Front matter

Kirj.

Joh. Mustakallio

Kuopiossa, Kuopion uudessa kirjapainossa, 1883.

Tosiaankin siinä on perää, kun sanotaan, että matkustukset kotiseuduilta pois kehittäwät ihmistä, ja erittäinkin, jos matka on koko kotimaan ulkopuolelle. Toiset näköalat, toiset olosuhteet, tawat ja katsantokannat tekemät sen, että selwemmästi tulee arwaamaan oman olonsa, jopa antamaan armon toisellekin. Ainainen asuminen kotipiirissään totuttaa silmän siihen, mikä on; sen warjopuolia ei näe, sen hywiä puolia ei arwosta. Kummankin huomaa paremmin eroitettuna kaikesta, missä ennen on liikkunut.

On tullut tawaksi, että ne, jotka tahtowat maailmata nähdä matkaawat eteläänpäin ihailemaan luonnon, ihmiskäden ja ihmisneron synnyttämää suuruutta. Tosi on; sinne on runsaammin herunut luonnon antimia; siellä on taisteltu ihmiskunnan suuret taistelut »miekoin, auroin, aattehin.» Mutta ansaitsewat pohjan perätkin katsomista, olot sielläkin oppimista. Awarain, äärettömäin olojen jylhyys, koko luonnon kolkkous, joka ei huoli ihmisen uhkauksista panna wiljelewän kätensä sen päälle, — kannattaa sitäkin käydä katsomassa. Kun istuu sekä aineellisen että henkisen wiljelyksen helmassa ja nauttii saawutetun inhimillisen siwistyksen hedelmiä, mukawuudet mukamuuksien meressä, se tahtoo synnyttää luonnottomia waatimuksia ja kääntää ihmisen nurin, luonnollisesta luonnottomaksi. Kuinka hywä ja hyödyllistä on silloin nähdä ja tawata ihmistä, joka ei tiedä koko maailman menosta mitäkään, ei muusta, kuin siitä turpeesta, jota on hänen allaan, ja siitä Luojasta, joka wallitsee korkealla hänen päällään!

Pyydän siis lukijaa seuraamaan kertomustani; se onkin paljon huokeampaa, kuin osaa ottaa matkan waiwoihin.

Suomesta kun lähtee Jäämeren rannalle kesäkelillä, on paras ensiksi matkustaa jotain tietä Wienan merelle, joko eteläisempää Lieksan tai Kuhmon kautta, tahi pohjoisempaa Kuusamon kautta. Me walitsimme wiimeksi mainitun. Ennen lähtöä oli pitänyt hankkia Arkangelin kuwernööriltä lupakirja saada matkustaa hänen läänissään, joka kirja myös oikeutti waatimaan kyytiä matkalla. Suomen kenraalikuwernöörin kirje Kuopion tuomiokapitulille, että hän Wenäjän wirastojen kautta oli matkamme edistyttämistä puoltanut wirkamiehille Murmannin rannikolla, oli myös muassamme. Ja kun wiimeksi oli Wenäjän ruplat waihetettuina walmisna taskussa, ei ollut kuin huraus, kun Juhannus-ajan kesäisen ilman kauniilla säällä jo oltiin noiden 53 peninkulmain takana, jotka eroittawat Kuusamon Kuopiosta. Siihen maantie loppuu. Kuusamo on hywin wuorista seutua wiimeisellä taipaleella, ennen kuin tullaan kirkolle, näkyi jo korkeita wuoria ja mäen kukkuloita (esimerkiksi Syötewaara), joille juhannusaikana aurinko näkyy läpi yön muutamia wuorokausia, ja kahden semmoisen kukkulan ylitse menee maantiekin; ne owat Hewosenharja ja Kallioharju; sinne näkymät kaikki Kuusamon korkeimmat waarat, yksin Nuorunenkin Wenäjän rajalla. Maantien wieruksilla käywät porot laitumella, ja oudon uteliaisuudella katseltiin niitä hiekkakuoppia, joissa oliwat porot nykyään piehtaroineet. Kumminkaan ei sattunut nyt yhtään olemaan näkywissä.

Kirkolta alkaa wenematka. Sitä on kuusi peninkulmaa monen järwen yli, joista erinomaisen siewä-saarinen ja -salminen on Muojärwi. Kun Muosalmen talon takaiselta mäeltä rupesi katsomaan Muojärwen tyyntä selkää, niin sitä olisi kauankin saattanut tehdä, ellei matkan teko olisi eteenpäin käskenyt. Tahdottiin näet tyynen yön aikana soutaa selän toiselle puolelle. Tämä sama seutu, nyt niin kodikkaalta ja hupaiselta näyttäwä sille joka Sawon näköaloihin oli tottunut, oli ihan erilainen, kun sitä waaran kukkulalta katsoi. Kaikkien näiden järwien rannoilla on taloja, jotka owat paljoa pulskemmasti rakennetut kuin ylipäätään Sawossa. Näihin aittoihin, 2,3 p. heinäkuussa, alkoi täällä näkyä siellä, täällä tähkäpäitä rukiissa, ihankuin Kuopion seuduilla 27, 28, 29 p. toukokuussa. Pihlaja alkoi puhkaista nuppujaan kukiksi. Wälijärwen talon akkunoihin näkyy juhannusaurinko koko yön, sanoiwat. Kuoringin järweltä on kolme ja puoli peninkulman maataiwal suurelle Pääjärwelle Wenäjän puolella Oulangan suuhun, jolla wälillä ei ole kuin yksi pieni talo. Tällä wälillä on tuo Suomen korkein waara Nuorunen, ottamatta lukuun lapintuntureita. Kuoringin talossa tuumailtiin, lähtisimmekö nousemaan tuon waaran huipulle, ja kun sen olimme päättäneet tehdä, ruwettiin taloon yöksi, ettei woimat kesken loppuisi seuraawan päiwän ponnistuksissa. Aamulla kun lähdettiin liikkeelle, kantajat muassa, sai kohta koetella, miltä wastamäen nouseminen tuntuu. Parin neljänneksen perästä poikettiin polulta lähteäksemme nousemaan Nuoruselle, ja oikaistiin Kariloukahtaman wasemman puolitse. Siinä oli sankkaa metsää ja leweitä soitakin, waikka maa nousi nousemistaan, ynnä lampia ja rämepaikkoja. Kun metsän tiheiköstä tultiin aawemmalle kohdalle, näkyi aina waaran kalju päälaki, mutta se ei ottanut lähetäkseen; se oli yhäti yhtä kaukana, yhtä korkealla, taiwaan sinihuntuun werhottuna. Noustiin loiwaa, noustiin jyrkkää rinnettä, kuuma aurinko selässä, siteiden paahtamat kiwikalliot kaswoin edessä, hikilöyly kowa. Jo loppui kuuset, sitten männyt, wuorossaan koiwut; ja kukkulalla ei ollut muuta kaswia, kuin eräs laji wariksen marjan warsia, ja muuramen kukkia ihan kukkulallakin. Merkillisellä jyrkkyydellä oli wedetty rajat eri puulajeille, ja taampaa katsoen rannut näyttiwät ihmeelliseltä. Korkeimpana huippuna oli kiwikallion särmä, joka nousee pystyyn yli muun pyöreämuotoisen wuorenpään. Sinne oli noustawa — ja silloin oli ylempänä muuta maailmaa.

Suuri on eroitus mataluuden ja korkeuden wälillä. Mataluus on arkipäiwäisyyttä, korkeus ylewyyttä. Niin kuin Nuorunen waltawuudessaan kohotaksen yli maiseman, sen kukkulalle ei kuulu koskien kuohu, ei laineiden loiske, järwet wain tuolla alhaalla kuin hiiden hinkalossa huuhtowat sen juuria; niin Nuorusella seisojakin, hän tuntee mielensä kohoawan yli arkielämän, tuo turhanpäiwäisyys, joka niin usein käärii hänen intonsa pikku kiusoihin, se on jäänyt jalkain alle; hän on irti tawallisesta elostaan, wapaa ja auki korkeille tunteille. Hän katsoo kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, ja yhä etemmäksi tekee hänen mielensä heittää silmänsä. Mutta unelmiin hän ei jouda, hällä on todellisuus edessään, tanakka jalansia allaan, joka ei häily. Itsenäiseksi tuntee hän itsensä, waltamieheksi, johon ei ylety ihmisten moitokset ja kiitokset. Nuorunen on yksinään taiwaan alla, on nähnyt wuosituhansien tuulet ja tuiskut, uljasta otsaansa se pitää yhtä korkealla kuin alussakin, sen korkeus ei kukistu; ei kesän aurinkoiset yöt, eikä syksyn synkkä pimeys sen waltaa muuttele; ja sen ikuiset wahtikumppanit, Waltawaara, Iiwaara, Ukonwaara, Possosiiro, Päänuorunen, jotka kohoawat taiwaan ranteella, seisowat yhtä yksiwakaisesti ja antamat kunnian hälle.

Näköala Nuoruselle on sangen laaja. Länsipuolella pohjaan- ja eteläänpäin on toinen toisensa wieressä kaikki ne järwet, joita myöten Kuusamon kirkolta asti olimme tulleet, ja erittäinkin Tawajärwi, joka on wuoren juurella, tuuheine saarineen miellyttää silmää. Idässäpäin etäämpänä wuorelta lewittää laajaa pintaansa Pääjärwi, Wenäjän Karjalan suurimpia järwiä, ja siintipä wähä wyöhyke Tuoppajärwen tyyntä selkääkin. Korkeita maita on Pääjärwen ympärillä, ja sen wuoriset saaret (erittäinkin tuo keskellä selkää olema Luptshinki, kenties kolmea wertaa suurempi kuin meidän kartat näyttäwät) koettawat myös kohota ylemmä, waan ne jääwät alhaalle, kun näkee järwen luoteispuolella huimaaman korkean Päänuorusen jyrkän wuoripatsaan ylenewän senpuolisten mäkien ylitse. Sen huippu näyttääkin oleman Nuorusen tasalla, ja eräs mies sanoi sen olewan korkeamman kuin Nuorusen, mutta lisäsi, kukapa siellä lie käynyt. Karjalan puoli on samanlaista, kuin Suomen, mäkistä, järwistä, metsäistä. Pohjassa on näköpiirin rajana Paanajärwen wuoret; järwi itse on sywässä wuoriseinien wälissa, ettei se sowi näkymään, mutta takaa yli maiden näkyy tumman sinisenä paksun leipäkakun muotoinen wuorenpää, joka lienee Pesioiwa tahikka Waatimenoiwa, sillä Lapissa kyllä 15 peninkulman päähän näkyy tuommoiset korkeat wuoren huiput. Luoteisessa seisoo lähempänä Kuntiwaara ja etempänä Waltawaarat, kirkon pohjoispuolella. Yli Kuusamon järwen näkyy ne waarat, joita myöten maantie tulee kirkolle, ja Muojärwen takaa Iiwaara, jonka harjanteet lounaista suuntaa kohden nousewat monta wertaa korkeammalle muita mäkiä. Etelässäpäin näyttää, kuin Ukonwaara lähtisi nousemaan ihan Kuoringin järwen sywänteestä, ja se on tosiaankin muhkea niinkuin ukko ainakin. Sen wasemmaltapuolen taaempana nousemat Possosiiro ja Kiiankuurot. Luulisi, etta tuonlaista näköalaa käwisi useinkin ihmiset ihantelemassa; niin ei ole laita. Ainoastaan kerranko wai pari sanoi Kuoringin isäntä, joka oli oppaanamme, käyneensä täällä, waikka oli ikänsä asunut juurella, ja emäntä tyttärineen (jotka kaikki oliwat naimisissa kotona) oli sanonut kun kerran käyneensä wuorella; kukapa pakottaa, arweli hän, rupeaisi yrittämään semmoiselle joutawalle matkalle. Mutta jumalanmolijat tietäwät panna armon tälle paikalle; sen näki siitä menijän Karjalan rististä, jota oli pystytetty kallion ylimmälle mykkylälle. Niitä ei ole monta enää; risti on rapistunut, lahonnut, eikä taida kotwaan aikaan kukaan ryhtyä sen kohentamiseen. Siihen aikaan kun Wenäjän hallitus häwitti noita luostarintapaisia yhdysasunnoita, joita nuo muka harhauskoiset starowierot oliwat perustaneet, pakeni koko joukko heitä Suomen rajan yli ja asuiwat jossain yksinäisessä mökissä. He eiwät käy kenenkään luona, eikä kukaan heidän luonansa. Korkeimpain wuorten huiput owat heidän enimmästi rakastetut molimispaikat. Kuusamossa on näitä pari enää jälellä, yksi Hännilän talon lähellä, toinen Tawaniemellä. He eläwät rukouksissa ja saawat melkoisia rahasummia Pietarista ja muusta Wenäjästä niitä, joiden edestä rukoilewat ja joilla luultawasti ei ole aikaa itse sitä tehdä; palkkaawat sentähden miehen sijaansa, jottei possakanteko jäisi rästiksi.

Nuorusella käy winha tuuli, kylmä kuin talwen wihuri, waikka oli lämmin päiwä, piti ottaa päällystakkia päälleen taretakseen olla jonkun hetken kerrallaan kalliolla ja sitte piti kyyristyä kallion taa, johon aurinko helteästi paistoi. Kukkulalta lähtee wankka polku alaspäin. Outo luulisi siitä, että täällä käy wäkeä, kuin Aawasaksalla. Mutta se onkin porojen polku, jonka owat tehneet, kun räkän- (itikan-) aikana nousewat tuulen henkeen saadakseen lewähtää rauhassa. Semmoista wiisautta käyttämät porot suurella hyödyllä kaikkialla pohjoismaissa, jossa syöpäläisten paljous on mahdoton. Lewättyänsä lähtewät he peräkanaa ja hywällä mielin alas.

Hywällä mielin rupesimme mekin laskeumaan pois, ja semmoisten hetkien perästä kuiskaa lähtijä korwaaansa: »jos ikäwystyt, ystäwäni, oloihisi, niin mene korkealle wuorelle.» Wielä kerran Nuorusen koillisnurkalta heitettyämme silmäyksen etehemme, jossa näkyi Kiwakan mäen kinkama ja sawu nousewan Siikajärwen koiwikkorannalta, ruwettiin painamaan alas, ja se ei toki ollut niin waikeata kuin nousu. Siikajärwen talo mökkineen on ainoa ihmisasunto tällä taipaleella; sinne laskeuttiin myötämäkeä. Tämä puoli Nuorusta on erinomaisen hyötyisätä koimumetsää, kun kerran tulee metsärajan alle. Päästiin taloon. Wieraanwaraisuus on wanhastaan hywä awu Suomessa, jos missä korwen kainalossa wähäkään mökin hökkeliä on; ja lehmänantiahan kesäisaikana on joka paikassa. Metsätaiwal Pääjärwelle on waihetellen koiwu- ja petäjä-metsää, suurta ikiwanhaa sydänmaata, sangen harwassa kohden raadettu huuhdaksi. Oli erinomaista nähdä kuusikkaita pesäseutujensa ympärillä; ne eiwät olleet lewottomia, niin kuin Sawossa meno- ja tulomatkallaan, waan istuiwat aiwan lewollisina yksi siellä, toinen täällä puiden latwoissa ja sykerteliwät sorakielistä wiserrystänsä. Kun päästiin Kiwokan kohdalle, näytti se korkealta wuorelta; niin loukeroista ja röykkelikköä oli se, kuin olisi koralliryhmän nostanut ylös taiwaalle. Siinä on karhuin pesäpaikat, joissa he saawat nukkua talwiuntansa rauhassa, ja noustuaan lyödä kesäistä leikkiänsä; eiwät halajakaan ihmisasunnoille, samaten kuin ihmisetkään eiwät ikäwöi heidän asunnoillensa. Karhu on näet metsän isäntä, tenhonwoimainen, joka ei pelkää ihmislasten, ei taikoja, eikä tuuria; kuka sen kanssa tohtisi wäitöksiin ruweta.

Waltakuntain raja ei tee eroitusta; maat, metsät samanlaista, suomalaista, jota ei ole aikain waiheet woineet muuttaa; mutta kansan owat ne walitettawasti muuttaneet kuin wieraaksi toinen toiselleen, että weli ei kättä anna weljelle, eikä sisar sisarelleen. Kun Oulangan leweää jokea myöten, joka kuulun Paanajärwen wedet laskee Pääjärween, tulee

Oulangansuun

kylään, niin se tekee suomalaisen aiwan alakuloiseksi. Hän kysyy: miksi? ja wastaus jääköön kysyjän omaan kätköönsä salaisuutena. Jos raja on sota-raja, se on eri asia; mutta kun se muuttuu kylän rajaksi, niin miksi on parin sylen lewyinen aukko niin korkea muuri, ettei siwistyksen aurinko jaksa paistaa yli! Kylä näyttää niin surkealta, että luulee muuttuneensa muutamia wuosisatoja taa'päin ajassa, jopa arwelee näkewänsä jonkun lewäyspaikan, johon tuona suurena muuttoaikana Altain jylhiltä wuoriseuduilta Euroopaan suomalainen kansanwaellus yritti uutisasutusta tekemään, mutta jätti huoneet rapistumaan, jätteet haisemaan haaskain syöjille hywäksi. Käydään sisään, noustaan etuliiteristä winoja portaita myöten yläkertaan, ensin etehiseen; siinä on tukehduttawa katku, löyhkä, joka panisi kärsäeläimenkin sieramet tukkoon; lattialautojen alla on suuret sammiot täysinä yhdeksi myöhkäksi märänneitä kalansotkuja käymässä, kiehumassa kesähelteen kuumassa ilmassa. Kiireellä tupaan, tarjotaan kättä, toiset eiwät tahdo, katsoa wirnottamat wain, kun meillä käsi ojossa, koura auki. »Saako taipaleella wäsynyt matkamies tsajua talosta?» »No toki, meillä ei ole lehtiä, waan mennään naapurista noutamaan, pannaan samowaara kiehumaan.» Tämä hymäntahtoisuus opettaa meille, että tylyys on kaukana talosta ja oppaamme neuwoo meitä myös, että starowiero ei anna kättä kenellekään eriuskolaiselle. Talosta sai, mitä wain talossa oli; se wain heille saattoi hämmennyksen, kun me panimme pyytämällä; olisi pitänyt wain käskeä, wenäläisten wirkamiesten tapaan; siltä kait näytti. Eri tawat, eri usko, wieraanwaraisuus yhteinen. Kaikki, jotka tuliwat »ruotsin pappia» katsomaan, ristiwät ensin itseään owen suussa ja tuliwat sitte lähemmä hywää päiwää toiwottamaan. Tuli naapurin noin 14 wuotias tyttökin. Ensin hänkin risti itsensä jumalan kuwaa päin ja meni sitten penkillä istuwia waimoihmisiä terwehtimään, hyppäsi kaulaan ja likisti ensin yhtä poskeaan ja sitte toista toisen poskia wastaan, painoi päätään wielä toisen kaswoja wastaan ja wetäysi sitten wielä taa'päin, teki sywän niiauksen, ja terwehdys oli täysin suoritettu; sitte wieraita tarkastamaan. Kun samowaara jo höyrysi pöydän päässä, ryhdyttiin juomaan, sokeri suuhun ja tsajuwetta päälle; muuta tosin ei, mutta sen tietää matkamies hywäksi. Kolme korkiaa stakanaa mieheen, ja sitte pihalle raitista ilmaa hengittämään. Sytytettiin paperossi, wedeltiin sawuja, katseltiin Karjalan huonerakennuksia ja noita pikkuisia pellon tilkkuja, joissa tiheä ohran oras kaswoi, niin tulee Wenäjän pappi pitkässä kauhtanassaan, oikasee suoraa minuun ja sanoo: »oletko sie suomen pappi?» Minä jäin wähä ällistelemään tuosta yht'äkkisestä ystäwyydestä, enkä heti hoksannutkaan mistä ajasta olimme lähemmin tuttawat mutta kun näin wirkaweljen pienet silmät niin weljellisesti tuijottawan harmaiden kulmakarwain takaa, työnnän minäkin oikeata kättäni wastaan: »olen, mitenkäs sie, pyhä weli, jaksat.» »Miks'ei pappi tule papin luo.» »No, näytätkö sie meille kirkkosi.» »Jees!» Astuttiin papin weneesen ja soudettiin yli. Joen rannalla oli pappila. Se oli samaan tapaan rakennettu, kuin muut talot, wähää suurempi, hirret täysipyöreinä seinissä. Siihen wei meidät pappi ensin. Muuta wäkeä ei hänellä ollut, kuin aikaihminen tyttärensä. Rupesimme kyselemään, kuinka suuri wäkiluku oli seurakunnassa. Se ei ollut tiedossa. Minkälaista rahwasta owat nämä? Se ei ollut tiedossa. Minkälaisia kirjoja lukemat papit näin yksinäisissä paikoissa? »Aa, kirjat owat sakastissa.» Ei, maan itsensä tähden. Se ei ollut tiedossa. Mutta se oli tiedossa, kuinka monta ruplaa ja kopeikkaa tämä kirkko oli maksanut, kuinka paljo kellot, messukasukat, jumalanäidit, Pietarit, Paawalit. Lähdettiin sitä kaikkea katsomaan. Tytär saa käskyn sillä aikaa panna samowaara kiehumaan. Kirkko oli aiwan uusi, pyöreistä hirsistä. Kun tultiin kynnyksen yli, ruwettiin suoman astumaan lattiata pitkin katsomaan sitä kullan kiiltoa ja hopean hohtoa, mikä peräseinältä säteili wastaan. Mutta pappi jäi owen suulle ristimään itseänsä, ja mekin (huomattuamme erehdyksemme) kaikessa hiljaisuudessa wedimme sääremme takaisin, asetuimme kummallekin puolelle ja siinä seistiin wieraina miehinä siihen, että tämä pappi ei ristimättömin silmin katsele kirkon pyhyyksiä. Paljo oli todellakin kalleuksia. Aito kullasta kalkit ja lautaset, pöydät ja kaapit täynnä kullalla kudotuita kirkonmenon waatekappaleita. Tämän oli lahjoittanut kreiwi Moskowasta, tuon ruhtinas Pietarista, mitä pajari minkin parselin. Pappi kiittää ja walittaa: kaikki niin kallista, kaikki niin koreeta, eitä käy kansa kirkossa, ei ollenkaan. Starowierot eiwät käytä waltion pappia muulloin kuin pakkotiloissa. Mutta — papin tsaju! Tyhjennettiin 2 takanaa papissakin; ja silloin tiesi olemansa tsajun juonnin maassa. Pois teki mieli ja — nukkumaan.

