IV (continued 2)

Mieskin pudisti kättä. Hän muisti maisterin hyvin. Olivathan he monesti olleet yhdessä kokouksissa, joita sielläpäin pani toimeen se nuori ja innokas sijaispappi, joka parisen vuotta toimi siinä pitäjässä.

— Onhan siitä jo vuosia. — Mies kipristi kokoon silmäluomiaan ja katsoa vilahutti syrjästä Marttiin. — Kai maisteri tänä aikana on ennättänyt kavuta paljonkin korkeammalle virkauralla? — Miehen kasvoihin tuli salakavala, vähän pilkallinen ilme. Mutta Martti ei huomannut sitä. — Olen sama kuin ennenkin, opettaja eikä mitään muuta. Eipä ne ulkonaiset ylentymiset paljon merkitsekään. Kunpa vain sisäisesti olisimme kasvamassa ja kohoamassa Kristuksen kaltaisuuteen!

Mieheltä pääsi nauru. — Vai vielä maisteri koettaa syöttää ihmisille tuollaisia juttuja. — Haha-haa. Onhan ne kai havaittu erinomaisiksi pitämään nöyryydessä ja pimittämään köyhää kansaa. Martti tyrmistyi niin, ettei ensi hetkessä saanut mitään vastatuksi. Hakkaaja antoi kirveensä levätä, katseli hetken läpitunkevasti Marttiin ja jatkoi sitten. — Ei silti, että minäkään kokonaan hyleksin Raamattua. Mutta se on tulkittava hengen eikä puustavin mukaan. Ja sen henki sanoo, että helvetti on kuuma niille, jotka täällä ovat köyhän kansan verta imeneet.

Suuri raskasmielisyys nousi Martin katseeseen. — Minä tiedän, että meidän parempiosaisten synnit vähäväkisiä kohtaan ovat lukemattomat ja suuret. Mutta minä tiedän senkin, että iankaikkisen elämän tie on sama oppineelle ja oppimattomalle, työläiselle ja porvarille. Raamatussa ei ole sanaakaan "köyhän kansan pimittämiseksi" ja mitä nöyryyteen tulee, niin se on tarpeen sekä työläiselle että herralle.

Mies nauroi uudelleen ja suupielissä väreili pilkkamieli. — Kovinpa maisteri on pysynyt kohdallaan, sanoi hän harvakseen ja purevasti. Nämä nyt muuten ovat olleet niitä vuosia, jolloin työväki meillä on päässyt vapautumaan ja kehittymään — tai on ainakin pääsemässä. Ja minäkin olen niinkuin näette kehittynyt. Minä olenkin jo ennättänyt paljon. Siihen aikaan minä olin nuori ja jouduin sen pastorin sakkiin. Sieltä minä sekaannuin vaikka minkälaiseen joukkoon, tein parannusta körttikansan matkassa, tunnustin syntini hihkuvien hihhulien kokouksissa ja pääsin lopulta uskomaan kokomaailman autuuteen ja iloitsemaan kasteen armosta ja Luterin puhtaasta opista. Minä olen koetellut kaikki ja pitänyt sen kuin hyvä on.

— Hyväksi näkyi siis hylätä usko Jumalaan?

— Järkevä ihminen ei tyydy tyhjänpäiväisiin lupauksiin tulevaan elämään nähden. Hän ottaa osansa täällä.

— Järkevää siis on vaihtaa katoamaton hyvä sellaiseen, josta paraimmassakin tapauksessa on iloa vain lyhyeksi hetkeksi?

— Maisteri viisastelee Minkähän verran porvarit ovat tyytyneet siihen katoamattomaan hyvään?

— Siinäpä se. Jos sitä mieltä olisi enemmän, olisivatkin olot paremmalla kannalla. Mutta luuletteko, että mikään paranee sillä, että työkansa ottaa kulkeakseen sivistyneitten turmeltuneita jälkiä? Minä puolestani uskon, että niin tuiki tarpeelliset ja välttämättömät kuin ulkonaiset uudistukset ovatkin, on apu meille sittenkin tuleva sisäisen uudistuksen tietä.

Halttunen tarttui uudelleen kirveeseen ja antoi sen heilahdella. Hänestä oli nähtävästi turha enää jatkaa ajatusten vaihtoa. Mutta kun Martti liikahtamatta jäi seisomaan paikalleen, keskeytti hän vielä kerran työnsä. — Jos maisteri menee eteenpäin tätä tietä myöten, sanoi hän, tulette minun asunnolleni. Minä ja veljeni ostimme pienen talon muutama vuosi takaperin. Ja nyt on nuorin velikin luonamme. Hänethän maisteri muistaa? Hän oli sellainen pieni kiharapäinen lapsi, josta kaikki pitivät. Nyt hän pian kuolee. Hänessä on keuhkotauti. Martti nosti lakkiaan hyvästelevästi samalla kun päätti heti lähteä sairasta katsomaan. Nyt hänellä oli tilaisuutta siihen. Toisesta kerrasta ei ollut takeita.

— Keskimmäinen meistä on työssä täällä tienvarrella minne rakennetaan uutta taloa, huusi Halttunen Martin jälkeen.

Kuljettuaan kappaleen eteenpäin saapui Martti rakennuspaikalle. Täällä oleva veli tunsi samoin kuin vanhempikin kohta. Mutta Martin puhuessa sairaasta rupesi veli estelemään Martin heille menoa. Siellä ei ollut miesväkeä kotona. Naisilla oli omat askareensa ja sairas oli niin heikko, ettei enää paljon jaksanut puhuakaan.

Viljam-veljen sanoissa oli jonkinlaista arkuutta, joka pisti Martin korvaan. Estelemisestä huolimatta hän kuitenkin jatkoi matkaansa. Hän tahtoi ainakin kerran vielä nähdä lapsen, joka oli leikkinyt hänen omien lastensa kanssa ja josta hän aina oli pitänyt erityisen paljon.

Astuttuaan noin puolisen tuntia hän viimein näki talon. Pihaan poiketessaan hän huomasi sen tyhjäksi ja autioksi. Muuan takkuinen koira tulla luntusteli vain unisesti vierasta kohti. — Hän astui porstuaan ja raotti varovaisesti tuvan ovea. Suuri, avara perheentupa näytti myöskin ensi katsannolla tyhjältä. Mutta kun Martin katse perältä, jonne se ensin oli kääntynyt, kohdistui ovea lähinnä olevaan nurkkaan, huomasi hän siinä vuoteen. Vuoteessa makasi ohuella olkipatjalla nuori, hivuttavan taudin leimaama olento, joka taudin jäljistä huolimatta vielä vaikutti kauneudellaan suorastaan hämmästyttävästi.

Martti hätkähti. Se lapsi, jonka suuret sinisilmät ja ruskean kellertävät kiharat olivat muistuttaneet vanhan ajan alttaritauluihin kuvattuja enkelinpäitä, oli siis kasvanut nuorukaiseksi, jonka koko olemus jo ensi näkemällä lähtemättömästi painui mieleen. Otsa oli korkea ja häikäisevän valkoinen — nyt kuten lapsuudessa vaaleanruskean kutriseppeleen kehystämä. Sisäänpainuneilla poskilla hehkui heloittava puna ja noissa taivaansinisissä silmissä loisti mitä kaunein kiilto. Sekä silmäluomien että ohimojen kohdalla erottuivat suonet hienoina sinisinä viivoina läpikuultavan ihon alta.

— Paavo Halttunen, vieläkö te muistatte minua? — Martti astui vuoteen luokse ja ojensi kättä.

Sairas kohoutui vaivoin toiselle kyynärpäälleen samalla kun hän ihmetellen pudisti päätään.

— Minun nimeni on Martti Jänne. Minä asuin perheineni monena vuonna Syrjälässä. Te olitte silloin pieni, iloinen poika ja te leikitte monesti minun lasteni kanssa, vaikka ne olivatkin teitä paljoa nuoremmat.

Sairaan polttavankuuma käsi ojentui Marttia kohden. — Nyt minä muistan. Te olitte aina ystävällinen minulle ja rouva samoin. Teillä oli pieni poika ja tyttö.

— Jotka nyt ovat 16- ja 15-vuotiaita nuoria.

Sairas aikoi jatkaa jotain Martin puheeseen, mutta ankara yskänkohtaus esti häntä siitä. Kun viimein yskä ei enää tärisyttänyt hänen laihtunutta olentoaan, painui hän huohottaen, silmät puoliummessa ja otsa kylmänkosteassa hiessä takaisin vuoteelle.

Martti kumartui sairaan puoleen tiedustellen, voisiko hän jollain tavoin auttaa. Virkistävä juoma tekisi ehkä hyvää? Kai talossa oli ihmisiä, joilta sopi pyytää?

— Tuossa on vesituoppi. — Sairas kurotti kätensä ikkunaa kohden. Martti otti tuopin; pani kätensä sairaan pään alle ja koetti auttaa. Sitten hän tiedusteli, eikö saisi puolukkamehua tai jotain sentapaista tuoppiin pantavaksi. Vesi tuntui lämmenneen ikkunalla. Kylmä tekisi ehkä pahaa, mutta mehu virkistäisi.

— Ei, ei. — Sairas aivan hätääntyi. — Minusta on muutenkin vaivaa. Uudelta vuodelta asti olen maannut tässä, enkä ole voinut tehdä mitään.

— Ja tässä ovensuussako vuode on ollut koko ajan?

— Niin, mitenkä muuten. Hyvähän tässä. — Sairaan poskille nousi entistään helakampi puna.

Martti vilkaisi pihalle ja tiedusteli sitten, eikö kotosalla ollut ainoatakaan ihmistä. Eivät kai jättäneet näin heikkoa sairasta aivan yksin.

— Kai Hilma — Viljamin vaimo. — Nythän on lypsyn aika.

Martti ei jatkanut puhetta siltä kohdalta. Hän käänsi sen toisaalle, itselleen vain luvaten tehdä voitavansa sairaan tilan parantamiseksi.

— Olen niin iloinen, kun te tulitte, puheli sairas heikosti tehden kädellään Martin kättä tavoittelevan liikkeen. — Se oli niin onnellista aikaa se siellä Syrjälässä. Äitikin eli silloin.

Martista näytti siltä kuin pojan silmään olisi kihonnut kyynel. Jos niin oli, painettiin se kuitenkin äkkiä takaisin lähteeseensä.

— Taisitte olla pieni, kun äitinne kuoli, tiedusteli Martti ääni täynnä ymmärtämystä.

— Kävin kahdeksatta. Ja samana keväänä hankki isä muuttoa tännepäin.

— Tulitte tänne suoraan?

Paavo Halttunen nyökkäsi. — Asuin minä kotona niin kauan kuin isä eli, jatkoi hän hetken kuluttua. — Vasta kun talo joutui veljille, lähdin ansaitsemaan.

— Ja miten vanhana?

— Viidennellätoista minä silloin olin. Martilta pääsi huokaus. Hän aavisti mitä kodittomuus tuolla iällä tiesi. Äidittömyyden hän ymmärsi vieläkin kovemmaksi. Hänen kasvonilmeensä puhui sairaalle sanoja selvemmin. Poika jatkoi siitä syystä hiljaa: — Onhan se aikoinaan ollut vaikeata, toiste taas parempaakin, mutta nyt on kaikki, kaikki hyvin.

— Hyvin? Te voitte sanoa niin? — Martti katsoi kysyvästi sairaaseen. Samassa tämä kohoutui puoleksi istualleen vuoteessa ja ennenkuin Martti ennätti sanoa tai kysyä, tahtoiko hän jotain, hän alkoi taudin värisyttämällä, mutta silti vielä ihmeellisen kirkassointuisella äänellään veisata:

"Olen löytänyt sen, josta ennustivat pyhät profeetat muinoisin, jonka päivän nousua vartosivat isät sydämin sykkäilevin."

Laulu katkesi sille kohdalle yskänkohtaukseen. Ja kun yskä hellitti, sairas huohottaen ja silmät puoliummessa painui vuoteelle. Hän makasi yhä liikkumattomana, kun tuvanovi äkkinäisellä nykäyksellä avattiin ja kookas, rotevarakenteinen nainen maitoastia kädessään astui tupaan. — No, joko — alkoi hän kimakasti sisään astuessaan, mutta lause katkesi kesken hänen huomatessaan vieraan. — Kas niin, vai on täällä vieraita, jatkoi hän äänen muuttuessa hiventä lauhkeammaksi. Sitten hän pyyhkäisi kätensä esiliinaansa ja tuli kattelemaan. Martti selitti muutamalla sanalla taloontulonsa ja käänsi sitten puheen sairaaseen.

