SISÄLLYS: (continued 2)

Nuori aika on aivan heikko, heikko niinkun heinä, Pojat konnat riivatut särkee vaikka seinän.

Ei se poika tuota kovin korvihinsa laske, Waikka tyttö torupi ja on kun vähä vasten.

Ulla.

Aurinko se hohtavi ja lumivuoret sulaa, Pojat kohta likkain luona käyvät vanhaa uulaa.

Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen, Pojill' itku kuikutus ja elo tuhmanlainen.

Likat makaa aitassansa verkaviitan alla, Pojat tallin lattialla, tamman nahka alla.

Sekö piru pihalla nyt ovia kolkuttavi? — Saat sa häiy hävetä ja mennä kotiasi.

Mitäs sinä tänne tulit, viekottelet meitä, Joka jo olet kotonasi pitänyt viisiä häitä.

Waan jos tarkon tietäisin, ett' oma kultani olet, Niinpä minä nousisin ja aukaseisin oven.

Rekina.

Ei ole kultani kotona, eik' oo äsken ollut, Kultani on muilla mailla, ei ole sieltä tullut.

Tuost' on kultani kulkenut ja jälet ompi jäänyt, Lehti päälle langennut ja keltaseksi käynyt.

Kuulepas sa vieras poika, kuule poika kulta, Minull' oisi pikkuruisen kysymistä sulta.

Mitä kuuluu kullan maalla, kuinka voivat siellä; Mikä sun saattoi näille maille, puhu kanssani vielä.

Seisota'pa hevostasi, puhu kuullakseni, Oliko kaikki tervehet ja oma kultaseni.

Sanoisitko: kultani on muien armahana, Sano vaikka viiesti, en usko ollenkana.

Waan jos sanot ett' on kuollut, kuollut minulta kulta, Pane kellot soimahan ja laita minua multaan!

Mari.

Ei oo meillä surua, ei surua, ei huolta, Pojat ovat luvannehet pitää meiän puolta.

Wielä nytki, vielä nytki poikiin tykö turvaan, Waikk' on tullut toivoni jo monta kertaa turhaan.

Siit' en huoli josma jouvun taloon taikka torppiin, Kun ma muuten pojan saan, jok' on parasta sorttii.

Sitte liki lintuistani, liikuttaako muita, Suuta annan kullalleni kuluuko se muilta.

Riikka.

Hoi on, hoi on huolettaa, kun puhutahan paljon: Sanotaan mun olleheni joka pojan tarjon.

Tässä kylässä pilkataan ja ouompana olen, Waan kun menen toiseen kylään, tuttavaksi tulen.

Mikä pakko, mikä pakko, olla ikävässä, Kunpa otan poieslähön koko pitäjästä.

Tämän kylän pojat on kun töpihäntä hukkii, Toisen kylän pojat on kun mesimarjan kukkii.

Tämän kylän pojat on kun vilun virran vettä, Toisen kylän pojat on kun hunajaa ja mettä.

Marketta.

Ompa minulla lauluja ja ralli ompi kanssa; Eipä tämä tyttö lähe joka ruojan ansaan.

Likat nätit tällä maalla kasvaa kaunihisti, Niill' on posket punaset ja puhet aina siisti.

Mikkeliss' on markkinat ja Kajaanissa kanssa Likat ei lähe markkinoille, asuvat aitoissansa.

Pojat ajaa markkinoille poikki kangaspellon, Ostaat siellä hevoisen ja kolmen ruplan kellon.

Pojat ajaa reimanteitä oritvarsoillansa, Likat makaa pyytingillä pumpulipaioillansa.

Siit' on pojilla juonia, kun viina paljo maksaa, Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.

Minä kuon kullalleni palttinaista paitaa, Waikk' en tuota tunnekana oman kultani laitaa.

Täst' on kultani kulkenu, vaikk' ei jälet tunnu, Mikä lie ollut mielessänsä, kun ei tupaan tullu.

Talon tyttöä helsataan, eik' ole niistä mitään, Torpan tyttöjä potkitaan, vaan niitä naia pitää.

Maja mull' on matala ja koti kovan köyhä, Isä on mulla ynsiä ja äiti liian nöyrä.

Hyvät minun hyljäävät ja kehnot ei ne kelpaa, Taivaast' ei mulle anneta ja maast' en löyä vertaa.

Illalla lähen nukkumaan ja nukun joka ilta, Yksi aina vieressäni siliä pirtin silta.

Waan ei yötä pimiätä, ettei päivä koita, Eikä suurta surua ole, ettei ilo voita.

Wielä tämä siivon tyttö nätin pojan löytää, Wielä kerran kultani kanssa astun vehnäpöytään.

Wappu.

Ette ole likka parat mitään minua suhteen, Minä laulan yöt ja päivät, laulan aamupuhteen.

Minä olen tässä kylässä jokahisen kukka, Waan kun tulee oma kulta, on kun tulisi tukkaan.

Onkos vainen, onkos vainen minun kultani kaunis; Sinimarjat silmillä ja suu kun paistinnauris.

Kultani elää rallattaa ja elää niinkun rotta, Waikka anto sormuksenki, ei tee koskaan totta.

Meiän poika pohmelossa ryyppäsi kerran viinaa, Tuosta tottui juomariksi, joutui juomakirjaan.

Kultani onni kova on, ei se anna maata, Täytyy öitä kollotella pitkin pihamaata.

Kultani kulki kohmelossa, yhtyi likalättiin, Tuosta suuttui siivon tyttö, suuttui yhtääkkiin.

Poikien lauluja.

Herraspoika.

Herraspoikia meki oomma, vaikk'emme taia ruotsii, Ei oo tarves työtä tehä, eikä maata kuokkii.

Tämä poika Pohjanmaalta kävelee kun herra, Menee sitte kamariin ja ryyppää viinaa kerran.

Piiat pirun riivatut pojilta viinan estää, Pojat herran siunatut juovat minkä kestää.

Tämän kylän nuoret piiat kukkuvat kun käet, Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.

Kyllä sieki siivo tyttö taiat meitä haukkuu, Rannin pojat potkivat ja keppi selkään paukkuu.

Woi kun oonki joutunu ma näien likkain varviin, Näistäpä olen saanunna ma monta mieliharmii.

Antti.

Tätä virttä minä laulan, täll' on hyvä tuoni; Empä minä tämän maailman avaruuesta huoli.

Olen laulant ennenki ja laulan nytki vielä; Eipä tämän kylän tytöt halaamasta kiellä.

Tämä kylä, hyvä kylä, tässä minä häärin, Tämän kylän parahat tytöt itselleni käärin.

Tämän kylän tytöt on kun sokuritoppiloita, Niitä pojat halailee kun Ruotsin rusinoita.

Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi, Toinen likka on kovempi ja toinen lauhkiampi.

Waikk' on likka kiukussa, kun tuohi tulessa palaa, Mieli menee hyväksi, kun aika poika halaa.

Likka itse monen kerran otti pojan yöksi, Tuota sitte toisen kerran sano pojan työksi.

Se ei likka miestä saa, joka oven pojilta sulkee, Pojat paljon vaivan kanssa pitkin kyliä kulkee.

Mikko Humalainen.

Laulaisinpa, taitaisinpa, kun palkka maksettaisin, Empä paljo pyytäiskään, kun piipunpohjan saisin.

Minä olen laulupoika, mull' on laulun nuotti, Waan nyt kylän likat minun humalahan juotti.

Aika poika minä olen, minä tahon naia, Enkä kauan akata ma aikaan tulla taia.

Likkoja han minä vaanki mielelläni naisin, Akat ei kelpaa keralla, vaikka kyllä saisin.

Minä lähen likkain aittaan, hyvä on siellä käyä, Puteli on arkussa ja paloviina täynnä.

Likka kulta herasilmä! kaahas tilkka viinaa; Minä ostan toiste sulle silkin pumpuliliinan.

Wiina miehen virvottaa ja olut antaa voimaa, Siit' en huoli ensinkään, jos akat minua soimaa.

Ele sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa. Wielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.

Täm' on poika juomapoika, juopi minkä jaksaa, Eikä pyyä ilmaiseksi, hinnan aina maksaa.

Ennenkun viina tyyristyvi, ostan koko tuopin, Juotan kylän pojille ja kyllä pojat juopi.

Heikki.

Täss' on poika, jonka syän rakkauesta palaa; Minä kulen tyttöin luona julki sekä salaa.

Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa, Hyvä on noita haastella ja tanssi käy kun rasva.

Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa, Huulet on kun hunaja ja puhe käy kun rasva.

Tämän kylän tytöt on kun meren muikaleita, Niitä pojat halajaa kun saksan sämpylöitä.

Minä olen aika poika, elän likkain mieleen, Joka ilta rupean ma nätin likan viereen.

Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä! Ele sie nyt minua tok' halaamasta kiellä.

Heilu likka, jouvu likka, vaku saahaan vasta, Wanha mamma on kotona, joka tuutii lasta.

Pohjan Poika.

Minä olen Pohjan poika, hyvän talon renki, Minä huilaan, minä häälään niinkun häiyhenki.

Empä huoli naia'kana, eik' ole suurta pakkoo, Halailemma likkoja ja enkä maksa sakkoo.

Mitäs minä tuosta huolin, vaikka muiat haukkuu, Muiien suu on irvellään kun vanha liinaloukku.

Mitäs se muita liikuttaa, jos kylilöissä kuljen, Löyän tytön elikkä akan, se on yhtä mullen.

Eipä kauan elettäisi, ei päälle tämän päivän. Jos ei poikia suattaisi likkain luona käymään.

Ämmät kovin äkäset ne harmissaki haukkuu; Wielä sun ämmä selässäsi pirun keppi paukkuu.

Minne'päs likat joutuisivat, kun ei kukaan korjais; län kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.

Jokko.

Hoi on, hoi on huolettaa ja hulluksi taian tulla; Nätti likka vallattiin, jok' oisi muuten mulla.

Syämeni kallistuvi aivan toisin puolin, Kun tuo oma kultaseni minust' ei enä huoli.

Raskas ompi erota, kun kert' on yhteen saatu, Kerta kihlat annettu ja käsi kaulassa maattu.

Mikä lie mun kullallani, mikä mennyt mieleen, Minun istui polvillani, muien meni viereen.

Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan, Lähen tästä kylästä ja muille maille reisaan.

Ei mun auta puhua, jos mielessä olis mettä, Pois mun pitää kulkea ja kultani muille jättää.

Kauneuttas muistelen ma viien riikin takaa, Enkä koskaan muien likkain vieressä mä makaa.

Waan kun oisit oma kulta vielä tallellani, Niin mä sinua kanteleisin käsivarrellani.

Emmä sinua pitäisikkään kovan piinan alla; Kullalleni antaisin jos kuinka suuren vallan.

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Heinäkuulta.

Lauluja

(Lisää Kesäkuun osaan.)

Yrjä.

Minä olen Oulun maalta sotamiehen poika, Ei minua miesi toinen tyttöin luona voita.

Sen mä olen laulanut ja laulan vielä nytki, Ettei makaa tämä potu pitkiä öitä yksin.

Tämä poika tohtii mennä nätin likan viereen, Nätti likka rallattaa ja antaa ilon mieleen.

Ei oo minulla surua, eikä hiukkaa huolta; Ei tuo taia pojan viereen nätti likka kuolta.

