Koiran kanssa kaiken yötä."

Sitte haastoi harmissahan Akalle asian kaiken, Kuink' oil lähtenyt kotihin Koiran kanssa kulkemahan, 190 Kuink' oil kuoppahan puonnut, Kalkki ruumis runneltuna, Kallo katketa kaheksi. Wielä virkko vaimollensa: "Kuules kulta akkaseni! 190 Saata sauna lämpimäksi, Jossa hauot hartioni, Kanssa kaikki ruumihini."

Tähän akka arvelepi, Waimo vastasi samassa: 195 "Jo olen jotaki kuullut, Täm' on kumma kuulematta, Näkemättä näihin asti." Sitte akka ahkerasti, Riitta Liisa liukkahasti, 200 Saattoi saunan lämpimäksi, Hautoi siellä hartahasti, Uutterasti ukkoansa, Sekä hautoi, jotta hieroi. Tok' tuo siitä selventiinsä, 205 Sekä eistiinsä elohon, Waikk' ei töitä toimitellut, Ei ajellut askareita, Päähän päivien monien, Wielä viikonkaan perästä. 210

Jälkimaine. Muutamia paikkoja olemma tässä edellä luettamasta runosta pois heittäneet, josta sen tekiä, räätäli Olovi Karjaliini Liperissä, ei pahastune. Myös olemma muuttaneet sanat: kahtomaane, kulkemaane, juntsimaane jne. tavallisempaan kirjapukuunsa (k. v. 33, 40, 67), mutta sanat: jouvuttiinsa, pistiinsä, työntiinsä, selventiinsä, (k. v. 156, 165, 166, 205, 206), ovat niin Karjaliinin omaa kirjoitusta myöten jääneet, vaikka tavallisempi olisi kirjoittaa: jouvuttihen, pistihen, työntihen jne.

"Suru Runot"

"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, Herran Hendrik Suntin Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivänä Elokuussa."

Esipuhe.

Surulauluja surussa Iissä kansa kaivannepi, Joilta joutui nyt lepohon Kirkkoherra kiireheltä, Josta jotaki jutella, 5 Tekis mieli muistutella, Waan ei käänny kehno kieli, Kieli kehnon Kellolaisen. Sanon kuitenki sanoilla, Ylen yksinkertasllla: 10 Empä kiitä kiivahasti, Yli määrän ylpiästi, Toen kuitenki toistan, Puhun poies puolestani, Tahi annan asian puhua, 15 Toen juuri julki tulla.

* * *

Nämät Iissä ilmantuivat, Kovin koskevat sanomat, Ett' on kuolema kumonnut, Esimiehen ennättänyt, 20 Jota ei luultu luonninkana Näinä päivinä näkyvän. Niin nyt kuolema kovasti Meiltä kiskoi kiirehesti Kirkkoherran kiitettävän, Jota suuresti suremma, 25 Jota kauan kaipajamma, Waikka en saattane sanoilla Ikävätä ilmoitella, Walitusta vanhempien, Lasten suulla surkutusta. 30 Woi kun kouristi kovasti, Woi kun kuollo kompastutti Taitavan taluttajamme, Ylen hyvän ystävämme, Jok' oli nöyrä nuorten kanssa, 35 Warsin rakas vanhemmille, Puhutteli pienet lapset, Orvot lesket lempiästi.

Sanankuuliat sanovat, Monet tuota tunnustavat, 40 Kuin oli taitava tavoissa, Kaunis kanssakäymisissä, Koko korkia opissa, Koko kuulu kunniassa. Kun se sattu saarnatyöhön; 45 Opin oikian osasi, Selitti sanat salaset, Wertaukset verrattomat, Lohutti suruiset mielet, Ilahutti itkeväiset, 50 Nöyrät rauhalla rakenti, Kovat lailla langetteli; Jakoi kaiken kansan päälle Hyvät neuot hyödylliset. Ja kun astui alttarille, 55 Silloin kaikkui kaunis urku, Kulki kurkku, raikkui rinta, Helisi se Herran ääni. Tokiko toista sen siahan Samanlaista saatasihin, 60 Waikka kulkis kutsumiehet, Warsin hartahat hakiat, Waeltaisit valtakunnan, Kirjat kiertäen menisi, Yli maamme matkustaisi. 65