— Niin, niin, katkaisi emäntä päivitellen — säälittävää se on … Tuossa hän nyt on maannut kaiken talvea vaivaksi sekä itselleen että muille. Kiusantekoa se sellainen ihan on, kun ei parane eikä kuole. Hyvin minä häntä olen hoitanut. Sen tietää jokainen. Mutta eipäs vain sittenkään kuole, vaikka näkee miten raskasta tämä minulle on.

— Kyllä minä pian. Minä tunnen sen, Hilma. — Sairas tarttui itse puheeseen. Hänen kasvoillaan oli ystävällisen iloinen ilme. Äänen sointu oli kuin rohkaiseva.

Martti ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hämmästys ja inho salpasivat hänen äänensä. Ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli jo emäntä uudelleen paukauttanut tuvanoven kiinni ja hävinnyt näkyvistä.

— Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Ettekö tahtoisi muuttaa jonnekin, jossa saisitte hyvää hoitoa, tiedusteli Martti viimein hellästi tarttuen sairaan käteen. Mielenliikutus värisi joka sanassa.

— Ei, ei! Kiitos vain, minä en tarvitse mitään. — Sairaan kasvot loistivat suuren, sisäisen ilon kirkastamina. — Minä olen niin onnellinen, paljon onnellisempi kuin siihen aikaan, jolloin minä tavoittelin kaikenlaista hyvää täällä maan päällä. — Sairas puristi heikosti hänelle ojennettua kättä. — Se vain minua surettaa, etten tästä suuresta ilostani voi antaa muillekin. Heillä ei ole aikaa kuulla. Ja sitten he eivät ymmärräkään. Ja on kuin sydän monesti ihan pakahtuisi iloon.

— Ettekö te kärsi teitä ympäröivistä oloista, kysyi Martti hiljaa ja arasti. Hänen ajatuksensa kääntyi ehdottomasti oloihin, jotka hänelle itselleen olivat niin kipeän raskaat.

— Kärsi? Ei, ei! Mitä se merkitsee, kun vajaa pian lakkaa ja täydellisyys tulee, kun kuoleva pukee päälleen kuolemattomuuden.

— Paavo Halttunen, sanoi Martti hiljaa ja hartaudella. — Te olette rikas ja onnellinen ihminen. Teidän ilonne on riippumaton elämästä ja sen ulkonaisista oloista.

Ilta oli pimennyt ja kello kävi kymmenettä, kun Martti pikamarssissa läheni kotiaan. Hän avasi hiljaa pihaportin, nousi pitkin harppauksin portaita ja solahti sitten äänettömästi etehiseen.

Ruokailuhuoneen pöydällä oli lasi maitoa ja pari voileipää siihen asetettuna kuin häntä varten. Muuten tuntui koko talo nukkuvalta. Ei kuulunut ääniä, ei askeleita.

Martti teki pikaisen kierroksen huoneissa. Elvi ja Asra nukkuivat vuoteissaan, muista ei näkynyt jälkeäkään. Viimein hän meni parvekkeelle. Siellä istui Irma. Hän luki jotain, mutta työnsi kirjan hätäisesti piiloon isän tullessa, kavahti pystyyn ja rupesi kiireesti selittämään, että äiti oli lähtenyt huviretkelle naapurien kanssa ja ottanut Einarin ja Harrin mukaansa.

— Ja sinäkö jäit tänne isää odottamaan? — Martti veti tytön hellästi puoleensa. Hän tunsi vastustamatonta tarvetta osoittaa hellyyttä jollekulle.

Irmalta pääsi lyhyt, hämilleen menevän naurahdus. Ajatus, että hän olisi jäänyt isää vastaanottamaan, oli yhtä hämmästyttävä kuin mahdoton. Ja samassa kun hän ajatteli tätä, tapaili käsi kirjaa, jonka hän oli työntänyt selkänsä taakse. Kun se nyt ei vain joutuisi isän käteen!

— Tulehan nyt, puheli Martti työntäen tytön edellään ruokailuhuoneeseen. — Sytytetään valkeata. Ehkä sinun on nälkä. Minä en ole ruuan tarpeessa.

Irma käännähti äkkiä kuin kiiruhtaakseen sytyttämään tulta. Hän pelkäsi, että isä huomaisi kirjan, jota hän milloin piteli edessään milloin takanaan. Mutta juuri käännähtäessään hän sen pudottikin. Isä kumartui samassa, nosti sen maasta ja luki nimen.

— Mistä sinä olet saanut tämän, kysyi hän hetken arveltuaan. Kysymys tuli siksi odottamatta, ettei Irma keksinyt kiertotietä. — Minä ostin, sanoi hän pään kohotessa uhmaavasti.

— Ja mistä sait rahaa?

— Äiti antoi.

Martti ei kysynyt enempää. Hän tarttui kiireisesti voileipään ja rupesi pureksimaan. Sitä tehdessään hän käänsi kirjaa niin, että näki takasivun ja hinnan. Se maksoi 6 markkaa. — Irma — sanoi hän viimein — minä olen vasta ollut hyvin heikon sairaan luona. Hän makaa kovalla vuoteella. Hänellä ei ole hyvää hoitoa. Sellaisia on monta, monta. Ja heitä me tahtoisimme auttaa, eikö niin? Mutta sinä tiedät, että elämä nyt on hyvin kallista ja isällä on monesti puute rahoista. Te nuoret, te voitte auttaa sillä, että nyt kun ette itse vielä ansaitse, säästätte varoja, joita isä hankkii.

Martti nousi, laski kätensä Irman olkapäälle ja katsoi häntä sydämellisesti silmiin. Tytön katse vältti. — Minkätähden meidän aina pitää tyytyä vähempään kuin toiset, tuli nyrpeästi. Irma kääntyi selin isään, jonka käsi samassa valahti tytön olkapäältä.

Sanojen sointu enemmän kuin itse sanat mykisti Martin. Se oli niin tuttu, että siihen oli mahdoton vastata — tytön kuullen.

— Hyvää yötä, sanoi Martti väsyneesti ja kääntyi omaan huoneeseensa. Kuva vuoteella lepäävästä sairaasta, joka armottoman ympäristön keskellä riemuitsi sydämensä sisäisestä ilosta, nousi hänen eteensä. Hän olisi mielellään vaihtanut. Toinen oli niin kadehdittavan lähellä rajaa — lähellä suurta lopullista voittoa.

Verkalleen riisuutuessaan huomasi Martti pöydällään avaamattoman kirjeen. Käsiala oli tuntematon. Mutta Martti sai sen nähdessään kohta epämääräisen tuskan tunteen. Hän painui raskaasti läheiselle tuolille ja mursi kirjeen.

Avunpyyntö, avunpyyntö taaskin. Uudelleen hätää ja kärsimystä, joka kaipasi lieventäjäänsä.

Martti nousi kävelemään lattiata pitkin ja suuret hikihelmet nousivat hänen otsalleen. Tuntui siltä kuin koko maailman hätä tänä päivänä olisi päättänyt käydä häntä piirittämään. Ja hän, hän oli varaton, voimaton, omien ristiriitaisten kotiolojensa kautta käsin ja jaloin sidottu mies.

Hän otti kirjeen pöydältä ja luki sen uudelleen. Sitten hän asettui vastaamaan. Hän tahtoi ainakin antaa sitä mitä köyhinkin oli oikeutettu antamaan: osanottoa ja ymmärtämystä.

Saatuaan vastauksensa valmiiksi hän alkoi kirjettä Eerolalle. Hän tunsi ystävänsä. Tämä saattoi murahtaa ja käyttää voimasanoja avunpyyntöjen tullessa, mutta kenenkään sitä tietämättä pantiin sitten postiin runsaatkin avustukset "tuntemattomalta". Silloin nimittäin, kun oli jonkinmoisia takeita siitä, että apu oli todella tarpeen, ja tässä suhteessa niitä oli, sillä Martti oli ollut hyvinkin tuttavallisessa suhteessa siihen kirvesmieheen, jonka leski nyt pyysi apua suuren lapsijoukkonsa eteenpäin auttamisessa.

Martti oli vielä kirjoittamassa, kun hän kuuli askeleita portaista. Sitten hän kuuli iloisia ääniä lasten, Sonjan ja erään naapurissa asuvan herran, jonka seura viime aikoina suuresti oli huvittanut Sonjaa.

Hänen huulensa vetäytyivät hetkeksi katkeraan hymyyn. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä Sonja olisi sanonut, jos hän itse noin olisi palannut kotiin iloisten naapurien saattamana.

Mutta katkera hymy väistyi samassa. Se oli sittenkin niin pientä tuo, niin pientä elämän suuren, velvoittavan ja raskaan todellisuuden rinnalla.

Saattajan askeleet kuuluivat poistuvan. Sonja rallatteli iloisesti etehisessä riisuutuessaan. Martti jatkoi kirjeensä kirjoittamista.

Paavo Halttunen muodostui tästäpuoleen keskukseksi, johon Martin ajatukset yhtenään kohdistuivat. Kaikki vapaahetkensä hän säännöllisesti vietti sairaan luona. Hän oli sen tarpeessa oman sisäisen ihmisensä puolesta ja hän tahtoi sitä pojankin tähden. Hän näki sairaan kasvojen kirkastuvan kohta avatessaan oven ja hän ymmärsi, että hänen lyhyet käyntinsä todella olivat — erään köyhän, vanhan vaimon käyntejä lukuunottamatta — ainoat ulkonaiset ilonaiheet pian lähtevän elämässä. Hänelle itselleen oli lisäksi — se, että hän ponnistuksitta ja olemalla vain se mikä hän todella sisimmässään oli, valmisti toiselle iloa — suuriarvoinen ja harvinainen kokemus. Hän oli tottunut arvosteluun "joutava", "kummallinen", "turhanpäiväinen".

Mutta juuri siitä syystä, että se mitä Martti teki sairaan hyväksi, tuotti hänelle pelkkää iloa, se ei häntä kokonaan tyydyttänyt. Hän häpesi aina niitä sydämellisiä kiitoksia, joita hän sai. Mitä merkitsi se, että hän oli tuonut vähän mehuvettä ja oman päänaluksensa sairaalle enemmän kuin sekään, että hän istui joutohetkensä täällä itse silloin aina saaden sisäiselle ihmiselleen sitä, mitä hän paraiten tunsi tarvitsevansa. Kieltäytyä, uhrata hän olisi tahtonut. Kaikkein mieluimmiten hän olisi toimittanut sairaan hyvän hoitajan huostaan, tai ottanut omaan kotiinsa. Mutta rahallisista syistä ei edellinen ollut mahdollista, muista jälkimmäinen.

Jos Martti itse vähäksyi toimintaansa Paavon hyväksi, arvosti sairas sitä sitä korkeammalle. Niin kiitollinen kuin hän olikin sen vähävaraisen vaimon käynneistä, joka vähistä varoistaan kantoi hänelle paraimmat palansa, eivät nämä voineet hänelle merkitä sitä, mitä puheluhetket Martin kanssa. Hän tunsi, että oli kuin päivä kirkkaana ja sisältörikkaampana olisi valjennut vain siitä ilosta, että sai odottaa Marttia.

Voittaakseen aikaa oli Martti ottanut tavaksi kulkea sairaan luokse erästä metsän poikki johtavaa oikotietä, jonka hän oli löytänyt. Kerran tavallista joutuisammin kiiruhtaessaan päämääräänsä hän näki hämmästyksekseen pyöräilijän tulevan metsäpolkua pitkin. Kohdalle tultuaan hypähti mies ketterästi maahan ja ojensi kasvot säteilevinä kättä Martille.

Vastaantulija oli pastori Kairi, jota Martti ei ollut tavannut muutamaan vuoteen. Niilo Ension ristiäispäivästä asti olivat nämä molemmat miehet tunteneet kasvavaa mielenkiintoa toisiinsa. Muutamana kesänä he Syrjälän tienoilla olivatkin olleet ei ainoastaan kanssakäymisissä, vaan myöskin jonkinlaisessa yhteistoiminnassa paikkakuntalaisten keskuudessa — jolloin heidän ympärilleen kerääntyneeseen piiriin muiden muassa kuului Eemeli Halttunen. Senjälkeen kuin pastori tuli nimitetyksi kokonaan toisella taholla olevaan pitäjääseen, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet. Kirjevaihdon kautta he ainoastaan olivat koettaneet ylläpitää alkunsasaanutta ystävyyttä.

