IV

YHTEINEN TAIVAL

— Sonja, sinun täytyy laskea minut vapaaksi! — Martti koetti varovaisesti irroittaa Sonjan kädet kaulaltaan. Mutta Sonja ei hellittänyt. Hän vain nauroi ja leikitteli kuin liikkeittensä sulosta tietoinen kissanpoikanen. — Vai vapaaksi, ilvehti hän, vaikka emme ole olleet vielä vuottakaan naimisissa! Olet sinä aika veitikka! — Viheriänharmaat silmät loivat Marttiin katseen, jonka kiehtomisvoima oli hänelle tuttu.

— Rakkaani, minä puhun tosissani! — Martti nousi kirjoitustuolista, jossa hän oli istunut Sonja polvellaan. Pöydällä hänen edessään oli kasa korjattavia vihkoja ja koululle oli mentävä hakemaan sinne unohtunutta kirjaa, jota hän tarvitsi tunneille valmistautumista varten.

— Ja sinä aiot todellakin lähteä? — Sonja viskautui takaisin Martin tuoliin, työnsi alahuulensa kappaleen matkaa ylähuulen eteen ja katseli kuin juonitteleva lapsi kulmainsa alta Martin lähtöaikeita. — Minä olin juuri aikonut ottaa esille käsityöni siinä toivossa, että lukisit ääneen minulle.

— Luen, kun olen saanut työni tehdyksi. Hyvästi hetkeksi! Martti lähetti lentosuukon Sonjalle, sieppasi lakkinsa ja vaatteensa naulasta ja kääntyi kuin pakeneva puolijuoksua menemään portaita alas. Päästyään ulos raittiiseen ilmaan hän jatkoi yhä pikamarssiaan. Hän tunsi tarvetta kerrankin astua ryhdikkään rivakasti. Hänellä oli nykyään harvoin tilaisuutta siihen. Sonja oli miltei aina hänen matkassaan eikä Sonja nykyään jaksanut kulkea kovaa. Martin mennessä tunneille hän saattoi lähimpään kadunkulmaukseen ja tuntien loputtua hän oli siellä odottamassa. Illalla he usein vielä tekivät pienen kierroksen Eläintarhassa. Mutta he kulkivat aina hiljaa Sonjan tähden. Ja vaikka Martti monesti ihan kuin janosi voimakkaampaa liikuntoa ja enemmän raitista ilmaa, ei hän ajatellut tätä kävellessään Sonjan kanssa. Silloin joka ajatus keskittyi Sonjaan. Näin yksinollen ainoastaan tuli mieleen, mitä itse kaipasi. Ja silloin ajatteli, että sekin kohta — niinkuin niin moni muu — olisi saanut olla toisin.

Martti oli joka suhteessa tyytymätön itseensä. Hänen ensimmäinen työvuotensa opettajana oli jo kulunut pitkälti. Jonkun verran kolmatta kuukautta vain oli jäljellä, eikä hän tänä aikana vielä nimeksikään ollut päässyt käsiksi siihen kasvattajatoimeen, joka häntä aikaisemmin oli innostanut. Tuntinsa hän oli antanut ja siinä koettanut parastaan. Mutta hän oli kaikesta huolimatta pysynyt vieraana oppilailleen. Tutustumiseen oli oikeastaan hyvin vähän tilaisuutta. Tunnit olivat työtä ja oppimista varten, Välitunneilla oli oppilailla oma ohjelmansa, opettajan aika kului opettajahuoneessa, jossa oli milloin mitäkin tehtävää, asia, josta piti puhua opettajatoverien kanssa, ehkä kirjoitettava kirje tai seikka, johon oli saatava valaistusta jostain käsillä olevasta teoksesta. Tuntien valmistamistakin täytyi joskus viimeistellä koulussa. Kotona aika aivan käsittämättömällä tavalla hupeni käsistä.

Sonjalle ja hänen onnelleen eläminen oli todella ainoa, jolle Martti tiesi todella antautuneensa — aluksi siksi, ettei hän voinut muuta — myöhemmin syystä, ettei hän tahtonut olla miesmäisen itsekäs ja ajatella vaimoaan vain silloin kun se kävi itsestään. Hän tahtoi rakastavan naissielun tavoin eläytyä toisen tunteisiin, toisen oloihin ja siten oppia antamaan, huomatessaan toisessa pienimmänkin pyytävän kädenkurkotuksen. Sonja, jonka aikaisempi elämä oli lapsipuolen osaa katkerampi, oli nyt tehtävä onnelliseksi, maksoi mitä maksoi. Hänen piti ainakin avioliitossaan säästyä pettymyksiltä.

Tätä ajatellen oli Martti järjestänyt elämänsä. Ja hän oli tehnyt sen tuntien sen sekä oikeudekseen että velvollisuudekseen. Sonjan tähden ensi sijassa. Mutta omaltakin kannaltaan katsoen. Hän oli näihin asti elänyt kokonaan tuntematta naisen olemassaoloa elämässä. Äitiä ja Eiraa hän ei voinut ottaa lukuun. Ja kun nainen vihdoinkin oli vallannut itselleen sijan hänen elämässään, oli tietysti muutos sitä tuntuvampi. Oli kuin jotain velaksi karttunutta olisi pitänyt korkoineen kuitata. Sisäisissä, psyykillisissäkin kokemuksissa. Hänen siihenastinen, yksipuolinen kehityksensä kostautui tavallaan nyt. Hän tunsi olevansa mies, joka kauan nukuttuaan heräsi näkemään naisen rinnallaan ja — joutui herättäjänsä valtaan.

Mutta vaikka tällainen olikin aluksi luonnollista, oli se sittenkin voitettava kanta. Aviokumppanin onnelliseksi tekeminen — niin velvoittava puoli elämästä kuin se olikin — ei sittenkään saanut jäädä muun kaiken nieleväksi päämääräksi. Sonjakin käsittäisi tietysti vähitellen tämän. Naimisissaolon ensi aika oli heille, kuten muillekin, tietysti jonkinlaista koeaikaa. Kun he oikein olivat oppineet tuntemaan toisiaan, eivät he enää sanoin tarvitsisi kuiskailla rakkaudestaan. Koko elämä ja olemassaolo puhuisi silloin siitä. Sanoja ei silloin tarvittaisi, sillä he ymmärtäisivät vaikenemisen ylhäistä kieltä — kaikkien syvien ja voimakkaiden tunteiden ainoata tosi arvokasta tulkitsijaa. Heidän ei tarvitsisi tehdä mitään erikoista toinen toisilleen iloksi. Heidän pelkkä olemassaolonsa olisi toisen paras ilo. Eikä se ilo olisi sisäänpäin, heidän keskinäiseen suhteeseensa takertuvaa, vaan se olisi elämään kohdistuvan toiminnan raikkaana voimalähteenä. Ja kun kukin onnellisena uurastaisi työssään, tuntisi hän, miten eri tehtävien suoritukseenkin punoutui — ehkä tosin ei harkittuna — iloinen, kumppaniin kohdistuva ajatus: sinä, sinä olemassaolollasi annoit minulle voimaa, sinä teit minut kykeneväksi tähänkin.

Martti joudutti entistä enemmän askeleitaan. Pelkkä tällaisten olojen kuvittelu tuntui lisäävän hänen voimaansa.

Kääntyessään kadunkulmauksesta näki Martti koulurakennuksen häämöttävän esiin. Se vei hänen ajatuksensa takaisin oppilaisiin. Heihinkin nähden oli tämä ensi vuosi ollut yrittelyä ja alkuunpyrkimistä. Vaikka hän ei ollut päässyt minkäänmoiseen erikoisen tuttavalliseen suhteeseen heihin nähden, oli hän kuitenkin nyt kokolailla selvillä useimpien luonteesta ja taipumuksista. Tuollaisen tuntemisen ja ymmärtämisen pohjalle oli opettajan vaikutus ehdottomasti perustettava. Olihan hän siis alulla myöskin tässä suhteessa.

Hän kääntyi ripeästi koulun pihalle ja nousi vahtimestarin asuntoon johtavan oven kautta koulun toiseen kerrokseen. Kulkiessaan muutamien vaatenaulakkojen ohi hän huomasi, että jollain luokalla oli tunti. Se oli tietysti syystä tai toisesta siirtynyt näin iltaan.

Hän käväisi opettajasuojassa, haki sieltä esille muutamia papereita ja meni sitten kirjastohuoneeseen. Selailtuaan siellä paria teosta hän aikoi lähteä, kiersi sähkövalon sammuksiin ja läheni ovea, mutta tunsi samassa niin ankaraa päänhuimausta, että hänen kiireimmän kautta oli painuttava läheiselle tuolille.

Huimausta seurasi meritautia muistuttava pahoinvointi. Martti etsi pimeässä hapuillen lähellä olevaa sohvaa ja painui siihen pitkäkseen.

Hyvä oli kun tämä ei tavannut kotona. Sonja olisi voinut säikähtää. Eikä tämä nyt ollut tämän vaarallisempaa. Oli kai tullut liikaa valvotuksi. Kun hän nyt vain oli hiljaa hetken, menisi pahoinvointi ohi.

Kello käytävässä kuului samassa lyövän ja oppilaita alkoi lappautua luokasta käytävään. Toiset juosta tömistivät pitkin harppauksin alas portaita. Opettajan tasaiset askeleet erottautuivat selvästi muista hänen poistuessaan käytävästä ja kiertäessään portaita alas pihalle. Muutamat pojat olivat kai jääneet toisista jäljelle, koska he kuuluivat puhelevan kovaäänisesti ja huolettomasti kuin varmoina siitä, ettei kukaan heitä kuullut.

— Katsokaahan, näin se Kössi pistää kepin selkänsä taakse, kuului joku sanovan. — Ja näin se siivoo kynsiään, jatkoi siihen toinen. — Sitten työnnetään sama tikku suuhun sielläkin tekemään suursiivousta.

Pojat nauroivat täyttä kurkkua. — Entä Iisakki, joka lohduttautui äitinsä jälkeen, kuului taas. — Niin Iisakki toi lohduttajansa vieraalta maalta, jatkettiin toisaalta, jonka jälkeen taas naurettiin.

Martti tunsi polttavan punan nousevan kasvoilleen. Hän yritti pystyyn, ei tahtonut maata täällä pimeässä huoneessa salakuuntelijana. Mutta samassa huimaisi taas pahasti ja ennenkuin hän ennätti yrittää uudelleen kuuli hän jonkun sanovan: Oletteko nähneet minkälaiset silmät sillä hänen Repekallaan on? Ihan viheriänharmaat kissansilmät, mutta muuten nätti kuin mikäkin herranterttu, kullan nuppu.

— Ilmankos onkin Iisakki kilkissä! — Koko joukko rähähti uudelleen nauruun.

Martti painautui kiireisesti takaisin pitkälleen. Hänen ainoa pelastuksensa oli nyt hiljaapysymisessä. Muuten pojat ymmärtäisivät, että hän oli kuullut kaikki. — Oletteko pojat nähneet, miten he tuolla kadunkulmauksessa tapaavat, kysäisi taas muuan. — Näin, näin pistetään kättä, suut ovat pusunantoasennossa ja silmä ottaa syliin — kun näet ei muu passaa kadunkulmassa, täydensi toinen.

— Pois pojat ilvehtimästä, kuului vahtimestari komentavan.

Kiviportaat kaiuttivat poikien jalkojen töminän moninkertaiseksi vahvennettuna Martin korviin. Vahtimestari kuului sammuttavan sähkövalot ja pian oli Martti yksin pimeässä koulurakennuksessa.

Hän makasi hyvän aikaa aivan liikahtamatta, oikeastaan myöskin ajattelematta. Tuntui vain siltä kuin joku olisi kolhaissut häntä takaraivoon ajatuksia sekoittavalla voimalla.

Ensimmäinen harkittu ajatus koski poislähtöä. Se oli suoritettava kenenkään sitä huomaamatta. Vahtimestarikin oli ehkä kuullut poikien puheen — ainakin osan siitä — ja oli kukaties nauranut sille, että tuollaiset viikarit noin osasivat ivata.

Martti huokasi helpotuksesta, kun hän viimein yhtymättä kehenkään oli päässyt kadulle. Mutta samalla tuntui painostavan pahalta. Hänen täytyi ajatella koiraa, joka häntä koipien välissä luikkii tiehensä.

Tämä nöyryyttävä nolatun tunne nostatti kuitenkin toisen vastakkaisen: suuttumuksen. Senkin pojannaskalit, olivat mitäkin miehiä mielestään ja uskoivat ehkä ymmärtävänsä miehen tunteita, vaikkeivät edes tunteneet aakkosia elämän valmistavassa koulussa! Mutta silloinhan sitä vasta pystyikin arvostelemaan, kun ei itse vielä ymmärtänyt mitään. Pieninkin miehenvesa osasi tietysti opettaa vanhuksia.

Martti hymähti itsekseen, ja nauru vaikutti virkistävästi. Pahempaakin olisi voinut saada kuullakseen. Eikähän tässä ollut varsinaista ilkeämielisyyttä. Ehkä se sattui niin pahasti vain siksi, että osui arkaan kohtaan.

Martti oikaisihe ja koetti jouduttaa askeleitaan, vaikka pää yhä tuntui omituisen ontolta ja liikettä sietämättömältä.

Oikeastaan pojat olivat olleet oikeassa. Hän oli jo kauan tuntenut antautuvansa liiaksi sekä omille että Sonjan tunteille. Hänen työnsä ja hänen oma arvonantonsa kärsi siitä. Sellainen ei ajan pitkään sopinut miehelle. Siinä oli muutos saatava aikaan mitä pikemmin sitä parempi — huolimatta siitä, että nykytilanne ja Sonjan äärimmäisyyteen asti herkistynyt mielentila teki käänteen erityisen vaikeaksi.

Vihaisenkimakka junavihellys tunki samassa Martin korvaan. Juna syöksyi jymisten Töölön rautatievallille viskaten pilven likaista sauhua rantapolkua kulkeviin jalkamiehiin.

Tuo vihainen vihellys tuntui Martista terävältä kutsulta todellisuuteen. Ja hän tervehti sitä ilolla.

Töölönlahden illan hämyssä välkkyvä tumma pinta, johon lahtea kaarena kiertävien rakennusten tuikkivat tulet heijastuivat oli kuin tunteiden ja tunnelmien hämäräperäinen maailma. Siitä oli päästävä päivän kirkkaaseen valoon. Hän oli jo liian kauan nauttinut tunnelmatäysistä hämyhetkistä. Sekä puustavillisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Sonja oli ottanut tavakseen hämärissä soittaa ja laulaa. Ja hän oli tästä nauttinut suurestikin. Mutta joskus hänet silloinkin äkkiä oli vallannut tuskallinen tunne siitä, että tämäkin on niitä salaperäisiä voimia, jotka pitävät häntä kuin ylipääsemättömän tenhopiirin sisäpuolella. Kerran hän tällaisen tunteen vallassa ryntäsi pystyyn. Teki mieli kiskaista Sonjan kädet koskettimilta ja vaatia häntä tilille siitä mitä hän soitti. Eikö hänen säveleensä olleetkin kaikuja Venus-vuorelta, sen jumalattaren piirissään pidättävistä rukouksista? Eivätkö ne olleet Deliilan miehen mieltä uneen uuvuttava tenholaulu?

Nämä sisimpänsä tuskaiset kysymykset hän silloin sai alaspainetuksi, niin ettei Sonja aavistanut niistä mitään. Mutta toisen kerran ne puhkesivat sanoiksi. Ja voi sitä pohjatonta tuskaa minkä ne Sonjassa synnyttivät! Hänestäkö paha lähti? Hän, joka tahtoi olla sielun siipenä ja sisäisenä nousuvoimana, hänkö olikin alaspainamassa? Parashan hänen silloin oli kuolla. Tai jos ei kuolema tulollaan armahtaisi, tahtoi hän lähteä maailmalle yksin ja orpona, niinkuin hän tänne oli syntynytkin.

Heidän välilleen jäi tämän jälkeen pitkiksi ajoiksi jotain särölle mennyttä. Sen illan tuska saattoi vieläkin milloin tahansa tuntua Martin sisimmässä niin raskaan raskaana. Sillä hänessä ja hänen tunteissaanhan vika oli ollut. Ja kuitenkin hän, voimakas mies, oli työntänyt oman heikkoutensa syyt toisen, heikomman kannettaviksi.

Tätä Martin itsesyytösten tuskaa lisäsi tietoisuus siitä, että Sonja kärsi. Yhteinen tuska ajoi heidät toistensa syliin. Epäilykset, pelko, itsesyytökset ja ristiriidat upotettiin uudelleen suuren tunteen pohjattomiin syvyyksiin.

Ja sittenkin tuntui heidän suhteessaan tuota särölle mennyttä. Sonja lakkasi sen illan jälkeen pitkäksi aikaa soittamasta ja laulamasta. Hän rupesi sen sijaan taas maalailemaan, jota hän ei ollut tehnyt sittenkuin Dresdenissä. Hän tahtoi maalata Martin tämän työhuoneessa pää käden varaan vaipuneena ja katse kiintyneenä takassa loimuaviin liekkeihin.

Sonja antautui työlleen tavanmukaisella intohimoisella kiihkeydellään. Hän tahtoi kerran luoda jotain oikein kelvollista, jotain, missä joka siveltimenpiirto huokuisi henkeä ja elämää. Rakkaus oli hedelmöittävä hänen taipumuksiaan. Hän voisi ehkä nyt tulla siksi, miksi hän ennen oli aikonut — todelliseksi taiteilijaksi. Mutta nyt hän ei enää tahtonut olla sellainen koko maailmalle, vaan sille yhdelle ainoalle vain, jota hän rakasti.

Ne hetket, jotka he yhdessä viettivät Sonjan maalaillessa, eivät muodostuneet toisenlaiseksi kuin hämyhetket soittokoneen ääressä. Nekin vain vahvensivat sitä tenhopiiriä, josta ylipääsy todellisuuteen ja sen vaatimuksiin tuntui niin mahdottomalta.

Ja kaikki, kaikkihan oli muodostunut tällaiseksi, yksin yhteinen kirkkoon-menokin.

Eräs kerta johtui erityisesti Martin mieleen. Hän tunsi silloin, kuten useinkin, pohjattoman syvää, hätääntyneen avun tarvetta. Ja jo pelkkä kirkkoon-tulo teki hänelle hyvää. Hän oli siinä äitiinsä. Äiti oli aina ollut kuin kotonaan kirkossa. Jo tuo iäisen totuuden julistukselle pyhitetty temppeli tuntui — riippumatta muusta — tekevän hyvää isoovalle ja janoovalle ihmissydämelle. Korkealle kaartuvan katon alla tuntui pyhäinen rauha aina asustavan. Ja se se kohta ensimmäiseksi otti kuin avosylin vastaan.

Martti tunsi täällä saavansa hengittää iäisyyden puhtaassa ilmapiirissä, täällä väsyneenä matkalaisena lepäävänsä lähellä isän sydäntä. Hän kuunteli saarnaa nälkäisin mielin.

Huolimatta siitä, mitä hän kirkossa käydessään aina sai jo vain siellä olonsa kautta, hän arvosteli tavallisesti kuulemaansa ankarastikin. Ja nyt kun hän Sonjallekin tahtoi parasta, tulivat he yleensä todella kuulleeksi vain hyvää. Ja julistettuun totuuteen vastasi Martti sydämen hartaalla rukouksella, että tuo totuus tulisi hedelmää kantavaksi hänen omassa jokapäiväisessä elämässään, tulisi voimaksi ja elämäksi heidän kodissaan.

