Itämeren eteläpuolella 1856.

BETTYLLE.

Ei ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut veneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi, vaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto, tuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat ohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen nielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei hetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty — kosken kuohujen keskellä ei kirjoteta.

Voi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille. Vauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot sivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden peräsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja nyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen silmäys, nopea tervehdys — ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja vastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin avara ja elämä niin lyhyt ja "Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin".

Et siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista. Lue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja kansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja vaikenevat.

Ainoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä terveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen. Mitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita mielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita "nokikuvia", jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa palavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin kauniita kuin heidän kuvansa.

Nyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista sysimustana juhannusyönä.

Ystäväsi Gabriel.

1. Pohjoisesta etelään.

Kerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen lappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten pohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon, tuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun saapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa avoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään, kuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi kaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän ympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä, viljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja kansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä kirkolle.

Harhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni; ajamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne saavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme häipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta rantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme kaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen lentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo pieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine rakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine tasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä — sanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin; siellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan meille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on lämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan meille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on etelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja Pyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme vuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa sen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan rannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa sen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon paahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä; erämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä kauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan jäitten keskelle.

Harhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei olisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole vielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä etelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista kevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme luvattua maata?

Sitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo alati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja tuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina saavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana omissa unelmissamme.

2. Itämerellä.

Kaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut. Äsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret häipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme kevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten aaltojen harteilla.

Noitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa omistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten kotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset kyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä voidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä taivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet elämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta, vetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää kodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee ja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että taivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että avara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran elämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä lintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen purkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua mittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen joustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa täyteen mittaansa.

Entisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen aikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin vähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti opettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta arvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei suinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista oikein tuntuvasti. "Hengist" vääntelihe kuin mato, tuo vanha saksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä mentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä, olutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen puuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja hymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.

Tämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on nähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita, pohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä, Erik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik XIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto Rudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen, Wachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin sankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen — ja näitten meren leijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka myrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita, jotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen kuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman muurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut! Vuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren yliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden, ja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen itämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot ikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja rikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä hyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa ehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja kuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin pohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut pohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa pohjoismaiden maantietoa.

Kuitenkin — matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja Saarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme aina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden välillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä nostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka airojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti pohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen kehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut ensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me tähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi katosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin bellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei kauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt Itämeren tarina.

3. Lübeck.

Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän ensimäinen etelämme — iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään keskellä.

Tämä Saksa — voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa, jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, "joka hallitsisi maailmaa, jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan", alati heitteleksen oman suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.

Se oli Lübeck, "Pohjan Karthago", joka kerran asetti Itämeren hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen. Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse; se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että — Itämeri on niin lähellä.

Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.

4. Hamburg.

Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on sangen kaunis!

Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe, joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria, kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa. Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona. Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella: Hamburg on sangen rikas!

Kuitenkin, Betty, "mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?" Ensimäinen, mikä silmääni loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?

Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.

— Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia, ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen tien?

— Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään herkullisesti, huumataan aistit — mutta onko siinä kyllin? Mitä on Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen hyväksi?

— Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta; kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...

— Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri, sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen. Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne, noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa kauppaa ihmissieluista kuin karjasta — sinne asettavat maalarinne kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...

Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta suvaitsemattomuutta. — Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...

Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni. Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.

Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti — ellei tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.

Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat. Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä. Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen. Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat, parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.

En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.

Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille, niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan Hamburgin loppumattomassa erämaassa...

Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä, jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella, sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?

— Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.

— Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella hymyilyllä.

5. Ravennan miekkailija.

Hamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä poloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista lausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset erääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja antoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan kirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut — Halmin kuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua murhenäytelmää "Der Fechter von Ravenna".

Kuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin kokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella varustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan että sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että aitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä punaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat samana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on nyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi esiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä. Näyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa lukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon erinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua kärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden näytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.

Siirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee Rooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä mieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.

Kaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää germaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat roomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita aikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen leskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi tietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika oli ohitse.

Orjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen petomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja niinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki Italian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa ravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut nuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa viileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta kauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta ruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein koko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.

Silloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä kahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut tilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia vastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta yritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille kaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos hänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä löydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?

Mutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut lapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa miekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta siihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole kukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.

Äidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle jalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian kohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen vapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren isänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase kädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka hänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä ihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras nainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän ei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.

Ja nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on kappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän vaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa; oi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori, jota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön teurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu vapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen orja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo kunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: "Caesar itse tulee katselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!"

Ja vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen pojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa se ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta voisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion kostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä miekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman germaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella, germaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.

Thusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän poikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen sotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen häpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan rukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja tottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä nimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia. Esiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien hyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen kanssaan kilpailevan toverin kostaminen — kas siinä syyt, jotka Thumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus, kunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!

Mutta ei siinä kyllin. — Mene, sanoo hän äidilleen; mene germaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut kasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä suurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle arvottomaksi!

Ja Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta poikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää velvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet teurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan koston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua Germaanian häpäisemisen välikappaleeksi.

Hetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle muutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda tulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä hän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän hetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen; muuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää Arminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.

Nyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt tulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda ylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa kunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.

Silloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan lausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta aikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen suosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea työntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.

Tähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo runollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä. Tietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut syytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja Caligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan miekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että ihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka hänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.

6. Pohjois-Saksa.

Pohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta aina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia kankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä joku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen kankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo erämaahankin ylevyyttä. "Da werden wir erst recht schön schlafen", sanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän ollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten tullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita "putzsachenia", joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli tosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti seurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät asemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua, tyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai Maitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen noustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen. Näin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.

Onhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin Englannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein kummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan luonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se johtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin asukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita varisten haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri, kaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja kuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin suunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä viljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa. Kun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada mitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa ei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät muuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti kaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Usein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla: kaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu selittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan lisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: "das haben die verfluchten Schweden gemacht". "Und die verfluchten Finnen waren dabei", ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.

Suotaneen anteeksi, jos näin perin romanttisuutta vailla olevissa seuduissa joskus johtui mieleen — aidantekovelvollisuus. Kuvittelehan, Betty, maata jossa pieninkin torppa on kivestä rakennettu, jossa turhaan etsimme ainoatakaan aitaa. Veräjistä ei puhettakaan. Meidän hyvät maamiehemme siellä kotona, jotka mielellään aitaisivat koko Suomen yltä ja ympäri, jos se olisi mahdollista, kysyisivät varmaankin näitä saksalaisia maisemia nähdessään hämmästyneinä, miten kummassa täällä tullaan härkien, lampaiden ja muiden elukkain kanssa aikaan. Niin, siihen kysymykseen en voi todellakaan vastata; en voi edes tehdä selkoa siitä, oliko porsailla hangot kaulassa. Voin ainoastaan todistaa, että joka kerta kun näkyi joukko nelijalkaisia kuleksimassa niityllä tai maantiellä, oli niiden kintereillä aina pieni kaksijalkainen, eikä kukaan siinä maassa käsittänyt, että olisi tarpeellista vuosittain haaskata muutamia miljooneja puolikasvuisia puita säästääkseen joka kylässä muutamilta pikku pojilta ja tytöiltä vaivan käydä paimenessa. Pensasaitoja näkyi aika tiheään, ne erottivat pellot toisistaan; olisi sentään saattanut uskoa niiden olevan yhtä paljon kaunistuksenkin vuoksi.

Kun matkustamme siellä kotimaassa, laskevat lapset huvikseen kirkkoja. Siellä se on helppoa, mutta Itämeren eteläpuolella se ei ole mahdollista. Joka kylällä on oma kirkkonsa. Se on kaunista, niin pitää ollakin. Katoolisissa maissa ovat kirkot auki koko päivän ja siellä pidetään joka päivä rukouksia tai jumalanpalvelusta. Se on vielä kauniimpaa. Meillä ei Jumala ole huoneessaan kuin pari kolme tuntia viikossa.

7. Berlini.

Tämä suuri kaupunki sijaitsee vielä suuremmalla tasangolla, joka on niin kuiva ja hiekkainen kuin itse "das Stock-Preussenthum". Kun myrsky puhaltaa itä- tai länsivalloista päin, tupruaa siellä sakeita tomupilviä, jotka laskeutuvat harmaana harsona sotamiesten komeille univormuille, virkamiesten harmaapaperi-naamoille ja "kaunosielujen" ranskalaisille silkkiviitoille. Silloin hiljenee elämä kaduilla, silloin berliniläinen vetäytyy kuoreensa: kauneihin teaattereihinsa, vieläkin kauniimpiin museoihinsa ja kirjallisiin iltamiinsa, joissa yllämainitut kaunosielut eivät enää, kuten J.V. Snellmanin aikana viisitoista vuotta sitten, syö viiliä, luumuja ja savustettua lihaa, vaan teetä ja ranskanleipää, kuten muutkin kuolevaiset, mutta, niinkuin silloinkin, yhä harrastavat musiikkia ja kritiikkiä ja ennen kaikkea — kokkapuheiden laskemista. Ja nyt, niinkuin silloinkin, sanovat asiantuntijat noita iltamia erinomaisen runollisiksi, emansipeeratuiksi ja — ikäviksi.