Aamulla tahdottiin ruokaa, kun ei oltu iltasellakaan saatu; tultiin näet liian myöhään kortteeriin. Sitä ruwettiin heti puuhaamaan. Halkoja kannettiin tupaan, uuni pantiin lämmitä, ja taikinaa ruwettiin tekemään. Tämä tosin ei ollut sille mieleen, jolla oli kiire matkalle, mutta Pääjärwen selälle ei ole nälkäisenä lähteminen. Oulangan naiset osaamat tehdä hywää kalakukkoa. Se oli mieliruokaa näin kesäisaikana. Järwimatka oli joutuisaa, soutajat upeat. Siewällä säällä näki selwään ympäristöt, wasemmalla kädellä oli korkean korkea Päänuorunen harjanteineen alinomaisena seuraajanamme ja oikealla harmasaarinen selkä. Matkamme keskiwälillä pistää pohjoisrannalta pitkä ja jyrkkä hiekkaniemi, jonka päästä saa selwän kuwauksen seudun omituisuuksista.

Niskan

kylän rannalle näkyy wielä 2 peninkulman päähän Oulangansuun kirkko ja sen walkealta paistawat seinät. Niskassa on ainoastaan 9 taloa, 28 lehmää, 9 hewosta. Sillä aikaa kun uusia soutajia hankitaan käymme kalmistoa rannalla katsomaan. Korkea, tuuhea taimikko kaswaa hajonneen kiwiaidan sisällä. Kaiwetun haudan kohta on luotu korkeammaksi ja tehty ruumiin arkun muotoon, itäpuolisessa päässä Karjalan risti. Kaikki näytti rapistuneelta. Tästä lähtee meitä wiemään talon wanhus, pitkä, suora wartaloltaan, kuin Karjalaiset ainakin, ja erään toisen talon isäntä. Ensin laskettiin leweää wesirikasta Pääkoskea alas ja sitten Kuntijokea myötäwirtaa. Kun oli lämmin, otti ukko talwilakkinsa päästään ja laski wiereensä tuhdolle. Ikänsä 70, 80 wuotta oliwat tehneet hänen pitkät hiuksensa harmahtawiksi. »Miksikä sulla on päälaki keritty?» wanhus ei ole kuulewinansakaan. Sitten saatiin tietää, että ukko oli kauan ollut jumalanmolijana poissa kotikylästään. Nyt oli hän palannut jälleen omaistensa luo. Näissä seuduin on tuommoinen elämänmuutos jokseenkin tawallinen. Tuo keritty ympyrä oli warjeluskeino, ettei räähkä (synti) niin hewin tarttuisi. Sen näimme monen muun wanhuksen päässä perästäpäin. Ukko sanoi näillä seuduin olewan 2 henkeä, jotka osaawat lukea kirjasta, ja praasnikan 13 aamuna lukewat he selwällä äänellä kokoontuneiden kuullen, tietysti slawoonilaisesta kirjasta, wanhemmat miehet, jotka osaamat wähä Wenäjätä, ymmärtäwät jotain, nuoremmat ja waimonpuolet eiwät mitään; joku kuuluu osaawan lyhyesti sanoa Karjalan kielelläkin, mitä kirjasta luki. — Joki on leweä ja rannat owat jyrkät, mutta ei juuri kallioiset, kaswawat hyötyisää lehti- ja mänty-metsää; siellä täällä näkyy huuhdan paikkoja.

Kuntijärwen

kylä, joka on muutamia Wenäjän wirstoja eteläpuolella samannimistä järweä, ei ole juuri pieni kylä. Siinä on 15 taloa, 36 lehmää, 9 hewosta; peltoihin ei ollut ollenkaan kylmetty ruista, mutta huuhdissa kuului wähä olewan. Noustiin taloon, joka oli niin kuin kaikki muutkin oikealla rannalla. Isäntä oli erinomaisen wirkku, kirkassilmäinen, nuori mies, puhe ja käytös kuin Wiipurin miehillä; renki niinikään. Kun nälkä käski taloon, pyydettiin ruokaa, ja heti oliwat isännät, emännät walmiit laittamaan. Mutta tässäpä yhdyttiin tinkapaikkaan. Miehillä ei ollut kuppia muassa, talossa ei mieronkuppia; ja näin sisämaassa owat starowierot wielä tarkempia waromaan, ettei toisin-uskowainen saa heidän ruoka-astioistaan syödä. »No, hywä emäntä, myö meille rowe ikuiseksi omaisuudeksi.» Emäntä hyppäsi uunin pankolle, sieppaa tuohisen uunilta ja tarjoaa muille. »Pesepä wielä tämä.» Suurella kernaudella kiidättää emäntä tuohista nurkkaan wesiastian luo, hyrskyttää pari, kolme kertaa huuhtomaweden ympäri tuohisen laitoja ja tuo sen takaisin. Puukko tupesta esille; kyllä sillä liiat lisät lähtewät laidoista. Siihen sitten ensin maito, monta kupillista peräkkää, senperästä kalakeitto ja järjestyksessä juomamesi, ja kun wielä saatiin metson tähkä, kowa ja homehtunut tosin, sille laudalle, joka penkin ja lawitsan wälille laskettiin ruokapöydäksi, niin jaksoi taas lähteä matkalle. Kun tuolla suuressa Sawon pääkaupungissa, Kuopiossa, alkaa kowin halu tehdä ruweta tirkistelemään, onko talrikki lumiwalkea, onko weitsi ja kahweli kirkas, onko lasi läpi katsottaessa täplättä, niin jo pitäisi lähteä tänne; täällä oppii paremmille tawoille.

Tästä kulkee tie Koutajärwelle myös Soukelojärwen kautta, mutta me läksimme suorempaa tietä Kuukasjärwen kautta. Tässä loppui meiltä kaikki apu kartoista; sekä Suomen kenraalikartta että Inbergin kartta on wäärä. Kuukasjärwi ei laske Kuntijärween, waan koillispuoleisten järwien kautta Koutajärween. Kuntijärwen kylästä

Kuukasjärwen

kylään eli Platonaan, joka on järwen etelärannalla enemmin länsipuolella on 20 wirstaa, ja järwien wälillä on 4 wirstan lewyinen, korkea maataiwal, jylhää korpimetsää. Tullessamme aamupuoleen yötä Platonaan oli kummastuttawaa nähdä, kuinka tarkan huolen Karjalan waimonpuolet pitäwät päähineestään eli pääkruunustaan, jolle owat panneet wenäläisen nimen »perwäskä». Maatessaan lattialla tuwassa (heidän ainoa lämmin suojansa) oli perwäskä löyhdytetty päästä ja oli aiwan päälaen wieressä tyynyllä. Kun suurella waiwalla ja ryskeellä saatiin talon wäki hereille, oli waimonpuolten ensimmäinen homma unen horroksissa hamuilla wuoteellaan, missä perwäskä oli, ettei kukaan ennättäisi nähdä heidän tuuheata tukkaansa ilman perwäskätä. Muutamilla oli perwäskä korkea ja moniwärinen, kullan kiiltäwä ja punainen. Ja kun wielä paniwat punaisen tahi keltaisen huiwin sen päälle ympäri päätä ja sitoiwat niskaan kiinni, niin se näytti eriskummaiselta; ja kyllä he näyttiwät semmoisella päätörötyksellä auringon paisteessa soutaessaan tarkenewan. Aamulla saatiin taas kauan odottaa uunin lämpiämistä, kalakukon paistumista ja keiton kiehumista, ettei ennätetty sinä päiwänä etemmä kuin Mossaan 3 peninkulmaa. Leipää tehtiin ja paistettiin niin kuin ainakin, waikka oli Wenäjän Juhannuspäiwä. Emäntäwäen ruokaa laittaissa, oli isäntä nurkassa olewan kuwan edessä ristimässä itseään, ja kun oli joitakuita 10 kertoja saanut täyteen, siirsi hän yhden helmen wasemmassa kädessään olewassa helminauhassa alas, posmattaessaan wenäläisiä sanoja, ja katseli pitkät hetket ja tarkasti palawan rukouksen teon alla meitä ja meidän liikkeitämme. Platona on toinen kylä tämän järwen rannalla ja siinä on 2 taloa, 4 lehmää ja huuhdassa oli 2 puutaa ruista kylwössä. Kuukasjärwi on lännestä itäänpäin juoksewa, 25, 30 wirstan pitkä, melkeen joka paikasta yhtä soikea. Ainoastaan etelä-rannalta pistää kaakkoon päin leweänlainen lahti, jonka itäpuolella on korkea ja jyrkkä niemi; sen nimi on Hirwiäniemi. Sen eteläpuolella lahden rannalla on Hirwiäniemen kylä, jossa sanottiin olewan 8 warakasta taloa; nämä 2 kylää omat järwen rannalla.

Kun olimme ennen kuulleet että Karjalan tytöt osaamat soreasti laulaa, kehoitimme järwellä niitä 2 tyttöä, jotka toisen talon isännän kanssa oliwat lähteneet meitä kyytiin, wirittämään joku laulu matkan ratoksi; wähän ujostelemisen perästä rupesiwatkin ja kerran alkuun päästyänsä solui lauluja enemmänkin edestä. Suuri osa oli nähtäwästi wenäläistä syntyperää, waan muutamat soiwat kait minun korwissani perisuomalaisilta ja samassa miellyttäwiltä; ne oliwat mollissa. Tytöt lauloiwat, niinkuin tytär laulaa, jolla on paha äitipuoli.

Kuukasjärwen rannoilla kuuluu olewan Lapinhautoja, maahan kaiwettuja, seinät kiwestä, waan katto on luultamasti ollut puusta. Erilaiset näistä owat ne haudat, joilla ennen on poroja pyydetty; ne owat pitkiä, aina 5 syltä, ja 3 leweitä. Järwen päästä laskee lyhyt koski Solojärween; (10 wirstaa pitkä) wene wedettiin kannaksen yli. Kun katseli ympärilleen luontoa ja sen erityisiä kappaleita, niin näytti siltä, kuin ne olisiwat siinä asussa, jossa ne luojan kädestä lähtiwät; niin erämaan tapaista on tämä matka, wielä kerran mene taiwallettiin ja niin oltiin Mossan- eli Nuoto-järwellä, joka myös lewitäksen samaan suuntaan, ja on yhden kokoinen kuin Kuukasjärwi, noin 1 eli 1 1/2 peninkulman leweä. Kulettiin suoraan yli keskijärwen pohjoisrannalle, jossa on

Mossan

pogosta (kylä), ainoa koko suuren järwen hedelmällisillä rannoilla. Yhdessä: talossa on 2, toisessa 4, kolmannessa 1 ja neljännessä 1 lehmä; Yleensä on 34 henkeä, 3 hewosta, 34 lammasta, 84 poroa. Yhden nelikon oliwat kylwäneet ruista huuhtaan. Kotipeltoihin ei ollut kylwetty ruista, kuin wähä ohraa wain. Talossa, johon yöksi mentiin, eli wielä iso-isä ja mummu; sanoiwat olewansa yli 100 wuoden ja näyttiwät wielä toimen wanhuksilta. Ei kummakaan: tupakkia ei kuuluwissa, wiinaa ei mailla, mantereilla. Starowierot ei kumpaakaan siedä; ja me wedimme harwat sawumme aina pihalla; jota kohteliaisuutta Karjalaiset suuresti ihmetteliwät. Kaukana suuren maailman pahennuksista kun ihminen luonnon yksinkertaisuudessa elää, niin hän elää kauan. Kun wäki asettui ja mekin panimme maata, meni mummu uunin taa loukeroonsa, ja minä kuulin hänen mainitsewan Wapahtajan nimeä. Ei mummulla olut mitään Jumalan sanan kirjaa, ei, kirkkoa, ei pappia — ja kuitenkin saattoi hän olla paljoa lähempänä Jumalan waltakuntaa, kuin walistuneessa Suomessa monen monta, joilla on joka hyllyllä Raamattu, joka sunnuntai Jumaöan palwelus ja papin neuwot saatawana milloin tahansa.

Kylästä kun kuletaan itään ja koilliseen päin tullaan pienen Tyllin-joen kautta Lapinjärwelle ja siitä on wene taiwallettawa jyrkkää ja kiwistä mäkeä alas Paasmajärwelle, josta jokea myöten tullaan Koutajärwelle, jonne Mossasta sanottiin oleman 25 wirstaa. Koko tämä matka on erinomaisen synkeämetsäistä. Mossasta alkaa maat Koutaan päin madaltua; waarat ja kukkulat loppuwat; mutta wielä kohoaa waara idässä päin, Iiwakka, ja wähä etelämpänä Irenien waara Mossan järwen eteläpuolella, jotka kumpikin Mossasta lähtijälle owat wiimeiset hywästi-jättäjät noilta korkeilta alppiseuduilta Kuusamon kirkolta Mossaan asti.

Irenien waarasta on kansan suussa seuraawa satu: Noin 100 wuotta sitte tuli sen luo asumaan paennut sotamies, ja löysi wuoresta kultaa, ja eli hywästi; mutta kun ruwettiin etsimään hänen kulta-kaiwoksiansa, ja aina Pietarista asti tuli herrat wuorelle, peitti hän kaiwoksensa; eikä ole sen kowemmin niitä löydetty. Niin, niin; wuoressa on kultaa; Mossalaiset tarwitsewat kultaa (sen woi syrjäinenkin todistaa); mutta kunnes saadaan tietää, miten kultaa saisi irti, täytyy mossalaisten elää kurjan köyhän lailla. »Elä odota, mossalainen, kultaa Irenien wuoren haltialta, waan ota pois kulta noista niityistä, metsistä ja maista;» mutta Mossalainen ei tätä puhetta ymmärrä. Wanha ukko sanoi olewansa toista rotua, kuin Karjalaiset ja Suomalaiset: hänen ukon ukoista oli joku tullut Moskowasta tänne, mutta pahaksi onneksi oli kieli muuttunut. Hillitse surusi ukko! jos näillä mailla olisi semmoista kapinetta, jota kutsutaan »peiliksi», ja sinä kurkistaisit siihen, niin sanoisi kuwa tuolta kummasta maailmasta lasin toiselta puolen, ettet sinä »sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan walkeana» ole isäin isiesi kupeesta wenäläisenä lähtenyt. Mutta siinä woi kyllä olla totta, kun esi-isisäsi kertoiwat, että heidän tänne tullessaan asui täällä Lappalaisia, joiden kanssa oltiin hywässä sowussa, mutta kun suomalaiset sotamiehet retkiään rupesiwat jatkamaan aina tänne asti, niin he pakeniwat ja rupesiwat waeltamaan ylös pohjaan päin. Nämä sota-retket owat luultawasti samoja, joista Oulangansuussa kerrottiin; siellä on käyty peittosotaa (piilo- eli hyökkäys-sotaa), jossa oli kowasti oteltu, ja nykyään on wielä löydetty wanha miekka, joka niiltä ajoilta oli maassa ollut kätkettynä. Hellät hy wästit jätimme Mossan ukolle, kun tiesimme että lähdimme wiimeisestä suomalaisesta talosta itäänpäin. Kun korkean metsän sisästä jokea soudettiin ja eteemwe aukeniwat

Koutajärven

aawat wedet, oliwat oudot katseltawat panna pään pyörälle. Lämpimän ja selwän päiwän paisteessa oli Koudan korkeasaarinen selkä ihan raswatyynenä, ja pitkäsiipiset kalansyöjät, yksi toistaan kiiltäwämpi, jopa kalakotkakin, liiteli miettiwässä tyyneydessä sen heijastawalla pinnalla; poro nosti päätään rannalla ja pitkät pulskat sarwet nyökkyiwät meille, kun se riipi lehtiä puista ja wäliin pysähtyi katsomaan meidän matkantekoamme, ruumis pyöreä ja lihawa, kuin tallisyöttilään, ja talja kiiltäwä, kuin kewätkyyhkysen kaula; — pohjoinen napapiiri juoksee tästä, ja meistä ei ollut kukaan sen yli astunut; — kellehän tämä Kouta kaswattaa ikipuitaan, nurminiittyjään pitkillä rannoillaan ja kalakarjojaan sywissä wesissään, kun tämän 4 peninkulman pitkän ja samanlewyisen järwen luona ei asu ihmisiä, kuin yhdessä paikassa, 4 mökkiä sen luoteisessa nurkassa; mutta ennättäähän sitä sittekin ajatella; »laske, perämies, rannalle; Sawon selkien rannoilla eiwät porot laidunta pidä.» Meidän tuloamme jäi poro wirkuilla silmillään katsomaan, mutta lähti sitten juosta hölkyttelemään poispäin metsän piiloon. Palasimme ja souto alkoi yli 4 peninkulman selän, saaret oliwat kallioiset ja järwen pinta kuwasti jyrkät rannat kahta korkeammiksi; perämies selwitti: »mi on wuodessa päiwiä, se on Koudassa saaria, ja 3 lisää.» Luoteisessa näkyi korkeita wuoria, joiden harjuilla wielä lumi walkeana makasi. Lähinnä rantaa korkein on Kallakora länsirannalla. Jos Keiteleen seurakunnan Koutajärvessä on hywät kalat, niin lie tässäkin, näyttiwät kait kalalokit pulskilta eläjiltä; ja passaisi tosiaankin Kukertajan kyläläisten täällä rauhassa kukertaa wiinankeitto-kotien ympärillä; ei tulisi wallesmanni häiritsemään.