Pastori asetti pyöränsä nojaamaan männynrunkoa vastaan, laski molemmat kätensä Martin hartioille ja aivan säteili ilosta. — Terve, sinä vanha ystävä! Olipa tämä onnellinen sattuma!

He asettuivat muutamalle kumossa olevalle koivunrungolle ja rupesivat juttelemaan ja pastorin iloisesti jatkaessa ihmettelyään tästä odottamattomasta tapaamisesta, kiinnitti Martti huomiota hänen päivettyneisiin kasvoihinsa ja voimaa uhkuvaan olentoonsa. Hän tunsi tätä tehdessään jonkinlaista haikeata iloa siitä, että toisilla oli sitä, jota hän itse kaipasi.

— Ja täällä sinä elää nutustelet, puheli pastori yhä iloisesti — etkä anna tietoa itsestäsi, et edes vaikka se ihme on tapahtunut, että minä olen mennyt kihloihin.

Kihloihin! Martti tunsi kuin pettyvänsä. Ja samalla ihan rupesi ahdistamaan rintaa — toisen puolesta. Toveri oli ollut kadehdittavan vapaa. Ja samalla hän oli ihaillut toisessa sitä kypsyyttä, jota hänellä itsellään ei ollut siihen aikaan, kun sitä olisi tarvittu. Hän muisti, että Sonjan herättämä keskustelu Niilo Ension ristiäisissä naimisista ja naimattomuudesta oli tuntuvasti lisännyt hänen mielenkiintoaan pastoriin. Nuoruusiälle harvinaisella selvänäköisyydellä pastori oli puhunut naimisissaolon persoonallisuutta sitovasta ja ulospäinsuuntautuvaa työtä ehkäisevästä luonteesta. Ja se, että hän itse vuosi vuodelta oli pysynyt naimattomana, oli aina Martista tuntunut sekä ilahduttavalta selvänäköisyydeltä että voitolta. Ja nytkö hänkin!

— Kyllä olosi tästä puoleen tulee tuntuvasti muuttumaan, jatkoi Martti onnitteluihinsa ja huokasi samalla huomaamattaan. — Naineena on miehelle mahdotonta elää niinkuin sinä tähän asti olet elänyt — niin periaatteittensa mukaisesti, tarkoitan.

— Mahdotontako? — Pastori nauroi. — Ei hyvä ystävä. Tästä puoleen se vain tapahtuu kaksinkertaisella voimalla. Me olemme jo olleet vuoden kihloissa, vaikka nyt vasta olemme antaneet asian toisillekin tiedoksi. Ja minkälaista luulet yhdessäolomme olleen? Luuletko, että olemme kuherrelleet pappilani nurkissa? Ei, tiedätkö, me olemme vain kuin parihevoset, joille on kevyempää ja iloisempaa kulkea rinnan työssä kuin yksin. Sinä tiedät, että minulla pappilassa on ollut vain pari huonetta itseäni varten. Muissa olen pitänyt sairaita tai kodin ja hoivan tarpeessa olevia, joita mummoni on hoidellut. Tästäpuoleen saamme 3 huonetta itseämme varten ja vaimossani, joka on sairaanhoitajatar, mitä parhaimman avun työssä. Sen olen jo nähnyt, kun yhdessä olemme touhunneet. Martti huokasi syvään. Hän muisti omaa kihlausaikaansa. Sen hurmaa, sen ristiriitoja, sen suuria lupauksia. Ja tulos, tulos, minkälainen oli se ollut?

Ja kuitenkin oli hänen tahtonsa silloinkin ollut rehellinen.

Pastorin suu ja silmät yhä vain nauroivat. — Jos sinä, hyvä ystävä, olet pitänyt minua jonkinlaisena naimattomuudenapostolina, olet todella erehtynyt. Lähtökohtaan nähden vain olen ollut toisella kannalla kuin suuri yleisö. Nuo Eira-neidin puheet Niilo Ension ristiäisissä tekivät minuun pysyvän vaikutuksen. Minäkin uskon nyt, että monet avio-onnettomuudet olisivat vältettävissä, jos ei yleensä oltaisi sillä kannalla, että naimisiinmeno ikäänkuin kuuluu asiaan. Olisi lähdettävä siitä, että se ei kuulu asiaan, ellei se käy sisäiseksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen, se käy välttämättömäksi vasta silloin, kun todella olen tavannut sen, joka on luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani, on oman olemukseni täydennys niin selvällä ja tuntuvalla tavalla, etten voi tulla toimeen ilman häntä. Tätä käsitystä saan ehkä kiittää siitä, että nain kauan olen saanut nauttia naimattomuuden täydestä vapaudesta ja lopuksi löytänyt sen oikean, nimittäin Eira-neidin suojatin ja sanoisinko "pikku siskon", kuten hän itse nimitti itseään. Morsiameni on Airi Kaarre.

Martinkin mieli alkoi sulaa siitä sydämellisestä ilosta, jota pastorin koko olemus säteili. Olihan kevät kevättä aina — huolimatta siitä, että elämässä oli paljon hallan panemaa. Ja tuollainen rohkea, yhteinen itsensäunohtava uurastus yhteishyväksi ei suinkaan olisi kantamatta hedelmää.

Hän puristi sydämellisesti toverinsa kättä. — Minä voin täydesti iloita kanssasi, vaikka et olekaan — kuten ehkä olin toivonut — mikään naimattomuuden apostoli. Mutta omasta puolestani olen nykyään enemmän umpikujassa kuin ehkä koskaan. Minä alan uskoa, että vain häikäilemätön yksipuolisuus vie johonkin tuloksiin elämässä. Se, joka riistäytyy irti kaikista tavallisen elämän vaatimuksista, joka elää Diogeneksen tai jonkun paljasjalka-apostolin elämää, hän voi esimerkillään jotain tehdä ja vaikuttaa nykyisten nurjien olojen parantamiseksi, mutta se, joka koettaa kulkea jonkinlaista keskitietä, hän luisuu vähitellen auttamattomasti tavanmukaisen elämän mukavuuteen ja ylellisyyteen.

Pastori nauroi. Kova tuomio minulle — minä näet olen juuri matkalla Helsinkiin, jossa me yhdessä aiomme ostaa porsliinia, syömäkaluja ja sen semmoista. Pelkään pahoin, ettei Diogenes koskaan ollut sellaisessa hommassa.

Martti ei voinut olla naurahtamatta. Mutta samalla hän nousi. Paavo Halttunen oli edellisenä päivänä ollut tavallistakin huonompi. Ja tämä odottamaton tapaaminen oli jo vienyt paljon aikaa. — Eihän sinulta nyt saakaan oikeata vakavaa sanaa. Paras kun lähden, lisäsi hän veitikkamaisesti.

Pastori talutti pyöränsä esille. — Saapa kuin saakin — kaikesta huolimatta — sanoi hän iloisesti. — Monet arvelevat kotia perustaessaan, minkä verran he voivat hankkia itselleen. Me ajattelemme ensi sijassa sitä, mistä me suinkin voimme kieltäytyä. — Hän puristi Martin kättä ja hypähti pyörälleen. — Kun syömäkalut ja keittoastiat on ostettu, tulemme teille vierailemaan, huusi hän taakseen katsoen. Sitten hän katosi tien käänteeseen Martin lähtiessä puolijuoksua jatkamaan matkaansa.

Kun hän jonkun ajan kuluttua hengästyneenä avasi Halttusten tuvanoven, oli hänen ensi ajatuksenaan, että hän tuli myöhään. Paavo makasi vuoteellaan kuoppiinsa painuneet silmät ummessa ja kasvoillaan palttinan valkeus. Sisäänpainunut rintakehä nousi ja laski miltei huomaamattomasti.

— Noin hän on maannut jo pari tuntia, selitti Viljamin vaimo, joka seisoi vuoteen jalkopäässä selkä suorassa, kädet lanteilla puuskassa ja kasvoillaan uteliaan odottava ilme Joukko sekä omia että lähimmän naapurin lapsia tungeskeli hänen ympärillään, hekin uteliaina vilkaisten kuolevaan.

Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja otti Paavon käden hellävaroen omaansa. Hän tunsi valtimon tykkivän epätasaisesti ja heikosti.

— Minä sanoin hänelle, puheli yhä emäntä, — että mitäpä maisteri joutais joka päivä juosta työmiestä kuolettamassa, mutta hän vain odotti, kun maisteri oli luvannut. Ja siihen odotukseensa taisi nyt nukkua. Minulla onkin jo lakanat ja laudat reilassa. Ja kirstukin odottaa aitassa. Saatiin niin halvalla, kun se ruotiukko, jolle se oli tilattu, parani.

Martti painoi päänsä lähemmä sairasta kuin päästäkseen kuulemasta emännän puheita. Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, kuin hänellä ei olisi muita toivomuksia ollutkaan, kuin että Paavo vielä kerran avaisi silmänsä, näkisi, että Martti sittenkin oli pitänyt lupauksensa ja antaisi hänelle vielä silmäyksen täynnä tuota taivaallista iloa ja voittovoimaa, joka ihmeellisellä tavalla oli kirkastanut koko hänen kärsimysten runteleman ruumiinsa.

Näytti siltä kuin Martti olisi odottanut turhaan. Hetki kului toisensa jälkeen, ilman että näkyi minkäänmoista muutosta. Kului tunti, toinen ja kolmaskin. Martti istui yhä liikkumatta vuoteen ääressä. Silloin sairas äkkiä avasi silmänsä ja katsoi kirkkaasti ympärilleen. — Te tulitte kuitenkin, sanoi hän heikosti huomatessaan Martin.

— Minä olen istunut tässä jo kauan.

— Olen tainnut nukkua. Nyt tuntuukin niin hyvältä. Ei ahdista enää ja rinta on kuin keventynyt.

Emäntä, joka oli tullut vuoteen viereen, katsoi virkistyneeltä näyttävään kuolevaan, kasvoillaan peittämättömän pettymyksen ilme. — Taisi lähtö jäädä kesken, sanoi hän ja naurahti lyhyeen kuin sukkeluudelle.

Sairas ei näyttänyt huomaavan mitä hänelle sanottiin. Ainakin hän alkoi puheen kuin noudattaen omaa ajatusjuoksuaan. — Kiitoksia, Hilma, kaikesta avusta ja vaivannäöstä, sanoi hän selvään ja kuuluvasti. — Ja sanokaa kiitokseni veljillekin ja kaikille, jotka ovat minua auttaneet. Tämä maisterin antama pehmeä tyyny, sen minä tahtoisin jättää Helinskalle, joka minua niin usein on muistanut. Ja kaikille minä toivotan, että he saisivat tällaisen suuren, suuren ilon! — Hän puhui hitaasti, mutta tyynen iloisesti, aivan kuin hän ei olisi tuntenut mitään kipua, vaikka rintakehä vaivalloisesti nousi ja laski. Äkkiä hän kohottautui vuoteessa, käsi tapaili Martin kättä ja kasvoille nousi kirkas hohde.

"Olen löytänyt sen, joka itse on tie, ja mun vaaroista vapauttaa, joka kuoleman varjoista valohon vie, erämaan — —"

Laulu katkesi. Kirkastunut, kuin avattuja taivaita heijastava katse kääntyi ympärillä seisoviin, rinta korahti pari kertaa ja henki oli jättänyt murtuneen majan.

* * * * *

Martti kulki hitain askelin ja ajatuksiin vaipuneena kotiinsa päin. Kaikki mainen oli kuin häipynyt hänen katseiltaan. Hän oli sen ylevyyden valtaama, joka ihmishengen voittoisassa täältä-siirtymisessä ehdottomasti kohtaa jäljelle jääneitä. Ajatuksiinsa painuneena hän ei edes tullut huomanneeksi hänelle tutuksi tullutta oikotietä, ennenkuin se oli jo jäänyt hänestä matkan jäljellepäin. Kello oli paljon ja elokuunilta pimeni pimenemistään. Hän koetti siitä syystä parantaa erehdystään pyrkimällä poluista huolimatta suorinta tietä metsän läpi.

Oli jo pimeä ja Martti kompastui tuontuostakin, milloin kiviin, milloin maasta koholla oleviin puunjuuriin. Hän koetti jouduttaa kulkuaan, mutta enenevä pimeys kietoi hänen jalkansa kuin näkymättömään verkkoon.