On parasta että sanon sinulle, Betty hyvä, jo heti alussa, etten ole milloinkaan ihaillut Preussia — voit sitte arvostella asiat sen mukaan. Tuo valtio on paisunut kuin vampyyri ryöstämällä naapureitaan, ja sen suurin mies, jolla on lisänimenä "ainoa", on perinpohjaisesti ylenkatsonut maansa kirjallisuutta ja politiikassa seurannut perussääntöjä, jotka yksityisessä elämässä olisivat saattaneet jokaisen muun varkaudesta syytteenalaiseksi. Hänen pronssinen, Rauchin tekemä ratsastajapatsaansa, joka taideteoksena on aivan mestarillinen, katselee nyt itäisessä Unter den Lindenissä tuota Berliniä, joka jumaloi hänen muistoaan, mutta joka verrattoman iroonisesti sijotti Lessingin ja Kantin hänen hevosensa hännän alle. On merkillistä huomata miten vähän suosiota Preussi nauttii muualla Saksassa, tai oikeastaan se ei ole ensinkään merkillistä. Tunnetun historiallisen syntynsä pohjalle on se perustanut valtiotaidon, joka tänään mielistelee kansanvaltaa; huomenna yksinvaltaa; on toisena päivänä valmis tavottamaan Saksan keisarikruunua, toisena suostuvainen ylläpitämään ja kehittämään vanhaa hajaannusta; idän ja lännen välillä häilyvä, uskaltamatta julkisesti liittyä kumpaiseenkaan; täynnä toiveita, mutta vielä enemmän katkeria pettymyksiä; paljo lupaava ja vähän pitävä; väsymätön pyrkiessään luomaan jotakin erikoista preussilaista, mutta kykenemätön vakuuttamaan ketään sen olemuksen ytimestä ja eduista — sellainen, Betty, on tämä valtio, joka pikkuvaltion itsekkyydellä vaatii suurvaltion vaikutusvaltaa, eikä Berlini olisi Berlini, ellei se monessa suhteessa edustaisi näitä pyrkimyksiä.

Ehrenberg on sanonut tästä kaupungista, että se on rakennettu myriaadien kuolleiden infusioonieläinten jätteille. Miten olisikaan mahdollista olla rakennettu pikkumaisuus-myriaadeille ilmaisematta muillekin tätä syntyperänsä salaisuutta? Saphir on edelleen sanonut Berliniä kaupungiksi, joka on "kooltaan" suuri, ja tämä lausunto sattuu paikalleen, sillä kaikessa suuruudessaan ei Berlini ole kyennyt painamaan ulkoasuunsa suurkaupungin leimaa. Nuo pitkät, leveät ja säännölliset kadut tekevät ensi silmäyksellä sitä yksitoikkoisemman vaikutuksen, kun niiden liike ei mitenkään vastaa niiden leveyttä. Unter den Linden, vihreine puistokäytävineen keskellä ja komeine rakennuksineen molemmin puolin, on kieltämättä kaunis ja olisi vieläkin kauniimpi, jos se olisi maailmassa ainoa laatuaan ja ellei siitä alituiseen huomautettaisi ihailua vaatimalla. Paljoa pysyvämmän vaikutuksen tekee sen sijaan yleisillä paikoilla olevien kauniiden patsaiden lukuisuus, ja siinä suhteessa ei ole Saksassa Berlinin vertaista, ellei mahdollisesti München kilpaile etusijasta.

Haluan kertoa sinulle jotain parempaa Berlinistä ja toivon saavani siihen tilaisuuden puhuessani sen taideteoksista. Berlini on paljo edistynyt niinä viitenätoista vuotena, jotka ovat kuluneet Snellmanin matkasta, varsinkin sen teollisuutta kuvailtiin minulle arvokkaaksi. Berliniläiset itse ovat kaltaisiaan, semmoisia miksi lukemattomat muut ovat heitä kuvanneet paremmin kuin minä. Viisaimmat berliniläiset itsekin nauravat heikäläisten pyrkimyksille koettaa kirjoissa ja aikakauslehdissä — "Das galante Berlin"; "Berlin wie es isst und trinkt" y.m. — kuvata heitä jonkunlaisiksi itsenäisiksi mallikuviksi. Tekisi mieleni sanoa heitä ihmisryhmäksi, josta toinen puoli on kopioitua, toinen alkuperäistä, ja alkuperäisyys perustuu oikeastaan jonkinlaiseen arkipäiväiseen järkevyyteen, joka ilmenee miespuolisilla itsetyytyväisenä mauttomuutena kokkapuheissa, naispuolisilla senttimenttaalisuutena. Muuan ranskalainen matkustaja on sanonut että "Berlinin nainen on vielä uudestaan muokattava" (reste encore à refaire). Mahdollisesti hän on oikeassa; minulla ei ole hänen lausuntonsa vastapainoksi asetettava muuta kuin muuan lapsi, ihanimpia mitä milloinkaan olen nähnyt, kaksitoista vuotias tyttönen; ehkäpä juuri sentähden, että hän oli vain kahdentoista vuoden vanha!

Justice à tous!

8. Berlinin freskomaalaukset.

Tulin, paras Betty, äsken maininneeksi Berlinin kokoelmat. Se oli siinä suhteessa ajattelematonta, etten voi tässä edes lyhyesti luetella niitä monia ihania taideaarteita, jotka täydellä syyllä ovat berliniläisten ylpeys. Mitä taas hyödyttää laiha, kaikellaisilla pikku ihasteluilla, tunteilla ja huudahduksilla varustettu kuvauskaan, ellei se sisällä suurta yhdistävää yleiskatsausta, pitkiin tutkimuksiin perustuvaa arvostelua ja kuvattavien esineiden tarkkaa, yksityispiirteistä tuntemusta? Olen sinulle luvannut ainoastaan katkelmia, tässä on taasen muuan sellainen.

Sivuutan siis ylistetyn yliopiston kuuluisine herroine professoreineen ja l,500:ne ylioppilaineen — viimemainitut, sivumennen sanoen, kalpeita tummaihoisia apollonpoikia, pelokkaita kirjatoukkia ilman rahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet. Sivuutan kirjaston, linnan, asehuoneen, veistokuva- ja taulukokoelmat ja monta muuta komeaa kokoelmaa, niinpä itse upean oopperatalon, ja pysähdyn vasta katselemaan Cornelius Kaulbachin freskomaalauksia, jotka ovat omansa herättämään mielenkiintoamme sen jälkeen, kun meilläkin Ekmanin mestarikäsi on maalannut samanlaatuisia ihania taideteoksia Turun tuomiokirkkoon.

Tullessamme linnasta Lustgartenin kautta museon portaille, pysähdymme ihmetellen katselemaan kuuluisaa Kissin valamaa amatsooniryhmää. Uljas impi istuu hevosen selässä. Pelosta pärskyen ja vavisten nousee jalo eläin takajaloilleen; pantteri on iskenyt terävät kyntensä sen kylkeen ja raatelee hampaineen sen leveää rintaa. Urhotar kallistuu taaksepäin ja kohottaa keihäänsä; keihäs on iskuvalmis, kuka saa voiton? Sitä ei kukaan tiedä. Kaunis ja voimakas on tämä ryhmä joka tapauksessa, ja se on kuitenkin vain kovaa malmia.

Siitä ylempänä, portaiden pylväskäytävän sisäseinillä, ovat äskenmainitut freskomaalaukset, jotka "Cornelius ynnä muut" ovat maalanneet Schinkelin luonnosten mukaan. Ne ovat aiheittensa puolesta yhtä runollisia kuin suorituksensa suhteen taiteellisia, ja valittaa täytyy vaan ettei ole oikein sopivaa kohtaa, josta niitä voisi katsella. Kas tässä lyhyt kuvaus niiden sisällyksestä.

Vasemmalla: Uranus ja tähtien tanssi. Saturnus ja titaanit vetäytyvät takaisin muinaisuuden yöhön. "Kuun pilvet purjehtivat valkoisina kyyhkyinä taivaalla." Jupiter, jonka edessä kulkevat Dioskurit, uuden valon levittäjät, alottaa uuden ajanjakson. Prometheus ryöstää ihmisille taivaan tulen. Selene (kuu) ajaa yön läpi loistavissa vaunuissaan; taivaalliset olennot auttavat häntä yön hunnun kohottamisessa. Yö levittää viittansa, josta uusia olentoja pilkistää esiin, ja ympärillä lepäävät hänen lapsensa. Elämän voimat kehittyvät; siellä on äidinrakkaus; siellä uinuva sota; siellä lempeä rauha runottarineen; lapsi vuodattaa maahan hedelmöittävää sadetta. Kaikki elämän muodot kehittyvät. Kukon laulu ilmottaa päivän sarastusta; sen kera tulee suru. Näemme auringon nousun, Venuksen ja Eroksen. Auringonjumala nousee merestä ja sulottaret liitelevät sen hohtavalla pinnalla.