Likka elää siivosti ja kulkee kunnialla, Woi kun ompi mielellänsä pojan vallan alla.

Minä poika nuori poika niinkun kesäheinä, Minä menen likkain luoksi, vaikka halki seinän.

Kuules kultani napina ja avaa ovi mullen, Pitkän matkan kulkeneelle ja kohta päivä tulee.

Likka sanoo: "et sinä pääse, kun et lyö ovia rikki"; Poika lähtee matkahansa, likka perästä itki.

Likka sanoo sängyssänsä: "voi, voi, voi! Mikä sinun tänne taasen kuletti ja toi!"

Likka on, kun olis nossut äsken unestansa, Waikka valvo pitkin yötä suuren huolen kanssa.

Ainapa noilla tyttärillä yksi huoli lienee, Kuinka heille illan tullen pojat tulisi viereen.

Eero.

Minä olen pieni poika, pelto ei kasva ruista, Senpä tähen täytyy minun pitäjätä luistaa.

Tähän asti olenki ollut pikkarainen nasa, Waan nyt alan räytteä jo aikapoikiin tasaa.

Kultani luoksi menisin, vaan on matkan päässä, Kappale on kangasta ja virsta vettä eessä.

Ei mun auta, ei mun auta, lähteä mun tulee, Kulta muuten itkevi ja kuolleheksi luulee.

Minun kultani kaunis on, on kun herran engel, Käsissäni kantelen ja panen vaikka hengen.

Minun kultani valkia, niinkun lumen lippu, Ennenkun meist' ero tulee, vesi viiesti tippuu.

Waanpa millä tavalla voin matkan pitkän voittaa. Kun on kultani kaukana ja kohta päivä koittaa.

Paremp' oli mennä vuonna kotipitäjässä, Näin mä sillon oman kullan joka viikon päässä.

Niilo.

Heipparalla, taittaralla, likka punaposki, Sokurilla hunajalla pojan mielen osti.

Tuopa likka punakka, punakka ja ehta, Eipä tuota siivo poika narrata'kaan kehtaa.

Nätti likka naia pitää, jos hän ois kuin köyhä, Mitä likan rikkauesta, kun on muuten nöyrä.

Tuopa likka minun on ja aina olla taitaa, Tuopa minun mielestäni maksaa rupilaita.

Häiyntavalla surettaa tuon nätin likan perään. Jonka kasvot kuumottaa kun aurinkoisen terä.

Kunpa kulta vieressäsi hetken olla saisin, Suru lähtis mielestäni, ilonen ma oisin.

Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta, Sinua ma rakastan ja muita halaan suotta.

Likka hieno herasilmä! laske minua viereen, Minä poika, nuori poika, laitan ilon mieleen.

Minä poika, kaunis poika, niinkun merikaisla, Etsä likka löyä'känä toista tämänlaista.

Emmä ole ajatellut juuri mitään muuta, Istutahan vieretysten, annetahan suuta.

Jaakko.

Minä olen laulupoika, laulan jotta jotkaa, Tämän kylän tyttärille sulhaseksi sutkaan.

Emmä ole tietäjä, enkä iso noita, Waan kun nätin likan näen, vielä mä sen voitan.

Lysti on likkoja rakastella kesälämpösillä, Waan ei se paljo vaivoaan maksa talvipakkasilla.

Toinen lampi on leviämpi, toinen kapiampi, Toinen likka on laihempi ja toinen lihavampi.

Leipä lihan kasvattaa ja voist' on voima luien, Minä menen likkain luoksi vaikka vettä uien.

Kyllä poika pimiässä likkain aitan löytää, Usiampain ovet makaa auki pitkin öitä.

Isto.

Näin mä likan illalla; kaunis kasvoiltansa, Wirttä veisasi suloista aholla astuissansa.

Kävin sitte toissa päänä, kävin kultani luona, Ilo oli mennyt mielestänsä, kauneus pois puonna.

Waan ele likka murheen ala itsiäsi anna, Ilosella syämellä kauneuttasi kanna.

Nauru tytön kaunistaa ja nuoremmaksi muuttaa, Sepä monen miehen mielen iloseksi tuottaa.

Itku silmät pimittää ja pahapa tuo lieneen, Eipä likka itkevä oo pojan nuoren mieleen.

Nuoret likat naimattomat kaiket kesäpäivät, Tansin kanssa rallatellen käsityksin käykää!

Kaunihisti kaikki seki taitaa olla suotu, Kun on likka syntynyt ja pojan tähen luotu.

Likka nuori ihana tee leikki kunnialla, Kunniaton likka on kun halmehessa halla.

Likkain syän on palava ja mieli mettä tekee, Sillä moni kunniansa hukutti kun veteen.

(Lisää toiste.)

Runo postilaukusta.

Kuusamon pitäjän Nimismiehelle tuli Pudasjärven Nimismieheltä postilaukku, jonka, hänen itsensä matkoillansa pitäjällä ollessa, rouansa tavallisuuden jälkeen aukasi. Tyhjennetty laukku oli sitte pistetty paperikaapin ja seinän väliin, josta se lienee vähän alemmaksi lattialle päin siirtynyt, ettei sitä ensimmältä löytty. Pudasjärven Nimismieheltä tuli muistutus, ja toinenki, että laukku lähetettäisi takasin; vielä kertoi muistutuksessaan sen olevan ihan uuden ei entisen vanhan repaleen. Waan laukku oli kateessa siksikun nimismies kerran kenkiänsä kaapin alta etsien näki laukun kulmanki takoa pilkottavan. Nyt veti hän laukun armotta pesästään ja lähetti sen Pudasjärvelle seuraavan kirjoituksen kanssa, jonka somuutensa vuoksi kyllä kehtaamma muidenki luettavaksi panna. Eikä mahda siitä asianomasetkaan minulle suuttua. Turnperiksi sanotaan taloa, jossa Kuusamon Nimismies asuu, ja Wästeriksi sitä, jossa Pudasjärven. Mistä veikasta Kuusamon Nimismies toivoi Pudasjärven Nimismiehen roualta uurityynyn voittavansa, sitä en nimitä, jos tietäisinki. Näin kuuluu mainittu runokirjoitus:

Tullu on tänne tuntematoin, Muukalainen muusta maasta Sanansaattaja salanen, Postilaukku laavullinen, Erotettu entisistä Nälkälaukuista lahoista, Mustan mullin muotosista Postin kuletuspovista. Yht' en minä ensimmältä Päässytkään asian päälle, Koska tuli tuntematon Kaipaus tämän katalan, Wielä sitte viikon päästä Kertomus sangen kehiä, Runo rienasta rakettu, Wirsi saatu saakelista: "Että antaa aikalähtö Wierahalle viipyneelle, Yli liiton livistyneelle; Ravahuttaa raikkahasti Liukas potku postimahalle," Josta olin aivan outo, Tuntematon, tietämätön.

Waan jo joutu viimen ilmi, Sattu saastanen käsihin. Koska kerran kenkiäni Kattelin kaonnehia.

Takapuolelta tapasin Paperikaappini pahuksen. "Täälläkös olet otava!" Sanoin minä synkiästi. Arvasin asian kanssa, Ett' oli tullut Turnperihin Tämä vieras täysinäissä, Kosk' olin kotoa poissa, Minä ollu, missä lienen. "Jo nyt tuli liukas lähtö, Konna, sulle kotiasi," Wirkon, minä vielä hälle; Sanoin myös sanalla tällä: "Jouvu, riena, juoksun kanssa, Lähe kulkemaan kuvatus, Jalatonna, järjetönnä, Käetönnä, korvatonna, Silmätönnä siannäkönen! Mene täältä merta kohti, Puasjärvehen pukita, Wäänny kohti Wästerihin, Saata sinne sangen paljo Terveisiä tuttaville, Ylehensä ystäville, Ehkä kumminki enimmän Kotiasi koe viejä Walenjukselle vakaasti Toistuksia tuttavuuen.

"Sano roualle samassa, Mukavasti muistuttele, Että alkais aikanansa Walmistella valtavata, Kellon alle kelvollista, Uutta uurityynykäistä, Jonka tuonan veikka tuotti, Etu minulle ehätti."

Sanoisin sanoja vielä, Muutamilla mutkan löisin, Waan tuli vaiva valtavaksi, Uni kovin uurtahaksi; Painajainen, pahahenki. Silmät saastanen sokasi. Poies heittää hetiki Pitänee nyt jatkaminen, Loppu tälle yölorulle Piti tehä tuohon kohti.

Neljä kultalintua.

(Muualta.)

Sarbas Persian kuningas istui kuninkaallisella istumellansa ja piti oikeutta suuressa holvissansa. Hänen suuri viisautensa asioita tutkeissa ja hurskautensa tuomioita julistaissa olivat oikein sananlaskuna itäisellä maalla. Mutta nyt astui hänen eteensä pari miestä erinomaisella asialla. Wanha ukko kalveilla kasvoilla tuli talutettuna punaverevältä, kukoistavaiselta nuorukaiselta. Ukko lankesi maahan ja alkoi lausua: "Kuningasten kuningas ja Jumalan käskynhaltia! kuuntele minua armostasi ja sitte päätä asiani oikialla tuomiollasi. Minulla oli ainua poika, minun elämäni ilo ja lohdutus. Onnellinen olin muutenki ja rikas tavaroista. Poikani kasvoi ja oli jo kahdeksanvuotinen iältänsä, koska minun täytyi kauppani vuoksi pitkälle matkalle antauta. Sydämeni empi, jättäisinkö kotiin poikani, vai matkallenko ottaisin kanssani. Ylellinen helleys sokasi mieleni, että unhotin vaarat matkoilla ja otin hänen kanssani: onneton ajatus, josta minulla on tähän päivään asti ollut kärsimistä. Rosvot hyökäysivät erämaassa joukkiohomme, rosvoivat, pieksivät ja haavottivat meitä ja veivät ainuan poikani myötänsä. Minä itkin, huusin ja valitin, mutta heillä oli sydän kivestä, he eivät kuulleet ja armahtaneet minua. Siitä lankesi päälleni määrätön tuska ja sanomaton epäillys. Puolikuolleena kannettiin minä tovereiltani, josta kuitenki jälle virkosin lohduttamattomasti kadonnutta poikaani itkemään.

"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani etsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään tietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin kivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani jouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin kuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan tavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla, joka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä nuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni. Kaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli tapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki minun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle testamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni, vaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa imetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä lapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota oikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit asiani."

Ukko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset kuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei nuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa, ollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen kuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista oli, mietti ja vaikeni.

Mutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen, koska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä suuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla, närkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi viimen sanoen: "kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän puhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole muuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä itse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja perilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?"

"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat, joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan. Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun, auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään. Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä, mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas, jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla, hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei, sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä, kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."

Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton, saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui. Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista, joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen, että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja hänen kultalintujansa.

Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä. Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten kyläin ylitse vaaran kupeilla.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta. "Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen. Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."

Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu, vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen. Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu, aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten. Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.

Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat kun keviät aamupilvet taivaalla.

Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta, idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa. "Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat. Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta." Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu. Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa. Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi, ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään ystävätä."

Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan mitään virkkanut.

Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä lensin Tarsutan läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli, näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana, kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä, siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke, äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull' on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee, etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden muurein ylitse.'"

Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä kaikkitietäväksi kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi j.n.e. ja kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan). Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi, kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään. Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."

"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan. Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.

"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi. Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki, mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset. Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet. Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen, hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas, koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa. Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Elokuulta.

Neljä kultalintua.

(Lisää Heinäkuun osaan.)

"Ja suuresti iloitsen siitä, että näin sinun ottopojaltani, tältä nuorukaiselta, luokseni johdatetuksi. Ettei mielesi vielä ole peräti turmeltu petollisten ylistäjäisi laumalta näen siitä, ettäs olet tainnut suostua tähän nuorukaiseen, joka kyllä ei ole sinua vilpillä tuuvitellut. Minä ostin hänen yhdeksän ajastajan vanhana ja olen neuonut häntä kaikessa tarpeellisessa opissa, joka onki mieltäni myöten onnistanut, sillä on hän kasvanut jaloksi, toimelliseksi ja ymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Mitä hänen sukuunsa koskee, niin on hän sen vanhan kauppamiehen poika. Tavallinen viisautesi sumeutui väärältä tavaroiten himolta, muuten olisit heti havannut, että imettäjän puhe ei ollut uskottava, sillä hän oli lahjottu väärin todistamaan tavaroitesi vartialta, joka toivoi siitä suuresta perinnöstä, hänki jotain hyvää osaksensa. Ota nyt tämä nuorukainen palvelukseesi, minä toivon hänen palkitsevan vahingon ystävästäsi Salaspasta, joka jo on vanhannut ja tullut sinulle tuntemattomaksi, niinkun hänen tässä edessäsi näet."

Kuninkaan sydän oli pakahtua ilosta, kun nyt näki nuoruuden ystävänsä Salaspan edessänsä, jota ei hän ennen tuntenut, sillä niin oli hän entisestään muuttunut. Samassa kuului toisesta huoneesta hiljainen soitto, suloisempi laadultaan, kun kuningas koskaan oli kuullut. Muiden sydämensä liikutusten keskellä piti hänen kysyä, mikä se oli. Salaspa vastasi lapsensa siellä soittavan ja käski heitä tulemaan sisälle. He tulivat entisessä puvussaan, vaan hivukset palmikoittuna ja kukkaseppeleet päässä. Kukin heistä kantoi lahjoja Persian kuninkaalle. Yksi sanoi: "terve sinulle, Persian kuningas, minä annan sinulle tämän ruusun jälkeentulevaistesi koristukseksi"; toinen antoi kultaisen käädyn, jolla hän kiinnittäisi kansan sydämen omaansa, kolmas taivaankarvasen vyön oikeuden vahvistukseksi, neljäs diamanttivästisen miekan onneksi sodassa, muut muita.

Näin loppui tämä päivä, ihmellisin kaikista kuningas Sarbaan päivistä. Hän palasi takasin ja olis ottanut Salaspan kanssansa, joka kuitenkaan ei tahtonut heittää pientä alammaiskansaansa, vaan pyysi kuninkaalta, saada pysyä yksinäisessä levossaan. Kotiin tultua oli kuninkaan ensimmäinen työ heittää jalkavaimonsa ja ottaa entisen puolisonsa tyttärineen vankiuudesta. Tyttärensä antoi hän puolisoksi nuorukaiselle, jota hänen tuli niin paljosta hyvästä kiittää ja jonka hän ylensi korkeimmaksi käskynhaltiaksensa. Sarbaasta oli tullut peräti toinen mies. Poikaa hänellä ei ollen, määräsi hän nuorukaisen jälkeiseksensä kuningasistuimelle ja Persialaiset sadut kiittävät vieläki Sarbaan ja hänen jälkeisensä hallitusta kultaiseksi ajaksensa, sillä senkaltaisia kuninkaita ei heillä ollut ikänä ennen löytty.

Juttu juhlajuomisesta, Koottu kirkkokohmelosta.

Nyt on mielessä minulla Tästä kansan kauhiasta, Synnin syystä synkiästä, Ruveta runon tekohon, Laaullani laulamahan, 5 Suomeksi sanelemahan, Kuinka viina viljellähän, Juoma karvas kaupitahan, Aivan pannahan pahasti, Paikassa parahimmassa, 10 Aina synnin aineheksi. Sillä ahnehet alati Warsin viekkahan tavalla Rahat vievät rahvahalta, Aivan tolpan ainuanki 15 Köyhimmänki kerjäläisen.

Jos ei kestäisi kotona, Eikä keittää keritä, Kuljettavat kaupungista, Alti sauovat alaalta 20 Tämän myrkyn myytäväksi. Sitten juhlina jaloina, Aina kanssa ankkureinsa Tykö kirkon kiiruhtavat. 25 Siinä kauan kaupitsevat, Aivan istuvat alati Aamut ankkurin tykönä, Oottelevat ostavia, Juottelevat juomareita. 30

Eipä saarra soittaminen, Eikä veisukaan vetäne, Saane synnin tunnustukset Kavalata kaupaltansa; Aina kurja kaupitsepi, 35 Ehkä pappi altarilta Saarnastuolihin menepi.

Jo on päivä poikki kirkon, Kello käypi kahtatoista, Sitten templihin tulepi 40 Oman oittinsa perästä, Oman arvon antamasta, Kanssa joukon juopuneitten, Seurakuntansa seassa. Sitte tultua sisälle, 45 Penkkihinki päästyänsä, Torkkuvat törisevinä, Penkissänsä pehturoivat. Eipä arva'a ajunsa, Sielun tarvista tavota, 50 Eikä ymmärrys ylene, Silmät kirjoa selitä; Korvat kuuroksi menevät Saarnan kuulohon samate, Syän syntinen palapi 55 Ahneudesta alati, Eikä tottele totuutta, Waikka siinä Siionissa Wahva suussa vartioitten Pauhaapi toen pasuuna, 60 Helisepi herran ääni Aivan korvihin kovasti; Ei se voi sioa saaha Syämessä syntisessä. Kohta kirkosta menepi, 65 Ulos uksesta isosta, Tykö juosten juopuneitten. Jotka kilju kirkkomailla, Karju kirkkokartanolla, Kovan kohmelon käsissä. 70 Pahan ilman pakkasessa.

Niillen alkapi sanella, Näillen kurja kuiskutella: "Jopa teiät, ystäväni! Kovin kohmelo käsitti; 75 Onko markat matkassasi, Tahi sillingit sinulla, Wielä nyt minulla oisi Wiinapolska puolillansa; Sillä tautinne tasaisin, 80 Kohmelonne korjoaisin."

Sitten mennähän mäeltä Miehet mielellä hyvällä, Ankkurille astutahan; Saavat pikkusen pikarin, 85 Totta toisenki panevat Ensimmäiselle evääksi, Josta juopuvat jalosti, Aivan päihtyvät pahasti. Sitten syttypi syvälti, 90 Ilma nousepi isoksi, Kiroseksi kirkkomailla. Moni paljoa pahoa Täydessä vihanväessä, Sadatusten suurten kanssa, 95 Toivottapi toisellensa. Toiset pilkkoja pahoja, Leikkiä luvattomia, Suupaltat pahoin puhuvat, Suunnattomat suututtavat. 100 Aina muistupi monelle Wälit entiset etehen, Toinen toiselle sanopi: "Selvittele sievimmästi Welka viimeinen minulle!" 105 Mies se vannopi valeeksi, Aivan tyhjäksi tekepi. Toinen täyttäpi toeksi, Walan kanssa vahvistapi; Näistäpä torat tulepi, 110 Tapahtupi tappelutki. Eipä siinä ensinkänä Muistu mielehen monelle, Mitäspä puheli pappi, Saarnastuolista saneli. 115 Eikä kuulu kunniata Jumalalle julkiselle, Jok' on viinan valmistanut, Säännyt ihmisten iloksi. Wielä syntihin syvemmä 120 Moni päällä päihtyneellä Himoiltansa hillitähän, Alla viinan villitähän; Joista juttuja tulepi, Sakot suuret päälle saapi, 125 Rahat raukalta menepi, Aika tärkki tuhlatahan, Moni viikko vierähtäpi, Kuukausi pian kulupi, Keräjiä käyessänsä 130 Pitäjän rajaperillä.

Syystäpä nämät tulevat Witsat ankarat ajaiset, Saamma Herran sallimasta Monet nähä nälkävuoet, 135 Katovuoet katkerimmat; Wielä syttyvät soatki, Monet kauhiat kapinat, Esivaltojen välillä; Tuimimmat tulipalotki, 140 Mainittavat maakylissä, Kauhiammat kaupungissa. Kukas saapi sanoa, Kenen kieli kertonepi Sitä synnin synkeyttä, 145 Raskahinta rangastusta, Jonka viinan viljeliät Ja sen kauppiaat kavalat Kansan päälle kartuttavat, Kun he juhlina jaloina, 150 Herran päivinä pyhinä, Ajan kaiken kaupitsevat, Myyvät sitä myrkkyänsä.

Kysyn vielä viimeiseksi, Kuinkasta ovat sinulla 155 Aina kanssasi asiat Wiinanmyyjä vietteliä! Etkö tunne tunnossasi Synniksi sitä tekoa, Kun aina ajallisia 160 Himomielellä halajat, Tavarata tarkottelet Kirottua, katoavata? Saatatko nämät sanoa Siunatuiksi sillingeiksi, 165 Jotka nyt tilassa tässä Olet kurja ottanunna, Saanut sarkoilla pahoilla? Nämät markat mahtanepi, Pahoin sillingit sinulle, 170 Tuoa päälle penninkisi Kirouksen katkerasti. Näillä raukoilla rahoilla Myyt sä oikian osasi Saatanalle saalihiksi; 175 Tuhlaat tavalla tällä Avarimmat armohetket, Saastutat pyhimmän paikan Synnin kanssa kauhiasti, Sillä Siionin häväset, 180 Aivan parjoat pahasti. Aina täällä jo ajassa Kaiken onnesi kaotat, Siirrät kauas siunauksen, Ijankaikkisen ilosi. 185

Heitä poies herjat kaupat, Hylkeä hyvällä mielen Poies rakkaus rahanki; Muista aina mielessäsi, Mitä Mooses muistutteli, 190 Sekä ilmoitti Esaias, Jutteli Jumalan miehet Herran hengeltä hyvältä: "Kuhun kaiken ilman alla Saatan muistoni minäki, 195 Siin' olen minä samassa Aina kanssanne asuva; Sihen saatan suosioni Siinä siunoan sinua." Wielä itseki Isäntä, 200 Warasi Wapahtajamme Juutalaisia jalosti Jerusalmissa samassa. "Niin on kerta kirjoitettu: Minun on oma oleva 205 Tämä huone hengellinen; Pitäis olla oikeutta Runsahin rukoushuone, Waan te teettä temppelini Kaupallanne kauhiasti, 210 Teettä petojen pesäksi, Asunpaikaksi pahinten, Ryöväritten roukkioksi."

Ei siis pitäisi pilata, Eikä syöstä synnin alle 215 Sitä paikkoa parasta, Herran huonetta hyvimmän. Siitä työstä tyhmimmästä Paljo saarnaavat papitki, Oikiat opettajamme, 220 Siitä esti Esivalta, Kielsi armas Keisarimme, Jalon neuosta Jumalan, Paljo sakkoa panevi Juomisesta juhlapäivän, 225 Kaksi viinan kaupinnasta.

