Lontoon-kirjeitä 1862.

1. Tulo.

Lontoo, heinäkuun 23 p:nä 1862.

Pohjanmeren laaja, autio vedenpinta, niukalti pohjoismaalaisten purjehtijain kansottama, oli jo takanamme ja nopea höyrylaiva Gustaf Vasa, jonka kuljettajana oli kapteeni Sjöberg — yksi Ruotsin kelvollisimpia ja rehellisimpiä laivapäälliköitä — tunkeutui varovasti tuhansien alusten välitse mutaista Themseä ylöspäin. Oli luoteen aika: laakeilla rantamilla paljastui noin kahdentoista, kuudentoista jalan korkuinen hiekkaviete, jolta vasta äskettäin oli vesi paennut jättäen peitteeksi ruman, harmaan liejukerroksen. Oikealla puolella korvia huumaavaa vasarain ja höyrykoneiden räminää: rautakausi luomistilassaan; rautalaivoja telakassa, rautapalatseja tekeillä, määrätyt jälleen hajotettaviksi ja Austraaliaan lähetettäviksi; kaikenlaisia koneita, jotka huomenna uutteroina työmiehinä lähtevät kaikkiin maailman ääriin. Vasemmalla Woolwich kuuluisine arsenaaleineen ja taklauksesta riisuttuine laivoineen, jotka makaavat nyt kuin siivettömät jättiläiskärpäset odotellen panssarilaivoiksi uudistumistaan, ja joen rannalla suuri, valkoinen, liputettu turkkilaisella vaakunalla varustettu höyryfregatti, nykyään Egyptin varakuninkaan asuntona ja tänään niiden suurenlaisten pitojen juhlasalina, jotka hän pitää lord Palmerstonin ja Walesin prinssin kunniaksi. Kanuunat jyskivät paraikaa Woolwichissa: se on Armstrongin tykistö, jonka useita kippuntia painavat keilamaiset luodit murtavat monitoorien rautaseiniä. Edempänä Greenwich puutarhoineen, muhkeine invaliidihotelleineen, vedenpäällisine sairashuoneineen kaikkien kansojen merimiehiä varten ja tornikronometreineen, jonka mukaan Lontoossa matkaajat asettavat kellonsa (Lontoo on ajassa puolitoista tuntia Helsinkiä jälempänä; olemme toki jossakin suhteessa aikaamme edellä). Vihdoin puristautuvat molempien rantojen huoneryhmät yhä lähemmäs ja edessämme on ääretön, levoton Lontoo — jättiläissieni, joka imee itseensä kaiken maailman rikkauksien ja työteliäisyyden mehun, titaani joka ojentaa kaikkiin maan ääriin tuhannet kätensä, milloin tukahuttaen, milloin elähyttäen, milloin houkutellen, milloin valliten.

Mikä näky! Pitkien palatsirivien, torninhuippujen, kupoolien ja korkeaholvisten siltojen välitse luikertelee hernerokan värinen virta, jolla vilisee mastoja ja aluksia ja niiden lomitse pienet puhkuavat höyryt mennä viilettävät kuin vesihyönteiset joka suuntaan. Ja kaiken tämän päällä kaartuu taivas niin mustana kuin tuomiopäivänä, ja sumu sellainen, jommoisen vanhat kuvittelevat vallitsevan maailman rajoilla. Onko se Lontoonsumua? Onko se kivihiilensavua, tuota joka on mustannut kaikki rakennukset ja sankarien kuvapatsaat tässä suuressa kaupungissa ja joka nyt pilvenä samoilee tornien ja huippujen päällä? Ei, ainoastaan vähäksi osaksi; se on ukkos-ilma, joka kaikkia ihmistöitä valtavampana puhkeaa maailmankaupungin yli — "a thunderstorm burst over London on wednesday", sanottiin sittemmin Times-lehdessä — se on elementtien liikuntoa, noiden jotka voivat Kaikkivaltiaan yhdestä viittauksesta lakaista maailmasta kaiken inhimillisen suuruuden, ylpeyden, koreuden ja rikkauden, niinkuin ne ennenmuinoin lakasivat Sodoman, Atlantiksen, Liman ja Lissabonin!

Lontoolle (ja meille) onneksi ei tällä kertaa sattunut sellaista tapausta. Että kerran on niin tapahtuva, että kerran on tuleva päivä, jolloin ylpeä Ilion raunioiksi sortuu, se on tunne, jota luulen monen kanssani tuntevan luodessaan ensi silmäyksen Lontooseen, sillä juuri maailman suurimmat ja voimakkaimmat ovat aina vaarassa joutua "jumalien kateuden esineiksi". Mutta milloin tämä katoovaisuuden laki toteutunee, se on vuosisatojen arvotus; jätämme sen asian kajoomatta.

Scandinavian hotellista (Minories Circus 1, City) — jota sopivan asemansa, ruotsalaisen palvelijakuntansa ja kohtuullisten hintojensa vuoksi syystä voi suosittaa vaatimattomille suomalaisille matkustajille, varsinkin jos eivät taida täydellisesti englanninkieltä — lähdemme nyt retkeilyillemme Lontooseen, riistääksemme kiitävältä hetkeltä yhtä ja toista meitä eniten viehättävää. Lähetän tässä muutamia katkonaisia kuvauksia, jotka eivät pyri esiintymäänkään muina kuin tilapäisen suurkaupungin-katselijan hajanaisina havaintoina. Kaikinpuolinen Lontooseen tutustuminen vaatii vuosikausia; mutta matkailija, joka ei ole kyllin rohkea tahtoakseen kaikkea tietää, kaikkea ymmärtää ja kaikkea arvostella (mikä on varsinkin saksalaisten ja ranskalaisten varmankomea tapa, kunhan vain ovat hiukankaan pintaa haparoineet) voi rauhottua tietäessään, että Lontoota on sekä kirjallisuudessa että sanomalehdistössä kuvanneet lukemattomat taitavammat kynäniekat kuin hän. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyn kiinnittämään paperille päivän hyörinässä ylinnä ajelehtivia aineksia, aijon muutamin harvoin piirtein luoda kuvan juuri nykyhetkestä, koska sen tunnelman aiheet pikemmin vanhettuvat ja koska koko Lontoon nykyinen mieliala riippuu siitä.

2. Tukala aika.

Tullimiehen ensimäinen ei-virallinen kysymys, hänen astuessaan laivaan Gravesendissä, kuului: "minkälainen sato tulee Venäjällä?" Tämä kysymys uudistettiin varmaankin jonkinlaisella levottomuudella useammassakin paikassa Englantia. Heinäkuun keskipaikoilla näytti sato toivottomalta suurimmassa osassa yhdistettyjä kuningaskuntia. Alituiset rankkasateet olivat vahingoittaneet kasvullisuutta siinä määrässä, että tuskin uskottiin sen enää voivan kohota ja monin paikoin niitettiin keskenkasvuinen laiho toivottomasti eläinten rehuksi. Sittemmin oli joku poutaisempi viikko, joka jossain määrin paransi toiveita; mutta tulokset jäävät varmasti siinä määrässä alle keskinkertaisen, että Odessan jyväaitoilla (jos niissä jotakin on) ja suomalaisilla rahtilaivoilla tulee ensi syksynä olemaan paljon puuhaa nälkäisen Englannin ravitsemisessa. (Ohimennen mainittakoon että Lontoon leipurien leipä, vaikkakin nisuista, on jotenkin huonoa, mutta muuten kyllä terveellistä, koska se leivotaan suureksi osaksi ilman hiivaa).

Tärkeämpää on kuitenkin se tavaton hälinä, minkä "King Cotton", Kuningas Pumpuli, nykyään saa aikaan. Puuvillapula on korkeimmillaan; Manchesterissa on hinta noussut aina yhteen shillinkiin ja kahteen penceen naulalta, antaen aihetta mitä ihmeellisimpiin keinotteluihin. Semmoisiin kuuluu että muiden muassa Göteborg jokaisella lähtevällä höyrylaivalla lähettää puuvillaa Englantiin. Gustaf Vasalla oli mukanaan kahdeksankymmentäviisi pakkaa. Kuin nälkäinen polyyppi imee Manchester puuvillaa kaikista maanosista, tulematta silti ravituksi, sillä lähteen valtasuoni on tukittu. Kehruutehtaat ovat pysäytetyt tai työskentelevät vain kaksi päivää viikossa. Viheliäisyys tehdaspiireissä kasvaa päivä päivältä; monet tuhannet leivättömät ovat epätoivon partaalla. Ei minkäänmoinen yksityinen eikä yleinen hyväntekeväisyys enää riitä. Keskellä rikasta, kukoistavaa Englantia kaikuu tänä hetkenä kauhistavia hätähuutoja, ja tämä pula vaikuttaa kaikkiin suuntiin kaupankin alalla. Ihmeteltävän lujasti järjestetty yhteiskunta kestää kyllä vielä tätä painoa, niinkuin se on kestänyt lukemattomia muitakin, mutta pitkälle eivät sen voimat enää riitä — ei pitemmälle kuin kaksi, korkeintaan kolme kuukautta, siitä ovat kaikki puolueet ja suunnat yksimielisiä. Pian kuuluu enää vain yksi ainoa huuto, että Amerikan sodan täytyy pian loppua, vaikka se sitte maksaisi kokonaisia virtoja englantilaista verta. Ja siihen voi asiat vielä johtuakkin.

Keskellä tuota yhä kasvavaa pulaa saapui tieto että uniooni-armeija oli lyöty ja pakotettu luopumaan Richmondin piirityksestä. Huonosti salatulla riemulla tervehti koko Englannin sanomalehdistö yksimielisesti tätä uutista sen ensimäisessä, koko lailla liiotellussa muodossa. Separatisteilla oli sitä ennen monta salaista ystävää: olisi niin suloista hankkia pelätylle läntiselle kilpailijalle alituinen vastus rajallaan. Nyt kohosi tuhat ääntä, vakuuttaen että separatistit taistelivat vapauden puolesta sortoa ja mielivaltaa vastaan. Orjakysymys, niin sanottiin, oli vain veruke pohjoisvaltioiden väärän tunkeilevaisuuden tueksi. Nuo äänet tulivat lord Lindsayn kautta kuuluviin parlamentissa heinäkuun 16 p:nä Englannin, arveli hän, pitäisi viipymättä ja "ihmiskunnan nimessä" määrätä rauha Washingtonissa solmittavaksi. Vaivoin kykeni varovainen vanha Palmerston, ei ehkäisemään, mutta pidättämään sen ilmileimahtamista sopivampaan hetkeen. Orjuuden alhaiset edustajat, nuo veriset Charlestonin tyrannit, jotka niin kauvan olivat olleet Euroopan oikeutetun inhon esineenä, korottaa nyt vapaa Englanti vapauden pyhän asian marttyyreiksi ja puuvilla, miljoonan nälkäisten vatsain ja kateellisten kauppamonopoolinharrastajain kannattamana, on kyllin rohkea tahtoakseen luoda uuden siveysopin, nujertaa oikeudentunnon koko sivistyneessä maailmassa.

Maailmankaupunkiin tekevät moiset tapaukset valtavan vaikutuksen. Lontoon mielialassa on jotakin harvinaista, jotakin vakavaa. Se, joka katselee syrjästä tuota väsymättömästi ahertavaa muurahaispesää, ei sitä huomaa. Mutta se, joka ottaa huomioonsa parlamentin keskustelut, pörssin, sanomalehdenlukijat ja Cityssä hyörivät joukot Times-lehden ilmestymis-aikaan kello yhdeksän aamulla, se huomaa vaikeudetta että suuren kaupungin hermot vapisevat ja lihakset jännittyvät tulevaa taistelua odottaessaan.

Woolwichissa valmistetaan yöt päivät todistuskappaleita Englannin oikeudelle laatia rauhan ehdot, rauhan, joka, jos asia käy sen toivomusten mukaan, tulisi ainiaaksi palottelemaan ja heikontamaan amerikkalaisen unioonin. Silloin loppuu kaikki Jonathanveljen haaveilut lännen maailmanvallasta! Loppuu hänen loistavat toiveensa alottaa uusi ajanjakso maailman menossa, jossa vanha lahonnut Eurooppa olisi näytellyt osansa loppuun ja luopunut vallastaan nuoremman, voimakkaamman sukukunnan hyväksi valtameren tuolla puolen! Loppu koituisi myöskin mallitasavallalle, kansanvaltaisten mielipiteiden kannattajain alati ylistämälle luvatulle maalle, joka tästä lähtein astuisi vanhoja kuluneita polkuja sisällisistä sodista miekkavaltaan ja miekkavallasta yksinvaltaan! Epäilemättä on Englannissakin miehiä, jotka pitäisivät sellaista ratkaisua ihmiskunnan onnettomuutena. Suuri joukko sensijaan, Westendin ylimyksestä aina Lontoon laivatelakan matruusiin saakka, pitää tänä hetkenä Amerikan nöyryytystä Englannin voittona. Ja salassa he ajattelevat: meillä on Ranska puolellamme! — tuo Ranska, jota ylpeä Albion ei milloinkaan ole herennyt vihaamasta, mutta joka nyt silkkihansikkaalla viihdyttelee sen vanhaa pelkoa ja kateutta rauhan uneen, hiljaa odottaen sopivaa hetkeä jälleen nostaakseen haudasta ensimäisen Napoleonin haamun.

3. Näyttely.

Sumuisessa ilmassa, loppumattomien savun mustaamien huonerivien, palatsien ja kirkkojen välitse kulkee kello kahdeksasta alkaen aamulla loppumaton virta ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia Lontoon kaduilla. Tämän ihmismeren aallot risteilevät alati kaikkiin suuntiin. Muurahaiskeko on lähtenyt liikkeelle, kukin korttaan vetäen; mehiläisparvi surisee, kukin oman pesänsä ympärillä. Se on alituiseen kiertävä pyörre, jonka alkua ja loppua emme voi keksiä.

Noin kello kymmenen tienoissa aamupäivällä huomaamme kuitenkin muutamissa liikkeen keskuksissa, kuten London Bridgen luona, määrätyn suunnan ihmisvirrassa. Se on vain pieni virranvuolle, ja suuri koski kohisee kuin ennenkin, mutta pitkä vaunurivi näyttää nyt selvemmin kuin ennen liikkuvan idästä länteen. Pyöriviä taloja, aina kattoon saakka ihmisiä täynnä, raivaa itselleen vaivaloisesti tietä South Kensingtoniin, Lontoon länsiosaan. Sinne on sijotettu 1862 vuoden näyttely — "Great international exhibition of 1862".

Palatsi on ruma — siitä lienevät jo nykyään useimmat yksimielisiä; sen alaosa on niin raskas kuin tiili saattaa olla, siellä täällä lasia välillä; sen yläosaa painaa suunnaton, kömpelö kupooli. Paikka ei ole myöskään niin valittu, että voisi edes joltakin puolelta saada rakennuksesta kokonaiskuvan; ainoastaan kylkirakennusten koosta saattaa kokonaisuuden arvata. Ne ovat jättiläismäisiä, sitä ei voi kieltää, oikein englantilaisten luonnetta kuvaavia, raskaita ja suuria! Se on oikeastaan Paxtonin entinen kristallipalatsi, joka työntää tämän varjoon. Kerrankin oli tuo raskas englantilainen komeus luopunut entisistä ihanteistaan ja loihtinut esiin sulouden, keveyden ja valon ihmerakennuksen — palatsin, joka on pelkistä auringonsäteistä rakennettu — mutta katso, se "ei kelvannutkaan", britti ei luultavasti voinut milloinkaan oikein siellä kotiutua, ja niin syntyi vuonna 1862 tämä jättiläispalatsi, jonka piti hämmästyttää, tämä kupooli ynnä muuta, jonka piti kaikin puolin kohota Paavalinkirkkoa ja kaikkia muita edeltäjiään mahtavammaksi, mutta jolla ei ulkomuotoonsa nähden ole muuta ansiota kuin suuruus — sangen pieni ansio, kun siihen ei ole yhtynyt sopusointu. Jättiläiset, jotka eivät ole muulta kuin kooltaan jättiläisiä, ovat olemassa ainoastaan nuijaniskua varten. Great Eastern on rakennettu saadakseen aalloissa hautansa — näyttely-palatsi kadotakseen Lontoon sumuihin.