Neljän wirstan taiwal eroittaa Koudan koillisemman lahdelman merestä. Kun päästiin rannalle ja noustiin Huppowan waaralle, aukeni aawa Wienan meri eteemme ja jalkaimme juuressa oli

Näseen

suuri kaupunki, johon Mossasta nyt sanoiwat olewan 60 wirstaa, mutta edellisille matkustajille oliwat sanoneet 50. Kun marssittiin weräjästä sisään, tultiin kaupungin waltakadulle (muita ei juuri olekaan). Joka talolla on pytingin ja kadun wälillä tunkio; ties milloin niihin lie wiimeksi koskettu! Kirkko oli weräjän, Näseen kaupungin tulliportin wieressä, maalaamaton, pieni, nokinen ulkopuoleltakin; on toki Temmeskirkko koko linna tämän rinnalla. Mennään kestikiewariin, noustaan portaita ylös etehiseen, siinä on owi heti wasemmalle puolelle matkustaja huoneesen ja oikealle – en sano, mihin huoneesen; mutta se ulkonee ja on harwoista laudoista kokoon kyhätty; ja pihalla ei huoli edes tupakkia polttaen seistä, oikeanpuolimaisen owen takana on owi asunta-tupaan. Emäntä ei tahtonut antaa meille mitään. Karjalatar oli hän, ja onni oli hänet korottanut niin, että oli päässyt wenäläisen kanssa naimisiin; nyt hän ei enää muka ymmärtänytkään tuota kurjaa karjalan kieltä. Ei tohtinut jalallaan astua siihen huoneesen, jossa »Ruotsin pakanat» haltioiwat, ja tekiwät itse ruokansa, juomansa; pilkisti wähä owen raosta ja kiljasi; »ei saa kuppia pitää pöydällä.» »Pakanat» kiidättiwät kuppia akkuna-laudalle, tekiwät itse wuoteensa j.n.e.; niin että emännänki sydä jo lauhtui ennen lähtöämme; hän sanoi luulleensa meitä pahemmiksikin ihmisiksi. Sitä siiwoa, mikä tätä kylää waiwaa, ei saata ajatella, wielä wähemmin ihmisten nähtäwäksi kirjoittaa; nähdä sitä saattaa; mutta »waiwainen kaikki kokee.» Näseessä sanottiin olewan 40 taloa, 30 lehmää, 9 hewosta. Iloisella mielellä astuttiin seuraawana aamuna suureen wenheesen ja heitettiin Näseen kaupunki selkämme taa. Kun lahdesta ulos pääsee, näkee meren kaikessa laajuudessaan; kaakkoon päin ei näy maata, aukea aapa wain niin kauas kuin silmä kantaa; ja edessä owat Kannanlahden toisella puolen korkeat wuoren harjut lumipeittoneen, joka aniharwana kesänä sulaa pois. Meri on aiwan tyyni ja päiwä kuuma. Ensimmältään on ihastuttawaa katsella tätä luonnon suuruutta, kun istuu weneen kopin katolla, waan wiimein käy se yksitoikkoiseksi, kun 4 on aina yhtä ja samaa. Wiiwyimmekin näillä 3 peninkulmalla kello 6, 7:sta aamulla kello 5:teen j.p. Kojun sisässä oli wiileämpi ja siellä on poron taljoista tehty wuode. Eräs wenäläinen ruununmiehen palwelija, joka meidän mukanamme matkusti Kuolaan ruununrahoja nostamaan, maata lojotti myötäänsä kojun sisässä; häntä näköalat eiwät huwittaneet. Kun yhdessä oltiin kojussa, arwelin: mitenkähän tuon miehen kanssa osaisi haastella ja kuulla tämänpuolisista oloista; mutta wenäjän miehen kanssa näkyy saattawan puhella, waikkei osaa sanaakaan hänen kieltään; sen huomasin tämän miehen kohdalta; hän osasi wenäjän kielen, minä kaikki muut kielet ja kanssapuhe sujui oiwallisesti. Kojuun sowimme kaikki 4 kyydittäwää hywästi maata; mutta olon teki ahtaaksi tuo karjalattarien alinomainen laulaminen. Wenäläiset ottawat soutajiksi Karjalan waimonpuolia, jotka owat kielensä ja syntynsä tähden ylönkatsotuita, sekä sentähden huokeapalkkaisempia, kuin wenäläiset. Niillä onkin siitä syystä orjan olo, ja pitäwät itsekin, että heidän suurin onnettomuutensa on etteiwät ole wenäläisiä. He koettelewat kumminkin oppia wenäjän kieltä ja wenäläisiä renkutuksia. Tuota monotoonista, wenäjän-sanaista ja nuottista lauluaan pitiwät suonessa melkein koko matkan. Orjia, orjan oloja, orjan menoja — sitä on surkea nähdä. Nyt osasin panna arwoa sisämaan laululle. Jos tohtisin sanoa, oli se tunteellista, tämä lähellä kansallista paatumista; kenties tuntui näin senki tähden, kun nämä ruikuttiwat sitä surkeata kohtaloaan, että oliwat karjalaisia syntyperäsin, ja niin mielellään sanoiwat rupeawansa wenättäriksi; tuolla ei niin. — Hylkeitä näkyi usein merellä; olipa muuan peluukakin näkywissä. Sitä katsoo mielellään, joka ei ole ennen pohjoisilla wesillä liikkunut. Se oli niin kiiltäwän walkea, kuin kosken walkein waahto tahi maito, jonkatähden sitä owat ruwenneet suomeksi kutsumaan maitowalaaksi; »beluga» on sen wenäläinen nimi. Kun meri rupeaa näyttämään otuksiaan, niin lie owat ihmeellisempiä, kuin sisiilampien eläwät. Kun tyynen meren pinnan alta puikahtaa ylös tuommoinen 7,8 kyynäränpituinen lumiwalkea tynnöri lappeelleen, niin se on oudolle kummallinen näky; on, kuin jääwuoriaan meren sywyydet rupeisiwat nostamaan päiwän paistetta ihailemaan. Merimatkan loppupuolella soudettiin pohjoisrantaa pitkin korkeiden mäkien juurella, joiden lumet eiwät jäähdyttäneet auringon säteiden kuumuutta. Niin tultiin perille.

Kannanlahti

on pieni, likainen, luonnonihanalle paikalle rakennettu kaupunki kuohuwan kosken suussa kahden wuorenkukkulan juurella ja aawa meren selkä korkeine saarineen, joista moni on paljas, etelässä päin. Siinä on 70 taloa, 50 lehmää, 5 hewosta ja 70 á 90 poroa. Porot owat näin wähiin huwenneet sentähden että on ruwennut sikiämään paljo susia, jotka erittäinkin kesäisaikana tekewät suuria wahinkoja, ja myös lappi tappaa roswon tawalla. Hewosia täällä ei tarwita, kun halot iwedetäiin kotiin suurilla koirilla.

Niin korkeajalkaisia lehmiä en ollut ennen nähnyt kuin täällä. Se kuuluu olewan jotain Arkangelinrotua. Tyytywäisinä käydä roikkuwat ne katuja pitkin, yhtä tyytywäisinä kuin porokin, joka teki perjakoille seuraa; eikä »perjakan luut romahtaneet», kun karja jyrkkää mäkeä laskeutui alas kosken rannalle juomaan saiwowettä. Kun mentiin kestikiewariin, jota oli kaupungin rikkain talo, säikäytti meitä se uutinen, ettei kaupungissa ollut leipää, ennenkuin tamppi (norjaksi: damp-skib, höyrylaiwa) tulisi Arkangelista ja toisi jauhoja. Minä koettelin selittää isännän sijaiselle, kuinka tärkeätä meille oli saada liepuska ewääksi juuri tästä kaupungista, kun näillä 23 peninkulmalla Kuolaan asti, ei yhtään leiwänsaanti-paikkaa ollut, waan ei tämä mies ymmärtänyt minun wenäjän kieltäni; mutta kun tuli lyseolainen matkatowerini awuksi, alkoi asia selwetä, ja kun wielä maisteri tuli lisäksi (3 meitä matkustajia olikin), niin asia selweni ihan selwaksi, ja lähti, kun lähtikin 2 leipää, wenäjän limppua, lupaan huomis-aamuksi.

Kun oli lauantai-ilta 8/7 käytiin kirkossakin, joka on kaupungin pohjoispuolella; wanha kirkko on kosken wasemmalla puolella. Se oli sawustunut mustaksi, kuin sisäänlämpiäwä pirtti; mutta hartaita kumartelijoita siellä oli, joista monella ulkonäöstäkin arwaten oli täysi tosi edessä; siellä oli myös kestikiewarin emäntä, joka tänä kesänä oli jäänyt leskeksi pienten lastensa kanssa. Jumala suokoon heille walkeuden. Sieltä käytiin sille mäelle, joka kohoaa luoteista kohden kaupungin yli ja jossa hautausmaan kaikki haudat ja ristit oliwat karjan jaloissa. Mäelle näkee kaupungin ylitse, kuinka Niwanjoki suurella kiireellä työntää runsaita ja wuolaita wesiään kalliolohkareiden wälitse alaspäin ja kun kosken kapeassa suussa sen riehuwat kuohut owat wiime kerran panneet wähäiset woimansa liikkeelle puhaltawat ne äärettömän meren syliin ja ne rauhattomat aallot waipuwat niin rauhalliseen lepoon, ettei käy wäreitäkään meren tyynellä selällä. Ja illan selwä ilma kantoi tuolta kaukaa korwiimme tutut säwelet — säwelet allien laulusta. Ensin wienommin se alkoi, kuin »alta selwien wesien» sitte kiihtyi kiihtymistään ja kun nuo tuhannet satakuntaiset köörit nostiwat heleän soittonsa kimeimmälleen, wärisiwät ihastuksesta kaikki Kannanlahden awarat ilmat; mutta korkeimmaltaan putosi laulu ja waipui taas meren sywyyteen ja allit jäiwät pää pystyssä katsomaan: »eikö herää Ahti aaltojen kuningas». Mutta Ahti nukkui sikeää unta, ja allit alottiwat alusta; laulu soi ensin lempeältä, kuin meren lauhkeat tuulen liekot kuuman pään ympäri ja kaswoi taas wäkewäksi herätys-huudoksi kaikille silmänkantawille katsomaan ylös; taas laulu nukkui pois, ja tyynenä kuin ennenkin käänteli allit päitään luodon rantaa kohti: joko nostawat Wellamon neidot puhtaita hartioitaan karin puhtaiden kallioin wierellä. Mutta kaikki Ahtolan kansa nukkui sikeää unta, niin että allien sieti wielä heläyttää kerran ja kaksi. Kun kewät wasta taas lewiää näitten Ahtolan takamaille, kokoontuwat myös yhtä lukuisat alli-parwet samallaisiin laulajaisiin; minä kewännä on kuulijoita, minä ei, ja heidän mielistään ei ollut huoli. Laulu on aina sama. Wellamon wesiä on Wienankin wedet.

Aamulla, sitte kun oli tsaju juotu, joka on illoin ja aamuin aina muistettawa työ, tehtiin ewäswarustukset. Noiden limppuin lisäksi saatiin woita, suolatonta, sulatettua ja sitte hyytynyttä, niinkuin Wenäjällä usein woita säiytetään. Teelehtiä ja sokeria pantiin mukaan myös. Kantajat kun tuliwat, oli heillä semmoiset kanto-aseet, kuin on tiilin kantajilla tawallisesti selässä, ainoastaan hennommista puista ja werkko puiden wälissä selkää wasten. Niihin ruwettiin latomaan päällekkäin rippujamme. 2 kantajaa oli meillä. Ja kun wenyi toiselle kantajalle, Karjalan miehelle, takka niin korkeaksi, että ylettyi ristiluista takaraiwoihin, kysyttiin, tokko tuo kuorma nousee Niwan rinnettä 12 wenäjän wirstaa wastamäkeä, ei mies wastannut mitään, naurahtihan wain ja pyörähti takka selässä polkka-askelilla ympäri kammaria. Kun lähdettiin kaupungista, oli karjaa paimentamassa waimonpuoli, joka terwehti meitä suomeksi, ja kun rupesimme kyselemään, onko muitakin suomalaisia täällä, sanoi hän niitä olewan muutamia miehiä ja muutamia waimonpuolia kesätöissä. Hän oli itse Kuusamosta täällä henkeänsä elättämässä. Nyt heitettiin selkämme taa Wenäjän alue ja edessämme oli laaja Lappi, ja erittäinkin sitä nähdäksemme olimme walinneet tämän waiwaloisen tien. Kannanlahdesta Kuolaan kulkee postitie ja se on porrastettu, jossa wähänkin on räme-paikkoja; 4 weistettyä hirttä wierekkäin ja poikkipuilla naulatut yhteen; sitä kulkee kuin lattiaa; ja wälistä on wirstottain yhtä ja samaa porrasta; tämmöisellä tiellä kulkee turwallisena, kun näkee ihmiskäden jälkiä. Kannanlahdesta kulkee polku Niwajoen törmiä, ainoastaan wälistä oikaisee joen mutkia. Yhtämittaistn koskea on koko 12 wirstaa ja kohina kuulu aina korwissa koko wälin, waikka joki on näkymättömissäkin; se kiertää wälistä kallion jyrkkäyksien seinusten taatse, wälistä pauhaa sywässä uurteessa jyrkkien seinusten wälissä, josta sen kuohuin ottelu kallioiden kanssa nostaa matkamiehen korwiin Manalan wirran pyörteiden jyrinän. Kaikki tämä tien seutu, joki rantoineen, on wielä sywä laakso, itäpuolella korkea Rautawaara, länsipuolella matalampi wuoren wiete, jonka yläpuolella on yläinen tasanko. Tie kulkee länsi-rantaa ja muutamain wirstain päässä joen polweuksessa on reunan äpräällä pyöreä töyräs, josta pitkin laaksoa alaspäin näkyi aukko kirkasta merta ja laakson pohjassa puotteli Niwa wesiään kuin rappusia myöten alas, mutta putousten harjain päällitse kuin katsoi aiwan loppuun näkyi Kannanlahden wanhan kirkon torni keskellä wäylää ja alimman kosken aallot näyttiwät pyyhkiwän sen hartioita. Korkeata petäjä-ja kuusi-metsää kaswaa maa; ainoastaan wuorten kukkulat owat paljaat. Wirsta numerot oliwat puun runkoon leikatut. Tämän metsätaipaleen perästä alkoiwat maat tulla tasaisemmiksi ja pienen järwen yli kulettiin weneellä. Sitä sanoiwat plossaksi eli suwannoksi, mutta ei se erittäin suwanto ollut, sillä wirta käwi niin kowa, ettei sauwomallakaan wälistä tahdottu päästä ylös. Semmoisissa paikoin kala asuu; ja heitettiin uistin weneen perään. Ei wiipynytkään, kun jo emä-harjus saatiin wetää weneesen, ja kohta toinenkin. Pyydystä ihmetteliwät miehet, ja toiwoiwat: »anna hywä Jumala kolmaskin, niin saataisiin mekin osa keitosta.» Tuskin sanottu, ja heidän onnekseen nousi wielä kirkas-siwuinen harjus; miehet kopristiwat kowemmin airon ja sestan päätä, kun oli Sassheikassa kala-keitto tiedossa. Suuremman järwen yli wielä soudettuamme, tultiin taipalelle, joka ylettyy Imanteron rantaan. Maa nousee nousemistaan, siksi kun lopulla muodostaa harjun, joka pudottaa järwen rantaan. Purojen warsilla kaswaa siellä, täällä juhannuskukkia (trollius) ja astuessaan porraspuita ei malta olla laskeumatta niiden ihanaa hajua nauttimaan; kuta harwempia wirwoitus-lähteitä näissä maissa on, sen kalliimmiksi ne arwaa; ja kuka on matkamies, joka ei hetkeksi istahtaisi tarjotun tilaisuuden lauhkeata iloa ammentamaan, niinkuin olisi matkan perillä, waikka tietää olewansa matkan warrella. Taas kun lähtee eteenpäin, tuntee kädestään tuon taitetun kukkasen tutun hajun ja näkee metsän muuttuwan matalaksi männiköksi, niin joutaa ajatella itseään ja pientä wäsymystään; on wain olemassa, kun sillä kohdalla elämätä sattuu olemaan. Mutta kun männiköstä pyörähtää harjulle, niin awautuu eteen ihan uusi maailma, ei ennen nähty, ei aawistettu. Suuren Imanteron oikeanpuolitse ja korkeain rantawuorien päällitse astuu silmiin Umbtekin lumiwalkeat tunturit. Jolla ennen ei lie ollut onnea nähdä Alppien lumiwuorien seutuja, sen polwet täytyy wapista näin majesteetillisen luonnon taulun edessä. Niinpaljo kuin näkyi tuntureista yli wiheriäin wuorien, oli se kaikki peitetty lumella, ei semmoisella, kuin nähtiin Kuusamon, Koutajärwen ja Kannanlahden wuorilla, joka oli osaksi sulanut ja näytti waalakalta kewätlumelta, waan semmoiselta, kuin on sydäntalwella pyryn perästä pakkasella, mikä hohtaa ja kimaltelee, kun joskus harwinaiset auringon säteet sille loistoa suo; ja kun tuiskun tuuliaispäät jossain kujassa tahi solassa rupeawat pyörimään, niin ne rakentawat kinokset eriskummallisiin muotoihin: missä on seinä sisäänpäin onteloksi kowerrettu ja hienon räystään päältä lähtee wahwa lumiwalli nousemaan, jota seisoo kowassa, waikka näyttää puuttuwan perustusta: missä taas on nietoksen alapuoli ylöspäin pyöreäksi silitetty ja sen päälle huolettomasti lengolleen nakattu käyrä ja ohut harja, niinkuin tuulen pullistama weneen purje; toiste katkaisee tuuli juoksewan lumiharjun yhtä jyrkkää ja luopi sen teräwän yläsärmän sarwen tyngelle, mikä on aiwan keskitekoisen näköistä. Jos näitä kummallisia nietosten muodostuksia ajattelet tuhatwertaisesti suurennetuiksi ja nostetuiksi jonkun korkean wuoren takaa taiwaan lakia kohden, niin saat jonkunmoisen kuwan Umbtekin tuntureista. Kun taiwaan kansi oli selwä ja sininen, jota wasten nämät näkyiwät, niin pohjan sini enensi lumiwuorien kuumottawaa, puhdasta walkeutta. Mutta ne eiwät ainoastaan kuumottaneet, ne loistiwatkin. Kun aurinko paistoi länsiluoteesta tuntureille ja niiltä heijastuwat säteet koillis-idästä sattuiwat Sassheikan harjulle, niin tunturien itsekullakin kupeella oli eri wäriin wiwahtawa hohteensa, sinertäwä, punertawa, kellertawa. Kun kaikki tämä yhtä haawaa aukiaa matkustajan eteen, niin se tekee wäkewän waikutuksen. Jos sopisi ottaa lapsellinen wertaus, niin sanoisin, etta tämä oli jotakin semmoista, kuin lassa tuntee joulupuun ääressä, kun pitkän odotuksen perästä owet awataan ja kynnyksen yli saa astua siihen huoneesen, jossa sytytetty joulupuu loistaa niin kirkkaalla walolla, että se tuntuu lapsen sydämen sisimpään.