Juhlapäivinä jaloina Etsi sielusi etua; Niinkun kaste kaunihisti Aamulla alas tulepi, 230 Keot kaikki kastelepi, Wihannoiksi virvoittapi, Niin on suurra sunnuntaina, Aina juhlina jaloina, Herra armon antavainen, 235 Siunauksen Siionissa, Waipunehet virvoittava, Wielä särjetyt syämet. Mielet murehen alaset, Ilon kanssa kaunistava, 240 Jos ei itse estettäisi Synnin suurella sumulla Armon töitä alkavia. Juhlapäivinä jaloina Etsi sielusi etua; 245 Sitten toisessa tilassa Ole aina arkioina Elatustas' etsiväinen; Saatpa oikian osasi, Siviämmän siunauksen, 250 Aina Herralta hyvältä, Joka soisi Suomessaki Siiviäksi Siioninsa.

Jälkimaine. Tämä runo on talonpoika Benjami Seppäsen tekemä Kiannalta, saman miehen, jolta jo ennen on yksi runo präntätty tässä kirjassa (k. Lokakuulta v. 1837, Pohjanmaan surkeudesta). Waikk' ei kyllä Kiannalla niin kaupita'kaan pyhäpäivinä viinaa kirkon luona, ettei pahemmin kaupittaisi monella muulla kirkolla, niin tapahtui kuitenki mennä vuonna, että muutamata talonpoikaa semmoisesta kaupasta sakotettiin. Siitä lie Seppänen tullut kehoitetuksi tämän runonsa laittamaan, jonka ainaki luulisimma vaikuttavan enemmin, kun minkään muun sakon viinanmyöjän tykönä, joskohta ei ketänä erittäin nimitetä'kään. Muutamia paikkoja olemma jättäneet pois, erittäinki semmoisia paikkoja, joissa kertomalla sanottiin, mitä toisilla sanoilla jo ennen oli sanottu. On myös runolla pituutta ilmanki niitä.

Huolikaihos Karjalassa, Kalevalan kankahilla.

Mikä pouke Borgoassa, Melu merikaupungissa, Suru Suomen rannikoilla? Koskenkylä kyynäleissä, Huoli Piispan huonehissa. Mikä vaiva ja valitus, Mikä mielet painostanna? Huolenhuuvot kuulumiset, Kaikki kasvot kastuneina, Murhe muovot muuttanunna.

Suuri aine on surulle, Syy on huolelle, hopulle, Kuin on kuollunna, kaonnut, Kaunis miesi kaatununna; Pappein parvesta parain, Paras Herranpaimenista, Hurskain hurskasten seasta. Kova kuolema kohannut, Hyvätahtosen tavannut, Hyväsuovan suoristanut; Muoto muuttunna ihana, Kasvo kaunis kalvettunna.

Hälytään Hämeenmaassa, Huolentuska on Turussa, Suru suurempi Savossa, Kaihos kauhein Karjalassa, Kuin on kallis kaatununna, Waipununna mies vakainen, MOLANDERI moinen miesi, Moinen herra hengellinen.

Tokko tohin, tokko toivon Saneksella, saattanenko Mahillesa mainihella, Hyvät avut, ansiosa, Tuska suuni tukkeaapi, Itku silmäni sitoopi, Pakko palauttaa syvämmen, Suru salpoaa sanani, Huoli äänen ällistääpi.

Maininnenko mainiosta, Kuin oil kuulu Kuopiossa Opilta, opetuksilta, Sanoiltasa, saarnoiltasa, Harras koulunhaltiana, Opettaja oivallinen, Oivallinen, onnellinen, Uros uuras uupumaton, Eillen muista muisteltava. Kaupungissa kappalaissa Wiran toimitti toella. Sävyllinen säävyissäsä, Sotapappina sovelias. Rakastettu rahvaalta, Jalomiesi jalkaväiltä, Savon sotasankareilta; Muistan muotoja ihanan, Suusa, silmäsä suloiset, Leppeen, lämpymän syvämmen.

Kesalaksiat kehuuvat Näyttäin siintäsioasa; Kerskaavat Kesalahella Walveutuneesa valollen, Karjalassa kasvaneesa, Waloksi, valaistukseksi, Kaunistukseks Karjalallen, Ilomantsillen iloksi, Hiippakunnan kunniaksi.

Kuin oil tarkka taioltasa, Oliit tarkatkin tapasa, Peri puhtaat puheesa; Waati toisiltai totuutta. Hän oil julma juomareillen, Wainoi väärin vannojija, Warsin vaarti varkaita, Wallattomia vakuutti, Sanapattoja paneli, Torui toenpuutokselta, Ylenkahto ylpeitä. Kyseli kylänluvuissa, Tiijusti joka tilassa, Kellä käytös keskuuessa Kävi käskyin Jumalan. Seurais seuramme tapoja, Lakiamme, laatujamme, Niitä kiitti kinkereissä, Piti parvessa paraassa, Antoi arvoa enemmän.

Esivalloista esinnä Wiisas maanki viljelijä Esimerkit ensimmäiset Antoi kaikissa avuissa, Yllytti, ylösvalasi Kansaveljii Karjalassa. Waarin otti vaivaisista, Köyhät ruokki kyökistäsä. Huonot holhoi huoneinsa, Otti orvot suojiinsa, Avun leskillen levitti, Puolti syyttömät poletut. Hyvä turva tuttavillen, Aina auttoi ystäviisä, Auttoi avun ansanneita. Otoissasa oivamiesi Ehti vuonna vuotuisesa, Yhä vilppeyttä vihaava. Otti otot täyvelliset, Saatavat joka savulta; Missä talot miehelliset, Kussa koit kohtalaiset, Ei ne päässyt pitkän päällen, Niitä jättännä jälellen. Waan jos vanhat vaivaloiset, Lesket leivän hankkijoina, Lapsilauma saattamaton, Antoi restit anteiksi, Kuittikirjan kuittaili. Avittain avuttomia Antoi evääksi eloa, Wielä viili leipäkyörän, Pani paistia palaisen, Myöski rokkia ropeen.

Sure Suomi suurta miestä, Ilomantsiat isäänne, Suku suuresti sureevi; Toiset itkeevät isääsi, Elämäns' esikuvoa, Puolisoo poloinen leski Tukeasa, turvoasa, Kunnon kansakumpania. Kansa kaikki Karjalassa Mainioa mainihtoovat, Murehella muisteloovat, Surusuulla toimittaavat, Saneleevat vuossatoja, Tuhansia tunnustaavat, Arvoasa, ansioosa Kaihoavat kallaspäätä; Itkevätpä Ingerissä, Wielä hallatsee Wirokin.

J. F. L[agervall].

Lauluja

1.

Onneton olen minä oltuani, Onneton tähän kylään tultuani.

Onnettomaksi olen minä luotu, Eik' ole minulle ilopäivää suotu.

Turvoa ei ole siellä eikä täällä, Enempi kun linnulla lentonsa päällä.

Maailma minua paljoki vaivaa, Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.

Ystäväni on myös ynsiäksi tullut, Kun hän on maalimalta juttuja kuullut.

Kukas sinun eksytti rakkauen tiellä? — Tule, tule kertaksi luokseni vielä!

Muistatko muinen, kun karjassa käytiin, Ahosilla asueltiin, leikkiä lyötiin?

Päivä se paisti ja pienet kukat loisti; Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.

Sinusta ja minustapa lintusetki laulo, Ääni se kuulu ja helinä se kaiko.

Minä olin likan alku, siivo ja kainu, Murehesta paljo en tietä'kään tainnu.

Sinä mua kutsuit morsioksesi, Suloutta täynnä oli syämesi.

Syämesi oli kuni palava tuli; Kukas sen nyt kylmäksi tulevan luuli!

Enkä minä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää kuolemapäivään.

Toivoni on rauennut, mennyt juur tyhjään, Ei ole enää mulla ilopäivää yhtään.

Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla.

2.

Mieleheni muistuvat muinaiset ajat, Isäni ja äitini ilotäyet majat.

Olin minä tytön taimi koria kun kukka, Joka pojan päällen en katsonutkaan.

Koriana kävin minä eestä ja takaa, Mieleni oli ilonen ja murehista vapaa.

Muistanpa vielä, kun marjassa käytiin, Mansikoita syötiin ja leikkiä lyötiin.

Linnut ne laulelivat metsien päällä, Meistä he laulelivat siellä ja täällä.

Toisinaan kun tuli tuiskuset ilmat, Satehiset viikot ja ankarat kylmät.

Tupa oli lämmin ja kamari oli kaunis, Kamarissa maito ja voi ja leipä valmis.

Ei ole ajat enää niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet.

Nyt ei ole siaa mulla siellä eikä täällä, Enempi kun lehellä liukkaalla jäällä.

Woi kuinka tyttöparan onki minun käynnä, Muretta ja surua on syämeni täynnä.

Ilopäivä on mennyt ja kohta ikä katkee, Eik' ole joka minun murehista kätkee.

Wuoteni kulki, kun virtanen vesi; Mikä mulla tullee viimenki esiin.

3.

Ei oo mulla muretta ja ei oo huolta mitään, Maailma se murehen nyt minusta jo pitää.

Maailma hullaa, mitä vaanki hollaa, Waan puhas likka ma taianki olla.

Mitäs minä tuosta suren, likka nuori, nätti. Jos minun poika jätti viinanjuoja ratti? —

Tämän kylän pojat minä tervassa keitän, Toisen kylän pojille ma toivoni heitän.

Tämän kylän pojat minä touheen lykkään, Muunlaiset olla pitää, joista ma tykkään.

Ennen minä liikutan rihmaa ja neulaa, Ennenkun tämän kylän poikia seuraan.

Ennen minä liikutan likasia puita, Ennenkun ruman pojan laihoja luita.

Ennen minä nokisia pölkkyjä kannan, Ennenkun ruman pojan suuella annan.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Syyskuulta.

Kertomus muutamasta varkaudesta.

Wuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä ja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan löysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli järven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt piti vielä syömäainetta saaha ja lähtivät takasin sepän mökkiin, että eteistuvasta saaha leipiä ottaa, Waan kuin he sinne pyrkivät, niin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä se kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas talon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla. Waan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu muutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen rannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta, alas hän huuta vastaan: "missä rosmot? missä rosmot?" Nyt kuuli rosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää aikaa sinne männä, vaan juosta metsään. Torpan rahvas, kuin kuulivat, että rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun miehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja niin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja samalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä miehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää, että on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle teki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä saivat pois kaikki kapineensa ja rosvoloihen eväslaukku, joka oli veneessä, tuli sepän omaksi. Wielä kiittelivät he yövierastaan rannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei mies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin sitten vasta rahvaan rannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa senkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin. (Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja samoilla sanoilla tähän präntätty).

Pään parannuskeino.

Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin. Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?" Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano siinä samassa miehelle; "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin." Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." Mies läksi eellä, tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, Mutta hyvin hiljaan, että se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan aikaa siinä seisoa. Wiimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo havannut. (Olovi Karjaliinilta Liperissä kirjoitettu).

Älykäs morsian.

(Muualta.)

Pappi kysyi morsiamelta vihkiissä: "minä kysyn sinulta, Liisa Eerikin tytär, jos sinä otat j.n.e." Tyttö, joka luuli kysymyksen turhaksi, vastasi: "vielä hän kysyy!"