Mutta kun he sitten yhdessä astuivat kirkosta kotiinpäin, puhkesi Sonja kiihkeästi puhumaan saarnasta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi aina toitoteltiin kaikenlaisista tämän maailman epäjumalista, kunnian, tavaran ja toisten ihmisten liiallisesta rakastamisesta. Miksi ei kaikki keskitetty siihen ainoaan epäjumalaan omaan "minään", jota palveltiin niin hartaasti kristillisissä kuten maallisissakin piireissä. Eihän sillä väliä, millä tavoin ihminen etsi omaansa, tapahtuiko se maallisella vai hengellisellä tavalla. Oman minän palvonta oli kai epäjumalanpalvelusta, tapahtuipa se muodossa tai toisessa.

Heidän välilleen syntyi tästä pitempikin keskustelu. Ja sen lopputuloksena oli, että Martin täytyi myöntää Sonjan olleen oikeassa. Nyt kuten ennenkin hän oli tähdännyt katseensa syvälle kysymyksen ytimeen. Rakkaus, rakkaus oli Jumalasta ja vain itseänsä rakastaminen oli syntiä.

Kirkossa Martti oli tuntenut otteen kädestä, joka ojentui vajoavalle Pietarille. Myöhemmin hän ensi sijassa tunsi, kuinka paljon häntä syvällisempi, voimakkaampi ja parempi Sonja oli. Hänen täytyi syyttää itseään niin paljosta — itsekkäisyyteenkin nähden. Hänen ponnistuksissaan saada olot toiselle kannalle oli ehkä myöskin itsekkäisyyttä. Hänen täytyi odottaa ja olla alallaan, kunnes kaikki itsestään korjautuisi.

Niin, tällaista oli ollut — yksin kirkossakäyntikin. Mutta nyt, nyt kun hänen omien oppilaittensa arvostelu oli ollut terävän terveellinen vihellys hänelle, nyt piti asiaintilan muuttua.

Hän avasi päättäväisesti kotinsa pihaan johtavan portin. Eletty oli elettyä. Mennyttä päivää ei anneta takaisin, mutta sen kokemukset siirtyivät tienviittana edessäpäin olevaan aikaan.

Hän avasi rivakasti etehisen oven. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän kiersi sähkövalon palamaan ensin etehisessä, sitten huoneessa, jonne hän astui. Sonjaa ei näkynyt missään.

Hän raotti makuuhuoneen ovea. Sielläkin oli pimeätä, mutta hän saattoi sittenkin erottaa Sonjan makaamassa vuoteella.

— Hyvää iltaa Sonja! — Sonja ei vastannut, mutta hän nousi hitaasti ja kun Martti veti hänet lähemmäksi, näki hän Sonjan itkeneen? — Mikä nyt pikku eukollani, tiedusteli hän leikkisästi.

Sonja vetäytyi hermostuneesti syrjään. — Sinun on hyvä laskea leikkiä. Tietäisit missä tuskassa minä olen ollut, kun viivyit kaiken iltaa? Oletko ehkä ollut kylässä? — Ääni oli täynnä epäluuloa.

Marttia alkoi harmittaa, teki mieli sanoa, että entäs jos kerran olisinkin ollut. Mutta hän ajatteli Sonjan nykyistä tilaa ja selitti yksinkertaisesti tulevansa suoraan koulusta. Siellä oli tullut viivytyksi, kun hän ei voinut oikein hyvin.

— Sinä rakas, rakas, voitko sinä huonosti? — Sonja kietaisee kätensä hänen kaulaansa, suutelee, painaa päänsä hänen olalleen ja kuiskaa. — Ja niinkuin sinä lähdit — melkein ilman hyvästiä. Entä jos et olisi palannut. Etkö nyt ole katunut?

— Katunut? — Martti siirtää Sonjan kappaleen loitommaksi itsestään ja katsoo hymyillen häneen. Katunut? Mitä katumista siinä oli?

Sonja suuttuu ja kysyy, miksi Martti laskee leikkiä.

— Siksi, että minä en ymmärrä mitä minun nyt pitäisi pyytää anteeksi. Sonja, minä olen todella katunut, mutta jotain aivan muuta, josta toiste tahdon puhua.

Mutta Sonja kiihtyy kiihtymistään. Hän itkee ja puhuu niistä hyvästeistä, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta ikipäiviksi.

— Sonja, sinun täytyy tulla järkiisi, sanoo Martti kärsimättömästi. — Suoraan sanoen olen katunut sitä, että näin kauan olen syrjäyttänyt muut velvollisuuteni elääkseni kokonaan rakkaudellemme. Se on tehnyt meidän elämämme ohjelman kieroksi. Toisilleen eläminen on itsekkäisyyttä sekin, olkoonpa se sitä kaikkein hienoimmassa — ja siksi ehkä myöskin kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Työ ja velvollisuus ovat aina asetettavat etualalle.

Hän ojentaa kätensä koettaen hellästi vetää Sonjan puoleensa. Mutta Sonja ei liikahda. Hän seisoo kuin kivettynyt eteensä tuijottaen.

— Sonja-kulta, älä nyt ole lapsellinen, yrittää Martti uudelleen. Mutta kun Sonja yhä seisoo liikahtamatta, kääntyy Martti ja menee työhuoneeseensa. Siellä hän asettuu vihkoja korjaamaan. Ja Sonja viskautuu vuoteelle tärisyttävän itkun vallassa.

Martti kuulee hänen nyyhkytyksensä ja hänen on vaikea pitää ajatuksiaan koossa. Hän koettaa kuitenkin. Mutta kun Sonjan itku ei ota asettuakseen, tulee hän levottomaksi Sonjan terveyden tähden, nousee, menee makuuhuoneeseen ja kumartuu Sonjan puoleen. Mutta silloin laukeavat Sonjan kielensiteet.

— Tulitko sinä todellakin kotiin sanoaksesi vaimollesi, että liian paljon olet ajatellut häntä, tehnyt liian paljon hänen hyväkseen? Sekö on sitä itseään unohtavaa mieltä, jota sanot rukoilleesi itsellesi ja jota mieheltä vaaditaan, kun häntä neuvotaan rakastamaan vaimoaan niinkuin Kristus seurakuntaa!

— Sonja, älä käytä sellaisia sanoja! Ajattele ja malta mielesi!

Mutta Sonja ei kuuntele. — Tällaista sinä puhut kahdeksan kuukautta häittemme jälkeen. Niin pian sinä olet väsynyt minusta huolehtimiseen! Tarvitset enemmän aikaa itsellesi ja töillesi! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät mikä minua odottaa, tiedät, että olen valmis uhraamaan itseni, henkeni tehdäkseni sinut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Sonja painaa päänsä takaisin vuoteelle. Sanat ovat tulvineet hänen huuliltaan kuin paisumistaan paisuva tulvavesi, joka voimansa häikäilemättömyydessä viskaa kaiken tieltään. Nyt puistattavat peloittavan rajut nyyhkytykset häntä uudelleen. Martti seisoo hetken hievahtamatta kuin olisi salama häneen iskenyt. Sitten kääntyvät hänen ajatuksensa niille tutuksi tulleeseen itsesyytösten uomaan. Hän oli taaskin ollut kova ja kömpelö esiintymisessään. Sitä mikä oli oikein hän oli tavoitellut, mutta hän oli kajonnut asiaan sopimattomalla ajalla ja tavalla. Hän ei ollut käsittänyt naisen herkkää sieluntilaa eikä mitä nykyinen tilanne Sonjaan nähden vaati.

Oman mahdottomuutensa tunnossa hän kumartuu Sonjan puoleen kuiskaten hänelle anteeksipyyntöjä ja helliä sanoja sekä pyhästi luvaten itselleen kaikesta huolimatta entistä enemmän ajatella omaa armastaan ja sitä orastavaa elämää, jonka syttymistä he kumpikin rakkauden suurella, ilon ja pelonvaiheisella odotuksella ajattelevat.

Anteeksiannon ja rakkauden vaipalla peitettiin viimein illan kaikki ristiriitaiset kokemukset. Mutta yöllä täytyi Martin nousta soittamaan sekä Sonjan eräälle tuttavalle sairaanhoitajalle että lääkärille. Ja vaikka sairaanhoitaja tulikin taloon, jäi suurin osa sairaan rauhoittamisesta Martille.

Kun hän viimein pääsi paneutumaan takaisin vuoteelleen, ei hän enää saanut unta silmiinsä. Häntä valvotti huoli Sonjan puolesta. Ja kun ajatukset siltä kohdalta viimein helpottivat, näki hän taaskin itsensä sidottuna Simsonina, joka vain lepäili naisen polvella.

Mutta eihän tuo nainen kuitenkaan ollut Delila, vaan suuri-, rikassieluinen ja puhdasmielinen olento, joka varmaan vielä voisi nostaa maata ja maasta olevaa miestä. —

Odotettua odottamassa oli kaksi nimiehdotusta ja joukko pieniä, pehmeitä vaatekappaleita, valkeita, ruusunpunaisia ja taivaan sinisiä, pitsitettyjä, kudottuja, neulottuja ja ommeltuja. Maire Sonja Tuulikki jäi tulematta, Niilo Ensio tuli ja otti sekä nimen että odottamassa olevan osansa omakseen. Sonja oli onnellinen ja ylpeä kuin kuningatar. Marttikin oli suuren, ihmeellisen onnen valtaama, mutta samalla niin tapahtumasta järkytetty, että kesti kauan ennenkuin hän pääsi jonkinlaiseen sisäiseen tasapainoon. Hän itki kuin lapsi pojan synnyttyä. Eikä vain silloin. Alussa hän kohta kun vain näki lapsen joutui voimakkaan liikutuksen valtaan. Hänestä tuntui siltä kuin hän ei koskaan voisi helliä ja palvella Sonjaa niinkuin pitäisi kaiken sen tähden, mitä hän oli antanut ja kärsinyt. Hänestä hänen oma suhteensa lapseen kävi miltei etäiseksi vain siksi, että hänen osakseen oli jäänyt iloita ja ottaa vastaan Sonjan uhratessa ja kärsiessä. Ja kuitenkin Martti tunsi järkyttävän voimakkaasti miten läheinen hänelle itselleenkin tuo pieni, pehmeissä peitteissään ynähtelevä lapsi oli. Voimakkaat, ennen aavistamattomat tunteet vavahuttivat hänen sisintään hänen kumartuessaan katselemaan nukkuvaa lastaan. Hän oli isä, Hän katseli osaa omasta olemuksestaan, lasta, jonka tulevan elämän mahdollisuudet kangastivat yhtä rajattoman etäällä ja yhtä tutkimattomina kuin rannaton ulappa aamu-usvan peitossa.

Syrjälästä — siitä etäällä olevasta saaristoiaiskodista, jossa Martti ja Sonja olivat viettäneet avioliittonsa ensi viikot, he nytkin olivat vuokranneet itselleen kesäasunnon. Ja Martti ikävöi sinne tällä kerralla entistä enemmän. Vasta maalaiskodissa, niittyjen, peltojen ja metsien ympäröimänä hän tunsi olevansa oikein kotonaan. Lisäksi hänellä nyt oli se tunne, että poika niin pian kuin suinkin oli saatettava kosketukseen maalaiselämän kanssa, jotta hän jo pienestä pitäen pääsisi juurtumaan siihen ympäristöön, jossa hän kerran yksinkertaisen, mutta samalla ympäristöään kohottavan elämäntapansa kautta toteuttaisi kaiken sen, mikä kauniina ja suurena kangasti Martin omassa sisimmässä, mutta joka kai suureksi osaksi jäisi häneltä toteuttamatta.

Sonjakin puolestaan ikävöi takaisin ensi onnensa tyyssijoille. Hänestä tuntui kuin hän siellä saisi haudatuksi kaiken sen, mitä hän kuluneen talven tapahtumista olisi tahtonut saada poispyyhkäistyksi. Ja samalla hän jo etukäteen iloitsi siitä huomiosta ja ihailusta, jota Niilo Ensio saisi osakseen.

Koko talon väki olikin portailla vastaanottamassa, kun Sonja ja Martti saapuivat. Sonja astui ensimmäisenä rattailta, kävi onnenylpeä hymy huulillaan jokaista kädestä pitäen tervehtimään ja kiiruhti sitten huoneeseen, jonne Martti oli kantanut pojan ja jonne vastaanottajatkin joukolla kerääntyivät katselemaan ja kehumaan.

— Onpa se riski poika ja niin pitkä tukkakin, ihasteli emäntä pyyhkäisten silmäkulmiaan esiliinannurkkaan. — Ja ihan kuin äitinsä kuva!

— Ymmärsipäs kenen näköiseksi oli edullisinta ruveta, jatkoi siihen Martti iloisesti.

Emäntä rupesi suosittelemaan kahdeksatta käyvää Miina-tyttöään lapselle soudattajaksi. Mutta Sonja selitti, että hänen poikaansa ei soudatetakaan. Kopassa hän saa nukkua aluksi ja sitten pannaan vaunuihin.

— Ei se meidän Miinamme näy pääsevän lasta hoitamaan, ei vaikka, päivitteli isäntä. Pojat ovat kaikki jo vääntyneet pitkiksi huiskaleiksi ja Miina täyttää kahdeksan Mikon-päivänä. Minä sitä olen jo monesti sanonut meidän mammalle, että pitäisi hänelle hommata kätkyessä kiikutettavaa. Mutta eihän se mamma ota kuuleviin korviinsa.

— Eihän yksi ihminen joka kohtaan jouda, viskasi emäntä ovelta tulemaan. Hän oli jo lähdössä valmiiksi keitetyn kahvin hakuun.

Kahvinkin aikana koski puhe enimmäkseen Niilo Ensiota. Vaikka hän syntymästään asti oli käyttänyt häntä odottanutta nimeä, ei häntä vielä ollut kastettu. Se juhla oli päätetty viettää vasta Syrjälässä. Eikä se nytkään aivan pian voinut tulla kysymykseen. Niilo Ension täytyi odottaa tulossa olevaa kummiaan. Naiskummit olivat kyllä puolestaan valmiit. Täti Alfelt, joka oli matkustanut Schweitsiin, oli päätetty vain merkitä kummiksi — koska Sonja sitä tahtoi — ja Eira puolestaan oli luvannut tulla milloin vain kutsuttiin. Mutta Väinö Eerolaa odotettiin. Hän oli saanut toimen Helsingissä ja oli muuttohommissa. Kun hän ei ollut ollut häissäkään, ei Martti tahtonut viettää poikansa ristiäisiä ilman tätä ainoata, hänelle todella läheistä ystävää.

Viimein odotettu päivä kuitenkin valkeni. Martti heräsi sinä aamuna tavallista aikaisemmin. Hän tapaili hetken aikaa unta, mutta kun sitä ei tuntunut tulevan, hän nousi ja pukeutui hiljaa. Nähdessään auringonsäteitten yrittävän Sonjan vuoteelle veti hän ikkunaverhot paremmin suojaksi. Sitten hän hääti pois pari kärpästä, jotka olivat lähteneet huviretkelle Niilo Ension pitsireunaiselle päänalukselle ja korjasi lopuksi hyönteissuojaksi hankittua harsoa niin, etteivät mitkään rauhanhäiritsijät enää pääsisi poikaa hätyyttämään. Sitten hän hiljaa ja varpaisillaan hiipi huoneesta.

Oli hiljainen kasterunsas sunnuntai-aamu. Ruohikko kimalteli aamuisen auringon valossa ja ilma oli raittiutta täynnä. Martti kääntyi takapihan viereisestä veräjästä seuraamaan pellon piennarta, poikkesi sitten sekametsää kasvavaan hevoshakaan ja siitä aholle, jonka ylälaitaa rajoitti kuiva, päiväpaisteinen rinne. Noustuaan harjanteelle paneutui hän pitkäkseen, levitti käsivartensakin päivän paahtamalle tantereelle ja jäi siihen hiljaisessa hartaudessa syventyneenä häntä ympäröivän luonnon ja oman sisimpänsä pyhäiseen juhlahetkeen.

Hänen yläpuolellaan kaareutui kesäisen kirkas sinitaivas, jonka laelle siellä täällä untuvainen pilvenhattara hiljalleen purjehti. Taivaan rannalla näkyi siintävä ulappa. Se lepäili toisin hetkin kirkkaana, etäältä katsoen aivan pintaansa väräyttämättä, toisin hetkin se alkoi kimmeltää ja väreillä kuin säteillen olemassaolon suurta, ihmeellistä iloa. Lauha, kesäinen ilma oli tuoksun täyttämä ja tuntui joka henkäyksellään hyväilevän. Kukkainen rinnekin hyväili — väriensä runsaudella. Toisin paikoin oli apilaita niin tiheässä, että nurmi siltä kohdalta näytti aivan sinipunertavalta. Toisessa paikassa antoivat suolaheinät kokonaisuudelle tiilenvärisen vivahduksen. Kissankellot, päivän kakkarat, valkeat kuminankukat ja läheisen ojan varrelle asettunut, komea ryhmä muita ylemmäksi yrittäviä horsmia lisäsivät kaikki tätä iloista värituhlausta.

Martin täytyi hetkeksi kohoutua istumaan siten saadakseen selvemmän yleiskuvan kaikesta. Minne hän katsoikin hiveli luonto kauneudellaan hänen silmäänsä ja hänen sisintään. Pellon vilja lainehti tasaisesti aamutuulen hengessä. Maa upeili kukkaisrunsauttaan ja helpeisissä heinissä kimalteli aamukaste.

Martin kädet painuivat ristiin. "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie."

Kaksi kättä tarttui hänen omaansa: äidin ja Niilo Ension. Toisen kosketus käänsi hänen katseensa menneisyyteen. Tänä hetkenä, jolloin hän ehjemmin kuin koskaan tunsi olevansa onnesta rikas ihminen, ajatteli hän häntä, jonka äidinsydän aina syvästi oli iloinnut kaikesta hyvästä mikä tuli lapsen osaksi.

Kuinka onnellinen hän nyt olisi ollut! Ja ehkäpä hän olikin. Sillä kuka tiesi, etteivätkö rajan yli siirtyneet jatkuvasti voineet seurata tänne jääneiden kohtaloa.

Martti rupesi menneisyydestä poimimaan esille ilonaiheen toisensa jälkeen. Hän keräsi muistonsa kokoon kuin aarteita helmaansa kokoava lapsi ja sanoi sitten äidille: Katso näin paljon sinä annoit minulle! Sinä autoit minua, arkamielistä raukkaa niin, että nyt olen onnellinen mies.

Hänen sielunsa syvyyksistä kohosi harras kiitos siitä mikä oli mennyt. Mutta samalla siirtyi katse tulevaisuuteen. Niilo Ensio pakotti sen sinne. Ja tuntui kuin äitikin olisi viitannut eteenpäin. Hänhän aina ensimmäisenä oli ollut poikaansa karaisemassa, kannustamassa eteenpäin ja muistuttamassa elämän velvoituksista. Nytkin tuntui siltä kuin hän olisi laskenut siunaavan kätensä Martin päälaelle, siunannut häntä tänä hänen elämänsä suurena juhlapäivänä ja hänen kauttaan hänen poikaansa.

Ja taas Martti puheli äidille. — Äiti, minä sain elämäsi koko runsaan siunauksen, minulla on paljous ihania, auttavia muistoja. Mutta pikku pojallani ei ole niitä. Hän ei koskaan saanut katsella rakastaviin silmiisi. Anna hänelle korvaukseksi moninkertainen siunauksesi! Ja jos henkesi oleilee läheisyydessämme, ole auttamassa pikku poikaani niinkuin sinä autoit minua!

Martti painui uudelleen pitkäkseen rinteelle vanhan vaahteran varjostamalle mättäälle. Hänen ajatuksensa pysähtyivät Sonjaan. Paljon hänkin äitinä voisi antaa, sellainen rikashenkinen kun oli. Mutta hän oli niin toisenlainen kuin äiti, että äidinkin antimet olisivat olleet pojalle tarpeen.