Oikealla. Silloin alkaa elämän aamu, elämän kevät. Näemme paimenkansan ja sen kilpakisat. Runotar ja Psyche virittävät runoilijan lyyryä. Joutuu kesä ja keskipäivä. Näemme elojuhlan ja nuoren sankarin, joka lähtee sotaretkelle. Pegasus lentää Helikonin yli; sen kavion potkusta pulpahtaa mielikuvituksen lähde, josta ihmiset juovat elämän nestettä. Parcit hallitsevat maan uumenissa, nymfit soittelevat metsässä. Viisaana ja vakavana lähenee lainsäätäjä. Mutta nyt tulee ilta ja syksy. Korjataan viiniä. Näemme kuvanveistotaiteen ja rakennustaiteen ensi askelet. Sankarit tulevat voitokkaina taistelusta. Isät odottavat heitä kotilieden ääressä. Itse vanhuus iloitsee muusain tanssista. Viisas mietiskelee tähtien kulkua. Muuan vanhus on vaipunut alkuaineiden katselemiseen. Merimies purjehtii kuuvaloiselle merelle. Maassa hallitsee yö ja talvi. Mutta samassa alkaa uusi päivä, ja lapset leikkivät ajatuksiinsa vaipuneina isiensä haudoilla.

Sellainen on näiden freskomaalausten sisällys, mutta suoranaisemmin todellisesta elämästä otettuja joskaan ei ihanampia ovat ne, joita Kaulbach vielä paraikaa maalaa uuden museon suurenmoiseen porraskäytävään. Ne ovat kuusi suurta taulua, joista neljä on valmista, viides pääpiirteissään suunniteltu ja kuudes vielä alottamatta. Kaikki kuusi tulevat käsittelemään ihmiskunnan historian pääkohtia. Ensimäisessä näemme Babylonin hävityksen, kuningas Nimrodin, heimojen eron, semiläiset karjalaumoineen, Chamin jälkeläiset epäjumalineen, Jafetin jälkeläiset ja ihmiskunnan kukoistavimman vesan, kaukaasialaisen rodun. Toisessa Kreikan kukoistusajan, Homeron, Hesiodon, Aeschyloon, Sofokleen, Alkaion. Näiden takana Parthenonin pylväät ja Solonin, metsästäviä sotilaita, Orfeon lyyryineen. Sateenkaaresta astuu esiin Jupiter ja kaikki Olympon jumalat. Kolmannessa taulussa näemme Jerusalemin hävityksen, keisari Tituksen ja hänen legionansa; ylimäisen papin, joka murhaa itsensä ja omaisensa; Ahasveruksen, ikuisen juutalaisen, joka pakenee hävitystä, ja ensimäiset kristityt, jotka lähtevät pakanoille saarnaamaan. Neljäs taulu, joka oli vasta tekeillä, esittää kuuluisaa hunnitaistelua. Viides, jonka aiheena tulee olemaan Jerusalemin luo saapuneet ristiretkeläiset, ja aiheeltaan määräämätön kuudes taulu ovat vielä mestarin siveltimessä.

Tuo kaikki, Betty, on ainoastaan muutamia väripisaroita kiinnitettynä vielä märkään kalkkirappaukseen, mutta se on ajatukseltaan suurta ja nerokasta, tekotavaltaan voimakasta ja jaloa. Se sisältää muutamissa piirteissä koko ihmiskunnan elämän.

9. Robert ja Bertram.

Saksan suurempien kaupunkien pikkuteaatterit ovat monia suuria etevämmät kansanelämän eri puolien reippaassa luonnollisessa ja elävässä esittämistaidossa. Näytteleminen on usein mestarillista, jokainen vivahdus oivalletaan silmänräpäyksessä ja tuo yleisön pirteä tunnelma siirtyy jörömäiseen arvostelijaankin, jolla muuten olisi paljonkin huomautuksia kappaletta vastaan.

Olet niin useasti kuullut puhuttavan kielletyistä teaatterikappaleista, että kerrankin kuulet mielihyvin eräästä, jota ei ole kielletty. Samassa maassa, jossa niin sokeasti pelätään kaikkia nykyaikaisia aatteita, annetaan kahden varkaan ja roiston mitä hullunkurisimmalla tavalla polkea lakeja Friedrich-Wilhelmstädterin teaatterissa, joka on arvojärjestyksessä kolmas Berlinin teaattereista.

Nuo lystikkäät veljekset ovat nimeltään Robert ja Bertram. Näemme heidät visusti teljettyinä lukkojen takana. Vankilassa on kolme kerrosta: ylimmässä on Robert, keskimäisessä Bertram ja alimmassa vanginvartija. Robert sahaa lattiaansa reijän. Vanginvartija, joka on päästään pyörällä sisarenpoikansa kanssa pitämiensä kekkereiden jälkeen, tulee ylös katsomaan mikä kolina sieltä kuuluu. Keskimäinen huone on tyhjä; Bertram on ryöminyt ylös Robertin luo. Vanginvartija syöksyy ylimpään huoneeseen, vangit ryömivät alas keskimäiseen, juoksevat ulos lukitsemattomasta ovesta ja salpaavat vanginvartijan sisään. Tämä istuu nyt putkassa sillaikaa, kun nuo lurjukset alhaalla jatkavat kekkereitä. Sitte he livistävät tiehensä kaikessa rauhassa.

Maalla vietetään talonpoikaishäitä. Sinne tulevat Robert ja Bertramkin. Mutta ratsastavat santarmit ovat kintereillä, sieppaavat arvoisat herrat talteensa ja sulkevat heidät erääseen ylishuoneeseen. Täällä he narraavat muutaman nuoren tytön päästämään itsensä vapauteen, kaappaavat sukkelasti talonpojan rahalippaan ja ratsastavat santarmien hevosilla nelistäen tiehensä.

Muuan rikas turhamielinen pankkiiri panee toimeen suuret tanssiaiset. Vieraiden joukossa herättää huomiota muuan espanjalainen kreivi ja italialainen laulaja. Nuo hienot, tomppelimaiset herrat eivät ole muita kuin Robert ja Bertram. Pankkiiri on ihastunut, ja he syleilevät häntä niin sydämellisesti, että kaikki hänen jalokivikoristeensa katoovat. Naiset ovat ihastuksissaan ja kadottavat kaikki kalleutensa. Nyt alkaa suuret naamiaiset. Näemme kreivi Manteuffelin, punaisena tietysti, kävelevän erään paksupäisen hölmön rinnalla. Näemme lihavan turkkilaisen ennen sodan alkamista ja laihan turkkilaisen sodan päätyttyä lord Palmerstonin seurassa, haikaran ja muiden kuuluisuuksien rinnalla. Lopulta syntyy yleinen hälinä; kaikilta on jotakin varastettu. Robert ja Bertram ryömivät kakluuniin ja katoovat.

Sen jälkeen on markkinat ja suuri kansanjuhla. Täytetään paraikaa mahdottoman suurta ilmapalloa. Kaksi lihavaa maalaismatamia kuleskelee ympäri ja varastaa oikealta ja vasemmalta. Ketäpä muita he olisivat, ellei Robert ja Bertram? Lopulta heidät tunnetaan. Poliisit ja santarmit ajavat heitä takaa. Mutta Robert ja Bertram eivät ole milloinkaan neuvottomia. Juuri kun heidät aijotaan ottaa kiinni, hyppäävät he täytetyn ilmapallon veneeseen, leikkaavat nuoran poikki ja nousevat yläilmoihin katsojien loppumattomien hyvähuutojen kaikuessa.

Hyvin vähän ylentävää, mutta tavattoman hauskaa!

10. Dresden.

Saksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan paraimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se tapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka itsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa että vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta saksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen sorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee vielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen suurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on kullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti hevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.

Niin, tällä maalla ja tällä kansalla on hyväntahtoisuuden leima, joka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa heikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo vieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä niin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee vuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa huojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät, ilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä, näiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin ympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa kaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman onnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin yläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita eikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen iloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten lempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä auringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don Carloksensa.

Dresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja mennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään niin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on toistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa ääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista Waldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta groschenilla[4] saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa kadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi, ylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos täällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle tahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen palatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä loistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.

— Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä pieni tyttö, joka möi kirsikoita.

— Noch nicht, vastasin minä.

— Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti pieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa minulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin minä.

Näin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä perheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä muita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien elämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää opettaa lapsia "tuntemaan hyvää kauniin kautta".

Mutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja pakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki ja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon helmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on evankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne Saksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään, meidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen kristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa, jotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut mukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta lähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa. Katoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti, tosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä täydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko tuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja puhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita kuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja virsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli silmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin monessa katoolisessa kirkossa.

Vielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa miten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin monessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin ainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella ostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä sulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen iltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona, joka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä täynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä sentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja sunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi milloinkaan markkinoita pidetty.

Oi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa. Tuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan onkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden ensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen päälle?

11. Sikstiniläinen madonna.

Tämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael taiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten Piacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli alttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin August III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää milloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753, onnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu luostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit, jotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin sitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä päivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.

Vuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin liitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien aikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus on yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia. Sen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi sylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus, vasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa osassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden vihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä sädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden muodostama.

Dresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden paremman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi luettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta suopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä sinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä paremmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna sekä — harvinaista kyllä — lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin taiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen uuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia epäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta paremmin yhteensulautuvan.

Tällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme pikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain tavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme kunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen ettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain sen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.

Ja kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan, niin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä tuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä, yli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin kuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä ainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin. Perästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin jumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen ylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen ihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen, katoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa; siinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty kankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä. Rafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli pitkänäperjantaina.

Sinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä hänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä. Sellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman majesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan. Sellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän sylissään kantaa maailman vapahtajaa. Ilman tätä lasta hän on vain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus saattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsen kanssa hän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja puhdas, "täynnä armoa", niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneet viattoman Marian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa ja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt Jumalanäidin ylevyyden, ja kun edellistä rakastamme, seisomme miltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun Kristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen yliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu kuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä ihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja samalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi niitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään, riisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme seisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa tuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme silloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan "sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan".

Sentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja maallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan, vaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on harmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin tekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus rohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.

12. Saksin Sveitsi.

Ken kerran elämässään on nähnyt Mont Blancin ja nukkunut yhdenkään yön Chamouniissa, sivuuttakoon kernaasti nämä rivit. Mutta kun pidän jotenkin varmana ettet sinä, Betty, milloinkaan ole nähnyt ikuista lunta, niin arvelen että voit hetkiseksi tyytyä siihen ihastuttavaan pikku leluun, jota sanotaan Saksin Sveitsiksi.

Dresdenistä on ainoastaan muutaman tunnin matka pitkin Elbeä ylöspäin pieneen Wehlen nimiseen kaupunkiin. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna nousivat siellä maihin berliniläinen, saksilainen ja suomalainen, päättäen pysyttäytyä yhdessä kuin sadun lintu, rotta ja makkara. Wehlenistä he laskeutuivat Uttewalder Grundiin, sieltä Wehlener ja Zscherre Grundien kautta ylöspäin ihanaan Basteihin; sitte edelleen Amselgrundin kautta syrjään tavallisesta matkailijareitistä erääseen yksinäiseen meijeriin; sieltä sitte ylöspäin Hohnsteiniä ja Hocksteiniä kohti, jossa seurueeseen liittyi kaksi elsassilaista, kaksi würtembergiläistä ja yksi hessiläinen. Sieltä alas Wolfsschluchtin rotkoihin sekä ukkosen pauhatessa ja sateen valuessa kauniin Polenzlaakson läpi. Sieltä taasen pilvienkorkuiselle ihanalle Brandille mitä ihanimpana kesäiltana. Sieltä sitte alas Tiefer Grundin kautta, viettääksemme yön kauniissa Schandaussa. Sieltä aikaisin seuraavana aamuna vaunuissa Haidemühleen; sieltä Kuhstalliin; sen jälkeen kapusimme ylös loppumatonta Kleine Winterbergiä ja edelleen Grosse Winterbergiin. Sieltä alaspäin rajan yli Prebischthoriin sekä edelleen, yhä alaspäin, Bielan laakson läpi Kamnitzin joen yli Herniskretscheniin Böhmissä. Koko tuon taipaleen jalkaisin, lukuunottamatta puolentunnin vaunumatkaa. Vihdoin jälleen illalla laivalla Dresdeniin. Papststeiniä, Liliensteiniä ja Königsteiniä katselimme kaukaa. Matkan vaikutelma: väsähtänyt tyytyväisyys.

Mitä teitä olimmekaan kulkeneet näinä kahtena päivänä! Pysyimme tuskin enää koossa, mutta olimme kuitenkin iloisia kuin linnut nauttiessamme oikeata tokaijeria, jota saadaan Herniskretschenissä, ja ainoastaan siellä yhdellä taalerilla karahvi. Englantilaisia naisia leveälierisine hattuineen, kaikilla tietysti kirjansa ja albuminsa kädessä, ratsasti pienillä hevosilla (ponies). Kaikkialla vuoristossa vilisi harpunsoittajia, tyroolilaislaulajia ja heti Böhmin alueelle tultua kerjäläisiä. Kaikkialla vetosivat ravintolat ja muistojenkaupustelijat matkustajien kukkaroihin. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä vuoriseutu elänyt matkustajatulvasta; sitä ennen se oli miltei tuntematon. Nyt rakentaa hallitus uusia siltoja rotkojen yli, niin että monet kauniimmat näköalakohdat vasta viime aikoina ovat tulleet tunnetuiksi. Korkein kohta on Grosse Winterberg, 1,710 jalkaa merenpintaa korkeammalla ja 1,400 korkeammalla Elbe-virtaa, joka luikertelee sen juuritse. Näköala on suuremmoinen. Siellä näemme Saksin, Böhmin ja Schlesian vuorenhuiput: kolmen valtion suuruudet.

Kolmea luonnonantia kaipasi täällä pohjoismaalaisen silmä: graniittia, havumetsiä ja järviä. Vuorilaji on etupäässä basalttia mitä eriskummallisimmissa muodoissa: milloin ihmisolentoja muistuttavina kallioina, milloin karhujen, hevosten, villisikojen muotoisina, milloin suunnattomien kiinniköytettyjen jauhosäkkien näköisinä, milloin kohtisuorina kammottavan korkeina seinäminä, milloin pengermäisesti syviin laaksoihin laskeutuvina viettoina, milloin alassyöksyvinä pimeinä rotkoteinä, milloin uhkaavina kallioröykäleinä kulkijan pään päällä. Tuo kaikki tekee valtavan vaikutuksen, ja juuri se viehättää hienostunutta kaupunkilaista. Me, jotka olemme nähneet kylliksi korpimaita, emme näihin samalla lailla ihastu. Meillä on yhtä suuremmoisia näköaloja, eikä mitään voi verrata petäjien, kuusien ja harjanteiden ympäröimiin Suomen järviin. Meidän graniittimme ei halkea kuin basaltti. Me miltei halveksimme tuota haurasta suuruutta, jota kevättulvat järkyttävät ja joka alati uhkaa raueta raunioiksi. Hymyilemme noille vesiputouksille, jotka muutamien groschenien maksusta lasketaan patoluukusta virtaamaan. Meidän vuoremme eivät horju. Meidän koskiamme ei saata komentaa juoksemaan ja pysähtymään.

Kuitenkin teemme usein vääryyttä arvostellessamme kaikkea vierasta meikäläisen mukaan. Saksin Sveitsillä on kauneutensa, jota ei edes kateus saata siltä kieltää. Kun ihanana kesäiltana nousemme Wolfsschluchtin mustasta kaaoksesta korkean Brandin huipulle ja sieltä näemme syvällä jalkaimme alla Elben kapeana juovana ja niittoväen punaisen- ja valkeankirjavissa puvuissaan nukkien kokoisina häärivän hymyilevillä niityillään, silloin laajentaa sydäntämme onnellinen rauha, joka virtaa kauniista luonnosta vastaamme, ja kaukaa sinertävästä avaruudesta etsii silmämme ihanne-maailmoita, jotka voittavat ihanuudessa ihanimmankin todellisuuden... Näiden kallioiden keskellä kaikuu laulu niin raikkaalta, vaikkapa maksettujenkin huulien raiuttamana; nämä rotkot ovat satujen kultamaa, joka solatiellä on ristinsä, joka luolalla tarunsa, joka luonnonoikulla runollinen selityksensä. Suomme oppaallemme anteeksi että hän pajattaa opitun ulkoläksynsä, vaatien kuulijainsa sitä uskomaan. Olkoot vaan minusta nähden nuo kivet lumottuja prinssejä ja tämä luola prinsessan makuukamari; sadussa piilee aina totuutta silloin, kun se on syntynyt kansan keskuudessa luonnon pohjalla, kullaten hohteellaan erämaitten yksinäisyydenkin.

TOINEN JAKSO.

(Helsingfors Tidningar tammikuu—kesäkuu 1857.)