Oikeudenmukaisuus vaatii lisäämään, että palatsin sisäpuoli on koko joukon keveämpi ja miellyttävämpi kuin ulkopuoli. Täällä voimme saada yleiskatsauksen suhteista; kupooli tekee täältä katsoen ilmavan, korkean vaikutuksen, valo lankee miellyttävästi lievennettynä sivuseiniltä sisään. Se, joka ei vielä ole nähnyt Sydenhamin palatsia, katselee mielihyvällä korkeita parvekkeita ja eksyy ihastellessaan suuriin ristikäytäviin.

Otaksukaamme että nyt on shillingin maksava aamupäivä. Jonkun virran lasketaan antavan niin tai niin monta kannua vettä tunnissa; nämä huolellisesti vartioidut kapeat sisäänkäytävät, joista ei pääse sisään ilman että on näyttänyt sesonkilippunsa tai heittänyt määrätyn hopearahan (ilman vaihtamatta) konstaapelin pienelle, käytävän vieressä olevalle pöydälle — nämä sisäänkäytävät, sanon minä, päästävät palatsiin niin ja niin monta tusinaa ihmistä minuutissa; niitä taitaa karttua noin kaksi joka sekuntia kohti. Erotamme heti ensikertalaisen, joka ei ole ennen näyttelyssä käynyt, sinne jo kotiutuneesta kävijästä. Ensikertalainen pysähtyy hämmästyneenä ensimäisen esineen ääreen — tavallisesti se on Victoriasta tuotu suuri kultapyramiidi itäisen käytävän päässä — ja menee sitten hitaasti ja epäröiden toisen luota toisen luo, käsittämättä todellisuudessa muuta kuin että tässä on tavaton sekasotku ja korvia huumaavaa ihmisjoukon melu. Voimme tosiaankin kävellä päiväkausia tuossa kirjavassa hälinässä saamatta muuta hyötyä kuin ruumiimme ja sielumme väsyksiin, ja sentähden näemme päivän pitemmälle kuluttua usean katseessa selvää paahtopihvin ja porterin tai sen puutteessa seltteriveden ja tortun ikävöimistä. Tottuneet kävijät sensijaan rientävät ripein askelin edeltäkäsin valitsemiinsa osastoihin, antamatta silmänlumeitten viekotella itseään harhateille, ja asettuvat vakavasti tarkastamaan vain yhtä tai muutamia harvoja esineitä, joita tutkivat täydellä todella. Selvää on että tuollaiset kuuluvat poikkeuksiin; suuri joukko lentää paikasta paikkaan kuin suriseva mehiläisparvi ja lopettaa koulujemme läksynpänttääjien tavoin juuri yhtä viisaana kuin alottivatkin, lukuunottamatta sitä että kuitenkin voivat sanoa käyneensä tuossa merkillisessä paikassa ja ehkä kertoa Kohi-noorista, suuresta norjalaisesta ankkurista ja painopumpusta, joka lasisten seinien sisässä esittää pienoiskokoista Imatraa.

Merkillistä on että tarkkaan, innostuneeseen tutkimiseen antauminen täällä, kuten muuallakin, karkottaa ruumiillisen väsymyksen. Henkilöt, jotka tuntikausia tutkivat yhden ainoan pienen koneen rakennetta, unohtavat helposti että aivan heidän vieressään pitkät pöydät ovat uhkuvia herkkuja täynnä.

Palaan tuohon ihmisjoukkoon: minusta näyttävät katselijat olevan tämän näyttelyn merkillisimmät esineet. Times ei myöskään milloinkaan unohda mainita niiden lukumäärää, harvoin laatuakaan. Eräänä päivänä — se oli heinäkuun 21 p:nä, eräänä shillinkipäivänä — oli noin kello kolmen aikana iltapäivällä näyttelypalatsissa yhtaikaa läsnä 67,572 maksavaa henkeä; kun siihen luetaan koko konstaapelein, palvelijakunnan, näytteillepanijoiden ja asioitsijain joukko, lienee lukumäärä noussut noin 70,000:een, korkeimpaan, mikä siihen asti oli ollut läsnä yhtaikaa. Ahdinko oli myöskin joltinenkin silmäänpistävimmissä kohdissa, mutta ei silti minkäänlaista huomattavaa epäjärjestystä. Esimerkiksi Kohi-noorin ja "Eteläntähden" luona muodostui katkeamaton jono, jonka piti alati liikkua eteenpäin. Selvää on että taskuvarkailla täällä oli erinomainen työpaikka. Minä kuitenkin luulen ettei heidän saaliinsa ollut erikseen runsas. Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta on tänne saapunut joukko salapoliiseja varta vasten pitämään silmällä niitä liikemiehiä, jotka ovat saapuneet tämäntapaiselle hyvälle työmaalle, ja paitsi konstaapeleita oli varmaankin yli sata Lontoon parhainta poliisia siviilipukuisina katsojain joukossa. Muuan ammatissaan vielä taitamaton tavattiin näinä päivinä tekemässä liian läheistä tuttavuutta naapurinsa kellon kanssa. Raukka näytti surkealta, mutta kaikki suoriutui niin hiljaa ja huomaamatta, että tuskin lähinnä seisovatkaan kääntyivät ympäri. Toisinaan saattaa se, jolta on varastettu, joutua vaikeaan asemaan. Hänen kellonsa tai kukkaronsa katoaa ja hän kääntyy paikalla vieressä seisovan gentlemanin puoleen, jolla nähtävästi on ollut jotain salaperäistä puuhaa hänen taskussaan. Mutta tämä on jo jättänyt saaliinsa huomaavaiselle vierustoverille, tarkastelu ei tuota mitään tuloksia ja ryöstetty seisoo siellä sen valitettavan asianhaaran painamana, että ilman todistuksia on loukannut vapaan englantilaisen kunniaa. Siitä ei ole pitkä aika, kun muuan suomalainen laivuri, joka kadotti kellonsa perineen, saattoi pitää itseään onnellisena suoriutuessaan pahemmitta seurauksitta tuommoisesta syytöksestä.

Monet näyttelyssä käynnit perustuvat yksityiseen anteliaisuuteen. Lukemattomat Lontoon isännät maksavat palvelijoittensa pääsylipun. Saman suovat vapaamieliset tehtaanisännät työmiehilleen. Muuan Woolwichin tehtaanomistaja lähetti heinäkuun 22 p:nä sinne kaksituhatta työmiestä, kustantaen heille vapaan matkan ja sisäänpääsyn, sekä suorittaen vielä koko vapaapäivänsä päiväpalkankin. Samaten saapui tänne Birminghamista kokonainen kolonia työmiehiä. Toisinaan kohtaamme palatsissa monta sataa lasta käsittävän joukon: ne ovat jonkun koulun oppilaita, koulunjohtokunnan tänne lähettämiä. Lord Palmerston valmisti sellaisen huvin yhtaikaa neljällesadalle kansalliskoulun oppilaalle.

Jos tahdomme yhdellä sanalla sanoa noiden suurten Lontoon ja Pariisin näyttelyjen merkityksen, niin saatamme niitä hyvinkin nimittää maailmanmarkkinoiksi. Markkinoita ne ovat, täydelleen ajan hengen mukaisia ja erittäin tarpeellisia nykyhetkenä, niinhyvin siihen nähden että ne yhteen pisteeseen kokoovat ja ilmoille tuovat ajan koko aineellisen ja osan sen henkistäkin työtä, kuin siihenkin että ne helpottavat aatteiden, keksintöjen ja edistysten vaihtoa monella eri alalla. Sensijaan on niiden poliittinen merkitys kerrassaan kuviteltua: ne eivät kykene päiväksikään turvaamaan maailmanrauhaa tai sammuttamaan niitä intohimoja, tasottamaan niitä epäkohtia, jotka yhäti ja tuhansista syistä johtavat kansallisuuksia keskinäiseen taisteluun.

Markkinoita ne ovat myöskin, niinkuin kaikki muutkin markkinat, siinä suhteessa että ne valmistavat tavaran- ja ajatuksenvaihdolle sopivimman senkertaisen yhtymäkohdan, mutta ainoastaan siihen saakka, kunnes on löydetty useampia ja mukavampia tavaranvaihtokeskuksia. Suomessa esimerkiksi oli aikoinaan välttämätöntä ja käytännön vaatimusten mukaista kuuluttaa määrätyitä paikkoja ja päiviä, jolloin kansa voi markkinoille tuoda tavaransa myytäväksi. Mutta mitä enemmän liike kasvaa, mitä enemmän joka kaupunki tai kauppala muuttuu alituiseksi markkinapaikaksi, sitä vähemmin tarpeellisia, jopa väliin vahingollisiakin ovat nuo vanhat määräaikaiset markkinat, kunnes ne lopulta aivan katoovat. Ja niin käy epäilemättä myöskin maailmannäyttelyjen. Yhden tai parin vuosikymmenen päästä ne saavat toisen luonteen, niin etteivät enää ole sidotut määrättyyn paikkaan tai aikaan, vaan jaettuna moneen paikkaan ja muuttuen pysyviksi. Pian kyllä perustetaan kiinteä näyttely Lontooseen, toinen Pariisiin, kolmas Hamburgiin, neljäs Amsterdamiin tai Brüsseliin, kuudes Roomaan, seitsemäs Pietariin, kahdeksas Tukholmaan ja niin edespäin. Ja silloin saamme lausua jäähyväiset kaikille niille loistaville tilaisuuksille, jotka tähän saakka ovat houkutelleet satojatuhansia uteliaita joka viides tai kuudes vuosi lännen pääkaupunkeihin! Niiden käy lopulta samoin kuin paavin riemujuhlien Roomassa; ne tuottavat niin paljo tuloja, että niille ruvetaan väliaikoja lyhentämällä hankkimaan kilpailua.

Sitä paitsi on pidettävä heikkouden merkkinä sitä seikkaa, joka muuten on ominaista kaikelle hiljattain alulle pannulle, että halutaan näyttää kaikki yhtaikaa, se on lajitella kaikki markkinoille. Se on pikkuporvarien menettelytapa, todellinen suurkauppa sensijaan koettaa edustaa jotakin määrättyä alaa mahdollisimman täydellisellä valikoimalla.[26] Maanviljelys on jo ottanut ratkaisevan askeleen järjestämällä omia näyttelyjään. Tieteet ja taiteet koettavat vapautua samalla tavalla. On kyllä silmää viehättävää mutta itse asiassa luonnotonta, että Lontoon näyttely tahtoo muun muassa edustaa myöskin taidetta. Epäilemättä on siellä sangen kauniita tauluja ja kuvanveistoksia, jopa jotain rakennustaiteenkin alalta, mutta vailla johdonmukaista järjestelmää, kokonaisuuden puutteesta puhumattakaan. Musiikin alalla ei näyttelyllä ole muuta tarjottavana kuin soittimia; runoutta edustavat kirjansitojain kansikirjaimet, ja kaikki käytännöllistä merkitystä vailla olevat tieteet suljetaan näyttelystä pois. Austraalialainen kultamöhkäle, moskovalainen anturanahka, Birminghamin kynäveitsi ja Brüsselin vaateharja ovat parempiosaisia ja paremmin ymmärrettyjä kuin Meyerbeerin uusin sävelteos ja Victor Hugon jättiläisluomat.

Niistä 2,905:stä taulusta, jotka pitkissä, kauniissa käytävissä tarjoovat neuvottomalle katselijalle runsaan valikoiman, ei muut kuin englantilainen osasto — joka käsittää täsmälleen puolet taulujen lukumäärästä — tee oikein kokonaista ja tyydyttävää vaikutusta. Ei sentähden, että tämä osasto enemmän kuin toisetkaan olisi pelkkä mestariteosten kokoelma; päinvastoin on niiden joukossa niinkin keskinkertaisia, että itse suvaitsevainen suomalainen taideyhdistyksemme taitaisi epäröidä antaisiko niille toistakaan palkintoa. Mutta siellä on paljo hyvää, joka nyt ensi kerran paljastetaan kaikkien katseltavaksi. Se, mitä rikkaat englantilaiset ylimykset ovat tähän asti itsekkään välinpitämättömästi ostaneet ja koonneet enemmän kuin kahden vuosisadan kuluessa ja kenenkään näkemättä antaneet tomuuntua maatilojensa suljetuissa saleissa ja vierashuoneissa, se on nyt vihdoinkin vedetty päivänvaloon ja näyttelyyn — myöhäinen ja oikeudenmukainen hyvitys aikoja sitte kuolleille mestareille ja samalla harvinainen ylimyksellisistä tavoista mukautumisen ilmaus. On jokseenkin luonnollista että sellaisen kansan keskuudesta, joka on siinä määrässä omintakeinen ja jolla on niin loistava historia kuin Englannin kansalla, pitäisi lähteä hyviä muotokuvamaalareita ja yhtä hyviä historiallisia maalareita; mutta monella ei liene ollut aavistustakaan niistä Gainsboroughin, Reynoldsin, Poolen ynnä muiden maalaamista aarteista, jotka tähän asti ovat olleet miltei tuntemattomina haudattuina korkea-arvoisten ylimysten kateellisiin kätköihin. Arvelen että moni, jolla tähän saakka on ollut jokseenkin hämärä käsitys niinsanotusta englantilaisesta koulusta, on jättänyt näyttelyn ajatellen toisin ja edullisemmin noista brittiläisistä siveltimistä, jotka eivät ole huomattavia nerokkaan rohkeutensa, vaan erittäin huolellisen piirustuksensa ja hyvin yksinkertaisen, tunnontarkan värienkäyttelynsä vuoksi. Ne tekevät ensi näkemällä jokseenkin jäykän, ylhäisen vaikutuksen, nuo viime vuosisadan ylhäissukuiset loordit, herttuattaret ja markiisittaret, jotka nyt ovat alentuneet esiintymään suuren yleisön ihailtavana; tuskinpa uskoisi kaikista noista merisankareista, Francis Drakesta aina Codringtoniin, Rossiin ja Napieriin, että heidän jalkansa milloinkaan olisivat kyhäytyneet yliprammiraakaan kiipeemään. Mutta se on kuitenkin kaikki englantilaista, englantilaista kengänsoljista aina kankipalmikkoon saakka; luonnetta joka tuuma, ja enempäähän tuskin voi sanoa monesta muustakaan taulusta, jolla on suurempi maine ja korkeampi arvo taideteoksena.