Kun tuntureista luo katseensa alempaan maisemaan, on se aiwan asumatonta, kenties näyttäisi se kolkoltakin, ellei olisi kowin kaunis päiwänpaiste: wuoria wuorien wieressä, alemmat peitetyt tummalla hawupuumetsällä, ylemmät kaljupäät; Imanteron eteläselät owat tyyninä wuorien wälissä, saaria on siellä täällä, lehtipuurannoilla koristetut muutamat, ja onpa koiwurannikoita paikan kussakin mannermaalla myös. Muutamien salmien kautta näkyy pohjoisselkiäkin wähä, ja sinnepäin on selkää etemmä kuin silmä kantaa. Länteenpäin Akkolan lapin selkiä näkemästä estää Sere-tunturi, joka on ensimäisellä suurella niemellä Sassheikasta länteen. Selkien yli auringon alta näkyy Monshe-tunturit, jotka Umbtekin tunturien perästä owat korkeimmat Lapin niemellä, lumiharjalla nekin, waan niiden loisto oli edellisiin nähden kuin kuun auringon suhteen.

Tässä kumminkaan ei saa liian kauan luonnon näköaloja ihaella, sillä muut owat jo menneet majalle. Mäen alla järwen rannalla on lappalais-kota, joka ensinäkemälle sekin on outoa, mutta wielä oudompaa on nähdä itse Lappalaiset kodan ympärillä. He hyöriwät ja pyöriwät, juoksuttawat kapineita kotaan ja kodasta pois, ja kaiken tämän alla porpattawat he niin sukkelaan ja kowasti, että se kuului harjulle kummalliselta rätinältä. Lapsetkin liehuimat niin yhtä totisina, että tuli ajattelemaan: »eiköhän ole loitsimistyö tuossa paraimmallaan; kukaties minkä Turjan lappalainen tekee, jos wäärällä ajalla seuraan sortuu; wanhastaanhan Lapin taika-mahti on aina mainittawa.» Mutta rohkeutensa saa kumminkin karkaistuksi, kun nuo, näet, owat niin ihmeellisesti pientä kansaa, kainaloihin tawallista miestä; ja hätätilassa — onhan loitsuja muillakin! Oli miten oli; mutta sen ystäwällisempää kohtelua kuin Lappalaisissa, tapaa harwoin. Tuskin sain kysyneeksi, oliko tälle kodalle tullut wieraita matkustajia, kun jo juoksu potkassa miehet lähtiwät käsi suorana osoittamaan sitä kruunun rakentamaa pientä tupaa, joka oli kodan wieressä ja jossa matkatowerit oliwat. Jokaisessa pysäyspaikassa Lapissa on kruunu rakennuttanut matkustajia warten semmoisen pienen tuwan, jossa, kun on itikat sawustettu pois, saattaa lewähtää ja takassa ruokansa keittää, jolla sitä nimittäin muassaan on. Tätä tupaa eiwät Lappalaiset ollenkaan käytä, waan asuwat kodassaan tuwan wieressä. Kun tämä oli ensimäinen lappalaiskota matkallamme, käytiin sen sisässä tarkastamassa; se on kuin pistekota Sawon mökkilöissä; owen suusta perään juoksee rinnakkaa kaksi hirttä kyynärän werran, wähä waille, toisistaan paljaan maan päällä, ja niiden kanssa ristiin, oikealta wasemmalle puolelle juoksee samalla tawalla kaksi hirttä saman werran toisistaan. Keskelle kotaa jää siis nelisnurkkainen paikka hirsien wäliin; se on liesi, siinä on padat ja kahwipannu, jotka rippuwat witjoilla kattohirrestä. Katto on auki, mutta sateen ja kylmän ilman aikana pannaan siihen tukku päälle, jos nimittäin joskus tuli liedestä sammutetaan. Lappalainen tahtoo kumminkin tulen pitää wireellä melkeen aina niin päiwällä kuin yölläkin; hän mielellään ratokseen katsoo liekin leimuamista ja sitä eloisuutta minkä palaminen tuo myötänsä; se herättää hänen mielessänsä hiljaista huwitusta, ja luulenpa suurempaakin kuin kesäyön hohto tahi talwisten rewontulien taiwaan lewyinen palo; ja kuka sen on sanonut, että pieni tuli padan alla ei woi olla yhtä mieluinen katsella, kuin suuri tuli taiwaan alla, kunhan silmä on oikea. Lappalainen on walistusta rakastawa, ja pitkät ajat jaksaa hän polwet ristissä allaan istua lattialla tahi oikeammin maan päällä lieden ääressä, eikä pitkästy aikojaan. Tästä kumminkaan ei pidä kenenkään ajatteleman, että hän on perusluonteeltaan alakuloinen ja synkkämielinen; ei suinkaan. Lappalainen on hetken lapsi ja jos ei jonakuna silmänräpäyksenä ole mitään mieltä painawaa, on hän iloinen kuin lapsi. Sen tulimme kyllä näkemään matkallamme eteenpäin. Kun Sassheikan asujamilla oli wene walmis ja tuo ensimäinen toimeliaisuuden puuska oli kulunut ohitse, tuliwat he jälleen lystille tuulelle. Ollessaan heidän parissaan, käy usein oikein kateeksi, kun he jonkin joutawille pikku seikoille saattawat alinomaa ihan sydämen pohjasta nauraa, joka teeskentelemätön iloisuus wiepi mukanaan muassa olijankin, waikkei hän olisikaan lappalaissukua, muistamaan ainoastaan nykyistä ohi lentäwää hetkistä. Mutta semmoista kewytluontoisuutta tarmitsewat todellakin Lappalaiset, warsinkin Wenäjän puolella, sillä harwassa on niitä, joilla on tulewan päimän waroja takanaan; he syöwät kun saawat ja pitäwät paastoja sillä wälin; ja näitä ylimääräisiä wahinko-paastoja taitaa useimmalle sattua tuon tuostakin. Tuo tapa elää kuin taiwaan linnut on syrjäisestä kamalata ajatella; kesällä se mennee mukina; wetää kaloja järwestä; mutta talwella — se on waikeampi käsittää. Imanteran lappalaiset sanoiwat, että kun alkaa ruoka loppua, niin aina sattuu joku kyydittäwä tulemaan, jolta kyytipalkan saa ja sitten saattaa ostaa ruokaa. Heiltä on porot häwinneet hywin wähiin, usealla ei ole niitä ensinkään. Lie sekin syy heidän köyhyyteensä. Sassheikassa näin ihmeekseni muutamia lampaita, ja eräissä muissakin kodissa oli niitä pari kolme. Niinkuin Lappalaiset yleisesti, oliwat Sassheikankin lappalaiset erittäin lyhytkaswuisia. Mutta he owat kestäwiä ja kowia soutumiehiä. Se huomattiin, kun lähettiin

Imanteron

yli 10 peninkulmaa pitkää järweä soutamaan. Kulettiin joku puolipeninkulmaa saarien wälitse, niin tultiin aukealle selälle, johon taas sopi näyttäytymään koko seudun luonnon suuruus. Jo wetten ja wuorten yli lepäsi (ainoastaan Lapissa, luulemma, tawattawa) mieluinen ilman kirkkaus ja eläwyys, joka yhä yleni sitä myöten kuin aurinko aleni. Ja puoliyön hetki, joka pitäisi eroittaa päiwän päiwästä, oli yhä päiwää ja päiwän paiste eli uupumatonna wuorimetsäin oksilla ja tunturilumen wäreilewillä kinoksilla. Oli niinkuin unennäköä, waan ei kumminkaan ollut unennäköä. Sen näin awosilmin, että Heinäkuun 9 päiwä ei loppunut yöhön, sillä päiwä unhotti mennä lewolle. Rajaa eli merkkiä rajoitukseen wuorokausien wälillä oli meillä kuitenkin wähä. Rannan wuoriloista oli eräs, joka pisti huippuaan auringon kaswoin eteen, ja säteet loppuiwat hetkeksi meidän weneestämme. Mutta kun ympärillään näki tuon tyynen ihanuuden, joka järwen pinnalta hiljaa hiipi laaksojen tummuuteen ja laaksoista nousi wuorien waloisille kylille ja wuorilta tunturien loistawille kukkuloille, oli niinkuin kesäinen päiwänlaskun aika iltaruskoneen joskus selwällä säällä Sawon siniwesillä; eli ei niin, waan niinkuin aamun koin ennustama päiwännousu kirkkaalle taiwaalle kotimetsän takaa; eli ei niinkään, waan jos näkisit iltaruskon yli aamunkoin ja yhdistäisit illan kauneuden ja aamun ihanuuden syntymäseutusi armaan taiwaan alla; semmoinen on Imanteron juhannus-yö.

Nämä rantamaat saattaisiwat olla asuttujakin; sitä kait osoitti kaswillisuuden runsaus ja hyötyisyys rannikoilla; waan olojen tällään ollessa ei taida nykyinen tila parantua. Etupäässä karjanhoito luultawasti menestyisi ja elättäisi melkoiset kylät järwien luona. Imantero on wanhastaan maailmassa tunnettu järwi. Monen kansan se lie nähnyt tulewan isännäkseen ja taas muuttawan majaa; joka sen wiimeksi perii, se sen wiljellee.

* * * * *

Aamulämpimän wiileällä ilmalla on suurella selällä kummallinen, oma waikutuksensa. Jo uupui Lappalaisen wikkelä kieli ja hiljaisuus laskeutui wenekunnan yli. Weneen pohjaan poron taljoista mukawasti tehty pehmeä wuode weti joutilasna istujan puoleensa, ja miesten silmät alkoiwat totella sitä kätkyen soudatusta, jossa wene tasaisten aironwetojen kautta myötäänsä oli. Niin minä hullausin lähtemään Umbtekin tunturille katsomaan sitä maalimaa, joka sinne mahtuisi näkymään. Oli pikku mökki wuoren juurella punaiseksi maalattu ja aitauksen sisäpuolella oli mies waimoneen. Päätin kysyä tietä, lähenen porttia, rykäsin, että kurkustani pääsisiwät irti kaikki ne wenäläiset sanat, joita siellä wain mahdollisesti woisi löytyä, ja sain puserretuksi: gdä… gdä…; silloin mies wirkkaa: »mitä te tahdotte», ja minä jäin miestä katsomaan silmiin ja huomasin, ettei ollutkaan sitä rotua joksi luulin. Heidän seurassaan oli nousu waaratta, waikka oli waiwaloinenkin. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmin näkyi Pohjolan aukeita aloja. Jo kukkulalle päästessä oli se onhea näky, kun kaikille maille oli laskeutunut sumu, jonka läpi wesien, wuorien kuwat haamoittiwat, ja jota wihurit pyörille kääriwät. Mutta sumu lähti pakenemaan pois pohjan tuntemattomille perille. Ja kukkulan alatse lensiwät wuosisadat kuin pilwen hattarat ja wuosituhannet wyöryiwät kuin wäkewät ukkosen pilwet. Kun jäljetkin olitwat pois lakaistut, walkeniwat maat ja niiden wiljelykset seisowat loistossaan. Loipa silmänsä pohjoseen päin, niin siellä oli järwen rannoilla kylä kylän takana ja yksin jäämeren rannikoltakin siinti kylät, suuret kylät ja suuret rakennukset; taikkapa katsoi etelään, niin ei olisi lukua löytänyt sille asuntojen paljoudelle, eikä nimitystä niille laitosten moninaisille lajeille, joita silmä näki maat olewan täynnä yli Wienan meriwesien ja Aunuksen sisäjärwien. Ja ne tiet ja se wilkas liike korkeasta pohjosesta sywään etelään; ja se yhdenlaisuus, samannäköisyys rakennuksissa ja ihmisissä korkeasta Pohjosesta sywään etelään; minä ihmettelin. Mutta kun oppaani sen näki, kysyi hän: »kuka te olette.» »Minä olen Suomen waltion waroilla lähetetty papin wirkaa tekemään tuolla rannalla olewille suomalaisille.» Hän tarkasti minua yläältä alas ja alaalta ylös, niin että minusta alkoi tuntua hywin kamalalta; ja sanoi: »ei suinkaan, onhan siellä papit.» Minä heti lewittämään papereitani ja selitän: »tässä on Suomen Kenraalikuwernöörin kirje, joka sanoo asiani.» Kun mies yhä niin pitkään katsoo minua silmiin, ahdisti sydäntäni, ja harmissani lisäsin tiukasti: »kyllä tästä on ruotsalainen käännös Kuopion Tuomiokapitulissa.» Silloin mies oikaisi wartalonsa, kääntyi werkalleen selin minuun, nakkasi peukalonsa yli oikean olkansa ja lausui matalalla äänellä waimolleen: »tuo kulkee wenäjän papereilla, joista kuuluu olewan ruotsalaisia käännöksiä.» Minusta tuntui niinkuin joku olisi kaatanut wilua wettä päälleni ja samassa heräsin, kun makuulta istualleni hyppäsin poron taljalla ja huomasin, että olin käsiwarteni heittänyt weneen laidan ulkopuolelle, ja se oli Imanteron wiileitä wesiä wiilettänyt.

Seuraawan pysäyspaikan nimeä en tiedä miten kirjoittaisin, lapiksiko wai wenäjäksi, waiko karjalan nimityksen mukaan. Koska olen weli karjalaiselle, sanon ma karjalaisittain: Jokostrowa. Siinä oli kaksi lapinasuntoa. Asujamet köyhiä, iloisia, puheliaita. Yksi karjalatar oli joutunut tänne Lappiin naimisiin ja jäätyänsä leskeksi oli ruwennut tähän taloon piiaksi. Hän ja talon emäntä, joka, mikä hänkin lie ollut, kun oli pitkä, hoikka ja rotewa kuin karjalan nainen, ehkä sanoi olewansa lappalaissukua, nämä osasiwat, jaksoiwat ja wiitsiwät laulua pitää äänessä koko seuraaman taipaleen, waikka oli Kuuma päiwä ja hiki walui soutajilta wirtana otsasta. Laulut olimat enimmäkseen wenäläisiä; ainoastaan jotkut taisiwat olla lappalais-sanaisia, wai lienewätkö olleet sekakielisiä, siltä minusta kuulusti. Näissä wiimemainituissa oli nuotti surkea ja siihen kuului semmoisia äänen puserruksia, kuin joku itkettyään ääneen sitte rupeaa nikottelemaan. Tämä oli wiime kerta kun saatiin lapin laulua kuulla, ja kylliksi se olikin jo korwiamme koetellut. Niinkuin soutajilla, oli meilläkin lämmin, niin että istuimme paitahihaisilla; mutta kuin arwaamatta sattui nostamaan silmänsä oikealle rannalle ja sieltä kylmät lumikinokset tunturin kupeilta wastasiwat silmiin, niin wilun wäristykset käwiwät ruumiin läpi; sen tekee tottumus, kun nimittäin jo lapsuudesta ruumiimme oli luonnolliseksi sen kokenut, että sitä pitää wilustaa kinosten keskellä. Siitä myös olen wakuutettu, ettei kukaan soutajista tätä tuntenut itsessään; heistä oli se ikäänkuin tiedottomasti luonnollista, että saattaa hiostuttaakin waikka suuren kinoksen alla, kunhan aurinko säteitään antaa. Sitä uutta me nyt opimme. Umbtekin mahdottomien lumien ja iljanteiden alla oli korkein ja kaunein kesälämmin.

Taipaleen keskipaikoilla pistää itärannalta selälle matala hiekka-särkkä, joka näytti etempää aiwan paljaalta, mutta kun noustiin sen niemelle ja astuttiin sen wähäiselle penkereelle, juoksi sen keskitse pitkinpuolin kostea alanne, ja siinä kaswoi monenlaisia outoja, jotenkin suuria kukkia, joita emme ennen olleet nähneet; niistä oli komein eräs wallmo-(unikukka-) laji, heleän keltanen, joka kaswaa Lapin wuorilla, mutta näkyy olostuwan täällä alaallakin, sillä paljo niitä oli ja hyötyisiä. Loppupuolella taiwalta näkyi itärannalta lapin asunto. Sen nimen sanoiwat oleman Kunarjeka ja se on nykyään autioksi jätetty. Keskiwälillä on Rikkataiwal, myös itärannalla. Seuraawa stantsia on Rasnawoloka, pienen lahdelman perukassa, länsi rannalla. Rannat owat korkeat ja lehtoiset. Talon kartanolta kun niiden mäkien wälitse, jotka omat kummankin puolen lahden suussa, katsoo selälle ja näkee sen saaret ja niemisen itärannan wiheriän metsän ynnä walkeat tunturit sen ylä puolella, niin se on kaunis näköala. Tähän oli Lappalaisia kokoontunut koko joukko yhteen kalastamaan ja he oliwat enemmin pyhäpuwussa, kuin meidän entiset soutajat oliwat olleet. Minä en tiedä tekeekö Lappalainen yhtä arwollisen terwehdyksen arkipuwussa kuin pyhäpuwussa, mutta terwehtiwät kait nyt Rasnawololaiset meidän soutajia niin juhlallisilla menoilla, että sitä sieti katsella; ja waimothan ne näissä loistaa aina, olipa pohjoisnawan taikka päiwäntasaajan alla. Pitäisi käyttää ranskalaista sanaa, jos tahtoisi sanoa, kuinka sirosti nuo lapin tyttäret kumarsiwat ja niiasiwat meidän emännän edessä, sitte kun oli tawalliset suutelemiset puolelle ja toiselle järjestyksessä toimitettu. Ei isäntämiestäkään näyttänyt wäsymys waiwaawan, kun hän puuttui muiden seuraan, waikka oli soutanut yhtä mittaa wähillä pysäyksillä lähes 8 peninkulmaa. Hän sattui olemaan sassheikassa ja lähti sieltä soutamaan, ensin kotiinsa ja sitte tänne. Lappalaisten seura-elämä on sangen wilkasta. Näilläkin oli paljo sanomista toisilleen ja wikkelällä kielellä he toiwat ajatuksensa ilmi; ainoastaan waimonpuolien oli pitäyminen wähä hiljempina ja muutenkin takapuolella. Wasta käsin emme tulleet niinkään tilaisuuteen lähemmin nähdä tämän pienen kansan pientä seurustelua suuren luonnon keskellä.