Osansaanti.

(Muualta.)

Waras kävi muutaman talon sivu ja sanoi talonpojalle, joka kylvi peltoansa: "tuosta, mitä kylvät minäkin vielä tulen saamaan osani." "Ehkä tuletkin, vastasi talonpoika, sillä minä kylvän hamppua."

Mikäs talonpojan eläissä!

(Muualta.)

Mustalainen sanoi kerran: "mikä talonpojalla on eläissä; tynnörin kylvää, kaks saapi."

Laahattu taethanko.

(Muualta.)

Muuan yksinkertainen mies, joka sontaa hajotti pellollaan, näki parven variksia lentävän hänen peltonsa seipäihen. Niitä pelottaakseen osotti hän taethangollaan (taikollaan) ja äänti ikään kuin ampuvinaan. Samalla sattui metänkäviä, joka turhin oli päiväsä metässä tallannut ja nyt tahtoi laahinkiasa ulosampua, ampumaan saman variksen. "Kahos perk…" sanoi sonnanhajottaja, koska kuuli paukahuksen ja näki variksen maahan putoovan, kahtoin tarkasti hankoasa, "en minä luullut hänessä ruutia olevan."

Osattoman osa.

(Muualta.)

Maamittari, joka oli jakanut niin, että yksi osakas jäi aivan osatta, lohtutti häntä sanoin: "elä huoli yhtään, kyllä sinun vuittisi (osasi) täältä kartasta löytyy."

Worpii.

(Muualta.)

Sotamies, joka ei ollut aivan tarkka ampuja, vaikka hän sen luuli itestäsä, kehui kerran maaliin ampumisellaan sanoin: "minä vain kuin ammuin, niin joka kerta huvettiin vorpii (sivute)."

Akan rukous kylväissaän.

(Muualta.)

Muuan akka sanoi kylväissään: "Anna, hyvä Jumala! jyvä jyvästä, kaksi kahesta."

Yöpäivällä.

(Puoli muualta.)

Muinon mustalainen palkkautu kyntämään päivänlaskuun asti. Mutta kuin työ pisti hänellen ikäväksi, niin sanoi tuskissaan: "ennen Ristus avita on yöpuolessa, ennenkuin päivä laskeksen." — Toinen, joka oli jonkun ajan muutamassa talossa kasakoinnut, sanoi: "rupes perk… talonpojalle kasakaksi; iltayöstä lähetään työhön, eikä koskaan ennen puoltayötä levolle."

Tarina.

(Muualta.)

Kylän läpi ratsastaissani alkoi hevoseni nilkuttaa toista etujalkaansa; kenkä oli irti, sentähden täydyin viivähtää kylässä, saada kenkä kiinnitetyksi. — Sepän luona viipyissäni kokountui miehiä, vaimoja ja lapsia ympärilleni, niiden seassa eräs kerjäläisukko, joka anoi jotain almua. Pajan edessä oli vesikuoppa, jossa vasta raudoitettuja vaunun rattaita jäähdytettiin ja se oli nyt pisipintana. Kukkaroani auastessa, siitä jotain kerjäläis-ukolle antaakseni, putosi samassa kultatukaatti ja vierähti kuoppaan, josta sitä ei enää löydetty. Tienoilla olevat surkuttelivat minua vahingostani, ukko vaan suu hymyssä lausui: "laivalla meren rannassa piti Kapteinin kerran maksaa jotakuta laivamiehelle, jossa tapauksessa hopia riksi putosi veteen. Sitä ei enää saatu ylös. Waan kala, joka samassa sattui uimaan lähellä sitä paikkaa nieli sen suuhunsa. Sama kala tarttui jälestäpäin onkeen muutamalle maanmiehelle, joka veronmaksoksensa oli suuressa rahantarpeessa. Ei siis mikään hukattu eli pudotettu ole samassa kadotettu. Se on huolenpitäjän käteen elikkä talteen annettu, joka kyllä osottaa sen tositarvitsialle." Wiisaasta puheestansa annoin ukolle enemmin, kun aioinkaan esinnä, enkä niin suuresti surrutkaan enää kuoppaan jäänyttä tukaattiani.

Indialaisten kuollonjuhla.

(Muualta.)

Indian maassa Aasiassa on tavallinen, että kuolleita ei haudata, vaan poltetaan rovioilla. Samalla roviolla polttaa moni leski itsensä elävänä kuolleen miesvainajansa ruumiin kanssa. Sillä se katsotaan heidän pakanallisen uskonsa jälkeen hyödylliseksi leskelle, että hän niin elävänä itsensä polttaa ja luullaan hänen sillä urhollisuudellansa sovittavan kaikki miesvainajansa synnit, jos olisivat olleet kuinka suuria. Itsensä sanotaan hänen tästä työstänsä tulevan paratiisiin ja siellä niin monta kertaa 35 miljuunaa vuotta riemussa elävän, kun hänellä on hiuskarvaa päässänsä. Mutta jos hän ei polta itsiänsä, jota laki ei välttämättömästi vaadi, niin on hänellä siitä koko elinaikuinen häpiä ja muu vastus. Ei siis ihme, että moniki leski tuliroviolla lopettaa päivänsä. Semmoisesta lesken itsensä polttamisesta kertoo muuan Euroopalainen, joka sattui paikalle näkemään, seuraavalla tavalla:

"Eilen illalla näin kauhistavaisen menon, koska muuan leski polttihen ynnä miesvainajansa ruumiin. Minä ohjattuna murhehuoneesen näin siellä kuolluen ruumiin laskettuna matolle. Leski istui hajalla hivuksin ruumiin luona. Sitte havattuansa Esivallan miehen, konttasi luoksi ja pyysi lupaa, saada polttaakseten miesvainajansa ruumiin kanssa.

"Niin pian kun Esivallan sallinta tähän hirviään menoon tuli ilmoitetuksi, nostivat sukulaiset ruumiin paariille ja kantovat ulos, leskenki päälle istuttua. Niin veivät määrättyyn paikkaansa. Tihkiältä seurasi rahvasta jälessä. Roviopino oli tehty kuivista puista ja osittain täytetty kerkiään syttyvillä aineilla. Se oli noin kahden kyynärän korkuinen, puolenkolmatta kyynärää päältä poikki, maassa kiini ja onsi sisältä. Ruumis pantiin pinolle ja leski pesi itsensä ei ulahtaalla olevassa lammissa. Hiukan aikaa oli hän niin menehtynyt, että sukulaiset täytyivät pidellä häntä käsissään.

"Jällen jaloilleen tointununna repäsi siekaleen vaatteistaan ja käärei kahdeksanvuotisen poikansa ympärille, jonka kautta pyhitti poikansa rovion sytyttäjäksi. Lähellä olevat miehet sekä vaimot lankesivat nyt maahan ja suutelivat hänen jalkojansa. Hän kehotti kaikkia vaimoja esimerkkiänsä noudattamaan, jos sattuisivat samaan tilaan. Nyt läheni poika palavalla tulisoitolla pinoa, sytytti sen ja kohta alko tuli leimuta vallan voimakkaasti. Leski astui myös lähemmäksi, kierti kolmasti pinoa ja heitteli sinne kainalossaan kannetusta astiasta pihkaa, sillä tulta paisuttaaksensa. Juoksi sitte iloten liekkien läpi ja istahti ruumiin viereen. Samassa oli hän liekiltä sulettu, jota katsojat kiihdyhtivät nakellen sinne hamppua ja muita sytteitä. Ihonki jo mustuttua paukutti hän vielä käsiänsä yhteen, siksi että viimein vaipuivat ja koko ruumis oli kun kekäle vihasten liekkien keskellä.

"Rahvas huusi ja ilotsi lakkaamatta, todistain ei vielä koskaan nähneensä jalompata ja järkähtämättömämpää vaimoa. Minä seisoin lähellä pinoa, vaimon kasvot olivat minuun päin. — En unhota tässä iässä sitä kaamiata näkyä. Se oli yli kaiken, mitä voidaan sanoa, kauhia ja hirmuinen. Alussa loisti vaimon katsannossa lempeys, sitte urostui hän ja kaljahti, sen perästä vallotti heikkous ja tuskantapanen uuvutus, mutta pinoa kiertäessään palausi entinen kylmä rohkeus.

"Woi hän olla noin 50 vuoden vanha, miesvainajansa oli elänyt 60 ajastaikaa. Kolme lasta jäi häneltä jälkeensä, yksi tytär 20 vuotinen ja kaksi poikaa, toinen 8, toinen 7 vuoden vanha."

Näitä lukiessamme emmekö ilolla tuntisi, mikä onnellisuus meillä eikö ole uskostamme jo tässäkin ajassa pakanauskoisten kansain rinnalla?

Ystävät.

(Muualta.)

Rikkaalla kauppamiehellä oli poika, jota hän sydämestänsä rakasti. Hän kasvatti hänen suurella huolenpidolla, eikä laiminlyönyt mitään millä saisi hänestä jalomielisen, siviän, Jumalata pelkääväisen ja ymmärtäväisen nuorukaisen. Sitte kutsui hänen kerran eteensä ja sanoi: "poikani! kaikki, mitä säätysi ja virkasi mukaan sinua hyödyttäisi, olen antanut oppiaksesi. Waan se oppi puuttuu vielä sinulta, jolla voisit tuntea ihmisten moninaiset mielenlaadut ja omasuudet. Sentähden toivon sinun lähtevän muutamaksi ajaksi vieraille maille vaeltamaan. Matkoilla nähdään ihmisiä kaikesta laadusta ja mitä enemmin niitä nähdään, sitä paremmin opitaan niiden seassa elämään. Maailma on suuri kirja täynnänsä hyödyllisiä neuoja. Se on peili, joka silmin nähtäväksi osottaa ihmisten moninaisen muodon ja josta viisas ennättää sen korkeimman edun tässä elossa, nimittäin ystävän. Poikani! jos löydät yhden ainoankaan ystävän elämäsi alla, niin on sinulla sulosin ja pysyväisin onni kädessäsi, jota ei muu, kun kuolema voi kukistaa. Muu onni ja tavarat ovat tuhansien tapausten alasia, mutta ystävätä ei voi kenkään anastaa. Etsi siis matkoillasi saada sinulleki joku ystävä ja ele katso kalliimmiaki kamaroita suureksi ystävän rinnalla."

Nuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi muutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi kotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen. Kummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: "no, poikaseni niinkö palasit pian jällen!" "Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit suurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään ystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan taattavat, tosiystäväni."

"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin vähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän kymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden vaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden seassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän. Ja sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä! Mutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: ele kiitä ystävätä, ennenkun hädässä koettelit. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan tosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä ymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu pakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä hädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun humaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli hän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei enää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani, että ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia."

"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon tiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka tyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä tahansa tarvitseisin."

"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta ystävää." — "Käydään, käydään," sano poikaki.

Kauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan vaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu kauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi käyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi niistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle ja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika vastasi: "olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja sen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen yksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja karkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella itsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään henkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja kaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni että isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa arvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden otin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin kauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin haudata."

"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi närkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka eripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa. Jokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki hänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin tokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua onnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen, jonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi."

Nuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen hyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin että hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni toisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin kävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan viimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.