Ranskalaisia tauluja on luvultaan tuskin neljäs osa englantilaisista ja nekin ilman keskinäistä yhtenäisyyttä. Etevin on P. Delarochen meilläkin (teräspiirroksena) tunnettu Marie Antoinetten kuva. Ary Schefferin, aikamme maalaustaiteen syvämielisimmän romantikon, tauluja on täällä ainoastaan yksi, mutta se on mestariteos: pyhä Augustinus ja Monica; H. Vernetin tauluja on kolme, niiden joukossa Alman taistelu, jota kuitenkaan tuskin saattaa verrata hänen afrikkalaisiin sotatauluihinsa. En edes yritäkkään tekemään selkoa muista niinsanotuista foreign schools. Ruotsalaisen Höckertin lappalaiset, norjalaisen Guden maisemat ja venäläisen Aivasovskyn meritaulut puoltavat hyvin paikkaansa. Miksei Ekmanin tendenssitaulu: englantilainen, joka ojentaa italialaiselle raamatun, saanut näyttelyssä sijaa, on vaikea käsittää, ellei aihe liene herättänyt epäilyksiä Pietarissa. Varmaa ainakin on, että Ekmanin sivellin paremmin kuin moni muu nyt näytteillä ollut olisi ansainnut sijansa, ja tulevassa näyttelyssä se saakin varmaan osakseen suurempaa arvonantoa.

Sangen lukuisten veistokuvien joukossa näyttävät kaikki yksimielisesti antavan kunniasijan Molinin "Painiskelijoille". Se on ryhmä, jossa antiikkiseen voimaan yhdistyy jonkinlainen pohjoismainen rajuus, asettaen sen tuon suuren jäljittelyjen joukon edelle, jossa ei tapaa runollista lentoa eikä itsenäisyyttä. Minusta tuntui koko tuo uudenaikaisten veistokuvien kokoelma jokseenkin laimealta vanhalla pohjalla haparoimiselta, vailla kykyä uuden luomiseen. Ainoastaan naiivisella alalla oli muutamia sangen sieviä ryhmiä: etenkin on mainittava muuan lapsi, joka koettaa houkutella koiranpenikkaa nukkumaan ("Go to sleep!"), englantilaista työtä. Kaiken tämän nähtyäni saatan ymmärtää minkätähden Sjöstrandin Kullervo herätti Münchenissä niin suurta huomiota. Se oli ensimäinen olento aivan uudelta luonnonraittiilta alalta, jonka Kalevala on vielä kerran lahjottava uudenaikaiselle taiteelle. Sen povessa epäilemättä viruu suuria, tuntemattomia aarteita sekä maalaus- että kuvanveistotaiteelle — aarteita, joiden tiheimmän peitteen Ekman ja Sjöstrand jo ovat nostaneet. Maalari ja kuvanveistäjä tarvitsevat molemmat suurta rauhallisuutta, tunteellisuutta, syvyyttä ja voimakasta mielikuvitusta, luodakseen Kalevalan hengen mukaista taidetta; mutta miksi epäilisimme noiden ominaisuuksien olemassaoloa suomalaisellakin pohjalla? Minun vakaumukseni on, että Kalevala runouden, maalaustaiteen, kuvanveistotaiteen ja miksikäs ei musiikinkin siivillä vielä kerran on kiidättävä suomalaisen nimen ja suomalaisen kansallisuuden kauvas maailman ääriin ja vuosisatojen halki, paikkoihin, joissa ei siitä ennemmin ole ollut aavistustakaan.

Eräänä päivänä seurasi muuan nuori maanmieheni minua näyttelyyn. Se oli köyhä poika Pohjanmaalta, joka tuhansien kieltäymysten ja vastoinkäymisten läpi oli raivannut tiensä Lontooseen, missä nyt työskenteli mekaanisessa konepajassa. Hän istui koko päivän koneosastossa lyijykynä kädessään, piirustaen ja tutkien uusia keksintöjä. Jos hän saa elää, on hän, kulkien samaa tietä kuin Törnudd, tuottava maalleen sekä kunniaa että hyötyä. Nyt hän tekee palkatonta työtä, saaden ylläpitonsa osaksi pienten, matkustavain maanmiesten antamain avustusten kautta, osaksi työskentelemällä itse lepotunneillaan urakkatöissä. Ja tämä vakava, uuttera, tiedonhaluinen nuorukainen — muuan sitä lajia, jommoisia Suomi nykyhetkellä eniten kaipaa — jätetään kotimaansa avustusta vailla omin voiminsa raivaamaan tulevaisuuttaan vieraassa maassa. Siitä voi olla hänelle itselleen hyötyä — jos nim. ruumiilliset voimansa kestävät koetuksen — mutta viisaasti emme siinä tee. Meitä sanotaan köyhiksi, mutta miten paljon kykyjä ja taipumuksia olemmekaan siten jättäneet hoidotta — ja tuhlanneet!

Koneiden suunnaton runsaus, kaikki tai miltei kaikki täydessä käynnissä, oli erittäin huomiota kiinnittävää. Parasta tällä alalla, mitä muuten saa etsiä tuhansista tehtaista, oli koottu tänne yhteen kohtaan, erääseen saliin eli käytävään, joka pituudessa vetää vertoja Helsingin pisimmille esplanaadeille. Totta on että monet noista merkillisistä laitoksista, jotka näyttävät omaavan enemmän järkeä kuin useat ihmiset, työskentelevät tavattoman hiljaisesti: tunnettuahan on, että "kaikki suuri toimii hiljaisuudessa". Mutta vaikkapa ei yksikään niistä olisi synnyttänyt enemmän ääntä kuin suriseva kärpänen, niin olisi tuon joukon yhteinen ääni kuitenkin pauhannut kuin kosken voimakas kohu. Myllyt, kehruu- ja kutomakoneet eivät voineet olla tuotteitaan äänekkäästi kehumatta. Kaikellaisia esineitä loihdittiin valmiiksi katsojain nähden. Joka koneen luona seisoi työnjohtaja apulaisineen, toistaen filosoofisella tyyneydellä aina samat vastaukset yhä uudistuviin samoihin kysymyksiin. Osa valmisteita myytiin sittemmin vieressä olevassa basaarissa. Toisista merkittiin tilauksia muistiin. Pikkuesineitä, kuten lasilankaa, nauhanpätkiä ja nauloja, jaettiin tuhansille ilmaiseksi. Toisia, niinkuin kallisarvoisia itä-intialaisia mattoja tai monien ahnaiden silmien nähden hiottuja timantteja, sai ihailla vain koskettamatta. Hassunkurista oli nähdä millaiseen ahdinkotilaan naiset joutuivat pönkkähameittensa vuoksi noiden monien vaarallisten rattaiden pyörinässä. Pönkkähamehulluus sai täällä, kuten muuallakin, rangaistuksensa, sillä suorastaan mahdotonta oli tuossa tilaavaativassa pukineessa tunkeutua kaikkien uteliaisuuden ihmeellisimpiä esineitä katselemaan.

4. Suomi näyttelyssä.

Jo toiset kirjeenvaihtajat ennen minua ovat valittaneet Suomen miltei täydellistä poissaoloa Lontoon näyttelystä. Palaan samaan aineeseen, en "ruikuttaakseni" tapahtunutta laiminlyöntiä, olkoon se kuinka suuri tahansa, vaan oikein räikeästi esittääkseni miten välttämätöntä meidän on toisen kerran ottaa haltuumme se ainoa asema, jonka nykyään voimme toivoa itsellemme Euroopassa ja maailmassa: sivistyshistoriallisesti tärkeä asema eurooppalaisen sivistyksen äärimäisenä rajakansana pohjolassa.

On tunnettua että meilläkin on ollut komitea Lontoon näyttelyä varten. Mahdollisesti se ei ole esiintynyt kyllin rohkeasti kiittämättömässä tehtävässään, mutta varmaa on että se ei ollut pääsyy, vaan keskuskomitean kielto tilan ahtauden tähden myöntämästä Suomelle erityistä osastoa keisarikunnalle myönnetyn osaston yhteydessä tai sen rinnalla. Luonnollinen seuraus oli, että näyttely samassa kadotti merkityksensä Suomen teollisuuteen nähden, jonka ainoana tehtävänä maailman markkinoilla täytyy olla kansallisen omituisuutemme ja maantieteellisen asemamme edustaminen. Sillä sirotettuna tuohon kirjavaan joukkoon mitä erilaisimpia tuotteita Nova Zemlasta Kiachtaan ja Aleutien saarilta aina Nevan suuhun saakka, täytyi suomalaisten näyttelyesineiden, vaikka niitä olisi ollut sata kertaa enemmän ja seitsemästi arvokkaampia, ei ainoastaan häipyä nimettömiin, vaan myöskin jäädä kaikkea yhteyttä ja itsenäisyyttä vaille, mitkä seikat olisivat voineet antaa niille jotain viehätystä ulkomaalaisen silmissä. Samoin supistuu eräiden oivallisten ulosvientitavaraimme tunnetuksitekeminen ulkomailla nollaan sen vuoksi, että ne (lisäksi vielä niukoilla nimikirjotuksilla varustettuina) hukkuvat tuohon suureen joukkoon. Venäläinen osasto, jonka omainkin esineiden järjestäminen antoi kyllin puuhaa, ei tietenkään voittanut vähintäkään siitä, että niiden joukkoon sekotettiin nuo muutamat mitättömät suomalaiset tuotteet, päinvastoin siitä oli vahinkoa, koska osasto jo ilman sitäkin oli kyllin kirjava ja teki selvän maantieteellisen yleiskatsauksen vaikeaksi.

Mitä tilaan tulee, on myönnettävä että Venäjä on saanut osakseen sangen suppean alan näyttelyhuoneustossa, tuskin samansuuruisen kuin Ruotsi ja Norja, Belgia tai Espanja, jopa pienemmän kuin joku englantilainen siirtomaa. Mutta eipä voi liioin kiittää venäläisiä asiamiehiäkään erittäin taitaviksi ahtaan tilan käyttäjiksi. Verratessa sitä esimerkiksi ranskalaisten erinomaiseen kekseliäisyyteen, joka erityisillä telineillä, hyllyillä, koukuilla ja niin edespäin käytti hyväkseen pienimmänkin tilan ilman että mikään kohta silti näytti liian ahdetulta, vaan pikemminkin aistikkaalta, säännölliseltä ja hienolta, emme voi irtautua siitä ajatuksesta, että hyvällä tahdolla ja parempaa järjestystä noudattaen olisi Suomikin voinut saada oman pienen nurkkasensa tekemättä huomattavaa haittaa venäläisille tuotteille. Oikea syy oli ehkä pieni yhteensulattamishalu Pietarin keskuskomitean jäsenissä. Siihen kuuluu monta, jotka arvelevat että Suomi nyt jo toimii aivan liiaksi oman päänsä mukaan, ja miksikä sen nyt pitäisi saada oma paikka, kun paljoa väkirikkaampi ja teollisuudessa etevämpi Puolakaan ei ole semmoista saanut?

Tähän saattaisimme vastata että jos kansallinen omalla pohjalla seisominen milloinkaan on viatonta ja kaikille poliittisille arveluille vierasta, niin on kai se sitä tällaisessa tilaisuudessa, jolloin taide ja teollisuus kansoja veljestyttävät ja repivät alas välimuureja.[27] Itävalta, joka nykyään on Unkarin kanssa miltei ilmiriidassa, ei ole epäillyt antaa viimemainitulle maalle erikoista paikkaansa. Englanti on erikoisesti pyrkinyt hankkimaan esiintymistilaisuutta kaikille kahdellekymmenellekahdelle siirtomaalleen, joiden joukossa on niinkin vähäpätöisiä kuin esimerkiksi Barbados, Vancouver ja Bermudasaaret. Saksa esiintyy kaikista yhteyspyrinnöistään huolimatta kokonaisella kolmellakymmenellä eri osastolla, joiden joukossa ruhtinaskunnat Lippe-Detmold, Waldeck, Schwarzburg-Rudolstadt ja Schwarzburg-Sondershausen. Etelä-amerikkalaiset tasavallat, kuten Costa-Rica ja Uruguay, ovat edustetut — mutta jättiläiskokoisen Venäjän valtakunnan neljäkymmentä tai viisikymmentä kansaa on pakattuna kaikki samaan nyyttiin, ja pohjoismaiden vanhin kansa, Suomen kansa, joka viisikymmentä vuotta sitten korotettiin "kansakuntien joukkoon", ei ole löytänyt pienintäkään soppea, jossa olisi saattanut sillä ainoalla tavalla, mikä sille on mahdollista, huomauttaa Eurooppaa olemassaolostaan.

— Dieses Finnland — sanoi kerran muuan berliniläinen professori nykyiselle valtionarkivaarille N——lle — es ist ja so ein kleines Ländchen, nicht wahr? Wie gross mag es sein?

— Oh, vastasi N., ein ganz unbedeutendes Ländchen: ohngefähr wie Preussen, Bayern und Würtemberg zusammengenommen.

Olin kuitenkin kuullut sanottavan että muutamilla suomalaisilla tehtailijoilla oli ollut uskallusta ryömiä nyyttiin ja ryhdyin eräänä päivänä, luettelo kädessäni, jonkunlaiseen sudenajoon, etsiäkseni näkymätöntä isänmaatani.

Siitä tuli vaivaloinen työ, joka vaati sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Venäjää ei ollut vaikea löytää. Sillä ei tosin ollut täällä samaa merkillistä tehtävää kuin vanhassa koulukartassani, johon oli painettuna naiivinen, ellen sanoisi oikein porosaksalainen päällekirjotus: "Russland, zugleich als Karte von Europa". Löysin sen tällä kertaa rauhassa ja ystävyydessä vanhojen riitaveljiensä Ruotsin ja Turkin välissä; kiillotettu kaksitoistanaulainen Orenburgista käänsi suunsa Perua kohti, pietarilainen revolveri uhkasi Ceylonia ja muutamat hienonhienot kirjaellut tiflikseläiset sapelinterät olivat sellaisessa asennossa kuin tahtoisivat ahdistaa vastapäätä olevaa Newfoundlandia.

Täydellisesti rauhotuttuani aloin nyt niin sanoakseni kiireestä kantapäähän, jakso jaksolta penkoa noita venäläisiä merkillisyyksiä.

Huomasin silloin että Suomen osallisuus näyttelyssä käsitti yhteensä kahdeksan numeroa, joista puolet metsän ja maan tuotteita Mustialasta, kolme kynttilä- ja puuvillatavaroita Viipurista, Tampereelta ja Forssasta sekä lopuksi yksi opetusalalta. Niin kerrassaan vähäpätöinen kuin se onkin tämä osuus — ehkä kymmentuhannesosa koko numeroluvusta — niin olisivat nämät muutamat harvatkin tuotteet johonkin pieneen nurkkaan itsekseen asetettuina antaneet ainakin aavistuksen siitä, että meilläkin on tehtaita ja maanviljelystä. En tahdo kieltää että tuo kahdeksikko samalla olisi ollut köyhyydenkin todistus. Mutta yhtä varmaa on että ne erikseen asetettuina eivät olisi supistuneetkaan kahdeksaan, vaan lisääntyneet koko joukon sekä luvultaan että arvoltaan.

Olkoon ajoissa sanottu niille, jotka saavat jotakin aikaan, että Suomen pitäisi mitä kohteliaimmin pyytää saada seuraavaan näyttelyyn Pariisissa sijottaa oma pieni osastonsa, olkoonpa se kuinka supistettu tahansa. Ei ainoastaan niihin yleisiin etuihin katsoen, joita saatamme odottaa lähemmästä yhteydestä muitten kansojen ja muun maailman kulttuurin kanssa, vaan myöskin suoranaiseksi hyödyksi, kaupan ja teollisuuden laajentamiseksi. Yksi ainoa esimerkki riittäköön osottamaan mitä nyt olemme menettäneet kalmukkien ja baskiirien seurassa, se on siitä että meillä ei ole omaa osastoamme Lontoon näyttelyssä.