Lämmin tunne läikähti läpi Martin koko olemuksen. Hän tuli ajatelleeksi Niilo Ension tulevaisuutta. Kun vierähtäisi aikaa vähäisen, olisi Niilo Ensiokin elämää varten valmistuva koulupoika, joka yks kaks olisi valmis lähtemään ulos elämään suorittamaan hänelle kuuluvan osan työstä yhteishyväksi.

Tämä ajatus toi äkkiä Martin nykyiset oppilaat hänen eteensä toisenlaisina kuin hän tähän saakka oli heitä ajatellut. Näihin asti he olivat olleet hänelle ensi sijassa nuorisojoukko, jota hän tahtoi innostaa hänelle itselleen suuriksi ja pyhiksi käyneiden ihanteiden toteuttajiksi. Nyt hän näki heissä poikia, joiden syntymästä oli iloittu ja kärsitty ja joiden tulevaisuuteen isän ja äidin tunteet kaikkein herkimpinä kohdistuivat.

Hän hämmästyi tuntiessaan miten läheiseksi kaikki hänen oppilaansa tämän kautta kävivät hänelle. Tähän asti hän vain oli nähnyt joukon ja joukon kautta suoritettavan työn. Nyt hän näki heidät yksilöinä, joihin kätkeytyivät ihmiselämän arvaamattoman suuret mahdollisuudet.

Hänen täytyi ehdottomasti ajatella sanoja: "Hän on antanut koko ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä". Hän tunsi tällä hetkellä ihmeellistä yhteenkuuluvaisuutta ei ainoastaan kansansa ja jokaisen sen jäsenen, vaan koko suuren ihmiskunnankin kanssa. Hän tunsi, että puhe sisaruudesta ja veljeydestä ei ollut fraassi, vaan että sillä oli syväsisältöinen todellisuuspohja. Ja pieni, epämääräisesti ympärilleen hapuileva ja kysyvästi tuntemattomaan maailmaan katseleva lapsi oli tehnyt tämän suuren totuuden hänelle selväksi!

Hänen sisimpänsä täyttyi uudelleen valtavalla kiitollisuudella. Eikä hän nyt ajatellut pieniä yksilökohtaisia kokemuksiaan. Hän kiitti vain siitä, että hän pienenä renkaana oli mukana ihmiskunnan suuressa perheessä ja että se elämä mikä hänelle oli suotu ja jonka juuret olivat etäällä entispolvissa nyt pienen, viattoman lapsen kautta liitti hänet tuntemattomien ja syntymättömien polvien elämään.

Hän kavahti äkkiä pystyyn. Tunteet aaltoilivat niin valtavan voimakkaina hänen sisimmässään, ettei hän yksin voinut niitä kantaa. Hänen täytyi päästä jakamaan niitä Sonjan kanssa.

Avatessaan huoneen oven hän aivan hätkähti. Kaikki oli mitä kauneimmassa asussa. Sananjalat, suolaheinät, apilaat, kissankellot ja päivänkakkarat kaunistivat taiteellisen aistikkaasti asetettuna huonetta, jonka perimmäisessä sopessa Niilo Ensio nukkui.

Martin pysähtyessä kynnykselle kiiruhti Sonja ilosta säteilevänä häntä vastaan. — Voi, miten olet viipynyt! Olisin ikävöinyt, jollei olisi ollut niin kova kiire.

— Ja koko juhlivan luonnon olet tuonut tupaseemme, puheli Martti hyväilevästi.

Sonja ei vastannut sanoin. Hän vain hymyili onnesta säteilevänä. Hän tunsi Martin tukevan kädenkannatuksen, hän kuuli hänen sydämensä läheisen sykinnän ja tunsi hänen huultensa lämpimän kosketuksen otsallaan. — Onnemme juhlanviettoon me viime kesänä tulimme tänne. Täyteläisempi, ehjempi vielä on onnemme nyt, puheli hän hiljaa kuin haltioituneena häntä hallitsevan tunteen suuruudesta.

Molempien katse pysähtyi samassa muutamiin suuriin kissankelloihin, jotka Sonja oli asettanut Martin pöydälle heidän yhteisen, kohta häiden jälkeen otetun valokuvansa viereen. Heistä molemmista nuo kellot soittivat suurta juhlaa heidän omaan ja heidän poikansa rintaan.

Niilo Ension tyytymättömyys keskeytti juhlan tuntua. Martti asettui huoneessa olevan harmoonion ääreen soittelemaan, ja Sonja rupesi hoitamaan poikaa. Mutta sitä tehden hän lakkaamatta jutteli. Hän ei voinut käsittää, että naimattomat saattoivat ensinkään tulla toimeen elämässä. Onttoa, sisällyksetöntä, todellisen rikkaan elämän varjoa vain oli olemassaolo ilman avioliittoa. Nyt kun hän itse oli kokenut sen antamaa onnea, ymmärsi hän entisen elämänsä tyhjyyden.

— Makeisia maistamaton ei niitä osaa ikävöidä eikä itkeä, arveli soittokoneen äärestä Martti suu hienossa, joskin iloisessa hymyssä.

— Mutta pitäisi ihmisen sisimmässään tuntea tällaista! Ja moni tunteekin. Mutta eivät kaikki. Minä esimerkiksi niin ihmettelen Eiraa. Lähteehän sorsanpoikakin veteen, vaikkei ole ennen siellä käynyt.

— Ehkä emo tuuppaa niskasta, arvaili Martti. — En ole tullut tarkanneeksi. — Hän väisti vaistomaisesti Eiran sekoittamista puheeseen. Se tuntui vastenmieliseltä, hän ei itsekään voinut sanoa miksi.

Sonja jatkoi siihen innokkaasti, että jos tuuppaamista oli tarvis, niin kyllä hän puolestaan siitä huolehtisi. Pitihän toki olla sen verran lähimmäisrakkautta.

Martti soitteli ja kuunteli. Aine ei innostanut häntä yhtä paljon kuin Sonjaa, huolimatta siitä ilontunteesta, jota se hänessä vahvisti. Nuo ylenpalttiset puheet avioliiton onnesta ja naimattomuuden autiudesta todistivat ainakin, että Sonja nyt oli onnellinen. Ja mieltäkiinnittävää oli tässäkin nähdä, mikä tulisielu Sonja oli. Suurten sielujen tavoin hän tuntiessaan voimakkaasti kohta ajatteli toimintaa. Hän ei ollut elämän uneksijoita, ei sellainen nahjusmainen kuin Martti, jolla oli vaikka miten paljon toivomuksia ja aikeita, jotka saattoivat aivan kuin polttaa sielua, silti johtamatta tekoon.

Martin herätti ajatuksista pienen laivan särösointuinen puhallus. Hän karkasi kauhistuen pystyyn. Vieraat, vieraat! Ja hän kun oli luvannut olla rannassa heitä vastaanottamassa!

Hän sieppasi lakkinsa, ryntäsi ulos pihalle ja siitä juoksujalkaa rantaan päin. Tien puolivälissä hän tapasi tulijat. Pastori Kairi ei kuitenkaan vielä ollut heidän matkassaan. Hän oli luvannut tulla pyörällä. Sonja, joka ilosta loistavana ja silmää hivelevän kauniissa puvussa ovella otti vastaan vieraansa, ehdotti siitä syystä, että aluksi tehtäisiin kierros ympäristössä. "Perintöprinssi" vahvisti itseään par'aikaa unella. Siitäkin syystä oli kävely sopiva.

Kävelyllä tulikin pastori vastaan. Hän oli nuori, laiha, korkeaotsainen mies, joka oli ollut jonkun aikaa virkaatekevänä samassa oppilaitoksessa missä Martti oli opettajana. Martti ei ollut häntä sitovien perheolojen johdosta paljonkaan seurustellut pastorin kanssa, sen verran kuitenkin, että hän oli tuntenut erityistä mielenkiintoa mieheen. Hän oli siitä syystä iloinnut huomatessaan, että pastori kesän aikana oli viransijaisena pitäjässä, jonne Syrjälä kuului ja että pastori niinmuodoin voisi tulla Niilo Ension kasteentoimittajaksi.

Asetuttiin kahvipöytään "silmin ja suin nauttimaan emännän hyvistä antimista", kuten Eerola kohteliaalla kumarruksella Sonjalle huomautti. Puheltaessa käänsi Sonja keskustelun uudelleen aamulliseen avioliittokysymykseen. Hän tahtoi väitteilleen tukea pastorilta, joka tietysti oli sitä mieltä, että jokaisen piti mennä naimisiin. Sehän oli Raamatun kanta. Ja vaikkei puhuttaisikaan Raamatusta — mikä olikin turhaa tällaisessa asiassa — niin tunsihan sen kukin, että elämä yksin ollen oli kuin valjua kuutamoa. Päivä, joka herätti elämää, loi lämpöä, antoi tehtäviä ja mahdollisuuksia niiden täyttämiseen, se valkeni vasta avioliitossa.

— Joka väite osoittaa, että kihlatut ja vastanaineet ihmiset järkensä puolesta ovat holhousta kaipaavassa tilassa, tuli tiukasti Eerolalta.

— Kas juristia, juristia, pisteli hymysuin Martti koettaen kääntää leikiksi.

— Toiset pitävät enemmän kuutamosta kuin päivänpaisteesta, koetti pastori samaan sävyyn huomauttaa.

Mutta Väinö Eerola pani tiukasti vastaan. Häntä harmitti aina, kun ylenmäärin ylisteltiin naimisissaoloa — etenkin jos miesväki teki sitä naissukuun nähden. Sillä se kanta oli niin mainion mukava. Miehelle naimisiinmeno tavallisesti sittenkin tuotti enemmän etua kuin naisille ja siksihän sitä tietysti piti suositella suurimpana onnenlähteenä koko naissuvulle. Ja lisäksi oli miehen itsetunnolle varsin mieluista ajatella, että nainen kohosi täyteen elämänarvoonsa vasta miehisen täydentäjänsä rinnalla.

Sonja herkisti korviaan. Hän muisti kuinka silmäänpistävän kohtelias Eerola oli ollut hänelle Martin äidin hautajaisissa. Aina hän oli asettunut ihan kuin sille kannalle, että he molemmat kuuluivat yhteen — Martin ja Eiran huolehtiessa niistä monista asioista, jotka silloin kiinnittivät heidän ajatuksiaan. Ja nyt tuntui hänen sanoissaan tuollainen ritarillinen, naista säälivä, naista yksilönä kunnioiva sävy.

— Harva mies todella ajattelee noin vaatimattomasti, myönsi hän miltei liikutettuna ja samalla tahtoen tunnustella maaperää.

— Siksipä harva naimisissa oleva mies antaa tarpeeksi tunnustusta naimattoman naisen työlle, jatkoi tähän pastori. — Foerster muodostaa tässä suhteessa kuitenkin poikkeuksen. Muuten, koska tässä aikaisemmin vedottiin minuun Raamatun kannan tulkitsijana, niin täytyy minun tunnustaa, että mielestäni Uusi Testamentti hyvinkin puolueettomasti puhuu avioliiton sekä valo- että varjopuolista. Perhesuhteet muodostuvat monesti sekä miehille että naisille tuntuvaksi siteeksi työssä ulospäin. Toimeentulohuolet ja perhesurut voivat esimerkiksi niin kuluttaa miestä, ettei häneltä riitä voimaa varsinaiseen elämäntehtäväänsä. Mutta onhan toiselta puolen hyvä vaimo hänelle todella tuntuva "apu" myöskin ulospäin suuntautuvassa työssä.

Eerola tarttui uudelleen tiukasti sanottuun. Hänestä nainen aina oli tuntuva tekijä elämässä — ei vain elämässä yleensä, vaan nimenomaan miehen elämässä. Hän oli joko suuri, auttava ehjäksitekijä tai suuri särkijä.

Ainoa, joka ei ensinkään ottanut osaa keskusteluun, oli Eira. Koko keskustelu tympäisi häntä. Olihan ihan mieletöntä keskustella noin yleensä siitä, oliko naimisiinmeno tai naimattomuus enin suositeltavaa. Eikö se asia, jos mikä, ollut yksilöllisesti — ei yleisen periaatteen mukaan — ratkaistava kysymys. Tuollainen ajatustenvaihto tuntui naurettavalta ja — loukkaavalta. Niinkuin sekin oli loukkaavaa, että puhuttiin työstä ja viroista ihan kollektiivisesti, että onko se tai se "naiselle" sopivaa? Ihan kuin nainen yksilönä, ihmisenä ei olisi siinä merkinnyt mitään.

Niilo Ensio tahtoi myöskin saada sanansa kuuluviin. Keskustelu katkesi siitä syystä. Sonja rupesi laittamaan poikaa juhla-asuun, ja Martti kävi kokoamassa talon väkeä tilaisuuteen. Sitten toimitus alkoi.

Martti itse kantoi poikansa kastettavaksi, sillävälin kuin Sonja onnellisen ylpeänä koko toimituksen aikana katseli isää ja poikaa.

Martin oli vaikea salata liikutustaan. Suuret kyyneleet vierähtivät hänen poskiaan pitkin hänen esikoisensa valkoiselle juhlapuvulle. Eikä hän niitä hävennyt.

— Ota pyhä ristinmerkki sekä otsaas rintahas!

Martin kädet vavahtivat. Hän ei ennen koskaan niin selvään kuin nyt ollut tullut ajatelleeksi, että vapahduksen ja surun symbooli oli sama. Ja että tässä yhteenkuuluvaisuudessa oli syvä elämäntotuus.

Ja näillä erottamattomasti toisiinsa kuuluvilla merkeillä oli nyt hänen poikansa merkitty.

Toimituksen jälkeen juotiin taas kahvia ja sitten syötiin yhteinen päivällinen mitä hilpeimmän mielialan vallitessa. Marttikin tuli leikkisäniloiseksi ja näytti nauttivan yhdessäolosta vieraittensa kanssa. Oli kuin hän nyt vasta olisi tuntenut, että hän viime talven kuluessa sittenkin oli kaivannut jotain. Ja tämä Niilo Ension juhlapäivä oli kuin uuden, paremman ajan enne.

Herrojen jutellessa valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä pysytti Sonja Eiraa puhetoverinaan. Silloin tällöin hän kuitenkin veti Eerolankin naisten puolelle. Ja muutamat pienet, ovelat asettelut tekivät Marttiin sen vaikutuksen, että Sonja oli päättänyt, jos mahdollista, lähentää Eiraa ja Väinöä toisiinsa. Väinöä tämä näkyi huvittavan, Eira sitävastoin tuntui vaivautuneelta. Hänen tuskastunut mielentilansa ehkä osaksi vaikutti sen, että hän heidän illalla astuessaan laivarantaan otti aamullisen avioliittoasian puheeksi.

— Minä en silloin sanonut mitään — tuli Eiralta hänelle harvinaisella ponnella — mutta minua sekä kummastuttaa että harmittaa, kun puhutaan naimisiinmenosta yhtä selvänä ja luonnollisena asiana kuin siitä, että meidän tulee valita itsellemme toimiala elämässä. Moni onneton avioliitto olisi varmaan jäänyt solmimatta ja moni onnelliseksi aiottu käynyt mahdolliseksi, jos ei naimista pidettäisi tällaisena yleisenä ja tiettynä velvollisuutena. Tämä katsantokanta vaikuttaa toisiin niin, että he hakemalla hakevat elämäntoveria, pitävät kiirettä — ja erehtyvät, sen sijaan että etsimättä ja odottamatta eläisivät onnellista ja rikasta elämää siksi kun ehkä heräävät siihen tietoisuuteen, että ovat tavanneet toisen minänsä — olennon, joka niinkuin ei kukaan muu on täydennys heidän omalle olemukselleen.

Martti myönsi Eiran olevan oikeassa. Hän vain ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. — Sonja puolestaan pani kiivaasti vastaan. Se, joka ei myöntänyt, että perhe-elämä vasta oli todellista elämää, hän oli joko tyhmä tai epärehellinen.

— Toisella kannalla olevilta naisilta vaaditaan paljon sisäistä rikkautta, huomautti Eerola. — Ne naiset, joilla on enemmän äidillisyyttä kuin intohimoa luonteessaan, saavat kyllä tyydytystä elämässä ilman avioliittoakin - toiset kai eivät.

Sonja sävähti punaiseksi harmista. Hän tunsi äkkiä kauheasti pettyneensä Eerolan suhteen. Tämä tekikin todella moukkamaisen vaikutuksen, vaikka olikin Martin ystävä.

Laiva laski samassa laiturin reunaan, ja vieraille tuli kiire hyvästellä.

Sonjalla oli kyyneleet silmissä, kun hän rannalta Martin rinnalla huiskutti lähteville hyvästiä. Eerolan sanat tuntuivat yhä pistävänä okaana hänen sisimmässään.

— Olipa virkistävää ja hauskaa kerran taas olla yhdessä, puheli Martti vetäisten Sonjan käden käsipuoleensa ja kääntyen kotiinpäin.

Mutta silloin pääsi Sonjalta itku. Hän oli sen tuntenut pitkin päivää. Martti oli ollut niin iloinen kuin ei vuoteen. Hänelle ei siis tällaisenakaan päivänä ollut iloa riittävästi vaimostaan.

Sonja kiskaisi kätensä Martin käsipuolesta ja rupesi kiivaasti astumaan eteenpäin. — Hän tahtoi päästä lapsensa luokse — itkemään.

Hitaasti, hämmästyneenä ja surunvoittoisiin ajatuksiin painuneena Martti seurasi.

Eira istui käsitöineen lempipaikassaan, Martin äitivainajan omistamassa ja Martin hänelle lahjoittamassa vanhanaikuisen mukavassa, mahonkisessa nojatuolissa siihen kuuluvan samanlaisen käsityöpöydän ääressä. Molemmat olivat olleet vainajan lempikaluja ja kun Sonja täti Alfeltilta oli saanut täydellisen kaluston omaan huoneeseensa, oli Martti lahjoittanut nämä Eiralle.

Ikkunalaudakolla Eiran vieressä kukki muutamia kotona kasvatettuja krookuksia ja käsityöpöydällä vaalea hyasintti. Huoneen toisessa päässä sohvapöydällä seisoi suuri, täydessä kukassa oleva ruusu. Se oli vanhanaikaista suurikukkaista aitoruusunpunaista lajia ja täytti huoneen voimakkaalla ruusuntuoksulla.

Eira katkaisi parsimalangan, kääräisi parsimansa sukat huolellisesti kokoon ja pisti ne laatikkoonsa. Sitten hän läheiseltä nurkkapöydältä haki kirjan. Eiralla oli tapana tällä pöydällä säilyttää sekä lukematta olevat että paraillaan luettavina olevat kirjansa. Vasta luettuna pääsi kirja huolellisesti järjestettyyn kaappiin. Kaapit täynnä omistajalle tuntematonta kirjallisuutta olivat aina harmittaneet Eiraa. Niissä oli kuin kuoren kiiltoa ilman vastaavaa sisältöä. Ne olivat luonnottomia kuin ystävälleen sisäisesti vieras ystävä.

Eiran "lukupöytä" seisoi lähellä sitä eteläänpäin ulkonevaa ikkunasyvennystä, jossa hän vasta oli istunut ja joka oli hänelle mieluisin paikka koko huoneessa. Nytkin hän uudelleen asettui siihen. Mutta kirja painui hetkeksi hänen syliinsä ja katse solui ulos ikkunasta, josta laaja osa Helsinkiä näkyi. Kallion tekeillä oleva kirkko ja Töölön lahti muodostivat maiseman keskustan.