Ei se viskonut vihoja Katsannolla karmialla, Eikä saattanut sanoilla Olla kolkko ollenkahan. Onnessa oli totinen, 70 Wahva vastoinkäymisessä, Kaikissa hyvin tytyvä, Osallensa oikialle. Ei sitä rakkaus rahoin, Tavaroihin taltutellut; 75 Jakoi orvoille omansa, Waroistansa vaivaisille, Jotka hautahan halulla, Mullan alle muistelevat, Kirkkoherrasta puhuvat, 80 Sinne häntä siunajavat, Koska he talvella kovalla, Parahilla pakkasilla, Suntin lammasten nahoilla Lantehensa lämmittävät. 85 Wielä muuten muistelevat Opetukset onneksensa, Kuinka käski kiivahasti Pajeta pahoja töitä, Kuinka vahvasti varotti 90 Wajeltaissa valvomahan, Kaikin voimin karttamahan, Synnin suuria vikoja, Omantunnon turmioita; Josta joutuva olisi 95 Armo julkisen Jumalan Kautta pojan kallihimman, Kautta ansion avaran, Lunastukseksi luvattu.

Tämä herra hengellinen 100 Kokonaista kolme vuotta Kuudenkymmenen ylitse Kulki täällä kunnialla, Warsin sievästi vaelsi, Wielä päivän viimeisenki 105 Wirantöissä viivytteli. Waan ei kello yhtätoista Yöllä taitanut tavata, Koska heitti Henterikki Sunti suuren seurakunnan, 110 Päätti juoksun jumalisen, Kilvoituksen kiivahimman, Ruunun kallihin käsitti, Armopalkan parahimman, Saanut armon armiaalta, 115 Lasten hengen laupiaalta, Uuen mielen, uuen kielen, Uuen uskovan syämen; Kuollo siirti nyt sisälle, Karitsaisen kammiohon. 120

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Kesäkuulta.

"Suru Runot"

"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, Herran Hendrik Suntin Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivanä Elokuussa."

(Lisää Toukokuun osaan.)

Näin on kutsunut Jumala, Kirkkoherran kiirehtinyt: "Tule nyt lepotupahan, Ilon rauhan nautintohon, Rauhan kansan kaupunkihin, 125 Nyt on aika aivottuna, Määräpäivä päätettynä, Koska terveys meneypi, Woima kerran kehnoneepi, Ett' on ruumis runneltuna, 130 Wiran reisuissa revitty, Lapin kylmissä' kylissä, Waivan maassa matkustaissa, Monen tuiskun tuntemassa, Monen myrskyn myrnehissä, 135 Niin nyt sielun sen eestä Siirrän taivahan talohon. Suuren tuskan tuntematta, Tauin kiintiän kivutta."

Sillon kuolema kovilla 140 Kerran koski kourillansa, Luojalta luvan kysynyt, Wallan saanut vanhemmilta, Nopiasti poies nouti Surun lakson laitumelta, 145 Teki matkankulkevalle Parahimman palvelluksen.

Waan jos hoitajat hopulla Kuolemalla kutsutahan, Meiltä lentävät lepohon, 150 Esimiehet ennättävät; Niin ei tarves lesken huolla, Surun alla surkastua; Lupaus luja Jumalan Warsin vahvana pysypi: 155 Että lesket leivän saavat, Lapset rakkahat ravinnon, Waikka kuohupi meressä Aalto vahva vallinlainen, Toinen työntypi jälessä, 160 Kolmas koko kuohun tuopi. Niin on ihmisten elämä Täällä kyynelten kylässä; Koska vaiva vastustapi, Kova onni kohtajapi, 165 Ei se yksinään yritä, Kule ilman kumpanitta. Waikka voipi voimallisen Eeskatsomus enämpi, Joka aallot ankarimmat 170 Asettapi armollansa, Ompi orvoilla isänä, Lepy lesken hoitajaksi, Hyvin kaikille tekepi, Hyvin kaikki katselepi. 175

Jälkimaine. Edellinen runo on (k. v. 8) tehty Kellon kylässä Iin pitäjässä, ensimmäinen Oulun kaupungista pohjaiseen päin. Tekiän nimeä emme tunne, muuten todistaa itse runo hänen talonpoikaisesta säädystä olleen.