Meillä on vielä, hyvä Betty, kappale taivalta jälellä. En voi sille mitään, jos näitä loppumattomia katkelmia lukiessasi sattuisit ajattelemaan jutelmaa ukosta ja akasta, joilla oli turkit. Arvelen sentään että näitten vaatimattomien kuvaustenkin läpi puhaltaa avaran maailman raitis tuulahdus, jota me niin kipeästi kaipaamme, me jotka olemme seitsemän kuukautta vuodessa jäätyneiden merien kahlitsemina. Tartu siis jälleen vyyhtiin ja keri kärsivällisesti. Lupaan, kuten ennenkin, että vaivaan sinua niin vähän kuin mahdollista "ukolla ja akalla", s.o. kertojan omalla persoonalla, mutta sitä enemmän "turkeilla". Toivon ettei pakinani tuntuisi liian pitkäveteiseltä.

13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I.

Se suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on täynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla arkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa posliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan korpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta myöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää kestävässä "kansainteurastuksessa" Napoleonin joukot hajalleen ja seitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea, josta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä (Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän rauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen vapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin verelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä taistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka juo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa, käyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä ja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille Leipzigin messuihin.

Leipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja siksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä kirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa painokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä suurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi pitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin Helsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista Leipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua, jotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia museoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat pitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa meno- ja tulopuolta.

Täällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut tavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa; ne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren vaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin lammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa; Wickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon tytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan — mutta ennen kaikkea pysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli perimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän suulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden läpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana — kahden vuosisadan suuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi vastoinkäymisessä suurempi.

Toinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen, Schraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan oli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin historianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi. Preussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion juurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin hävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja valtionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi Fontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli allekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä päämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin voitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut keskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman itsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia mitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana. Fredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen selkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin: suurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen käyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun etsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista suuruutta — miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että aikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen — hän, joka myöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja vetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla — hänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa piirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä korvasi uskontoa — Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan — vielä hieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti katseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate — olkoonpa että se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli kuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei milloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan ainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa kokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet peittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se Leipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole milloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se hymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelle ainoa.

Ja veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita vuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld, Merseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen "schwedensteinineen", ja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi, joiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin tasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin. Yltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa. Miltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat vilusta kalisten — nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5] Herrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys. Pitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa kulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...

Pian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.

14. Frankfurt ja Wiesbaden.

Kaupunki on olevinaan Saksan liiton pääkaupunki — tuon merkillisen liiton, jonka

(joka lause, sivumennen sanoen, hiukan alentaa Frankfurtin tarkotusta). Se on tietysti ylhäinen kaupunki, enkä ole missään nähnyt niin kovaksi kiillotettuja irtokauluksia, niin sileitä peruukkeja, niin kuivettuneita paperinaamoja, niin useita parooneja, niin jäykkiä neitejä, niin huolellisesti lajiteltuja "hohe, höchste und aller höchste Herrschaften", sen lisäksi niin ylpeitä palvelijoita, komeita vaunuja ja hienoja päivällisiä, lyhyesti, sanoen semmoista kaikenkarvaisen durchlauchtigkeitin heijastusta, joka ponnistaa kaikkensa hallitsija-arvoaan edustaakseen. Sitäpaitsi on Frankfurt rikas ja kaunis kaupunki, komeine taloineen ja kauniine puutarhoineen, Bethmanns-garteneineen, Danneckerin Ariadneineen ja vanhoine kunnian-arvoisine "der Römer" raatihuoneineen. Kaupungilla on epäilemättä monta hyvää puolta: uudenaikaiset talot, myymälät, kilvet, jopa kielikin on usein ranskaa; muuten siellä on paljo itävaltalaista, jonkun verran preussilaista, yhtä ja toista baijerilaista ja pikkurihkamaa Saksan muista valtioista, mutta oikeata saksalaista, tuon sanan paremmassa merkityksessä, perin vähän tai ei ollenkaan. Pistäysin eräänä päivänä Wiesbadenissa, puolen tunnin rautatiematkan päässä Mainzista. Se on tykkänään huvila-, hotelli- ja puutarhakaupunki, kaikki vihreätä ja hohtavan valkoista — kaupunki, jossa on jokseenkin hyviä viinejä, vaikka se onkin rakennettu silkasta vedestä saaduilla rahoilla. 8,700 kylpyvierasta vilisi kauniissa puistossa lampien keskellä ja joutsenia katsellen, sievässä basaarissa, monissa juomahalleissa ja komeassa ilmakkaassa "Cursaalissa", joka miltei työnsi varjoon Helsingin Kaivopuiston tunnetun laitoksen. On turhaa kuvata saksalaista kylpylaitosta; siitä voit lukea ainakin kolmestakymmenestä romaanista. Tahdon kuitenkin tunnustaa tunteneeni samaa halua kuin Kustaa Aadolf Aschaffenburgissa: että nämät kauniit rakennukset olisivat pyörien päällä. Silloin pyörittäisimme yhteisin voimin koko laitoksen Helsingin Kaivopuistoon, ja arvelenpa että yhtiö ja herra Louis Kleineh katselisivat suurin silmin kun tämä siirtola, nuo 8,700 kylpyvierasta mukana, jonakin kauniina aamuna ilmestyisi Suomen pääkaupunkiin!

15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit.

Kuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia, leveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-, jalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä uoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin valoisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää satakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka ikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja tyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa kello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla varustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että viisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman ajan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot, keinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.

Tuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä alueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat siveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin meikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin näidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain tunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus, kunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun olemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on tuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja tyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa viihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä nykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat, Tiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut suuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia, ja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita maalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa linna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas iloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun painoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren valtakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo hänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä kohtaan.

Täällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa — norjalaisilla on täällä suuri maine — tarttuivat suomalaiset Löfgren, Ekman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa on kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään: Anders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa ihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen taiteen huiput.

Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella katua asuu Löfgren, joka on antautunut "Heiligenmalerei" alalle ja tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi — atelieeri pihalle päin, asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään — on Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä, vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.

Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä, mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.

16. Köln ja sen tuomiokirkko.

Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:

ja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain ani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa, perinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen maassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin paksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että saisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista hevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä vielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten sekotuksesta niinä aikoina, jolloin "suuri kansa" oleskeli näillä seuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja vapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.

"Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista" — sanoo Snellman matkamuistelmissaan — "ole tuota salaperäistä viehätystä kuin Kölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien sisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä Konstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen hävitetyt linnotukset." — Aivan niin. Voimme sanoa että näistä harmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista kaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine rakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista muurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta. Mutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea kunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on erilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut vuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa, miellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran ahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin on kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy mainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos minä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina, vaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas — korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen perustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin käyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen 1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia alotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan korkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön lopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea päättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin pitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan ainoastaan kaksikymmentä vuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on jumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla, jotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen lahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa huippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen hiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa myöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet rakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan hiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa, mutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!

Tahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain mainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa, vaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin kallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien sisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko painaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen keveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme vapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä kirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista, että se "näytti ajatukselta". Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on varmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen maan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen nöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on jumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa. Se vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä pohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.

Tässä temppelissä kivet saarnaavat.

Snellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska hän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, "joka antaa menneisyydelle suuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle". Lausunto saattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi — haamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien, ylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin alkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja nykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en ymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista vähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan uudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä kristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen, jos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi kunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella innollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he pysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että yhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he päättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko kansakunnan arvokkain muistopatsas.

17. Rein.

Sen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin kansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää on varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot keskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja kuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen. Vapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja aaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu sen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto kultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.

Meren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin ylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan virtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut Vuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin verraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden ylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena miehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään kauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin haastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa katsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä ainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä ovat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön somisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.

Reinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta luonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan suuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin havumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä vihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän metsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme kyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät, väsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla häviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat uskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.

Mutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä Rein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista, mitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset Tacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet paremmin kuin minä. "Rein", sanoo viimeksimainittu kirjailija, "on virta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne; jonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme nopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki pohjaa myöten — virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan menneitä ja tulevia kohtaloita..."

Lukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla tinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole ainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon ymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa rakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin muista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse laivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin tiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen Reinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun rajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme aavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko meidän maanosaamme koskevan ennustuksen.

Rein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin korkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä mukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja kun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen kaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua osaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä, mutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata, että tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille rosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan kohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta maalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin, jatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.

Oli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä — laiva täynnä meneviä ja tulevia matkustajia — juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia — ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine lakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka seisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein kuuluisilta kaikumailta — johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja kirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita, joilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja, Drachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine katuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.

Astuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista rantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten ympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet kotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana hopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain taakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat Liebensteinin kimaltelevaa tornia.

18. Koblenz ja Ehrenbreitstein.

Koblenzin ja Bingenin välillä puristautuu Rein vuorten väliin, ja tämä kappale matkaa on maailmankuulu, "Aussicht in das Schönste", niinkuin Göthe sanoo. Olin eräänä päivänä Koblenzissa, Ludvig hurskaan haudalla, missä rypäleiden äidin Moselin kaunis virranuoma yhtyy Reiniin. Illalla oli kaupungin ulkopuolella yksi noita ampumajuhlia, jotka ovat reiniläisten mieluisimpia kesähuveja.