Eira oli asunut tässä paikassa siitä asti, kun hän Martin äidin kuoltua pysyväisesti oli asettunut asumaan itse Helsinkiin. Talo oli yksikerroksinen, vanhanaikainen puutalo, mutta se oli somasti rakennettu ja sen edustalla kasvoi vielä muutamia korkealatvaisia mäntyjä ja pari vanhaa riippakoivua. Tämä, aikoinaan somuutensa puolesta huomiota herättänyt talo, seisoi nyt yksinäisenä, kuluneen ajan edustajana keskellä nopeasti kohoavaa uutta kaupunginosaa. Se oli kuin pieni kaupungin keskelle eksynyt maalaiskoti, ja se viihtyisyys, minkä Eira sisällä oli luonut asumaansa huoneeseen ja keittiöön, oli täydessä sopusoinnussa kodin ulkoasun kanssa. Paitsi Eiraa kuului tähän kotiin vielä vanha Liisa, hänkin perintö Martin kodista. Rakennuksen toisessa päässä asui muuan leskirouva, joka piti koululaisia luonaan. Nämä nuoret yhdessä lastentarhalasten ja näiden vanhempien kanssa muodostivatkin sen piirin, jossa Eira ja Liisa enimmäkseen elivät.

Liisa oli tänä aurinkoisena maaliskuunpäivänä lähtenyt käymään tuttavissaan. Eira nousi siitä syystä itse avaamaan, kun hän keittiön ovelta kuuli malttamatonta kolkutusta. Hän hymyili mennessään, sillä kolkutuksesta hän oli tuntenut tulijan.

Ovi oli tuskin auennut, kun siitä punoittavin poskin ryntäsi mustatukkainen, virkeäsilmäinen, noin viidentoista korvissa oleva koulutyttö. Hän kietaisi kätensä Eiran vyötäisille ja kieputti häntä pari kertaa lattiata pitkin. Sitten hän kurkisti hellaan, oliko siinä tulta ja nosti lopuksi esillä olevan kahvipannun kantta.

— Särkeekö kahvihammasta, tiedusteli Eira nauraen.

— Ei, ei, minä olen syönyt ja juonut ihan kauheasti. Minä vain tahdoin nähdä, oliko Sulla, "iso sisko", jotain hauskuutta täällä yksinäisyydessä.

Tyttö oli jo viereisessä huoneessa, jossa hän vallattomasti viskautui Eiran pitkälle valkealle pienasohvalle. Sitten hän vauhdilla alkoi kertoilla. Hän oli juuri tullut pitkältä hiihtoretkeltä. Koululla oli tänään nimittäin ollut lupa. Ja oli ollut äärettömän hauska. Aamulla varhain, hangen kantaessa he olivat lähteneet ja vasta äsken oli palattu. Heillä oli ollut evästäkin matkassa. Perunapaistikkaita, kalakukkoja, pannukakkuja y.m. hyvää oli syöty uskomattomat määrät. Mutta silti ei vajottu sulaan aineellisuuteen. Perunoitakin kun paistettiin oli keskusteltu tulevaisuudesta, isänmaanrakkaudesta ja oikean elämänuran löytämisestä.

Tyttö karkasi pystyyn sohvalta, kietaisi hetkeksi kätensä Eiran kaulaan ja heläytti sitten iloisen naurun. — Ja tiedätkö, olin toisista eriävällä kannalla siinä elämänuran kysymyksessä. Muut olivat sitä mieltä, että sitä pitää hakemalla hakea ja tutkimalla tutkia, jotta se oma ja oikea löytyisi. Mutta minä sanoin, että kyllä oikea ala ottaa omansa. Se vetää varmaan puoleensa vastustamattomalla voimalla. Vai mitä?

Eira katsoi hymyillen tyttöön, joka posket hehkuvina ja virkeä loiste tummissa silmissään seisoi hänen edessään. — Minä luulen, hän sanoi, että totuus tässäkin on keskivälillä. Toisten ala "ottaa heidät omikseen", toisten täytyy ehkä hakemalla hakea.

Tyttö asettui viereiselle tuolille, painoi leukansa käden varaan ja jatkoi harkitseva sävy äänessään. — Eikö se minun kantani sovi myöskin naima-asioihin? Minä luulen ihan varmaan, että ihminen tuntee, kun hän tapaa sellaisen, joka oikein kuuluu hänelle. Ja siihen asti kun on sellaisen tavannut, on paras olla ajattelematta poikia ja sensemmoista. Niinhän?

Eira otti paraillaan esille käsityönsä samalla kun hän selvitteli ajatuksiaan voidakseen antaa paraimman mahdollisen vastauksen kysymykseen. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, tuli jo edelliseen jatkoksi iloisella vauhdilla: Niin, ja jos sellaista ihmistä ei sattuisikaan minun tielleni, en totta vissiin aio käydä pää riipuksissa ja huokailla. Se morsiushuntu ja häittenvietto ei taidakaan olla niin runollista ja kaunista kuin tytöt usein luulevat.

— Oletpa sinä Airi viisas ihmisenalku! - Eira naurahti.

— Täällähän minä viisastun, tuli kohteliaasti vastaan — kun saan jutella kaikenmoisista kysymyksistä, joita täytyy ajatella ja joita ehkä ajattelee hullustipäin, kun ei ole ketään viisaampaa, jolta voisi kysyä. Täällä sinun luonasi, "iso sisko", onkin niin hyvä olla juuri siitä syystä, että täällä saan olla sellainen kuin luonnostani olen, villivarsa, joka tutkivasti lähtee nuuskimaan joka nurkkaa.

Eiran kasvoille nousi kaunis ja sydämellinen ilme. — Sinä tiedät Airi, että rakastan juuri tuollaista suorapiirteistä luonnollisuutta. Maailmassa on niin paljon valheellisuutta. Ihmiset kulkevat ulkonaisten tapojen asussa, joka ei ensinkään vastaa heidän todellista olemustaan. Minussa on vastustamaton halu saada ihmiset olemaan sellaisia kuin he todella sisimmässään ovat. Ehkä muunlaiset ihmiset siksi eivät yleensä tulekaan luokseni. Ja mitä sinuun tulee, tiedät, että suuresti iloitsen, kun saan osaa tuumistasi. Mutta eikö sinun nyt muuten pitäisi lukea läksyjäsi, jos koko päivän olet ollut huviretkellä?

Airi nauroi. — Tietysti. Minä tulinkin tänne vain sen verran, että jaksaisin ruveta pänttäämään kouluviisautta päähäni. Ja nyt minä menen. Mutta sano sentään ensin, miten se sinun Marttisi ja hänen joukkonsa jaksaa.

— Sinun Marttisi! Se sana riipaisi omituisesti Eiran sisintä. — Joukko on kasvanut ja tulot ovat pienet. Lisäksi on Martti, kuten tiedät, heikko terveydeltään. — Eira huokasi.

— Tuo ei kuulu hauskalta, huomautti Airi viisaanmakuisesti samalla soitellen sormillaan pöydällä makaavan kirjan kantta.

Silloin helähti ovikello. — Minä pakenen, pakenen, huusi Airi häviten keittiön ovesta omalle puolelleen.

Hämmästynyt äännähdys pääsi Eiralta hänen avatessaan etehiseen johtavan ulko-oven. Väinö Eerola seisoi hänen edessään.

Entisaikoina, jolloin Väinö sekä kasvavana poikana että nuorena, opiskelevana ahkerasti seurusteli Martin kodissa, olivat hän ja Eirakin olleet toverillisen tuttavallisessa suhteessa. Sen perustuksella he myöskin vielä sinuttelivat toisiaan. Mutta viime vuosina he suuresti olivat vieraantuneet toisistaan. Osaksi oli siihen vaikuttanut Väinön aikaisempi oleskelu maaseudulla, "Kuopion takana", kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa — osaksi sekin, että kun he Martin naimisiinmenon jälkeen silloin tällöin olivat tavanneet Martin luona, Sonjan rakkaudellinen naittamisinto oli tehnyt heille yhdessäolon epämieluisaksi.

— Totta kai otetaan vastaan, kysäisi Eerola huomatessaan Eiran hämmästyksen. Eira vastasi kehoittamalla vierastaan astumaan sisään.

— Tämä tietää sitä, että minä aion ruveta seurustelemaan talossa.

— Sinäpä ainakin käyt suoraan asiaan. —

Eira nauroi.

— Päästä on alkuun lähdettävä. — Eerola astui huoneen kynnykselle ja antoi katseensa tehdä pikakierroksen huonetta pitkin. Hänelle oli lakimiehenä tullut tavaksi panna kaikki, missä ilmeni jotain ihmisten sisäisestä minästä, jonkinlaisen siveellisen puntarin nenään. Ja hän oli huomannut, että naisiin nähden ainakin saattoi päättää paljon siitä ympäristöstä missä he elivät — etenkin jos tuo ympäristö jollain tavoin oli tulos heidän valinnastaan tai järjestelystään. Vaikka Eira tavallaan oli hänelle vanha tuttu, oli hän toiselta puolelta täysin kypsään ikään tulleena ja omalla valitsemallaan alalla toimivana naisena hänelle uutuuskin.

— Niin, niin, minun täytyy näin ensikertalaisena tehdä huomioita, sanoi hän selittävästi ja naurussa suin samalla kun miehenvaistonsa opastamana painui istumaan huoneen mukavimpaan nojatuoliin.

Eirasta se sopi mainiosti. Hän sai niinmuodoin tilaisuutta pujahtaa keittiöönsä.

Kohta kun ovi Eiran jälkeen sulkeutui, nousi Eerola tuolistaan ja teki huomioittensa varmentamiseksi pienen kierroksen huonetta pitkin.

Kaikki oli juuri sellaista kuin hän oli odottanutkin. Eiralla oli nähtävästi samanlaiset yksinkertaisuusperiaatteet kuin Martillakin, hänellä oli vain enemmän mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen kuin sillä, jota monenmoiset perheenisän velvollisuudet pitivät kytkyessään. Tähän huoneeseen ei nähtävästi oltu hankittu uutta eikä erikoisen tyylin mukaista. Täällä oli vanhoja, eri tahoilta yhteen joutuneita kaluja, joiden yhteensovittelu kuitenkin oli aikaansaanut ehjän ja sopusointuisen vaikutuksen. Kodikkuus, sopusointu ja rauha olivat tässä huoneessa yhtä tuntuvia kuin kaikkialle tunkeutuva ruusuntuoksu.

— Joko tarkastelu on suoritettu loppuun, tiedusteli hymysuin Eira keittiön kynnykseltä samalla kun hän kantoi tarjottimen kahvikaluineen pöydälle.

— Osapuilleen ehkä.

— Ja tulokset?

— Ne koskevat kaikki emännän persoonallisuutta.

— Vai niin. Silloin puhumme paremmasta.

— Ehkä minusta esimerkiksi? Ja siitä miksi istun tässä.

— Tarvitaanko siihen perusteluja?

— Ehkä minä alkaisin siitä, miksi en ennen ole tullut?

Eira tunsi harmikseen punastuvansa. — Se on turhaa, sanoi hän lyhyeen samalla kun levitti pöydälle ruiskukilla kirjaillun kahviliinan sitten asettaen kupit siihen.

Mutta Eerola ei hellittänyt. Hän uskoi, että he kumpikin olivat selvillä syystä. Ja hänestä se ei ansainnut muuta kuin että se nyt haudattiin ikipäiviksi ja kuitattiin kahvilla ja hyvällä yhteisnaurulla.

Ehdotus tuli niin luontevan lystikkäänä, että Eiran todella täytyi nauraa sille. Ja sillä oli kuin viimeinen jäte vallinneesta jäykkyydestä poistettu.

Eiran jatkaessa kahvipöydän kattamista seurasi Eerola katsein hänen rauhallista ja pehmeäliikkeistä hommailuaan. Hän tunsi selvemmin kuin koskaan, mikä ero oli naimattoman miehen ja naimattoman naisen luomalla kodilla. Naisella oli todella koti, jota vastoin miehellä…

Hän tukahutti nousemassaolevan huokauksen, vilkaisi veitikkamaisesti ympärilleen ja kysäisi, olivatko nämä neitseellisen puhtaat seinät koskaan nähneet sellaista ainetta kuin tupakan savua.

— Ovatpa kuin ovatkin, täällä käy usein lastentarhalasteni vanhempia — ei ainoastaan äitejä, vaan isiäkin.

— Suodaanko minulle isien oikeudet?

Eira nyökkäsi. Eerolan käsi sukelsi siinä samassa hänen povitaskuunsa, josta nousi näkyviin ensin hopeinen tulitikkulaatikko, sitten samanlainen savukekotelo. Sytytettyään savukkeensa nousi Väinö mittailemaan lattiata. — En minä ole niin intohimoinen tupakoitsija, etten voisi kylässä tulla toimeen ilmankin, selitti hän astellessaan lattiata pitkin, — mutta minun täytyi heti alussa ottaa selkoa siitä, minkälaiseksi oloni tässä talossa muodostuu, jottei koko yritys menisi hukkaan.

Eira katsoi kysyvästi häneen.

— Niin, katsos, tännetulollani on kahtalainen tarkoitus eikä toinen enemmän kuin toinenkaan ota menestyäkseen, ellei saa tupakoida. Minä voin olla sitä tekemättä. Mutta jos erikoisesti haluan itselleni tai toiselle selvittää ajatuksiani, silloin täytyy minulla olla suitsutukset suussa.

— Sinä ainakin sekä tunnet että tunnustat tilasi. — Eira kaatoi kahvia kuppiin. — Muut kuin rehelliset ihmiset eivät viihdykään näiden seinien sisäpuolella.

Eerola laski savukkeen läheiselle kukkajalustalle ja kävi ottamaan kahvia. — Rehellisyys on harvinainen hyve, sen tietää se, joka on ollut liikealalla ja sieltä joutunut asianajajan ammattiin.

— Mutta se kahtalainen tarkoitus, uteli Eira.

— Ensiksi pidän sitä totisesti etuna, että mies joskus saa näin tutunomaisesti seurustella naisen kanssa ilman että hän siksi kytketään naimahankkeisiin. Mutta tällaista täydellisesti luotettavaa ja luonnollista suhdetta ei saa syntymään kovinkaan monen kanssa. Siihen vaaditaan sekä jonkunverran kypsää ikää että etenkin paljon sisäistä kypsyyttä.

— Alulle pantu seurustelu on siis otettava suurena kohteliaisuutena, niinkö? — Eira hymähti. — Se oli kohteliaisuus, jolle todella panen paljon arvoa, lisäsi hän sitten kauniin ja syvällisen kajastuksen kirkastaessa hänen kasvojaan.

Eerola jatkoi puoleksi vakavana, puoleksi leikkisään tapaansa. — Oli minulla sitten muuan altruistinenkin syy tämän tuttavuutemme uudistamiseen. Minusta me kaksi, jotka olemme Martin läheisimmät ystävät, voisimme tehdä liiton auttaaksemme häntä missä vain voimme.

Eiran tavallisesti tyyntä sopusointua kuvastaviin kasvoihin tuli äkkiä jotain luonnottoman pingoittunutta. — Sinä erehdyt, jos odotat apua minulta. Minä en siinä voi mitään.

Eiran äänensävyssä oli jotain, joka sai savukkeestaan uudelleen nauttivan Eerolan luomaan pikaisen katseen pöydän toiselle puolelle, missä Eira istui.

— Mehän ainakin voimme välittää toisillemme tietoja siitä, miltä tilanne milloinkin näyttää. Martti on voimiltaan heikko, sielultaan sairaalloisuuteen saakka tunnontarkka, itseltään paljon vaativa ja niin herkkä samalla, että sekin kuluttaa. Minusta on kuin ivaa hänen nimessään.

— Siinä yhdistelmässä on jotain koko hänen kohtalonsa traagillisuudesta, sanoi Eira hiljaa. Sitten hän uudelleen ja energisesti pudisti päätään. Hän ei voinut auttaa missään, ei tahtonut yrittääkään. Toisten asioita eivät syrjäiset — eivät edes ystävät — voineet parantaa puhumalla niistä.

Väinö Eerola veti pitkiä haikuja savukkeestaan. Eirasta se tiesi keskitettyä harkintaa. — Onhan siinä talossa miehisellä ystävällä suurempia toimintamahdollisuuksia kuin sinulla, sanoi hän viimein.

— Kun kaksi niin perin erilaista ovat joutuneet yhteen, en ymmärrä, että siinä enää asiaa millään voidaan auttaa. — Eira nousi, tarttui käsityöhönsä ja asettui istumaan niin, ettei Eerola voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä. Toinen ei kuitenkaan hellittänyt. Hän astuskeli savuke hampaissaan lattiata pitkin, asettui sitten hajasäärin Eiran eteen ja sanoi harvakseen: Oletko todella niin naiivi, että pidät heidän avioliittoaan jonain erinomaisen ja ihmeellisen epäonnistuneena yhteenjoutumisena.

— Onko se sinusta onnistunut?

— Siitä olemme kai yhtä mieltä. Mutta sinä Eira olet siksi kypsynyt ja järkevä ihminen, että minusta voisit ymmärtää tilanteen erittäin helposti selitettäväksi ja luonnolliseksi. Paraimmat miehet ovat kaikkein helpoimmin narrattavissa.

Sisäinen tuska väräytti hetken Eiran kasvoja. — Hän on hyvä, sanoi hän sitten hiljaa. Ja hänen eteensä nousi kaksi kuvaa, toinen äidistä ja pojasta kodissa, joka oli sopusoinnun, sisäisen ymmärtämyksen ja rakkauden hallitsema, toinen kodista, jossa hiljaisuudessa käytiin uhria kaihtamatonta taistelua velvollisuuden täyttämiseksi ja toisen onnelliseksi tekemiseksi.

Eerola karisti tuhkaa savukkeestaan. Hänen olisi tehnyt mieli viheltää, mutta hän ei hennonut Eiran tähden. — Sinä tiedät, hän sanoi, että matami, joka hoitaa talouttani, on erinomainen — monessa suhteessa. Mutta yhtä usein kuin minä annan hänelle sukkani säntillisesti parittain toisiinsa kiedottuina, yhtä usein saan ne häneltä parittomina takaisin. Hän tekee samoin kuin elämä: sovittaa yhteenkuulumattomat toisiinsa.

Eiran kasvoille lehahti suuttumuksen puna. Tuo sinun vertauksesi voi olla sattuva ja sinä voit minun puolestani nauraa sille — toisten seurassa, mutta minä en ymmärrä, että jaksat tehdä sitä kun tiedät, miten peloittavan kipeä todellisuus piilee siinä ristiriitaisuudessa, jota nyt ajattelemme.

Väinö Eerola ei vastannut. Hän antoi muutamien sinertävien savupilvien hiljalleen liidellä kattoa kohden, sitten hän tarttui Eiran lukupöydällä olevaan kirjaan ja tarjoutui lukemaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua painoi Eiran oven kiinni ja kääntyi kadulle, alkoi hän vihellellä harvakseen, hiljaa ja mietiskelevästi.

Tullessaan Kaivokadulta Hakaniemenkadun kulmaukseen hän oli törmätä kumaraselkäiseen mieheen, joka kulki painunein päin ja eteensä katsomatta. Asennosta hän heti paikalla tunsi miehen.

— Martti hoi, mitä sinä täällä yksiksesi märehdit iltapimeissä?

Martti näytti heräävän kuin unesta. — Elämän pulmia, sanoi hän huoaten, samalla kun puristi ystävän kättä.

— Jos pulma on senlaatuinen, että syrjäinen voi sitä selvittää, niin muista, että sinulla on vanha ystävä tutussa paikassa Kasarminkadun varrella.

— Niin, Väinö, kyllähän sinä todella voisit…

— Sinä tarvitset rahaa?