Samanlaisessa kojuweneessä lähettiin tästäkin eteenpäin, ja muutaman tahi puolentoista peninkulman perästä tultiin Imanteron pohjoispäähän. Siinä oli autioksi jätetty lappalaiskoto, jossa isäntämme, kyytimies, sanoi syntyneensä. Harwat owat ihmisasunnot Imanteron ympärillä ja niistäkin muutamat autiot. Nämä Lappalaiset arweliwat, että kenties 15 perhettä asuu järwen ympärillä. Noustuamme wastamaata jonkun matkaa ja päästyämme mäen päälle heitimme hywästit suurelle Imanteron järwelle, joka meille oli paljo uutta nähtäwää tarjonnut. Jo alkoi lumitunturitkin jäädä jälelle päin, sitte kun koko järwi-matkan oliwat kohdallamme kulkeneet. Pieni Pieresjarer (järmi) mentiin yli, ja sen pohjoispuolella on kaitanen ja matala taiwal, joka eroittaa Jäämereen juoksewat wedet Wienanmereen juoksewista. Kuollajärwen itärannalla on Maanselkä, stantsia, jolla ei taida olla muuta nimeä kun tämä selwästi perisuomalainen. Siinä maattiin yötä eli paremmin sanoakseni maattiin päiwää, kun ei sattunut yötä olemaan lepoajaksi; eikä juuri paljo maattukaan, sillä tässä keskiyön auringon maassa piti unenkin paeta silmistä, kun näki keskiyön auringon terän waeltawan, säteilewänä ja lämmittäwänä kuin ainakin, päiwättömän pohjosen taiwaalla laskupaikasta yli nousupaikkaan. Tiesiwät sääsketkin, ettei tämmöinen yö ole lewoksi heille suotu. Kulettuamme yli Kuollajärwen (Kuollejaurin) suurenlaisen selän näkyi wielä wiimeisen kerran sinisen tummana (kun aurinko oli itä-etelässä), walkeawiiwaisena Umbtek warjoinensa. Kuollajärwen pohjoispuolella on jotenkin korkea wuori, joka sitte seuraa matkamiestä muutamia peninkulmia. Sen nimi on lapiksi Koado aiwentsh ja wenäjäksi sanoiwat sitä mashowa tunder'iksi. Kuollajärwestä on 10 wirstan taiwal Pullijawriin eli Puolajärween, josta wielä on pieni järwi ennenkuin tullaan wiimeiseen stantsiaan Kitsaan, joka on somalla paikalla erään haarajoen suussa suuren Kuolan (eli Kuollan, miten lie oikein kirjoittaa) joen warrella. Tässä oli myös Karjalan miehiä meren rannalle kalaan ja suurempien jokien suuhun simpukan pyyntiin menemässä. Kuolan joessa, esm. joku peninkulma ennenkuin joki wuonoon laskee, on hywä simpukan pyyntipaikka; siinä sanoi joku miehistä ennenkin olleensa pyynnissä ja ansainneensa hywät päiwäpalkat. Sen mukaan kuin käsitin, lieneekin täällä parempi helmien löyntipailka, kuin esm. Pohjanmaan jokiloissa. Meitä seurasi semmoinen onnellinen sattumus, että joka stantsiassa oli joku karjalainen, jonka kanssa saattoi haastella omalla kielellään, niin että olisimme tulleet toimeen osaamatta sanaakaan wenäjän kieltä, jos tuota ei paljo osattukaan. Kun Kitsasta tullaan Kuolaan, jossa ruuan saanti tietysti on kuin kaupungissa konsanaan, jaettiin tähteet Kannanlahden limpuista Kitsan asukkaille, ja ilosta säteiliwät Lapin lasten silmät, kun woihin kastettua selwää ruisleipää saiwat maistella. Ulkonaiset rasitukset ja ylönkatse kenties myös hallitsewain kansain puolelta omat waiwuttaneet nämä Lappalaiset kurjaan tilaan. Eiwät he taida pitääkään itseään muitten ihmisten weroisina.

Wiimeisellä taipaleella on enin käwelymatkaa koko matkalla Kannanlahdesta Kuolaan, 18 wirstaa alussa ja 3 wirstaa lopussa, sillä wälin 15 wirstaa wenematkaa. Lappalaisia lähti meille kantomiehiksi, ja karjalan miehiä lähti mukaan. Kello jo oli ennättänyt kymmeniin illalla ennenkuin jouduimme taipaleelle. Ensin Kitsasta on pitkä ja jyrkkä wastamäki, jota kesti nousta lähes pari tuntia, mutta tie oli hywä ja karjalan miehistä mainio astuja oli asettunut etukynteen; siten matka joutui. Wähää ennen kl. 12 oltiin waaran päällä ja saatiin päiwäpaisteessa ruweta laskeumaan. Kirkas olikin ilma, puut yhä harweniwat, niin että aurinko sopi myötäänsä hellittämään wasten naamaa. Eillimäiset kiirehtiwät kulkuaan, me puitimme perästä ja Lappalaiset alkoiwat etemmä ja etemmä jäädä jälkeen. Lewähdyspaikoissa kaikki taas kokouttiin yhteen. Maa oli korkeata ylänköä loiwan wietteisiä mäkiä täynnä, mutta kumminkin märkää rämettä yltäänsä, paitsi mäen kukkulat. Kummallakin puolella oli korkeita waaroja, joiden juurella harwaa mäntymetsää näkyi, pohjoispuolella puut pienempiä ja kituliaampia, etäällä toisistaan, eteläpuolella hyötyisemmät ja tiheämmässä. Puuraja luetaan kulkewan halki Turjan niemen kaakosta Kuolaan. Tästä sai jo jommoisenkin kuwan pohjoisen Lapin luonnosta, ja minä katselin sitä tarkoin kun luulin tämän olewan ainoan kerran kun tulisimme kulkemaan sisämaiden läpi. Laaksopaikoissa astuessamme sileitä porraspuita kuului wasemmalta puolelta Kuolan joen kowien koskien pauhaaminen wälistä etempää wälistä lähempää. Puolitoista peninkulmaa saimme sitte weneellä laskea myötäwirtaa jokea. Rannoilla kaswoi pientä lehtimetsää. Kaupungin yläpuolella olewien koskien tähden noustiin taas maalle joen wasemmalle rannalle ja päästyämme tämän päälle aukeni eteemme puista paljas ylänkö, jonka pohjois-reunaa rajoittiwat wuoriselänteet walkeilla lumiharjuilla. Matkamies katsoo pitkään, kun kuulee ettei kaupunkiin ole kuin 3 wirstaa ja näkee edessään aawan aukean, joka näyttää kohoawan merta kohden korkeiksi waaroiksi, mutta yhtäkkiä ratkiaa maa ja hän näkee jalkainsa edessä sywän sileän alangon, hiekka-niemekkeen Kuolan joen ja Tuulomajoen wälillä, jolla lakealla kentällä sijaitsee Kuolan kaupunki. Mäeltä katsoen näyttää kaupunki, wiheriän nurmikentän pohjois-ja koillis-nurkassa, hywin wähäpätöiseltä, ainoastaan nuo 2 kirkkoa, suurempi kiwestä ja walkeaksi siwuttu, pienempi puusta, keltaiseksi maalattu wanha rakennus pienellä saarella kaupungin kupeella, kohottawat wähä sen ulkonäköä; mutta kaupunkia ei katsoja juuri tarkkaakaan, sillä sen asema ja ympäristö wetäwät toko hänen huomionsa sen ulkopuolelle. Koski itäpuolella ja Tuuloman leweä wirta luoteispuolella antawat kaupungille wähä wirkeyttä, mutta muuten on se jyrkkäin, jylhäin wuoriseinämien kolossa, eikä suinkaan silmä löydä wiheriän puun tapaista, katsoi minne tahansa. Koillisesta wain näkyy korkean salmensolan kautta wähä wäljempää, nimittäin wuonon selkää. Päästessämme perille oli kello jo 6 aamulla ja siinä luulossa, että nyt kaikki maamatkat oliwat lopussa ja me niinkuin entisetkin murmannilaiselle rannikolle matkustawaiset pääsimme meritse eteenpäin kulkemaan, rupesimme mielihywällä lewolle kestikiewarin jotenkin siistissä huoneessa. Lie unet maistuneet lappalaiselle kantomiehellemmekin, sillä oman sanansa mukaan ei hän ollut nukkunut sitte sunnuntai-aamun ja nyt oli jo keskiwiikko-aamu.

Heti puolisten jälkeen kokoontuimat seudun suomalaiset huoneesemme, jossa pidettiin tawalliset papilliset toimitukset; niistä ynnä jokaisen paikan wäkiluwusta antawat loppuun liitetyt luettelot tarkemman selwän. Suomalaiset oliwat haudanneet kuolleensa wanhan kirkon saarelle, jonne piti hieruan (laskuweden) aikana kahlata wirran poikki. Hautoja lukiessa ja ihmisjoukon seistessä karttui sinne niin suuri sääskien paljous, että se oli tosi-waiwaksi paikalla asujillekin, mitä sitte tottumattomalle wasta tulleelle. Mutta niin hupainen kuin tämä päiwä oli, kun sain ruweta wartonaiseen toimeeni, jota warten olen tullut näille pohjan perille, niin ikäwä oli seuraawa päiwä, sillä wenäläinen kyyditsijä Kuolassa, ruunun palkkaama, kieltäytyi antamasta wenekyytiä. Tästä kuletaan nimittäin suurilla weneillä 8 peninkulmaa meritse Jeretiikaan, joka on kauppa-paikka saarella Uuramuonon suussa, ja siitä 2 peninkulmaa Uuran kylään. Pitkällisten keskusteluin perästä suostui wiimein wenäläinen antamaan meille oppaan maitse; ja meidän piti antautua tuolle tiettömälle kolkolle 6 peninkulman taipaleelle jalkaisin waeltamaan. Iloisia muistia mulla siis ei ole Kuolasta. Kestikiewarissakaan ei saanut mitään ruokaa. Ensin täytyi kupetsasta käydä aineet ostamassa ja sitte rupesi emäntä toki keittämään; ja niin saatiin kuitenkin kunnon ryynipuuro. Maitoa saa Kuolassa myös. Lehmiä on noin 30—40, ja niin suuria ja pitkäkoipisia lehmiä en ole koskaan nähnyt. Kentällä ja kosken partailla näkyi olewan kyllä ruohoa, 1 hewonen kuului kaupungissa myös olewan. Katsellessamme karjaa rannalla huomasimme siellä pikku mökkiä eli niinkuin ensin luulimme huwihuoneita, mutta kun kurkistimme akkunasta sisään näimme niiden olewan kappelia, joissa oli jumalankuwia nurkissa. Semmoisiksi huoneiksi oliwat ne meistä kowin kehnoja; mutta maassa maan tawalla.

2 suomalaista lähti meille kantomiehilsi Uuraan. Alkutaimal kulettiin pienellä meneellä. Joku peninkulma kaupungista supistuu wuono salmeksi, jonka länsipuoli on korkea kallioseinä. Sen ra'oissa ja ulkonewilla pankoilla pesii ja asuu suuret joukot kaikenlaisia wesilintuja, kalalokkia, tiiroja y.m., joista erittäinkin ensinmainitut owat toisenlaisia kuin sisämaissa. Myötäänsä kantoiwat emät pitkissä jonoissa kaloja korkeihin pesiinsä, ja pojat rääkyiwät, niin että kalliot soiwat. Mutta tiirat oliwat oppineet kummallisiksi loisiksi; tähystiwät milloin wesilintu toi kalaa pesäänsä, ja heti kuin emä oli lähtenyt toista hakemaan, lensiwät he lähelle poikain päälle rääkyen, ja kun nämä ojensiwat kaulansa ja suu auki nostiwat päänsä pystyyn luullen emän tulewan, tekiwät nuo ilkiwaltaiset tiirat mestarillisen pyöräyksen alaspäin, sieppasiwat kalan poikain edestä suuhunsa ja puikahtiwat waiti pois. Linnuilla on meressä ruokaa ja asunto rauhallinen näissä ihmisistä köyhissä maissa; sentähden ne wiljehtiwät niin hywästi ja enenewät mahdottoman suuriin määriin. Kuuluwat Kuolalaiset joskus koetelleen päästä lintujen pesille. Eras wenäläinen nuorukainen oli wuoren päältä laskeunut nuoraa myöten kallioseinän siwulle munia kootakseen pesistä, waan nuora oli kallion teräwiä särmiä wastaan hankautunut niin etta oli katkennut, poika parka pudonnut alas kuolijaaksi. Sitten ei sanota koetellun enää häiritä lintukarjoja tällä paikalla. Mutta waikka kyllä on paljo lintuja tassa, niin että se kyllä kummaksi käy sille, joka on nähnyt ainoastaan Suomen lintuparwet, ei se kumminkaan ollut sinnepäinkään, mitä nähtiin aawan meren rannalla.

Kuolan wuonon kummallakin rannalla oli lapinkotia, 2 länsi- ja 1 itärannalla meidän näkemiämme; ne oliwat suuren turpeen kaltaisia, ja kyyristyen täytyy niihin sisään mennä. Purjehdittuamme lähes pari peninkulmaa pantiin maalle erään nykyisin aution, pienen, hirsistä tehdyn mökin luona, ja siitä oli alettawa tuo wähintäänkin 4 peninkulmaa pitkä maataiwal. Mökin luona laittauttiin reilaan. Se oli merkillisellä paikalla, sillä ympärillä oli puita. Lahdelman pohjoisranta oli korkea ja siten suojeltu pohjatuulilta; lisäksi oli se multamaata ja sillä kaswoi tawallisen pitkiä koiwuja, jotka oliwat kewät-wihannossaan; jopa pistihen koiwikosta ujosti esiin tuomikin; se oli wasta puhkaissut kukkansa auki ja lewitti suloista tuoksuansa pitkin tyyniperää rantaa. Sisempänä lahdenperässä oli toisiakin ja tekiwät samaa wirkaa. Nähtiinpä pihlajiakin; ne oliwat nupussa ja odottiwat lämpimän lisää. Tuota katsellessaan luuli olewansa kewään alussa; ja pohjoislapin kewät olikin nyt kohta paraillaan; mutta meille se oli jo kolmas: ensimäinen Kuopiossa, toinen Kuusamossa, kolmas Kuolassa; kotoa lähtiessämme oli kewät jo ohitse, ja tuomen ja pihlajan kukinta loppunut; mutta aiwan alku-tuoreudessaan kohtasi meitä kewät taas Kuusamon wuoriseuduilla, ja ihmeeksemme saimme ihailla wielä kerran kewäimen suloutta täällä kylmyyden kotipaikoilla. Mutta tähän täytyikin meidän jättää kewäimen yksin suloinensa iloa pitämään; tästä ylöspäin, siellä on maita, jossa ei kewään, ei kesän kauneutta näy. Jyrkän rannan-törmän päältä alkaa 2 tahi 3 wirstan wastamaa wetistä rämettä, jossa siellä, täällä puroja myöten wesi laskee wuorilta mereen, mutta enimmittäin waluu se sammalikon läpi joka paikasta, ja ainoastaan näkywien kallion kylkien kohdalla se juoksee pikku koskina. Tämmöistä maata noustessaan wuorille tietää olewansa työssä; waiwannäköä ei Lapissa wältä kukaan; pitää kaiken woimansa perästä polkaista rahkasammaleesen kuoppa siksi kuin kowa wastaa kantapäätä; siitä tun wetää jalkansa ylös, on selwittelemistä, ettei takerru waiwaiskoiwu-warpuihin, jotka owat tiheät kuin pajupehkot puroin warsilla; ja taas, kun on pujotellut saappaansa läpi warwikon, pitää työntää jalkansa lähes polwiin asti sammaleesen, ennenkuin kykenee toista nostamaan. Wähän wäliä istuu mielellään mättäälle lewähtämän, ja ikäwällä katsoo wuoren kukkulalle, jossa on kowempi maa astua; ainoastaan lyhyttä peuran jäkälää on someroisen maan-kamaran päällä; sanotaan »mäen welkansa maksawan;» luulossa että saa ruweta myötämäkiä laskemaan, astutaan mäen päälle; mutta se toiwo peräti petti; heti takana ensimäisen on toinen kahta korkeampi wuori, jolle taas kiipeämään. Ne notkelmat, jotta wuoren korkeilta syrjiltä juoksewat alas sywiin laaksoihin, oliwat lunta täynnä; ja kun saapas liukahteli luisulla hangella, hirwitti katsoa alas, sillä sywyyden hämärään pohjaan olisi ollut kamala wauhti laskea mäkeä. Lumijuowain wälillä on sulaa kalliota ja karkeata someromaata wuorotellen; sitä on hywä astua, kun saa pikkuisen matkan päässä lewähtää. Mereen päin wiettäwällä puolella ei olekaan niin paljo sääskiä, kuin sisämaassa, jonkatähden saa rauhassa lewähtää, ja se ei ole wähä etu. Päästiin wuorelle. Sen kukkulalla käwi läpitunkewa wiima jäämereltä, joka liiaksikin ankarasti kuiwasi hien ruumiilta. Mutta helposti lensiwät tuuliaispäät tunturien päällitse; raittiit ne oliwat, ja helppo oli hengittää. Wälistä puski tuuli niin että piti ottaa lakkinsa käteen, sillä waikea olisi käydä noutamassa, jos wihuri keweän kesälakin siirtäisi toiselle tunturille. Waikka täältä kylmyydestä pois päästäkseen mielellään kiirehtii eteenpäin, pitää kumminkin siksi kestää seistä, että saa katsotuksi tämän kolkon ilman alan autiot seudut. Niinkauas kuin silmä kantaa, on mäkiä mäkien wieressä tällä tunturi-ylängöllä, kaikki kaljuja, ei puuta, ei pensasta, ei edes pieniä kaswin warsiakaan ole; niin puhtaaksi on pohjostuuli porottanut nämä maat. Kaikille ilman suunnille on pelkkää autioutta, ääretöntä paljasta ja karkeata wuoristoa, jossa ei elämän merkkiä näy. Tämän ympäristön keskellä ymmärtää, kuinka totta sanoo, kun Kalewala puhuu »Lapin raukoista rajoista.» Kuolan wuono oli jo jäänyt niin kallioiden lomaan, ettei sitä näkynyt, mutta sisäjärwiä näkyi useita, suuriakin ja saarisia, mutta lintua ei nähty koko matkalla yht'ainoata, ei wesilintua eikä kalalokkia; josta woi arwata, etta järwet owat jolo kalattomia taikka luultawammasti hywin wähä-kalaisia. Ennenkuin tästä lähdetään tunturia alas laskeumaan, kysytään oppaalta: »minnepäin ruwetaan nyt painamaan.» Hän tirkistelee kipeillä silmillään ja osoittaa erästä kaukana siintäwää wuoren yppylää: »tuolla on puoliwäli.» »Puoliwälikö!» urahtaa yksi ja toinen meistä yksiwakaisella äänellä; mutta wenäläinen nyökyttää päätään ja sanoo: da, da. Me silloin huomasimme ettemme olleet wäärin ymmärtäneet; ja meidän täytyi antaa puoliwälin olla niin kaukana, kun sitä ei woitu siirtää lähemmäksi. Alaspäin oli huokea astua, siksi kun tultiin taas rämeille; niillä kaswoi pikku mäntyjäkin eteläpuolella mäkien rinteitä; mutta kitulijaita ja surkeita ne oliwat. Rämeiden poikki päästyään, saa taas waaroja nousta ja waaroja laskea. Somimmat paikat oliwat pienet mäkiharjanteet järwien wälillä. Eräässä kohden oli wasemmalla puolen olewan järwen pinta melkeen harjun tasalla, mutta oikeanpuolimainen järwi oli sywän ja jyrkän mäen alla laakson pohjassa wuorien wälissä, eikä minkäänlaista yhteyttä ollut näiden järwien wälillä, waikka harja oli jotenkin kaitanen. Toisien järrwien siwu kun mentiin, täytyi kiweltä kiwelle hyppimällä kulkea yli kuohuwien koskien, mutta ne eiwät muodostaneet mitään jokia, maan ryntäsiwät järwestä järween mistä kallion kolosta milloinkin, niinkuin täydestä maljasta wesi läikähtää yli laidan mistä kohti sattuu. Ajattelin, ettei suinkaan sinä ilmoisna ikänä ihmisjalka ole näitä maita kahlannut; ja niinpä taisi ollakin, sillä oppaamme rupesi meitä kierrättelemään niin kummallisia teitä järwiä pitkin ja soita poikki aina wain sinne, missä korkeinta mäen kukkulaa oli. Minä jo luulin että hän tekee meille harmia siitä kun minä suota rämpiessäni heitin takkini hänen taakkansa päälle, josta hän tuntui kowasti suuttuwan ja äisteli mulle jotakin, jota en ymmärtänyt. Minä kun en muuta osannut, sanoin: harasho, ja heittäysin pitkälleni lewähtämään; mutta siitäkös tulistui wenäjän mies, tuppasi takkini takkansa koloihin ja sytöi sillä wauhdilla, että olisin tawallisissa oloissa surkutellut takki-riepuani, mutta nyt mielelläni siitä erosin, tuli mihin tuli; se olikin painanut kauan hartioitani kuin raskaskin kuorma; siihen äreään puheesen, jota mies takkaansa laitellessaan piti, en walitettawasti saattanut mitään lauhduketta antaa; ja kun en muuta osannut, sanoin mättäältä jolla selälläni makasin: harasho; silloin ei takka paljo painanut, kun mies wiskasi sen selkäänsä ja pahaa porinata pitäen lähti astua wiuhkaisemaan, että »töppöset löyhki», niinkuin sanotaan; kantajammekin nostiwat päätään: »joko se lähti». Ei muu auttanut, kuin kesken lewähdyksen ylös ja polkea perästä. Miehet selittiwät että wenäjän mies sitä nurkui, että hänelle pannaan kantamista, waikk'ei hän muuta kuin opastamista warten ollut isäntänsä käskystä tänne lähtenyt. Me käskimme miesten tulkita, että hän saa kantamisestaan meiltä maksun, ja rauha oli jälleen rakennettu. Kumminkin näytti hänen käytöksensä perästäpäin oudolta; ja meillä käwi jo salaisesti ne ajatukset, että oppaamme kenties karkaa kotiinsa tältä waiwaloiselta taipaleelta. Kantajamme pitiwät toisia epäluuloja oppaastamme, ja kun hän yhdellä mäellä kysyi: »näkeekö kukaan täällä jossakin pienempää kiweä suuremman päälle nostettuna», niin wirkkoiwat hekin, että he jo ammoisen aikaa owat katsastaneet, että taitaa opas joutaa pois wiralta. Erottiin jokainen eri suunnille etsimään kiweä kiwen päältä. Jonkun ajan perästä löytyikin semmoinen tien mutta, ja nyt opaskin sanoi tuntewansa seudun, ja korjasi äsköisen osoituksensa puoliwälin tunturista; oikea tunturi, meidän kulettawa, olikin wasemmalle kädelle siitä, mikä ensin oikeaksi luultiin; mutta yhtä kaukana se oli sekin. »Onko tuo nyt oikea tunturi», »da, da» wastaa wenäläinen; »sitte kaikki pahat tuulet pois, ja marssitaan eteenpäin». Oppaan silmät wettä keitti, kun tähysteli noita kiwiä kiwien päältä; mutta katosi meiltäkin kaikki pahat epäluulot, niin uuras tien urkkija oli hän. Ja kun näimme ne kengän hieromat, mitkä oliwat jaloissansa, ja ne waate-repaleet, joilla koki kipeitään peitellä, niin käwi mies-parka meille sääliksi.