Jos Mustialan kattopäreet olisivat olleet näytteillä suomalaisessa osastossa ja niiden käytäntöä selvittänyt mukanaseuraava kattomalli;[28] jos vielä täällä, kuten muitten maitten teollisuustuotteiden ääressä, olisi ollut suomalainen edustaja, vastatakseen näyttelyssä kävijöiden kysymyksiin ja antaakseen tarpeellisia tietoja päreiden hinnasta sekä tilaamistavasta ja paikasta, niin on hyvinkin luultavaa että niin halpa, kestävä ja monipuolisesti käytettävä tuote kuin kattopäreet olisi piankin saanut menekkiä ulkomaan markkinoilla ja antanut aihetta jommoiseenkin vientiin. Kattopäreet sitäpaitsi ovat juuri niitä tuotteita, joita sekä helposti että yleisesti voidaan valmistaa tuontuostakin kadon ahdistamissa pohjoisissa lääneissä. On sentähden luultavaa, että jos ne olisivat tulleet tunnetuiksi Englannissa, niin sieltä olisi tehty tilauksia jo tänä vuonna ja hätääkärsiville valmistettu mitä tuottavin tulolähde. Ensi vuonna odotettavan lisääntyneen menekin toivossa olisivat liikemiehemme uskaltaneet tehdä omaan lukuunsa tilauksia suorittamalla maksun viljana. On tosiaankin surullista, kuten vanha sananlasku sanoo, että kun sataa puuroa, niin köyhällä ei ole kauhaa.

Puulajimme, järvimalmimme, pellavalajimme, hamppumme, jopa osa viljalajejammekin, kuten kaura, ja karjantuotteistamme huolimattomaan hunninkoon jätetty voimme, kaikki nuo tuotteet erikseen näytteille asetettuina ja lajiteltuina sekä läsnäolevan asiamiehen suullisilla tiedonannoilla höystettyinä — kukapa uskaltaisi väittää etteikö sen kautta olisi saattanut aueta uusia, vielä tuntemattomia tulolähteitä, joihin voisi virrata juuri nykyään harvinaisen runsaasti vapaina olevia englantilaisia pääomia? Kukapa väittäisi etteikö yritteliäisyys olisi voinut sieltäkäsin kääntyä meidän maahamme, samoinkuin Ruotsiinkin? Englantilaiset asiamiehet käyvät kotonamme etsimässä vientitavaroitamme; olisi ollut hyvä meidän itse lähettää liiketuttavillemme näytteitä. Suomen hypoteekkiyhdistys hakee ulkomaalaisilta lainaa: olisi epäilemättä ollut meille eduksi esittää tuotteemme ulkomaalaisille palkintotuomareille.

Kaiken tämän olemme laiminlyöneet jäämällä markkinoilta pois. Ja pois olemme jääneet peläten joutuvamme arvottomiksi, näkymättömiksi korsiksi puoleksi aasialaisessa muurahaiskeossa.

Sittenkuin menestyksettä olin koetellut muutamia huonoja englantilaisia tulitikkuja eräässä Lontoon tuhansista tupakkamyymälöistä, ojennettiin minulle pieni tutunnäköinen laatikko ja vakuutettiin että ne ainakaan eivät pettäisi. Ne olivat Porin tulitikkuja ja kuulin sittemmin että niitä on levinnyt suureen osaan Lontoota. Jönköpingin tikut, jotka olivat paljoa huonompia kuin suomalaiset, saivat näyttelyssä palkinnon, mutta Porin tuotteita ei siellä näkynyt. Täytyy tunnustaa että tuo on sangen häveliästä.

Voisin kai ammentaa merestä muutamia kauhallisia hiekkaa ja vielä koettaa kuvata yhtä ja toista näyttelyn merkillisyyksistä. Mutta kun en noiden uusien keksintöjen joukossa ole voinut huomata mitään konetta tai kuivausuunia, joka karkaisisi lukijan kärsivällisyyttä, lienee parasta lopettaa tähän. Luettelo muodostaa jotenkin kookkaan kirjan, jossa on 424 tiheään painettua kaksipalstaista sivua ja maksaa yhden shillingin. Kuvitetun luettelon saa samalla halvalla hinnalla.

Täällä on jotakin, jota ei ole merkitty mihinkään luokkaan eikä numerolla varustettu, vaikka se kuuluu kaikkein merkillisimpiin nähtäviin; se on ihmisvirta, joka alituiseen aaltoilee edestakaisin noitten lukemattomien kiiltävien pöytien, hyllyjen, kaappien ja kaiken maailman komeuksista ladottujen pyramiidien välillä. Pariisissa esimerkiksi tapaamme ihmisvirran, joka kaikkine vaihteluineen on kuitenkin niin yksitoikkoisen eurooppalaistunut, niin yhteen kaavaan valettu, että tuntuu oikein hyvältä kun siellä täällä tapaa "sysipiki-korppimustan" murjaanin, leveälahkeisen turkkilaisen tai iloluontoisen kiinalaisen hiussaparo aina kantapäihin saakka riippuen. Varjelkoon taivas tuolta yleiseltä jyrältä, joka tasottaa kaikki mauttomien päivän muotien mukaiseksi. On maailmanporvareita, jotka pitäisivät suurimpana onnena että me pienet kansat menettäisimme itsenäisyytemme ja kokonaan sulautuisimme suuriin kansallisuuksiin. Toisin ajatteli muuan rakastettava tanskatar, rouva Heiberg: "Jeg maa reise til Finland, for engang at möde mennesker, der ikke ligne alle andre mennesker". — Oi, ajattelin itsekseni, sitä ei voi kukaan sanoa; jyrä on tehnyt meilläkin työtään.

Päältänähden niin tavattoman yksitoikkoisessa Lontoossa emme tarvitse pelätä ikävystyvämme samanlaisten kasvonpiirteiden näkemiseen. Niinkuin jokainen tietää on Englannissa enemmän kuin missään Euroopan maassa omituisia, hogarthilaisia naamoja, harvinaisen näköisiä olentoja, oikullisia luonteita ja hullunkurisia poikkeus-ihmisiä. Näemme niitä joukottain jo näyttelyn yleisessä mylläkässä, jossa kuitenkin kaikki kansallisuudet tunkeilevat kohteliaina ja sivistyneinä, harjattuina ja kiillotettuina, niinkuin eivät olisi milloinkaan olleet keskenään tukkanuottasilla. Mutta lukuisammin tapaamme niitä Lontoon kaduilla, ja minä pyydän saada seuraavalla kerralla lähettää muutamia hajanaisia piirteitä tuosta surisevasta mehiläispesästä.

5. Lontoon kaduilla.

Pois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat liikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee pajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan ympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen päähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit hetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä ihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei sinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut arvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi kierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi hetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston, jättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei ele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi edes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes joku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään, kivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä heinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä mannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa armahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä lyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari tarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa sinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä kulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren kellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä itsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana ja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon ihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava laine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!

Pois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja tulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta vyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai viralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta ehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton käsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja valitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa töytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.

Nähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen lailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet maailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre kuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt; laineet ovat toiset, mutta virta on sama — jos vielä silloin Lontoo on olemassa Euroopan kartalla,

Mikä sitten kaikkia noita ihmisiä vaivaa? ajattelee itsekseen hyvännahkainen saksalainen, flegmaattinen hollantilainen ja hidas suomalainen — hän, jonka otsaan itse luonto näyttää piirtäneen: ellen ennätä perille tänään, niin tulen kai huomenna! Niin, mikä heitä oikeastaan vaivaa, kun heillä kaikilla näyttää olevan niin kauhea kiire? Onko nyt joku suuri juhla, johon he rientävät kellonlyömällä, vai onko kysymyksessä joku saalis, jota kaikki kilvan tavottavat? Ei, muuta juhlaa ei ole kuin työn, ei muuta saalista kuin se kallisarvoinen sulka, jonka itsellemme tempasemnse ajan siivistä. Tämä on arkipäivä, niinkuin kaikki muutkin, samat askareet kuin muulloinkin, sama kiire kuin eilen ja sama ahertaminen mitä on jatkuva vielä huomennakin. Totta on että nyt ollaan Lontoon vilkkaimman "sesongin" lopussa, että täällä nyt on maailmannäyttely, jonne mainingit vyöryvät kaikista maailman osista. Se ehkä laajentaa tavallista uomaa ja lisää veden pauhinaa, mutta sitä ei paljon huomaa. Vuodesta vuoteen, päivästä päivään on liike muuttumaton, ja tavallisina aikoina kulkee 110,000 jalkamiestä ja 25,000 ajopeliä ja ratsastajaa joka päivä London Bridgen yli.

Olen seisonut satojentuhansien seassa Place de la Concordella ja Invaliidi-esplanaadeissa, juhlallisissa tilaisuuksissa, jotka ovat kutsuneet paikalle uteliaita pariisilaisia aina kuudennesta kerroksesta asti, mutia tuokaan liikkuva ihmismeri ei vielä riitä antamaan käsitystä jokapäiväisestä liikkeestä Lontoon kaduilla. Se on vailla yhtä puolta Lontoon jättiläismäistä ahertamista. Kukapa ei olisi, ainakin ensimäisenä päivänä, halukas toisinaan hiljentämään kulkuaan katsellakseen muukalaisen silmäin eteen avautuvia kirjavia näkyjä? Päätetty, sinä teet yrityksen Pariisin väkirikkaalla kadulla: virta luikertaa sivuiltasi ranskalaisen omituisella joustavuudella; saat jonkun sysäyksen kylkeen, sinut tungetaan ehkä hiukan varomattomasti lähintä seinää vasten, mutta kuulet kuitenkin kohteliaan: pardon, monsieur! ja jos sinut poljetaan kuoliaaksi, niin se tapahtuu tuhansia anteeksipyyntöjä tehden. Lontoossa sitävastoin eivät ihmiset vaivaa itseään; pysähdy vaikkapa vain puoleksi sekunniksi, ja sinä oivallat seuraavana hetkenä olevasi nyrkkitaistelijain kotimaassa. Kun kerran totut maan tapoihin, saatat sinä vuorostasi nauraa taas muille, jotka maksavat ensimäisiä oppirahojaan. Tuo paksu baijerilainen oluenjuoja esimerkiksi — kas, nyt hän pysähtyy töllistämään ohikulkevaa ilmotuskaappia, täynnä kyynäränkorkuisia kirjaimia. Puff — samassa hän saa senlaatuisen töytäyksen, jolla Merrimac lävisti Cumberlandin — ja niin taasen yhden, ei: kaksikymmentä! Ja niin hän juoksee pakoon, niin että hiki valuu lihavia poskiaan pitkin...

Tuolla on toinen, hyväntahtoinen maalaisrouva hirmuisine pönkkähameineen. Hänen ihailevat katseensa sattuvat eksymään kullatuilla pyörillä varustettuihin vaunuihin ja kummallisesti koristettuihin puuteritukkaisiin lakeijoihin. Tuo onneton unohtaa ympäristönsä ja päälletunkeva ihmisvirta on miltei silpoa hänet, kunnes järjestyksen ylläpitäjä saa oikeaan aikaan käsivarresta kiinni ja vedetyksi hänet pois vilinästä. Ja tuolla tuo pieni, hoikka ranskalainen, silmälasit nenällä! Hänen uteliaat katseensa seuraavat kuuluisaa näyttelijätärtä, joka ajaa ohitse, ja hän tuntee samalla kyljessään terävän kyynärpään ja pitkäkoipinen konttoristi, joka kiirehtii pankkiin laukku kainalossa, on hänet kumoon töytäämäisillään. Sapperment! Hänen syynsä ei ole ettei Napoleon zuaaveineen jo tänä syksynä kohota Ranskan kotkaa Towernin huipulle.

Emmekä tuota tapaa ainoastaan kaduilla, tuota — miksi sitä oikein sanosin, englantilaista kovakouraisuutta, englantilaista "selfgovernmenttia"? Vapaa britti on tottunut raivaamaan tiensä omin käsin ja odottaa että kaikki muut tekevät samoin. Jos pysyt pystyssä, niin hyvä, ja jos kupsahdat ojaan, niin makaa siellä missä makaat. Help yourself!

Katsoppas — tuolla keskellä London Bridgeä, sen kaidetta vasten on rauhan satama. Tuhat henkeä kulkee sieltä ohi ja kahdella on riittävästi aikaa levähtääkseen kuluneella kivipenkillä. Time is money.

Englannin suuruus on oikeastaan arvotus, johon on kaksi avainta: "auta itseäsi!" ja "aika on rahaa". Suomalaiset, jotka kuitenkin täyttävät monta paksua nidosta "arvotuksilla", eivät ole vielä arvanneet Englannin arvotusta.

Älä anna tuon maukkaan ananaspöydän itseäsi viekotella, älä salli kerjäävän ramman itseäsi narrata. Ananaspöydästä maksetaan vuosittain paikanvuokraa sata puntaa; rammalla on kuusisataa puntaa Englannin pankissa.

Katsohan, tuolla seisoo rehellinen ruotsalainen, muuan södertelgeläinen sokerileipuri, ja kiistelee katupoikien kanssa.

— A cab sir!

— Älä vaivaa itseäsi suotta!

— A cab sir! A cab sir!

— Mitä minä sinun cabistasi?

— A cab sir! A cab sir! A cab sir, a cab!

— Korjaatko luusi...?

— A cab, a cab sir!

— Tuhannenkolmatta...!

— A cab, a cab sir!

— Mene helvettiin!

— A cab sir? A cab...?

Viimeinen sana täytyy olla heidän. Mutta paetkaamme ajoissa, sillä tuolla rantakadun kulmauksessa hyökkää toinen parvi katupoikia kimppuumme. He ovat saaneet päähänsä että me tarvitsemme venettä.

— A boat, sir? A yawl? A waterman, sir?

Nämä veitikat ansaitsisivat todellakin oman lukunsa. Ei mikään itikkajoukko Lapin tuntureilla, ei mikään moskiittoparvi Cuban istutuksilla voi itsepintaisuudessa ja nenäkkyydessä vetää vertoja näille kuuluisille Lontoon boyeille, jotka ahdistavat kaikkialla onnetonta matkustajaa, jos hän vain hetkeksikään aikoo pysähtyä tai neuvottomana katsoo ympärilleen. Niinkuin myriaadeja lohenpoikia uiskentelee suvannossa kosken alla, niin kasvaa Lontoon katuvierillä, sen alituisessa kuohunnassa monta tuhatta tuollaista penikkaa, valmiit nappaamaan pennyn sieltä, toisen täältä tuhansilla verukkeilla ja kaikissa äänilajeissa vinkuen ja pokkuroiden. Sukkelasanaisina ja sukkelasäärisinä saattavat he, samoinkuin Pariisin gamiinit, olla tavattoman lystikkäitä (vaikka harvoin yhtä näppäriä), ja kun on hyvästi aikaa ja sattuu sille tuulelle, on tavallaan hauskaakin piestä suutaan heidän kanssaan. Mutta tavallisesti he ovat vitsaus, jota voi välttää ainoastaan jäljittelemällä jäykkää englantilaista kylmäverisyyttä ja suomatta heille ainoatakaan sanaa tai katsetta. Kuusi tuollaista nulikkaa oli valinnut minut uhrikseen eräänä päivänä, kun tunnelista palatessani olin eksynyt Lontoon laivatelakoiden vieressä oleviin loppumattomiin kujiin. Tämän seudun vesat elävät muukalaisista, jotka haluavat katsella telakoita, ja he olivat saaneet nyt päähänsä että heidän piti näytellä minulle noita merkillisyyksiä. Ja niin he saattoivat minua nurkasta nurkkaan, kadulta kadulle, aivan kuin paarmat seuraavat tiellä juoksevaa hevosta. Vihdoin, kun pysyin taipumattomana, ei heitä ollut enää jälellä kuin kaksi. Minä lienen unohtanut osani ja naurahtanut, jota ei englantilainen olisi milloinkaan tehnyt, sillä siinä silmänräpäyksessä riippui toinen noista nuorista kansalaisista takkiaisena kiinni käsivarressani.