"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on ulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi tosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi heidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä pilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan ystäväni luoksi!" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle. Ja koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja kysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä. Kauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi ystävänsä kätkemään ruumista.

"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään pelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin sinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät maakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden etsimisistä."

Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä, eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."

Keino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy maassa.

(Muualta.)

Kuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa. Yöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä, ei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta kuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän saisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli ja astui surutupaan Kuninkaan eteen. "Armollinen Kuningas! sanoi hän, ele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä tule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että entinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä unestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki oudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa löytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää puolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista ihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta nousee ja on elävä, kun ennenkin.

"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme onnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin puolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti onnellisena." Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein, jotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä viisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.

Waivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori mies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: "nimeni on Abraham, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki." "Miksikä niin tärkki?" kysyi viisas. "Siksi, vastasi nuorukainen, että minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan luotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä muuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän minun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä hetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki lienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!" "Sinä olet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana neitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi onnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma muuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten, kun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki määräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene pois nimenesi, se ei kelpaa."

Muutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He olivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet. Moninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet ja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin ihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään vastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos sama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. "Tämä koetus, sanoi hän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja nautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta ja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa, ettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin kirjoitan nimenne." — Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät kahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa olisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut ensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät, neljäntenä riitausivat ja viidentenä — erkausivat toinen toisestaan. Wiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.

Wasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä, erinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat veljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: "köyhiä olemma me ja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä auttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset naapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään onnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian puolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä. Sihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi syntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin, käskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä." "Pian pitää olla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan puheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne tarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle, pitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on sata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi onnellinen." Ja nuoremmalle sanoi hän: "sinun pitää laittaa minulle samanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta. Sitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on kolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan puolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan."

Weljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian tulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta, joka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi toivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla pääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi toivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran, kolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli vihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. "Herra, sanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta viisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne välikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös olen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta ystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis, jota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma jo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären. Eikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti olisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan." "Wissisti on sinulla syytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos olisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki." "Aivan tosi, lausui toinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei niiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki." "Oikein sanottu, arveli viisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan tapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen." "Kuolematani, sanoi mies, minä vähemmiten kaikista muistelen." "Se sitte on toinen asia, lausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi ja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen ja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt siitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi."

Se onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta mitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi kuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä. Wiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä siis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei sillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan tapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin antaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan löytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle. "Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti kirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle jos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta ja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä onnellisuutta." "Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne viisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla, usein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä vuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt kumpaistakaan." "Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen täydesti onnellinen?" "Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan. Eikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi. Sillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia puolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän totuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä hyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen onnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin. Niin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä pahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei kenkään taida niitä parantaa."

Wisusti miettien tytyiki Kuningas ja kiitti viisasta vaivoistansa ja nevoistansa. Eikä olisi enää antanutkaan puolisoansa herättää. Tavalliset lohduttajamme, aika, toimet, huvitukset ja uudet huolet lohduttivat hänenki murheessansa.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Lokakuulta.

Kuningasten onni.

Kun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän ovensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi makasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja nähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen antoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi jotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain korkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan lähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja vallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan jälkeenseuraajaksi.

Semmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä näki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan. Kuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon silmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja ukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä, ehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi: "Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele armostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen isäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle, jonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan nähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka on syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi salasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän luoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi tietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost' en ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää kymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä hirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena, kun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin sinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan antanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko maassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä valhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi, mitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki."

Ennustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen surunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä Kuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili isäänsä ja sanoi: "lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen kunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä tähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se kuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä Kuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit, mikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä, niin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen kaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä ei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen välillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys; haikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia virka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta ylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva, johon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan sydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös panna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä, jos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy vaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan yhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he, sen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy olla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni isän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä sanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei ole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla ennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki hyvinä, toimellisina ja onnellisina."

Uskonopin vaikutus.

(Muualta.)

Kun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti orja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen päällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten heittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat Koranista (Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: "Paratiisi on niiden, jotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä." "Minä en ole vihanen," lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: "ja jotka anteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet." Waltia katsomatta hänen päällensä sanoi: "minä annan sinulle anteeksi." Wielä lisäsi orja: "ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka pahan hyvällä maksavat." Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle ja lausui: "no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle vapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa." Liikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? "Oh minun Herrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on hyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä nakkelee."

Suuttuu kerran viisaski.

(Muualta.)

Mahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla ainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä sillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki hän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän niin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna kuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen yksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien, katuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti, mielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan tyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis, kuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä kenellenkään suuttunut eli närkästynyt.

Muutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: "pyhä mies! minä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan kun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa hänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen minun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän yhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy kuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki toisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen onnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua."

Tämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman kanssakärsivällisyydettä kuunteli. "Pois silmistäni, sinä kelvoton, pakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole onnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli muuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!"

Tarina.

(Muualta.)

Kolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä janottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä juoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on — kaaetaanpa muuan säkki järveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti venettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut hyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän apua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki jauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että jauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja pohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.

Tarina.

(Muualta.)

Kerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu jalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran suolia minä tässä pesen," vastasi mies. "No mistä sinä niitä olet saanut?" sano jalopeura. "Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat saamamiehen saamat." Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli karhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä, sano mies. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä saa, vain se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi. Jonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi miehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki, ne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat kaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin lähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies on, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: "ette saa sitä muutoin nähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte mene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne. Wain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa itte'kin ettettä tule kuoleman omaksi." Nyt lähtivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura nousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä kahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota kissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi minkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura parka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja juoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja kiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin ja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta ja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä. Mutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.

Tarina.

(Muualta.)

Waimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi Olli ojan takoa, toinen Pekka pellon pientarelta, kolmas Niilo niitun päästä. Ja vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen salaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se olisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi: "mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon." Oikia mies, joka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni eilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle jouvuttua, kysyi eriäänellä: "mitä sinulla on asiaa?" — "Läksin tietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi." — "Kyllä sen saat, mutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi vihaat," — "Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on asia", sanoi vaimo. — "Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia maitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi." Waimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista tietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko asiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: "kuuleppas vaimoseni, mitään minä saisin syöä puolipäiväseksi!" "Wuota minä keitän maitovelliä", sanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi. Rupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä tuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: "kah mikäs niillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet." Ennen kun ukko oli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt poislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä elämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika joutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi: "annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata." "No käy!" sanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä, jolla härkää päähän lyöä. "Anna Olli näkevä mies lyöpi!" sanoi vaimo. "Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä", arveli ukko ja samassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. "Woi, voi! kun löit Ollia ja tuohon tapot miehen", huusi vaimo. "Eihän sokia mistä tieä", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. "Mistäs nyt laahtari saahaan?" arveli ukko. "Minä käyn Pekan pellon pientarelta, kyllä se sen tappaa," sanoi vaimo. — "Kay, käy, eukko kulta!" — Pekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä vanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua. Ukko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli. Taas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. "Eihän sokia mistä tieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään." Mikäs nyt tuumaksi — ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu paikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani nuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: "anna Niilo näkevä mies iskee, ethän sinä näe", johon ukko vaan virkko: "itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä," ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen ohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: "noh, jopaan sinä Niilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään." Ei muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta sattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko ukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan jokeen, niin hyvän makson sais. "Miksei," sanoi laulaja. Samassa nostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja kanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. "Noh, jokos veit raaon jokeen?" sanoi ukko. "Jo kyllä," vastasi laulaja. Ukko alko kopeloia: "täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat sokiata miestä!" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja vei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun sitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: "no jokos nyt toki sait sen viejyksi?" "Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen", sanoi laulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, "täälläpä se vieläkin on, kun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja tuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin." "Sekös pahus sitä aina takasin tuopi!" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas taas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: "juokse'paan sinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne heittää." Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia myöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi jälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin juoksevan. Meni sitte ukon luoksi. "Noh, jokos nyt sait raaon jokeen?" "Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla takasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini ja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin." Samalla tuli ukkokin näkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.

Tarina.

(Muualta.)

Matti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka mies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana päivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan vaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille, vaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan. Mies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä. Mies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että hän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle ulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin kuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että läkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin raato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle korjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa olla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain hakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut siellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti ilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: "minä kannoin sinne Matin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin tupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin." Mies otti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään, joka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä, alas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan pihalla, huutaa: "Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!" Kun Matti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi vastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna maahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran. Tästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä olevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun hampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja tuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään nuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä tullessa: "Matti! Matti! elä tule apajan päälle!" Waan Matti ei ollut tästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan tulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen. Tässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin kuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin järveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.

Graeca sunt; non leguntur.

Kajaanista 3 Heinäkuuta 1839.

H. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä iäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki hukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis tarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan selvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni, josta mainitussa kirjassasi mainitset.

Esinnä sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan ottavi, menevi, katsevi j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla: ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. — Itsekullaki Suomen kielen Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa. Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa (Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat (Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.) todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe, sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi, ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi (-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana. Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki, että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä, joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa koan, oluen j.n.e. v usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat kovan, oluven j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: poikoahan, poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa j.n.e. Wielä seki asia on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä tahallinen, niinkun sanotaan ottavat, menevät, katselevat j.n.e. ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. & Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka katseleva tavallisempi kun katselepa. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella ottava, katseleva, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä äänikkeellä sanoa ottavi, katselevi, jolla tavalla enimmästi kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva, muusta kun pilauneesta kielitavasta. — Ne nyt ovat mainittavimmia syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.

Toiseksi kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan: ele, ellös, elköön j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: älä, ällös j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on sanaa ele, ellös, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan älä, ällös? Eikö se epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et, ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön j.n.e. Niin miksi sitte tässä johdesanassa e vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi ä? Niin luulemma, että sanat älä, ällös j.n.e. ovat alkuansa äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä, Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.

Kolmanneksi arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa kuin eikä kun (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa jo edellisestäki sanasta ele, ellös kirjottaneeni. Kuin (kuinka) on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta ku Monikkoluvussa, Wälikkäsanan tapaan (adverbialiter) käytetty; kun Hallinta- (Genetiv.) eli Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla käytettävä; kuni muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan kaikin paikoin, käytetään sanaa kuin niiden toistenki siasta. Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. sen saapi sanottuansa, kuin on ilman oltuansa (pitäis olla: kun on i. o.); kuin mun tuttuni tulisi (p.o. kun mun t. t.); parempi jäämä, kuin uupuma (p.o. kun uup.) —

Neljänneksi katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian (Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa hevoseta, leivätä, tanhuata j.n.e. kun hevosetta, leivättä, tanhuatta. — Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä, paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu. 2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten k, p, t katoamisesta eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot sen alkuperäsin kuuluneen hevosettaka, leivättäkä ja siitä sitte loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun hevosetak, leivätäk ja kerakkeen k puoli h:ksi, (') muutamalla hevoseta', leivätä'. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään ainoastaan hevosetta, leivättä, Sillä voittivat vielä senki, etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.) hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun hevoseton, leivätön (alk. hevosettoma, leivättömä).