Noin kolme-, neljäkymmentä koreisiin kansallispukuihin pukeunutta ampujaa kokoontui lehtimajaan ja ampuili kaikin voimin puiden väliin kiinnitettyyn maalitauluun. Totta puhuen he saivat paukutella melkein itsekseen, sillä enimmät katselivat mieluummin erään aitauksen sisäpuolella olevaa suurta pöytää, jolla olivat näytteillä palkinnot — metsästyslaukkuja, ruutisarvia, maljoja ja kaiken huippuna pieni hopeapikari. Mutta ne monet tuhannet, jotka vilisivät täällä puitten välissä tavallisesta kahden groschenin pääsymaksusta, ajattelivat muita asioita. Täällä oli katollinen, seinätön tanssisali, jossa vanhat ja nuoret pyörivät tavattoman innostuneina, isät tyttärineen ja äidit pienine poikineen, milloin ei muuta tanssitoveria ollut saatavissa. Ja tanssilavan ulkopuolella oli loppumattoman pitkiä pöytärivejä, joiden ääressä istuttiin ryhmittäin syöden ja juoden, laulaen ja leikkiä laskien. Leveä käytävä erotti kaksi toisilleen vihollista leiriä; vasemmalla hallitsi olut, pelkkä olut voileipineen ja kinkkuviipaleineen; oikealla oli yksinvaltijaana viini ja sen liittolaisina hienot mantelileivokset. Valkoinen Zeltinginviini, Moslerrypäleen tuote, oli yleisimpänä ja ansaitsikin tuon kunniasijan puhtaan rypälemakunsa ja halvan hintansa vuoksi — maksoi vain kolme groschenia puolipullo.

Eräänä aamuna auringonnousun aikana, kello neljän ja viiden välillä, katselin Koblenzin rantalaiturilta muuatta noita komeita tauluja, jotka suuremmoisessa kauneudessa etsivät vertaistaan. Tiheä usva peitti virranuoman, käärien sumupeittoonsa vastapäätä olevan, uhmailevan, 360 jalkaa Reinin yläpuolella sijaitsevan, ainoastaan nälällä vallotettavan Ehrenbreitsteinin linnotuksen. Silloin lehahti vuorten välisistä laaksoista hiljainen tuulenhenkäys, joka vei mukanaan ylimmän sumukerroksen, alemman vielä peittäessä rantoja ja vesiä läpinäkymättömällä vaipallaan. Samassa kosketti ensimäinen auringonsäde vuorten korkeimpia huippuja, kimmeltäen kuin sulava kulta Ehrenbreitsteinin korkeissa tornin-ikkunoissa. Ja häipymistään häipyi usmainen esirippu ja yhä selvemmin kohosi sen aaltoilevasta savusta torneja ja muureja, ja kun kaikki tuolla alhaalla vielä uinui varjojen helmassa, loisti mahtava vuorilinna korkeana, ylhäisenä ja synkän ihanana kukkulain aamuhohteessa, titaanien rakentamana taikalinnana, vartioiden sitä maallista paratiisia, joka sen ympärillä odotti päivän nousua...

Ja tämän lyhyen Reinin-sadun lopuksi salli minun vielä johdattaa mieleesi seuraavat Victor Hugon sanat: "Caesarin ovat sen aallot pysäyttäneet, Kaarle suuri ja Napoleon ovat sen yli käyneet — kolme titaania, jotka pitelivät maailmaa käsissään ja joiden nimet tapaamme kaikissa historian virstapylväissä... Rein-virta, lapsuutensa koskineen, nuoruutensa ja miehuutensa vuolaine virtoineen on kuva sivistyksen historiasta, jonka palvelukseen se on astunut. Se laskeutuu kotkien tuntureilta sillien rannikoille, paavien kirkoista ja keisarien linnoista kauppiasten konttoreihin ja porvarien majoihin, alpeilta valtamerelle, niinkuin ihmiskunta itse on astunut korkeiden, vankkojen, loistavien aatteiden valtakunnasta laajojen, liikkuvien, myrskyisten ja hyödyllisten aatteiden alueelle, jotka yhtaikaa hedelmöittävät ja helmaansa sulattavat menneisyyden: pappisvallasta ja yksinvallasta kansanvaltaan, toisesta suuruudesta toiseen."

19. Belgia.

Kaikki muut saksalaiset muistot — Bonn kauniine puutarhoineen ja loistavine tähtitornineen ja siellä asuva harmaahapsinen iloinen Argelander suomalaisine nuoruudenmuistoineen, hän, joka Tähtitornivuoren huipulta on laskenut keskusauringon aseman — Mainz, ijäkäs valtionkaupunki, ennenmuinoin niin kuulu kauniista naisistaan ja nyt makkaroistaan — ja kaikki muu siitä etelään ja itään, josta saat kuulla toisella kertaa — kaikki nuo katoovat nyt Kölnin-Aachenin rautatien tasaisten kiskojen taakse, haihtuen ilmaan kuin Jean Marie Farinan kuuluisa Kölninvesi, ja Kaarle suuren haudan ja vapahtajan kapalovaatteiden pyhäinjäännösten ohi kiitää juna, kulkien kuuden ruotsinpenikulman matkalla viidenkolmatta suuremman ja pienemmän tunnelin läpi kaunista Belgiaa kohti.

Koko Länsi-Euroopassa on tuskin kauniimpaa tietä ja kauniimpaa maata. Heti kulettuamme Belgian rajan yli Verviersin länsipuolitse, avautuu eteemme yhtämittainen jono luonnon ja sivistyksen ihania tauluja. Vuori vuoren rinnalla, ja me kulemme niiden holvien alitse; laakso laakson vieressä, ja me kiidämme niiden rotkojen yli; auringonpaisteesta synkkään yöhön ja synkästä yöstä jälleen kirkkaaseen päivänheloon. Maa on niin tiheään asuttua, että kaivosten ja sulattojen tupruttaman kivihiilisavun mustaamat asumukset kiipeevät pitkin vuorien rinteitä aina huipuille saakka. Maaperä on niin viljavaa, että miltei jokainen tilkku, joka ei ole kaivoksena, tienä tai pihamaana, on aaltoilevana viljavainiona tai kukoistavana puutarhana. Joka laaksossa on kaupunki tai kylä, jonka tehtaitten korkeat savuavat piiput näkyvät jo loitos. Kiidämme ohitse odottaen löytävämme silmällemme jonkun lepokohdan, yksinäisen maiseman, metsän, järven tai kankaan. Vaan eipä niinkään, kun olemme sivuuttaneet tuon laakson, tuon kylän, tuon kaupungin, silloin ehättää taas jo toinen laakso, toinen kylä, toinen kaupunki, niin lähellä toisiaan, että ovat miltei yhtenä, ainoastaan vuoren rajottamina, vaan ei erottamina.

— Jatkuuko tällaista aina Brüsseliin saakka? kysyin kauniilta vanhalta mieheltä, belgialaiselta, joka tottuneesti ja miellyttävästi puhalsi sikarinsavua avonaisesta vaununikkunasta ulos.

— Certainement monsieur, vastasi hän hymyillen; il n'y a pas de déserts en Belgique, Belgiassa ei ole erämaita.

— Mutta, virkahdin minä, selittäkää minulle mitkä ovat luoneet tämän erinomaisen kukoistuksen.

— Rien de plus simple, vastasi hän. C'est la fertilité du sol, l'esprit national, la constitution et le chemin de fer — maan viljavuus, kansallishenki, perustuslait ja rautatiet!