— London Docks — huusi hän täyttä kurkkua — London Docks, sir!

Poika oli nyt varma saaliistaan, mutta siinä hän erehtyi. Ravistin hänet luotani, ehkä hiukan kärpäsläpsän tapaan, sillä hän kuukertui lähintä seinää vasten. Sellainen vapaan englantilaisen loukkaaminen keskellä Lontoon katua vaati kostoa. Mitä teki toivorikas nuori brittiläisemme? Hän juoksi minun edelläni lähimpään kadunkulmaan, asettui uhmaavaan asentoon ja näytti kieltään...

Vielä oli kuitenkin jälellä viimeinen ja itsepintaisin ahdistajani. Se oli pieni punatukkainen, iloinen veitikka, noin kymmenen yhdentoista ikäinen, juuri tuollainen puoleksi ivallinen, puoleksi lystillinen nulikka, jommoisia usein näkee luonnosta jäljennettyinä Punch-lehdessä. Häntä ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä liikuttavan toverinsa vastoinkäyminen; hän oli aivan varma siitä, että uutteruutensa vihdoinkin pehmittäisi kivikovan sydämeni. Heitin tuolle veitikalle yhden pennyn, mutta hän oli luultavasti kasvonilmeestäni huomaavinaan että hän voisi ansaita vielä toisenkin, sillä hän oli kyllin kohtelias saattaakseen minua, vieressäni astellen, telakoilta Rosemary laneen, sieltä sivukatuja myöten Whitechapeliin ja Cornhilliin ja sieltä edelleen Cheapsideen, noin puoli ruotsin penikulmaa, yhä lasketellen puoleksi lystillisiä, puoleksi hellyttäviä sutkauksia niistä uskollisista palveluksista, joita hän oli minulle osottanut ja minun velvollisuudestani gentlemannina sopivalla tavalla palkita hänen intoaan. Cheapsidessa menin muutamaan myymälään ja viivyin siellä hyvinkin neljännestuntia. Kenenkä olisinkaan tavannut ulostultuani, ellen tuota poikaa, joka seisoi samassa huolettomassa asennossa kuin ennenkin? Niin suuri uskollisuus saa kivenkin heltymään. Suvaitsin heittää hänelle pari penceä kaupanpäällisiksi. Hän nyökäytti päätään luottavaisesti, niinkuin olisi saanut mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin, ja näytti vielä tuumivan eikö voisi minulta ansaita hiukan enemmänkin. Mutta minun boyini oli ihmistuntija; hän ymmärsi lopulta ettei tässä ollut enää mitään tekemistä, ja niin hän sukelsi kuin kala muutamin pitkin harppauksin kansanjoukkoon, alottaakseen samat temput uudelleen muiden muukalaisten kanssa.

Olemme vihdoinkin pelastetut. Olemme päässeet ahdingosta vapaaksi, suoriutuneet onnellisesti niljakasta katuloasta ja astuneet alukseen, joka vie meidät kuohuvan meren yli. Mitä sanoinkaan, alukseenko? Ei laivaan, kaksikantiseen omnibussiin, joka matkustajia täyteen sullottuna luovii ihmisvirran läpi. Emme olleet kyllin porvarillisen ylhäisiä taikka naurettavan mukavia asettaaksemme tuon Noakin arkin salonkiin, jossa kolmekymmentä ihmistä, sullottuina kuin anjovikset laatikkoon ja kuulematta tai näkemättä muuta kuin vierustoverinsa: nuo toiset anjovikset, kuluttavat aikaa moittien pönkkähameita ja napittaen taskujaan naapurien pitkien sormien varalta. Meillä on Lontoon yhteiskunnassa kunniasija, erinomainen, valoisa, ilmava paikka omnibussin katolla, jossa on mukavat selkänojat ja sivukaiteet, yhtä paikallaan kuin märssykori isossamastossa. Sinne kiipeäminen olisi ehkä vaarallista luuvalon ahdistamalle milordille, mutta lordit ja ladies surisevat kuin alempiarvoiset päiväkorennot paljoa alempana meitä korkeuden vapaita gentlemanneja, jotka heitämme armollisen katseen heihin ja niihin nöyriin jalankulkijoihin, joilla ei ole varaa tuhlata kuutta penceä ajaakseen Lontoon halki. Sanalla sanoen, paikkamme on miellyttävin kuin voimme toivoa kauniilla säällä; olemme kuin observatoorion huipussa, joka suo meidän katsella mitä kirjavinta näkyä ja joka yksinään jo palkitsee matkan Pohjanmeren yli.

Tässä täytyy minun ohimennen omistaa hevosraukoille myötätuntoinen huokaukseni. Olin aina mielessäni kuvaillut että eläinrääkkäys olisi ihmisystävällisessä Lontoossa tuntematon paha, mutta siinäpä olinkin erehtynyt. Niin hyvinravittuja kuin nuo vahvarakenteiset vetäjät ovatkin ja niin paljon kuin litteät, hakatut katukivet vähentävätkin hankausta, niin tuntuu kuitenkin jotenkin järjettömältä valjastaa kaksi hevosta nelipyöräisen myllyn eteen, jonka ylisillä on neljä- tai viisikymmentä jauhosäkkiä, toisin sanoen meidän omnibussimme eteen. Ja miksikä sanoisimme noita yhden hevosen vetämiä kuorma-ajurein rattaita? Ne eivät ole rattaita, vaan hirvittävän raskaita, pyöriviä makasiineja. Ja noihin pienten ponyjen vetämiin korivaunuihin, joita kohtaamme joka kahdellakymmenellä askeleella, hevonen tuskin tavallisen tanakkaa vahtikoiraa suurempi, niihin on ahdettu kolme, neljä, jopa kuusikin henkeä? Ja tuolla — kuinka siellä ruoskitaankaan aasiraukkaa! Tosin: "jos kestät tuon, niin kestät tuonkin", sanoi talonpoika aidanseipäästä. Väliin se onnistuu, väliin ei; enkä ollut vielä ollut kahtakaan päivää Lontoossa, kun jo olin nähnyt kahden hevosen uupuvan ja heittävän henkensä armottomain kuormiensa edessä: toinen oli omnibushevonen, toinen kuormanvetäjä. Kuka saattaisi uskoa että englantilaiset kilpailevat meidän issikkaimme ja muiden hevosrääkkääjäin kanssa? "Pistätkö vastaan?" sanoi vanha Brunberg. "Kun olet kerran hevoseksi ruvennut, niin sinun täytyy hevosena ollakkin; minkätähden olet ruvennut hevoseksi?" — Ei, minäpä kiitän junaa, jonka korskuvat, aina uupumattomat rautahevoset eivät kaipaa ruoskaa eikä kaurapussia ja jotka välinpitämättömästi kääntävät rautaisen rintansa ihmisten julmuutta vastaan.

Mutta palaanpa jälleen liikkuvan observatoorioni katolle.

Kello on kymmenen aamupäivällä, Lontoo on äsken avannut säihkyävät silmänsä, myymälät. Kukapa uskoisi että tämä maailmankaupunki, joka punnitsee minuutit kultavaa'alla ja jonka uupumatonta työtä ei lepohetki näy milloinkaan virkistävän, siitä huolimatta kuitenkin on iltauninen ja aamuväsynyt kuin laiska koulupoika? Harvat puodit avautuvat ennen kello yhdeksää aamulla, useimmat vasta yhdeksältä, ja suljetaan hyvissä ajoin illalla. Totta kyllä on että työpajat takovat, koneet surisevat, junat jyrisevät ja höyrylaivat puhaltavat ensimäisestä aamunsarastuksesta asti; että kaikki tuon suuren kaupungin monet tuhannet kyökit tekevät ostoksensa aikaisin aamulla, ja että tuo aamuelämä jo on tyyntynyt, kun kaduilla alkaa päivän liike ja kauppamaailma juo aamuteetänsä. Vieläkin myöhemmin avataan armojen makuuhuoneiden uutimet; verho verhon jälkeen kohoo noiden kirjavien taulujen edestä ja vasta kello kahdentoista jälkeen päivällä kohoo kaupungin "kerma" tuon suuren viilipunkan pinnalle.

Otaksukaamme että lähdemme London Bridgestä South Kensingtonin näyttelypalatsiin. Suorin tie kulkee Fleetstreetin ja väkirikkaan Strandin yli, mutta meidän omnibussimme liikunta-alue on laajempi, ja se pitää paraimpana purjehtia leveintä kulkuväylää myöten, jossa on suurin liike. Se tekee sentähden pienen, noin viisi englannin tai miltei yhden ruotsinpeninkulman mutkan.[29] Se jättää puoleksi maanalaisen Fishmarketin kaksine miljoonine hummereineen (vuodessa) oikealle kädelle, pyörii komeaa King Williams streetiä pitkin kokonaan raudalla katetulle Lombardstreetille lähelle pankkia — Lontoon lihavaa sydäntä, joka painaa miljoonia puntia — sieltä Cheapsiden yli S:t Paulille ja sieltä edelleen Ludgatestreetille. Tätä lyhyttä katua voi verrata virran koskipaikkaan. Siellä puristautuu ihmisvilinä kapeaan uomaan, missä virta, alituiseen jyristen ja kohisten, juoksee kahteen eri suuntaan. Kuinka suurta taitavuutta vaaditaankaan noilta kuskilaudalla istuvilta kylmäverisiltä perämiehiltä johtaakseen laivansa lukuisten pyörteiden välitse! Puoli vauhtia, herra kapteeni! Seis — koko pitkä vaunujono seisahtuu paikoilleen ja odottaa kärsivällisesti kunnes epäjärjestys selviää. Nyt avautuu eteemme kapea kouru — go on! Jättiläinen lähtee liikkeelle, käärmeenmuotoinen jono luikertelee taasen eteenpäin. Se poikkeaa oikealle leveämmälle kadulle, Farringtonstreetille ja sieltä vasemmalle loppumattomalle, loistavalle Holbornille.

Olemme nyt jättäneet rikkaan, kokoonpuristetun Cityn ja teemme tuloamme ylhäiseen, tilavaan Westendiin. Mikä näky! Niin pitkältä kuin silmä kantaa näemme molemmin puolin kaksi katkeamatonta riviä viisikerroksisia palatseja, joiden pohjakerroksissa upeilee kaikkien maanosien ylellisyys, levitettynä loistaviin myymälöihin, joiden jättiläismäiset ikkunat ovat yhdestä ainoasta peililasilevystä. Edessämme, takanamme, ympärillämme tuhansia ajoneuvoja; leveät katukäytävät täynnä myriaadeja jalankulkijoita; elämää ja liikettä, mutta toisenlaista kuin Cityssä. Täällä emme näe enää muurahaisten hyörinää, emme kuule enää katumyyjäin ääniä, vaunujen kolinaa ja nyrkkitaiteilijain isänmaan markkinaliikettä; täällä on eurooppalaiset markkinat, jotka kuluttavat englantilaisia tavaroita; täällä on rikkaus työssään raviten aina nälkäistä teollisuutta. Kuinka monta istutusaluetta, työpajaa, konetta ja kättä elääkään siitä, mitä tämä Westend yhtenä ainoana päivänä kuluttaa! Ja täällä vallitsee jonkinlainen rauha tuossa risteilevässä ihmisvilinässäkin, jossa kaikkialla silkki kahisee ja sovereignit (englantilaiset kultarahat) kilisevät. Korvia huumaavassa melussakin vallitsee jonkinlainen hiljaisuus: lukemattomat pienet aallot yhtyvät jonkinlaiseen sulosointuun. Emme siellä tuupi toisiamme emmekä pole toistemme varpaille, meillä on aikaa sanoa toisillemme: good morning, sir, "kuinka on jalkainne laita?"

Miten tahansa; se on kuitenkin ainoastaan hopeanhohdetta virran reunoilla. Nosta silmäsi katukäytäviltä, ja edessäsi näet keskellä loistavaa Westendiä suuren, raskaan, mustan Lontoon.

Suuri — raskas — musta; nuo kolme sanaa kuvaavat paremmin kuin mikään muu Britannian pääkaupungin ulkonäköä.

Ota huomioosi että tänään ei sada eikä ole sumua, tuota maineen saavuttanutta, raskasta, sietämätöntä Lontoonsumua, joka on muukalaisen kauhu ja synnyttää "spleeniä" (synkkämielisyyttä) yhtä välttämättä kuin Alpit loihtivat esiin tyroolilaulun, kuin Sevillan puutarhat herättävät kitaransoiton, kuin Korsikan aurinko synnyttää verikoston ja Suomen talvet valavat lyijyä jäseniin. Nyt on Lontoossa juhlapäivä, suuri kaupunki kylpee auringonpaisteessa, taivaan laella ei näy ainoatakaan pilveä; ja kuitenkin — siinä näet edessäsi noita loppumattomia jonoja jättäläiskokoisia, palatsimaisia rakennuksia, jotka kaikessa komeudessaan tekevät niin tavattoman yksitoikkoisen vaikutuksen sentähden, että yhdeksän kymmenestä näyttää olevan valettu samassa muotissa, ilman että yksitoikkoisuutta lieventäisi talojen väliin puristetut kirkot ja niiden tornit, jotka, S:t Paulin raskasta kupoolia lukuunottamatta, näyttävät aivan kääpiömäisiltä, ne kun tuskin jaksavat kohota ympärillä olevain kattojen yläpuolelle. Niin, nyt on auringonpaistetta ja ilma kirkas, mutta minkälainen ilma? Sadan askeleen päässä edessäsi on usvaa, joka tihenee mitä kauvemmas katseesi luot, se ympäröi harson tavoin etäisemmät talot ja kansanjoukon. Lontoon alituinen harsohuntu, joka himmentää sen iloisimmankin juhlapuvun loistoa. Tuo usva, joka on puoleksi savua, puoleksi mereltä tulevia vesihöyryjä, tekee meihin saman vaikutuksen kuin auer tai sumu: etäämpänä olevain esineiden hahmopiirteet käyvät epäselviksi, taustalla liikkuu tumma, varjontapainen meri; siirrymme todellisuuden maailmasta unen valtakuntaan.

Ja nuo palatsit, kaikki alastomista, likaisenharmaista tiilistä taikka hiekkakivestä, joka näyttää kuin astianpesuvedellä huuhdotulta, mitäpä niitä kannattaisi valkaista tai maalata iloisemmin värein? Kivihiilensavu ne taasen värjäisi muutamissa viikoissa tai päivissä — ei mustiksi, sillä se antaisi niille yön tai surun juhlallisuuden, vaan puolimustiksi, tuhkanharmaiksi, rumiksi ja surullisen näköisiksi. Tuo savu hoitaa oikein mainiosti seinämaalarinammattiaan; se on poikkeuksetta mustannut kaikki talot, varsinkin länsipuolelta, sillä länsituulet puhaltavat Lontoossa kolme neljäsosaa vuotta; se ei ole säästänyt kuninkaanlinnoja, kansanpalatseja eikä kirkkoja, jotka kaikki ovat näöltään kykloopien asumuksiksi rakennettujen savupirttien ja pajojen näköisiä. Pronssiset ja marmoriset sankaritkin ovat nokikolarien näkösiä; Wellington näyttää tulevan suoraan Waterloon ruudinsavusta ja Nelson on kuin ruutitynnyristä korkealle jalustalleen Trafalgar squareen vedetty.