Wiidenneksi oudoksut sanoja mikäli, kukali j.n.e., jonkalaisia välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: Sikäli vesa väetsen, kukali itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa: sitä myöten vesa väeksen, kuta myöten k. k. Arvelisimma niiden ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi. Semmoisia ovat nykyään jo mainitut mikäli, sikäli, kukali ynnä monein muiden, niink. täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli, loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli j.n.e.

Kuudenneksi muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti, Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän, joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin vallassaan, ettäpä kirjoittavat Romi-ki, eikä Roma (oikeemmin: Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina, lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas (Jonaan), Lukas, (-kaan), Kaarlo, Wilppu, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi. Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet aaluni, hamni, sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki, Siimoni, Salomoni, Jonas (Jonaksen), Kaarli, Wilippi j.n.e. Waan kummatka ompi luontevammat? — Greikalaisten ja Latinalaisten nimien suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä. Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen, joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)

MEHILÄINEN

W. 1839. Marraskuulta.

Graeca sunt; non leguntur.

(Lisää Lokakuun osaan.)

Sillä tavalla Gr. Korinthos, -thou, -tho, -thon, Suom. Korintho, -thon, -tholle, -thoa, eikä Korinthos, -thoksen, -thokselle, -thosta eli Korinthi, -thin, -thille, -thia; Gr. Atreus, -reos, -rei, -rea, Suom. Atrei, -rein (-reen), -reille (reelle), -reita (-reeta), eikä Atreys, -ksen, -kselle, -stä: Gr. Solon, -lonos, -loni, -lona, Suom. Solouna (Solnona), -nan, -nalle, -naa (-nata), eikä Soloni, -nin, -nille, -nia; Gr. Medon, -dontas, -donti, -donta, Suom. Medonta, -tan, -talle, -taa eikä Medoni, -nin, -nille, -nia; Gr. Aias, -ntos (Ajax, acis), Suom. Aianta l. Aiaaka eikä Aiasi eli Aiaksi, (Aijasi, Aijaksi). Sama laki lienee ehkä muissaki vieraskielisissä nimissä seurattava, jonka sivussa, kun kirjotetaanki monessa kielessä sanat toisin, äännetään toisin, eikö sopisi niitä Suomeksi ääntänsä myöten kirjottaa, vähä niiden vieraskielisestä kirjotuslaadustansa huolien. Niin ovat Wenäjän kielessä tavaksi ottaneet ja luulemma heidän siinä oikein tehneen. Niin tulísi meidänki kielessä kirjotettavaksi: Russo, Bolo, Lafonteeni, Mopertyi, Lavosieeri, Didero, Harvei, Kuki, Dreideni j.n.e., eikä Rousseau, Boileau, Lafontaine, Maupertuis, Lavoisier, Diderot, Harvey, Cook, Dryden. Samalla tavalla: Lesteri, Darbi, Norritsa, Skarboro, Järsi, Dublina, Konnahti, Sleigo, Breitona, Mursia, Wilvao, Bordo, Niäyri, Illi, Mörthi, Kaljari, Redsio, Perudsa, Tsivita, (Zivita) j.n.e., eikä Leicester, Derby, Norwich, Scarborough, Jersey, Dublin, Connaught, Sligo, Brighton, Murcia, Bilbao, Bordeaux, Nièvre, Isle, Meurthe, Cagliari, Reggio, Perugia, Civita. Tästä asiasta kyllä voiki kahda'puolin miettiä, mutta luulemma sillä puolella, joka tahtoo niitä ääntänsä myöten kirjotettavaksi, parempia syitä eli perustuksia löytyvän. Ainaki on kovin tarpeellinen asia, että se, joka esimerkiksi alkaa maista Suomeksi tietoja kirjottaa, jossa paljo kohtaa vieraskielisiä nimiä, ennen ruvettuansa työhön, ajattelee ja asettaa vissit johdot eteensä, joiden jälkeen suomentaa mainituita nimiä. Passovi on Greikalaisen Sanakirjansa (4. Uudistus, Leipsigissä 1831) lopulla, alkain siv. 43, tutkistellut, kuinka Greikalaisissa sanoissa 2, 3 eli 4 keraketta taitavat yhtyä, alussa, keskellä eli lopulla sanaa; samanlainen tutkinto pitäisi Suomenki kielen kanssa toimitettaman, eikä sitte vieraskielisissäkään sanoissa, kun niitä Suomeksi kirjotetaan, usiampia kerakkeita perätysten pantaman, kun mitkä Suomalainen voi ääntää perätysten, ilman välinäistä äänikettä.

Seitsemänneksi mainitset puhetlaatua vastoin kirjottavani Sihen, koska pitäisi kirjottaa Siihen. Puhetlaatu tässä sanassa on epävakainen, toiset sanovat Siihen eli Siehen, toiset Sihen. Tällä jälkimmäisellä tavalla sanotaan syntymäpaikoillaniki ja muualla Uudella maalla. Näyttää, kun pitäisi sanasta se Yhdyntäsiassa (Dativ. inferior) oikuutta myöten sanottaman Sehen, josta kuitenki puhe'tapa on muuttanut edellisen e:n i:ksi, samatekun usiammassa muussa Siassa tästä sanasta mainittu e on i:ksi (ei ii:ksi eikä ie:ksi) muuttunut. Että tässä kirjotuslaadussa olen Kielenopin, enkä niin syntymäpaikkani puhe'tapaa puoltava, arvaat sanomattaki. Jälkimmäistä en tahdo koskaan tavallisuutta vastoin puoltaa, paitsi sillon, koska sillä itsestänsä on Kielenopillinen oikuus. Enkä aina sillonkaan, vaan kirjotan muiden mukaan esimerkiksi parempi, kovempi, matalampi ja niin kaikki muutki sanat verrattavassa arvossa (Comparativus), vaikka syntymäpaikoillani sanotaan oikeemmin Kielenopin mukaan parempa kovempa, matalampa, pienempä, vähäsempä j.n.e.

Oli niitä vielä muitaki muistutuksia sinulla kirjotuslaadustani, vaan joihin nyt en kerkiä vastaamaan, ja toiset niistä olivat semmoisia, ettei paljo sovi'kaan vastata, sillä

Causa patrocinio non bona pejor erit;

taikka

Pah' on paha itsestänsä, Wiel' on puoltaen pahempi.

Mtksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?

Muoniosta 2 p. Tammikuuta 1838.

H. W. Tässä lähetän sinulle sen ennenluvatun arveluni Suomen nimestä. Minkä veroseksi näyttänee sinusta, sit' en tiedä. En sitä muuna anna'kaan, kun arveluna, ja semmoisena käyttää kehnompiki. Omassa tahdossasi olkoon, panna se Mehiläiseen eli antaa sillänsä olla. Wai kuinka — tuleeko Mehiläisesi tänä vuonna ollenkaan ilmi? Niin täällä elämmä, kun säkissä, mitään tietämättä, mitä muualla maailmassa tapahtuu, kosk' ei meillä ole minkäänlaisia avisoja eli sanomia. Saas nähdä jos täksikään vuodeksi saamma. Ei nämä kylälliseni tahdo suostua yhteisenkään otantaan, eikä olisi mulla yksin varaa pitää, jos ehki Suomalaiset. Postinkulkuki täällä on niin epäperänen ja monen mutkan alanen, ettei siitä ole paljo mitään. — — — —

* * * * *

Olleekohan se niin tärkin tarpeellinen tietää syytä kunki maan nimitykseen, koska nimi vaan osottaa erotuksen paikkakuntien välillä toisistansa? — Jos kuiten nimityksestä löyttäisi joku historiallinen osviitta, niin siinä se ei olisi vähästä arvosta. Kotimaamme nimestä Suomi on kauan, monelta ja monella tavalla arvailtu. Niin on joku muistaakseni arvaillu Suomen saaneen nimensä kalain suomuista, joista täällä järvet muinoseen ovat olleet rikkaat, ja niin osaillu Suomu-maa, josta sitte Suomen-maa. Toinen on muistellu sen luontoalaa, että on soinen, ja tavotellu sitä asukastensa suhten kutsutuksi Suomiehen-maaksi, josta taas tuli Suomenmaa. Mehiläisessä luettua Suomen syntyä (Mehil. 1836, Tammik.) ja kuvailtua Suomen nimityksen alkua et kyllä itsekään pidä muuna kun mielitapailemana, senverosena, kun entisetki tapailemat Suomen nimestä. Kuinka kunki osaama lie oikea ja keskeä arvattu, sitä mie tok en tuominne, vaan edestuon omani, jos ei yhtä varman, kuiten monen mielestä kenties yhtä epäalasen mietteheni mainitusta nimityksestä. En siis luule'kaan kotimaatamme niistä jo arvelluista syistä nimitetyksi, vaan seuraavalla tavalla nykysen nimensä saaneen:

Nykyjään kaikki uskovat, esi-isäimme eli Suomalaisten ei olevan Suomen alkuasukkaita, vaan tänne muualta tulleen, kuin myöski, että Lappalaiset sitä ennen asuskelivat yli koko Suomen maan, siksikun maahan tulevilta Suomalaisilta karkotettiin pohjaista kohden "Lapin laajoille saloille", kuissa nytki vielä heitä on monet kylät Ruotsin, Wenäjän, Ruidan ja Suomen hallitusten alla. Uskottavasti oli Lappalaisilla jo Suomessa asuessansa nykyinen niin hyvin kansan, kun asuntomaanki nimensä. Lappalaiset keskessänsä eivät rakasta Lapin nimeä, vaan on heillä omat nimensä Same, Sabme, Lappalainen; Same-ednam, Lapinmaa; Same-ulmnits, Lapin kansa; Same-Olma, Lapin mies; Samenissun, Lapin vaimo. Nyt on kysymykseni: eivätkö Suomalaiset s.o. Hämäläiset, Savolaiset, Karjalaiset, Kainulaiset saattaneet yhtä hyvin ottaa maan entisen nimen, kun anastivat itsen maanki? Arvattavasti kutsuivat he maata, koska se vielä oli Lappalaisten hallussa, Saameksi eli Saamen maaksi, sillä niin nimittivät Lappalaiset sitä. Kun sitte joku osa esi-isistämme muuttautu maahan asumaan, niin sanoivat itsensä, sekä muut sanoivat heitä Saamessa asuvan. Tämä Saamen nimitys saatto sitte jyrkemmän Karjalaisen kielen tapaan pian muuttua Soameksi ja nykyjään tavalliseksi Suomeksi. Torneus [Prosten o. Kyrkoh. i Torneå, Mag. J. Tornei beskrifn. öfver Torneå och Kemi Lappmark, förf. 1672, pag. 6] sanoo Lappalaisten ottaneen Samen nimensä Suomalaisilta, mutta uskottavampi on vastahakaan tapahtuneen ja Suomalaisten Suomen nimensä Lappalaisilta ynnä maan kanssa perineen. Eli emme usko Lappalaisilta tätä nimeä saaduksi, niin on se jostain ainaki saatu. Toivatko Suomalaiset sen matkassaan, entisen asuntomaan nimensä uudelle antaen? Mutta missä olisi se maa sillä nimellä ollu?