Äkkiä pääsi häneltä äänekäs huudahdus. Hän oli ollut kompastumaisillaan ja käden haparoiden etsiessä tukea se oli sattunut maassa olevaan ihmisolentoon.

— Ketä täällä? — Hän sai käteensä jotain ohutta ja pehmeää — kaistaleen naisen puvusta. Hän tunsi sen. Tytön ääni kirkaisi samassa ja risahtelevat oksat todistivat nopeasta paosta.

— Tässä on toinenkin, sanoi hän päättävästi ja sai kätensä isketyksi nuorukaisen käsivarteen. Mies oli nähtävästi vielä maassa eikä voinut aivan nopeasti livahtaa tiehensä.

Martti muisti taskussa olevat tulitikkunsa ja veti ne äänettömästi esille. — Kuka sinä, poikapoloinen olet, sanoi hän huoaten. Samassa hän raapaisi tulta ja tunsi — Niilo Ension.

Tulitikku putosi maahan ja sammui. Niilo Ensio tunsi isän raskaasti painuvan häntä kohden.

Hän nousi hitaasti ja vastahakoisesti, pidellen isää käsipuolesta kunnes hän viimein tunsi, että isä jälleen seisoi omassa eikä hänen varassaan. Silloin hän äänettömästi alkoi astua eteenpäin yhä pidellen isää.

Martti ei puhunut eikä ajatellut, hän tiesi vain, että hän taivaan esikartanoista oli palannut tuskien maahan.

Eiralla oli vieraita — entisiä lastentarhalapsiaan, jotka nyt kävivät kansakoulua, mutta yhä ylläpitivät läheistä yhteyttä lastentarhatätinsä kanssa. Jokaisella vieraista oli sekä paljon että tähdellistä kerrottavaa tädille. Heillä oli kullakin "kesäpuutarhansa", joita he kilpaa olivat hoitaneet ja joiden tuloksista oli kerrottava. Muuan oli ollut pari viikkoa maalla sukulaisissa ja siellä oli hänelle luvattu paikka kohta kun hän vuoden kuluttua saisi kansakoulukurssin loppuun suoritetuksi. Hän tahtoi kuulla tädin mieltä tässäkin asiassa.

Istuttiin lehtimajassa Eiran huoneen edustalla. Tytöillä oli käsityöt matkassa ja Eira tarjoili ruusunmarjahilloa.

Silloin Eira hämmästyksekseen huomasi Martin pihaportilla, ja näki hänen siitä kääntyvän suoraan Eiran omaan huoneeseen. Hän oli huomattavan kalpea ja jo se, että hän tuli — ensikertaa naimisiinmenonsa jälkeen näin yksin ja odottamatta, todisti, että jotain erikoista oli tapahtunut. Mutta mitä? Ja miten nyt edes saada tilaisuutta puhumiseen. Tytöt olivat tulleet pitkän matkan takaa ja tietysti varanneet aikaa itselleen runsaasti.

Eira sai joukkonsa järjestetyksi ja heille huvittavan kirjan seuraksi. Sitten hän kiiruhti huoneeseen.

Martti istui äitinsä pienessä keinutuolissa pää käden varaan painuneena. Hän kohotti päätään hiukan Eiran tullessa ja nyökkäsi sanomatta mitään.

— Martti, sinä olet sairas? — Eira asettui läheiselle tuolille ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Martti pudisti päätään. — En, en, anna minun vain olla.

Eira otti esille käsityönsä, ja he istuivat pitkän aikaa vaieten. Eira huomasi silloin tällöin katsoessaan Marttiin, että tällä hetkittäin oli silmät puoliummessa. Äärimmäinen joko sielun tai ruumiin herpaantuminen tuntui koko hänen olennossaan.

Jonkun ajan kuluttua pistäytyi Eira juttelemaan puutarhassa istuvien vieraittensa kanssa. Palatessaan hän asettui töineen siihen korituoliin, jota Martin äiti oli rakastanut ja joka keinutuolin kera oli ainoa tänne tuotu kalu. — Tuntuuko vähän paremmalta, kysäisi hän arasti huomatessaan, että Martti hetken katsoi häneen pitkään.

Martti sivuutti kysymyksen. — Kerro minulle jotain äidistä, sanoi hän hiljaa. Eira näki muutaman suuren kyynelkarpaleen vierähtävän hänen poskipäätään pitkin.

Eirasta tuntui tänä hetkenä siltä kuin kaikki mitä hän olisi tahtonut muistaa olisi ollut poispyyhkäisty hänen sisimmästään. Hänen täytyi turvautua pikkupieniin arkisiin asioihin, jotka etsimättä tulivat mieleen. Hänellä ei ollut aikaa eikä varaa valikoida. Hänen täytyi vain noudattaa pyyntöä. Sillälailla hän poimi esille muiston toisensa jälkeen. Hän haki niitä kuin kellastuneita lehtiä muistikirjan välistä. Hän hengitti niihin sisimpänsä lämpöä, sai ne elämään, tuoksuamaan ja ojensi ne sellaisina Martille.

Martti istui tuoliinsa painuneena, katse maassa kiinni ja hartiat kumarassa kuin raskaan taakan kantajalla. Hänen huountansa oli raskasta ja väsynyttä kuin lakkoa tekevän koneiston toiminta.

Eiran kertomukset näyttivät kuitenkin vähitellen vaikuttavan häneen kuin elvyttävä lääke sairaaseen. Katseeseen tuli eloisuutta, ensin itsetiedotonta kuin vasta heräävän lapsen, sitten valveutuneempaa, itsetietoisempaa, mutta samalla suuren väsymyksen vaimentamaa.

— Kerro nyt sinäkin jotain, sanoi Eira viimein työntääkseen keskustelua jonkinlaista tulosta kohti.

Hänen sanansa vetäisi kuin sulun patoutuneitten tunteiden tieltä. Martti kavahti pystyyn, alkoi hätäisesti astuskella lattiata ristiin ja rastiin samalla kuin sanat ryöpyten syöksyivät hänen huuliltaan.

— Itsestäni, itsestäni! Ja sinä luulet todella, että tällaisesta on mitään kerrottavaa? Niin — sitä ehkä, että minä olen tullut tänne kuin kuoliaaksi haavoitettu koira, joka ryömii isäntänsä jalkojen juureen saadakseen kuolla hänelle rakkaassa paikassa. — — Eira, tiedätkö, että sitä voi kuolla, vaikka ruumis jääkin eloon. Ja tällainen kuollut olen minä. Minä olen nähnyt itseni ja oman elämäni. Siitä olen saanut kuoliniskun. — — Eira, minä olen kelvoton puoliso, kelvoton opettaja, kelvoton isä. Kaikki, kaikki on minulta ja minun kauttani tuhoutunut. Ja nyt kun sinä kerrot minulle äidistä, kun minä olen näillä paikoilla, missä aivan kuin tunnen hänen kätensä kosketuksen, nyt nousee sisimmästäni suurena hätähuutona kysymys, eikö olisikin ollut parempi, jos minulla olisi ollut toisenlainen äiti — isänlainen, joka olisi ollut kova, kova. Ehkä hänen kovuutensa olisi ajanut pois minusta sen raukkamaisuuden, joka on minut tuhonnut.

Hän painui huohottaen takaisin keinutuoliin. Eira näki sisäisen kyyneleettömän itkun puistattavan häntä. — Älä noin kerää syytä syyn päälle itsellesi, sanoi Eira hiljaa, äänessään suuri lempeys. Hän ei saanut mitään muuta sanotuksi ja hän tunsi vaistomaisesti, että tarpeellisin apu nyt oli annettava siinä muodossa, että se houkutteli Marttia oikein perinpohjin keventämään mieltään.

He olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Martti uudelleen alkoi puhua, mutta nyt hiljaa ja harvakseen aivan kuin hän olisi ollut yksin. — Minun elämässäni täytyy olla jotain hirvittävän kieroa. Sitä ajatusta on mahdoton väistää. Minä olen vielä paraassa iässäni ja kuitenkin nostan aamun tullen vaivoin uuden päivän taakan hartioilleni. Olen kuin vanha, loppuunkulunut hevoskoni, joka ei enää jaksa lähteä taipaleelle. Ja mitä olen tehnyt? Millaista on tähänastisen työni jälki? Monen monella opettajalla on ollut työtä enemmän kuin minulla. Olenko sitten muka sisäisesti tehnyt työtä, joka on kuluttanut? Minähän tahdoin olla oppilailleni muuta kuin tietoautomaatti. Mutta mitä olen ollut? Jokunen avun tarpeessa oleva oppilas on osunut kotiini. Häntä autoin murheissani siitä, että apuni oli mitättömän pieni ja samalla tuskaisesti kysyen itseltäni, teinkö minä velkaantuneena ehkä väärin, kun ensinkään autoin. Jokunen arka, ehkä umpimielinen poika muistelee minua joskus kiitollisuudella, siksi että ymmärsin häntä paremmin kuin muut. Siinä ainoa, mitä tietojen jakamista lukuunottamatta olen voinut antaa opettajana. — — Entä koulun ulkopuolella? Minähän tahdoin muistaa olevani veljen suhteessa jok'ainoaan ihmislapseen? Ja mitä olen tehnyt? Ehkä joskus tilapäisesti ollut avuksi jollekulle, siinä kaikki. Olen koettanut olla maltillinen, tasapuolinen, ja lopputulos on nollan arvoista. Minä en ole uskaltanut iskeä.

— Martti, ei jokainen ole kutsuttu reformaattoriksi, koetti Eira katkaista. — Siltä, joka iskee, kysytään monesti häikäilemättömyyttä. Hänellä on lupa olla sokea sellaisellekin, jota muiden täytyy nähdä. Sinä olet ollut uskollinen omalle kutsumuksellesi.

Samassa kun sana oli tullut lausutuksi, pelästyi Eira sen vaikutusta. Martti vavahti kuin haavaansa peittelevä eläin värisee haavansa kosketuksesta. Syvän kärsimyksen uurteet painuivat hänen kasvoilleen ja sanat tulivat taas väristen sisäistä mielenliikutusta.

— Uskollinen! Vai uskollinen! Minä tahdoin tehdä Sonjan onnelliseksi — sen voin Jumalan ja ihmisten edessä vakuuttaa. Mutta kysy häneltä, minkälaista hänen elämänsä minun rinnallani on ollut. Kysy lapsiltani, mitä olen voinut antaa heille! Eilen illalla tapasin Niilo Ension myöhäisellä tunnilla metsässä. — — Minä en voi puhua tästä sinulle, enkä ole vielä voinut puhua hänenkään kanssaan. Tänä aamuna sain nimittäin kokea jotain muuta, yhtä järkyttävää. Einar on tehnyt koulussa jotain, joka nyt vasta on tullut ilmi ja jonka johdosta rehtori kirjoittaa, ettei meidän pitäisi lähettää poikaa kouluun.

Martin ääni murtui äkkiä. Hänen olemuksensa ei enää vavahdellut hillitystä sisäisestä itkusta. Hän lysähti kokoon. Pää peittyi käsien varaan ja hän itki, itki niin kuin vain täydellisesti murtunut mies voi itkeä.

Eira ei liikahtanut. Hän tunsi Martin surun niin pohjattoman suurena, että jokainen osaaottava liike tai hellä sana olisi ollut kuin loukkaus. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että hänen nyt täytyy saada jotain auttavaa annetuksi tälle suruunsa painuneelle. Hän tunsi, että vaikka koko hänen tähänastinen elämänsä olisi ollut turhaa, ei hän sittenkään olisi elänyt hukkaan, jos näin suureen suruun painuneelle sai tuoda lievennystä. Hän tunsi ennenaavistamattomien voimien nousevan omasta sisimmästään. Oli kuin joka solu hänessä olisi avautunut imeäkseen itseensä kannattavaa, eteenpäin annettavaa voimaa. Hän tiesi elämänsä suurimman hetken tulleeksi, sen, jolloin häneltä rukoili apua se mies, jota hän tietämättään koko elämänsä oli rakastanut. Ja hänen koko sielunsa kohosi avunhuutoon, joka hänelle muistutti Simsonin viimeistä, suurta taistelua. Hän oli valmis maksamaan minkä hinnan hyvänsä tänä hetkenä annetusta avusta.