Brüsselissäkin on pajoja ja kivihiilisavupilviä, mutta tuskinpa on koko Euroopassa niin "puhdassilmäistä", niin hohtavan valkoista kaupunkia. Älä siis, sinä brittiläinen jätti, syytä yksinomaan savua, kun sinulta kysytään kuten Heroodes kysyi murjaanein kuninkaalta: "miksi olet niin musta?"

Holborn kulkee samaan suuntaan kuin Oxfordstreet, Lontoon loistavin katu. Kun meidän laivamme on jonkun aikaa pyörinyt tuossa laajassa, loppumattomassa ihmismeressä, poikkee se vasemmalle ja tulee poikkikatuja myöten Piccadillyn muhkeiden muotikauppojen ääreen ja sieltä, tunnin aikaa luovittuaan, määräpaikkaansa Kensingtoniin.

Oleta että sinun sieltä palatessasi on yö; ei valoisa pohjolan kesäyö, vaan etelän musta läpinäkymätön huntu. Haluttaako sinua seurata minua yölliselle kävelylle Lontoon kaduilla?

6. Öinen Lontoo.

On heinäkuu. Kello lyö kahdeksan. Laskevan auringon viimeiset säteet kultaavat S:t Paulin kirkon torninhuippua. Themsistä nousee keveä sumu, sekottuen ohueen, harsomaiseen usvaan, joka alati liitelee tummien kattojen päällä.

Ilma alkaa pimetä? Lontoo on kylläinen, se on syönyt päivällistä kello kahdestatoista kello kahdeksaan. Liikemiehet ovat tuhansilla kabrioleteilla, ajurinvaunuilla ja junilla palanneet Cityssä olevista konttoreistaan kaukaisiin asuntoihinsa. Kaasu, joka jo on tunnin ajan palanut taloissa, syttyy vähitellen kaduillakin. Kolmetoista teaatteria — kaikkityyni "kuninkaallisia" — sen lisäksi lukematon joukko museoita, lukuhuoneita, konsertteja, panoraamoja, temppuilijoita, nuorallakävelijöitä, taideratsastajia, silmänkääntäjiä, vahakabinetteja, Garibaldiklubeja, shakkiklubeja, spiritistiklubeja, jockeyklubeja, peliklubeja, kahviloita, ravintoloita ja kaikenlaatuisia kapakoita, enemmän tai vähemmän aamulehdissä suositeltuja, avaa ovensa kirjavalle yleisölle. Pistäytytäänkö johonkin sisään?

— A ticket, sir? a box, sir? Piletinmyyjät parveilevat kuin heinäsirkat ympärillämme.

Tuolla esimerkiksi on italialainen ooppera Coventgardenissa ja "Hänen Majesteettinsa teaatteri", johon mennessä täytyy pukeutua juhlapukuun esiintyäkseen arvokkaasti yhden guineen sijoilla kaiken maailman armojen rinnalla. Coventgardenissa näytellään "Robertia", jossa esiintyvät Tamberlick ja Adelina Patti; Hänen Majesteettinsa teaatterissa Don Juania, esiintyjinä Mario ja Louise Michal. Ahdinkoa katonrajaan saakka, orkesteri ranskalaisten ja saksalaisten taiteilijain avustama, näyttämöllepano pyrkivä voittamaan Pariisin, Pietarin ja Berlinin. Muuten koreita aarioita, merkillisiä duetteja, luonnottomia liikkeitä ja dramaattista mitättömyyttä. Kaikki, mikä Euroopassa on siinä suhteessa kuuluisinta, on kulkeutunut Lontooseen.

Tuolla, pienellä näyttämöllä Oxfordstreetin varrella, Royal Princess Theatressa, esitetään näytelmää, joka jättää syvemmät jäljet, Charles Kean, suuren Keanin täysarvoinen poika ja itse ensiluokan näyttelijä, esiintyy kardinaali Wolseyna Shakespearen Henrik VIII:ssa. Liikkeet ovat koko lailla saksalais-pateettisia ja madame Kean (kuningatar Katarinana) lyö rintaansa niin, että teaatteri kaikuu. Mutta Kean on mestari, jolle äänettömässä näyttelemisessä ei luultavasti kukaan aikalaisemme vedä vertoja. Itse tuo kylmäkiskoinen englantilainenkin yleisö, joka tulee tänne puolittain unisena portterinsa ja paahtopihvinsä äärestä, herää horrostilastaan ja puhkee suosionosotusten myrskyyn. Kappale päättyy maagillisen kauniiseen kuvaelmaan, jonka sähkövalo saa aikaan: enkelit astuvat alas pimeään yöhön ja liehtovat palmunoksillaan viileyttä hyljätyn kuningattaren vuoteen yli.

Tai riennämme Colosseumiin Regents Parkin luona, kuuntelemme pitkäveteistä esitelmää kolkuttajahengistä, ihailemme kaunista keinotekoista stalaktiittiluolaa ja purjehdimme pitkin Tajo-virtaa nähdäksemme omin silmin Lissabonin maanjäristyksen. Kuulemme maanalaisen jyrinän, näemme kirkkojen ja palatsien suistuvan, meren kuohuvan yli partaittensa ja laivojen hautaantuvan pilvenkorkuisiin aaltoihin. Tuskin olemme tuosta kamalasta näystä tointuneet, ennenkuin meille tarjoutuu jotain vielä ihmeellisempää. Astumme pieneen huoneeseen; huomaamme tuskin lattian liikkuvan ja että kohoamme. Astumme jälleen ulos ja nyt emme ole enää Lontoon Colosseumissa, vaan Pariisin Pantheonin ylimmällä penkereellä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, leviää syvällä jalkaimme alla Ranskan pääkaupunki kuun ja kaasun valossa. Vaikutus on aivan todellinen; kumarrumme rinta-aidakkeen yli ja katselemme alas huimaavasta korkeudesta; ojennamme keppiämme, jolloin tunnemme Pantheonin kupoolin ulkonemat; kävelemme vapaasti ympäri koko parvekkeella ja eteemme avautuu kaikkiin suuntiin ääretön näköala. Se on ihme, jonka perille emme pääse. Itse todellisuus ei voi tehdä täydellisempää vaikutusta.

Kaikkea tätä saadaan usvakuvien, soiton, näytelmien ja isänmaallisten runonlausuntojen ohessa nähdä yhden shillingin maksusta.

Mutta ilta on jo myöhäinen. Emme enää suo itsellemme aikaa katsellaksemme pienellä Sadlers Wellsin näyttämöllä Morton Priceä, joka sadattaneljättätoista kertaa jäljittelee mitä hullunkurisimmalla tavalla englantilaista ylimystöä esittäessään lord Nonsuchia. Pian on keskiyö. Me nautimme Haymarketissa seisoaltamme illallista, johon kuuluu pale aleta ja pari jommoistakin kone-voileipää, sandwiohiä — voileivätkin valmistetaan meidän aikanamme koneella. Tämä ateria maksaa viisi penceä. Sitte lähdemme kotimatkalle ajoneuvoissa.

Mikä uusi vilinä leveillä, valaistuilla katukäytävillä! Mistä virtaavatkaan tänne nuo monet sadat koreasti puetut naiset, jotka niin reippaasti tervehtivät kaikkia ohikulkijoita? Onko Lontoossa tapana että nuoret, viidentoista vanhat tytöt ojentavat sikaarinsa pyytäen tulta keltä hyvänsä? Lapsiraukka, joka kerran olet päättävä onnettoman elämäsi Austraalian rangaistussiirtolassa, ellet sitä päätä Lontoon kurjimmassa kapakassa, minkätähden et ojenna sikaariasi tuolle vanhalle herralle tai tuolle nuorelle kunnianarvoiselle rouvalle, jotka tuolla kadunkulmassa katselevat sinua kyynelsilmin? Sentähden, että nuo äänettömät katselijat ovat lähetetyt "Magdaleenakodista", koettaakseen keskeltä turmeluksen syvintä lokaa pelastaa jonkun onnettoman, kadotetun olennon omantunnonrauhan ja ijankaikkisen autuuden — sentähden, että sinun täytyy luoda katseesi alas nähdessäsi heidän lempeän, surullisen katseensa, jossa et huomaa rahtuakaan ylenkatsetta, et moitteen varjoakaan, ainoastaan kristillisen armahtavaisuuden rukouksen että sinut estettäisiin lankeemasta — tuon liikuttavan rukouksen, jonka Victor Hugo asettaa viattoman tyttärensä huulille onnettomimpien, kaikista inhimillisistä olennoista syvimmälle langenneiden puolesta, qui vendent le doux nom d'amour!

Mutta me riennämme tuosta samalla niin masentavasta ja niin ylentävästä kuvasta, pysähtyäksemme muutaman huoneen ulkopuolelle, jonka porttia valaisee suuri kaasutähti. Mikä talo se on? Sitä sanotaan konserttisaliksi, mutta se on itse asiassa pelihuone, joka vuosittain on syypää monen toiveissaan pettyneen onnen ja elämän hukkaan. Ja tuo vastapäätä oleva talo, joka yksinään on pimeä useimpien muiden kirkkaasti valaistujen keskellä? Se on muuan kveekkarien kokouspaikka; heidän rukoushetkensä on aikoja sitten ohi, mutta tuon yksinäisen lampun ääressä kirjotetaan kenties juuri nyt yhtä noita lukemattomia kansankirjasia, joita joka päivä levitetään kaduilla ilmaiseksi turmeluksen ehkäisemiseksi.

Miksi sulkeutuisimme ajurin vaunuihin, kun paremmin voimme tarkastaa yöllistä Lontoota kaasun ja tähtien valossa jalkaisin astuen?

Eikö se jo nuku, tuo suuri kaupunki? Vähämielinen kysymys! Milloin virta nukkuu? Sen aallot kulkevat pysähtymättä eteenpäin pimeässä ja päiväpaisteessa, ja mylly jauhaa. Kun Lontoon toinen silmä nukkuu, silloin toinen valvoo, levottomasti, unettomasti, ikäänkuin tuon vanhan kirouksen painamana:

Kun rikkaat ja mahtavat, ne jotka nauttivat tämän maailman antimia, ovat murhanneet unensa ja vaipuneet aamulla nukkumaan, silloin jo nousee ahkera työmies, rientäen tehtaisiin. Kirjapainot työskentelevät koko yön, voidakseen oikeaan aikaan jakaa suuret aamulehdet. Valtiokoneisto työskentelee, kuten muutkin koneet, yöt päivät. Alahuoneen puheliaat äänet vaikenevat vasta kello kahden, kolmen, neljän aikana aamulla. Konttorimies miettii laskujaan, ompelijatar valvoo niukan kaasuliekkinsä ääressä. Manner-ilmaan tottumattomat merimiehet kuljeskelevat kaduilla kaiken yötä. Varkaat, katurosvot, vääränrahan tekijät, juomarit, pelaajat, kapakkain ja porttolain isännät, pettäjät ja petetyt, lähtevät silloin ansiolle.

Tuskin olemme jättäneet Piccadillyn ja Pall Mallin hohtavan kaasuvalaistuksen taaksemme, kun astumme puolipimeille kaduille, joilla kaasuliekki tuikkii vain pitkien välimatkain päässä. Vastoin tahtoamme johtuu mieleemme tuhansia kamalia juttuja. Nuo garotti nimiset kuristuslingot esimerkiksi, jotka pari vuotta sitten saattoivat koko Lontoon kauhun valtaan — tarjottiinhan meille hiljattain eräässä rautakaupassa veitsiä, joissa oli päällekirjotus "antigarot"! Kun tietää kulkevansa pimeässä kaupungissa, jossa, paitsi vähemmin tottuneita, on kuusituhatta mestarivarasta ja ehkä yhtä monta, jotka ovat valmiit viskaamaan paulan lähimäisensä kaulaan, täytyy myöntää että tuo tuntuu hiukan pelottavalta. Kuka takaa, etteikö tuossa pimeässä nurkassa väijy pahanilkinen rosvo, joka kuudesta pencesta on valmis hukuttamaan itse lord Palmerstonin?

Seis! Tuolla seisoo pimeässä katukulmassa joku mies, liikkumattomana nojaten seinää vasten niin lähellä sinua, että huomaamattasi miltei kosketat häneen. Mitä hän tekee siellä näin myöhään yöllä?

Se on konstaapeli. Hän seisoo siellä niiden sbirrien (poliisien) tavoin, joiden edessä Angelo Malipieri vapisi: näkee kaikki, vaan on itse näkymättömänä. Ole huoletta: sellainen mies seisoo, näkymätönnä joka kadunkulmassa ja hänen ei tarvitse kuin viheltää pilliinsä kutsuakseen muutamissa minuuteissa paikalle sata muuta. Tähän yöpoliisikuntaan kuuluu 3,600 rohkeaa miestä, jotka pitävät Lontoon roistoväkeä terveellisessä kurissa. Huonossa valaistuksessa et voi kadunkulmissa saada selkoa katujen nimistä. Käänny silloin lähimmässä kulmassa seisovan konstaapelin puoleen ja pyydä neuvoa matkasi suunnasta. Hän vastaa kohteliaasti, näyttäen suorimman tien. Sinä nostat hattua: thank you, sir! Hän vastaa tervehdykseen: good night, sir!

Se, joka ei ole ennen nähnyt kelvollisia poliiseja — poliiseja, jotka eivät ole olemassa saadakseen aikaan rettelöitä, vaan auttaakseen kunniallisia ihmisiä, hän oppikoon tuntemaan Lontoon konstaapeleita.

Näin me kuljemme kaikessa rauhassa pitkiä, hämäriä katuja. Kello kymmenen olivat enää auki ainoastaan teaatterit, ravintolat, kapakat, tupakkamyymälät, ja siellä täällä joku myymälä, jossa kaupitaan leipää, lihaa, kalaa tai hedelmiä. Kello yksitoista niiden luku yhä vähenee; kello kaksitoista ei ole auki enää ainoatakaan myymälää; kokonaiset kaupunginosat ovat pimeään ja luoksepääsemättömyyteen kääriytyneet.

Miten usein näemmekään noiden myymälöiden ulkopuolella jonkun ryysyisen kerjäläisen tähystävän nälkäisin katsein edessään olevaan ikkunaan, johon on levitetty kaikenlaisia herkkuja kulkijan halujen kiihotteeksi, tai rahanvaihtajan konttorin ulkopuolella, jossa on ladottu kasottain kultaa ja hopeaa pöydälle ikkunan ääreen! Miksei kerjäläinen ojenna kättään särkeäkseen tuota heikkoa lasia, joka estää häntä sammuttamasta nälkäänsä tai tyydyttämästä rahanhimoaan? Häntä pidättää näkymätön käsivarsi; hauras lasi on vahvempi kuin rautainen muuri, vahvempi nälkää, vahvempi saaliinhimoa, sillä sitä suojelee lakien voima!

Kun kurjuus Pariisissa näkee joka päivä edessään rikkautta ja nautintoa, puhkee se sanoiksi ja raivoaa kommunistisina aatteina. Kun kurjuus Lontoossa näkee joka päivä saman näyn, niin se juo epätoivoissaan itsensä kuoliaaksi.

Yhteiskuntahyveet juurtuvat syvemmin ja voimakkaammin Lontoon kodikkaassa perhe-elämässä kuin kevytmielisessä Pariisissa, mutta kaikki paheetkin ovat Lontoossa rohkeampia. Pariisissa kurjuus poimuttelee ryysynsä kauniisiin laskoksiin; Lontoossa kurjuus kulkee alastomana ja kauhistuttavana sydänpäivälläkin. Ei ole mitään kauniimpaa kuin englantilainen hyväntekeväisyyslaitos; ei ole mitään inhottavampaa kuin lontoolainen kapakka keskiyön aikaan.