[Ei kyllä missään. — Epäilemättä on Suomalainen joku myöhäsempi nimitys kansallemme. Esi-isiämme muinastiedoissa sillä nimellä ei tunneta missään. Wenäjän Karjalan asukkaat, ehkä puhuvat selvää Suomen kieltä, eivät kuitenkaan sano, puhuvansa Suomen, vaan Karjalan kieltä, eivätkä nimitä itsiänsä Suomalaisiksi vaan Karjalaisiksi. Myös Suomen maan sisässä en paikkoja, joita erittäin nimitetään Suomen-niemeksi, Suomelaksi j.n.e., ja jotka näyttävät todistavan, että niinä aikoina, joina semmoiset nimet saivat alkunsa, Suomen nimitys ei vielä ollut ylehinen koko maalle. Ehkä näitä paikkoja ennemmin, kun uusi Lapin nimi syntyi, juuri nimitettiinki Lappalaisten varsinaisesta nimestä Same, josta samasta vielä ehki ei Saiman järviki saanut nimensä. (Mehil. toimittaja.)]

Niin on ajatukseni Suomen nimityksestä, että luulen uskottavimmasti sen olevan jättöperintöä entiseltä maasta paenneelta Same-suvulta s.o. Lappalaisilta.

Jos nyt joku kysyy miksi Same-kansaa nykyjään kutsutaan Lappalaisiksi, niin täytyy vastata, että en tiedä, eli että esi-isämme, kun ottivat heiltä entisen vanhan nimensä, antoivat tämän uuden sen siaan, koska olisivat ilman nimettömäksi jääneet. Torneus luulee Ruotsin sanasta "lappa" s.o. paikasta, Lapin nimen tulevan, niinkun olis Lapin-kansa muista kokoon paikattu ja arvelee heidän kielensäki olevan muista kielistä yhteenkerätyn. Mutta Suomalaisille olivat luullaksemme Lappalaiset ennen tutut, kun Ruotsalaisille, ja he kutsuvat heitä vissin tällä nimellä, josta samasta Suomalaisesta nimityksestä Ruotsalaisetki lienevät saanet sanansa Lappe, Lappman, Lappland, Lappmarken. Wiimeiseksi saan sanoa ajatukseni, että näyttää, kun olisi nimi Same, Same-ednam yhtä sukua Samojedalaisten nimen kanssa. [Katso: Beskrifn. öfver de till Sverges Krono hörande Lappmarker af Mag. Pehr Högström pag. 56.]

[Lapin nimen luulisimma, jos on arvelulle siansa, tulleen Suomalaisesta sanasta loppu, josta o sitte jollain tavalla lie a:ksi muuttunut, kun ovatki vähä sukua toinen toisellensa äänikkeet o ja a. Wenäläiset sanovat o:lla Loparj. Kun pakeniki paras osa kansasta ulos maasta, niin taittiin niitä, jotka ainaki jäivät jälille, nimittää loppu-kansaksi. Muutenki asuskelivat erämaasa eli loppu-äärissä niitä paikkoja, jotka Suomalaisilla olivat asuttavina. (Mehil. toimittaja.)]

Ihmissusista.

Niin Suomalaiset, kun moni muuki kansa maailmassa ovat uskoneet — ja osittain uskovat vieläki — että ihmisiä taitaan noidilta eli loihtioilta muuttaa susiksi ja muiksi metsän eläviksi. Mistä tämä taika, joka jo oli ennen Kristuksen syntymä-aikoja voimassa, lienee alkunsa saanut, sitä emme voi oikein arvata. Mahtaa kuitenki ihmisten taipumus, helposti uskoa kaikenlaisia vastaluontosia asioita, olla jona kuna syynä, ja toisena kavalien petturien kehumiset ja jaaritukset mahdistansa. Sillä kun kehuivat taitavansa kenen tahansa sudeksi panna ja toisinaan uhkasivatki, ellei heitä mieltänsä myöten hyvitelty, niin siitä vähitellen kyllä saatti mainittu usko alkunsa saada. Wielä taisi seki eistää tämän taion eli luulon levenemistä, että löytyy ja on kaikkina maailman aikoina löytynyt niin monta ihmistä, jotka mielen-laatunsa ja muun elämänsä suhten ovat pikemmin sutten ja karhujen, kun ihmisen luontosia. Majuri Lagervalli Ruotsinkielisen runotarunsa, "Brudskaran", esipuheessa lausuu nähneensä monta semmoista ihmistä, vaikk' ei yhtään, joka koko muodollansa olisi sudeksi muutettu. Mutta sanoo monen muun todistaneen, semmoisiaki nähneensä, joiden myös ruumiillinen muoto olisi tullut muutetuksi ja olleen heillä muistimia näistä muutokas-susista, niinkun solkia, nypliä eli knoppeja ja muita kapineita, joita näillä muuttumis-ajallansa olisi päällä ollut ja sitte susinaki ollen säilynyt. Semmoisia muutokas susista saatuja muistimia sanoo pidettävän monikertasessa arvossa koska luullaan niiden avulla voitavan ihme'töitä tehdä.

Itse lassa ollen kuulin syntymäpaikoillaniki Etelä-Suomessa monasti susiksi muutetuista ihmisistä kerrottavan ja olin sillon kyllä miks'en minäki samassa uskossa, että niin voidaan ihmisiä muuttaa. Wielä muistan, kuinka kerran syksyllä susi oli muutaman talon lammasnavettaan mennyt ja olis sieltä voitu tappaa, jota ei kuitenkaan hennottu tehdä, koska luultiin ihmissudeksi ja vieläpä kutsuttiin nimelläki Jaakoksi. Joku Jaakko niminen mies oli toisesta kylästä sitä ennen tietämättömiin tullut ja hoettiin näin nyt sudeksi muuttuneena kylissä käyvän. — Tuoppajärven seuduilla Wenäjän Karjalassa kuulin taasen talvella 1836 mainittavan eräästä ukosta, joka omin voimin oli talvenajaksi itsensä karhuksi muutellut ja metsässä kevääsen asti ruoatta maannut. Sitäki asiata mainittiin, kun muuta epäilemätöntä totta. Mutta ukko itse oli jo monta vuotta sitte maannut sekä talvet että kesätki maan povessa, etten saanut tavata ja itseltänsä kysyä. —

Että kaikki semmoiset luulot ihmisen ruumiillisesta muuttumisesta joksiki muuksi eläväksi ovat aivan tyhjiä, perättömiä taikoja, sitä ei kyllä tarvinne'kaan älyllisille ihmisille muistuttaa. Ovatki jo ajat ja tiedot siksi valistuneet, että niitä ynnä monen muun tuhannen kanssa enimmästi pidetään lasten ja vanhain akkain jaarituksina.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Joulukuulta.

Alkuluomisesta.

Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta, nimittäin maan ja maailman luomisesta, ihmisten ja muiden sekä hengellisten että hengettömien olentojen ilmaumisesta j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu. Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan, että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma, joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. — Persialaiset uskoivat löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, Ormusda nimeltä, oli hyvä, toinen Ahrimani paha (k. Mehil. 1836, Histor. s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli pahoja. — Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton alkujumala maailman Sanallansa. Sitä ennen oli maailma yhtenä jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui ääneksi, ääni tuleksi, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget, eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet. Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin, yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan, jos heki lankeaisivat. — Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä, ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat. Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä. Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä, kasvavata eli muuta ainetta. — Muinais-Suomalaisten uskosta näissä asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil. s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:

Waka vanba Wäinämöinen Siitä kulki kuusi vuotta, Seuro seitsemän keseä, Karehti kaheksan vuotta, Selvällä meren selällä, Ulapalla aukialla, Eessähän vesi vetelä, Taivas sininen takana.

Siinä mies meret lukevi, Uros aallot arvelevi; Kussa päätänsä kohotti, Sihen saaria saneli; Kussa kättä käännällytti, Sihen niemiä nimesi; Kussa jalka pohjautu, Sihen hauat hankkieli; Kun kävi lähitse maata, Siinä rantoja rakenti; Päin pääty maata vasten, Sihen lehti laittelihen; Kylin maahan kääntelihen, Sihen sai siliä ranta; Jaloin maahan kääntelihen, Sihen loi lohiapajan. Niin ulomma uiteleksen, Seisottu meren selällä, Luopi luotoja selälle, Kasvatti salakaria, Joihin laivat lasketahan. Päät menevi kauppamiesten.

Lenti kokko koilta ilman, Havukkainen halki taivon, Ei oo kokko suurimmia, Eikä aivan pienimmiä: Siipi taivoa siveli, Toinen vettä viepraeli. Sillä silmät tulta iski, Suu valeli valkiata.

Lentelevi, liitelevi, Katselevi, kääntelevi Lenti iät, lenti lännet, Lenti kaikki ilman tuulet, Lenti luotehen loputen, Peritellen pohjasilman, Etsien pesänsioa, Asunmaata arvaellen.

Sillon vanha Wäinämöinen Keskellä meren seloista, Kun näki kokon tulevan, Linnun liian liitelevän, Luuli päivän paistavaksi, Hempehen helottavaksi.

Niin nosti merestä polven, Sen pisti kokon pesäksi, Heinäseksi mättähäksi, Kuloseksi turpeheksi.

Tuopa kokko kurja lintu Näki mättähän merellä: "Oisi tuossa tuores turve, Jos tuohon pesäni laain."

Lentelevi, liitelevi, Päähän polven laskeuvi, Hiero heinästä pesänsä, Kulon päästä kutkutteli; Niin muni munia kuusi, Kultamunan seitsemännen.

Hierelevi, hautelevi, Päätä polven lämmittävi; Siitä vanha Wäinämöinen Tunsi polvensa palavan, Jäsenensä lämpiävän. Wavahutti polviansa, Järkäytti jäseniänsä, Munat vierähti vetehen, Meren aaltohon ajaksen.

Sano vanha Wäinämöinen: "Kokko rukka, kurja lintu! Jo munat vetehen vieri. Karskahti meren karihin."

Katselevi, kääntelevi, Jo oli muuttunna munaset: Munasen alanen puoli Alaseksi Maaemäksi; Munasen ylänen puoli Yläseksi taivoseksi; Mi munassa ruskiata, Se päiväksi paistamahan; Mi munassa valkiata, Se kuuksi kumottamahan; Mi muita munan muruja, Ne tähiksi taivahalle.

Siitä meille päivä synty, Siitä uusi kuu kumotti, Sitä taisi taivas tulla. Sekä mahto maa sietä, Kokon kuuesta munasta, Seitsemästä saalahasta.

Tällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä, että vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla kokon siasena hanhi, sotka eli haapana ja lauletaan kokon eli jonkun näistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat kokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä tehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan muutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan linnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat. Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt rupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä edellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi se luomaton alkuolento erounnut vedeksi ja Wäinämöiseksi [Ehkä koko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään Wäinämöisestä, vaan Wein emosesta (veden emosta) puhet ollut. Emoksi, emäksi, emoseksi nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on ylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei Weinemosella siis tarvinne'kaan jotain erityistä naisjumalata vedestä ymmärtää, vaan yhteisesti veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta. Sana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun olisi likipitävän äänensä vuoksi tullut Wäinämöisen nimen kanssa sekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi kokolla. Samalla tavalla tulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas, alapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu ja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on tällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta, jossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta linnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän tarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta sitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita, niin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon munalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala maan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää. Waan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.

* * * * *

Entisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna saatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki postikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän maan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen historian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.