— En itselleni tällä kertaa. Mutta sehän se tuntuu niin vaikealta, kun sinä äsken niin tuntuvasti autoit minua…

— Voitko vastata siitä, että avustus tulee kohtaan, jossa se on tarpeen?

— Voin. Mies oli hakkaamassa puita minulle. Hän on keuhkotautinen ja on nyt vuoteen omana. Perhe on suuri, eikä äiti saa hankituksi läheskään niin paljon, että sairas saisi mitä hän tarvitsee.

— Hyvä, hyvä. Minä olen kova mies, sen sinä tiedät. Epäilyttäviltä ja tuntemattomilta pyytäjiltä suljen armotta oveni.

— Lähetät sitten avustuksesi salaa postissa.

— Ole vaiti. Et sinä ole mikään sellainen "Hellseher", jollaisista Sonja rouva tietää kertoa Saksassa-oloajaltaan.

— Ei, ei, "Hellseher" minä en todellakaan ole.

— Silloin olisikin asiasi toisella kannalla.

— Niin, minä olen mahdoton elämään monessa suhteessa. Sen todistavat sekä raha-asiani että toimintani muutenkin.

— Aivan mahdoton. Johan me useasti olemme sopineet siitä.

— Taas sinä lasket leikkiä.

— Kukin laatunsa mukaan. Minä olen sitäpaitsi erikoisen hyvällä tuulella, sillä minä olen ollut eräässä etäisessä kolkassa punomassa salaliittoa.

— Ottamassa selkoa salajuonista. Niin, niin, sellaistahan sinun työsi on.

— Hyvä ammatti se on — samoin kuin sinunkin. Ja hyvä sinä olet itsekin, kunhan olisit vähän iloisempi ja paljoa rohkeampi. Mikä täten sinulle neuvoksi sanotaan.

Eerola vihelteli jatkaessaan matkaansa. Hän oli tyytyväinen illan viime kohtaukseen.

Pieni rannikkolaiva viilteli veden pintaa kuohuttaen keulansa edessä vaahtoharjaista lumiauran muotoista lainetta, jota vastaan tuuli toisella puolella ajoi vastakkaiseen suuntaan pyrkivän aallon. Tämä heikompana joutui alakynteen ja katosi näkyvistä, kunnes laiva oli kiitänyt ohi, sen jälki oli meren pinnalta hävinnyt ja aalto etäämpänä taas pääsi vapaasti vyörymään.

Laivan kannella, tuulelta suojassa olevalla paikalla istui Sonja kädessään muuan romaani. Käyttäen pitkää hattuneulaansa paperiveitsenä hän aukoi kirjan vielä avaamattomia lehtiä samalla haukotellen moneen kertaan. Painuneena äitiin istui Irma, vanhin tytär, hänkin lukien. Niilo Ensio seisoi pienen matkan päässä huvitellen omalla tavallaan. Hän potkaisi toisella jalallaan tupakkahuoneen oven kiinni ja kun se samassa ilman paineesta lennähti auki, sai se uuden ja pontevan potkun. Tämä erikoinen urheilutapa innosti suuresti sen keksijää, ja mielihyvän tunnetta lisäsi vielä se vilpitön ihailu, joka kuvastui vieressä seisovien veljien Einarin ja Harrin kasvoilla.

Tupakkahuoneen toisella puolella, käytävällä, astuskeli nuori, hintelä palvelustyttö käsivarsillaan keinutellen perheen nuorinta vesaa, tummatukkaista ja punaposkista Asraa.

Martti seisoi vähän erillään toisista. Hän oli vaipunut katselemaan meren vyöryttämän aallon ja laivan synnyttämän laineen kaksinkamppailua. Hän ajatteli heikomman painumista ja — ainakin jonkunaikaista — sulautumista toiseen ja hän kysyi itseltään, miksi elämässä toiset olivat voimakkaita, toiset heikkoja, toiset kuin syntyneet voittajiksi, toiset alas painettaviksi.

Hän ajatteli koko suurta ihmiskuntaa ja sen miljoonia — ulkonaisesti tai sisäisesti keskenään kamppailevia ihmisiä. Mutta hän ajatteli myöskin itseään. Hän tunsi itsessään voimaa, joka oli luotu voittamaan. Ja sittenkin hän tiesi yhtenään joutuvansa alakynteen. Milloin tavalla, milloin toisella. Ja kun hän voitti, oli voitto Pyrhoksen voitto, josta ei tietänyt, pitikö sitä surra, vai siitä iloita.

— On tuokin laitaa, kuuli hän samassa vanhemmanpuoleisen naisihmisen sanovan — lapset saavat olla ja kujeilla kuin mitkähän villivarsat. Ei katsota eikä välitetä, vaikka vielä ovat parempien ihmisten lapsia!

Martti havahtui ajatuksistaan, katsoi ympärilleen ja näki naisen pienen matkan päässä vihaisesti katsovan Niilo Ensioon ja tämän oviurheiluun. Martti sävähti punaiseksi oman ja poikansa syyllisyyden tunnossa. Hän häpesi omaa huomaamattomuuttaan, mutta suuttumus purkautui poikaan. — Sinäkin Niilo Ensio — iso poika, — etkä tuon enempää ajattele käytöstäsi. Annat vain huonoa esimerkkiä Harrille ja Einarille! — Hän puisti poikaa kiivaasti käsivarresta.

Ensio antoi vielä jäähyväispotkun ovelle, painoi sen sitten lukkoon ja kääntyi selin isään.

Martin sisintä vihlaisi. Miksi hän oli vihastunut! Suuttumuksesta — oikeutetustakaan ei koitunut hyvää. Lapsi etenkin oli herkkä kiivaudessa annetulle oikaisulle. Ja hänessähän itsessään oli niin paljon syytä, kun hän ei paremmin pitänyt lapsia silmällä.

Hän kiiruhti Ension jälkeen, laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi lempeästi: Ensio rakas, koeta muistaa, että sinun vanhimpana aina pitäisi antaa hyvää esimerkkiä toisille.

Ensio karisti isän käsivarren olaitaan, käänsi katseensa itsepintaisesti pois isästä ja pääsi muutamin pitkin loikkauksin penkille äidin viereen, jossa Sonja kohta kohteliaasti teki tilaa esikoiselleen. — Tuokin nyt asia! — Sonjan katse kääntyi hetkeksi kirjasta Marttiin — varmaan jokin hapan vanhapiika. Nehän ne kiukuttelevat kaikista.

Sonja ei voinut Martin kasvoista nähdä, oliko hän kuullut sanoja vai ei. Martti oli mennyt kannen toiselle puolelle ja siellä ruvennut pitämään seuraa Harrille ja Einarille. Viisivuotias Harri istui jo hänen polvellaan ja Einar kumartui uteliaasti lähemmäksi kuin paremmin kuullakseen mitä isä sanoi. Sonja katsoi hetken harmistuneena heihin, sitten hän tarttui käsilaukkuunsa, etsi sieltä esille karamellia ja pisti niitä salavihkaisesti hymyillen sekä Irmalle että Ensiolle. Martti, hän oli tällaisissakin asioissa niin turhanpäiväinen, ei olisi suonut lapsille edes pientä iloa makeisista. Heidän piti muka oppia elämään yksinkertaisesti ja kieltäytymään ja ties mitä. Mutta pitipäs täti Alfelt uskollisesti huolta siitä, etteivät Martin liialliset ja hullunkiihkeät mielipiteet päässeet toteutumaan. Venäläiset olivatkin sellaisia herttaisia, elämänilon ymmärtäviä ihmisiä — ei sellaisia raskasluontoisia ja harmaita kuin suomalaiset. Ja Martti oli suomalainen kiireestä kantapäähän — eikä edes noita kovatekoisia, pirteänpuoleisia ja lujaluontoisia, joskin moukkamaisia suomalaisia, joita esimerkiksi Eerola edusti, vaan oikein niitä Sisä-Suomen luonnon kasvattamia, hiljaisia uneksijaluonteita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan aina tavoittelivat tuollaista henkevää ja sanoin selittämätöntä kauneutta, jota väreili valkeuttaan loistava kesäyö Pohjolassa. Oh, oh, kuinka se ajanpitkään tympäisi!

Sonja tarttui uudelleen kirjaansa ja pääsi entistä parempaan vauhtiin. Hän oli kaikkein jännittävimmällä kohdalla, kun huomasi palvelustytön kantavan uneen vaipuneen Asran hyttiin. Harri ja Einar nousivat hakemaan eväskoppaa ja lähtivät perässä — tietysti syömään. Poikien lähtiessä Marttikin nousi paikaltaan ja tuli Sonjaa kohti. Sonja kiinnitti koko huomionsa romaaniin. Martti asettui kuitenkin hänen rinnalleen. Mieli oli tänä hetkenä niin herkkä ja sisäiselle antamiselle altis. Hän oli pojille kertonut omasta, ensimmäisestä laivamatkastaan. Hän matkusti silloin äidin seurassa iso-isän luokse. Sillä matkalla — joka oli hänen ensimmäisensä muutenkin, hän ensi kertaa näki sekä iso-isän että Eiran. Jo seuraavana talvena iso-isä sairastui ja kuoli.

— Sonja, sanoi Martti pehmeästi, kun Sonja hetkeksi kohotti katseensa kirjasta, — oletko tullut ajatelleeksi, että me tänä vuonna tulemme viidennentoista kerran Syrjälään.

— Kun olisikin viidestoista ja viimeinen kerta! — Sonja vilkaisi hätäisesti kirjansa viimeistä sivua ja viskasi sen sitten laukun pohjaan. — Kirjoissa on kaikki suurta ja suurenmoista, repivää useimmiten — joskus vaihteen vuoksi ylevän runollista — mutta suurta ja mieltäjännittävää aina. Mutta todellisuus on harmaata, harmaata, niin että innoittaa!

Martti tukahutti kuuluviin pyrkivän huokauksen ja koetti ottaa leikkisältä kannalta. Harmaakin oli kerrassaan hieno väri.

— Ehkä sinusta. Minusta ei. Minä olen ikäni rakastanut väriä, eikä se rakkaus ole minusta lähtenyt, vaikka kaiket kesätkin on täytynyt istua kököttää samassa, auttamattoman ikävässä syrjäseudussa.

Martti ei vastannut. Vastakohtaisuuden voimalla johtui hänen mieleensä heidän tulonsa tänne Niilo Ension synnyttyä, kuinka Sonja silloin kädet hänen kaulallaan ja pää painuneena hänen rintaansa vastaan pyysi joka kesäksi päästä tänne heidän hurmaavan onnellisen yhdyselämänsää ensimmäisille syntymäsijoille.

— Ja sellainen paikka vielä — tuli Martin ajatusten katkaisijaksi. — Ketä siellä on, joiden kanssa voisi seurustella? Ei kerrassaan ketään.

— Muistatko korkeuteen rakentavaa kotkaa? kysyi Martti hiljaa.

— Mitä sinä mutiset?

— Sanoinpahan vain.

— Kotkasta jotain.

— Niin.

— Niin, mitä siitä?

— Eikö se ajatus herätä sinussa minkäänlaisia muistoja?

Sonja rypisti kulmakarvojaan ja näytti ajattelevan. Sitten välähti äkkiä entisyydestä esiin muisto, joka kuin salama toi häikäisevän terävää väriä hetken harmauteen.

Sonjan huulet värähtivät, katse leimahti ja hän kumartui lähemmä Marttia. — Olisitkin korkeuksien kotka. Muuta en silloin pyytäisi. Minulla olisi kaikki sinussa ja sinun kanssasi. — Hänen äänensä värisi intohimoisen tunteen voimasta.

Martin katse ei väistänyt. — Millähän minä sinut kerran voitin, sanoi hän väsyneesti. — En tiedä suuresti muuttuneeni.

Sonja näytti hämmästyvän, — ihan niinkuin hän ei koskaan olisi selvittänyt itselleen, missä suhteessa hän oikeastaan oli pettynyt. Hän vastasikin kaartaen. Sinä olet kuin mikäkin vanha äijä, joka aina istuu seula kädessä. Sinä tutkit, seulot ja tirkistät silmäsi sokeiksi nähdäksesi, mikä kulloinkin on oikein, mikä väärin. Ihan kuin tuollainen sisäinen seulominen olisi koko elämän ydin. Sairaalloinen velvollisuudentunto pitelee sisintäsi kuin hihna kotkan jalkaa. Se sinut kytkee matalalle.

Sisäinen ilo välähti Martin kasvoilla. Syytös oli tullut puolelta, joka ei masentanut. — Velvollisuudentunto ei mielestäni ole raukkamaista, sanoi hän. Ja hän tunsi sillä hetkellä, ei sisäistä arkuutta, vaan pikemmin miehekästä voimaa taistella sen puolesta, mikä hänestä oli oikeaa. Tuo seulominen — josta Sonja puhui — oli hänelle kylläkin tuttua. Hän tiesi paraiten, miten monesti hänen sisimpänsä aivan värisi pelosta, että jos sittenkin tekee väärin. Jos kaikkein korkeinta tavoitellessa jää tirkistämään vain yhteen kohtaan ja sitä tehden sittenkin erehtyy. Ja Sonja oli oikein mestari vetämään esiin hänelle aavistamattomia puolia. Sekin lisäsi monesti hänen arkuuttaan. Sentähden tuntui nyt niin vapauttavalta, kun eteenviskattu syytös oli toisenlainen.

— Velvollisuudentunto voi tehdä turhantarkaksi, pikkumaiseksi, raukkamaiseksi.

— Johan sanoin, etten ymmärrä kuinka sinä kiinnyit minuun. Martti puhui intohimottomasti ja tyynesti kuin olisi hän selvitellyt hänelle kokonaan ulkokohtaista sielutieteellistä probleemia. — Tiesit jo silloin, että olin raukkamainen — monessa suhteessa.

Sonjan täytyi muistaa, miltä Martin "raukkamaisuus" siihen aikaan hänestä oli näyttänyt, kuinka ihastuttavaa se hänestä oli juuri siksi, että sekin oli niin toista kuin miehissä yleensä esiintyvät puolet. Hän, Sonja, jonka suosiota toiset kärkkymistään olivat kärkkyneet, oli monet kerrat itkenyt pelosta, että jos Martti ei sittenkään hänestä välitä. Ja nyt…

— Tiesit, jatkoi Martti kuin omiin ajatuksiinsa — paljonkin minusta ja "mahdottomuudestani" alkaen ensi illasta, jolloin minua ensin kaikkien kuullen läksytit kohta sen jälkeen osoittaaksesi rohkaisevaa ystävällisyyttä. Mistä sinä oikeastaan silloin pidit minussa?

— Kauneista silmistäsi, korkeasta otsastasi ja lapsellisesta viattomuudestasi. — Sonja nauroi.

Martti hätkähti. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi saanut odottamattoman sivalluksen vasten silmiä. Hänen otsansa rypistyi, katse tummeni, kävi synkäksi ja äänessä oli miehen voimaa, vaikka hän puhui melkein kuiskaamalla. — Sanot, että olen kiusallisen omantunnontarkka ja arkamaisesti pelkään erehdyksiä. Ehkä olisin sellainen vähemmän, jos silloin olisin ollut sellainen suuremmassa määrässä, jos silloin olisin ymmärtänyt pelätä. Mutta nainen petti minut.

— Sinä sankari, kun viskaat syyt naisen niskoille! — Sonja loi häneen halveksivan silmäyksen.

Laiva laski samassa laituriin. Sonja kääntyi selin Marttiin ja rupesi tarkastamaan laivasta poistuvia Tulevia ei tietysti ollut. Kukapa lähtisikään sellaiseen kolkkaan kuin Syrjälä. Mutta pitipäs Martin vain haluta sinne, kun hän kerran oli paikkaan rakastunut ja kun se lisäksi oli niin vaatimaton ja halpahintainen kesäasunto.

Työmies ja vanha nainen menivät maihin. Laivaköydet viskattiin siltaan kiinnittämättä takaisin ja laiva alkoi jo liukua irti laiturista, kun kuului kiivasta koiran haukuntaa. Kyytipoika, matkustaja rattaillaan, ajaa karahutti mäeltä rantaan. Vaahtoava hevonen pysähtyi, urheilupukuun puettu herra viskasi kyytirahat pojalle, sieppasi matkalaukun käteensä ja harppasi rantaan. Laiva painui uudelleen laiturin kylkeen ja herra siirtyi pitkällä loikkauksella laiturilta laivaan.

Sonja seurasi katse jännittyneenä tapausta. Leveälierinen taiteilijalakki, jonka alta mustat kiharat pistivät esiin, huolettomasti hartioille heitetty kauhtana ja lyhyet polvihousut olivat heti pistäneet hänen silmäänsä. Tulija ei voinut olla mikään tavallinen herrasmies. Hän näytti taiteilijalta tai ainakin erikoiselta ja joka tapauksessa hauskalta. Lisäksi oli kuin nuo kasvonpiirteet, jotka hän vain vilahdukselta ja etäältä oli nähnyt, olisivat herättäneet hänessä jotain etäisiä muistoja.

Vieras herra vei tavaransa tupakkahuoneeseen, puisteli hevosenkarvoja ja matkapölyjä takistaan sekä asettui sitten pitkin siemauksin särpimään keuhkoihinsa mereltä tulevia tuulahduksia.

Kapteeni kulki samassa vieraan ohi. - - Olipa onni, että kuitenkin pääsin mukaan, huomautti vieras leveä ja hyvänsuopa nauru kasvoillaan. — Näissä maailmankolkissa eivät laivat poikkea pilan usein.

— Kahdesti viikossa, kahdesti viikossa, erinomainen edistys näillä seuduin. — Kapteenikin nauroi.

— Ja mihinkä aikaan tullaan loppupäähän — Syrjälään, tiedusteli taas vieras.

— Illalla kello seitsemän maissa. — Kapteeni jatkoi matkaa.

— Syrjälään? Onko sinne todella muita meneviä kuin me? — Sonja lausui kysymyksensä ääneen.

Vieras herra käännähti äkkiä ja he jäivät hämmästyneinä, kysyvästi tuijottamaan toinen toiseensa.

— No mutta — emmekö me — tai erehdynkö? — Hän kumarsi hymyillen.

— Niin, kyllä kai me todella olemme tavanneet — ennen ulkomailla. — Siitä on vuosia. — Sonjan äänenväreessä oli jotain haikeata.

— Oh, mitä vuosista? Taiteen maailmassa pysyy ihminen aina nuorena. Muistan, että harjoititte sekä maalausta että musiikkiopintoja.

Irma, Harri ja Einar tulla tömistivät samassa alhaalta, kullakin suunsa ympärillä selvä ruokalista nautitusta ateriasta.

— Hyvänen aika, lapset, minkä näköisinä te tulette!

Irma, joka kohta oli huomannut vieraan sedän, punastui ankarasti, pyyhkiä sutaisi suutaan ja jäi tervehdittyään lähelle vierasta setää, jonka ilmestys oli tehnyt valtavan vaikutuksen hänen uinuvaan naissieluunsa. Pikku poikien huomio kiintyi lähinnä vieraan erikoismallisiin kenkiin, jotka johdattivat heitä voittamattomaan kiusaukseen himoita lähimmäisen tavaraa.

Sonja nosti Harrin polvelleen ja Einar jäi äitiinsä painautuneena jatkamaan vieraan tarkastamista. — Tällainen on nyt minun maailmani, sanoi Sonja. — Taiteilijaunelmien oli pakko väistyä. Rakkaus petti naisen minussa.

— Jommoista on sattunut muillekin. — Herra Kask naurahti.

— Mutta selittäkää nyt, miten ihmeessä te olette täälläpäin ja ennen kaikkea, kuinka te olette menossa meidän syrjäiseen Syrjäläämme?