Onnellinen Belgia! ajattelin itsekseni. Kuinka monessa yhtä kauniissa maassa kuin sinä asuu veltostunut, orjamainen, toimeton suku, ja kuinka monta kansaa, yhtä jaloa kuin sinä, ponnistaa kaikki voimansa pakottaakseen luonnon hellittämään niukan jokapäiväisen ravinnon! Ja taasen, kuinka monta maata ja kansaa, jotka omaavat runsaan kukoistuksen ehdot, mutta joita lannistaa kahlehtivat laitokset, nurja taikausko ja sisälliset eripuraisuudet! Onnellinen sinä, joka et ole kyllin suuri hullaantuaksesi maailmanvallan kunnianhimosta, etkä kyllin pieni kytkettäväksi maan mahtavien talutusnuoraan! Rauhallisena ja huomaamattomana, voimakkaana ja vapaana, lakien suojaamana, mielivallan väkivaltaisuuksilta rauhotettuna tarjoat sinä kaikille pojillesi vapaan miehen itsenäisen, kunniakkaan toimekkuuden, kutsuivatpa taipumukset häntä mille alalle hyvänsä; jokaiselle kyvylle tarjoat sinä tyydyttävän päämaalin, jokaiselle harrastukselle avaat kunniakkaan elämänuran. Sinun keskuudessasi ei eteenpäin pyrkivän tahdon, suuren ajatuksen eikä rehellisen toivon tarvitse pimeässä hapuilla ja siellä elinvoimiaan tyhjään tärvätä, kiusautuneena ja epätoivoisena siitä, ettei saa päivänvalossa taisteluaan suorittaa. Sinun julkinen elämäsi, sinun aatteittesi kamppailu ja kykyjesi keskinäinen kilpailu tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa. Ja kun se suoritetaan valon silmäin edessä, niin se on samalla rehellistä, niin että teko kantaa oman ansionsa leimaa ja sana oman sisällyksensä valtuutusta. Imartelija ei sinun luonasi menesty ja panettelun vastapainona on aina oikaisu, ja ansaitun kiitoksen takuumiehenä kaikkien tarkastus ja kaikkien vakaumus. Tosin sinunkin rajojesi sisällä, niinkuin kaikkialla muuallakin elämässä, on taistelua, mutta ilman taisteluahan elämä olisikin toimettomuuden unta; sinullakin on jesuiittisi, jotka julistavat että pimeys on elämänehto, ja sinulla on inhimilliset intohimosi, jotka tahtovat sinua viekotella kapinoimaan milloin jumalallista, milloin inhimillistä lakia vastaan. Mutta kaiken tuon vastapainona on vapaa sana ja herännyt kansanhenki ja onnelliset laitokset, jotka saattavat yleisen järjestyksen ja yhteishyvän vaatimukset sopusointuun yksityisen kansalaisen oikeuden kanssa ajatella, puhua ja toimia vapaasti lakien rajojen piirissä. Siksi sinä olet rikas ja onnellinen; sillä ilman noita laitoksia ei sinun kansallista henkeäsi olisikaan, ja ilman tuota henkeä olisivat laitoksesi vain kuollut kirjain; molemmat kaipaavat toisiaan ja edellyttävät toistensa olemassaoloa, ja molemmat tekevät sinusta sen, mikä nyt olet — kukoistavan, jalon kansan asuman maan!

20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa.

Brüssel on juuri sellainen kaupunki, millaiseksi Belgian pääkaupunkia täytyy kuvitella. Sen ulkoasu on hohtavan valkoinen, niin valkoinen, että oikein silmiä häikäisee, ja kuuvalossa se on marmorikaupunki. Se eroaa silmäänpistävästi vanhoista saksalaisista kaupungeista; täällä on kaikki uutta, uudenaikaista ja mukavaa. Brüssel on kuin nykyisyys hyvine puolineen; siitä muistuttaa sen väsymätön pyrkimys, sen yksinkertainen mutta samalla aistikas ulkomuoto, sen kyky sovittaa hyödyllinen ja välttämätön muodollisen säännöllisyyden miellyttäviin puitteisiin. Yksityiskohdittain katsottuna voi Brüssel tuntua yksitoikkoiselta, sillä kadut jotka kestävät astua tuntikauden päästä päähän, ovat ensi näkemältä siinä määrässä toistensa kaltaisia, että muukalainen helposti eksyy. Vähitellen ilmautuu kuitenkin eroavaisuuksiakin; täällä on joku palatsi, tuolla joku puistikko enemmän kuin toisessa paikassa; täällä muistopatsas, tuolla tori, jotka käyvät osviitoista. Sillä Brüsselillä on, niin uudenaikainen kaupunki kuin se onkin, muinaismuistonsa, esimerkiksi raatihuone, ja jokaiseen muinaismuistoon liittyy joku taru. Mutta päävaikutus on ehdottomasti uudenaikainen, samoinkuin kielikin on ranskankieltä. Täällä on huomattavissa miltei sama kielitaistelu kuin Suomessa. Jokainen yksinkertaisemmin puettu mies, nainen ja lapsi puhuu flamandinkieltä ja pitää siitä sitkeästi kiinni, vaikka ranska onkin sivistyneiden kielenä. Mutta flamandinkieli on erikoisten harrastusten kautta, jotka muistuttavat meidän Suomalaisen Kirjallisuudenseuran toimintaa, luonut itselleen kirjallisuuden, muinaisuuden ja samalla yleispätevyyttä. Mutta niinpä ovatkin flamandilaiset harrastukset oivaltaneet vetää piiriinsä monta etevää kirjailijaa, ja niin pitkälle ei ranskalainen vaikutus kuitenkaan tähtää, että se nyttemmin enää pyrkisi kansankieltä hävittämään, vaikkapa se olisi mahdollistakin.

Tässä valkoisessa kaupungissa, jossa kuningas asuu kaikkein valkoisimmassa talossa, niinipuiden siimeksessä, kansan rakkauden ympäröimänä, on myöskin kaksi palatsia, joissa asustaa kansa itse, s.o. kansan edustajat. Senaatilla on oma talonsa ja edustajakamarilla samoin, ranskalaisen heinäkuun vallankumouksen mallin mukaan, sillä erotuksella kuitenkin että Belgian hallitusmuodostakin tuli se, miksikä Ranskan hallitusmuoto ei kehittynyt milloinkaan Ludvig Philipin lahjomiseduskunnan aikana, todellisuus eikä vain sen varjo. Oppaalla oli paljo kerrottavaa noista palatseista, joiden seiniä täytti valokuva- ja taulukokoelma viimeisen vapaussodan ajoilta, ja jokaisen sydän sykkii ehdottomasti lämpimämmin nähdessään miten hyvin pienikin kansa voi asiansa hoitaa. Mutta se, mikä enin veti huomiotani puoleensa, mikä voimakkaimmin puhui sydämelleni, osanoton, myötätuntoisuuden, jopa rehellisesti tunnustaen kateudenkin koko voimalla, ei ollut puhujalavain, ei sankarimuistojen eikä tämän isänmaanrakkauden rauhallisen sotatantereen näkeminen — se oli tuon kaiken kokonaiskäsite, ikuistettuna neljässä kuvapatsaassa, jotka seisoivat korkeassa, valoisassa etehisessä edustajakamarien kokoussaleihin johtavien porraskäytävien suussa. Nuo kuvapatsaat olivat ihania naisolentoja mitä valkeimmasta marmorista, jokaisella tunnuslauseensa ja vertauskuvansa, ja nuo neljä lausetta kuuluivat käännettyinä seuraavasti:

I. Kaikki belgialaiset ovat samanarvoisia lain edessä.

II. Kaikilla belgialaisilla on uskonnon ja ajatuksen vapaus.

III. Kaikilla belgialaisilla on vapaa sananvalta.

IV. Kaikilla belgialaisilla on yhdistymisvapaus.

Noita lauseita lukiessani täyttyivät silmäni kyynelillä ja minä käännyin pois, ettei rinnallani seisova belgialainen katsoisi ylpeästi olkansa yli suomalaiseen mieheen.

21. Brüsselinpitsit.

Huolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä häikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista — sillä tehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja ja ympäristöjä — näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan teollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa ja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis pysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai ajoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän työtunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii liikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin ja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää huvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan, kehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin mielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten sunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä tunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta kuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla kuleksimiseen. Iloinen työ on Belgialle ominaista.

Myymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme belgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset valinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa täysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset, joita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä vihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan, hienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada. Johtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja oivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että Belgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla kuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin Ranskassa.

Kun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta enin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan pitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia muistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.

Erään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä aamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista harvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja brüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan kyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden tai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on tutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä taidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran liikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei tahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata yhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja koneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy tunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä ala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet kaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja halvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä tänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien brüsselinpitsien valmistajana.

Odotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja, joissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan erikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään, kapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista, useimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa vanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella näitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän ääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä tehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli tuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen posket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen sanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta paitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan tyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento kulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. Se työ ei ollut iloista.

En ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden yksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille sukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita maltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen sommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään; seurasin aina viimeistelyyn saakka — enkä ymmärtänyt muuta kuin että se näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar kohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin meidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä käyttäessä kuin — suo anteeksi — puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun hän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja arvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi — niin, silloin alkoi asia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen ylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia pitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina kymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin, harsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin — silloin ymmärsin minkätähden nämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa, milloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien kätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.

Tarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta jotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.

— Onko hinnalla mitään erotusta, s'il vous plait? kysyin minä.

— Mais oui, monsieur, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä pidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän huonompana) maksaa viisisataa frankkia...

Merci, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä taiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.

Ja niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet yhden ihmiselämän.

22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat.

Ihminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä ainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt sydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista haittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon pehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä oikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä liejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää kapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon kahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa tunteakseen.

Urhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei edes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään aineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat katoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien teollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen arkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de Flandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se valikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa asunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide, kuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä espanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan Euroopan halki suuntasi tännekin askeleensa — ei mikään noista kaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä ja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.

Päivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja farisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa puettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät vaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden avulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi tukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten harrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden flamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan niin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien anarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa, ultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen nykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen peruskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden isänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden suurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset sivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan keskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta ylevien päämaalien puolesta — mutta ne ottelut suoritetaan päivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on lopullisena palkintona valon voitto.

Kun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen tilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat kokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että aikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen ja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset kysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa — ja liikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista sivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen eikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.

Tekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden nykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden kivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin Suomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan aina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden ja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme, vuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan ei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa muistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja rakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä kaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.

Ken on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin paraimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä ojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että uhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden pronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta hän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei ole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut kantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa kantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika kaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja myöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria, ritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria, pyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid Bouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman sankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän oli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen nimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa Aadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon taistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä ummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen elämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat mielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja häneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin, todeksi runoilijan sanat, että

Ei kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä toisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen päälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin keskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä askelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden sankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla neljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat Belgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset ilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa. Seiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien kuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat taulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut. Paitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista — mutta suomalaisia hain turhaan — ja useimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. "Cet homme là", sanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, "c'était mon frère, hän oli veljeni!" Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut tuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin vaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen yksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle, Betty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion ruhtinas tai Belgian kuningas?

Tämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta semmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä kosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein välilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät mukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää loistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille, niiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin torilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden merkityksen:

23. Ranskan aurinko.

Eräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen Belgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput ja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys pienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia pyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas, ehdottoman yksinvallan alueella.

Tuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia ennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon peittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä ylikin — noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman harmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon — erään nimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla Charivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin. Harhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili Napoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin porteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa linnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina hoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin hiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta aurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää virkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä vielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia, innolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan — josta kaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin. Kuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa virrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa, koska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen laskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri tuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei ymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on kullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli välttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on tarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. Marche! Marche toujours! aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.

Ymmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat Tocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan "L'ancien régime", joka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman kuvan Ranskan kansasta:

"Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on merkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan milloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä vastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän tunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa tilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin mitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan alapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten; niin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen kasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä muotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin vaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin muut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan jätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran vastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna, valmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki; mielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan yksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa muodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken järjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään muu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti talutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat myötäsukaa — talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan yritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä pelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa että voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin lannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia taipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa, menestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava; paljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin tervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia laatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin Euroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan osakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei koskaan välinpitämättömyyttä..."

Nämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan sokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman ajan mitä loistavimman historian avaimen — historian niin täynnä syntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan lehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä suuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset vaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse — tuon Arc de l'étoile:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi vielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:

Ranskan aurinko! Kuinka monen silmät häikäiseekään jo tuo sen vähäinen kajastus, joka pilkahtelee oikullisin häivähdyksin sivistyksen ulkonaisina pikkukoruina: muoteina, ylellisyytenä, huveina, seuraelämänä, kirjallisuutena ja taiteen päiväperhosina tai kansankapinan rikkirepiminä kuninkaanvaipan kaistaleina! Ja kuitenkin on tuo sama aurinko paistanut vuosisatoja, eikä ainoastaan aseiden loistona, vaan paljoa enemmän elvyttävänä ja hedelmöittävänä lämpönä ihmiskunnan sivistyksen rikkaimpien ja jaloimpien siementen kylvökseen. Usein ja enimmäkseen eivät nuo siemenet ole itäneet Ranskan maaperässä; Kreikka, Italia, Saksa, Englanti, maailma on ollut niiden alkuperäinen kotimaa; mutta Ranskan aurinko on ne eloon elvyttänyt, Ranskan myrskyt sirottaneet ne kansojen keskuuteen, ranskalainen veri on ne kostuttanut ja ranskalainen innostus ne kukkaan kehittänyt. Tällä kansalla on vielä tänään sekin turhamielisyys, että he haluaisi sivistää koko maailman, ja tämän turhamielisyyden vuoksi annettakoon sille monet muut heikkoutensa anteeksi. Se on altis kaikellaisille harhaluuloille, m.m. sillekin, että luulee oman sivistysmuotonsa joksikin verrattomaksi malliksi ja ymmärtää sentähden vähemmän kuin mikään muu kansa muita sivistyksen muotoja. Mutta tästä onnellisesta itseensätyytyväisyydestä huolimatta ei se tosiaankaan ole säästänyt itseään jakaakseen muille omasta yltäkylläisyydestään; se voitto, jota se on tavotellut, on ollut paljoa enemmän kunnian kuin vallan, kaikkein vähimmän rahan voittoa, joten se yhä vieläkin on sisäisiltä tunteiltaan Englannin vastakohta, niinkuin tuli veden vastakohta. Jos se voittojensa päivinä on uneksinut poliitillista maailmanvaltaa, niin on se onnettomuuksien, tappioiden ja voimattomuuden aikoina lohduttautunut aatteiden voitoilla, kielensä ja kirjallisuutensa yleismaailmallisella kantavuudella, kohoten äitinsä Rooman perijäksi älyn viljelyksen kunniasijoilla. Ja siten on Ranskan ja Ranskan kansan valta lopultakin aina ollut mitä suurimmassa määrässä yleismaailmallinen ja vähin itsekäs, mitä yksikään historiallinen kansa on tavotellut, suuri, aatteille rakennettu ja niiden kautta niin suureksi ja voitokkaaksi paisunut sivistyksen valta. Onko missään kansaa, jonka tietojen, tapojen, toivomusten tai taipumusten piiriin ei olisi tunkeutunut jokunen säde Ranskan auringosta. Ja juuri se seikka, että Ranskan aurinko, aatteiden valonsäteet, ovat tappion ja häpeänkin läpi tunkeutuneet niin syvälle kansojen tajuntaan — juuri se, että Fredrik II, joka heidät voitti ja heitä ilkkui Rossbachin luona, samana hetkenä olisi ollut valmis piirrättämään Voltairen Henriaden marmoriin — sivumennen sanoen sentään hyvin onnistumaton tuuma — juuri se on tosiasia, jonka saattaa asettaa Kreikan ja Rooman mahdin rinnalle ja joka jotenkin selvästi osottaa, mitkä voimat maailmaa hallitsevat.

Ajatusten jouduttua tälle rikkaalle alalle, unohdan veturin tuulennopean kulun, joka seitsemässä tunnissa siirtää meidät Belgian pääkaupungista Ranskan sydämeen, ja siellä me ensi kerran näemme jälleen toisemme — Ranskan ja sivistyneen maailman pääkaupungissa Pariisissa.

24. Pariisi ruusunpunaisena.

Niin kiiti veturi joko ohi tai yli Monsin, Valenciennesin, Arrasin, Amiensin, Clermontin ja monen muun historiallisesti kuuluisan paikan Brüsselistä luoteisen Ranskan viljaville, tiheään asutuille tasangoille. Eivät teollisuuden ihmeet eikä lyhyiden rauhantekojen muistot eikä sadut ensimäisen ristiretken päättäneestä kirkolliskokouksesta saattaneet muuta, kuin hetkeksi kiinnittää puoleensa ohikiitävän junan huomiota. Niinkuin painolaki vetää ainejoukkoja maan keskipistettä kohti, niin veti Pariisi yhä kiihtyvällä vauhdilla meitä itseään kohti; tuo pyörre imi, kuten Mal-virta purjehtijan emäpuuta, yhä suppeammin ja huimemmin pyörivin renkain eteenpäin tuohon vaahtoavaan kuiluun, joka on niellyt niin monta turhaa toivetta, sirottaakseen sitte niiden pirstaleita maailman valtamerelle.

Kun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja suuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten mielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord — sillä täällä ajetaan comme il faut ensi luokan vaunuissa — istua lojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai Frères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta katsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen marokiniin sidottua Guide à Paris'ia. Saksalainen professori asetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä; sveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan; hamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa; belgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella ruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen maalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen teaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa; ainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä kieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun ihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen sanaan: Paris, c'est le monde, Paris c'est tout, Pariisi on kaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa, niin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas on keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä, aistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä leimalla varustettu.

Hulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla. Aito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme kuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka molemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin näimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan mitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin, huviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran tiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi täällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa; mutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä Pariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden viljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan vilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä arvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla ovat näköalat suurenmoisempia.

Läksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät nuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen komennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan pohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla Pariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten joukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja ahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu tuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti meneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta tuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos ihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja jälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja — ilman niitä se ei tulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.

Nyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka herhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja. Vaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli ruusunpunainen.

Kun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä katuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien puut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin läpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita effets de circonstances, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka ehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena! Juuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti seuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset karhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin kömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea sieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina pensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan kuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään korkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta suurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat kademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna. Pariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka tavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen porttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on rikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan, salonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta kannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta nojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että kuuntelisi terveen järjen päätöksiä — ja samalla kertaa ja samanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja loistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta muistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta — kaikille se esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran, läheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo ja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko maailmana.