— Martti, alkoi Eira viimein hiljaa ja viihdyttävästi. — Sinä tunnet itsesi murtuneeksi mieheksi, mutta etkö ole nähnyt, että syvin kärsimys usein on ihmiselle ovi ihanimpaan voittoon. — Olet tahtonut kuulla äidistäsi. Mutta muistatko, Martti, mikä kiinnitti hänet isääsi. He tapasivat toisensa ensi kertaa, kun isäsi oman henkensä uhalla oli pelastanut pienen lapsen. Se teko voitti tädin herkän mielen. Hän ei silloin käsittänyt, miten karuun muotoon tuo voima saattoi pukeutua. Vastakohtaisuus vetää puoleensa — silloinkin kun se herättää repivän suurta ristiriitaa. Siihen on monen elämän traagillisuus perustunut. Mutta siinä taistelussa, jota täti kävi, tiedät, että hän kirkastumistaan kirkastui. Ja siinä sisäisen voitto voiman tavoittelussa, jota me molemmat hänessä yhtenään näimme, hän valitsi sinullekin sinun nimesi, nimen sen miehen mukaan, jota eivät maan eivätkä manalan vallat saaneet järkkymään. Martti Jänne, sinun nimessäsi on voimaa, etkö kuule!

Eira oli aluksi puhunut hiljaa ja viihdyttävästi kuin äiti sairaalle lapselle. Mutta hänen äänensä paisui paisumistaan. Sana antoi sanan, ajatus nousi ajatuksesta vastustamattomalla voimalla kuin syvistä hetteistä esiin pulppuava lähteen suoni.

— Martti, ole mies! Tänä elämäsi suurena tuskan hetkenä tarttuu äitisi sinulle antama nimi, äitisi rukoukset, äitisi elämän suuri voitto sinuun. Ne sinua suojaavat. Ne tuovat sinulle voimaa. Älä näännytä itseäsi itsesyytöksillä! Elämämme vaikutus ei riipu ulkonaisista saavutuksista, vaan sisäisistä. Toiset ovat kutsutut hyödyttämään toiminnallaan, toiset kärsimyksillään. Elämän tuska samoin kuin kuoleman ei ole kierrettävissä. Se on voitettava. Ja moni tappio on kääntynyt voitoksi. Älä sentähden sure tuleviakaan päiviä. Usko suuria Jumalasta. Raamattu puhuu ajasta, jolloin "kaikki asetetaan kohdalleen…" Kristitty ei toivo suuria vain omalle sielulleen. Hänellä on suuri toivo ja suuri lohdutus koko ihmiskuntaan nähden. Ja se, jolla on tällainen usko, hän ei voi joutua epätoivoon. Hän tietää, että pimeimmästäkin kuilusta käy tie vielä ylöspäin.

Eiran koko olemus säteili. Ääni väreili pyhää innoitusta, joka tarttui Marttiin kuin voimakas, otteestaan hellittämätön käsi.

— Sinä olet, hyvä, hyvä kuin äiti, sopersi Martti hiljaa, tuskin kuuluvasti.

Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi kaksi niiailevaa tyttöstä. He tulivat toisten puolesta ilmoittamaan, että vieraiden täytyi lähteä.

Eira matkassaan he kääntyivät takaisin puutarhaan, missä heitettiin hyvästit joukolla. Vasta kun tytöt iloisesti vilkuttaen nenäliinojaan katosivat tielle, kääntyi Eira takaisin huoneeseensa.

Hän löysi sen tyhjänä. Martti oli lähtenyt.

Seuraavana aamuna nousi Eira vuoteeltaan ilman että hän koko yönä oli nukkunut vähääkään. Hetkittäin hän kyllä oli vaipunut jonkinlaiseen horrostilaan, mutta silloinkin hän tunsi, että hänen sisimpänsä kaiken aikaa valvoi. Hän oli hengessään Martin luona. Hän eli hänen elämäänsä, hän taisteli hänen taistelujaan. Noustessaankin tuntui hänestä aivan mahdottomalta ryhtyä minkäänmoiseen työhön. Hän ajatteli vain Marttia ja ainoa hänelle mahdollinen tehtävä oli rukoilla ja yhä uudelleen rukoilla, että Jumala vaikka ihmeen kautta päästäisi Martin siitä taakasta, joka oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi.

Seisoessaan peilin edessä hiuksiaan suorien tunsi Eira äkkiä kaksi tukevaa kättä takaapäin tarttuvan häneen ja iloinen nauru aivan hänen korvansa takana kiskaisi hänet väkipakolla irti hänen omien elämystensä maailmasta. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Airi Kaarteen ilosta säteilevät kasvot.

— Oletpa sinä, "iso sisko", laiska, kun nyt vasta olet kömpinyt vuoteestasi ja minä olen jo pyöräillyt pari peninkulmaa ehtiäkseni hyvissä ajoin Penttiä tapaamaan Helsinkiin. — Tytön silmät, suu ja koko olento nauroivat hänen tapansa mukaan keikauttaessaan Eiraa lattiata pitkin.

— Airi, niin, minähän en ole sinua vielä edes onnitellut kihlauksesi johdosta. — Eira koetti tempautua irti omista ajatuksistaan. — Se tuli kovin odottamatta, mutta sainhan kuitenkin kirjeesi ensin.

Airi painautui istumaan läheiselle tuolille tehden kasvonsa lystikkään juhlallisiksi. — Odottamatta, kovin odottamattahan se tuli itsellenikin. Minä hämmästyin vähintään yhtä paljon kuin sinäkin.

Eira ei voinut olla naurahtamatta.

— Niin katsos, jatkoi Airi, minä olin kuvitellut, etten kai koskaan menisikään naimisiin. Olin sinunkin puheistasi tullut siihen käsitykseen, että naimisiinmeno oli hirveän vakava asia.

— Ja nytkö olet tullut toisenlaiseen?

— Ei, nyt minä vain ymmärrän, että se samalla on hirveän onnellista. — Hän hypähti pystyyn, asettui Eiran eteen ja kietaisi kätensä hänen kaulaansa. — Eira, sinä rakas iso siskoni, sanoi hän vakavuus kasvoillaan ja äänessä syvä, sydämellinen sointu, — etkö sinä aavista, miten onnellista on rakastaa niin suuresti, että tahtoo antaa kaikkensa toisen hyväksi, rakastaa niin, ettei mikään uhraus tunnu uhraukselta. Minä tietysti uskon, että me tulemme onnellisiksi. Me olemme kuin luodut "avuksi" toinen toisillemme. Ja ystäviä, työtovereita me aivan ensi sijassa olemme toisillemme. Mutta Eira, minä rakastan häntä niin, että tahtoisin elää hänelle vaikka omat toiveenikin pettyisivät. Minä tahdon ensi sijassa tehdä onnelliseksi.

Eiran silmien eteen nousi kuva eräästä vastakihlatusta, jota hän kerran oli katsellut näin silmästä silmään kuten nyt Airia. Ja se muisto teki kipeätä. Hän syleili Airia sanaakaan sanomatta. Sitten he asettuivat yhdessä juomaan aamukahvia.

Kohta kahvit juotuaan heitti Airi hyvästi. Hän aikoi olla Helsingissä kello 8 saaristolaivan saapuessa, jolla Pentti oli luvannut palata sukulaistensa luota. — Ja sitten saat nähdä, että me yks kaks tulla pyörähdämme pyörillämme sekä tänne sinun että sinun Marttisi kotiin, sanoi hän vielä viimeiseksi, hypähti sitten pyörälleen ja läksi painelemaan.

Sinun Marttisi! Sana soi outona ja haikeasti Eiran korvissa. Se avasi hänen eteensä kuin suuren tyhjyyden, tyhjyyden, jonka hän olisi voinut täyttää suurella rakkaudella.

Hän kääntyi takaisin huoneisiin. Ja niissäkin kohtasi jotain, joka omituisesti riipaisi hänen sisintään. Ilma niissä tuntui väreilevän Airin nuorta, säteilevää onnea.

Eiran ajatukset palasivat uudelleen Marttiin. Tuntui kuin helpotukselta, että hän taas sai keskittää koko olemuksensa häneen. Ja taas tuli palava avunhuuto Martin puolesta hänen sielunsa työksi.

Vasta päivän ollessa korkeimmillaan oli kuin hän äkkiä olisi päässyt suuresta, sisäisestä tuskasta. Hän tunsi, että voitto oli saavutettu tavalla tai toisella.

Mutta samassa kun huoli Martista hellitti, tunkivat omat kokemukset esille.

Eira ei oikeastaan ollut tunteita ja tunnelmia erittelevä luonne. Hän oli liian tasainen ja liian selväpiirteinen kiinnittääkseen paljon huomiota sisäisiin elämyksiin — etenkin kun ne koskivat häntä itseään. Hän ei koskaan ollut pitänyt omaa minäänsä mielenkiintoa herättävänä tutkimusalana. Mutta nyt hän oli kokenut jotain, jota hän ei voinut väistää. Hän tunsi sisimmässään ihmeellistä iloa jostain kauniista ja aavistamattomasta, joka oli orastanut hänen omassa sisimmässään.

Mitä se oli? Sitäkö, jota nimitettiin ihmisten kesken rakkaudeksi? Ja oliko hän ehkä koko ikänsä tietämättään rakastanut Marttia?

Hän ei uskaltanut vastata. Hän tiesi vain sen, että hän oli saanut aavistuksen siitä, mitä ja miten hän olisi voinut antaa. Hän oli monesti miltei surrut sitä, että omasta kohdastaan oli niin kokonaan ilman kokemuksia rakkauselämän alalta. Hän oli pitänyt sitä jonkinlaisena naisluonteensa puutteena, ehkä epänaisellisuutena. Hänhän ei edes ollut kaivannut mitään, ei rakastumista, ei omaa kotia, ei edes omia lapsia. Tuo kaikki oli ollut olemassa jonakin, jolle hän teoriassa pani paljonkin arvoa, mutta jolla ei ollut minkäänmoista sijaa hänen omassa elämässään. Ja nyt …

Hän meni puutarhaan, keräsi sieltä kukkia omista penkeistään, hajuherneitä, reseedoja, orvokkeja.

Hän oli paraiksi saanut kaikki järjestetyksi, kun kuuli tutun vihellyksen ulkoa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi Väinö Eerola kynnyksellä. Hän jäi seisomaan paikalleen, katsoi arvellen ympärilleen ja pani tapansa mukaan silmänräpäyksessä kaikki arvostelunsa vaakalaudalle.

— Kukkia — järjestelemistä — juhlaa. — Hän ojensi kättä Eiralle kasvoillaan utelias kysymys.

Eira pudisti päätään. Hän ei voinut itselleenkään selittää tätä, mutta hän tiesi vajaassa vuorokaudessa kokeneensa enemmän kuin monen pitkän vuoden varrella.

Eerola painui hänelle etuoikeutetuksi tulleeseen korituoliin, sytytti savukkeen ja antoi hienon siniharmaan savupilven leijailla kattoa kohden.

Hänen tupakoimisensa tiesi tavallisesti kahta äärimmäistä tilannetta: joko hän tahtoi rentonaan antautua nauttimaan tarjona olevasta lepohetkestä tai hän etsi jonkinlaisessa ulkonaisessa toiminnassa vapautusta tavallista voimakkaammilta sisäisiltä elämyksiltä.

Eira kertoi muutamin sanoin Martin edellisenä iltana tapahtuneesta käynnistä. — Minä olen valvonut koko yön. Ja pitkin päivääkin — ihan puoleen päivään asti. — Koko olemukseni on ollut ainoana hätähuutona hänen puolestaan. Mutta sitten sain kuin suuren rauhan. Minä tiedän, että hän nyt tavalla tai toisella on voittanut.

Väinö Eerola ei puhunut mitään. Hän vain katsoi ja pani vaa'alle. Eira oli hänestä aina ollut erinomaisen raitishenkinen ihminen. Ja kun hän nyt rupesi puhumaan tällaisia, oli siinä selvät sairastumisen oireet tai — oli tässä jotain mystillistä, ilmiö — senluontoinen kuin langaton sielullinen sähkölennätin.

— Tätä Martin käsittämätöntä voittoako sinä nyt juhlit, kysäisi hän vähän purevasti karistaessaan tuhan savukkeestaan läheiselle kukkalautaselle.

— En tiedä. Minä en voi selittää mitään. Minä tiedän vain, että olen kokemassa jotain suurta ja ihmeellistä.

— Ehkä itsessäsikin?

Kysymys tuli odottamattomana ja nosti hetkellisen punan Eiran poskille. — Niin, miksi en voisi sanoa sitäkin.

— Sinussa on jotain sellaista ihmeellistä, melkein juhlallista — ihan kuin olisit löytänyt suuren salaisuuden omasta olemuksestasi.