Nyt olemme hotellimme portin edessä, kulettuamme hyvän ruotsinpenikulman Coventgardenista, Piccadillystä ja Pall Mallista Trafalgar squaren, Strandin, Fleetstreetin ja monien pienempien katujen kautta. Kello on neljänneksen neljättä. Hyvää yötä; aamulla tavataan sanomalehden ääressä.

Mitä tietää Times kertoa? "Viime yönä kello yhden ja kahden välillä kulki parlamentinjäsen S. yksinään alahuoneesta erääseen klubiin, jolloin hän Strandin ja Trafalgar squaren kulmassa sai iskun niskaansa, jonka johdosta vaipui tajutonna maahan. Onneksi estivät muutamat paikalle saapuneet henkilöt roistojen suorittamasta työtään loppuun, jonka tarkotuksena näyttää olleen garotin käyttäminen. Herra S., jolta ei hävinnyt muuta kuin kellonsa, kannettiin lähimpään välskäritupaan ja kunnianarvoisen parlamentinjäsenen henki näyttää olevan turvattu. Poliisi ei ole päässyt väkivallan tekijöiden jäljille.".

7. Sydenhamin kristallipalatsi.

Kerran — minä toistan mitä edellä sanoin — on tuo raskas englantilainen komeus eräänä onnellisena hetkenä luonut palatsin niin keveän, ilmakkaan ja valoisan, kuin olisi se pelkistä auringonsäteistä rakennettu. Kerran on onnellinen neron välähdys tunkeutunut Lontoonkin harmaiden sumujen läpi; kerran on tuo kylmä brittiläinen flegma, joka muuten viihtyy paraiten savun mustaamien koneitten keskellä ja jota, liikkeelle jouduttuaan, voi verrata käyvään portteritynnyriin — kerran on senkin mieleen johtunut luoda jotain hienoa ja miellyttävää, jotain ihastuttavan kaunista, ja tuo sen ihmeteltävän kaunis oikku oli 1851-vuoden kristallipalatsi. Mutta katsos, se ei kelvannut olemaan kaappina, jossa säilytettiin kaiken maailman schene rariteetteja, se oli aivan liian siro sopiakseen suuren kaupungin muitten rumien ja nokisten palatsien rinnalle ja sentähden se revittiin hajalleen Hydeparkista, myytiin eräälle osakeyhtiölle ja muutettiin Sydenhamiin, 7 englanninpenikulmaa Lontoosta. Kiitos ja kunnia niille, jotka saivat tuon onnellisen päähänpiston; he ovat pelastaneet hyvän ajatuksen, ovatpa tehneet enemmänkin: antaneet sille oikeat suhteet ja oikean paikan.

Tuskinpa on mitään muuta ihmistyötä koko avarassa maailmassa, joka niin täydellisesti ja niin kauniisti kuin Sydenhamin kristallipalatsi muistuttaisi noita satujen taikalinnoja, joista olemme niin usein lapsina uneksineet ja jotka aina siitä asti ovat säilyneet muistissamme kaiken kauniin ja viehättävän ihanteina rakennustaiteen alalla. Yksin, kuin hallitsija auringonpaisteisella kummullaan, kohoo kristallipalatsi jo kaukaa muukalaisen silmien eteen korkeine, kaarevine hopeaviivoineen. Missä kohti aurinko milloinkin vaeltaakin taivaan kannella, aina se löytää tuossa ihmeellisessä linnassa jonkun heijastavan pinnan, jota vasten voi säteillä. Olen nähnyt tuontapaisen kuvan ennenkin, mutta se oli kaukana pohjolassa, illan kultaisten pilvien keskellä; olen ennenkin ihastellut samanlaista suurta, hohtavaa hopeapintaa, mutta se oli kaukana Satakunnan yksinäisillä rannikoilla, kun Mallasveden laaja sinipinta välkkyi päivänpaisteessa.

Oletko milloinkaan tarkastanut korennon siipiä? Nuo hienot, verkontapaiset juovat, jotka yhdistävät harsokudoksen kokonaisuudeksi, antavat ehkä käsityksen niistä hoikista, sopusuhtaisista osista, jotka yhdistävät ja tukevat suurta kristallipalatsia. Ne kannattavat niin keveästi korkeita holveja ja laajoja sisustoja; katselemme ympärillemme ajattelematta minne ovat hävinneet ne tukevat pylväät ja raskaat palkit, joita olemme tottuneet näkemään muissa rakennuksissa. Tuskin saatamme uskoa että nuo kapeat viivat, jotka näyttävät olevan vain koristeina, ja nuo rautapylväät, jotka paksuimmillaankin ovat vain purjeveneen mastojen vahvuiset, voivat kannattaa niin korkeita holveja kuin Pietarinkirkko Roomassa. Ei milloinkaan ole ihmisnero onnellisemmin ja täydellisemmin jäljitellyt luonnon siroa rakennustapaa, josta Ehrensvärd sanoo: "missä suhteessa puu on kaunis? Siinä, että näemme suuren esineen niin keveän näköisenä".

Mahtavan suuren ja hienon miellyttävän toisiinsa yhdistäminen on tähän saakka kuulunut ainoastaan luonnon taitoihin, ilmeten kasvavan puun muodoissa, pilven reunapiirteissä, hopealta välkkyvän merenpinnan lempeässä majesteettiudessa. Ihminen on turhaan pyrkinyt antamaan Rhodon kolossille keijukaisen hintelät muodot; itse Kölnin tuomiokirkon rohkeimpiakin holveja painaa raskaat kivijoukot. Kristallipalatsin yksin on onnistunut ratkaista rakennustaiteen vaikein pulma.

Tämän rakennuksen ylevän ulkomuodon voittaa kuitenkin sen sisäpuoli. Emme luule seisovamme tavallisessa talossa, vaan taivaan sinikaaren alla. Miten usein olemmekaan kevein sydämin seisoneet korkeassa koivikossa, jonka solakkain puiden latvojen kautta on päivä paistanut; mutta niin läpikuultavan ilmakasta korkeutta kuin tämän palatsin sisus voimme verrata ainoastaan itse taivaaseen. Sydän laajenee ja ajatukset kohoovat tuossa valon asunnossa. Päivän kirkkaus ja auringon lämpö, joka lasin vahvistamana virtaa sisään kaikkialta seinistä ja katosta, olisi kirkkaina kesäpäivinä miltei sietämätön, ellei, aina auringon asennon mukaan, hankittaisi lievennystä vaaleanvihreiden verhojen avulla, joita nerokkaan koneiston avulla nostetaan ja lasketaan.

Palatsia on paljo laajennettu vuoden 1851 jälkeen; sillä on nykyään korkea, nelitahkoinen torni, sekin pelkästä lasista ja raudasta, sekä monta uutta kylkirakennusta. Sen tarkotuskin on nyt toisenlainen kuin siihen aikaan: se on nyt pysyväisenä maantiedon, historian, taiteen ja teollisuuden näyttelysuojana. Voisimme sitä sanoa lasikaappiin asetetuksi maailmaksi, kuvalliseksi yliopistoksi nuorille ja vanhoille. Tuo suuri ajatus, jonka tarkotuksena on ollut tänne koota se, mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina on ollut kauneinta, opettavaisinta ja hyödyllisintä, on onnistunut, ellei täydellisesti, niin kuitenkin tavalla, joka tekee yhden päivän oleskelun kristallipalatsissa ajatus- ja näkemysrikkaammaksi kuin ehkä moni vuosi kuluneessa elämässämme on ollut. Lontoon koulunuoriso on todellakin onnellinen voidessaan milloin hyvänsä siirtyä tuohon kuvamaailmaan, joka on ainoastaan neljännestunnin junamatkan päässä.

Oikeassa keskusosastossa on maailman suurin orkesterisali, johon Händelin oratorioita esitettäessä on sopinut 3,500 laulajaa ja 17,000 kuulijaa. Se muodostaa tavattoman suuren amfiteaatterin, jonka keskellä on jättiläisurut. Urkujen äänet paisuvat vienoimmasta kuiskauksesta aina tuomiopasuunan jyrinään, joka saattaa suuren palatsin liitokset vapisemaan.

Ei kaukana siitä on avara vesikasvien ja tuhansien uiskentelevien kultakalojen täyttämä lammikko, jonka keskeltä kohoo korkea, kristallinen suihkulähde. Lasisärmäin ja vesisateiden värileikki on ihmeteltävä. Kylkirakennuksissa on siellä täällä pienempiä, elävien kasvien ympäröimiä lammikotta. Joka maanosa on erikseen edustettuna kasveineen ja (täytettyine) eläimineen. Intian kuningastiikeri väijyy bamburuokojen keskeltä, Afrikan antiloopit syövät taatelipalmujen juurella ja Amerikan boakäärme luikertelee kaktuspensaikossa. Siellä täällä elähyttää näkyä luonnollisen kokoiset pahviset ihmisryhmät, jokaisen ilmaston ja rodun alkuasukkaat. Tuolla istuvat koreasti tatuoidut intiaanit wigwamissaan; täällä taistelee kafferi lyhyellä miekallaan bisonihärän kanssa; tuolla näkyy kauhistava bushmanni nuoli jousenjänteellä; täällä loikoo kalmukkijoukko nuotiotulen ympärillä hirveä paistaen. Lähimmässä lammikossa kelluu veden pinnalla komea Victoria regia ja kauvempana kohoaa mammutpuun jättiläisrunko sinistä lasitaivasta kohti.

Astumme muutamia askeleita eteenpäin, siirtyen maantiedon alalta historian ja taiteen alalle. Jokaisella aikakaudella on täällä oma "courtinsa", pihansa, eristetyt avarat palatsinsa, jokainen koristettu oman omituisen tyylinsä mukaisesti. Kaksi jättiläismäistä, istuvaa kaksoiskuvaa, jotka esittävät Ramses suurta ja ovat tarkasti kopioidut eräässä vanhassa temppelissä olevien alkuperäisten kuvien mukaan, johtavat meidät egyptiläisessä osastossa neljättätuhatta vuotta taaksepäin ajassa. Nuo vanhat faaraot eivät ole kääpiöitä; heidän pikkuvarpaansa ovat kutakuinkin boksarin käsivarren paksuisia. Noiden muinaisegyptiläisten salien seiniä peittävät osaksi veistokuvat, osaksi sfinxit, osaksi korkokuvat ja maalaukset, kaikki tarkasti jäljitellen tuota jäykkää tyyliä, joka ilmaisee kuvaamataiteen ensimäiset kynänvetäsyt. Saman vaikutuksen ammoin kuluneista ajoista ja kehityskausista saamme assyrialaisessa osastossa, jonka raskaasta (olin miltei sanoa englantilaisesta) komeudesta on tänne koottu kuvaavia jäljennöksiä Niniven ja Babylonin rauniolöytöjen mukaan. Vanhan testamentin harmaat hirmukuvat katselevat meitä, etunenässä Babelin Bel.

Suomessa ollessamme tuntuu jo Tukholma ja Lübeck olevan aika taipaleen takana, mutta kun palatessamme pitkältä ulkomaanmatkalta joudumme uudelleen noihin kaupunkeihin, tunnemme ihmeeksemme olevamme miltei kuin kotonamme. Saman vaikutuksen tekee kun harhailtuamme kauvan kaukaisen muinaisuuden eriskummaisia, kulmikkaita kuvia katsellen, siirrymme klassillisen muinaisuuden kauniiden, sopusointuisten taideteosten piiriin. Tunnemme olevamme miltei kuin kotonamme vanhassa Ateenassa ja Pompeijissa. Ei mitkään kuvateokset, ei mitkään historialliset kertomukset saata antaa meille niin selvää yleiskatsausta eri taidekausista ja antiikin etevämmyydestä kuin tämä näyttely; näemme edessämme ihmiskunnan viljelyshistorian, ja kun ennätämme Kreikkaan saakka, tuntuu kuin pitkän, vaivaloisen haparoimisen jälkeen vihdoinkin saisimme levähtää selvyyden ja sopusoinnun keskuudessa.

Näistä kauniista kreikkalaisista ja roomalaisista esipihoista astumme edemmäs byzantilaiseen ja sieltä länsimaalaiseen, germaanilaiseen keskiaikaan, kaikki kootut samalla uskollisuudella kolmeen eristettyyn pihaan, joissa jokaisessa on monta huonetta. Ympäristö saattaa meidät heti toiseen tunnelmaan. Tunnemme selvästi kristillisen romantiikan lämpimän hengen huokuvan vastaamme: nuo muurit, nuo kuvat omaavat rakkautta hehkuvan sydämen. Miten viileiltä nuo antiikin kuvat nyt tuntuvatkaan; viileiltä, jopa kylmiltä kaikessa kauneudessaan! Ja kuinka tutunomaisina kohtaavat meitä goottilaiset suippokaaret, ritaripuvut ja tummat, maalatut ikkunat kömpelöine pyhimyksenkuvineen! Jumalanäiti, Kristuslapsi sylissään, katselee meitä niin rauhallisesti ja tutunomaisesti luostarinkomerosta! Niin, täällä olemme kuin kotona, täällä ovat juuremme, vaikka kukat puhkeavat muiden aikakausien keskellä.

Mutta meitä kohtaa vielä yksi vieras maailma: se on Alhambra leijonanpihoineen, muhkeine pylväskäytävineen ja kuuluisine suihkulähteineen. Ei puutu muuta kuin että kuulisimme kuningas Boabdilin sotahevosen hirnunnan, näkisimme mustan maurilaisen, joka pitelee hänen jalustintaan, odaliskien hopealla koristetut kengät ja kuulisimme mandoliinin soittoa myrttipensaikosta seraljin muurien takaa.

Kiiruhdamme täältä, sillä tuo romantiikka on ainoastaan kristillisen hengen heikkoa kaikua: siinä ei asu rakkauden henki, ja profeetan veripunainen päähine luo varjonsa muureilla. Me pakenemme takaisin keskiaikaan ja renessansiin. Tuo lyhyt käynti puolikuun piirissä saattoi meidät selvemmin tarkkaamaan kristittyjen kansain kulttuuria: nyt vasta ymmärrämme oikein miten syvästi kristinuskon henki on tunkeutunut koko heidän taiteeseensa ja elämäänsä — ja kuitenkin on kristityitä, jotka sanovat kaikkea taidetta pakanuudeksi — kuitenkin on uudenaikaisia pakanoita, jotka pitävät kristinuskoa voitettuna kantana ihmiskunnan kehityksessä!

Silloin kuulemme aivan lähellämme ääniä ja hälinää. Onko se Bouillonin Gottfrid, joka vaatii Aleksanteri Comnenukselta vapaata pääsyä pyhään maahan? Ovatko ne Abeneerragien käyriä sapelia, jotka huotrissaan kalisevat, vai onko se Jeanne d'Arc, joka vyöttää itseään noustakseen Orleansin muureille? Ei — se on tarjoilija, joka kantaa suklaatarjotinta muutamille laahaaviin pönkkähameisiin ja tulipunaisiin saaleihin puetuille naisille; ne ovat Lancashiren tehtailijoita, jotka keskustelevat muutamain Cityn kauppiaitten kanssa puuvillamarkkinain tilasta; se on yhdeksästoista vuosisata silmälaseineen ja mustine vierailutakkeineen, sekottaen paraikaa värejä oman aikansa tauluun, jota kerran omaan pukuunsa puetut vielä syntymättömät sukupolvet katselevat ja ihmettelevät tulevaisuuden suurissa kristallipalatseissa...