Kuta etemmäksi päästiin, sitä hitaammaksi käwi matkanteko; noustessamme puoliwälitunturin päälle, ei tahtonut wasen jalka jaksaa oikean rinnalle, eikä oikea edelle wasemmasta. Tunturin päällä suuren kiwen takana otettiin pitkä lepo; se olikin tositarpeesen. Näköala tällekin tunturille on kolkkoa; laaksoin pohjissa olewia puita ei näy. Göthe, Saksan runoilija, kuuluu sanoneen Neapelin näköalasta: »joka on nähnyt Neapelin, ei woi tulla onnettomaksi». Yhtä hywästi saattaisi sanoa: »joka on nähnyt Lapin raukkoja rajoja, ei woi tulla onnelliseksi;» niin kolkon ja kylmän kuwan ne jättäwät katsojan mieleen. Mutta kun me ajattelemme seudun kolkkoutta, näkyy ihmispäitä wilkkuwan wieressä olewan tunturin harjun takaa; ne hääliwät edes ta'as; pilkistäwät kiwen takaa ja katoawat. Me jo rupesimme lukemaan, kuiuka monta meitä on; »6 miestä!» ei Lapissa sen suurempaa sotajoukkoa tarwitse — ja me makaisimme tyynesti. Ei kaukaakaan, kun jo wetäypi 3 kolttalappalaista meidän tunturillemme, awopäin ja säikähtyneenä. He oliwat lähisen tunturin huipulta katsoneet kauan, mitä liikettä se oli, kun me kiwen takana makailimme ja kääntelimme ruumistamme, ja tulleet siihen päätökseen että me olimme karhuja. Laukkunsa, lakkinsa ja muut kapineensa heittiwät tunturille ja tuliwat nyt tarkemmin asiaa tutkimaan meidän luoksemme. Huomattuansa meidät matkamiehiksi tuliwat tietä kysymään. Kolttalaiset eiwät nimittäin olleet ennen käyneet tätä tietä, tiesiwät wain missäpäin Kuola on, ja oliwat lähteneet sitä suuntaa tunturien yli waeltamaan; oikeassa oliwatkin, mutta siinä erehtyiwät, kun luuliwat Kuolan olewan sen tunturin alla, jolla me lewähdimme, ja kun me ilmoitimme heille, että he owat wasta puoliwälissä Kuolan wuonon lahteen, josta wielä saawat kierrellä wuonon rantoja pari peninkulmaa, ennenkuin saapuwat kaupunkiin, niin suurilla silmillä katsoiwat pitkään toinen toiseensa; lähtiwät sitte noutamaan rippujaan ja pitkittiwät matkaansa. Sanoiwatko nuo totta, wai oliwat roswoamis-matkoilla, niinkuin yleisesti kolttalaisilla tapana on, sitä emme tienneet, mutta meidän kantomiehemme wakuuttiwat, että semmoinen kolttalainen on; kunhan saa wähänkään suunnan tietää jonnekin, niin kyllä hän osaa sinne, tunturit owat hälle tuttuja, ei hän niille eksy. Kolttalappalaiset, eräs lappalaissuku, jotka owat kaikki wenäläiskreikkalaista uskoa ja suurempikaswuisia, kuin tawalliset lappalaiset, owat ylönkatsotut joka paikassa; luulenma juuri epärehellisyytensä wuoksi. Meidän lewähdyspaikastamme lounaasen päin joku matka on tawallinen koiwumetsä, jossa on peuransyöttöpaikka talwella; se on ainoa metsikkö tällä tunturi taipaleella (lukuunottamatta Uuran wuonon koiwikkoa) ja on puoliwälissä, kun suoraa tietä talwella ajetaan Uurasta Kuolaan, 6 peninkulmaa. Wirkistyneinä lähdettiin eteenpäin. Matka oli samanlaista alinomaista nousemista ja laskeumista. Sen uuden löydön teimme kuitenkin, että waaroilla kaswoi pieni kukka; nimeä en tiedä; se wiwahti paljo neilika-lajiin. Nähtiin tunturi-metsäkanojakin, jotka juosten, lentäen pyöriwät edessämme ja surkealla äänellään walittiwat olemistaan, mutta laaksoihin eiwät lähteneet, palasiwat korkeille tuntureilleen; siellä oli heillä kumminkin hywä olla. Wastahakoisesti ja pelkotunteilla mekin tällä matkan loppupuoliskolla lähestyimme laaksoin pohjia; kyllä meillä jo oli ollut tekemistä noiden pohjoisimpain maitten kiusantekijöiden kanssa, mutta nyt wasta meille pula tuli. Sitä sääskien paljoutta, mitä oli tyynissä laaksoissa, on mahdoton toiselle selittää tahi uskottawaksi saattaa. Meillä oli niistä tosi waiwa. Ilma oli niin kuuma, ettei käwellessään jaksanut minkäänlaista liina-bashlik'ia taikka harsowaatetta pitää kaswoillaan, ja tunkeutuiwat ne niidenkin läpi jos jostakin reiästä. Kun sääskiä on niin paljo ja syötäwiä ihmisiä niin erittäin wähä, niin ehdättäwät edelliset toinen toisensa kilwan ihmisraukkain niskaan, eiwätkä huoli huiskuttamisesta ja pieksämisestä mitään, waan töytääwät suoraan ihoon ja pistäwät samassa nahan läpi. Näin parhaaksi koetella suojella ainoastaan kaswojani ja heittää niska ja kädet aiwan alttiiksi. Tuskalla saattoi pelastaa silmänsä, sieramensa ja korwansa tukkoon joutumasta; myötäänsä piti pyhkiå nenäliinalla sitä syöpäläisten siiwoa silmiltään pois; kuolleita oli kuin tahasta ja yhä utakammasti toista tuli; missä wain wähänkään lehtimetsää ja lätäkköpaikkaa oli, sieltä niitä sawupilwinä pemahti wastaan. Pysäyspaikoissa sai parhaiten rauhassa olla, jos päälllyspaidan eli liinapaidan weti korwiensa yli ja rupesi pitkälleen kaswot mätästä wasten. Muuten on näissä taisteluissa syöpäläisiä wastaan paras neuwo ajatella: wähät muusta, kunhan hengissä pysyy. Sittekuin oli kylään tultu, sanoiwat Uuralaiset, ettei tänä kesänä paljo sääskiä ollut, waan kun on ollut pitkälliset tyyneet, silloin niitä paljo on; notkopaikoissa ei silloin saata kukaan olla. Siihen me emme osanneet mitään wirkkaa.

Keskiyön aikoihin noustiin wuoriseudun wiimeiselle korkealle tunturille, jolle näkyy aawa meri niemineen, saarineen. Oli kuinka myrskyinen ja julma tahansa, etäälle se wain näyttää tyyneltä ja miellyttäwältä, kun päiwä takaa paistaa. Sentähden oli meistäkin, niinkuin jo olisi oltu muun maailman yhteydessä erillään erämaan kolkkoudesta, kun meri nähtiin. Kuta lähemmä matkan päätä päästiin, sitä enemmin oli lehtipuuta ja joitakuita wirstoja wuonon perästä on tawallista pientä koiwikkoa, josta jo alkoi polku wetää taloihin. Keweniwät jalat, kun pääsiwät polun päälle, eikä kenenkään mieli tehnyt lewähtämään; uteliaalla toimeliaisuudella hiipi toinen toisestaan siwu, ja rantamäen koiwikosta astuttiin ulos; silloin näkiwät silmämme ensi kerran suomalaisen uutisasutuksen jäämeren rannalla. Montakertaa olin kotonani ajatellut, minkähänlaiset kansalaistemme asumasiat mahtanewat olla noilla kaukaisilla perukoilla; waeltaissamme kauwan wallan wieraista omista olipa jo muistissamme melkeen solahtanut tuonnemmaksi, minkälainen suomalaisen talo onkaan; ja ainakin arwellen suomalaisten ihan eri lailla asuwan täällä korkeassa pohjaisessa kuin kotonaan, kiinnitin silmäni heidän taloihinsa, jotka waloisan aamuyön tyyneydessä pitiwät hiljaista yölepoansa meidän edessämme; mikä sywästi ilahuttawa näky oli toki tuo, kun huomasimme talossa 2 pientä tupaa wastakkaa ja wälillä porstuan, johon on kartanolta owi portaineen, kartanon toisella puolella pienen nawetan ja kodan, huomasimme huoneiden ympärillä semmoisen siisteyden ja puhtauden, joka meidän matkamme warrella oli jäänyt Suomeen, näimme pystöaidan, joku ympäröi pihan ja pienen nurminiityn; kun wielä tiesimme nyt astuwamme kansalaistemme katon alle, jossa tarjotaan kättä, puhetta ja ruokaa semmoista kuin syntymämaalla, niin woi jokainen arwata miten lämpimillä tunteilla me nousimme

Saaniwuonon

Juhana Petter Lyhytniemen owea kolkuttamaan. Wanhat owat aina warullaan; heti heräsikin isännän äiti ja tuli kysymään tulijoista; mutta kun kuuli, kuinka kaukaa tällä kerralla oliwat wieraat, meni hän emäntätä herättämään; ja yhtäkkiä olikin tupa järjestyksessä; ja me heti sisään, kun lukko aukeni. Isännät owat kaikki tähän aikaan kesässä kalassa. Me tiesimme, että tässä talossa ei tarwitse itse tehdä wuodettaan, niinkuin matkalla tähän asti, ja sanoimme: »älkää nyt, emäntä, ruwetko muuhun puuhaan, waan laittakaa meille wuode, että pääsemme lewolle». »Kahwi on heti walmista», arweli emäntä ja kiirehti toiseen tupaan, mutta meistä ei kukaan yrittänytkään emäntää kieltämään, sitä juomaa ei oltu nähtykään sittekuin Kuusamossa, ja jos yksi ja toinenkin, niin taisi joku maisterimies meistä olla erittäinkin kahwin rakastajia miehiä. Hywällä mielellähän me joimme kahwit. Sitte kerrottiin emännälle äsköinen kehoitus, wäsymys oli näet käskijä; »tee-wesi on heti walmista;» silloin ei katsottukaan toisiimme niin hymysuin, kuin äsken; mutta emännän hywä tahto loisti hänen silmistänsä, ja mielelläänhän tekee toiselle mieliksi, kun niin wähällä woipi. Tuskin oli teet saatu loppuun, kun emäntä kantaa pöytään tuoreita loistawia wiilipyttyjä ja kowaa keltaista woita, walmistaa ruokapöydän, niin kunnollisen, ettei semmoista oltu nähty sittekuin Kuusamossa; eikä yksikään meistä yrittänytkään kieltämään; käski nälkä pöytään, waikka wäsymys wuoteesen; mutta tuon ruuan ääressä olikin ruokahalu semmoinen, ettei mokomaa — sittekuin Kuusamossa. Ja kun emäntäkin wähä asettui liehumasti, että saatiin ruweta haastelemaan, kuultiin että hänkin oli Kuusamosta, ja hänen miehensä ja anoppinsa ja lapsensa, kaikki, kaikki oliwat Kuusamosta, ja kuinka tänne oliwat Kuusamosta tulleet, siitä olisimme tarkastikin saaneet kuulla, jos olisimme jaksaneet, mutta kun emme jaksaneet, täytyi se jäädä wastaiseksi; mutta heti kun se oli lykätty wastaiseksi, ummistui meidän silmämme ja ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä liikkui wielä lämpimät kiitollisuuden tunteet Kuusamolaisten ystäwällisyydestä wäsyneessä mielessämme, ja sitte waiwuimme semmoiseen makiaan uneen, ettei mokomaa — — sittekuin Kuusamossa.

Jo edeltä puolenpäiwää kello 10 aikana herätettiin meidät sillä ilmiannolla, että jos mieli tänä pänä Uuraan, niin oli nyt hieruan aikana mentäwä, ennenkuin ulli-wesi (nousuwesi) peittää wuonon perän leweät lietteet. Meren rannalla woi näit jo ennakolta tietää, milloin wesi on wähimmillään. Se nousee 6 1/2 tuntia ja laskee 6 1/2 tuntia; jos hieruan aika tänään on 9 aikana e.p.p., niin se on huomenna kl. 10 ja ylihuomenna kl. 11, j.n.e. aina 1 tuntia myöhemmin. Sentähden piti meidän tuo pikku 3 wirstaa matka tehdä ennen puoltapäiwää, ellemme tahtoneet ruweta kiertämään poluttomia rantatörmiä. Ja pitkiin käwelemisiin ei tehnyt mieli, sittekuin olimme kulkeneet tuon waikean wiime taipaleen; noin 12 aikana olimme edellisenä päiwänä lähteneet Kuolasta ja kl. 3 aamulla tultiin Saaniwuonoon. Oli merkillistä että tämä 14 päiwä Heinäkuuta oli juuri se päiwä, jonka seuduissa olin jo kotoa kirjoittanut tulewani Uuraan, jos terwennä pysyisin. Saaniwuonon länsirannalla ja joen wasemmalla puolen on Lyhytniemen talo; ne muut 3 suomalaista ja 1 karjalainen owat wuonon itärannalla. Joki laskee wuonoon Saanijärwestä, johon pienempi Lastajärwi etelästä laskee. Uuran wuono on paljoa suurempi kuin Saaniwuono, ja kummallista on kuinka pian sen hiekkalietteet kuiwawat heti weden laskun perästä, niin että niitä saattaa kuiwin jaloin käwellä; tuskin jalkopohjakaan kastuu. Kuiwanakin ollessa asuu hiekkapohjassa eräs pikku, wikkelä kala, Pisanki, teräwä kuin äimä; ja aiwan kuin mato kaiwaa se tien itselleen mullassa. Lietteet kuwastawat walkeammilta luin owatkaan noita tummia ja korkeita kallioseiniä wastaan, jotka owat wuonon ympärillä.