— Teidän Syrjäläänne? Tuletteko tekin asumaan siellä?

Sonja nyökkäsi.

— Ja minä — tai oikeastaan eräs hyvä tuttavani on puolestani hankkinut minulle huoneen sieltä kesäksi. Aion tulla maalailemaan oikein rauhassa.

Pitkien ripsien alta välähti kuin kimalteleva syvyys. Sonjan katse sai nuorekasta kiiltoa ja vartalo suoriutui ehdottomasti.

Martti seisoi matkan päässä. Hän oli seurannut tapahtumaa alusta alkaen tahallaan itse pysytellen syrjässä. Hän tarkkaili vierasta, kuuli hänen puheestaan sanan silloin, toisen tällöin, katseli lapsiaan, jotka keikkuivat vuoroin äidin, vuoroin vieraan ympärillä, mutta oikeastaan hän ajatteli yhtä ainoata asiata: Sonjaa ja sitä muutosta, joka hänessä viime hetkinä oli tapahtunut.

Tuollainen, juuri tuollainen oli Sonja Dresdenissä heidän tutustuessaan, vilkas, joustavuutta joka sanassa, ajatuksessa ja liikkeessä, vaihtelevat tunteet väreilemässä kasvoilla, katse kuvastamassa sielun sisintä. Sellainen hän myöskin heidän naimisensa ensi aikoinakin oli, joskin joskus mielen epätasaisuus puuskittain pääsi voitolle. Mutta nyt oli säteily hänessä sammunut. Hänessä heijastui vain sitä harmaata, joka häntä ympäröi ja jota hän inhosi.

Olivatko olot niin harmaat? — Muuttuneethan ne olivat — jo senkin kautta, ettei Sonja ollut suuren yksityisomaisuuden omistaja, kuten ennen. Ulkomaanmatkat, taiteellisten taipumusten kehittäminen ja mukava, huoleton elämä ei tullut kysymykseen. Hän oli äiti, jonka voimia kysyttiin ja jonka täytyi kieltäytyä paljosta, osaksi varojen puutteessa, osaksi siksi, että Martin periaatteet pakottivat häntä vähistäkin varoista jakamaan toisille.

Mutta olihan täti Alfelt huolehtinut siitä, ettei Martin käsitys kovinkaan usein päässyt toteutumaan heidän olojensa ulkonaisessa järjestelyssä ja olihan hän korvannut monet niistä kieltäymyksistä, joihin olot tai Martti olivat Sonjaa pakottaneet.

Ja olivathan joka tapauksessa olot juuri nyt yhtä harmaat kuin tunti sitten. Mutta nyt oli Sonjan koko olemus täynnä tuota entisajan säteilyä.

Minusta siis tuo harmaus heijastuu, päätteli Martti. Nyt kun hän puhelee toisen miehen kanssa, on hän kokonaan muuttunut.

Olenko minä mustasukkainen? Vai mitä tämä on? Tahtoisinko nyt työntää tuon toisen syrjään ja itse asettua hänen tilalleen?

Martin täytyi käydä tilille itsensä kanssa.

Hän käänsi pois katseensa noista kahdesta. Hän tunsi äkkiä Sonjan suudelmat polttavina huulillaan, hän näki säihkyn katseessa, joka kietoi. Tuo kaikki oli niin tuttua hänelle, että hän näkemättä näki ja tuntematta tunsi. Mutta mitä tämä kaikki oli hänelle antanut? Mitä pysyväistä näiden monien vuosien kuluessa? Hetkellisen huumauksen, tulijuoman, joka juovutti, jättääkseen jälkeensä suuren, sisäisen ikävän ja alennuksentunteen, joka kai ei ollut hyvinkään etäistä sukua juomarin mieltä etovalle oman heikkouden tunnolle.

Martin sisimpään nousi suuri tuska. Oliko hänessä todella liian vähän miestä, koska hän ei tyytynyt siihen mitä hänellä oli? Eikö kaunis nainen vaimona ja omavalitsema elämänura tavallisesti ollut kylliksi miehelle hänen ajallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi? Miksi hänen sisimpänsä orpoutensa tunnossa itki ihmistä, joka häntä ymmärtäisi?

Martti loi pikaisen katseen Sonjaan. Jos tuossa nyt istuisi se Sonja, jonka hän kerran asetti niin korkealle ja jonka hän uskoi Jumalan lahjaksi, jonka kautta hänen oma olemuksensa kehittyisi ehjäksi ja voimakkaaksi. Silloin hän ei näin levollisesti voisi nähdä toista hänen rinnallaan. Silloin hän raivostuen suojelisi osaansa.

Herra Kask sattui samassa katsomaan Marttiin ja heidän katseensa yhtyivät. Kask oli Martin silmissä näkevinään tuimuutta. Mutta samalla hän hämmästyi katseen levollisuutta.

Ja Martti tunsi, että jos joku tahtoi häneltä viedä jotain, ei hän ainakaan voinut viedä Martin rakastamaa naista, sillä hän oli jo kauan ollut kadoksissa.

Ja sittenkin, sittenkin… Olisikohan hänen katseeseensa tullut jonkun verran uhkaakin?

Sielun syvimpiin sokkeloihin tunkeutui vain niukasti valoa. Niihin mahtui paljon aavistamatontakin.

— Martti, etkö sinä näe etkä kuule? — Sonja tahtoi esittää herrat toisilleen. Oltiin jo tulossa perille. Laiva vihelsi ja rannalla näkyivät vastaanottajat.

Herra Kask tarjoutui auttamaan Sonjaa. Martti palvelijan kanssa kantoi tavarat maihin, herra Kask talutti Harria Sonjan kantaessa Asraa.

— Tulette tietysti meille syömään illallista, sanoi Sonja, kun pihalle käännyttäessä toisten tie johti pieneen syrjärakennukseen, Kaskin talon puolelle.

Herra Kask kiitti. Hän ei todellakaan tietänyt, miten ruokapuoli kesäksi järjestyisi. Tosin oli talosta luvattu ruokaa, mutta minkälaista, sitä ei kukaan tietänyt.

Sonja sai siitä aihetta muutamana päivänä ehdottaa, että herra Kask nyt kesän ajaksi jäisi heille pysyväiseksi ruokavieraaksi, ja Kask pyysi suuren kiitollisuuden tunnossa saada ilon maalata talonemännän kuvan.

Sonja otti tämän ehdotuksen vastaan suurella ihastuksella, Martti tyyneydellä.

Mutta sinä iltana sai Martti ankaran läksytyksen siitä, ettei hän kyllin kohteliaasti ollut kiittänyt tuollaisesta hienosta ja kunnioittavasta tarjouksesta.

Anna-Stiina Aaltonen oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen. Hän aikoi kutsuitta ja käskyittä lähteä Syrjälään Marttia ja Sonjaa tervehtimään.

Lukuunottamatta liikkeestä johtuvia käyntejä muutamissa kaupungeissa ei Anna-Stiina ollut eläessään tehnyt muuta kuin kaksi matkaa. Ensimmäisen hän — toisten tietämättä mitään matkan tarkoituksesta — teki pitäjääseen, jonne Viulu-Ville oli haudattu, toisen silloin kun hän kävi kaupungissa, jonne nimismies Jänteen rouva oli toimittanut Anna-Stiinalle testamentatun Sonjan.

Nyt hän teki kolmannen yksityismatkan eläessään ja vieläpä ilman minkäänlaista erikoista ulkonaista aihetta. Mutta syitä hänellä sittenkin oli — yhtä painavia ja pakottavia kuin edellisilläkin kerroilla. Siitä hän oli vakuutettu.

Anna-Stiina oli järki-ihminen, jolla harvoin oli minkäänlaisia tuntemuksia tai aavistuksia. Sentähden hän järkähtämättömästi uskoi niihin, kun niitä joskus tuli. Hän uskoi, että niihin oli selvän selvät järkisyyt ja yhtä varma todellisuuspohja kuin millä muulla asialla hyvänsä. Hän uskoi niihin kuin yhden ystävä luottaa ainokaiseensa. Ja nyt oli Anna-Stiina nähnyt unia. Kerran oli Syrjälä ollut tulessa, Sonjan sytyttämänä. Sonja seisoi vieressä ja nauroi, kun liekit hulmahtivat korkealle. Anna-Stiina huusi unissaan niin, että puotitytöt viereisessä huoneessa heräsivät, nousivat kauhistuneina istualleen vuoteessa ja kysyivät itseltään, oliko ehkä joku rahanhimoinen murhamies viereisessä huoneessa. Vasta kun huuto ei uudistunut, uskalsivat he raottaa ovea ja kurkistaa huoneeseen. He näkivät silloin Anna-Stiinan terveenä nukkuvan vuoteessaan. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän huitoi tuskaisesti käsiään. Hän oli sammuttamassa tulipaloa. Hän herätteli Syrjälän talon väkeä, puisti Sonjaa käsivarresta ja ihmetteli itsekseen sitä, että Sonjalla yhä vielä oli lapsuutensa aikaiset tavat. Tuossa hän vain iloisesti ihasteli hulmuavia liekkejä, vaikka tiesi, että toisille oli tuho tulemassa. — Missä on Martti ja lapset, huusi Anna-Stiina hädissään. Silloin Sonjakin heräsi, kirkaisi ja syöksyi palavaan huoneeseen. Anna-Stiina itse seisoi samassa Martin vuoteen vieressä. Tämä nukkui käsivarsi kierrettynä pään alle levollisesti kuin lapsi äitinsä sylissä. Anna-Stiina tempasi häntä kädestä, Martti kavahti pystyyn ja hyppäsi ulos ikkunasta. Samassa talo kauhealla rytinällä luhistui ja kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan kuin komeasta kokoonluhistuvasta kokosta.

Anna-Stiina heräsi ihmetellen sitä, että vielä oli hengissä, vieläpä makasi omassa, rauhallisessa vuoteessaan. Puotitytöt kertoivat hänelle hänen yöllisestä tuskanhuudostaan ja utelivat sen syitä. Mutta entistä enempää he eivät saaneet tietää. Anna-Stiina ei koskaan tehnyt itseään syypääksi tuhlaukseen. Hänestä sanoja kuten muutakin tämän ajallisen elämän tavaraa oli käytettävä säästävästi — ei ylellisyyteen, vaan tarpeen vaatiessa.

Sitä tiivistyneempänä ahdisti tuska hänen omaa sisintään.

Saman viikon lopulla hän näki toisen unen. Martti oli uimassa leveän virran poikki. Hänellä oli sylissään pieni lapsi, jota hän uidessaan koetti pitää veden yläpuolella. Anna-Stiina koetti päästä Martille avuksi. Hän hyppäsi pitkin rantaa etsien venettä, mutta turhaan. Sellaista ei löytynyt. Äkkiä hän näki Martin nostavan lapsen korkealle. Näytti siltä kuin hän olisi noussut seisomaan keskellä virtaa. Siitä hän viskasi voimalla lapsen vastakkaiselle rannalle. Sitten hän painoi oman päänsä veden alle. Anna-Stiina odotti henkeään pidättäen, eikö se siitä uudelleen nouse. Nouseehan hukkuvankin pää, hän ajatteli unessa. Ja ehkäpä Martti vain sukelsi. Mutta pää ei noussutkaan. Anna-Stiina odotti turhaan. Siihen tuskaansa, hän heräsi. Anna-Stiina oli nähnyt unensa yöllä perjantaita vastaan. Päivän kuluessa hän rupesi panemaan tavaroitaan kokoon. Puolista syötäessä hän hämmästytti talonväkeään tiedonannolla, että hän aikoi lähteä matkalle ja iltapäivällä hän kyytirattailla jytkyytti menossa lähimmälle asemalle.

Lauantaipäivän laiva, johon Anna-Stiina joutui, oli täpötäynnä väkeä. Hän istui tavaroineen alakannella ahtaasti likistettynä lasta pitelevän naisen ja puolihutikassa olevan nuorukaisen väliin. Hän ei ajatellut paljoa. Hän oli oppinut säästeliääksi siinäkin. Ajatukset, joita ei ollut pakko ajatella, olivat turhuutta nekin. Ne olivat liikalastia laivassa. Mennyt ei palannut muistelemisesta eikä tulevaisuus ennenaikaisesta surusta. Kun oli tehnyt parhaansa käsissäolevasta hetkestä, ei siihen enää tarvinnut työllä eikä ajatuksella mitään lisätä.

Ja hän oli tehnyt voitavansa. Hän oli nyt matkalla. Perillä hän saisi tietää, mitä vastaisuudessa oli tehtävä.

Laituri laiturilta väheni väki laivasta. Naapurit eivät enää pitäneet Anna-Stiinaa ahtaalla. Hän rupesi siitä syystä liikuskelemaan laivassa, katselemaan ympäröivää seutua ja tekemään huomioita. Hänestä kaikki täälläpäin nähty vahvisti hänen jo ennen saatua käsitystään siitä, että elämä hyvineen ja pahoineen oikeastaan oli samanlaista kaikkialla. Olihan sillä jonkun verran eroavaisuuttakin, ihan niinkuin jokaisella ihmisellä oli omat kasvonsa. Mutta pääasia oli sama. Eivätkä tämän puolikunnan kasvot kovin poikenneetkaan hänen oman kotiseutunsa kasvoista. Saman talon lapsiksi näki, jos katseli ihmisiä tai heidän asumasijojaan.

Laivan saapuessa Syrjälän laiturille ei enää ollut laivasta maihinmeneviä kuin kaksi henkeä, Anna-Stiina ja muuan naishenkilö, jonka hän vilahdukselta oli nähnyt istuvan yläkannella kirja kädessään.

— No mutta hyvänen aika! — Anna-Stiina laski kiireisesti kantamuksensa maahan ja kävi kaksin käsin kiinni matkatoveriinsa samassa kun he olivat astuneet maihin. — Vieläkö neiti tuntee? Molemminpuolinen ilo ja hämmästys oli suuri. Eira tuli kuitenkin levottomaksi kuullessaan, ettei kukaan Syrjälässä odottanut Anna-Stiinaa. Väinö Eerola, joka äskettäin oli käynyt Syrjälässä, oli kertonut vieraan maalarin oleskelusta talossa. Ehkäpä Sonja ei tulisi kovinkaan iloiseksi tätinsä vierailusta.

Heidän hitaasti astuessaan talolle päin koetti Eira esittelevästi kertoa vähän kaikista lapsista. Samalla hän sivumennen sai vähän kuin valmistelluksi Anna-Stiinaa mahdollisten pettymysten varalta. Sonja oli äärimmäisyyteen saakka hellä äiti. Mutta hänellä taisi paraillaan olla sellaista, mikä kiinnitti hänen mieltään muuhunkin. Hänellähän oli ollut ainakin jonkun verran taiteellisia taipumuksia. Ja ne harrastukset olivat arvattavasti nyt etualalla, kun kodissa oleili eräs enimmäkseen ulkomailla oleskellut maalari, johon Sonja oli tutustunut jo ennen kihlaustaan ja joka paraillaan maalasi suurta taulua Sonjasta.

— Vai niin, vai sillälailla, tuli kuivahkosti ja hiukan teräväsointuisesti. Muuta ei Anna-Stiinalla ollut asiaan sanottavaa. Eira jatkoi siitä syystä kertomisiaan. Hän tiesi Martin tänä kesänä innostuneen soittamaan huilua. Martti oli siihen oppinut jo koulupoikana. Äiti oli säestänyt. Mutta äidin kuoltua oli soittaminen jäänyt Martilta, ehkä siitäkin syystä, että Sonja musiikin alalla oli häntä paljon edistyneemmällä kannalla. Mutta tänä kesänä oli Martti uudelleen ruvennut soittamaan. Hänen hyvä ystävänsä, Väinö Eerola, oli käydessään Syrjälässä tullut siihen käsitykseen, että huilu nyt olisi mukava kesätoveri. Hän oli siitä syystä lähettänyt sellaisen Martille ja siitä oli tämän soittointo saanut alkunsa.

Tulijat astuivat par'aikaa hevoshaan läpi rantaa kiertävää polkua pitkin. Haan ylälaidassa he näkivät harjuksi ylenevän rinteen — saman, jossa Martti oli viettänyt sunnuntaisen juhlahetken Niilo Ension kastepäivänä, ja joka siitä asti oli ollut hänen lempipaikkanaan.

— Äkkiä molemmat kulkijat pysähtyivät. He kuulivat vienon, surumielisen säveleen kirkkaana, mutta samalla kaihokkaana rinteeltä kiirivän laaksoon päin. Martti soitti huiluaan.

"Kotia kaipaan. Oi niin kolkkoa on orvon olla maalla vierahalla."

Haikeasti nyyhkytti huilu vieraalla maalla olevan orpoutta.

— Mitä hän soittaa, kysäisi Anna-Stiina. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä ja katsanto oli tuima. Älykkään maalaisen vaistolla hän ymmärsi enemmän kuin tahtoi ymmärtää.

— Erästä hengellistä laulua, Eira vastasi jatkaen siihen kiireisesti kuin karttaakseen lähempiä tiedusteluja. — Ehkä menemme suoraa päätä tuonne harjulle?

— Menkää te vain, en minä. — Anna-Stiina kääntyi selin Eiraan ja alkoi rivakasti astua talolle päin, Eiran hitaasti noustessa harjun rinnettä.

Vasta kun pihaportti sulki Anna-Stiinalta tien, pysähtyi hän kiivaassa astunnassaan. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä portin ripaan. Tulevaisuus selvittävine paljastuksineen oli siksi lähellä, ettei hän, periaatteellisesti tulevaisuuden huolet luotaan työntävänä voinut olla sitä ajattelematta.

Ensi silmäys ympäristöön selvitti hänelle asuinsuhteet. Pienempi, pihan perällä oleva rakennus oli tietysti vuokrattu Martille ja Sonjalle. Itse päärakennuksessa asui talonväki, ja heidän vierashuoneensa oli varmaan tuon maalarin hallussa, koska nurkkahuoneen avoimena olevan ikkunan laudalle oli ladottu kaikennäköisiä pusseja ja purkkeja ja jos mitä romua. Maalarin kojeita tietysti.

Anna-Stiina kääntyi päättävästi talonväen puolelle. Tuvan ovi oli raollaan. Emäntä näkyi ottavan leipiä uunista. Ihmisiä ei näkynyt missään muualla. Olivat tietysti heinässä, päätteli Anna-Stiina itsekseen laskien matkatavaransa tuvan oven ulkopuolelle. Emäntä katsoi pitkään vieraan astuessa sisään. "Terveeks", sanoi Anna-Stiina ja kävi ovensuuhun istumaan.

— Mistäs kaukaa vieras tulee, sanoi emäntä ottaessaan toisen hyvin paistetun leivän toisensa jälkeen uunista ja laskien ne pankolle.

— Tuolta niinä olen sisämaasta, ilmoitti Anna-Stiina kohta ruveten tiedustelemaan oloja täällä rannikkoseudulla. Taisi olla hyvät vuodentulon toiveet. Ja kesävieraista kai myöskin karttui tuloja. Heitä oli kai täällä joka vuosi.

Emäntä kertoi heidän pitäneen samaa perhettä jo toistakymmentä vuotta. Olivat tulleet tänne nuorina vastanaineina. Silloin tämä seutu vielä oli yksinäistä ja tuntematonta, mutta nyt alkoivat muutkin hakea itselleen kesäasuntoja täältäpäin. Heillä oli nyt talossaan muuan taidemaalari, joka maalasi rouvan kuvaa.