Lauluja

Wieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen asemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:

"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut, ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki senlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen minä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina jota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa. — En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut Suomalaisiin lauluin — sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin kansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä Kristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden kanssa. — Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen. — — —"

Tyttöin Lauluja.

Elsa.

Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin — Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.

Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut, Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.

Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä, Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.

Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä, Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.

Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi, Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.

Emmä tuota surisi, ett' oisi matka pitkä, Eikä minua estäisi, ei lumet, eikä mitkään.

Tulisin ma kultani luoksi, kavahtaisin kaulaan Palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan.

Kaisa.

Mikä lie mun kullallani, itkusilmin istuu, Wesi vuotaa poskille ja kyynelet ne tippuu.

Nukuttaako, torkuttaako, uniko sinua vaivaa? Saat sä tulla lauantaina illan tullen naimaan.

Tule yksin hiljalleen, jott' ei kukaan kuule, Jott' ei kukaan tietä saa ja pahaa meistä luule.

Heitä poies liivisi ja laske hattu naulaan, Hyv' on sitte ollaksemme, lyöä käsi kaulaan.

Taava.

Eipä minun syämeni surullinen oisi, Jospa minun kultaseni parelampi oisi.

Wiisi vuotta olen minä kullallani maannut, En ole vielä äyriäkään kullaltani saanut.

Sepä minun syämeeni surun suuren tuopi, Kun tuo minun kultaseni paljo viinaa juopi.

Kuulepas sa kulta rukka, kuinka nyt on laita: Jopa vaanki välillämme ero tulla taitaa.

Sill' emmä huoli sinusta, enkä paljo kestään, Sinua paljo pilkataan ja vihakseni pistää.

Heta.

Minun kultani valkia on, on kun lumen valo, Parempi on mielestäni, kun paras Suomen talo.

Walkia on kultani, valkia kun vaate, Kaunis on tuo käyessänsä, kaunihimpi maateen.

Kuulepas sa kultaseni, tahotko minun ottaa, Niin saat maata ensiyönä vieressäni kohta.

Sinäpä olet poika parka syämeni saanut, Waikk' et ole vielä kyllä vieressäni maannut.

Sinusta ja minustapa lintusetki laulaa, Ääni kuuluu kukkuloilla, kankahilla kaikaa.

Kun nyt tarkon tietäisin, ett' olet oma kulta, Eipä meitä erottaisi muu kun ruskomulta.

Riitta.

Minä sanon satuja ja puhun järki totta; Tuosta suurin huoleni ompi, kuka minun ottaa.

Tuvass' olen asunut ja saunass' olen maannut, Enkä ole pojilta ma sormustakaan saanut.

Mitä pitäis tekemän mun noiden poikiin kanssa; Käyvät kyllä luonani, ei työnnä kihlojansa.

Suru oli illalla ja se on sama nytkin, Muut ne makas kultansa kanssa, minä aina yksin.

Enemp' mull' on muretta, kun kellä muulla lienee; Jopa minä murehestani jonkun tempun tiennen.

Minä menen Pietariin ja Pietarist' on pesti, Sinne mua kultani toivoo, vaikka emo esti.

Leena.

Tästä äsken laulu läksi, tästä laulan vielä; Eipä lasta laulamasta iso, äiti kiellä.

Minä itse, minun kulta, punakka ja kaunis; Koht' on sukat kuottuna ja paitakangas valmis.

Minun kultani kaunis ompi, vaikk' on pikkuruinen, Tuop' on kultani kunnia, kun ei oo avosuinen.

Ei oo kultani kaukana, eikä ole lässä, Minun kultani kävelee koria hattu päässä.

Tule kultani yöllä yksin, tule kultani, tule! Kyllä meistä pari saapi, vaikk' ei miero luule.

Tuopa kulta tullessasi, tuopa vähänenki Sokuria taskussasi, pikku murunenki.

Saara.