— Ehkä olen nähnyt, että olisin voinut rakastaa ja miten. — Eira sanoi sen hyvin hiljaa. Hänen äänensä värähti. Onnestako vai tuskasta? Eerola ei ollut selvillä siitä. Mutta sen hän tiesi, että hänen poskiaan äkkiä alkoi kuin polttaa ja että täytyi hyökätä kävelemään edestakaisin pitkin lattiata. Hänhän oli viskannut sanat tulemaan noin vain umpimähkään ajattelematta mitä sanoi. Hän oli oppinut niin perin vapaaksi Eiran seurassa ja nyt tämä hiljainen, tunteentäyteisenä annettu luottamus.

Hän häpesi, häpesi. Hän oli kovin, miehisin kourin käynyt käsiksi johonkin sanomattoman hienoon ja arkaan.

Hänenhän olisi pitänyt aavistaa! Ja hän olikin aavistanut — joskin vain hetkittäin ja vaistomaisesti. He kaksihan olivat niin erehdyttävän lähellä toisiaan muutenkin. Mutta Eira, joka oli sellainen hiljainen, syvällinen ymmärtäjä ja hän kun oli kasvanut rinnan Martin kanssa, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt ja rakastanut tuollaista herkkää, syvällistä sielua?

— Eira, sanoi Väinö viimein, — hän seisoi ikkunan ääressä, silmäili itsepintaisesti ulos ja lähetti sanat kuin olkansa yli Eiralle. — Suuri lahja vaatisi suurta vastalahjaa. Mutta minä sanon sinulle, että se mikä on kauneinta ja herkintä naisen sielussa tekee kömpelön miehen ihan mykäksi. Sitä ei voi mitään, tuntee vain, että vähintään pitäisi mennä pihalle ja riisua saappaat jaloistaan.

Eiralle tuli vedet silmiin, vaikka suu hymyili. Hän tiesi minkä arvoisia nuo sanat olivat.

Väinö Eerola seisoi yhä ikkunan ääressä. Hän ajatteli Eiraa ja hän ajatteli itseään. Mitenkä raitista, tyyntä ja tyydyttävää Eiran elämä oli ollut — vapaata kaikesta kaihomielisestä ja sairaanmakuisesta kaipuusta. Se oli ollut työpäivä, joka muistutti iloista hyörinää kukkaisella kedolla heinänteon aikaan tai tarhurin tointa, jossa jokainen päätään nostava kukka tuottaa vaalijalleen mielen täydeltä iloa. Ja tämän ohella mitä sankarillista voimaa oman itsensä unohtamisessa!

Hän ajatteli itseään. Jos hän olisi antanut täyden luottamuksensa vastalahjaksi, olisiko se ollut tällainen lumpeenpuhdas anti?

Hän kääntyi takaisin huoneeseen päin. Eira istui matalalla, pienellä jakkaralla. Hän oli kiertänyt kätensä ristiin polven ympärille, poskilla hehkui hieno puna, silmien loiste oli lämmin ja syvä.

— Eira, sinä olet äidillisen naisen perikuva, pääsi Väinöltä aivan kuin vastustamattomasti. — Ja äidillisiä naisia me tarvitsemme — ei sellaisia, jotka meitä kiihoittavat ja kuluttavat.

— Sinä tarkoitat, että minä olen takkuinen talvivarpunen, johon ei rakastuta!

— Minä tarkoitan, että me miehet olemme tomppeleita. Me juoksemme kirkasloisteisten perhosten perään, mutta hyvä on työntämällä työnnettävä meidän eteemme, että me sen näkisimme.

— Erehdys voi myöskin johtua hyvyydestä, puolusteli Eira hiljaa — ja mielen puhtaudesta, joka ei voi epäillä toista.

— Niin, niin. — Väinö ymmärsi hänen ajattelevan Marttia. — Mutta se, jonka omat saappaat ovat savessa, tietää, että tiellä on rapakkoa.

Eerola nousi ja meni uudelleen ikkunan ääreen, jossa karisti tuhan savukkeestaan. Katsoessaan tielle päin hän näki Niilo Ension viskautuvan pyörältään ja avaavan pihaportin. Muutaman sekunnin kuluttua seisoi poika huoneessa. Hän oli palttinan valkea ja hänen huulensa vavahtivat. — Isä, sai hän sanotuksi — isä — ei mitään muuta. Eira ja Väinö olivat samassa lähtövalmiina.

Hämärsi jo Martin astuessa yli kodin kynnyksen. Etehisessä hän näki valoa vierashuoneesta. Iloisista äänistä hän tunsi kaksi, vallattoman naapurirouvan ja sen herran, jonka seuraa Sonja nykyään erikoisesti suosi.

Martti livahti hiljaa omaan huoneeseensa ja painoi oven kuulumattomasti kiinni. Huoneessaan hän kulki jonkun aikaa edestakaisin lattiata pitkin, sitten hän asettui pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

Hänen mielentilansa oli hänelle itselleen käsittämätön. Hän ei enää tuntenut tuota polttavaa, sisäistä tuskaa, joka aikaisemmin oli ahdistanut häntä kuin mielipuolisuuden rajalle asti. Mutta hän ei myöskään voinut sanoa, että hän oli saanut jotain, joka todella olisi poistanut hänen huolensa. Ja sittenkään taakka ei enää tuntunut painavan. Ehkä siitä syystä, että hän kerrankin oli sanoin voinut antaa osan siitä toiselle, ehkä myöskin siksi, että toinen voimakkaalla tahdonotteella oli tarttunut häneen nostaakseen häntä näkemään elämää persoonallista tuskaa korkeammalta tasolta.

Martti oli liian väsynyt selvitelläkseen itselleen sisäistä tilaansa, mutta samalla hän tunsi tarvetta jollain tavoin antaa muotoa sille, joka epämääräisenä ja vaistomaisena läikähteli hänen sielunsa pohjalla.

Kun hän oli kirjoittanut pisteeseen, kääräisi hän paperin siihen vilkaisematta kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Sitten hän hitaasti alkoi riisuutua.

Herpaantuminen oli seurannut sitä äärimmäistä ruumiinkin voimissa tuntuvaa järkytystä, jonka alaisena hän vasta oli ollut. Hän vaipui siitä syystä pian uneen, rauhalliseen, tasaiseen lapsenuneen.

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti hänen vuoteeseensa hänen herätessään seuraavana aamuna. Kello oli vasta sivuuttanut 6. Hän ei siitä syystä pitänyt kiirettä, vaan jäi vielä hetkeksi vuoteeseen. Tuntui niin käsittämättömän hyvältä. Se, että hän näin varhain oli herännyt ilman minkäänlaista ulkonaista pakottavaa syytä, oli jo sinänsä hänelle mieluista. Hän oli tottunut loppumattoman uupumuksen tunteeseen, joka jokaisena uutena aamuna kahlehtimalla tahtoi kahlehtia häntä uneen. Ja se, että hän heräsi virkistyneenä koko ruumiissaan, oli toinen ihme. Joka alkava päivä oli jo kauan puhtaasti fyysillisessäkin suhteessa ollut hänelle taakka, jonka hän vaivoin nosti hartioilleen. Nyt tuntui päivänvaloon herääminen lahjalta, josta hän vaistomaisesti kiitti. Taakka oli poissa. Hän tunsi seisovansa kuin jonkin uuden kynnyksellä odottaen jotain hyvää, suurta ja suloista.

Hän hypähti pystyyn, työnsi raollaan olleen ikkunan selkoselälleen ja tunsi, miten ikkunan alla kukkivien ruusujen tuoksu tuulen henkäyksessä lehahti hänen kasvoilleen. Etäämmällä hän näki kaistaleen pellonpiennarta heloittavan kesän kirjavassa kukka-asussa ja läheisestä koivikosta kuului lintujen piiperrystä. Vanhemmat opettivat poikasiaan lentoon.

Martti painui hartaana ikkunan ääreen. Kuinka kaunista kaikki oli! Ja miten koko luomakunta tuntui kiittävän elämän ihmeellisestä lahjasta! Lahjalta se ei hänestä ollut tuntunut pitkiin aikoihin, musertavalta taakalta vain. Mutta tänään hänkin tunsi kiitosmieltä, tunsi kaikesta huolimatta elämän suureksi ja ihmeelliseksi lahjaksi.

Hänen kätensä liittyivät ristiin. Hyvä Jumala, että hänkin todella saattoi tuntea tällaista lapsellista iloa olemassaolosta, iloa, jota hän tuskin lapsenakaan oli tuntenut — vielä vähemmän myöhemmin. Hän siirsi molemmat kätensä auringon lämmittämälle ikkunalaudalle. Ne olivat laihat ja luisevat. Niiden oli tavallisesti vilu. Nyt tuntui niin hyvältä, kun aurinko niitä lämmitteli. Sen paisteessa oli kuin hellävaraista hyväilyä.

Hänen täytyi ajatella äitiä. Ehkä oli äiti häntä tänä hetkenä hyvinkin lähellä. Ja kenties hänkin näki, että hänen poikansa oli oppinut sitä, mitä äiti turhaan oli koettanut opettaa hänelle: kiittämään elämän lahjasta riippumatta siitä, mitä se tullessaan toi.

Martti pukeutui verkalleen, katsoi sitten kelloaan ja asettui uudelleen ikkunaan nähdessään, että aamiaiseen vielä oli runsaasti aikaa.

Työtään hän tänä aamuna ei muistanut. Se oli kuin muutkin arkiset olot kokonaan häipynyt hänen tajunnastaan. Hän eli vain siitä suuresta pyhäisestä ilosta, joka näkymättömästi kuin kaste oli vuotanut hänen sisimpäänsä.

Miten se oli tullut ja mistä?

Hän muisti edellistä iltaa. Ajatus pysähtyi Eiraan. Hän oli auttanut. Mutta hänestä ei tämä ihmeellinen, sisäinen ilo ollut kotoisin. Siinä oli jotain korkeampaa.

Paljon auttavaa oli kuitenkin ollut siinä mitä Eira sanoi, vaikka sanat aluksi olivat kuin kimmonneet pois Martista sen pohjattoman tuskan tähden, joka häntä hallitsi. Mutta nyt niistä lähti kuin voimaa.

Se etenkin oli niin lohdullista, ettei elämän tulos riippunut ulkonaisista saavutuksista ja että toiset olivat kutsutut kärsimiseen, sillä välin kuin toiset toimintaan. Ja kärsimyksien mitta oli hänen kohdallaan ollut runsas, ei vähin sen kautta, että kärsimys oli tullut muodossa, jota ei voinut eikä saanut uskoa toisille.

Tuollainen näkymätön, sisäinen kärsimys oli laadultaan erikoisen raskas. Siihen meni voimaa. Ja niin ollen ei sitä ollut sanottavan paljon työhön ja toimintaan. Jos tältä kannalta sai ajatella elämänkärsimystä, valui siitä kuin lientävää lääkettä kirveleviin haavoihin.

Martin kädet liittyivät uudelleen ristiin. Hänelle tuli tarve kiittää kärsimyksen lahjasta, kiittää jokaisesta pienestä, haavoittavasta okaasta ja jokaisesta murtavasta iskusta, joka häneen oli sattunut. Ja sitten siitä, että hän epätoivon pimennoista oli päässyt iloitsemaan Jumalan ihmeitätekevästä, lääkitsevästä päivästä. Ihme se oli, ei muuta kuin ihme ja lahja. Mutta lahja, joka takasi, että sama rakkaus, joka näin oli vapauttanut hänen sisimpänsä suuresta ahdingosta, myöskin oli selvittävä elämän kaikkein raskaimmatkin ongelmat.

Martin katse painui hänen edessään ikkunalla olevaan avoimeen Raamattuun. Silmä sattui sanoihin: Kiittäkäät Herraa, sillä hän on hyvä. Hän on minun kanssani auttamassa minua. — — Herra on väkevyyteni ja kiitosvirteni.

Sitten solui katse uudelleen ulos kukkivaan luontoon. Muutamilla puhelinlangoilla istui joukko pääskysiä. Ne tuntuivat pitävän perheneuvottelua. Ilmat olivat parisen viikkoa olleet koleat ja sateiset. Oli hankittu muuttoa suvisemmille maille. Mutta nyt näyttivät tuumat muuttuvan. Pohjolan lyhytaikainen kesäaurinko paistoi taas hellivästi. Koko luomakunta oli kuin elpymässä uudistuvaan kesäiloon. Ja se pidätti.