8. Fantasia-markkinat.

Tuhansien muiden hyväntekeväisyysyhdistysten joukossa on Lontoossa muuan, joka nimittää itseään Royal Dramatic Collegeksi ja jonka tarkotuksena on köyhien, sairaitten ja kurjuuteen vaipuneiden näyttelijäin auttaminen. Tämä seura, joka on kuningattaren suojeluksen alainen ja joka jäseniltään vaatii yhden tai kymmenen punnan suuruisen vuosimaksun, toimittaa joka kesä heinäkuulla kristallipalatsissa "fancy fair" nimiset fantasia-markkinat.

Lähellä palatsin keskipistettä on avonainen paikka, jota voisi sanoa toriksi. Tälle torille on tänään, heinäkuun 19 päivänä, pystytetty kahdeksantoista kaunista, valkoista, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä silkkitelttaa, kukilla ja lipuilla koristettuina. Kuusineljättä nuorta naista, kaksi joka teltassa ja valitut Lontoon kaikista sivistyneistä luokista — ladies, joiden vaakunassa on herttuallinen kruunu, ja ladies, joiden vaakunassa upeilee pippuritötterö — myyvät kohteliaalle yleisölle leikkikaluja ja kaikellaisia pikkuesineitä, todellisuudessa ehkä kuuden pencen arvoisia, mutta täällä hyvässä tapauksessa guineen tuottavia.[30]

Kesken kaiken: olisipa onnellista jos voisi järjestää kaikki arpajaiset ja markkinat hyväntekeväisiä tarkotuksia varten näin yksinkertaiselle kannalle. Siihen tarvitaan, paitsi hyvää tahtoa, myöskin jonkinlaista kekseliäisyyttä. Täällä oli esimerkiksi erikoinen myymälä, jossa nuori lady kokosi kasottain kulta- ja hopearahoja pienistä kirjeistä ja lentokirjasista. Lentokirjaset sisälsivät jotain erikseen mieltäkiinnittävää päivän kysymysten, muotien tai talouden alalta. Kirjeissä oli joku rivi tunnetuilta henkilöiltä: valtiomiehiltä, tiedemiehiltä, laulajattarilta, taiteilijoilta ja kirjailijoilta, tai ainoastaan heidän nimikirjotuksensa. En tiedä kuinka moneen pieneen korttiin tai kirjelippuun esimerkiksi Charles Dickens tai Adelina Patti olivat tätä tilaisuutta varten nimensä kirjottaneet, mutta luultavasti niitä oli paljon. Tilaisuutta varten toimitettu sanomalehti tietysti myöskin ilmestyi, täynnä leikkiä ja kehumista.

Toinen nuori nainen hoiti todellista tupakkakauppaa. Piippuja, piipunvarsia, sikaari-imukkeita, tulitikkulaatikoita, sievästi laitettuja nuuska- ja sikaaripaketteja, lyhyesti: kaikkea mikä kuuluu oikeaan tupakkamyymälään oli täällä saatavissa, ainoastaan tavallista hienompaa ja paremmanhajuista.

Kolmas möi valokuvia, neljäs rusetteja, viides konvehtia ja niin edespäin. Harmaapartaiset lordit vanhatpojat tuota erinomaista lajia, joita pidetään poikina vielä viidenkymmenen vuoden ikäisinä ja seitsemänkymmenen vuotiaina tuskin vakaantuneina miehinä, kulki kädet täynnä nukkeja ja hyrriä, joita olivat ostaneet miss Sara Nelsonilta tai miss Agnes Burdettilta.

Muuan teltta oli tavallista ankarammin ostajien piirittämä, ja kysyttiinpä kärsivällisyyttä ja vahvoja käsivarsia, jos mieli raivautua aina sinne asti. Tässä teltassa hallitsi nuori neito, joka joku aika sitten pani Helsingin nuorten miesten (ja monien muidenkin) päät pyörälle; se oli rakastettava tanssijatar miss Lydia Thompson. Hänen pienet kätensä olivat täällä yhtä ahkerassa liikkeessä ja kokosivat vähintäin yhtä runsaat tulot kuin pienet jalkansa näyttämöllä. Miss Lydia on nykyään suosituin kaikista Englannin tanssijattarista; eräässä Oxfordstreetin taidemyymälässä, jossa myytiin ainoastaan kuuluisuuksia ja jossa kaikki oli kaksi vertaa kalliimpaa kuin muissa myymälöissä, riippui seitsemän tai kahdeksan hänen eripukuista kuvaansa vierekkäin. Sanottiin että hänen maineensa on säilynyt parjaukselta vapaana; hänen nimensä ohjelmassa ja hän itse teltassaan seisoi Lontoon ja koko maailman ylpeimmän ylimystön rinnalla. Ellei se olisi liian suurta häveliäisyyden puutetta, niin haluaisin kysyä alentuisivatko meidän suomalaiset armomme tällaisissa tapauksissa seuraan, jota englantilaiset armot pitävät kunnianaan. Meidän täytyy vielä jonkun verran eurooppalaistua, oppiaksemme oivaltamaan että jos tällaisissa tapauksissa saattaa puhua alentumisesta, niin se on kyky, joka tekee syntyperälle, arvolle ja rikkaudelle kunniaa alentumalla niiden tasalle.

Englannin päärit ovat, niinkuin jokainen tietää — ja he itse tietävät sen paraiten — suuremmanarvoisia kuin muiden maiden ruhtinaat. Mutta niin pöyhistyneitä ovat kai vain harvat heistä, ettei heitä hyvittäisi sana, jonka heille lausuu Charles Kean, tuo komediantti, joka joka ilta esiintyy kaikenlaisen yleisön edessä eräässä Lontoon pienehkössä teaatterissa.

Sillaikaa jatkoi keskustaan sijottunut orkesteri — hyvä orkesteri kyllä, mutta melkein liiaksi messinkinen — pitkän ohjelmansa esittämistä numero numerolta, aina vuoroin urkujensoiton vaihteluttamana. Tuskin oli soitto vaijennut, kun jonkinlaisella vastapäätä olevalla verannalla syntyi hirmuinen meteli. Olisi luullut olevansa Hämeenlinnan hevosmarkkinoilla tai ainakin jossakin ympärikuljeksivassa eläinnäyttelyssä Pariisin Invalidi-esplanaadeissa. Neljä tai viisi eriskummaisesti puettua komedianttia — tällä kertaa oikein tuota vanhaa hyvää lajia — huusi yhtaikaa täyttä kurkkua ja rummutti, paremman vaikutuksen aikaansaamiseksi, kaikin voimin vaskirumpuihin, pelteihin ja — siltä se miltei näytti — toistensa selkiin. Kaiken tuon kamalan melun tarkotuksena oli ainoastaan houkutella mahdollisimman paljo kansaa niihin kahteen teaatteriin, jotka sillä sivulla näyttelivät vuorotellen joka toinen tunti koko iltapäivän. Näyttelijät olivat Lontoon useimpien teaattereiden suosituimpia koomikoita ja sisäänpääsy, yksi tai kaksi shillinkiä, lankesi tietysti tuohon hyväätekeväiseen tarkotukseen. Kappaleet olivat sellaisia kuin noista verantahoukutuksista päättäen saattoi odottaakin ja muistuttivat paljo meikäläisten ylioppilaitten suurta espanjalaista murhenäytelmää muutamia vuosia sitten Pihlflyktin talossa. Seuraava ohjelma voi antaa jonkinlaisen käsityksen heinäkuun 19 päivän esityksistä:

"Kristallipalatsin kuninkaallisessa teaatterissa, suuressa käytävässä j.n.e. esitetään Richardsonin näytelmä Alfonso ja Claudina, kaunis morsian eli viha ja epätoivo (sitte seuraa kahdeksan Shakespearen mottoa ja ilmotus johtajista, kapellimestareista j.n.e. sekä luettelo näyttelijöistä). Henkilöitä: Kuningas Santjago, rakastaa Alfonson puolisoa Claudinaa ja päättää hänet omistaa tai murhata; Alfonso, hänen kenraalinsa; muuten suuri pelkuri, mutta rakkautensa ja kostonhimonsa rohkaisemana uhmaa kuningasta vastaan ja voittaa hänet kamalassa taistelussa; Huberto, kuninkaan orja, viekas neuvonantaja; Esclavo, toinen orja, sattuu olemaan mykkä ja kelpaa sentähden veristen toimenpiteiden suorittajaksi; Claudina, Alfonson puoliso, mieheensä kovin kiintynyt ja päättänyt mieluummin kuolla kuin kärsiä häväistystä; sekä vihdoin: Claudinan henki, jonkun verran musikaalinen, vaan ei oikein sopiva bengaalitulen valoon. Arv. katselijat suvaitkoot huomata seuraavat kohtaukset: Kuuvalo Bolognassa! Kohtaus! Valepuvut! Salaovi! Rakastajat! Suutelo! Tyranni! Uskollisuuden palkinto! Kirje! Hävitysjuhla! Viha ja epätoivo! Haamu! Kosto! Kauhea kaksintaistelu! Loppukohtaus! Kustannuksia ei säästetä!" — Sitä paitsi esitettiin loistava baletti, jossa myötävaikuttivat mr Pantalon, mr Harlequin, miss Colombine, itse kirjailija mr. Richardson etc. etc. etc. ja lopuksi lisäsi ilmotus tunnetulla häveliäisyydellään, että koska ohjelma ja vieläkin enemmän näytteleminen niin ylenpalttisesti voitti kaikki toiveet, niin ei pilettiluukulla annettu rahasta takaisin.

Näytelmä oli tosiaankin laatuaan suurenmoinen ja suosionosotukset vilkkaat. Tyranni, rakastaja ja kaunis (jonkun verran parrakas) Claudina kilpailivat suurin elein yleisön suosiosta. Jokainen viittaus ymmärrettiin, jokainen oikein paksu sukkeluus sattui maaliin. Ja nyt oli "puolenkruunun päivä", siis tavallista hienompi yleisö kristallipalatsissa. Mutta kauheat eleet ja sentimentaalinen henki Lontoon suuremmissa teaattereissa johtaa pakostakin tähän: tuon kauneuden täytyi välttämättä sairastaa isoarokkoa, tuon taidetavan johtaa ilveilyyn.

Jonkun matkan päässä teaattereista kokoontui taasen tiheä kuulijajoukko kahdentoista todellisen, sysimustan afrikkalaisen ympärille, jotka esittivät kansallistanssejaan soittimien säestyksellä ja kamalasti ulvoen, se oli muka laulua. Kaikki tuo oli hyvin kuvaavaa, mutta raakaa. En voi auttaa että englantilaiset kansanhuvit, olkoot ne sitte tarkotetut hienommalle tai karkeammalle yleisölle, vieläkin muistuttavat paljo Macaulayn vilkasta kuvausta Lontoon huveista Kaarlo II:sen aikana. Temppujentekijäin puodit ovat muuttuneet koreammiksi, karhutanssi ja härkätaistelut ovat väistyneet toisten huvien tieltä — ulkopuolta on silotettu, mutta sisässä on vielä aikalailla karkeutta.

Muuan valokuvaaja oli pystyttänyt myymälänsä erääseen kylkirakennukseen ja kehotti salaperäisessä, korkeilla kirjaimilla painetussa ilmotuksessa arv. naisia ja gentlemanneja tilaamaan valokuvia, sillä hän tahtoi yhden shillingin maksusta kappaleelta valmistaa sekunnissa aina yhden kuvan, kaikki erinomaisen onnistuneita. Halukkaita virtasi paikalle, kone oli alituisessa työssä, ostajat saivat uskomattoman lyhyessä ajassa niin monta salaperäistä pientä pakettia kuin suinkin halusivat. Toinen humbuugi yhtä hyvä kuin toinenkin! Yhdennäköisyys oli täydellinen, sillä paketit sisälsivät pieniä yhden pennyn arvoisia peilejä; puhdas voitto hyvään tarkotukseen yksitoista penceä valokuvaa kohti.

Mahdotonta on luetella kaikkia enemmän tai vähemmän kekseliäitä keinoja, joita käytettiin kuninkaallisen dramaattisen yhdistyksen anteliaan kassan kartuttamiseksi. Noin kaksikymmentätuhatta henkeä kävi sinä päivänä kristallipalatsissa ja voitto nousi luultavasti noin kahdeksaan- tai kymmeneentuhanteen puntaan.

Blondin esiintyy täällä kahdesti viikossa. Jokainen voi omin silmin nähdä, ettei hän ole mikään humbuugimestari eikä tarumainen henkilö, kunhan vain maksaa esimerkiksi keskiviikkoisin shillinkinsä palatsin sisäänkäytävässä. Milloin hän aterioitsee seisten nuoralla huimaavassa korkeudessa lasikupoolin alla, milloin kävelee rattaita työntäen tai ilman niitä, säkki pään ympäri sidottuna tai ilman sitä toisella nuoralla, joka on pingotettu korkealle puutarhan ja suihkulaitosten yli. Alussa hän työnsi pikku tytärtään edellään kärryissä, mutta se huvi sittemmin, ja aivan oikein, kiellettiin. Blondin on suoriutunut onnellisesti Niagarankin kidasta, mutta niinkauvan ruukku hyörii, kunnes särkyy.

Kaksi kertaa viikossa ovat käynnissä myöskin suuret suihkulaitokset ulkona pihalla. Värileikki on auringonpaisteessa hämmästyttävän ihanaa, mutta sitä kestää vain kaksikymmentä minuuttia.

Tuo pihamaa on suurenmoinen, niinkuin kaikki muutkin Sydenhamissa. Kokonaisuutena katsoen on se kuin aistikkaasti koristettu tarjotin, jolla kristallipalatsi seisoo mahdottoman suuren kakun kaltaisena yhdenkään oksan tai ainoankaan muun läheisyydessä olevan rakennuksen sitä varjostamatta. Yltympärinsä väreilee vapaana ilma- ja valomeri. Ei ainoakaan kateellinen varjo häiritse tuota valonäkyä; ei mikään ruma, raskas savutorvi tupruta nokipilviään tuon keveän, kirkkaan ja hopeanhohtoisen pilvipalatsin päälle. Se on sekä ulkoa että sisältä yhtä täydellisen kaunis. Mitä merkitsee pieni sekasotku siellä täällä, kunhan vain on silmää ja korvaa elämän kauneutta tajutakseen? Ehkä olet sinä, joka tätä luet, jonakin varhaisena kesäaamuna kuullut hanhien kaakotusta tai kalalokkien huutoja kaukana päiväpaisteisen meren rannalla. Mitä tuosta vähäisestä melusta? Kuuntele sitä niin kauvan kuin haluttaa. Mene paahtopihvin ääreen, jota pyöritetään työntökärryissä ravintoloihin; tee ostoksia lukemattomissa yläkerroksen pikku myymälöissä, tai pysähdy tarkkaavasti katselemaan tuhansia veistokuvia ja tauluja, joita tapaat joka askeleella tuossa lumotussa linnassa. Valitse luonteesi ja makusi mukaan, vaan älä lähde tuosta kauniista rakennuksesta, ainoasta ja täydellisimmästä laatuaan, iloitsematta neron välähdyksistä, joiden on onnistunut toteuttaa itse lapsuudenkin unelmat; älä lähde ylistämättä suurinta mestaria, joka kuitenkin on laatinut mallin, minkä heikko, katoovainen jäljittely tämä on; tänään on, ja huomenna katoo, jota vastoin Hänen työnsä pysyy suvusta sukuun ijankaikkisesti!