— Sillä aikaa kun maisteri soittaa huilua. Emäntä katsoi pitkään. — Soittaahan hän. Taisitte jo kuulla tullessanne. Hän on muutenkin sellainen hiljainen ja yksikseen oleva mies. Siihen aikaan kun lapset olivat pieniä hän kuitenkin enimmäkseen oli niiden kanssa, kantaa retuutti niitä paikasta toiseen. Poika selässä, tyttö sylissä, sillä lailla hän ensimmäisinä vuosina aina kuljeksi. Mutta nyt ovat lapset suurempia ja heillä on jo omat ilonsa kullakin.

— Taitavat olla hyviä lapsia?

— No, ei niin hyviäkään, joskaan ei pahoja. Mistäpä sellaisilla vielä olisi ymmärrystä.

— Lapsessa näkyy jo ihmisen alku.

— Taidatte olla heidän tuttaviaan, alkoi emäntä puolestaan tiedustella.

— Olenhan minä vähän. — Anna-Stiina nousi. Häntä hävetti, että hän näin tuntemattomana oli istunut tässä tietoja utelemassa ja samalla tuntui helpommalta, kun vieraankin sanoista oli saanut vähän valmistusta ja kun ensin oli edes saanut vähän huokaista. — Taidan mennä sinne heidän puolelleen nyt, sanoi hän ovensuussa samalla vetäisten huivin paremmin silmilleen. Hän käytti nimittäin yhä huivia — uusista tavoista ja toisten pyynnöistä huolimatta.

Pienen rakennuksen avonaisella kuistilla näkyi pöytä ja tuoleja, pöydällä oli porokuppi, paperossit ja tulitikkuja. Eräällä tuolilla oli puoleksi luettu romaanilta näyttävä kirja.

Ovet kuistilta etehiseen olivat auki. Kukaan ei kuullut, kun Anna-Stiina astui sisään. Hän karisteli kurkkuaan ja rykäisi, mutta kukaan ei kuullut. Hän luuli jo olevansa yksin koko huoneistossa, mutta kun hän laskettuaan kaikki tavaransa etehisen toiseen nurkkaan oikaisihe, näki hän viereisen huoneen puoleksi avoimesta ovesta suuren, lattialla seisovan taulun — Sonja vaaleassa, avokaulaisessa kesäpuvussa leposohvalla huolettomassa loikoiluasennossa.

Anna-Stiina ei nähnyt ketään, mutta hän kuuli äänen, josta hän ymmärsi, ettei maalattava ollut etäällä itse mestarista.

— Sonja, minä en ymmärrä teitä, sanoi ääni hiljaa, mutta kiihkeästi. — Koko tämä työaika on ollut minulle elämän ja elämänilon suurta juhlaa. Sen valtavaksi, taivaisiin nostavaksi "finaleksi" ajattelin hetkeä, jolloin saisin antaa työni tulokset, antaa itsenne teille ja vastalahjaksi —

Sonjan ääni katkaisi lauseen. — Olkaa toki varovainen. Teillä on sivellin kädessä ja se tahraa.

Anna-Stiina nojasi ovipieleen. Hän oli kuin puolipyörryksissä. Hän ei edes kyennyt käsittämään, että hän seisoi kuuntelemassa, ja kuuntelemassa puhetta, josta moni sana suhisi korvissa hänen käsittämättään mitä se sisälsi. Keskustelu kävi ruotsiksi. Ja vaikka Anna-Stiina erinomaisen tarmokkuutensa kautta oli oppinut sen verran ruotsia, että hän sitä ymmärsi, kun esimerkiksi joku kauppa-asioissa sitä käytti joko kirjeellisesti tai suullisesti, oli hän nyt niin sekaisin, että hän paremmin vaistosi kuin kuuli mitä sanottiin.

Mutta jos ymmärtäminen sanojen puolesta oli vaillinaista, oli äänensävy sitä helpommin tajuttava. Vieraan kiihkeä sanatulva kohisi intohimon voimaa, Sonjan ääni tuntui — niin odottamatonta kuin se olikin — käskevältä, melkein ilkkuvalta, joka tapauksessa loitolla pysyttävältä.

Oliko Sonja ehkä muuttunut? Tai oliko hän ehkä aina ollutkin parempi ja kunnollisempi kuin minä Anna-Stiina oli häntä pitänyt? Ja oliko ehkä Anna-Stiinan karu arkisuus peloittanut häntä ja — kenties tukehuttanut hänessä löytyvää hyvää — kuten muinoin hänen äidissään?

Anna-Stiina hoippui etehisestä takaisin kuistille ja painui oven vieressä olevalle tuolille istumaan. Sisältä kuului yhä puhetta, hillittyä tavallaan, monesti kuiskaukseksi painuvaa, mutta silti kiihkeätä.

— Ovatko sitten ikivanhat katsantotavat teidän sisäistä minäänne voimakkaammat? Vai miksi ette uskalla olla uskollinen itsellenne?

— Sellainen minä juuri olenkin. Siitä syystä näette tänään minussa puolia, joihin ette ennen ole tutustunut.

Anna-Stiina ihan nytkähti sisäisestä ilosta kuullessaan Sonjan äänen teräksisen kaiun.

Vastaus siihen kohisi kuin koski Anna-Stiinan korvissa. Hän ei aluksi ymmärtänyt mitään. Ja äänikin oli kuiskaava, vaikka hätäilevä, tulinen ja kiihkeä. Mutta lopulta puhuva ehkä unohti varovaisuutensa — tai oli hän tullut lähemmä ovea — tai ehkä oli Anna-Stiina selviytynyt sen verran, että ymmärsi. Hän kuuli ainakin lauseita, joiden sisällön hän kutakuinkin tiesi ymmärtäneensä oikein.

— Te — — te ette itse tiedä mitä sanotte. — — — Te panette vain ehdoin tahdoin vastaan. — Katsokaa kuvaanne. Mitä se sanoo? Katsokaa noita syleilemään luotuja käsivarsia — noita huulia, joilla on juovuttavaa hurmaa. — Kysykää tuolta katseelta, pyytääkö se maata vai tyytyykö se luulotellun taivaan epämääräiseen autuuteen? Missä teidän silmänne, teidän rohkeutenne — teidän suoruutenne on? Minä olen niistä riemuinnut ennen. Missä ne nyt ovat? Tiedättehän, että ymmärrän, mitä sellainen nainen kuin te kärsii tuollaisen verettömän, omia tunteitaan ja periaatteitaan märehtivän rinnalla.

— Ei sanaakaan Martista!

Anna-Stiina ei erottanut nopeasti lausuttuja sanoja, mutta hän kuuli äänen väreen, eroitti Martin nimen ja sai sen käsityksen, että sanat viskasivat kuin terävän aseen toisen silmiä vasten.

— Te olette riivattu tänään. — Nyt oli taiteilijan ääni tyly, loukkaantunut. Kuului siltä kuin hän olisi asetellut kokoon tavaroitaan.

— Minä olen uskollinen itselleni. — Sanat lausuttiin hitaasti ja painolla. Mutta äänessä oli väre, joka Anna-Stiinalle oli tuttu Sonjan lapsuuden ajoilta, pehmeyteen, sovittavaan hyväilyyn vivahtava väre, johon Sonjan lapsuudenpäivinä tavallisesti myöskin oli yhtynyt sulavat, kissanpojan pehmeyttä muistuttavat eleet.

Anna-Stiina istui kivettyneenä jännityksestä. Hän ei vielä ollut varma Sonjan suhteen. Martin nyyhkyttävä huilu oli sanonut, etteivät asiat olleet hyvällä kannalla. Ja tämä Sonjan kaksinpuhelu vieraan kanssa saattoi sittenkin olla jonkinlaista kissan huvia saamastaan saaliista. Kyllästyneenä saattoi Sonja työntää luotaan, mutta hän saattoi myöskin kutsua takaisin.

— Minä olen erehtynyt teistä. — Vieraan ääni oli yhä kylmä.

— Matalalta poimitut hedelmät eivät koskaan ole minua houkutelleet. — Sanoissa oli nyt kuin vihaista puraisua. — Kun olin rikas, viskelin rahoja vaikka katuojiin. Sen verran arvoa annoin sille, mikä oli omaani. Myöhemmin olen itkenyt kadotettua omaisuuttani niinkuin lapseni itkevät särkyneitä lelujaan. Minä olen luotu halveksimaan — voittojani.

— Ehkä myöskin kärsityttämään?

— Se on kenties perintöä.

Sonjan ääni oli hänen puhuessaan kokonaan muuttunut. Puraiseva sävy oli kadoksissa. Ääni oli verhottu — väräjävä — miltei kärsivä.

Sanojen sointuko lie sen vaikuttanut — tai ehkä jokin teko, jokin liike — Anna-Stiina ei voinut nähdä mitään, hän kuuli uudelleen hiljaa lausutun kiihkeän kuiskauksen, sitten äkillistä liikettä, ikäänkuin ensin toinen, sitten toinen olisi syöksynyt paikaltaan.

Anna-Stiina ponnahti pystyyn, astui etehiseen ja paiskasi auki olleen oven voimalla kiinni jälkeensä.

Sonja ilmestyi kohta sen jälkeen huoneen kynnykselle ja jäi siihen kivettyneenä tuijottamaan eteensä.

Anna-Stiina alkoi jo epäillä, että hän kuka ties ei tuntenut tai — ei tahtonut tuntea. Mutta samassa pääsi Sonjalta äänekäs, vähän hermostunut nauru.

— Täti, hyvänen aika, sinäkö se olet! — Hän nauroi yhä, otti Anna-Stiinaa hartioista ja pyöräytti ympäri. Hän tunsi, että yhtä häiritsevän epätervetullut kuin täti olisi ollut tuntia aikaisemmin, yhtä tervetullut oli hän nyt, juuri tänä hetkenä.

— Täällä on muitakin tulossa, sanoi Anna-Stiina kuivasti.

Pihalla näkyivät Eira ja Martti.

Kuultuaan Eiran aikeesta lähteä Syrjälään oli Väinökin päättänyt ottaa itselleen loman ja viettää sunnuntainsa maalla. Laivakulku Syrjälään oli tosin siksi hidas, ettei se hänelle soveltunut. Hän otti siitä syystä pyörän mukaansa ja suoritti osan matkasta sillä.

Syrjälän pikku rakennuksessa oltiin illallisella, kun Väinö pölyisenä ja kuumana monen tunnin pyöräilystä ajaa suhautti pihaan. Syntyi suuri ja iloinen hämmästys, sillä Eira oli lupauksensa mukaan vaiennut Väinön aikeista. Lapset ryntäsivät ilosta kirkuen pöydästä. Väinö-setä ryhdikkäänä ja reippaana urheilun ystävänä oli poikien yhteisen ihailun esineenä eikä hänen suosiotaan lasten joukossa vähentänyt tietoisuus niistä milloin minkinlaisista hyvistä tuliaisista, joita aina oli sedän taskussa.

Marttikin kiiruhti iloisesti pöydästä vierastaan vastaan, joten naiset jäivät yksin taiteilijan kanssa. Anna-Stiinan puhuttaessa Eiraa, käytti vieras tilaisuutta hyväkseen sanoakseen Sonjalle sitä, mitä hän mielessään oli hautonut siitä asti, kun heidän keskustelunsa niin odottamatta katkesi. Hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa pois.

— Kaikkinenneko? Ja yksin? Kenenkään saamatta saattaa teitä edes lähikaupunkiin?

— Tavarani saavat jäädä tänne — ajaksi. Haetan ne, kun tiedän minne asetun.

— Ellette itse tule hakemaan? — Pyytävä katse pitkien ripsien alta ja huokauksen nostama povi kuoletti kieltävän vastauksen.

Ilokirkuna ovelta katkaisi keskustelun. Lapset toivat sedän juhlasaatossa sisään ja keskeytynyttä illallista jatkettiin.

Päivä oli ollut painostavan helteinen. Illan viileys vaikutti siitä syystä elvyttävästi kaikkiin. Pöydästä noustuaan vetäytyivätkin kaikki rakennuksen järvenpuoleiselle sivustalle, missä oli samantapainen, vanha, avonainen kuisti kuin pihankin puolella. Vieras teki kyllä yrityksen poistua, mutta Sonja sai hänet pyynnöillään jäämään. Iltahan oli niin ihana, oikein näitä Suomen lämpöä ja rauhaa huokuvia suvi-iltoja. Ja näköala järvelle päin oli niin kaunis.

Mieliala joukossa, joka yht'äkkiä oli kasvanut odottamattoman suureksi, tuntui olevan sopusoinnussa luonnon kanssa. Keskustelu ei ollut vilkasta, mutta hilpeätä ja sopusointuista. Anna-Stiina, joka tavoilleen uskollisena oli vetäytynyt vähän syrjään muista, ilmeisesti aikoen jurottaa yksin nurkassaan, innostui Sonjan houkuttelemana kertomaan kaikenmoista kansan tavoista ja taruista hänen lapsuutensa vuosilta ja Sonja käänsi kaiken vaikeammin tajuttavan taiteilijalle toisten kysymyksillään houkutellessa Anna-Stiinaa jatkamaan.

Eiran täytyi tuontuostakin itsekseen ihmetellä Sonjaa. Hän oli todella ihastuttava tänä iltana, niin hilpeän iloinen, niin ystävällinen ja tasaisen sopusuhtainen mielialassaan. Lapset keikkuivat hänen ympärillään kärkkyen itselleen lupaa valvoa tavallista pitempään ja parlamentteerauksessaan heidän kanssaan hän tuntui itsekin iloiselta, veitikkamaiselta lapselta. Seuraapitävänä emäntänä hän näytti ajattelevan kaikkia ja kaikkea samalla kuin hän hoiti kaksikielistä keskustelua joustavana ajatukseltaan, kieleltään ja liikkeiltään.

Eira vilkaisi muutaman kerran Marttiin. Mitähän tämä mahtoi ajatella ja tuntea? Hänkin näytti ihastelevasti katsovan Sonjaan. Mutta samalla oli katseessa jotain vakavan tutkivaa aivan kuin hän olisi pyrkinyt jonkin tuntemattoman ja salatun syvyyden pohjaan. Mustasukkaisuudesta ei kuitenkaan näkynyt piirtoakaan. Siksi objektiivisesti arvosteleva oli katse.

Eira kysyi itseltään — samoin kuin Anna-Stiinakin — olivatkohan he lopultakin arvostelussaan erehtyneet. Olivatko asiat sittenkin paremmalla kannalla, kuin he olivat uskoneet? Eirassa se ajatus oli herännyt jo harjulla, hänen puhellessaan Martin kanssa Tämä tuntui kyllä alakuloiselta. Hän puhui — kuten tavallisestikin — puutteistaan ja virheistään, joita hän löysi itsessään niin paljon ja jotka hänessä herättivät orvon voimakasta ikävää siihen maahan, missä vajaa lakkaa ja täydellisyys vallitsee. Lisäksi hänellä myöskin oli tuntuvasti taloudellisia huolia. Ja niistäkin hänen täytyi ainakin suurimmaksi osaksi syyttää itseään. Hänellä oli erinomainen kyky ajaa asioitaan niin, että toimipa hän tavalla tai toisella, hän joutui kärsimään omantunnon soimauksia. Hän oli kauan pitänyt oikeimpana aina kysyä Sonjankin mieltä ennenkuin esimerkiksi antoi avustusta jollekin sitä pyytävälle. Mutta tästä kannasta hän viime aikoina oli luopunut. Sonja oli niin helläsydäminen äiti ja hän tunsi kaikki lastensa toivomukset ja halut niin kipeänä tarpeena, että hänestä harvoin olisi sopinut luovuttaa toisille jotain kodin niukoista varoista. Ja kun Martti kuitenkin oli sitä mieltä, että oli autettava tarvitsevaa lähimmäistä, ei ainoastaan ylijäämällä, vaan persoonallisesti kieltäymystenkin kautta, täytyi hänen kai ansaitsemillaan varoilla auttaa silloinkin, kun Sonja ei katsonut siihen olevan syytä. Tältä kannalta ajatellen hän viime aikoina oli toiminut. Ja tällaisessa mielentilassa hän edellisenä talvena oli antanut hänen oloissaan tuntuvan lainan eräälle tarpeessa olevalle työmiehelle, jonka hän tiesi rehelliseksi. Nyt oli työmies kuitenkin tapaturmaisesti kuollut, eikä Martti voinut ruveta murtuneelta leskeltä velkomaan.

Tämä muiden seikkojen lisänä oli kuitenkin arveluttavasti huonontanut hänen muutenkin huonoa taloudellista asemaansa, eikä näyttänyt mahdolliselta päästä parempiin oloihin. Heidän elämänsä tuli luvattoman kalliiksi. Hän koetti supistaa menoja — itsensä suhteen aivan äärimmäisyyteen saakka — ja Sonjaankin nähden niin suuresti kuin mahdollista, mutta mikään ei näyttänyt auttavan.

Tällaisia huolia oli Martti Eiralle valittanut. Mutta vaikka tässä olikin huolen syytä, oli kaikki tällainen siksi vanhaa ja tuttua, ettei Eira kovinkaan säikähtänyt. Hän oli odottanut pahempaa. Oliko tuo odottelu lopultakin ollut sulaa mielikuvitusta?

Eira kuuli huoneeseen johtavan, avonaisen oven kautta Sonjan äänen. Tämä oli Martin pyynnöstä asettunut vanhan harmoonion ääreen ja sai taidokkaasti käyttäen sen heikkoja äänivaroja sulavasointuisen säestyksen laululleen. Ääni oli verhottu, pehmeä, sopusoinnussa hämärtyvän kesäillan kanssa. Se eristi kuulijan häntä ympäröivästä maailmasta ja vei hänet sisäisen elämän syviin, hämäräperäisiin sokkeloihin. Viimein päättyi se hartaalla: "Oi muistatko vielä sen virren?"

Martti käänsi päänsä äkkiä syrjään. Hänen katseensa kostui. Mutta hän niinkuin toisetkin kiitti vain lämpimästi Sonjan uudelleen palatessa seuraan.

Ainoa, joka näkyi olevan toisen tunnelman vallassa, oli taiteilija. Hän oli näihin asti ollut vaitelias. Nyt hän tunsi oman hetkensä tulleeksi. Hänkin rupesi kertomaan ja — ivaamaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Pilkkaa ja piiskaa se kaikki ansaitsi — ivanaurun ja kaikkeen luottamattoman, elämän alastomaksi riisuvan cynismin ruoskaa.

Muut vaikenivat — Sonja yritteli muutaman kerran väistellä tai viskata vastaväitteitä, mutta hän tuntui olevan joko haluton vastustajan toimeen tai huomasi jostakin syystä tuntevansa tilapäistä kykenemättömyyttä hänelle tuttuun sanasotaurheiluun. Hän katsoi useamman kerran sekä pyytävästi että käskevästi Marttiin. Mutta Martti vain myönteli ja oli lammasmainen. Sonjan sisin oikein kuohahti. Nyt, nyt juuri olisi pitänyt näyttää, että hän oli mies eikä laupeasilmäinen nahjus, joka aina koetti löytää oikeutetun puolen asiassa, sanottiinpa hänelle mitä hyvänsä. Olisipa nyt esimerkiksi viskannut tuon toisen silmille purevan jutun aikaansa seuraavasta taiteilijasta, joka höysti elämäänsä tilkalla "jumalallista kevytmielisyyttä".

Mutta mitä vielä!