Martin sisimmässä nousi taas pyhäinen ilo valtavana kuin suvinen lämpöaalto ulkona elpyvässä luonnossa. Hänen täytyi kiittää ajasta, joka oli jäljelläpäin, kiittää tuntemattomasta tulevaisuudesta.

* * * * *

Toiset olivat asettumaisillaan aamiaispöytään, kun Martti tuli ruokailuhuoneeseen. Suuri hellyys ja vastustamaton halu osoittaa ystävällisyyttä kaikille täytti hänen rintansa hänen nähdessään perheensä koolla. Hän laski kätensä Sonjan olalle samalla kuin kepeästi suuteli tämän otsaa.

Pieni, miltei huomaamaton hymy karehti Sonjan suun ympärillä. — Sinä olet hellämielisellä tuulella, sanoi hän naurahtaen samalla kuin ohimennen karisti Martin käden olaitaan. Martti ei sitä huomannut. Hän nyökkäsi jokaiselle lapsista, asettui pöytään ja rupesi syödessään kultakin vuoronperään tiedustelemaan jotain sellaista, joka koski asianomaisen lähimpiä harrastuksia. Pikku Asra oli ennen muita valmiina ja hypähti lattialle. Silloin isä veti hänet puoleensa ja nosti polvelleen, — Isä on iloinen tällaisesta pienestä polvelle nostettavasta tessukasta, sanoi hän sivellen tytön selkää pitkin riippuvia kiharoita.

Samassa nousivat Sonja ja vanhemmat lapset pöydästä. Niilo Ensio vetäytyi ikkunan nurkkaukseen. Isä seurasi häntä, laski kätensä pojan olalle ja sanoi katsoen häntä lempeästi silmiin: — Minä olen tänään muistanut sitä päivää, jolloin sinä Niilo Ensio synnyit. Se oli ihmeellinen ilopäivä.

— Usko pois, sinä olit kaunis jo silloin! Ainakin näin minä sen. — Sonja katsoi ihastelevasti esikoiseensa.

— Sinä teit tulollasi meidät hyvin rikkaiksi, puheli taas Martti hiljaa ja hartaudella. — Sinä herätit paraimmat ajatuksemme ja hartaimmat rukouksemme eloon. Me rukoilimme sinusta kaiken sen täyttäjää, mikä meiltä itseltämme jää täyttämättä, kaiken sen parantajaa, missä me olemme erehtyneet. Me rukoilimme sinulle jumalanihmisen onnellista osaa.

Niilo Ensio käänsi katseensa isästä poispäin. Hän tunsi isän suuren hellyyden vastustamattomana voimana ja hänen tuli sanomattoman paha olla. Hän olisi tahtonut sanoa jotain. Ja samalla teki mieli kuin itkeä. Mutta kun tässä oli niin monta ympärillä.

— Joskus tunnet sinäkin ehkä samaa — pitkitti Martti. — Silloin ymmärrät, minkälainen on vanhemman mieli. — Isän katse aivan kuin hyväili — huolimatta siitä, mitä toissa iltana oli tapahtunut, ja josta isä oli murtunut ihan tajuttomaksi.

Niilo Ensio vetäytyi äkillisellä liikkeellä syrjään isästä. Hänen tuli sietämättömän vaikeaksi olla. Ja samalla teki kuitenkin pahaa, että jos isä ymmärtää väärin.

Hän kääntyi uudelleen isään päin, mutta tämä oli jo ruvennut mittaamaan "pikku poikia", joiksi Einaria ja Harria vielä kutsuttiin. Harri oli rohkea — Einar hidaskasvuinen. He olivat siitä syystä kiihkeän ankarassa kilpailussa.

— Einar, sanoi isä mitattuaan pojat — meidän pitää pian puhella yhdessä tärkeästä asiasta. — Hänen kätensä painui pojan päälaelle ja jäi siihen hetkeksi. Muut olivat jo poistuneet huoneesta. Einarille tuli siksi suuri hätä siitä, että tuo kahdenpuhelu isän kanssa ehkä jo alkaisi. Hän livahti kiireisesti isän käden alta, sopersi jotain haettavista kasveista ja kiiruhti ulos.

Martin katse saattoi häntä ulos asti. Eiran sanat tiestä, joka syvimmästäkin kuilusta johtaa ylöspäin, tulivat hänen mieleensä. Hän tarttui niihin poikansa puolesta.

Huomattuaan olevansa yksin arveli Martti hetken mitä tehdä. Työhön ryhtyminen ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän tunsi olevansa kuin luvan saanut lapsi. Ne tärkeät puhuttavat, joita hänellä oli poikiensa kanssa, saivat myöskin hiukan ainakin väistyä. Hän tunsi tämän aamuhetken juhlaksi, jota ei saanut synkistää millään.

Hän kääntyi päiväpaisteiselle kuistille ja jäi siihen hetkeksi ympärilleen silmäillen. Syrjälä nousi samassa kauniina kangastuksena hänen eteensä. Hän näki niityt, pellot, päivänpaahtaman mäenrinteen, jota hän oli rakastanut, auringon paisteessa välkkyvän lahdenpoukaman ja työstään palaavan, tyytyväisen maalaisperheen.

Jokainen piirre tässä tutunomaisessa, rauhantäydessä maalaiskuvassa oli hänelle kuin hellä hyväily.

Mutta Syrjälän näkeminen vei hänen ajatuksensa Halttusiin. Paavo ei enää tarvinnut häntä. Mutta ehkäpä hänen sittenkin nyt oli mentävä sinne. Helinskalle määrätty tyyny voisi pian hävitä Hilma-emännän tavaroiden joukkoon, ellei joku sitä ajoissa korjannut sen oikealle omistajalle vietäväksi. Ja saattoihan tapahtua, että jokin rakkauden palvelus vielä oli tarpeen vainajallekin.

Astuessaan Paavon asunnolle päin kääntyi Martti mutkaa tekevälle tielle tullakseen sille paikalle, missä Paavon veljet arvattavasti olivat työssä. Martti ei ollut tavannut heitä kuolemantapauksen jälkeen ja hänestä tuntui siltä kuin heidän mielensä nyt kuitenkin voisi olla vastaanottavampi tai ainakin lauhkeampi kuin ennen.

Hänen lähestyessään rakennuspaikkaa huomasi Eemeli-veli hänet. Miehen viekkaat silmät välähtivät omituisesti, ja ennenkuin Martti ennätti sanoa mitään, tiedusteli Eemeli, oliko maisteri tullut tutkimaan, oliko kuolemantapaus kantanut parannuksen otollisia hedelmiä tai kenties katsomaan minkä verran tuntipalkoilla oleva työmies varasti aikaa porvareilta.

Martti ei vastannut. Hänen katseensa kääntyi Eemelistä mieheen, joka tämän vieressä viimeistelevästi tasoitteli jättiläishirren pintaa. Mies, joka oli kuullut Eemelin sanat, loi pikaisen ja kysyvän katseen Marttiin. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut vastausta. Mutta kun ei sitä Martilta kuulunut, puuttui mies itse puheeseen. — Maisteria on mainittu työväen ystäväksi, sanoi hän laskien kirveen lepäämään. — Mutta kyllä se niin on, että se, joka tahtoo ajaa meikäläisten asiaa, ei saa tyytyä pieniin asiantilan paikkauksiin. Perustuksiaan myöten on kaikki rakennettava uudelleen. Laitoja ei kannata paikkailla, kun pohja vuotaa. Lahonnut on lahona pois viskattava. — Mies loi läpitunkevan katseen Marttiin. Hän tuntui panevan Martin kuin vaa'alle tietääkseen, oliko hän tekemisissä rehellisen vai vilpistelevän ystävän kanssa. Mutta hänen katseensa, niin tuikea kuin se olikin, oli suoruudessaan aivan toista maata kuin Eemelin luimistelevat silmät.

— Lahonneen pystyssäpitämistä minä en puolustakaan. — Martti puhui ystävällinen ymmärtämys äänessään. — Mutta minä uskon, että lahonnut luhistuu itsestään. Yhtä varma kuin olen siitä, että perinpohjaisia uudistuksia tarvitaan, yhtä vahvasti vakuutettu olen siitä, että sen pitää kehittyä luonnollisella tavalla. Väkivaltaiset keinot eivät kypsytä hyviä eikä pysyviä hedelmiä.

Martin katse sattui samassa kääntymään ylöspäin, jonne muutamat rakennuksella työskentelevistä olivat vipuuttamassa jykevää hirttä. Jokin näytti ylhäällä joutuneen epäkuntoon. Martti ei ennättänyt selvittää tilannetta itselleen, mutta hän oivalsi vaistomaisesti, että Eemeli Halttunen seisoi vaarallisella paikalla, josta vain äkillinen ja yllättävä toimenpide saattoi pelastaa hänet. Vaistomaisesti Martti siitä syystä hädän monistamalla voimalla viskasi heikon vartalonsa Eemelin jykevää vartaloa kohden. Teko tuli niin yllättävänä, että Eemeli kaatui.

Syntyi hetken yleinen hämminki. Rakennustelineillä olevat miehet huusivat jotain tapaturmasta. Eemeli Halttunen kapusi kiroten pystyyn valmiina maksamaan Martille sekä kädellä että sanalla. Mies, joka vasta oli ollut puheissa Martin kanssa, viskasi kirveen kädestään, kumartui Martin puoleen ja nosti hänen päätään. — Hän on kuollut, sanoi hän sitten harvakseen.

Kaikki kerääntyivät maassa makaavan ympärille. Koetettiin tutkia, oliko kuolettavaa haavaa missään, mutta muuta ei näkynyt kuin pieni mustelma ohimon kohdalla. Ylhäältäpäin luiskahtamaan päässyt hirsi oli kai iskenyt sille kohdalle. Miehet neuvottelivat lääkärin hakemisesta. Eihän sitä tietänyt, oliko sittenkään kuolema kohdannut. Piirilääkäriin ei ollut pitkä matka. Pyörällä hän piankin voisi tulla.

Oltiin neuvottelemassa, kun kaksi tietä pitkin lähenevää pyöräilijää pysähtyi paikalle. Kehä hajaantui ja vastasaapuneet näkivät maassa makaavan. — Martti, veli Martti. — Huuto kajahti tuskantäyteisenä, samassa kuin pastori Kairi painui polvilleen ystävänsä viereen. Airi tunnusteli sykkimästä lakannutta valtimoa. He olivat lupauksensa mukaan yhdessä tulossa kihlajaiskyläilylle. Ja he löysivät Martin kankeana.

Muutaman minuutin kuluttua oli pastori pyörällään menossa lääkäriä hakemaan. Airi koetteli toisten avustamana tekohengitystä.

Sonjalla oli tänä päivänä vieraita aamupuolikahvilla. Niilo Ensio, joka aamiaisen jälkeen pitkän aikaa oli samoillut lähimetsässä mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa, oli juuri tullut kotiin. Kuullessaan vieraiden äänet etehisestä hän päätti jäädä pihalle odottamaan heidän lähtöään. Hän seisoi selin portaisiin ja tähysteli ajatuksiin painuneena tielle päin. Silloin hän näki paareja kantavan joukon lähestyvän. Kun he pysähtyivät portille, tunsi hän isänsä. Sisäinen vaisto sanoi hänelle mitä oli tapahtunut. Häneltä pääsi vihlova tuskanhuuto samassa kuin hän viskautui paareilla makaavan yli.

Sonja astui samassa vieraineen portaille. Hän näki paarit, ja niillä poikansa pään. — Niilo Ensio, Niilo Ensio, hän kirkaisi niin, että huuto kaikui etäälle. Mutta ehtiessään kohdalle näki Sonja, kuka oli kuollut, kuka elävä. Silloin ei poikakaan enää merkinnyt hänelle mitään. Hurjana tuskassaan hän sysäsi kaikki muut syrjään, painui itse paareille ja peitti Martin polttavan tulisilla hyväilyillä.

Vieraat poistuivat kenenkään sitä huomaamatta. He puhuivat kuiskaillen keskenään Sonjan suuresta rakkaudesta. Ja mies oli kuitenkin ollut sellainen tavallinen hiljainen itsekseenkyyröttäjä.

Se pieni piiri, joka oli kokoontunut Sonjan ja Martin häiden viettoon, oli koolla nytkin kun Marttia valmistettiin hänen viimeiselle matkalleen. Anna-Stiina tuli kohta saatuaan tiedon kuolemantapauksesta. Eira ja Väinö olivat kuolintalossa tapaturmapäivästä alkaen.