Uuran

kylästä oli samaten kaikki mieswäki kalassa, mutta heti tultuamme lähti pari henkeä pienellä weneellä wiemään merelle sanaa tulostamme. Minulle oli jo tilattu walmiiksi kortteeri eräässä talossa Uura-joen suussa. Kaikki kylän talot, joista suurin osa on hirsistä rakennettu, ainoastaan muutamat turpeista, owat asetetut joen wasemmalle puolen pitkin rantaa, kenties 3 wirstan matkalle joen suusta ylöspäin; yksi lappalainen talo, Wilkis-oiwi, on oikealla puolen jokea joensuussa ja toinen suomalainen talo, joka on ylinnä joen warrella, on samaten oikealla rannalla. Joessa on koskia ja siitä saadaan muutamia lohi-lajia; tawataanpa wälistä made ja haukikin joen suussa; muuten on niissä järwissä, joista Uurajoki laskee, niinkuin muissakin pohjoislapin järwissä ahwen, hauki ja muutamia lohikaloja. Uurajärwessä ei kuulu tawatun särkeä, eikä siikaa; waikka ne löytywät Tuuloman järwissä. Löytyy rääpyskin Imanterossa ja sen pohjoispuolella olewissa järwissä. Näistä maajärwien kaloista eiwät suomalaiset, niinkuin muutkin rannan asukkaat, paljo hyödy. Pyytäwät joskus loma-aikana, kun merikalastus joudattaa, ja laittawat lapsensa ja waimonpuolensa pyytämään, että saisiwat wälistä maistaa sitä kalaa johon owat Suomessa tottuneet, sillä kaikella merenkalalla on omituinen ihwinen maku, joka warsinkin wastatulleen suuhun maistuu hywin oudolta. Merikalastusta warten oiwat Suomalaiset tänne tulleet ja siitä he eläwät. Sitä ruwetaan Maarian päiwältä kewäällä ja pitkitetään Juhannukseen, jolloin tullaan kotiin joksikuksi wiikoksi tahi pariksi; sitte taas mennään merelle ja wiiwytään Elokuun alkupuolelle ja keskipaikoille, jolloin woi kalastuksen pitää jo loppuneena, waikka yksi ja toinen pitkittää yhä edelleen, sillä merestä saattaa kalastaa milloin tahansa, kunhan ei erinomaista saalista aina halua. Kala, joka on kaikkein paras pyydettewä, on turska, jonka pyytäjät jo merellä heti saannin perästä myöwät wenäläisille kauppijoille, tahi wiewät norjalaisille maakauppijaille tällä murmannilaisella rannikolla tahi sitte wiewät suoraan Wuoreijaan (Wardö'hön,) tahikka Wesisaareen (Wadsö'hön) kaupan. Turska kuiwataan pitkissä jälleissä eli toisin sanoen orsilla paljaan taiwaan alla. Turskan hinta on kolmekertaa suurempi kuin muiden kalain, waikka itse kala tuorenna ei ole niinkään makea kuin muut kalat. Kun on oikein hywä turskan saanti, niin on tapahtuuut, etta mies päiwässä ansaitsee 160 kruunua. Mutta toisinaan taas saawat kalastajat tehdä turhaa työtä päiwittäin, wiikottain. Turska syö nimittäin pientä lota-kalaa, ja jos lota-parwit eiwät jostakin syystä ajau rantaan päin, niin turskakin asuu yksi siellä, toinen täällä. Helposti kalastaja huomaa, milloin lota-parwi lähestyy, sillä sitä seuraa toisetkin wiholliset kwin turskat, jotka eiwät kalastajan silmään pistä, nimittäin kajawat, pitäen sitä suurempaa ääntä, kuta suurempi on heidän ruoka-alansa. Minnepäin kajawat wetäywät, sinne rientää kalastajakin weneineen. Kalastajain pitää aina olla wartiolla, wuorotellen toinen toisensa perästä, merkitä lintuin lento-suuntia, koetella ongellaan eli koukullaan, oli sää mikä tahansa, tahi aika mikä tahansa. Jos kaloja ei kuulu missään, makaawat muut kajuutassa, yksi on main kokeilla. Ohilullewiltakin kysytään missäpäin kaloja olisi nähty enemmältä; ja sitä myöten mennään wälistä Ruijan rannalle, toisen kerran Kalasaarennon (niinkuin kartoilla on kirjoitettu) rannikolle, jopa Kiltinäänkin asti Kuolawuonon itäpuolella. Paitsi tätä alinomaista huolta on kalastajalla jokapäiwäinen pelko äkkimyrskyn nousemisesta. Liikuttaissansa koukkuaan weneen laidalla pälyy hän joka suunnalle pitkin meren pintaa, missä sattuisi hawaitsemaan mustan wäreen käywän wenettä kohti; silloin kysytään näppäryyttä panna purjeet kokoon, ankkurit järjestykseen ja peränpitimet reilaan, sillä tuuliaispää ei odota kauan, kun kerran tulossa on, ennenkuin jo tupruaa weneen ympärillä ja raiwoon nostaa weden ja ilman; joka wene silloin ei ole walmis tuulta wastustumaan, se pyörähtää kumoon auttamattomasti. Tämä ainainen huoli ja epäwakaisuus kaiken puolesta tekee tunnokkaamman miehen koko elämän sangen lewottomaksi, ja hänen päänsä harmaaksi ennen aikaa. Muuten on kyllä löyhä työ miehillä, ja moni arwelikin, selittäessään meille olojaan meren rannalla: »mitenhän käwisikään, jos pitäisi ruweta maatyötä tekemään!» Toiselta puolen walittiwat epäterweelliseksi ja ruumista jähmeyttäwäksi tuota elantojärjestystä, kesällä walwoa päiwät päästään ja yöt lisäksi, ja talwella maata päiwät päästään ja yöt lisäksi. Jos pimeän aikana juuri käwisikin laatuun toimittaa jotain käsityötä, niin eiwät he sitä rupea tekewään; wähä korjailewat weneitään; ne tahtowat he hywät ja hywät ne näkyiwät melkeen wähillä poikkeuksilla olewankin; sillä lähteä huonolla weneellä aawalle merelle, jossa äkkipikaa usein tyynestäkin wihurit nostawat myrskyn, on sama kuin mennä tapposen tahallaan surman suuhun. Wahinko wain että useammat suomalaiset sinne lähteneistä owat warattomia, etteiwät jaksa hankkia itselleen omaa wenettä, mutta jos werrataan nykyaikaa jo kuluneihin, esim. muuankaan tahi pari kymmenkunta wuotta taa'päin, niin huomataan suuri edistys. Muutamilla warakkailla on 2 jopa 3:kin wenettä, ja wähempikin warainen, joka on jaksanut talon hommata itselleen, pyrkii pyrkimälläkin hankkimaan lisäksi wenettä, joskohta ei kokonaista jaksi, niin kumminkin puolet weneestä, ja toinen pienen talon mies ottaa toiset puolet tehdäkseen. Nämä weneet eiwät näet olekaan sitä kokoa kuin sisäjärwien soutuweneet, waan suuria, tawallisen lankku-lotjan kokoisia, joita woisi kutsua jollakin laiwanimityksellä. Suurimmat weneistä owat kaksimastoisia ja niitä kutsutaan Ruijan kielellä »lysterbåtiksi»; niitä on harwalla suomalaisella. Useimmalla on wähä pienempää kokoa wene, joka on yksimastoinen, ja kutsutaan »fembörding» josta meikäläiset owat ottaneet niitä kutsuakseen »wämpööriiksi»; se on sopiwin kala-wene merellä. Wielä on myös monella »otrinki,» joka on pienin merellä kulkewista weneistä; se on muuten rakennukselleen wämpöörin kaltainen. Kaikissa näissä on perässä kajuuta, jossa on rautauuni, 2,3 reikäinen, pannuineen, patoineen, ja penkit owat naulatut seiniin ympäriinsä. Koko talous on matkassa. Weneessä on tawallisesti. 4 miestä, joista yksi on weneen omistaja, kapteeni, ja toiset 3 osamiehiä saaliisen. Kalat jaetaan sopimuksen mukaan, kenties enimmästi niin että wene saa puolet ja toinen puoli jaetaan tasan 4 miehelle. Jako tietysti on toisellainen, jos jollakin on osa weneessä, tahi jos joku on toisen työssä, tahi pidetään huonompana työmiehenä. Kowin huonoja työmiehiä sinne ei toki tulekaan, sillä se on kaikille tietty asia, että joka näillä mailla ei itse elätä henkeään, kuolkoon; ei auta täällä asetusten nojalla ruweta suurella suulla waatiwaan itselleen laillista waiwais-eläkettä; ja jos joku tapaturman kautta työhön kykenemättömäksi tullut sai hywiltä ihmisiltä köyhän apua, kyllä se tiesi toisten armosta eläwänsä.

Toinen kala, jota suomalaiset myös pyytäwät, waikka wähemmässä määrässä kuin turskaa, on saita. Se kala liikkuu weden pinnalla, kun on pyydettäwissä, ja ui suurissa parwissa. Se syö nimittäin pientä ewällistä eläwätä, jota kutsuiwat kalaksi, waikt'eiwitt tienneet nimeä; se pieni eläwä on eräs molluski-laji, joka nousee weden pinnalle wälistä. Saita-nuotta on nelis-nurkkuinen, kuin huiwi, noin 15—22 syltä kanttiinsa, joka nurkkaan sidotaan köysi 40—50 syltä pitkä. Kun huomataan saidan olewan liikkeellä, wiedään tämä nuotta eteen, lasketaan weden pinnan alle ja odotetaan siksikuin saitaparwi on uinut päälle, silloin wiskataan kiwiä parwen keskelle, ja saita on sentapainen etta wähästäkin melskeestä säikähdyttyänsä, menee pohjaan suoraan kwin kiwi. Kuin kala weden pinnalta on painunut nuotan päälle, soudetaan weneet yhteen ja nuotasta tehdään pussi, jonka pohjassa saitaparwi kiehuu. Muita kaloja ei näin tukussa saada, eikä saata pyytääkään. Jos Jäämeren kummallisia kaloja tahtoisin mainita, niin ottaisin esimerkiksi Kunttipillarin (pikku horkkelin), jolla on monisarwinen pää ja rintaewät leweät kuin siiwet; se on lentokalan näköön; eräs toinen on tuo ilettäwän ruma Ronkeksi (wilukala), joka on limainen ja täynnä kuhmuja, niinkuin olisi isossa rokossa.

Pian leweni sana tulostani merellä, ja miehet alkoiwat kokoontua wähitellen kylään. Tosin en ketään ollut ennen nähnyt, mutta kyllä he oliwat tutut, jopa toinen toistaan tutummat. Kuulumiset kysyttiin ja selitettiin, kuuden wuoden kuulumiset. Kuka oli käskenyt sanoa terweisiä Kuusamosta, kuka Pudasjärweltä, Oulusta, Näseestä; ne tuliwat kaikki perille, ja kait oliwat yhtä lämpimiä, waikk'ei puoliakaan nimenomaan muistettu. »Johan se kuuluu kuolleen, Snellmankin, joka meitä täällä käwi opettamassa.» »Ei, sen nimellistä on monta Suomessa, ja se Snellman, joka on kuollut, oli senaattori, ja suuri Suomen kansallisuuden puollustaja, jonka tähden hänen kuolemansa on kuulunut tänne asti.» »Wai wielä se Snellman elää joka käwi täällä», wirkkoiwat emännät penkiltä, »entäs se kirktoherr Thauwon». Oli heillä muistissa pappein wiime käynnit ja heidän innokkaista kyselemisistänsä olisi outokin ymmärtänyt, että Murmannin rannikon suomalaisille on se juhlia, kun Suomesta lähetetään sinne pappi. Siellä on käynyt Iin nykyinen kirkkoherra Johan Fredrik Thauwon Kuolajärweltä talwella 1870 ja Polangalta kesillä 1871, 1872, 1873 ja 1874; ja myös Muhoksen nykyinen kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman Pudasjärweltä kesällä 1876, jonka perästä ei pappia Suomesta ollut siellä käynyt.

Rippikoulussa oli 3 lapinlastakin; ryhdyin oppimaan tuota lapsellista kieltä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin Norjan kieli ruotsin taitawalle; wanha tulkki Abram Arpela oli kyllä apuna, mutta ei hänkään osannut lausua noita waikeita kurkku-ääniä niinkuin lapset; niiltä se sujui luontewusti. Hankaluutta lapinkielessä tekee se, kun Norjalaiset owat kääntäneet ja painaneet heidän kirjansa, ja kirjoittaneet kirjaimet oman kielensä mukaan. Jos suomalainen oppinut olisi kirjoittanut heidän katkismuksensa, niin se olisi lappalaisellekin helpompi oppia. Mutta jos oli haluakin saada wähä oppia tätä kieltä esim. Luth. wäh. katkismuksen, niin ei ollut aikaa. Aamusta iltaan oli asiamiehiä kylästä ja ympärillä olewista taloista ja kodista. Uuran yöt oliwat sitte niin kauniit, että unonen wasta myöhään, eli sanoakseni, warhain wasta aamulla tohti astua pikku kamariimme, joka oli pohjoista kohden ja pikku akkunallaan tarkasti kokoili yön auringon miedot säteet peräseinälle; ja ainoastaan sen wähäisen hetken, kun aurinko siwuutti korkean wuoren kukkulan, joka oli meistä pohjaan päin, oli tuo ystäwällinen päiwän paiste matalalta peräseinältämme poissa, waan se saapui kohta jälleen ja toi muassaan muistot kaukaa Sawon salmien rannoilta niistä nukkujista, joiden lapsuuden wiattomuus lepää heidän kaswoillansa, niinkuin puhdas, läpipuhdas päiwänpaiste.

Tawallisissa oloissa maataan pitkään aamusella. Jos 7 ja 8 wälillä lähtee kylään käwelemään, niin ei näe ketään liikkeellä; kaikki on yöunessaan; wasta 9 aikana ja wähää ennen alkaa wäki nousta. Miehillä ei ole juuri mitään tekemistäkään kotona; »mutta mitäs waimonpuolet tekewät kun olette itse kalassa», kysyin eräältä isännältä; »juowat kahwia ja käywät kylässä», kuului lyhyt wastaus, ja liki mailleenpa taisi sattuukin; olkoon kumminkin kaukana tässä ruweta moittimis-lauseita heistä latelemaan; olot tekewät ihmisen mukaiseksensa; mutta nyt kun suomalaiset owat hankkineet itselleen lehmiä, lampaita, on emännillä niiden hoitamisessa ja ruuan kokoamisessa koko työpaikka; joen warsilta kootaan heiniä, talon ympärille lannoitetaan pikku niitty, jopa pikku pottumaakin, peuran jäkäliä kankailta nyhdetään ja pannaan suuriin kokoihin, tuodaan kotiinkin kesällä, turskan päitä kuiwataan, joita keitetään sitte jäkälien kanssa hywiksi hauteiksi lehmille. Näissä töissä tietysti miehet auttawat, kun owat kotona, ja erittäinkin syyspuoleen owat he kyllä kotona. Willoista tehdään päällyswaatteita ja sukkia, muut pito-waatteet ostetaan. On waimowäellä siis työtä, ja kun lukuun otetaan se seikka wielä, että meren rannalle on waeltanut enempi miehenpuolia kuin waimonpuolia, jonka wuoksi siellä on olemassa puute waimonpuolisista ihmisistä ja moni mies, waikka todellakin haluaisi ruweta perhe-elämään, näkee kumminkin täytywänsä olla sitä wailla, ellei lähde Suomesta noutamaan waimoa itselleen, mikä tietysti tulisi sangen kalliiksi — kun tämä waimowäen harwalukuisuus tiedetään tosiasiaksi, niin arwaa myös, että heillä on sitä enemmän työtä kyläpaikoissa, joissa monta tarwitsee heidän apuansa leipomisessa, ruuan laittamisessa, waatteen korjaamisessa j.n.e.

Uuran ympärillä on petoeläimiäkin, karhuja ja susia. Uuran joen suusta pari wenäjän wirstaa ylöspäin oli karhu wähää ennen meidän tuloamme repinyt pahasti yhtä isäntää, joka oli witaksia mennyt hakemaan. Yksi sormi oli kädessä aiwan poikki ja toisia oli pureskeltu. Sudet tekewät lampaissa paljo häwiötä. Yhdestä talosta oliwat niinikään wähää ennen tuloamme tappaneet 7 lammasta. Ympäristöllä on jäniksiäkin, jotka syöwät heinäsuowat ja jäkäläko'ot kylän reunalla. Lappalaiset pyytäwät kettuja, ampumalla ja muulla pyyntikeinolla. Wahinkoa tekemät myös porot, kun laumoissa laskeuwat sisätuntureilta meren rannalle. Yksin kartanon ympärilläolewaa heinääkin ja muun kaswin warsia on waikea niiltä warjella; niitetty heinä pannaan sentähden korkeille pylwäille kuiwamaan ja säilymään poroilta. Pyydettäwää riistaa owat wielä tawalliset ja tunturi-metsäkanat. Suomalainen ei aikaansa tuhraa näiden metsästämiseen; rauhassa hältä sa lappalainen ja kolttalainen wallita tunturien aawoja ylämaita, niinkuin he wuosisatoja jo ennen owat tehneet. Kalastukseen on suomalainen kyllä omiaan, ja kun hän rikkaan meren köyhälle rannalle saapuu, katsoo hän ensi työkseen ympärilleen, missä wakaan jalansian keksisi; hän rakentaa mökin itselleen, jos ei muusta, niin maan turpeista; se on hänen kotinsa, johon hän meren epäwakaisilta ilmoilta tulee lewon pitoon, niinkuin ennen kotimökkiinsä Suomen salolla. Sitte on hänelle mieleen yhteis-elämä; yhden mökin wiereen nousee toinen, ja kolmas; ja niin syntyy kylä. Mutta se on hänelle wastenmielistä, kun ei ole yhteis-elämälle mitään lakia; kaswaneena lakien suojelemassa yhteiskunnassa, kaipaa hän sywästi laillista järjestystä ja sen walwojia; tässä on Murmannin rannikon Suomalaisten kipein kohta. Sitä walittiwatkin jok'ainoassa kylässä. Keskinäisille riidoille ei löydy mitään ratkaisijaa; mutta jos tämä puute olisikin jotakuinkin kärsittäwissä, niin on suurin se, ettei löydy tuomaria eri kansallisuuksien wälillä, erittäinkin wenäläisten ja muiden. Wenäjän wirkamiehiä on tosin, mutta ne owat kaukana Kuolassa, ja eiwät ymmärrä muuta kuin wenäjää. Näistäkin puhuttiin samaa, mitä ylipäätään wirkamiehistä Wenäjällä, mutta sen puheen perää en tietysti takaa. En ole mikään yleinen kanteen nostaja; ainoastaan »relata resero» niinkuin wanhat Romalaiset sanoiwat, s.o. kerron toisten kertomia.

Pohjois-wenäläiset owat wiime aikoina ruwenneet pitämään näitä meren rannikoita yksinomaisena alusmaanaan; katsowat sentähden karsaalla silmällä suomalaisia, jotka uutis-asukkaina eli »kolonisteina», niinkuin niitä nimitetään, perustawat kyliä kylien perästä Murmannilaiselle rannikolle; tekewät kaikenkaltaista kiusaa suomalaisille estääkseen heitä waurastumasta; leikkelewät weneen köydet poikki, jos joku suomalainen tulee heidän satamaansa kaloja myömään; nakkelemat kiwiä saitaparwiin, jos näkewät suomalaisten sitä nuottansa päälle odottawan, mainitsemattakaan pieniä löylytyksiä ja selkäsaunoja, jotka siellä niinkuin muuallakin maksetaan, jos jaksetaan, samassa rahassa. Kuuluu joku suomalainen näistä tehneen suullisen walituksen kuwernöörillekin ja siihen saaneen tuon wiisaan wastauksen: »antakaa takaisin»; se on tietty: kuka aawalla merellä pystyy polisinwirkaa toimittamaan, ja se wenäläinen wahti-jahti, joka sitä warten on rakennettu, oleilee Wuoreijassa, eikä näy kuin ihmeeksi kalastus-wesillä. Maat, meret owat keisarin; ja kun suomalaiset pitäwät itseään yhtä hywinä keisarin alamaisina kuin wenäläisetkin, eiwätkä luowu oikeuksistaan, niin siitä syntyy riita. Mutta olisiwat suomalaiset jo aikaa näiltä rannoilta muuttaneet pois, ellei Korkea Esiwalta olisi ruwennut heitä semmoisella huolenpidolla auttamaan, jota ei kyllin saata kiittää. Korkeilta wirkamiehiltä on sangen usein tullut kowia kieltoja alhaisille wirkamiehille ja wenäläisille kalastajille, ettei harwalukuisia suomalaisia saa polkea. Hallitus on myös luwannut 200 ruplaa sille, jota hankkii itselleen oman kalaweneen, waikka tätä rakennusapua ei ole saaneet ulos räntteriasta useammat, kuin pari kolme suomalaista, jotka owat olleet wähä (niinkuin sanotaan) herrasmiehiä. Stanowoi panee kaikenlaisia esteitä awunsaamiseen, ja hänen puoltosanattansa ei rahaa anneta. Saa aluksi panna 50 ruplaa likoon, eikä sittekään tiedä, tokko raha-apu lähtee, waikka wene jo olisi puoleksi walmis; ei ole kumma, jos harwat ryhtyiwät rahan pyyntiin. Kyläjärjeslys ja weronkanto on samanlainen kuin Wenäjällä; joku isäntä walitaan joka kylässä 3:ksi wuodeksi päätösten toimeenpanijaksi; hän on staarosta, meidän nimityksen mukaan lautakunnan esimies, jos semmoista olisi joka kylässä. Hän kokoo kylän miehiltä werorahat ja wie räntteriaan. Koko kylälle pannaan joku rahasumma weroa, ja warojaan ja kalastusonneaan myöten maksaa itsekukin osan siitä kylän miesten suostumuksen tahi weroituksen mukaan. Suomalaisissa kylissä ei ole 25 wuoteen ollut henkikirjoitusta, waan wuosittain maksetaan sen henkiluwun mukaan, mikä oli olemassa neljännes-wuosisata takaperin; kaikki siitä nuoremmat owat wapaat ja moni maksaa weroa, joka aikaa sitten on wirunut »alla selwien wesien, päällä mustien mutien», mutta »maassa maan tawalla», Wenäjällähän »kuolleet sielut» owat kirjoissa eläwitten keskellä. Wero, joka kyläkunnille suuruuden mukaan on määrätty, on sangen pieni; mutta sotapalweluksessa pitää suomalaistenkin nuorukaisten käydä, jotka owat asewelwollisuus-iässä. Erään lesken poika Puumangista oli ollut Turkin sodassa ja saatuansa luwan palata kotia oli päässyt Arkangeliin asti, mutta kuollut tautiin siellä. Wenäjän mallin mukaan on suomalaisilla kylilläkin »prawlenia» eli kylän esiwalta. Uurasta, Laatsiwuonosta ja Kakkarista walitaan yksi mies (staarosta), toinen kylistä, jotka owat Tsipnawolokasta Puumankiin asti, ja kolmas mies Petsamosta. Tästä näiden miesten oikeudesta saa wedota stanowoihin (wallesmanniin), sitte isprawnikaan (kaupungin pormestariin), ja yhä ylemmä kuwernööriin, mutta se tosiaankaan ei kannata, sillä asia wiipyy wirastoissa wuosikausia ja wiimein hukkuu kokonaan. Se minkä kylän miehet päättäwät, se on laki, ensimäisessä ja wiimeisessä kädessä, ja sen walwojina owat sen tekijät. Kuinka suuri puute on oikeuden walwojista osoittaa seuraawa surkia tapaus: kaksi wenekunta kalasaarennon kohdalla rupesi huonona saaliin aikana alkukesästä wierailemaan toisissaan; juowuttuaan löi eräs Sellberg toista miestä, Juntusta, joka muistutti muutaman kymmenen kruunun saamistaan edelliseltä, puukolla rintaan kuoleman haawan. Toiset pakoittiwat Sellbergin wiemään toweriaan paatilla Potshein lasarettiin: mutta irti pääsi Sellberg kumminkin ja oleili wielä 2 wiikkoa samoilla seuduin, siksi kuin asiasta ruwettiin tarkemmin kysymään; silloin lähti Sellberg Ruijan puolelle ja heti Wenäjän wirkamiesten kirjeet perässä pyynnöllä: ottakaa kiinni; mutta sitäkö Sellberg odottamaan, oikaisi Amerikaan.