— Niin, kyllä se niin on, kuuli Sonja samassa Martin uudelleen myöntävän, — ruoskaa me jokikinen tarvitsemme. Mutta on asialla toinenkin puoli. Luin kerran tarun, joka juuri johtuu mieleeni. Kansaa oli kerääntynyt pieneen kadunkulmaukseen syrjäisessä Samarian kaupungissa. Keskellä katua makasi kuollut koira. — Viekää pois, että pääsee kulkemaan, huusi kiivaasti joku joukosta. — Hyi, kuinka se löyhkää ja saastuttaa ilman, jatkoi toinen. — Miten inhoittavan likaiset ja veriset, sen korvat ovat, lisäsi kolmas. — Silloin tunkeutui muuan tuntematon mies joukosta esille. Varovaisesti, melkein hellästi hän kumartui koiran puoleen, kohotti hiukan sen päätä ja sanoi yksinkertaisesti: Mutta katsokaa, miten kauniit ja helmenvalkeat sen hampaat ovat! — Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään ja katosi ihmisjoukkoon. Mutta joukosta koroitti muuan nainen äänensä: — Se oli Jeesus Natsarealainen. Ei kukaan muu olisi nähnyt kaunista löyhkäävässä koiranraadossa.

Syntyi hetken syvä äänettömyys. Sitten taiteilija kohautti olkapäitään ja koetti nauraa. Hänestä Martti tänä hetkenä oli entistäkin vastenmielisempi lammasmaisessa hyvänahkaisuudessaan. Viaton, ystävällinen hymy huulillaan istui hän tässä rinnalla ja oli kuitenkin kaikessa lammasmaisuudessaan kuin riisunut aseet toiselta.

Samassa Martti nousi ja meni sanaakaan sanomatta sisälle huoneisiin. Kun toiset kuulivat hänen sulkevan oven jälkeensä, sanoi Eerola äkkiä: Jos minä satojen seurassa ja silmät ummessa olisin kuunnellut tätä kertomusta, olisin epäröimättä sanonut: Sen kertoi Martti Jänne.

— Sinä olisit tuntenut äänestä. — Eira hymyili.

— Olisin tuntenut muustakin.

— Niin, sen kertoi minun Marttini! — tuli odottamatta ja alas painetun tunteen voimasta värisevällä äänellä. Sonja säteili kuin suuren tunteen kirkastamana.

Taiteilija nousi sanoakseen hyvää yötä. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

— Martti, sanoi Sonja myöhemmin jäätyään kahden Martin kanssa — kun sinä olisitkin mies! — Hän laski kätensä Martin olalle ja teki liikkeen kuin olisi hän vallattomasti tahtonut puistaa Marttia. — Kun saisin miehen sinussa hereille!

— Ja luuletko, ettet saa! Helpostikin. Ja hän on vallassasi kuin lankavyyhti. Sillä sinä olet nainen ja minä olen mies. Mutta mitä sinä sillä voitat?

— Sinä revit erittelylläsi kaikki rikki. — Sonja kääntyi kiivaasti poispäin Martista, viskasi hiuksensa hajalleen ja rupesi niitä suorimaan.

Martti huokasi raskaasti. — Parempi sittenkin eritellä ja päästä selvyyteen kuin uskoa valheeseen.

— Erittelemällä pääsee pian eroon itse elämästäkin. Tiedätkö, miten paljon ihmisessä voi kuolla, kun jokaisen hänen tekonsa, hänen sanansa syvintä alkujuurta pengotaan ja tutkitaan. — Sonjan ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. — Sinä vastustat vivisektioonia, sinä raivoat, sinä hellyt kyyneliin, kun puhut viattomien kärsimyksistä. Mutta itse toimitat julminta vivisektioonia. Seisot kuin ase kädessä penkomassa joka tunteen, joka teon ja ajatuksen syvintä alkusyytä. Ikäänkuin ei elämässä olisikaan muuta kuin sinun ajatuksesi ja sinun tunteesi. — Hän kiihtyi kiihtymistään. — Tuollainen on raukkamaista, raukkamaista, viskasi hän vielä viimeiseksi tulemaan.

— Sinä olet oikeassa — nyt niinkuin aina. — Martti puhui hiljaa ja levollisesti. — Mutta valitettavasti sattuvat ajatukseni ja tunteeni olemaan suuriarvoisena tekijänä omassa elämässäni. Siitä en pääse.

Sonja ei vastannut. Hän viskasi valmiiksi punomansa palmikot selkänsä taakse ja rupesi aukomaan kenkänsä nauhoja.

— Muuten, jatkoi Martti verkalleen ja selvittelevästi — on se ihmeellistä, että kun me keskustelemme jostain, sinä olet sanoissasi aina oikeassa. Se minua on ihmetyttänyt siitä asti kun me tutustuimme. Ja luulen, että sekin herätti minussa kiintymystä sinuun, että sinä aina vedit esiin sellaisia puolia, joihin minä en ollut kiinnittänyt huomiota ja joissa oli niin paljon oikeutettua. — Hän vaikeni äkkiä, hymähti omituisesti ja painoi huulensa päättävästi kiinni. Hänhän taaskin oli ruvennut erittelemään!

Äkkiä Sonja seisoi hänen edessään. — Martti, sinä rakas, rakas, jonka vertaista ei löydy! Sinä suuri, rakas lapsi! Sinähän et osaa edes olla mustasukkainen. Minkä minä teen sinulle, että näkisin sinut onnellisena rinnallani!

Kyyneleet juoksivat Sonjan poskia pitkin. Hän painui Martin syliin, käsivarret kiertyivät rakastavina Martin kaulaan, hänen kuuma hengityksensä lämmitti Martin rintaa ja Martti tunsi hänen taaskin lepäävän sylissään vapisevana kuin lennossaan väsähtänyt, suojaa etsivä lintu.

Kaikki, kaikki muu oli sinä hetkenä kuin poispyyhkäistyä. Martti tiesi vain sen, että hänellä oli sylissään äsken niin säteilevän kaunis nainen ja että tämä oli se nainen, jota hän rakasti.

Mutta kun yösydän aikoja sitten oli ohi, ja Martti Sonjan nukkuessa yksin valvoi vuoteellaan, nousivat taas alkusyitä ja juuria tutkivat ajatukset entistä suuremmalla voimalla häntä ahdistamaan.

Sonja oli, kuten hän tahtoi, saanut miehen hereille. Ja mies oli humaltunut — ehkä siitäkin syystä, että ihminen hänessä ikävöimällä ikävöi rakastaa sitä naista, jolle hän kerran oli antanut sydämensä ensimmäisen ihannoivan ja palavan rakkauden. Mutta nyt, kun yön yksinäisessä hiljaisuudessa totuus puhui lahjomatonta kieltään, oli kuin itkua hänen sisimmässään. Ihminen hänessä itki ihmistä, itki oman sielun täydennyssäveltä — ymmärtäjää.

Se viidestoista kesä Syrjälässä oli — kuten Sonja toivoi — muodostunut myöskin viimeiseksi. Kahtena seuraavana kesänä he asuivat eräässä vilkasliikkeisessä saaristopaikassa lähellä Helsinkiä ja nyt oli Martti vihdoinkin Sonjan kiihkeästä pakotuksesta vuokrannut perheelle kesäasunnon Huopalahdessa.

Sisimmässään Martti yhä vielä sairasti eroa Syrjälästä. Yhtä suuresti kuin hän pelkäsi kaikkea pinttynyttä kiinnipitämistä entisajan näkökohdista siinä, missä uusi aika totuuksineen vaati aikaa ymmärtävää, avartunutta mieltä, yhtä äärimmäisyyteen kiintynyt hän oli vanhaan asioissa, joissa tuo vanhasta kiinnipitäminen ei tullut ristiriitaan hänen omantuntonsa kanssa. Häntä vaivasi Sonjan mieliteko muutella huonekaluja paikasta toiseen, hankkia uutta ja työntää vanha syrjään. Vanhasta eroaminen tuotti hänelle aina enemmän tai vähemmän sisäistä kipua. Ja vanhan hän myöskin tahtoi pysyttää siinä missä hänen katseensa oli tottunut sen löytämiseen. Hänestä ulkonainen muotonsasäilyttäminen kodin piirissä lisäsi kodin synnyttämää rauhan ja levon tunnetta.

Sonjasta tämä Martin kanta osoitti ahdasta arkimieltä, aistin ja sisäisen rikkauden puutetta. Eira näki siinä todistuksen Martin tunteitten syvällisyydestä ja uskollisuudesta.

Martti oli niin syvästi kiintynyt Syrjälään ei vain siksi, että hän oli tottunut sielläoloon ja että siihen liittyivät muistot hänen avioliittonsa ensimmäisestä, onnellisesta ajasta ja Niilo Ension elämän varhaisimmista kuukausista, hän rakasti sitä myöskin hiljaisena, etäällä valtatiestä olevana maalaiskotina, joka hänelle muistutti hänen omaa lapsuuttaan ja jossa "kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja kaunisti". Hän rakasti sen tuttuja lahdenpoukamia, sen nurmettuneita, monesti havunneulasten peittämiä metsäpolkuja, sen kilahtelevia karjankelloja ja yniseviä vasikoita — kaikkea tätä ja paljon muuta lisäksi, talonväestä puhumattakaan. Nämä viimeksimainitut tuntuivat kaikki hänestä aivan persoonallisilta ystäviltä vanhasta ruotimummosta, touhuavasta emännästä ja harvasanaisesta, mutta leikkisästä isännästä alkaen pikku Miinaan asti, joka vanhempiensa silmäteränä oli kasvanut pienestä pellavapäästä nuoreksi, kukoistavaksi tytöksi.

Ero Syrjälästä toi uudelleen Martin mieleen sen, minkä hän ulkomailla ollessaan elävästi oli tuntenut. Hänen oli vaikea siirtää sieluaan paikasta toiseen. Sisin tuntui jäävän siihen ympäristöön, johon se oli tottunut, jotavastoin ulkonainen ihminen vastaanotti vaikutuksia uusista ja oudoista oloista. Siksi oli muutto repivää.

Syrjälästä siirtymisellä oli sitäpaitsi muitakin puolia, jotka vielä enemmän kuin nuo persoonalliset näkökohdat painoivat Martin mieltä. Elinkustannukset siellä olivat olleet harvinaisen halvat. Perheen taloudelliselle asemalle tämä merkitsi paljon jo aikaisemminkin ja olisi merkinnyt vielä enemmän nyt, kun maailmansodan johdosta elämä kallistumistaan oli kallistunut. Mutta nyt ei Sonja enää jaksanut asettua tuollaiseen kolkkaan. Se saaristopaikka, jonka hän itse yhdessä Niilo Ension kanssa oli heille valinnut ja jossa he pari kesää olivat asuneet, ei häntä myöskään enää tyydyttänyt. Hänen täytyi kerrankin päästä hauskempaan ja mukavampaan ympäristöön. Eikä mikään hänestä niin vastannut hänen nykyisiä toiveitaan, kuin kaunis, pieni huvila, jonka hän oli löytänyt Huopalahdesta.

Martti pani vastaan niin kauan kuin mahdollista. Huvilan kesävuokra oli hänen kukkarolleen tuntuva. Ja lisäksi tulisivat tietysti lukemattomat rauta- ja raitiotieliput Sonjalle ja lapsille sekä monesti Helsingin hintoja korkeammat maksut elintarpeista.

— puhumattakaan siitä vierastulvasta, jonka Martti tiesi suuntautuvan sellaisella paikalla sijaitsevaan kotiin.

Tämä asia sai kuitenkin samanlaisen ratkaisun kuin monesti kysymykset, joissa Martti ja Sonja olivat eri mieltä. Täti Alfelt lahjoitti Sonjalle rahat vuokraan ja Martin oli taipuminen.

Martti sai sinä kesänä olla tavallistakin enemmän yksin. Sonjalla oli yhtenään vieraita tai hän itse oli kylässä. Nuoret huvittelivat kukin tavallaan ja tahollaan. Lukuunottamatta nuorinta, jota vielä kannettiin käsivarrella, olivat he jo kaikki siinä iässä, että osasivat koota seuraa ympärilleen. Ja ne olot, jotka nyt ympäröivät heitä, olivat kaikkinaiselle huvittelulle ja seuranpidolle suotuisat. Martti sai siksi yksin viettää erakkoelämäänsä.

Kun hänellä oli joutoaikaa, harhaili hän enimmäkseen metsissä etsien syrjäisiä, muille tuntemattomia polkuja, joista hän pääsi maalaiselämän makuun. Monesti hän myöskin käveli Oulunkylään päin, jossa Eira tänä kesänä oli vuokrannut itselleen huoneen aivan siinä samassa huvilassa, missä Martti äitineen ennen oli asunut. Samoillessaan metsäpolkua pitkin saattoi Martti joskus joutua poluille, joihin hän jo nuorena opiskelevana oli tutustunut. Ja kun hän jatkoi kulkuaan tuttua tietä pitkin, tuntui monesti siltä kuin välillä olevat, pitkät vuodet olisivat tulleet poispyyhkäistyksi hänen tajunnastaan. Hän oli jälleen äitinsä poika. Hän kiiruhti hiljaista, pientä kotia kohden siinä tiedossa, että perillä odottaa hän, jonka suurin ilo on ottaa omille hartioilleen elämän ja sen synnyttämien ajatusten taakka siten keventääkseen elämän pojallensa.

Näistä ajatuksistaan Martti heräsi aina kun hän huomasi todellisuudessa lähestyvänsä tuota kotia. Silloin hän kiireisesti kääntyi takaisin. Eiran luokse hän ei koskaan pistäytynyt. Hän oli oppinut tervehtimään häntä ainoastaan pari kertaa vuodessa, jolloin he yhdessä Sonjan kanssa kävivät tavanmukaisella kyläilyllä kasvinkumppanin kodissa.

Tällaisiin yksinäisiin retkeilyihin ei Martilla muuten ollutkaan aikaa muuta kuin sunnuntaipäivin tai siksi myöhään illalla, ettei hän enää jaksanut keskittää ajatuksiaan työhön. Hän koetti kesänkin aikaan kaikkia mahdollisia keinoja lisätulojen hankkimiseksi. Hän oli onnistunut saamaan muutamia yksityisoppilaita — ehtojaan lukevia koululaisia — ja kun ei ollut tunteja, teki hän käännöstyötä, sillä hänen oli pakko hankkia lisätuloja mistä vain niitä jollakin keinoin oli saatavissa. Hän oli nykyään ainaisessa taloudellisessa ahdinkotilassa. Kalliinajanlisäystä oli tosin koulussa annettu jonkun verran, mutta lisäys ei läheskään vastannut elinkustannusten kallistumista, se kun oli erityisen tuntuvaa kodissa, missä lapset juuri olivat tulemaisillaan pienistä suuriksi ja menot siitäkin syystä olivat kasvamistaan kasvamassa.

Pastori Kiven kautta oli Martti Helsingissä tullut ottaneeksi jonkun verran osaa "Kristillisen työväen" toimintaan. Kokouksissa, joissa hän oli käynyt, hän oli tutustunut moneen kunnon työmieheen eikä hän verratessaan heidän olojaan omiinsa voinut olla tuntematta, miten paljon yksinkertaisempaa ja huolettomampaa kunnon työmiehen elämä oli virkamiehen oloihin verraten. Työmies saattoi supistaa menojaan ilman, että häntä silti moitittiin luonnollisten velvollisuuksien laiminlyömisestä. Hän eli monessa suhteessa vapaampana kuin sivistyneistöön kuuluva mies, jota monet, milloin välttämättömät, milloin turhat, olojen muodostamat vaatimukset sitoivat.

Ajatellessaan tällaisia puolia Martti tuomitsi usein ihmiset ja koko ihmiskunnan hulluksi. Sivistyessään he monistivat tarpeensa ja sen kautta myöskin vaivansa ja surunsa. Takaisin olisi totisesti pitänyt kääntyä, ei ainoastaan suurempaan yhteistuntoon ja tosi veljeyteen, vaan takaisin myöskin yksinkertaisempiin oloihin, jotka eivät herättäisi kateutta toisissa, toisissa kehittäessään itsekästä, sydämiä kovettavaa nautinnonhalua.

Tällaista hän ajatteli silloinkin, kun hän tuli käyneeksi kodeissa, joissa työttömyys tai sairaus ahdistivat, ja joissa siitä syystä ei näkynyt mitään työläisolojen valopuolista, ainoastaan sen armotonta raskautta. Sellaiset olot riistivät häneltä monesti sekä öitten että päivien rauhan. Hän häpesi oman kotinsa tilavuutta, nähdessään yhteen ainoaan huoneeseen sullotun perhekunnan. Hänen pöydälleen asetettu ruoka, hänen vuoteensa pehmeys, kaikki tuntui hänestä syyttävän.

Oman taloudellisen pulansa pakottamana hän oli onnistunut siinä määrin kovettamaan herkkää ja anteliasta mieltään, että sai kielletyksi, kun joku hunningolle joutunut herra tai vanha opintotoveri tuli pyytämään lainaa. Hän sanoi silloin suoraan, että hänellä itsellään oli velkaa, joka karttui karttumistaan. Velallisella ei ollut omaa, mistä antaa eikä hän niinmuodoin ollut ensinkään oikeutettu antamaan. Mutta kun tuli puutteessa oleva työläinen, silloin hän ei voinut vedota tähän. Silloin hän tavallisesti auttoi — ensin kuitenkin laskettuaan mielessään, millä persoonallisella uhrauksella hän voisi korvata tämän odottamattoman lisämenon.

Sonja joutui tasapainosta aina kun tavalla tai toisella sai tietoonsa, että Martti oli avustanut jotakuta pyytäjää. Hän muistutti Martille miten paljosta hän, Sonja, oli kieltäytynyt ruvetessaan köyhän miehen vaimoksi ja hän viittaili siihen, että Martin rakkaus enemmän esiintyi sanoissa kuin teoissa.

Tällaiset viittaukset eivät monestikaan olleet jälkeään jättämättä Martin sisimpään. Hänen aivoissaan oli yhtenään uudistuvista syytöksistä ja itsesyytöksistä muodostunut kuin uomat, joihin ajatus helposti ja tottuneesti luisti kuin pyörä maantien syviin uurteisiin. Hän oli huono puoliso, huono isä, kelvoton perheensä elättäjä, kelvoton auttaja köyhille veljilleen. Tätä hän toisteli mielessään eräänä päivänä, jolloin hän vastoin tavallisuutta oli jättänyt suomennostyönsä kesken ja päänsärkynsä vuoksi lähtenyt kävelemään jo kohta päivällisen jälkeen. Sonja oli pyytänyt häneltä rahaa ja hänen oli ollut pakko kieltää, kun ei ollut tietoakaan tuloista ennenkuin viikon kuluttua eikä enää ollut kuukausirahasta kuin vähän toistakymmentä markkaa jäljellä.

"Sanoissa, sanoissa sinä rakastat". Niin Sonja oli sanonut.

Martti huokasi raskaasti. Hän olisi tahtonut päästä kuulemasta noita sanoja, mutta ne olivat väreensä yksityiskohtia myöten painuneet hänen mieleensä ja toistuivat nyt kerta toisensa jälkeen hänen sisimmässään.

"Kelvoton, kelvoton", sitä nuo sanat hokivat. Ja samaa hän tunsi itsekin — vaikka ehkä vähän, toisessa muodossa.

Hän painui kaatuneen puun rungolle istumaan, nojasi päänsä käsien varaan ja jäi siihen eteensä tuijottamaan. Hän ei enää ajatellut. Hänet oli vallannut ylivoimaisesti väsyneen suuri raukeus.

Kun hän viimein nousi, alkoi hän astua eteenpäin ajattelematta, minne astui. Hän pysähtyi vasta nähdessään miehen kirves kädessä puita kaatamassa.

Ensimmäiseksi kiintyi Martin katse tavattoman juhlalliseen mäntyyn, joka kirveen iskuista oli jo alkanut huomattavasti huojua, sitten hän näki miehen, tuijotti hetken kysyvästi häneen, tunsi viimein ja ojensi iloisesti hymyillen kättä.

— Tehän asuitte vanhempienne kanssa lähellä Syrjälää, eikö niin?