Anna-Stiina ja Väinö Eerola huolehtivat yhdessä kaikesta mikä koski menoja ja rahallista puolta. Eikä siinä toinen enemmän kuin toinenkaan ajatellut muuta kuin sitä mikä olisi vainajaa ilahduttanut ja tyydyttänyt. Eira puolestaan huolehti taloudesta, lapsista ja kaikesta mitä oli ajateltava hautauksen johdosta.

Sonja oli mahdoton kaikkeen. Hän istui enimmäkseen Martin paarien ääressä, milloin hyväillen hänen kangistuneita kasvojaan, milloin koettaen lämmitellä hänen käsiään kuin oman ruumiinsa lämmöllä palauttaakseen elämän sen jättämään majaan.

Eira oli ehdottanut, että Martti haudattaisiin samana päivänä ja samaan paikkaan kuin Paavo Halttunen, mutta Sonja ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Sonjalle oli varattava sija Martin rinnalle, muita ei siihen tarvittu. Ja mitä hautauspäivään tuli, oli se siirrettävä niin etäälle kuin mahdollista. Muun suhteen saivat toiset ratkaista niin kuin hyväksi näkivät.

Anna-Stiina kulki kuolintalossa jäyhänä ja vaiteliaana kuin ainakin. — Ei edes kuoleman läheisyys sinua pehmitä, sanoi hänelle Sonja. Hänen äänensä värisi itkusta. — Kukin laatunsa mukaan, tuli Anna-Stiinalta yksikantaan. — Hän korjasi Martin jalkopuolessa seisovaa, kaatumaisillaan olevaa, valkoista kukkaa ja silmäili samalla hänellä harvoin havaitulla lempeydellä umpeen painuneisiin silmiin. Niissä oli sammuneisuudestaan huolimatta jotain ihmeellisen ilmehikästä ja puhuvaa. Suu oli Martilla suloisessa hymyssä ja hänen hintelässä olennossaan oli voitonsaavuttaneen ylevää rauhaa.

Anna-Stiina kääntyi rutosti poispäin. Hän muisti toisen hinteläkasvuisen, kumaraselkäisen olennon, joka oli maannut kankeana kuin Marttikin, mutta jota ei kukaan katsonut hellin, siunaavin silmin.

Se oli muisto, joka vieläkin aristi. Mutta olihan Ville kuitenkin elonpäivinään tietänyt, että Anna-Stiina tahtoi hänen parastaan ja tekikin minkä taisi. Ja olihan Marttikin tuntenut sen saman. Se matkakin, jonka Anna-Stiina niin odottamatta teki Syrjälään, oli ollut todistus siitä. Ja se oli varmasti pelastanut suuresta tuhosta. Se oli vaikuttanut kuin tuulenpuuska, joka tulipalon uhatessa äkkiä viskaa tulen odottamattomaan suuntaan. Siitä oli Anna-Stiina ollut ja oli ikänsä oleva vakuutettu. Se vakaumus olikin niitä harvoja ilonaiheita, joita hänelle hänen työteliään elämänsä varrella oli suotu.

* * * * *

Siirtelemisestä huolimatta lähestyi Martin hautauspäivä. Hän lepäsi jo valmiina arkussaan ja saattajien piti seuraavana aamuna kokoontua surutaloon. Kaikki oli kunnossa hiljaista juhlaa varten. Kenelläkään ei ollut kiirettä. Oli kokoonnuttu kuin pyhäisen aaton viettoon. Sonja istui Martin paarien ääressä, toiset olivat koolla viereisessä huoneessa. Hämy teki tuloaan. Anna-Stiina, Väinö ja Eira olivat kertoilleet pieniä muistelmia Martista — jälkimmäiset kaksi enin hänen lapsuusajoistaan lapsille, jotka nyt aran hiljaisina istuivat kukin tahollaan. Niilo Ensio oli etsinyt itselleen kaikkein etäisimmän nurkan. Hän oli huomattavan kalpea, kaikkea lähentelemistä kaihtava.

Hämy teki tuloaan. Puhelu, joka kaiken aikaa oli ollut hiljaista ja katkonaista, vaimeni vaimenemistaan.

Oli vaiettu pitkän aikaa. Silloin sanoi Väinö Eerola matalasointuisella äänellään harvakseen ja painokkaasti: — "Murheell' ei saa muistoansa viettää." Hän kärsi paljon, mutta hän jätti valoisan muiston jälkeensä.

Niilo Ension nurkasta kuului pitkä, tukahutettu nyyhkytys.

Taas vaiettiin. Mutta äkkiä kuului hiljaisuudessa järkyttävä parahdus viereisestä huoneesta. Kaikki kavahtivat ehdottomasti pystyyn ja kiiruhtivat ovelle.

Eira ja Väinö ennättivät ensimmäisinä paarien ääreen. Kuolleen asennossa ei näkynyt mitään muutosta. Pari kukkaa vain oli kaatunut hänen vierestään. Sonja makasi lattialla ja kynttilä, joka hänellä arvattavasti oli ollut kädessään ja joka kai siitä oli pudonnut, paloi lekottavasti kumollaan läheisellä tuolilla.

Valkean vaara torjuttiin ensimmäiseksi, sitten nostivat Anna-Stiina ja Väinö Sonjan lattialta ja kantoivat hänet hänen omaan vuoteeseensa. Eira jäi ruumishuoneeseen laittelemaan kaikki Martin ympärillä uudelleen kuntoon.

Asetettuaan kukkaset paikoilleen jäi hän hetkeksi silmäilemään noita, nyt niin siunatun rauhallisesti hymyileviä piirteitä. Ne olivat peittämättöminä. Sonja oli tietysti katsellut niitä.

Hellävaroen laskettuaan kasvopeitteen takaisin silmille tarttui Eira kynttilään lähteäkseen. Silloin hän huomasi lattialla makaavan paperin. Hän nosti sen ihmetellen maasta ja tuli samassa nähneeksi paperin alalaidassa päivämäärän, joka sävähytti hänen sisintään.

Tämä oli kirjoitettu Martin palattua Eiran luota, koska siihen oli merkitty: Illalla 20/8.

Eira epäröi hetken. Hän ymmärsi, että tässä oli jotain, joka syvästi oli järkyttänyt Sonjan mieltä ja jonka siitä syystä ehkä olisi pitänyt jäädä yksin Sonjan tietoon. Mutta toiselta puolen, eikö juuri hän, joka sinä iltana sisimmässään oli taistelemalla taistellut saadakseen sellaisia sanoja, jotka voisivat olla Martille avuksi, nyt ollut oikeutettu lukemaan, mitä Martti sinä iltana oli tahtonut panna paperille.

Hän kääri varovaisesti auki paperin. Ylälaidasta oli jotain revitty pois. Lause alkoi revityn laidasta aivan kuin yhteydestään irti temmattuna. — Sieluni huutaa sinua, sinä hyvä, voimakas ja äidillinen nainen, joka olet meille synnyttävä uusia, puhtaampia ja onnellisempia polvia. Olemukseni syvä kaipuu kutsuu sinua. Nouse ja ole kirkas! Tule pian ja tuo meille sitä sielun ja ruumiin terveyttä, jota sairas sukumme kaipaa!

Hän, jonka kautta Ihmisenpoika syntyi maailmaan, ja jota miljoonat senjälkeen ovat palvoneet, on meille kautta vuosisatojen puhunut myöskin vapahduksesta, jota äidit voivat meille tuoda. Miksi emme ole tätä vakavammin ja syvällisemmin ajatelleet?

Nainen puolisona ja äitinä on miesten suurtöiden alkujuurena ja lähteenä. Se on tunnustettu. Mutta eikö nainen puolisona ja äitinä ole osallinen myöskin siihen, mikä on nurjaa elämässä ja mikä jää tekemättä? Miksi ei puhuta siitäkin puolesta ihmisille opiksi ja varoitukseksi?

Minä raukka, mitä minä tällä tarkoitan? Tahdonko työntää oman syyllisyyteni toisen hartioille? Minä en koskaan ole ollut mikään Simson. Tahdonko väittää, että Delila on vienyt minulta minun vähäiset voimani, ollut sieluni side ja ansa? Minä olen heikkoudessani ollut kiusattu siihen. Minä en voi sitä kieltää. Mutta nyt en ole enää heikko. Hyvä nainen on tarttunut käteeni ja vahvistanut minua.

Rakas, rakas äiti, minä olen tänään tuntenut sinun kätesi kosketusta siinä kodissa, missä me niin onnellisina elimme yhdessä. Sinä, äiti, olit puutteistasi huolimatta suuri rakkaudessasi ja nöyryydessäsi. Sinä et koskaan pannut omaa syytäsi toisen kannettavaksi. Tämäkin velvoittaa minua oman syyllisyyteni, omien laiminlyöntieni tuntemiseen ja tunnustamiseen.

Mutta vaikka tiedän, etten ole mikään Simson, en tänä iltana voi tukahuttaa kaipuuta, joka minussa ikävöi Simsonin osaa. Onnellinen, kadehdittava Simson! Hän sai kuolemallaan sovittaa elämänsä erehdykset. Kaatuessaan hän sai suorittaa sen, mikä häneltä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä. Jos se ei olisi väärin, rukoilisin itselleni tällaista osaa. Minä olen elämässä epäonnistunut kaikessa. Voi kun voisin kuolemallani sanoa Sonjalle, että rakkauteni häneen aina oli rehellistä. Kun voisin sanoa, että vaikka yhdyselämä arkisuudessaan kuluttaakin pois kaiken kiillon, mikä on vain pinnallista, ja vaikka hän sen johdosta näki minussa paljon puutteita, joita hän ei voinut rakastaa, minä sittenkin pohjaltani olin sama Martti, jota hän kerran rakasti — tai ainakin luuli rakastavansa. Tahtoni on aina ollut rehellinen. Se on ehkä ollut ainoa vahva puoleni. Ja Sonja rakastaa voimaa.

Entä lapseni, oppilaani ja minun monet vähäväkiset veljeni! Voi kun saisinkin kuolla niin, että kuolemallani antaisin heille jotain siitä, mitä en eläessäni saanut annetuksi, vaikka tahtoa oli.

Mutta tässäkin toivomuksessa on jotain raukkamaista. Helppo on kuolla, raskasta on elää. Ja nyt kysytään kuitenkin minulta juuri sitä voimaa, jota elämän ristiriidoissa tarvitaan. Enkä minä enää pelkää. Minä en enää etsi kuolemaa. Minä uskallan katsoa kohti elämää. Tämä ilta on ollut minulle ihmeellisen, sisäisen uudistuksen ja voiton hetki.

Eiran kädet vapisivat hänen kääriessään paperia kokoon.

Hänestä tuntui siltä kuin hän tänä hetkenä olisi tahtonut laskea kätensä Sonjan otsalle ja sivellä sitä niinkuin ei koskaan ennen, niin hellävaroen ja rakastavasti.

Mutta ennenkuin Eira ehti Sonjan luokse, pysäytti hänet arasti etehisessä odottava vieras. Hän esitti itsensä siksi työmieheksi, joka oli puhellut Martin kanssa juuri ennen hirren putoamista. Hän oli tapaturmasta asti ollut erilaisten ajatusten ja tunteiden raatelema. Sen johdosta hän lopultakin oli tahtonut tulla tapaamaan vainajan läheisimpiä. Hän tahtoi ennenkaikkea tietää, uskoivatko he Martin ymmärtäneen, mitä hän teki viskautuessaan Halttusen päälle. Jos hän teki tekonsa erehdyksestä, kuten Halttuset uskoivat — niin silloinhan siitä ei ollut sen enempää sanottavaa. Mutta jos hän tiesi…

Mies keskeytti kysymyksensä. Pelkkä ajatus tuntui hänestä mahdottomuudelta. Ja kuitenkin hän sisimmässään myönsi, että jos niin oli, silloin oli totisesti maailmassa jotain, joka opetti ihmisille veljeyttä tuntuvammin ja perusteellisemmin kuin parhaiten järjestetty työväenyhdistys.

Sanaakaan sanomatta Eira haki laatikkoon pistämänsä paperin. Se oli hänestä kuin Martin testamentti. Siksi luki hän siitä muutaman sanan. Sitten he vielä hetken puhelivat yhdessä. Viimein pyysi vieras päästä katsomaan Marttia.

Kun hän vihdoinkin lähteäkseen kääntyi poispäin paareista, nytkähtelivät hänen voimakkaat hartiansa pidätetystä itkusta.