Uuran kylässä on rukoushuoneen kehä. Eräs mies otti sen urakalla rakentaakseen, mutta saatuaan rahat, heitti huoneen keskoiseksi ja muutti Amerikaan. Kattolaudatkin oliwat jo hankitut walmiiksi. Kirkonkokouksessa 22/7 päättiwät kylänmiehet kattaa rakennuksensa, mutta jos se siitä walmistuu, se on epätiedossa; erinomaisen hywä asia olisi kyläläisille, että saisiwat huoneen, jossa sopisi kokoomua pyhinä ja joskus arkinakin. Yhteinen sopu on wälttämatön tämmöisille uutis-asutuksille, ja yhteiset kokoukset sitä synnyttäwät ja ylläpitäwät. Miten liekään naapurien wäli silloin tällöin, wieraanwaraisuus on aina kuitenkin pysywäinen. Kulkiessani kylän taloissa huomasin myös puhtauden ja siisteyden olewan hywäksi tawaksi otetun joka mökkiin; ja maidon hoidossa owat suomalaiset norjalaisista edellä. Suuremmissa taloissa on wiisin, kuusin lehmiä ja samat werrat lampaita, joku ylikin. Loinenkin pyytää haalia kokoon sen werran waroja, että jaksaa lehmän lunastaa itselleen. Elukat hoidetaan hywästi. Laidunmaat eiwät ole sen suuremmat kuin kartanoiden ympäristöt; ja suitsut palawat melkeen sammumatta wuorokauden ympäri. Tuo suitsun teko onkin hywä ja tehohtewa sääskien karkoituskeino. Jos rupeaa johonkin wuolu-tai weisto-työhön, niin tekaisee suitsun, ja rauhassa saa olla. Kun kylään wihittiin kirkkomaa tyynenä pyhililtana 23/7 niin olisi wäkijoukon ollut sangen waikea seista ulkona, mutta yhtäkkiä rupesi joka ryhmän wierestä makea sawu nousta tupruamaan ilmaan, ja tuulen henkeä oli siksi että se leimautti willistä tuota hywilnhajuista turwe-suitsutusta wasten kaswoja, ja sääskipilwet hajosiwat pois silmiltä. Kun tämä wiimeinen toimitus oli tehty, olin walmis kylästä lähtemään. Mutta kun katsoin wuouolle, wirtasiwat wiimeiset Ullin wedet rannoilta pois ja hiekka jäi walkeana paistamaan. Sanotaan ettei mikään niin pian kuiwa kuin kyynel, waan wielä siitäkin kiireemmin kuiwawat Uuran lietteet ja tekeywät kuiwiksi tantereiksi, niinkuin ei koskaan laineet olisi loiskuneet niiden päällä. Kuuden tunnin perästä on taas wesi ylimmällään ja silloin me lähdimme kl. 12 yöllä, heitettyämme ystäwälliset hywästit rannalla seisowille Uuralaisille. Toiwottawa wain olisi että tämä ranta rupeisi tuntumaan heistä kotirannalta, koska se kerran heidän omasta walinnastaan on siksi tullut. Wuonolla oli aiwan tyyni ja otrinkia piti airoilla wetää eteenpäin. Siinä jouti katselemaan peluukaa (maitowalasta), joka walkeata kylkeään nosti ilman lämpimyyttä nauttimaan, eikä kukaan näin wuonon sisässä sitä häirinnytkään, jonka tähden se nutkuikin niin siki, ettei liikahtanut waikka meidän wene kulki lähitse. Uurawuonon rarmat owat ihan jyrkkiä ja korkeita kallioseiniä, joilla ei mitään wihantata näy muuta kuin jossakin laaksopaikassa muutamia kukan warsia ja itärannalla muutamassa kohden koiwun wesoja; mutta turhaan etsin täällä nähdäkseni mäntyä, niinkuin Kuolan wuonon itä-rannalla olin yhden nähnyt. Wesillä pistää myös mielellään kätensä ewäsnyyttyynkin; siellä on toista tusinaa semmoisia leipäjuustoja, joita ei koko Suomessa osata tehdä muualla kuin Pohjanmaalla; ne muistuttawat Uuran emäntäin hywäntahtoisuutta; mutta se niissä on wikana, ettei niitä saata säilyttää ollenkaan; pitää kohta syödä. Jo oli lappalainenkin oppinut syömään Pohjanmaan juustoja, wieläpä kehui makeiksi. Nähdessään meren loistawan pinnan ja yön waloisuuden tulee ajattelemaan, että tosiaankin kaikkein wähin näissä seuduin sopii kesällä tuo kohta wirsikirjassamme, kun »rukoukset merellä» ja »matkustawaisten rukoukset» puhuwat »pimiästä yöstä» ja sen »kauhistuksista», mutta niiden tekijä ei lienekään asunut jäämeren rannalla. Uurawuonon suussa on suuri Salim-saari ja sen itäpuolella tuo ennen mainittu Jeretiikan pieni saari, jossa on kauppa-paikkakin. Ohimennen en saata olla mainitsematta, että asiantuntijat sanowat wiimemainitun eteläpuolella olewan mitä paraan sataman, kuin woi löytyä, sota-ja kauppalaiwoille. Sinne ei sowi mitkään tuulet, sillä kaikki rannat owat korkeita ja mannermaan wieressä on wielä 5 pientä saarta, jotka salmissakin murtawat jäämeren tuimat aallot, jos myrsky on kowakin. Laiwasataman sisäpuolella olisi wielä mainio wenesatama, jossa weneet kuuluwat pysywän eheinä, jospa löydettyinä yhteen. Tämä olisi siis hywä kauppalan tahi kaupungin paikka. Ja satama on kyllin sywä suurimmillekin laiwoille, ja kyllin lawea tuhansille. Seutu on lisäksi parempia kalastuspaikkoja rannikolla.

Meidän matkamme kääntyi tästä länteenpäin, ja wähän kulettuamme merta noustiin merkilliselle Einaniemelle. Se pistää ulos mereen; niemen kärki on korkea kallio-möhkäle, ja sen takana on kaunis nurmikannas, joka kaswaa runsaasti kukkia; kannaksen mannerpuolella on taas korkea kallio-wuori. Tämä kannas on aina ollut ihmisten asuntopaikka; tälle muuttiwat suomalaisetkin muutamaksi talweksi, ennenkuin Uuraan perustiwat kotinsa. Sitä ennen oli tässä asunut lappalaisia ja niiden kotien perustukset huomasi selwästi. Mutta ennen lappalaisia oli tässä asunut toinen, wieras kansa, joka teki asuntonsa kokonaan pyöreistä kiwistä. Kannaksella näkyi wähä haamua semmoisesta kiwikodasta, mutta warmasti sitä ei olisi saattanut sanoa asumapaikan raunioksi; mutta wähän matkaa lounaasen on pikku lahti, jonka perässä on loiwa rinne paljaista pyöreistä kiwistä; lähellä rantaa on kiwikossa sywä hauta noin kolmea syltä pitkä ja kahta leweä muodoltaan pyöreäpäinen, jonka selwästi näkee ihmiskäden tekemäksi, waikka seinät owat aiwan lewinneet alas; sen ympärillä on 4 pienempää hautaa, joiden seinät owat samaten lewällään. Semmoisia kotia pyöreistä, päänkokoisista kiwistä eiwät lappalaiset kuulu milloinkaan tehneen, sanottiin warmaksi; ja lappalaiset itse sanowat, että se kansa, joka tuommoisissa kodissa asui, pakeni pois heidän näille rannoille tullessa. Minä panin arweluun, että olisikohan tuo tarun kansa woinut olla samojedeja, waan siitä en yritäkään sen enempätä sanomaan. Totena pidin, että oltiin toisen kansan asumasiojen ääressä, kuin lappalaisten. Nämä rauuiot oliwat kukaties kuinka monen wuosisadan takaa nyt todistamassa tekijäinsä katoawaisuudesta.

Kun kannaksen alawalta nurmikentältä lähdettiin nousemaan mannermaan wuorikalliolle, pistäytyi metsäeläin eräälle ulkonewalle nurkalle katsomaan alas meidän tuloamme, ja minä ihmettelin, että täälläkin oli jotain wuohilajia tyhjillä kallioilla kiipeilemässä; mutta kun tultiin yläälle, näin että se oli poro, ja aika poro olikin, waikka wuoren alle niin pieneltä näytti; se juosta hölkytteli meidän ympärillämme ja ihra hyllyi lautasella. Kalliotörmän päälle oli suuri ja ihana näköala; aamu oli kirkas ja meri raswatyyni. Laiwoja seisoi siellä, täällä; millä oli purje päällä, mikä oli jo ottanut purjeen alas. Etäältä muutamien peninkulmain päästä nähtiin tulewan suuren kaksimastoisen höyrylaiwan, ja soutajat oliwat heti walmiit antamaan tietää, että Arkangelin kuwernööri ajaa laiwallaan tarkastusmatkalle Kalasaarennon rannoille. Nähtiin, että laiwa tulee Jeretuukasta ja aikoo Potsheihin; sen musta sawu eroaa jyrkästi taiwaan karwen selwyydestä. Tämmöisellä ilmalla saa myös selwän kuwan Jäämeren rannasta. Kaukaa idästä näkyy Kiltinän jyrkkä ranta, ja koko ranta siitä asti on yhtämittaista kallioseinää; samallaista on länteenpäin, ja luoteisesta näkyy Kalasaarennon (eli Karabellan niemen) yhtä korkeat ja, jos mahdollista, wielä jyrkemmät rantakalliot. Jos meri mahtawuudessaan näyttää wäkewältä ja raiwoon syttyneenä tahtookin wäkiwaltaa tehdä, niin wahwat sillä on rantawarustuksetkin, jotka woiwat sen tuimimmillekin puskuille sanoa: tähän asti, eikä etemmä.

Jäämeren wesi on kirkasta; monen sylen sywyydestä näkee pohjan. Einoniemen seuduilla katseltiin sitä kauan. Kallion seinä, jonka ilma weden pinnan yläpuolella on tehnyt rumemmaksi, on pinnan alla siniseltä, harmaalta ja walkealta loistawa; se on wiiwakas ja täpläkäs, puhdas kuin taiwaankansi. Harwassa kaswaa pohjassa merikasweja, jotka lewittäwät lehtiään niinkuin säteitä keskipisteestä; kun näitä on suurempia ja pienempiä, antawat ne meren pohjalle niin kauniin näön, ettei marmori-pöytä kukka-buketteineen saata wertoja wetää. Meidän kulkumme käwi aiwan hitaasti; soudettiin siwu Ara-wuonon suun ja sitte Kassi-wuonon, ja wasta jälkeen puolenpäiwän päästiin

Kakkarin

kylään, joka on Laatsiwuonon suussa itärannalla. Ainoastaan muutamia aikaihmisiä oli lasten kanssa kotona. Siitä lähetettiin sana merelle läheisyyteen, jossa oli kalastajia, että tulisiwat kotiin, mutta kalastajissa olikin wain wuonon perästä miehiä, jotka parilla wämpöörillä tuliwat Kakkariin ja hankkiwat meille ruokaa, sillä talojen emäntä-wäkikin sattui olemaan poissa. Tämä kylä on korkean wuoriseinän eteläpuolella aiwan rannalla. Wenäjän Karjalaisia asuu kahdessa talossa, joissa oli muutamia wenäläisiäkin. Toista wuotta taapäin oli tässä kylässä tapahtunut se tapaturma, että Joh. Abr. Arpela (Uuran ukko Arpelan poika) oli laittanut 12 wuotiaan poikansa jäkäliä keräämään taloin wieressä olewille wuorille, ja tuo oli liukahtanut eräältä kalliokulmalta ja putosi alas kuoliaaksi.

Kylään näkyy Muotkawuonon suuri selkä luoteisesta, mutta wieressä olewat korkeat kalliot estäwät aawan meren näkymästä. Kun tämä kylä on wuonon suussa, johon pian mereltä sopii pistäytä, on se tawallinen kalastajain ja kalanostajien käyntipaikka. Nytkin oli siinä wiikkokausia eräs wenäläinen turskan-ostaja laiwa majaillut. Matka wuonon perään oli aiwan hidasta kulkea tyynen aikana suurella wämpöörillä, waikka oli miehiä panna joka airon nenään kaksittainkin. Kumpikin ranta on korkeata kiwiwuorta ja hywin mutkaista. Joku hylje olisi saatu ampua, mutta pyssyt oliwat kajuutassa, ja kun niitä miehet rupesiwat esiin kiirehtimään, sukelsi hylje pois ja pääsi johonkin kiwen louteroon piiloon. Jo oli yö ennättänyt kulua puoliwäliin, ennenkuin päästiin

Laatsiwuonon

kylään, joka on Laatsi-joen (eli niinkuin toiset lausuwat Läätsinjoen) suun itäpuolella. Kuonon perukka on samanlaista aukeata lietettä, kuin Uurassakin. Tämä kylä on wasta 5 wuoden wanha, ja sentähden se onkin ulkonäöltään surkeampi kuin mikään muu kylä jossa käwin; kaikki tuwat turpeista, ja niinkuin yhtä yökortteeria warten kyhätyt. Mutta noustaan lietteeltä rantatörmän päälle; silloin awautuu eteen sangen awara kenttämaa, josta saisi hywääkin niittyä, jos olot olisiwat toisenlaiset. Mutta kun maanwiljelijä (jos semmoista nimitystä saa käyttää näillä mailla) tietää, että se heinämaa, jonka hän on walmistanut, kenties piankin tapahtumassa weronlaskussa, tulee toisen omaksi, niin ei hän saata tosi työtä uhrata niityn tekoon; muuten maa on Laatsiwuonon perässä hywää, ja sisäänpäin mannermaahan se kaswaa jokaisen täällä tawattawan puulajin, niinkuin koiwun, lepän, pihlajan j.n.e. (petäjätä ei löydy). Kun astuu tupaan, hämmästyy nähdessään sitä siisteyttä, mikä noiden ulkoapäin rumain asuntojen sisällä on. Emäntäwäki katsoi suurilla silmillä, mikä miehille oli tullut, kun päiwää ennen oliwat kotoa lähteneet kuukauden kalastus- matkalle walmistettiin ewäin, ja nyt yhtäkkiä miehissä palasiwat kotiin. Erehdys tuli pian korjatuksi, ja sana wieraan tulosta kulki nopeasti kotien ympäri. Se tupa, johon me menimme oli sisältä wuorattu halaistuilla koiwurangoilla, jotka seisoiwat pystyssä ja joista kupera puoli oli lyöty turpeiden sisään. Tupa oli myös jotenkin korkea; se näytti sangen siewältä, ettei suinkaan olisi luullut olewan tuwassa turwekatossa ja turweseinäisessä. Paitsi siisteyttä asui tuon turwekaton alla myös erinomainen ystäwällisyys wierasta kohtaan, joka kohtelu ainoastansa sen kautta tuli surumielisyydellä sekoitetuksi, että kaikki asujumet näyttiwät muuttamalla jalalla asuwan; kuka aikoi ensi syksynä, kuka ensi kesänä tuohon kulta-maahan Amerikaan, joka kohta nielee pohjois-Suomen parhaat työwoimat kultaiseen suuhunsa. Tuommoinen kansanwaelluksen kiihko, kun se kerran leimahtaa liikkuwan pohjalaisen mielessä palamaan, sitä ei pidätä mikään, ei kerrassaan mikään; Ameriikaan, mahtuuhan sinne miestä ja kukapa hukkuneiden haudoilta huutaa!

Hywän toimeentulon woisi Laatsilainen hankkia itselleen toimella ja työllä, waan kun hän aikoo ja aikoo pois, eikä perehdy paikoilleen, niin »aika kuluu arwellessa.» Seuraawan päiwän j.p.p. puhalsi raittiisti lounaasta ja paluumatka Kakkariin, sama taiwal, jota päiwää ennen olimme kl. 5—12 kitkuttaneet, meni nyt wähemmässä kuin kolmessa kwartissa. Kakkarissa wielä pistäyttiin; oli mnutamia lapsia kastettawia. Heti aiottiin sitte matkaa pitkittää, kun oli erittäin sopiwa, perintakainen tuuli, mutta nuo lappalaiset, ne eiwät milloinkaan joudu muiden mukaan; me muut olimme weneillä, Lassi Orhufwud jäi taloonsa myötään etsimään. Wähän perästä tultiin sanomaan, niinkuin me weneiltä kyllä näimmekin, että Kassiwuonon wanha mummu tulee tapaamaan pappia. Se oli lappalais-Lassin ansio että mummu parka ennätti ajoissa perille. Mummu oli pitkän ikänsä asunut Kassiiwuonon mökissä, eikä osannut ollenkaan muuta kieltä kuin lappia; hänen lastenlapsensa kuljettuwat hänet nyt Kakkariin. Sitte lähettiin taas weneille, mutta Lassi kuhnustelee wielä kotona; nyt olisi Lassiparka saanut kowat torat, ettei nämä ajat olisi olleet hänelle niin erinomaisen merkilliset; hältä oli 2 pikku tytärtä pantu kasteesen ja nyt mentiin wihkimään wanhinta tytärtään (eli tytärlentämää), wähemmästäkin joutuu lappalainen hämminkiin. Muuten on se wikana toko lappalais-suwussa, että heiltä ei tahdo lähdöstä tulla mitään. Harwoin pääsee lappalainen liikkeelle, ennenkuin lähtöpäiwän illalla yötä wasten; (kewät-talwesta onkin helpompi porolle juosta yöllä, kuin päiwällä). Oli yö kuin pimeä tahansa, ei hän eksymistä pelkää; nuo aawat tunturit owat hälle aiwan tutut. Ihmeistä ihme oli (sanoiwat he) se, kun Vilkisoiwin ukko eksyi wiime kewännä tuntureille ja sinne kuoli; kenties oli joku äkki tauti kohdannut häntä matkalla. Tultuansa istui Lassi wuori-penkille, eikä ollut milläänkään, mutta älä wedä purjetta ylös wielä, jos kuinkin tuuli houkutteleisi; Lassi kaiwaa tupakkimassinsa esiin, pistää piippu-nykeröisen täyteen ja katseltuaan taiwaan ilmoja ja tuulen perukoita käänteleksen tulta ottamaan tulitikulla; mutta heti kun sawukattila suussa pääsi suitsuamaan, kopristi Lassi peränpitimestä; ja se otto näytti niinkuin miehellä olisi ollut kiire. Pian tottelikin wene, kun summaton suuri purje pingoitettiin täyteen kokoonsa tuulta kokoamaan; ja se lensi meren aaltojen harjoja, ettei suinkaan höyrylaiwojen olisi tarwinnut yrittääkään sen rinnalle. Miehistä oli tuulta ihan parahiksi, minusta oli wähä liiaksi; raittiin ilon se raitis wauhti nosti jokaisen rintaan; nuo kulut owatkin mitä paraimpia huiweja.