Mikä minun kullallani, mikä tuolla lieneen: Illan piti polvillansa, yöks' ei tullut viereen.

Kuule, kuule, kultaseni, kaikki jo nauraa meitä, Ain' olemma yhessä ja ei konsa pietä häitä.

Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta, Muita sinä rakastat ja minua piät suotta.

Miksis minua narrailet ja puhut sulosesti; Juonesi ne viekkahat unenki usein esti.

Eip' oo tarves narrata, vaikk' olen köyhä lapsi, Isä, äiti on elättänyt papin kasteest' asti.

Liisa.

Huono on mun onneni ja kova on mun laita, Suru on mun osani ja mustanlainen paita.

Minä olen piika pieni, elän aina yksin, Olen tullut pojilta jo aivan hyljätyksi.

Poika viekas viettelee ja likka hullu uskoo, Pian poika piikaselta kunnian poies kiskoo.

Tiivi on pojan pelata, kun likka luvan antaa, Poika itsensä pelastaa, likka häpiän kantaa.

Kyllä poika neitoselta hempeyen tallaa, Keon kukan kaunosenki kukistavi halla.

Pian on se likka parka tullut kunnialta, Jok' on kerran heittäynyt noien poikiin valtaan.

Sohvia.

Suru oli illalla, nyt jo ilo voitti, Kun tuo kuhjus poies kulki, eron minusta otti.

Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo, Naurusuulla katselen, jos menis vaikka Wiroon.

Mitäs minä tuosta huolin, jos yksi poika meni, Toisen pojan kanssa tulee samanlainen peli.

Täm' on likka lihasta, lihasta ja luusta, Semmoisia poikia ma vestän vaikka puusta.

Ei se likka kululle joua, eikä mieron tiehen, Jos en miestä muualta saa, niin saan ma sotamiehen.

Omp' on noita poikia viientoista sorttii; Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.

Tilta.

Nauroin lassa nuorempana, en nyt enä naura, Kun mun tulee kullastani itkuvirttä laulaa.

Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi, Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.

Kultani on mun pettänyt ja petti kihloillansa, Waikka vannoi valallaan ja sanoi ottavansa.

Minä likka ihana ja hän oli poika nätti, Wiha joutui välihin ja rakkaus se jätti.

Woi poika parka luontoas, kun olit petollinen, Sinun tähtes vuotta monta olen surullinen.

Inka.

Liiku likka pojan kanssa, niinkun rukin rulla, Keuriaika lähenee ja ero taitaa tulla.

Työläs on sitte erota, kun kert' on yhteen tultu, Suuta on jo annettu ja käsi kaulassa oltu.

Likka juoksee pojan eestä, juoksee minkä jaksaa; Kun ei poika tavota, niin likka kääntyy vastaan.

Likka arat, piika parat, varokate teitä, Ettei pojat vanhan piian kirjaan teitä heitä.

Sitte laulut loppuvat ja pian rallit puuttuu, Moni likka sillä lailla halvemmaksi muuttuu.

Eeva.

Ei oo likoilla surua, ei oo yhtään hiukkaa, Pojat juoksee likkain luona, verkaliivit liuhkaa.

Pojat nuoret naimattomat tuota aina etsii: Joka ilta päästäksensä likkain aittakestiin.

Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki, Kuinka pojat likkain tähen pitkän matkan kulki.

Kesäilta kelvoton sen kerran laitti niinki, Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.

Likat käyvät kunnialla, käyvät vaikka missä, Pojat käyvät kunnialla äkkilikkain eessä.

Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa, Pojat juovat rypevät, kun sika rapakossa.

Likat makaa aitassahan palttinapaiallansa, Pojat käyvät kyliä myöten mustalla varrellansa.

Niin on likka aitassansa, kun on kaunis kukka, Poika juoksee halkiöisin, niinkun vanha hukka.

Wesi vuotaa silmistä ja itku syämen kaivaa: "Laske kulta luoksesi ja huojenna tätä vaivaa!"

Anni.

Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen, Eipä tämä tyttö lähe huonon pojan viereen.

Sepä likka kunniansa häpiällä kantaa, Joka kerran on joutunut huonon pojan valtaan.

Kerran anto kaunis likka kehnon pojan suuta, Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.